Haukkasin palan pizzaa. Epämääräisen muotoinen, alapuoleltaan hieman nokinen ja tulisella salamilla maustettu, valtavassa italialaisessa pizzauunissa paistettu “Piccante” maistui ärhäkkyydestään huolimatta tasapainoiselta ja herkulliselta. Vilkaisin pöydän toisella puolella istuvia Marjattaa (res ltn) ja Pauliinaa (res alik), jotka parhaillaan suorittivat rajua rynnäkköä omien pizzojensa kimppuun. Naisväki oli ajan hengen mukaisesti ja terveyttä edistävästi tilannut pääosin kasviksilla täytetyt pizzat.
Energiatankkaus ensimmäistä päivätaivalta varten italialais-lappiteemaisessa ravintola Fienossa onnistui täydellisesti, jos räikeän vastavalon pilaamaa ryhmäkuvaa ei lasketa. Eräretkeä oli suunniteltu kesän mittaan sulkapallo-otteluiden erätauoilla, ja sitkeän sovittelun tuloksena elokuun lopulta oli löytynyt kaikille sopiva ajankohta. Valmistelut olivat sujuneet osaltani muilta osin asiallisesti, mutta kotiin unohtuneet valmispuurot olin joutunut korvaamaan Sodankylän K-marketista hankitulla myslillä.
Retken kantavana ajatuksena oli katkaista työntäyteinen arki muutaman päivän leppoisalla patikoinnilla Urho Kekkosen Kansallispuistossa. Tämän kaltaisella “avohoidolla” on tutkimusnäytön mukaan mm. elämänlaatua, mielialaa ja itsetuntoa kohentava vaikutus. Kävely kauniissa luontoympäristössä laskee verenpainetta, vähentää stressin, kiireen ja kiukkuisuuden kokemusta sekä edistää mielen tyyneyttä. Lisäksi ryhmämuotoinen kävely luonnossa ja vesistöjen läheisyys näyttäisivät tehostavan kävelyn mielenterveyteen liittyviä suotuisia vaikutuksia. Puitteet alkavalle avohoitojaksolle olivat siis kohdillaan.
Sitten vain vipinää virsuihin. Kiilopään hotellirakennus katosi nopeasti käkkyräisten koivujen ja matalien mäntyjen taakse. Päivä oli lämmin, taivas puolipilvinen. Ensimmäinen tauko pidettiin päivätaipaleen korkeimmalla kohdalla, pari kilometriä Niilanpään päivätuvan jälkeen. Jalat toimivat hyvin, mutta olivat salakavalasti kasvaneet sitten vaelluskenkien hankinnan. Ohut juoksusukka ei enää mahtunut paksun vaellussukan alle. Seurueemme kenkävalinnat olivat varsin monenkirjavia. Marjatta näytti käyttävän tavallisia lenkkareita ja Pauliinalla oli jalassaan ohutpohjaiset retkikengät, jotka eivät nimeksikään suodata maankamaran epätasaisuuksia. Itselleni jykevä vaelluskenkä tuntuu luonnolliselta valinnalta, sillä se suojaa jalkoja parhaiten kaikenlaisilta matkan varrella väijyviltä vaaroilta.
Polku laskeutui Suomujoen rantaan ja kääntyi sitten etelään joenuomaa mukaillen. Pauliina löysi polun varresta tyhjän keräkurmitsan munan. Toisella levähdystauolla, Kopsusselältä laskevan puron luona, alkoi koko reissun kestänyt visailu tyyliin “Jos olisit sieni, niin mikä sieni olisit?” tai “Jos olisit kala, niin mikä kala olisit?” Pauliina paljasti halunsa ryhtyä sappitatiksi. Kyseinen sieni näyttää turvalliselta, mutta aiheuttaa syöjälleen ankaria, joskin vaarattomia vatsanväänteitä. Vastaukset kysymykseen retkiseurueen suosikkisanonnoista olivat siinä määrin räävittömiä, etteivät sormeni taivu niiden kirjoittamiseen.
