Korvaushoidossa Litokairassa

Hyvitykseksi syksyn varsinaisen avohoitojakson peruuntumisesta suuntasimme syyskuisena lauantaina Litokairaan patikointikykyä ylläpitävälle intervallijaksolle. Litokaira sijaitsee Oulun ja Lapin läänien rajalla Iin, Ranuan ja Pudasjärven kuntien alueella. Kyseessä on Euroopan laajin yhtenäinen ja luonnontilainen suometsäerämää napapiirin eteläpuolella. Se on osapuilleen saman kokoinen kuin Välimerellä sijaitseva Maltan saari. Tai jos käytetään mittatikkuna kaupunkeja, Litokairan kokonaispinta-ala samaa luokkaa kuin Turun kaupungin, ja Portugalin pääkaupunkiin Lissaboniin verrattuna se on kolminkertainen. Litokairassa on siis ihan hitokseen hyllyvää, litisevää, lätsähtelevää, upottavaa ja saappaita imevää suota.

Litokairan luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1988. Nykyisin se on luonnonsuojelulain, soidensuojeluohjelman ja Natura 2000 -verkoston varjelema erämaa-alue. Maisemaa hallitsevat laajat, luonnontilaisina säilyneet suot, joista suuri osa on puuttomia nevoja. Alueella viihtyvät häiriintymätöntä luontoa vaativat lajit. Vaikeakulkuisuus ja syrjäinen sijainti ovat suojelleet Litokairaa ihmisten liialta toimeliaisuudelta. 1800-luvun alun kaskenpolton jäljiltä alueen eteläosissa kasvaa vanhoja lehtipuumetsiä. 1900-luvun alussa metsää hakattiin hieman, mutta pääosin Litokaira on säilynyt luonnontilaisena.

Sade ropisi niin rankkana, etteivät tuulilasinpyyhkijät tahtoneet pysyä vauhdissa mukana ja kuoppaisella soratiellä oli ajettava hitaasti. Silmäilin märkää metsämaisemaa epäuskon ja hämmennyksen vallassa. Miten olin joutunut mukaan tähän soppaan? Auton renkaat osuivat lätäkköön ja kuravettä roiskahti tien pientareelle patsaaksi jähmettyneen teeren niskaan. Liekokylä oli jäänyt taakse hetkeä aiemmin ja lähestyimme nyt Vitikkokangasta, mistä patikkaretki oli kaavailtu alkavaksi. Kotvan kuluttua Pauliina pysäköi auton Oijärventien ja pohjoiseen johtavan kapean ja huonokuntoisen tieuran risteykseen. 

Hyppäsin ulos autosta ja kiiruhdin takakontille. Heilautin repun selkääni ja nakkasin sadeviitan päällimmäiseksi säilyäkseni vielä hetken kuivana. Uuden sadeviitan testaus olikin yksi syy, miksi en kavahtanut ajankohtaista sadekeliä. Marjatalla ja Pauliinalla näytti olevan paljon kevyemmät kantamukset kuin itselläni lähtiessämme lampsimaan möykkyistä, lätäköiden kirjomaa kulku-uraa kohti Litokairaa, joka odottaisi meitä reilun viiden kilometrin päässä. Sumusuon länsipuolella etenemisen katkaisi muutama mutapohjainen lammikko. Suo oli julkeasti nielaissut pätkän polusta. Pauliina loiskutteli empimättä läpi lammikoiden pitkävartisissa saappaissaan. Lyhytvartisiin Haisaappaisiin sonnustautunut Marjatta lähti hakemaan kuivempaa reittiä tieuran ulkopuolelta ja seurasin esimerkkiä.

Edestä päin kantautui koiran räksytystä ja pian suomenpystykorva tölväsi näkyviin pensaiden takaa. Koira silmäili meitä epäluuloisena hetken ja palasi sitten kivenheiton päähän polusta pystytetyn tarpin ja kahden ukonkörilään luo. Tunteroisen patikoituamme saavuimme mahtavan Litokairan reunaan tai ehkä pikemminkin rantaan, sillä niin vetiseltä suo näytti.

Retken varsinaisen maantieteellisenä tavoitteena olisi Litokairan vanha porokämppä, joka palvelee nykyisin autiotupana. Reitti sinne kulkisi Sumulammen itäpuolelta kiertäen ja siitä sitten Isosuon itälaitaa pitkin pohjoiseen. Pituutta matkalle kertyisi kartan perusteella alle viisi kilometriä, mutta märimpien paikkojen ohittaminen lisäisi matkaa jonkin verran. Lisäksi upottavalla suolla tarpominen tekisi matkanteon kertaluokkaa raskaammaksi, joten kaiken kaikkiaan edessä olisi kelpo urakka ja sen jälkeen vielä samanmoinen paluumatka autolle.

Kun Pauliina lampsi siekailematta suolle, eikä joutunut maan nielaisemaksi, lähdin itsekin astelemaan eteenpäin. Takaani kantautuvista loiskahduksista päättelin myös Marjatan rohkaisseen mielensä. Edellisenä iltana olin suunnitellut kiristäväni sadehousujen lahkeet irtoremmeillä vaelluskenkien varsia vasten. Tällä tavoin olisin saanut käyttööni jokseenkin vedenpitävät kahluuhousut. Paha vain, että lähtötohinassa remmit olivat jääneet kotiin. Nyt saatoin vain toivoa, etteivät jalkani humpsahtaisi kovin syvälle suohon. 

Edettyämme rannasta satakunta metriä alkoivat vaikeudet. Pauliina oli jotenkin jo keplotellut itsensä upottavan rimmen toisella puolella kohoavalle jänteelle eli pitkänomaiselle, hieman paremmin kantavalle geomorfologiselle muodostelmalle, joka näytti pikkuruiselta saarelta upottavan suolakeuden keskellä. Silmäilin rimmen pintaa hakien mahdollista kulkureittiä. Veden alta pilkisti harvakseltaan heinätupsuja, joiden päälle tähtäsin askeleeni. Mättäät kestivät päälle astumista hetken, ennen kuin alkoivat painua syvyyksiin. Sitten ne loppuivat ja räpiköin viimeiset metrit upoten polviani myöten suohon ja kauhoen käsilläni vauhtia höttöisestä turvevellistä.

Pauliina ja Marjatta nauroivat kippurassa esitykselleni. Olin kuulemma muistuttanut isoa koppakuoriaista sadeviitan alla pullistelevan reppuni kanssa. Ravistelin turvetta kuoritakkini hihoista ja seurasin Marjatan kahlaamista, joka itseäni kevyempänä pääsi kuin pääsikin saarellemme kuivin jaloin. Pysähdyimme levähtämään ja päivittämään tilannearviota. Marjatta kaivoi repustaan suklaalevyn. Jestas, että maistuikin makoisalle! Pauliina paljasti löytäneensä netistä matkakertomuksia reissuista Litokairan porokämpälle, mutta kaikki nämä reissut oli tehty talvella. Edessä odottavan maiseman silmäilyn ja kartan tutkimisen myötä kallistuimme sille kannalle, ettemme tällä erää pistäytyisi porokämpällä.

Ei tehnyt mieli kahlata omia jälkiä pitkin takaisin metsänreunaan, joten päädyimme tekemään laajahkon kaarroksen Isosuon eteläkärjessä. Tässä vaiheessa retkeämme Marjatta tunnusti kärsivänsä helofobiasta eli upottaviin soihin liittyvästä pelosta. Pahin painajainen kuulemma olisi vajota huppeluksiin suonsilmäkkeeseen. Tältä pohjalta arvioimme reissumme siinä mielessä erinomaisen onnistuneeksi, että siedätyshoitoa suokammoiselle kertyisi nyt roppakaupalla.

Matka jatkui rimpien välissä mutkittelevia jänteitä seuraillen. Näillä mätäspintaisilla, ruskosammaleen kirjomilla saarilla kävely muistutti hyvin pehmeällä patjalla kävelyä. “Tää tekee hyvää pohkeille!”, pauliina ilmoitti, ja kumartui sitten poimimaan karpalon jalkojensa juuresta ja nakkasi sen suuhunsa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia suomäntyjä. Suon ravinneköyhyys, happamuus ja hapettomuus pakottavat männyn hidastamaan kasvunsa äärimmilleen. Suolla mänty panostaa pituuskasvun sijaan syvään juuristoon pysyäkseen pystyssä höttöisellä kasvualustalla. Suomänty voikin olla satojen vuosien ikäinen, vaikka se olisi vain parin metrin korkuinen.

Sade loppui, mutta se oli tässä vaiheessa oikeastaan yhdentekevää. Olimme kaikki siinä määrin litimärkiä ja turpeen sotkemia, että se alkoi tuntua hullunkurisen hupaisalta. Suolla rämpiminen oli sen verran raskasta puuhaa, ettei ketään viluttanut, vaikka keli oli syksyisen kolea. Ohitimme matalan muurahaiskeon. Se oli rakennettu suopursujen lehdistä, jotka kuivuessaan muuttuvat tummanruskeiksi tai punertaviksi, ja niiden reunat käpertyvät voimakkaasti sisäänpäin, jolloin lehti näyttää neulasmaiselta. Suopursun terpeenit tuoksuvat maustemaisesti. Ne vaikuttavat keskushermostoon ja voivat aiheuttaa päänsärkyä tai pahoinvointia. Helteisenä päivänä suopursun eteeriset öljyt voivat leijailla suolla niin väkevinä, että herkimmät ihmiset pökertyvät. Suopursulla on pitkä historia kansanlääkinnässä. Sitä on käytetty sisäisesti ja ulkoisesti hoitamaan astmaa, hinkuyskää, reumaa ja ihottumia, ja sitä on käytetty myös lemmenyrttinä

Takaisin suon laitaan päästyämme jatkoimme vielä vähän matkaa eteenpäin matalan ja laakean mäen päälle. Taukopaikalle saapuessani Pauliina oli jo virittänyt tulen onttoon kantoon. Paistettiin makkarat ja suunniteltiin seuraavan syksyn avohoitojakson reittiä. Juotiin termoskahvit ja syötiin loput suklaat. Paluumatka autolle sujui kepeästi poutasäässä. Sadeviitta vaikutti tämän ultra-märän retken perusteella varsin pätevältä sadekelin varusteelta. Se ei hiostanut samalla tavalla kuin sadetakki ja se suojasi hyvin myös reppua. Taittelin viittani Skodan peräkonttiin samalla, kun naiset kaatoivat vesiä saappaistaan. Tuumin, että tulipa tehtyä omituinen ja lystikäs retki, sellainen ekskursio, jota en olisi todennäköisesti koskaan tullut oma-aloitteisesti ja -toimisesti toteuttaneeksi.

 

Camino Francés, osa 2: Logroño — La Virgen del Camino

8. Kävelypäivä. Logroño — Najera. Astuin ulos harmaan taivaan alle yksinäisenä, apein mielin ja voimat jaloista paenneina. Yritin palauttaa edellisten päivien energisyyttä tuhdilla aamupalalla läheisessä kahvilassa, mutta tomaattijuustosämpylä, napolitana ja kupillinen kahvia eivät kohentaneet mielialaani. Seitsemän päivää seuranani ollut Sanna ei enää huolehtisi small talkista ja urbaanista suunnistamisesta, vaan palaisi Madridin kautta Suomeen. Sannan kanssa oli ollut hauska muistella yhteisiä koulukavereita, opettajia ja 1980-luvun ilmiöitä. Viimeisimmäksi olimme spekuloineet luokkakokouksen järjestämisellä caminolla. Äkkiseltään laskien ehkä viisi lukioaikaista kaveria saattaisi olla asianmukaisessa kävelykunnossa ja varustettu sopivalla seikkailumielellä.

Edellisen kävelypäivän lopulla olimme siirtyneet Navarran itsehallintoalueelta La Riojan itsehallintoalueelle, joka on maailmankuulu viineistään ja ollut aikojen saatossa kiistelty alue Navarran ja Kastilian kuningaskuntien välillä. Logroñon katulabyrintissa ajauduin ensin syrjään reitiltä ja palasin sitten oikealle uralle Wise Pilgrim -sovelluksen kartan avulla. Puistoasiantuntija tai ainakin miekkonen letkun kera puhdisti kävelyreittiä vesiruiskulla. Ohitin koirapuiston ja camino -teemaisen taideteoksen. Logroño on on La Riojan autonomisen alueen pääkaupunki ja niin iso, että harhaan kävelee helposti, jos ei ole tarkkana jokaisessa risteyksessä. Viimeisen vuosisadan aikana kaupungin väestö on kasvanut merkittävästi verrattuna lähialueiden asutuksiin. 

Logroñossa toimi aikoinaan inkvisition alueellinen tuomioistuin, mikä teki siitä luonnollisen keskuksen kerettiläisyyden ja noituuden vastaisessa taistelussa. Logroñon inkvisitio aloitti vuosina 1609–1610 laajan tutkinnan, joka kohdistui erityisesti Zugarramurdin kylän ja sen ympäristön asukkaisiin. Tästä kehkeytyi yksi historian suurimmista ja julmimmista noitavainoista. Tuhansia ihmisiä kuulusteltiin, liki 300 sai syytteen ja kuusi naista poltettiin roviolla. Paradoksaalisesti Logroñon oikeudenkäynti johti noitavainojen hiipumiseen Espanjassa inkvisiittori Alonso de Salazar y Fríasin alkaessa epäillä kidutuksen avulla hankittujen tunnustusten aitoutta. Salazar y Frías ryhtyi puolustamaan näkemystä, jonka mukaan noituutta ei ollut ilman konkreettisia todisteita. Tämän seurauksena Espanjan inkvisitio omaksui skeptisemmän linjan noituusväitteitä kohtaan. Muualla Euroopassa noitavainot kiihtyivät vielä pitkään 1600-luvulla.

Kaupungin kadut ja korkeat rakennukset jäivät taakse. Tallustelin eteenpäin hitaasti ja innottomasti pitkin kevyenliikenteenväylää, joka vaikutti olevan kuntoilevan kansanosan suosiossa. Kävelijöitä ja juoksijoita kipitti ohitseni korkeiden tuijien reunustamalla reitillä. Toinen ponneton taivaltaja oli istahtanut penkille havainnoimaan viljan kasvamista. Ohitin aution leikkipuiston ja saavuin La Grajeran laajalle puistoalueelle. Pato ja sen synnyttämä ekosysteemi rakennettiin vuonna 1883 vesivarastoksi kastelua varten. Siitä lähtien puisto on kasvanut sekä kooltaan että merkitykseltään. Se on yksi harvoista kosteikkoalueista La Riojassa ja useiden lintulajien kotipaikka.