Suomunruoktun varaustupaan oli majoittunut tuttuja miehiä kolmen vuoden takaa. Tuolloin olin Lapin Muulien matkassa ollessani tutustunut Nahkialanvuoren liikuntayhdistyksen kantaviin voimiin Jussiin, Keijoon ja Janneen. Tällä kertaa reissuun olivat lähteneet neljä serkusta Jussi ja Janne sekä uusina tuttavuuksina Pekka ja Timo. Nahkialanvuoren aktivistit olivat sattumalta patikoimassa täsmälleen samaa reittiä kuin me, mutta päinvastaiseen suuntaan. Reittisuunnitelmamme Luirolta Lankojärvelle meni uusiksi serkkukvartetin varoitusten perusteella.
Kommelluksiltakaan hämäläisherrat eivät olleet välttyneet. Kohdassa, missä piskuinen Palovanganjoki laskee Suomujokeen, jykevä kelo on rojahtanut helpottamaan Palovanganjoen ylitystä. Pekka oli tasapainoillut menestyksekkäästi jo miltei vastarannalle, kun kelohongan sinne tänne sojottavien oksien ryteikkö oli pakottanut ottamaan aikalisän ja istahtamaan sillalle. Samassa rinkan paino oli hitaasti, mutta vääjäämättömästi alkanut kallistaa Pekkaa taaksepäin. Lopulta koko mies oli molskahtanut veteen selkä edellä. Sen jälkeen ei ollutkaan muuta tehtävissä kuin avata rinkan lantiovyö, pelastaa virran mukana ajelehtivat sauvat ja kömpiä matalasta vedestä likomärkänä rantaan. Lakki pysyi Pekan päässä koko esityksen ajan ja ainoaksi tappioksi koitui lopulta wc-paperin vettyminen.
Iltaruoaksi nautittiin Pauliinan valmistama makaroni-nötkötti-sörsseli, mausteena suolaa, pippurisekoitusta, sipulia ja valkosipulia. Truuttasin annokseni päälle reilusti ketsuppia. Pistelin ylimmän kerroksen tuulensuojaan ja lisäsin mustapippurilla terästettyä ketsuppia. Tuumin, että ketsuppi saattaa hyvinkin olla ihmiskunnan etevin keksintö. Autiotupaan ei ilmaantunut ketään, joten yövyimme siellä varaustuvan patjoja hyödyntäen. Kymmenen maissa kömmin makuupussiini miettien “Pekan keloa”. Se oli jäänyt kummittelemaan mieleni pohjalle. Se olisi edessämme ylihuomenna. Mitenkähän siitä selvittäisiin?
Marjatta könysi makuupussistaan istumaan, jolloin lonkkanivelestä kuului äänekäs poksahdus. Pauliina arveli, että lonkka täytyisi amputoida, intuboida, aspiroida, onanoida, dokumentoida… ja tavoitti sitten lopulta hakemansa sanan “reponoida”. Marjatta kertoi lihaksikkaan sielunsa joka sopukkaa särkevän ja ryhtyi venyttelemään pois aamukankeuttaan.
Rouskuttelin muutaman kourallisen Kellog’sin Crunchy Müsliä, jossa on hurjasti energiaa massaan suhteutettuna, ja ryhdyin sitten sullomaan kamojani rinkkaan. Marjatta askarteli Pauliinalle ranskanletit ja lakaisi sen jälkeen tuvan. Retken työnjakoa käsitelleessä kesäisessä Whatsapp -keskustelussa Marjatta oli ehdottanut, että: “Mökin siivous lähtiessä sille henkilölle, joka ei ollut ruokahuollossa sinä aamuna, eikä raiskaamassa.” Kännykän autocorrect osoitti jälleen hyödyllisyytensä.
Puolentoista tunnin kuhnailun jälkeen rinkat heitettiin selkään. Aamuinen usvaverho haihtui ja sininen taivas kaartui yllämme pilvettömänä. Polku kuljetti meitä kaakkoon läpi helppokulkuisen avaran mäntymetsän. Mahtavia keloja kohosi elävien petäjien joukossa ja niiden kierteisyys erottui selkeästi. Runkojen kiertyminen tapahtuu hitaasti puun kasvun myötä, mutta tulee näkyviin vasta puun kelottuessa ja kuoren irrotessa. Mäntyjen kierteisyys on voimakkainta karuilla kasvupaikoilla kuten Lapissa.