Tulkitsin rannassa kohoavan kyltin tekstin tarkoittavan, ettei La Grajeran eläimiä ole lupa ruokkia.  Sillan kupeessa suitaan ahnaasti aukovat vonkaleet olivat kuitenkin selvästi tottuneet ruokkimiseen. Popsin kävellessäni kaksi appelsiinia, jotka olin ostanut fruteríasta heti aamupalan jälkeen.

Ohitin “Instituto de Ciencias de la Vid y del Vinon” (ICVV). Kyseessä on tutkimuskeskus, joka keskittyy viininviljelyyn ja enologiaan. ICVV:n tavoitteena on edistää tieteellistä tutkimusta ja teknologista kehitystä viininviljelyn ja enologian aloilla. Enologia on tieteenala, joka tutkii viininvalmistusta ja siihen liittyviä prosesseja. ICVV järjestää seminaareja, työpajoja ja muita tapahtumia edistääkseen tiedonvaihtoa ja yhteistyötä alan ammattilaisten keskuudessa.

Vähän Navarretea ennen ohitin San Juan de Acren hospitaalin ja majatalon rauniot, jotka ovat jäänteitä Doña María Ramírezin vuonna 1185 perustamasta toimipisteestä. Hospital de San Juan de Acre tarjosi turvapaikan, majoitusta ja hoitoa Santiago de Compostelaan matkaaville pyhiinvaeltajille. Kaivausten perusteella sairaalalla saattoi olla hautausmaa pyhiinvaeltajille, jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Huonokuntoinen rakennus purettiin 1800-luvun lopulla.

Kiipesin raskaan ylämäen Tedeón-kukkulan etelärinteellä sijaitsevaan Navarreteen. Paikkakunnan nimi on peräisin baskin kielestä. "Nafar" tarkoittaa navarralaisia ja "ate" tarkoittaa porttia tai solaa, joten kylän nimi tarkoittaa "Navarralaisten porttia". Navarrete sai juridisesti alkunsa vuonna 1195, kun Kastilian kuningas Alfonso VIII myönsi sille kaupunkioikeudet. Keskiajan loppupuolella Navarrete varustettiin linnoituksilla, joihin kuului nyttemmin kadonnut linna Tedeón-kukkulan huipulla sekä kaupunkia ympäröivät muurit.

Navarreten kaupunkirakenne noudattaa keskiaikaisten bastida-kaupunkien kaavaa ja mukautuu kukkulan topografiaan. Bastida kaupunkisuunnittelumallia käytettiin erityisesti Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa 1200- ja 1300-luvuilla. Tavoitteena oli luoda puolustuksellisesti vahvoja ja taloudellisesti toimivia kaupunkeja. Tunnusomaisia piirteitä ovat säännönmukainen ruutukaava ja kaupungin keskellä sijaitseva keskusaukio, jota ympäröivät tärkeimmät julkiset rakennukset kuten kirkko ja kaupungintalo. Kaupungin ympärillä saattoi olla myös muureja tai muita puolustusrakenteita. 1500-luvulla Navarreten puolustuksellisen merkityksen väheneminen johti linnoitusrakenteiden rappeutumiseen, mikä helpotti kaupungin laajenemista.

Pysähdyin popsimaan pottumunakkaalla täytetyn patongin ja jatkoin sitten matkaa. Ohitin kunnianosoituksen savenvalajalle Cuesta del Caño -kadulla. Kuvanveistäjä Óscar Cenzano veistos on valmistettu pronssista ja teräksestä, ja esittää savenvalajaa dreijansa ääressä. Navarrete on La Riojan ainoa jäljellä oleva keramiikkakeskus. Perinteisesti Navarreten savenvalajat eli alfarerot ovat hankkineet savensa Tedeón-kukkulan rinteiltä ja Dehesa la Verden alueelta. Alfarería viittaa sekä käsityöprosessiin että työpajaan, jossa saviastioita valmistetaan.

Keramiikantuotannon kehityksen huippu Navarretessa ajoittuu 1800-luvun puoliväliin, jolloin muut alueen keramiikkakeskukset alkoivat taantua. Navarreten keramiikkaperinne juontaa juurensa roomalaisaikaisiin työpajoihin, joissa valmistettiin terra sigillata -keramiikkaa. Tässä tekniikassa keramiikka peitetään erittäin hienolla savilietteellä ennen polttoa. Terra sigillata tarjoaa keramiikkataiteilijoille mahdollisuuden luoda kiiltäviä ja sileitä pintoja ilman lasitusta.

Laskeuduin Tedeón-kukkulalta ja ohitin paikkakunnan hautausmaan, jonka sisäänkäyntinä toimii nykyisin edellä mainitsemani Hospital de San Juan de Acren komea etuovi. Sitten edessä oli jokseenkin mielenkiinnotonta patikointia kilometri toisensa jälkeen, seuraillen osin Pamplonan ja Leónin välistä A-12 moottoritietä. Maasto oli kumpuilevaa, mutta ilman jyrkkiä nousuja. Iloitsin pilvistä, jotka osaltaan estivät aurinkoa kärventämästä nahkaani.

Kävely Najeran keskustaan sen laidalta kesti ällistyttävän kauan, kun otetaan huomioon kaupungin vaatimaton koko. Vähän ennen Nájeraa ohitin komean Guardaviñas -rakennuksen. Näitä pyöreitä, kivestä rakennettuja yksikerroksisia kömmänöitä näkee La Riojan ja Rioja Alavesan alueilla. Guardaviñas koostuu kahdesta sanasta. Guarda tarkoittaa vartioida tai suojella, ja viñas tarkoittaa viiniä, eli näitä rakennuksia ovat käyttäneet viininviljelijät tilustensa vartiointiin ja suojana huonolla säällä. Suurin osa säilyneistä 68 Guardaviñas -rakennuksesta on peräisin 1800-luvulta, mutta varhaimmat kirjalliset viitteet rakennustyypistä ovat 1500-luvulta.

Nájeraa ympäröivillä kukkuloilla on ollut esihistoriallista asutusta ainakin pronssikaudelta lähtien. Arabit antoivat kaupungille nimen Náxara eli ”Paikka kallioiden keskellä”, joka aikojen saatossa muuntunut nykyiseen muotoonsa.

Najeraa kutsutaan Espanjan huonekalukaupungiksi lukuisten alaan erikoistuneiden yritysten vuoksi. Pääsiäisviikolla järjestetään suurelle yleisölle suunnatut huonekalumessut “Nájeradecor”. Huonekalujen valmistus ja myynti ovat olleet merkittävä osa paikallisten perheiden elämää jo vuosikymmenten ajan, ja tietotaito on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Nájerassa vietetään puuseppien suojeluspyhimyksen eli Pyhän Joosefin (San José Artesano tai José de Nazaret) eli Jeesuksen isän juhlapäivää 19. maaliskuuta. Puuseppien ohella Joosef toimii perheiden, isien, pakolaisten, taloudenhoitajien, insinöörien, asunnonetsijöiden ja epäilevien suojeluspyhimyksenä.

Majoituin Albergueen nimeltä “El Peregrino Najerino”. Illallisella samaan pöytään sattuivat kanadalainen hautausurakoitsija Doug sekä Pohjois-Italiasta caminolle lähteneet Roberta ja Andrea. Lapin vaellusmahdollisuudet kiinnostivat Andreaa kovin ja Roberta tunnustautui intomieliseksi harrastelijakondiittoriksi, bravuurinaan “Ricetta Torta Sbrisolona Tipica Veronese”.

9. Kävelypäivä. Najera — Santo Domingo de la Calzada. Hidas aamupala mukavan kodikkaan ja epämuodollisen alberguen keittiössä. Hitaus johtui paitsi hämäläisestä luonteenlaadustani, myös keittiötoimien tietynlaisesta latinalaisesta epäsystemaattisuudesta. Istuin kahden hollantilaisen ja yhden ranskalaisen muorin kanssa pöydän päädyssä ja tarkkailin tilanteen kehittymistä. Lopulta sain lautaselleni paistetun kananmuna, jonka sisään oli kätketty pari siivua pekonia. Lisäksi pistelin tuulensuojaan kaksi nakkia, sämpylää mansikkahillolla, persikkamehua ja kahvia.

Yö oli ollut kylmä, mutta kahdeksan maissa lämpötila oli kohonnut jo kahdeksaan asteeseen. Muutamia valkoisia pilviä lipui sinisellä taivaalla. Ylitin Najerilla-joen pitkin Puente San Juan Ortegan siltaa, jonka lyhtypylväissä liehuivat Najera Decor ‘25 mainokset. Taustalla kohosivat kaupungille nimen antaneet punertavat kalliot. Ohitin vuonna 1611 käyttöön vihityn Iglesia de la Santa Cruz -kirkon, jonka sakastissa säilytetään muiden aarteiden ohella kallisarvoista 1200-luvun goottilaista krusifiksia.

Muutaman korttelin päässä kohosi Najeran mahtavin monumentti Monasterio de Santa María la Real. Tarinan mukaan kuningas García Sánchez III löysi Neitsyt Marian kuvan luolasta metsästysretkellään vuonna 1052 ja perusti luostarin paikalle kiitokseksi voitosta Calahorran taistelussa. Luostarin kirkkoon ja viereiseen Kuninkaiden Pantheoniin (Panteón de los Reyes) on haudattu kymmeniä Navarran, Leónin ja Kastilian kuninkaallisia ja aatelisia 1000–1200 -luvuilta ja se on yksi Espanjan tärkeimmistä kuninkaallisista hautapaikoista. Luolan, josta kuva löytyi, voi yhä nähdä alttarin takana.

Espanjan kevät on suomalaisesta näkövinkkelistä viehättävää aikaa, mutta jättäessäni hyvästit Najeralle harmittelin, etten ollut sattunut paikalle marraskuun viimeisenä sunnuntaina, jolloin paikkakunnalla järjestetään Festival del Pimiento Riojano eli Riojan paprikafestivaali. Tapahtuma juhlistaa alueen gastronomiaa, erityisesti Riojan kuuluisaa punaista paprikaa, joka on olennainen osa paikallista keittiötä. Pimiento Riojano tunnetaan makeudestaan ja tasapainoisesta maustaan, rapsakasta ja mehevästä koostumuksestaan. Paahdettuna paprikoiden maku muuttuu intensiivisemmäksi. Niitä käytetään mm. lisukkeena liharuokien kanssa kanssa ja salaateissa.

Nousin ylös pitkähkön mäen ja edessäni avautui avara näkymä viiniviljelmien kirjomaan maisemaan. Viljelysten yhteyteen on rakennettu eräänlaisia betonisia akvedukteja kastelun helpottamiseksi. Etelässä kohosi Meseta Central -ylänköä reunustavan Sierra de la Demanda -vuoriston lumihuippuisia vuoria. Pysähdyin Azofrassa pitkäksi toviksi lataamaan puhelimen akkua ja siemailin kaksi espressoa. Baarissa soi Kummisetä -elokuvasta tuttu Alessandro Safinan “Parla più Piano”. Ostin kaupasta neljä appelsiinia, joihin olin mielistynyt muutaman viime päivän aikana. Sanna oli löytänyt Ayegyin marketista jokseenkin täydellisen caminoveitsen vain yhdellä eurolla. Siinä on muovinen tuppi ja himputin terävä keraaminen terä, jolla saa aloitettua appelsiinien kuorimisen ja sen avulla eväsleipien valmistus käy kätevästi.

Pistelin appelsiinit poskeen yksi toisensa jälkeen tallustellessani viiniköynnösten keskellä. Tein veitsellä viillon appelsiinin kuoreen, revin kuoren irti kynsilläni ja nakkasin sitten kuoret pöpelikköön. Aluksi pelkäsin oranssien roskien sotkevan kävelyreittiä, mutta muutaman kokeilun perusteella löysin menetelmän, jolla sain singottua kuoret kauas kävelyurasta. Pyöreähkö ja osapuilleen kahden euron kolikon kokoinen kuorenkappale lentää yllättävän pitkälle, sillä siinä on riittävästi massaa ja liitämiseen sopiva muoto. Pitkulaiset ja epämääräisen muotoiset kuorenkappaleet sen sijaan lentävät levottomasti vipattaen, joutuvat helposti syöksykierteeseen ja putoavat usein liian lähelle.

Ciriñuelassa käsitin syöneeni liikaa appelsiineja yhdellä kerralla. Vatsani mourusi ja suoleni liikehtelivät levottomasti. Onneksi lähellä oli Rioja Alta Golf Clubin siistit toiletit. Gastrointestinaalikanavani rauhoituttua tilasin annoksen nimeltä “Patatas a la Riojana”, mikä ilahdutti baaritiskin takana hääräilevää miekkosta. Ilmeisesti kaikki Jaakontien kulkijat eivät hoksaa tilata tätä paikallista klassikkoa. Siinä on perunoita ja chorizo-makkaraa paprikalla maustetussa liemessä. Tuloksena on yksinkertainen, mutta maukas murkina, eräänlainen suomalaisen nakkikastikkeen ja makkarakeiton välimuoto.

Ciriñuelan jälkeen ikuistin puhelimeni kameralla erään camino ikonosimmista näkymistä, vihreässä laiskasti kumpuilevassa maastossa kaartuvan soratien, jota pitkin reppuselkäiset kulkijat etenevät harvakseltaan.

Saavuin Santo Domingo de la Calzadaan neljän maissa ja majoituin vaihteeksi Hostelliin. Olin kurkkuani myöten täynnä small talkkia ja ihmisiä ylipäänsä. Halusin olla möllöttää omassa yksinäisyydessäni. Iltapalapaikaksi löysin sopivasti lähes tyhjän ravintolan, jonka pöydässä tätä kirjoitan. Eteeni kannettiin juuri iso juustohampurilainen ja lasillinen viiniä. Kotvan kuluttua vetäydyn nukkumaan omaan huoneeseen. Yksin.