Aitaojan nuotiopaikalla oli monttu, joka miellytti Pauliinaa. “Ihana pieni potero! Tuosta olisi hyvä puolustaa maata!” Marjatta mutusteli suklaata, jota jäi myös hampaankoloon. Se oli kuitenkin vain hyvä juttu, sillä sieltä käsin suklaan rippeet kuulemma tekisivät jatkossa eräänlaisia “makeussyöksyjä” suuonteloon. Sitten Marjatta ryhtyi lukemaan ääneen paahdettujen manteleiden vironkielistä tuoteselostusta. Se kuulosti tolkuttoman lystikkäältä. Pauliina sai heti juonesta kiinni ja koko loppureissun ajan saimme nauttia omintakeisesta viron kielestä, mikä tarkoitti käytännössä suomea ryyditettynä B- ja D-äänteillä sekä vinksahtanutta sanajärjestystä.
Edessä oli noin kolmen kilometrin nousu Vintilätunturin länsipuoliselle harjanteelle. Polulla näkyi runsaasti tuoreita riekkojen ulosteita. Marjatta poimi kanttarelleja ja löysi myös pari herkkutattia. Levähdystauolla maisteltiin kuivattuja omenasiivuja, jotka olin kuivannut jo pari vuotta sitten. Maku oli edelleen kohdillaan. Pauliina piristi tunnelmaa veisaamalla muutaman virren ja kertoi aistivansa Pyhän Hengen läsnäolon. Pikkutuntureiden ja Solustamaselän välissä polku laskeutui suolle. Pitkävartisilla vaelluskengilläni pääsin kosteikon läpi helposti, mutta Marjatta joutui riisumaan lenkkarinsa ja loiskutteli suon läpi paljain varpain. Pauliina pompahteli mättäältä mättäälle ketterästi kuin sammakko.
Jalkojaan puhdistaessaan Marjatta silmäili äkeästi liikkumatonta ja kipeää pikkuvarvastaan. Sillä ei kuulemma tehnyt mitään. Se oli “menneen kalua”, kuten Lapin Muulien Kake olisi asian ilmaissut. Marjatan puolesta koko hiivatin varpaan saisi leikata pois. Itse ilmoitin luopuvani mieluusti umpilisäkkeestäni ja Pauliina halusi päästä eroon kohdustaan. Sitten Marjatta intoutui heittelemään kärrynpyöriä varvikossa “lihan notkistamiseksi”. Pauliina käyttäytyi vaihteeksi melko hillitysti tyytyen tekemään vain kuperkeikkoja etu- ja takaperin. Seurasin naisten touhuja turvemättäällä istuskellen ja mutustellen Tupla Double Layer Liquorice -patukkaa.
Tuiskukurun kämpällä Marjatta siivosi ja paloitteli polun varresta löytämänsä itiöemät, kumosi saaliinsa paistinpannulle yhdessä voin, pippurisekoituksen ja suolan kera. Varsinaiseksi lounaaksi tarjoiltiin juustoista pestopastaa, jota riittikin sitten huomattavan runsaat annokset Pauliinalle ja itselleni. Jälkkäriksi Fazerin Lontoonraesuklaalevy kolmeen osaan jaettuna. Pötkähdin raukeana varaustuvan patjalle. Tupa oli mukavan lämmin ja aloin vaipua ylensyöneen ihmisen onnelliseen koomaan. Pihalta vaimeasti kantautuva Pauliinan ja Marjatan improvisoima Suomi-iskelmien potpuri saatteli Pitkänmatkan Kävelijän höyhensaarille.
Heräsin ja kömmin terassille. Naisväki harrasti meritähtikelluntaa pihanurmikolla. Marjatta ulvoi naurusta hervottomana: “Tulispa uni ja tappais”. Pauliina kertoi venytelleensä “olkanivusiaan”. Tuijotin naisia ehkä hieman kysymysmerkin näköisenä, joten Marjatta täsmensi olkanivusten viittaavan kainaloihin. Eli täsmällisesti ottaen venytys oli kohdentunut kiertäjäkalvosimeen liittyviin subscapularis ja teres minor lihaksiin.
Matkalla Luirolle pysähdyttiin vain kerran, leveän soisen purouoman ylityksen jälkeen, ennen Luusuanvaaralle kapuamista. Luirolle saavuttiin kannaltani sopivasti, sillä miesten saunavuoro oli juuri alkanut. Pengoin rinkastani saunapussin ja köpöttelin saunalle. Iso irrallaan juokseva hassupartainen koira säntäsi pensaan takaa ja pysähtyi eteeni. Haukahdin sille ja se vastasi. Haukahdin uudelleen ja koira vastasi usealla haukahduksella jokseenkin närkästyneen oloisesti. Haukahdin tavoitellen empaattista sävyä ja koira vastasi ystävällisemmällä haukahduksella. Sitten karvaturrin isäntä kutsui sen pois. Kiskoin hikiset vaatteet yltäni saunan pukuhuoneessa ja kapusin lauteille.
 |
| Osalla retkeilijöistä on vaikeuksia roskiensa hallinnassa |
Tunnin kuluttua Pauliina ja Marjatta vilistivät saunaan yhdessä kolmen hiljaisen muorin kanssa, jotka olivat tupsahtaneet Luirolle hieman meidän jälkeemme. Asetuin nuotiopaikalle vahtimaan tulta. Tavoitteena oli kehittää hehkuva hiillos makkaran paistamiseen. Saunarannasta kantautui kiljahtelua ja loiskintaa. Silkkiuikkuperhe polski henkensä kaupalla pakoon järveen hyökyvän naisenergian tieltä.
Olin ennen reissua tehnyt muutaman kokeen grillimakkaroiden ja sinapin kanssa, ja päätynyt sellaiseen arvioon, että Auran mietoa sinappia tulee varata noin 38 grammaa makkaraa kohden. Nyt olin kuitenkin jo popsinut tuhdin eväsleivän, joten tyytyisin kahteen makkaraan, ja sinappia jäisi vastaavasti yli oman tarpeen. Sinapin ylijäämä päätyi ensin Timolle, joka näppärästi hetken kuluttua siirsi tuubin kolmen hiljaisen muorin käytettäväksi/kuljetettavaksi. Muorit olivat kokanneet hieman liikaa parmesaanilla höystettyä sienirisottoa, jonka Marjatta sai syödäkseen.
Päivän lystikkäin kohtaaminen tapahtui hassupartaisen koiran - irrallaan juoksentelevia koiria oli toinenkin - omistajan ja tämän kaverin kanssa. Parivaljakko oli vaikuttanut lopen uupuneelta kohdatessaan Pauliinan. Keskustelu sujui jokseenkin sanatarkasti tähän tapaan:
- Mikä tämä paikka on?
- Luirojärvi.
- Onko täällä sauna?
- On, mutta valitettavasti teidän täytyy odottaa vielä tunti, koska oletan teidän olevan miehiä.
- Miksi? (tuohtumusta äänensävyssä)
- Näytätte miehiltä.
Luirolla varaustuvan nukkumapaikat jakautuvat kahteen osastoon, kuten useimmissa tuvissa. On ala- ja ylälaveri, ja kulku ylälaverille tapahtuu jalkopäähän asennettujen tikkaiden kautta. Tikkaat sijaitsevat nukkumapaikkojen rivistön keskellä. Iltapesulta palatessani Pauliina törötti tuvan nurkassa, kädet ylälaverin reunaa puristaen ja katse ylös luotuna. Kotvan tilannetta arvioituaan Pauliina virkkoi alistuneesti “Täytynee käyttää tikkaita”.
Päästäinen vilisti terassin alta horsmien katveeseen. Pauliina kertoi heränneensä jo viiden maissa, väkisin maanneensa tunteroisen ja ryhtyneensä sitten aamutoimiin. Aamuhammaspesu pitkän kaavan mukaan, akkujen lataaminen ja rinkan sisällön inventointi oli saanut yksinäisen ajan kulumaan. Pauliina kertoi hämmästyneensä kaikesta siitä sälästä, mitä oli tullut pakanneeksi mukaan reissulle. Arveli kaikkine varusteineen, eväineen ja naposteluherkkuineen pärjäävänsä tarvittaessa vielä vaikka viikon erämaassa.