10. Kävelypäivä. Santo Domingo de la Calzada — Belorado. Olin illalla tarkistanut hostellin sängyn lutikoiden varalta ja se oli vienyt yöunet. Toivoin, etten olisi kurkistanut taskulampun kanssa sängyn alle. Se oli pölyinen ja roskainen kuin sitä ei olisi siivottu vuosikymmeniin. Patjan alapinnassa oli epämääräisiä tummia pisteitä ja läiskiä. En halunnut tietää mitään niiden alkuperästä, mutta yön pitkinä tunteina mielikuvitukseni lähti laukalle ilman, että olisin voinut asiaan juuri vaikuttaa. Illalla olin jo ollut aikeissa nukkua olohuoneen sohvalla, mutta sängyn mukavuus oli vienyt voiton. Jätin kaikki kamppeeni keittiön puolelle, kiskoin hyttyshupun päähäni ja sullouduin silkkiseen lakanapussiin torjuakseni mahdollisten verenimijöiden lähentelyt. Ongelmaksi muodostui kuitenkin asunnon tehokas lämmitys, johon en voinut vaikuttaa. Silkkinen lakanapussi osoittautui myös erinomaiseksi lämmöneristeeksi ja hikoilin ja torkahtelin koko yön nähden levottomia unia. Olin kaavaillut herääväni aamulla seitsemältä, mutta päädyin torkuttamaan herätyshälytystä pariksi tunniksi.

Viimein kymmenen maissa raahauduin kadulle ja lampsin edellispäivästä tuttuun baariin ja tilasin espresson. Sitten polulle – tai tässä tapauksessa ensin kivetylle kadulle. Saavuin katedraalin luo, mutta kavahdin sisäänpääsystä vaadittua seitsemän euron maksua ja jatkoin eteenpäin. Olin vieraillut katedraalissa jokunen vuosi sitten ja siihen liittyy kiintoisa tarina.

Keskiajan lopulla paikkakunnalle saapui saksalainen pariskunta poikansa Hogonellin kanssa. Illallisella palvelustyttö ihastui nuorukaiseen. Hogonel ei vastannut tunteisiin, joten pettynyt palvelustyttö kätki pöytähopeat pojan laukkuun. Aamulla poika jäi kiinni varkaudesta, tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Vanhempien myöhemmin kulkiessa hirsipuun ohi he havaitsivat pojan olevan yhä elossa ja riensivät profossin luo vaatimaan syyttömän poikansa pelastamista. Aterioimassa ollut profossi sanoi pojan olevan yhtä kuollut kuin paistettu kukko hänen lautasellaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kukko kiekaisi. Se sai takaisin höyhenpukunsa, kohosi siivilleen ja lensi ulos ikkunasta. Profossi piti tätä ihmeenä ja poika päästettiin irti hirsipuusta. Tuosta päivästä lähtien kirkon länsipäädyssä on aina pidetty kukkoa ja kanaa häkissä.

Kaupungin nimi juontuu perustajastaan, Domingo Garcíasta, joka rakensi sairaalan ja pyhiinvaeltajien majatalon. 1000-luvun puolivälissä Santo Domingo rakensi pyhiinvaeltajia varten myös sillan, joka on ollut useiden Santo Domingossa tapahtuneiden ihmeiden näyttämönä, kuten sen, jota muistellaan joka vuosi 11. toukokuuta Pyöräkulkueessa. Tarinan mukaan sillan sisäänkäynnin luona nukkunut pyhiinvaeltaja sai surmansa jäätyään kahden härän vetämän kivikuorman alle, mutta pyhä mies herätti poloiselle henkiin. Moneen otteeseen korjatun Santo Domingon sillan pituus on nykyisin 148 metriä ja siinä on kuusitoista kaarta.

Ohitin sillan kupeessa kohoavan pienen kappelin. Se rakennettiin vuonna 1917 tulvassa tuhoutuneen kappelin tilalle. Silta on Santo Domingo de la Calzadassa siinä määrin merkityksellinen maamerkki, että se esiintyy myös paikkakunnan vaakunassa. Ohitin maatalouskonekaupan ja käännyin tieltä polulle. Keli vaikutti parahultaiselta kävelyä ajatellen. Ei liian kuumaa, poutaa ja jokseenkin leppoisa tuulenvire. Sääennuste lupasi olosuhteiden jatkuvan miellyttävinä ainakin muutaman päivän.

Parin tunnin kuluttua saavuin levähdyspaikalle, jossa kahden takorautaisen penkin vieressä kohosi kookas musta risti, Cruz de los Valientes eli Urheuden risti. Perimätiedon mukaan vuosisatoja sitten Grañónin ja Santo Domingon asukkailla oli ollut kiistaa tuhannen hehtaarin kokoisesta La Dehesan laitumesta, joka sijaitsi parahultaisesti kylien välissä. Laidunmaan omistusoikeus päätettiin lopulta ratkaista aseettomassa kaksintaistelussa, johon kumpikin kylä lähettäisi urhoollisimman miehensä. Santo Domingon edustajaa, useiden taistelulajien mestaria, ruokittiin hyvillä aterioilla tämän valmistautuessa mittelöön.

Grañónin esitaistelijaksi valittu Martín García sen sijaan jatkoi puuhiaan maatilalla ja söi vain punaisia papuja. Suuren päivän koittaessa väkijoukot kannustivat vastakkain asettuvia kyliensä edustajia. Santo Domingon karaistunut taistelumestari oli voidellut itsensä öljyllä, jotta grañonilainen ei voisi tarttua häneen. Tästä ei ollut hyötyä, sillä Martín García tuuppasi sormensa vastustajansa peräaukkoon, nosti hänet ilmaan ja sinkautti öljytyn sankarin kauas. Tällä tavoin La Dehesan maat päätyivät Grañónin kylän omistukseen.

Vielä nykyisinkin elokuun viimeisenä sunnuntaina Grañónin asukkaat vaeltavat juhlasaatossa Urheuden ristille, jonka luona historiallisen kaksinkamppailun kerrotaan tapahtuneen.  He osoittavat kunnioitusta Martín Garcíalle laskemalla kukkia ristin juurelle ja syömällä punaisia papuja. Vuonna 1995 grañonilainen laulaja Juancho Ruiz el Charro sävelsi kappaleen ”La cruz de los valientes”, joka kerto Martín Garcían urotyöstä.

Grañónissa pysähdyin toviksi oivallisesti organisoituun “Barbackana Grañón” -kahvilaan, jota hallinnoi Javier eli Javi. Miekkonen kertoi avanneensa kahvilan isänsä kanssa tekemänsä caminon jälkeen. Olin kuulemma ensimmäinen suomalainen tällä kaudella Grañónissa. Puiden katveessa istuskellessani päätin koetella uuden keraamisen veitseni terävyyttä. Kännykän suojakotelon magneettitoiminen salpaläppä oli ärsyttänyt jo jonkin aikaa. Iloitsin katsellessani, miten helposti veitsen terä silpaisi pois käytön sujuvuutta haittaavat nahkaläpät.

Grañónin San Juan Bautistan kirkko on erityinen pyhiinvaeltajien keskuudessa sen vieraanvaraisuuden historian vuoksi. On ollut pitkä perinne, että pyhiinvaeltajat ovat saaneet yösijan kirkon parvella tai tornissa. Nykyään kirkon yhteydessä toimii seurakunnan ylläpitämä albergue (majatalo), joka jatkaa tätä yksinkertaisen ja yhteisöllisen majoituksen perinnettä. Grañónin jälkeen jätin jäähyväiset La Riojan itsehallintoalueelle ja astuin Castilla y Leónin itsehallintoalueelle.