 |
| Sokosti syyskyisena aamuna Luirojärven eteläpäästä katsottuna |
Liikkeellä lähdettiin kahdeksan maissa. Edessä oli noin kahden peninkulman mittainen ja ainoa varsinaisesti suunnistamista vaativa päivätaival. Alkuperäisestä reittisuunnitelmasta poiketen emme suunnannetkaan Luirojärven länsirantaa pitkin kohti pohjoista, vaan Nahkialanvuoren aktivistien suositusten mukaisesti palasimme länteen yli Luusuanvaaran ja pysähdyimme sitten aamiaiselle Vasanlyömäpäältä laskeutuvan puron varteen noin kahden ja puolen kilometrin aamulenkin jälkeen. Rouskuttelin mysliä, naiset nauttivat puuroa ja sitten keitettiin kahvit. Testasin Pauliinan suosittelemaa yhdistelmää: näkkileivän päälle sipaistaan reilusti Olympia -sulatejuustoa ja päälle lätkäistään muutama meetvurstisiivu. Varsin koukuttava kombo!
Taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Aprikoin mielessäni, että jokohan nyt olisi vuorossa jokaiseen eräretkeen kuuluva sadepäivä. Aamiaisen jälkeen jatkoimme taivalta Ampuojan viereistä polkua pitkin kohti luodetta. Noin kuuden kilometrin kohdalla pysähdyimme poimimaan mustikoita illan lättykestejä varten. Polku alkoi laskeutua ja maasto muuttui kivikkoiseksi. Iskin sääreni kipeästi keskellä polkua kasvavaan vaivaiskoivuun. Pauliinan rinkasta törröttävä paistinpannu kalahti männynoksaan.
Lounas nautittiin Palovanganjoen nuotiopaikalla. Lisää-vain-kiehuva-vesi-pussiin -tyylinen retkieväs oli itselleni uusi kokemus. Savulohipasta maistui yllättävän hyvälle. Jälkkäriksi Pauliina tarjoili makoisia Earth Control lakritsitaateleita. Pilvet olivat kadonneet kuin taikaiskusta ja syyskesän päivästä kehkeytyi jälleen mitä kaunein. Marjatta otti puolen tunnin päikkärit.
Padagovan nuotiopaikalla Marjatan kävelysauvaan tarttui kelottunut oksareikä. Pauliina tarkasteli sattumalöydöstä ihastuneena ja sujautti sen taskuunsa. “Puupillu” tarjosi monet naurut loppuretken aikana.
Rämmimme eräänlaisen pikku viidakon läpi “Pekan kelolle”. Se ei näyttänytkään niin hankalalta kuin olin pelännyt. Kelosiltaan oli asennettu jopa pitkä riuku huteraksi käsijohteeksi, jonka avulla tasapainon säilyttäminen onnistui helposti, ja loppujen lopuksi Palovanganjoen ylitys sujui kommelluksitta. Jokainen käsiote käkkyräisestä oksasta tai juuresta, askel epätasaisella kelon pinnalla, vaellussauvojen heilautus ja kropan pyöräytys täytyi kuitenkin miettiä huolella.
Sitten edessä oli vajaan kolmen kilometrin helppokulkuinen ja kaunis reitti Suomujoen rantaa pitkin. Polun varressa kasvoi puolukoita, jotka näyttivät jo kypsiltä. Kalliorinne kohosi jyrkkänä vesiuoman molemmin puolin ja pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan erinomaisen viehättävää maisemaa. Sitten laskeuduimme Suomujoen rantaan haeskelemaan sopivaa ylityskohtaa. Vesi oli sen verran syvää, että pitkälahkeiset housut täytyi riisua ylityksen ajaksi. Naiset kipaisivat joen yli ällistyttävällä vauhdilla.