Pistelin poskeeni kaksi appelsiinia kävellessäni. Arvelin määrän kohtuulliseksi, eikä vatsani esittänytkään vastalauseita. Ohitin muutaman pienen kylän löytämättä avointa baaria ennen Villamayor del Rioa, jonka ainoassa kahvilassa popsin kanapiiraan. Ei ollut kummoinen. Beloradossa majoituin albergueen nimeltä Cuatro Cantones, jonka yhteispäivälliselle en ennättänyt verkkaisen aikatauluni puitteissa. Läheltä löytyi kuitenkin avoin ravintola, josta sain iltapalaksi siivun pottumunakasta ja tilkan punaviiniä.

11. Kävelypäivä.  Belorado — Agés. Edellisenä iltana päivätaipaleen tapahtumien muistiin kirjaamiseen oli mennyt sen verran aikaa, että olin päässyt albergueen vasta kymmenen maissa, jolloin suurin osa asiakkaista oli jo vetäytymässä levolle ja makuusalin valot sammutettiin. Ei tehnyt mieli ryhtyä tonkimaan reppua ja kolistelemaan ja kahistelemaan varusteita toisten nukahtamista häiriten. Arvelin pärjääväni yön niillä vaatteilla, jotka olivat ylläni. Täydensin nukkumavarustusta vain korvatulpilla, hanskoilla ja tuubihuivilla, jonka asettelin unimaskiksi.

Tuloksena oli toinen levoton ja niukkauninen yö putkeen, mutta tällä kertaa vilpoisuuden takia. Olin joka tapauksessa päättänyt herätä varhain palatakseni caminon luontaiseen rytmiin, ja varttia vaille kuusi havahduinkin kolahduksiin ja valonvälähdyksiin, jotka tunkeutuivat tajuntaani tuubihuivin läpi. Kömmin hammaspesulle, nakkasin kamat reppuun ja olin polulla jo vähän kuuden jälkeen. Aamu oli taas hyytävän kylmä, mutta onneksi poutasää näytti jatkuvan. Tallustelin katulamppujen valaisemassa pimeydessä viimeisenä kolmesta varhaisesta kulkurista. Vain N-120 tiellä jyräävien rekkojen ja pensaissa laulavien lintujen äänet kertoivat jonkun muunkin olevan jo hereillä.

Ohitin Tosantosin ja Villambistian kylät, joissa ihmiset vielä nukkuivat tai vasta heräilivät uuteen päivään. Pysähdyin toviksi ihailemaan itäisen taivaan aamuruskoa. Espinosa del Caminossa pysähdyin sen verran, että siemaisin espresson ja kävin vessassa. Ostin myös vesipullon siltä varalta, ettei mikään paikka olisi auki seuraavassa kylässä. Ohitin San Felicesin kappelin rauniot, jonne on perimätiedon mukaan haudattu Kastilian kreivi ja Burgosin perustaja Diego Porcelos. Burgosin perustaminen liittyi kristittyjen kuningaskuntien pyrkimykseen turvata alue maurien etelästä tulevaa uhkaa vastaan.

Vähän yhdeksän jälkeen eli noin kolmen tunnin ja 12 kilometrin löntystelyn jälkeen pysähdyin aamupalalle Villafranca Montes de Ocaan, joka tunnettiin Rooman valtakunnan aikaan nimellä Auca Autrigona. Popsin chorizomunakkaalla täytetyn patongin. Siemailin kupillisen maitokahvia ja lasillisen vasta puristettua appelsiinimehua tarkoituksellisen hitaasti kerätäkseni voimia seuraavaa etappia varten.

Villafranca Montes de Ocan keskusta on noin kilometrin pituinen rivistö taloja molemmin puolin vilkasta Logroñon ja Vigon välistä N-120-tietä. Ohitustietä on suunniteltu pitkään ja hartaasti. Kylässä ja sen ympäristössä on vaarallisia kohtia, joissa vuosittain kaatuu useita raskaita rekkoja La Pedrajan alamäessä. Kylän läpi virtaa etelästä pohjoiseen Ebro-joen sivuhaara, Rio Oca. 1970-luvun loppuun asti joessa polski kaloja ja mönki herkullisia rapuja. Vielä 1900-luvun puolivälissä Villafranca Montes de Ocassa asui reilut 800 ihmistä, nykyisin vain satakunta.

Jatkoin matkaa hitaasti nautitun aamiaisen jälkeen. Juhlistin kesäistä päivää ostamalla jäätelön. Siitä sain myös hieman lisäenergiaa pitkään ja jyrkkään La Pedrajan ylämäkeen, ja sen päällä odottavan synkän muistomerkin kohtaamiseen. Hikisen nousun jälkeen saavuin maakunnan korkeimmalla kohdalla kohoavan monoliitin luo. Muistolaatassa luki: "Heidän kuolemansa ei ollut turha, heidän teloituksensa oli."

"Monumento de los Caídos" eli kaatuneiden muistomerkki on pystytetty niiden noin 300 ihmisen muistoksi, jotka ammuttiin tällä paikalla. Uhrit olivat Burgosista kotoisin olleita miehiä, jotka oli siepattu kodeistaan keskellä yötä. Heidät surmattiin poliittisten vakaumustensa vuoksi ja koska he puolustivat vapautta Francon vallankaappauksen tukijoita vastaan eli puolustivat laillisesti valittua hallitusta. Joukkohautoja on löydetty kaksi. Tieteelliseltä kannalta huomionarvoista oli 45 teloitetun aivojen poikkeuksellinen säilyminen ensimmäisessä haudassa. Se on seurausta saponifikaatioksi kutsutusta prosessista, joka liittyy haudan sijaintiin tiiviissä savimaaperässä, maaperän korkeaan happamuuteen sekä vuoden 1936 kylmään ja sateiseen kesään.

Burgos toimi Francon nationalistisen hallinnon keskuksena vuosina 1936–1939. Franco nimitettiin valtionpäämieheksi Burgosissa lokakuussa 1936. Nationalistisen vallan keskuksena Burgos saneli kapinallisten politiikan ja toimet koko sodan ajan. Tällä keskeisellä roolilla oli suora vaikutus sortotoimien ja väkivallan tasoon ympäröivillä alueilla, mukaan lukien Villafranca Montes de Oca. Burgosin maakunnassa arvioidaan teloitetun tuhat ihmistä ja heidät haudattiin salaisiin joukkohautoihin. Muistomerkin La Pedrajan päälle pystyttivät uhrien perheet.

Jatkoin taivalta raskain miettein, kunnes kohtasin enkelin, aivan konkreettisesti. Angel kaupitteli virvokkeita polun varressa kylmälaukustaan. Ostin oluen. Kaiuttimista raikui klassikkoelokuvista tuttuja biisejä ja Angel tanssahteli niiden tahtiin rahastaessaan ja kertoessaan polun varteen perustamansa tukikohdan olevan hänen henkilökohtainen pakokeinonsa myrkyllisestä nyky-yhteiskunnasta. Täällä luonnon keskellä on rauhaa ja mukavia pilgrimeitä, joiden kanssa turista. Myytävänä oli myös kampasimpukan kuoria, joita Angel kertoi koristelevansa niin, että jokainen yksilö on uniikki. Maalatessa omat ongelmat kuulemma unohtuvat.

Noin 25 viiden asukkaan San Juan de Ortegassa pysähdyin popsimaan salaatin. Sitten oli edessä enää loppurutistus Agésin kylään, jonne saavuin kolmen jälkeen. Majoituin kunnan yllä pitämään albergueen ja pyykkäsin. Korttimaksaminen ei toiminut, ilmeisesti Agés on sen verran verkon katvealueella. Muistiinpanojen kirjaamisen lomassa popsin päivän toisen salaatin ja energiatankkaustarkoituksessa myös pizzan. Pyykit kuivuivat kadun varteen pystytetyssä telineessä.

Takana oli ensimmäinen kokonainen päivätaival Kastilia ja León -nimisellä valtavalla itsehallintoalueella, joka on suurin kaikista Espanjan 17 itsehallintoalueesta. Itsehallintoalueilla on siinä määrin omia instituutioita sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- ja hallintovaltuuksia, että niitä voisi verrata liittovaltion osavaltioihin. Itsehallintoalueet perustuvat osin historiallisiin kuningaskuntiin. Niillä on oma lippu ja vaaleilla valittava parlamentti. Viidellä itsehallintoalueella on myös oma kielensä, jolla on virallinen asema espanjan kielen rinnalla.

Kastilia ja León -alueella on uskomaton määrä kulttuurihistoriallisia kohteita, mukaan lukien noin 400 museota, yli 500 linnaa, 12 katedraalia ja maailman suurin romaanisen taiteen keskittymä. Itsehallintoalueella on noin puolet koko Espanjan katolisen kirkon omaisuudesta.

12. Kävelypäivä. Agés — Burgos. Heräsin vasta puoli kahdeksalta, koska edessä olisi suhteellisen kevyttä maastoa ja vain reilun parinkymmen kilometrin taival. Alakertaan laskeutuessani kohtasin rivin reppuja, jotka oli jätetty kuljetuspalvelun siirrettäväksi seuraavaan majapaikkaan. Kuljetuspalvelu on varmasti hyvä, jos ei itse kykene reppuaan kantamaan, mutta alberguen asiakkaat olivat vaikuttaneet reipashenkisiltä ja normaalilla fysiikalla varustetuilta. O tempora, o mores!

Kuljetettavaksi jätetyt reput kuvastavat mainiosti nykyihmistä, joka kärsii masennuksesta ja ahdistuksesta, vaikka tavoittelee onnellisuutta keinoja kaihtamatta. Repun jättäminen kuljetettavaksi keventää caminoa mukavasti ja juuri se on ongelma. Vain ponnistelun, pettymysten, kurjuuden ja hankaluuksien kautta saavutettu tavoite voi tuottaa väkevää onnistumisen tunnetta, luottamusta omaan sinnikkyyteen ja pärjäämisen – sekä onnellisuutta. Onnellisuutta ei voi ostaa palveluntuottajalta.

Käveltyäni jonkin aikaa poutapilvien kirjoman taivaan alla saavuin Atapuercaan, jota Pascual Madoz luonnehti 1800-luvun puolivälissä näin: “Kylä sijaitsee samannimisen vuoriston juurella, enimmäkseen tasaisella maalla, tuntemattoman joen rannalla. Kaikki tuulet puhaltavat vapaasti, erityisesti keuhkokuumetta ja kylkikipuja aiheuttava pohjoistuuli.”

Atapuerca on merkittävä paikka homo sapiensin evoluution ymmärtämisessä. Galería de las Estatuasilta saadut todisteet viittaavat neandertalilaisten läsnäoloon 115 000–70 000 vuotta sitten. Atapuercan löydöt haastavat ajatuksen ihmisen evoluution lineaarisesta etenemisestä ja maalaavat monimutkaisempaa kuvaa, jossa rodun eri piirteet kehittyvät eri aikoina. Arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että Pohjois-Espanjan neandertalinihmiset olivat taitavia metsästäjiä, jotka sopeutuivat ympäristöönsä ja käyttivät taitavasti saatavilla olevia resursseja.

Nousin Atapuercan länsipuolella kohoavalle vuorelle, jonka huipulta jo näkee Burgosin laajan kaupungin. Villalvalin piskuisessa kylässä ohitin raunioituneen Pyhän Johannes Evankelistan kirkon, jonka kunnostamista puuhaa sitä varten perustettu yhdistys. Puuhamiehenä hääräilee saksalainen Andreas, joka omilla caminoillaan 2009 ja 2017 kirkon ohi kävellessään innostui hankkeesta. Kirkon jälkeen vatsani alkoi kurnia ja kotvan kuluttua saavuin Cardeñuela Riopicoon. Tien vieressä kohosi Bocateria San Miguel, jossa popsin pottumunakasta ja pitkän bocadillon. Espresso ja vasta puristettu appelsiinimehu veivät janon.

Loppupäivän taipaleesta ei ole paljoa kerrottavaa. Caminon reitti kulki tien vieressä ja autot hurahtelivat ohitseni. Kiersin Burgosin lentokentän ja loppumatkan tallustelin katuja pitkin. Näkymät kohentuivat roimasti päästessäni Paseo del Espolónille, joka on yksi Burgosin tunnetuimmista kävelykaduista. Kaunis puistokatu yhdistää Plaza Mío Cidin ja Arco de Santa Marían. Paseo del Espolón on kuuluisa veistoksistaan, penkeistään ja taidolla leikatuista puuriveistään. Paseo del Espolónilla kasvaa myös plataanipuita (Platanus hispanica), jotka ovat muotoiltu lehtikatokseksi. Tosin näin varhain keväällä lehdet olivat vasta silmulla.

Kuljin läpi Arco de Santa María -portista ja silmäilin Burgosin mahtavaa katedraalia. 1200-luvulla vain 150 vuotta käytössä ollut romaaninen katedraali purettiin ja sen tilalle alettiin rakentaa nykyistä goottilaista katedraalia kuningas Fernando III:n ja piispa Mauricion tuella. Santa Marian katedraalin rakentamiseen ja myöhempiin muutoksiin käytettiin kalkkikiveä, jota louhittiin lähellä sijaitsevasta Hontoria de la Canteran kylästä. Katedraalin sisäpuoli on gotiikan, renessanssin ja barokin sekamelskaa, jonka näkemisestä en halunnut pulittaa muutamaa euroa, vaikka olisinkin Jaakontien kulkijana saanut hieman alennusta pääsylipun hinnasta.

Katedraaliin on haudattu kansallissankari El Cid, yksi Espanjan historian legendaarisimmista hahmoista. Aatelisperheeseen syntynyt ja sotilaskoulutuksen saanut El Cid tuli tunnetuksi taistelustaan maureja vastaan. Hänen suurin voittonsa oli Valencian valloitus vuonna 1094. El Cidin uskollisuuden kyseenalaistamisen jälkeen hänet karkotettiin kuningas Alfonso VI:n hovista, minkä jälkeen El Cid toimi palkkasoturina. Hänen tarinastaan on tullut keskeinen osa espanjalaista kansanperinnettä ja kirjallisuutta. Keskiaikainen eepos “Cantar de Mio Cid” kertoo hänen sankariteoistaan. El Cidille on omistettu patsaita, kadunnimiä ja monia kulttuuri-ilmiöitä ympäri Espanjaa, ja hänen hahmonsa on symboli rohkeudelle ja kunnianhimolle.