Lähestyessäni vastarantaa hyisessä, syvässä ja vuolaassa virrassa Marjatta pyöräytti Rautavaaran “Kulkuriveljeni Jan” -klassikon muotoon “Tunturiveljemme Jan” ja tätä nimeä käyttäen kajautteli kannustushuutoja retkueemme hitaimmalle kulkijalle. Tästä Pauliinan mieleen muistui Junnu Vainion “Aleks ja Jaan”, jota alkoi tapailla. Vuonna 1985 “Elämää ja erotiikkaa” -albumilla julkaistu Laulu kertoo neuvostovirolaisista veljeksistä, jotka soutavat kumiveneellä Suomenlahden yli Porkkalaan ostoksille nähtyään telkkarissa miten “...viekas lännen läskinaama lihaa naputtaa ja myllyttää”. Kertosäe osoittautui varsin tarttuvaksi ja se kajahtikin jatkossa naisten toimesta varsin tiuhaan. Lisäksi se sopi täydellisesti reissun teemaksi muodostuneeseen viron kielellä pelleilyyn:
“No dullaan, dullaan
dääldäbä jo dullaan
vodkalla vaihdaan
lihaa sekä bullaa”
Lankojärven varaustupaan ei ilmestynyt muita retkeilijöitä, joten saimme taas olla omassa rauhassa. Kävin hakemassa vettä kahdella ämpärillä läheisestä purosta ja tunsin, miten käsivarteni venyivät taakan painosta. Nuotiolla Pauliina sekoitti lättytaikinaa. Mustikkasaaliit yhdistettiin ja Marjatta survoi niitä sen verran, että marjat kostuivat. Lisäsin sekaan reilusti hunajaa. Pauliina valmisti sulatejuustosta, sipulista, valkosipulista, pippurisekoituksesta ja hirvenlihasäilykkeestä suolaisen täytteen. Marjatta demonstroi, miten sissitonnikalaa valmistetaan.
Aluksi lätyt eivät tahtoneet irrota paistinpannusta ja ensimmäiset ohukaiset olivatkin muodoltaan epämääräisiä myttyjä. Hiljalleen pannu kuitenkin muisti asiallisen modus operandin, ja myös pyöreitä räiskäleitä alkoi ilmestyä lautaselle. Jestas, millainen herkutteluhetki siitä kehkeytyikään! Ilta pimeni ja tähdet syttyivät taivaankannelle. Digestiiviksi nautittiin pienet tujaukset eräänlaista köyhän miehen punssia. Kuumaan veteen sekoitettiin hunajaa ja tilkka Nahkialanvuoren aktivisteilta lahjaksi saatua vodkaa.
Myyrät olivat yöllä perustaneet vessan tuvan terassille. Pikkuruisia jätöksiä oli kosolti penkillä ja jopa paistinpannulla. Parin tunnin verkkaisen aamupuuhastelun jälkeen kevyen tuntuiset rinkat heilautettiin selkään. Edessä oli viimeinen kävelypäivä Rautulammen kautta Kiilopäälle. Pauliina bongasi Lankojärven puuliiterin takaa kypsiä marjoja notkuvan vadelmapensaan. Siinä olisi ollut oiva täydennys edellisiltaiseen lättyhilloon! Toivottavasti joku hoksaa poimia marjat talteen. Puolen kilometrin päässä polku ylitti puron ja naiset täyttivät juomapullonsa.
Harvakasvuisessa mäntymetsässä oli mukava tallustella. Pauliina ja Marjatta etenivät reipasta tahtia kadoten pian puiden lomaan. Marjatan vauhtia en ihmetellyt, sillä olin usein ällistellyt naisen kestävyyskuntoa sulkapalloa pelatessamme. Olin myös kuullut tarinoita Marjatan edellisistä eräretkistä, joilla oli taitettu jopa 45 kilometriä päivässä. Pauliinan vauhdikkuus maastossa ohutpohjaisilla pikkukengillä oli kuitenkin yllätys. Hyisten vesien karaisema merikarhu näytti olevan kuin kotonaan myös soilla ja kivisillä poluilla.
Sinänsä asetelma oli tuttu jo Lapin Muulien retkiltä. Ominaisvauhtini maastossa on yleensä muita verkkaisempi. Ehkä se johtuu varovaisuudesta, pysähtelystä ihailemaan maisemia, hämäläisestä syntyperästäni tai sitten yksinkertaisesti “se merkki varhaisen on vanhuuden”. Näitä miettiessäni Eino Leinon “Lapin kesä” alkoi soida päässäni Vesa-Matti Loirin äänellä:
“Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meil' ukkoina jo syntyy sylilapset,
ja nuori mies on hautaan valmis jo.”
Tunnin patikoinnin jälkeen pysähdyimme levähtämään Rautuojan varteen. Pauliina aikoi kuvata yöllä paistinpannuun ilmestyneet myyrän ulosteet, mutta ne olivat kävellessä varisseet maahan. Pauliina tuijotti pannuaan pettyneenä ja sadatteli katkerasti: “Tulispa myyrä ja tappais!” Ja päälle hillitön naurunremakka. Kenties kuormittava hoitotyö vaatii vapaa-ajalla tavallista ronskimpaa verbaalia purkautumista. Tai sitten kyse on vain yksilöiden ominaisuuksista. Arvaan kuitenkin, että Lapin Muulien jutut kuulostavat Pauliinan ja Marjatan jälkeen lähinnä pyhäkoululaisten rupattelulta.
Rautulammelle saavuimme puolen päivän maissa. Nuotiopaikalla istuskeli kaksi ammattisotilasta evp, jotka kertoilivat juttuja rauhanturvaamiskeikoistaan Afganistanissa. Kuuntelin korvat höröllä samalla, kun valmistelin lounasta. Naudan jauheliha oli ennen kuivatusta painanut 500 grammaa ja nyt vakuumiin pakattuna se painoi vain reilut 150 grammaa. Nakkasin lihan, sipuli- ja valkosipurouheet sekä italianpata-ainekset turpoamaan kattilaan lämpimään veteen. Ropsautin sekaan reilusti pippuria. Naiset pulahtivat järvessä sillä välin, kun hauduttelin pataruokaa syöntikuntoon. Rannan liukkaat limaiset kivet olivat hankaloittaneet uintiretkeä, mutta Pauliina oli toteuttanut yhden pitkäaikaisen haaveensa ja istuskellut kotvan solisevassa tunturipurossa.
Syötiin. Naiset kaapivat loput sulatejuustot lautasilleen. Suklaalevy oli pehmennyt auringonpaahteessa, mutta maistui makoisalta. Sitten rinkat selkään ja länttä kohti. Ryhdyimme kapuamaan Rautupäälle. Aurinko porotti armottomasti. Hiki virtasi otsalta, kirveli silmissä ja sitä tipahteli nenänpäästä tomuiseen maahan. Teki mieli riisua lippalakki, mutta en kaivannut auringonpistosta. Ylhäältä edestäpäin alkoi kuulua nopeasti voimistuvaa hurinaa, kilinää ja kolinaa. Kohotin katseeni ja hyppäsin sivuun viime tingassa. Raivopäinen maastopyöräilijä syöksyi ohitseni vauhdilla, joka ei mitenkään tuntunut mahdolliselta jyrkässä ja kivisessä rinteessä. Seurasin menoa epäuskoisena, mutta fillaristi näytti pysyvän pystyssä.
Rautupään kaakkoon kurkottavan harjanteen päällä levähdettiin tovi raskaan nousun jälkeen. Päivänokosten mestari Marjatta antoi taas tyylinäytteen nopeasta nukahtamisesta. Niilanpäätä lähestyessä alkoi vastaan tulla maastopyöräilijöille rakennettuja reittejä. Kohtasimme myös kohteliaita ja turvallisesti ohittavia maastopyöräilijöitä, jotka korjasivat hieman raivopäisen etenijän aiheuttamaa mainehaittaa. Niilanpään polkujen risteyksessä kännykkäverkko kuului jo sen verran, että Junnun “Aleks ja Jaan” oli mahdollista kuunnella alkuperäisesityksenä. Olipahan mainio rallatus!
Avohoitojakso lähestyi vääjäämättä loppuaan. Kiilopäätä lähestyessämme Pauliina alkoi kävellä siksakkia polulla pidentääkseen matkaa. Portin luona rinkat punnittiin uudelleen. Pauliinan rinkasta oli pudonnut painoa 6,5 kg, Marjatan rinkasta viitisen kiloa ja itseltäni 7,5 kg. Sulloimme rinkat autoon, hurautimme Saariselän K-marketin luo ja hyppäsin autosta ostoslista kourassani. Naiset lähtivät saunomaan. Löysin majapaikkaan ostosten kera ja kävin vain suihkussa, kun miesten sauna ei jostain syystä ollut päällä. Sonnustauduin puhtaisiin tamineisiin ja suunnistin majapaikan jaettuun keittiöön viettelevää tuoksua seuraten. Valutin lasiini tilkkasen kylmää valkoviiniä. Haukkasin palan pizzaa.