13. Kävelypäivä: Burgos — Hontanas. Astuin ulos kylmään ja katulyhtyjen valaisemaan varhaisaamuun. Edellisenä päivänä olin kulkenut loppuun ensimmäisen Camino de Santiagon kolmesta osuudesta, joiden nimet ovat Body, Mind ja Soul. Kyseessä on metaforinen tapa kuvata pyhiinvaelluksen eri vaiheita ja niihin liittyviä kokemuksia. Se ei ole vain maantieteellinen jako, vaan pikemminkin psykologinen tai henkinen kehityskaari, jonka Jaakontien tallaaja kokee matkansa aikana.

Nyt on siis takana Body -osuus, jonka aikana kroppa totuttelee kävelemään, kantamaan reppua ja sietämään vaihtelevia kelejä päivästä toiseen. Reitin alkupää on paikoin fyysisesti varsin vaativa. Caminon ensimmäisen kolmanneksen aikana opitaan kuuntelemaan kehon viestejä, opitaan hahmottamaan omaa kestävyyttä ja opitaan sujuviksi päivittäin toistuvat rutiinit. Nyt edessä olisi Mind -osuuteen kuuluva psyykkinen sopeutuminen pitkähkön kävelyretken vaatimuksiin.

Olin empinyt kuoritakin ja ohuen pitkähihaisen paidan välillä, mutta koska keli vaikutti poutaiselta sekä sääennusteen että silmämääräisesti arvioimalla, valitsin paidan. Se osoittautui virheeksi. Aamu oli niin kylmä, että tunsin pian kylmyyden hivuttautuvan kohmeisista sormista alkaen yhä ylemmäksi. Kiristin vauhtia ja ohitin rotevan kiinalaisen miekkosen. Nopeus ei kuitenkaan ole hyväksi, kun suunnistaa vieraassa kaupungissa aamuyön hämärässä. Kuljin toistuvasti harhaan vain palatakseni reitille yhä uudestaan ja uudestaan ohittamaan kiinalaisen, joka jyräsi eteenpäin oikealla reitillä kuin höyryjuna.

Ohitin Via Lactea -hostellin, jonka nimi kääntyy suomeksi Linnunradan majataloksi. Yhteys caminon ja tähtien välillä perustuu keskiaikaiseen legendaan, jonka mukaan yötaivaan tähtivyö eli Linnunrata on muodostunut pyhiinvaeltajien askelten nostattamasta pölystä. Linnunradan kuvio on samansuuntainen Santiago de Compostelaan johtavan reitin kanssa. Pamplonan jälkeisen tuulisen Alto del Perdón -vuoren laella seisovan pyhiinvaeltajia esittävän veistosryhmän yhteyteen on kirjoitettu teksti “Donde se cruza el camino del viento con el de las estrellas.” "Siellä, missä tuulen tie risteää tähtien tien kanssa."

Aurinko nousi taivaalle, mutta ei lämmittänyt. Taivas oli jakautunut pilvisyyden suhteen kahteen osaan. Edessäni avautui kylmän sininen avaruus ja itätaivas oli tummien pilvien peitossa. Tardajoksen ainoassa sunnuntaiaamuna auki olevassa kahvilassa oli niukasti tarjolla aamupalaksi sopivaa purtavaa. Päädyin valitsemaan lehtitaikinasta valmistetun ja suklaalla täytetyn “napolitanan” ja kupillisen kahvia. Samaan pöytään istahti nuori nainen, jolla oli kahvia kahdessa kupissa.

Itsellänikin oli edessäni kaksi kuppia kahvia, Cafe con Leche ja Carahillo, joka on kylmään säähän sopiva konjakilla terästetty espresso. Aamiaisseuralaiseni pieni Café Cortado – “leikattu” espresso, johon on sekoitettu tilkka maitoa – näytti lurahtavan isommassa kupissa olevan maitokahvin sekaan, mitä kummastelin. Maistui kuulemma makoisalle niin. Päätin testata yhdistelmää joskus.

Keskustelu oli käyty englanniksi ja äimistyin, kun keskustelukumppani äkkiä vaihtoi puhekielen suomeksi. Susannaksi esittäytynyt peregrina oli hoksannut repussani lukevan “Savotta” -tekstin. Susanna kertoi olevansa kotoisin Kiukaisista, joka on saanut nimensä suurista esihistoriallisista kiviröykkiöhaudoista eli "kiukaista". Kiukaisissa sijaitsee Kuninkaanhauta, joka on pohjoismaiden suurin pronssikautinen röykkiöhauta.

Tauon jälkeen ohitin Tardajoksen kirkon, jonka nelikulmaisen tornin jokaiseen kulmaan oli rakennettu kattohaikaran pesä. Nämä risuista ja oksista sommitellut rakennelmat kehittyvät toisinaan varsin massiivisiksi. Ne voivat painaa jopa satoja kiloja ja olla halkaisijaltaan yli metrin. Haikarat korjaavat ja suurentavat pesiään vuosittain, mikä selittää joidenkin asumusten valtavan koon. Haikarat kannattavat tasa-arvoa. Molemmat vanhemmat osallistuvat pesän rakentamiseen ja kunnostamiseen keväällä ennen munintaa.

Jatkoin matkaa ja kun läheisessä Rabé de las Calzadas -nimisellä paikkakunnalla oli baari auki, pysähdyin täydentävälle aamupalalle. Tortilla de Patatas, patonginpala, kahvi ja persikkamehu katosivat nopeasti, eikä lysti paljoa maksanut. Tauko oli niin lyhyt, etten laskenut sitä varsinaiseksi tauoksi ja jatkoin kohti Hornillos del Caminoa kohti. Laitoin siinä määrin vauhtia töppösiin, että ohitin nyt alvariinsa muita kulkijoita.

Saavuin pitkän alamäen jälkeen laakson pohjalla levittäytyvään Hornillos del Caminon kylään puolilta päivin. Istahdin penkille ja pyydystin kengästäni pirullisen, pahantahtoisen, ilkeän ja inhottavan pikkukiven. Se oli pyörinyt pohjallisen ja jalkapohjan välissä viimeisen kilometrin ajan. Se oli muodoltaan nelitahokas eli tetraedri, saman muotoinen kuin mehupakkaukset Suomessa joskus 1980-luvulla. Viskasin inhotuksen vimmoissani kadun toiselle puolelle. Ehkä se löytäisi jonkun toisen uhrin julmiin tarkoituksiinsa.

Kotvan kylänraittia tallusteltuani löysin kahvilan, jossa ei ollut muita asiakkaita. Tilasin isännältä espresson ja istahdin pöytään. Kotvan kuluttua sisään yritti muita reppuselkäisiä, mutta emäntä käännytti kaikki topakasti pois. Kahvila oli kuulemma suljettu. Tarkkailin tilannetta hieman kummissani, mutta rentouduin kun kukaan ei tullut ajamaan minua pois. Ilmeisesti en ollut tehnyt liian saksalaista vaikutelmaa. Omistajaperhe kerääntyi salin toiseen päähän lounaalle. Kaksi vanhusta otti päivälääkkeensä, koira käyskenteli vapaana ja tenavat touhusivat omia juttujaan.

Sitten edessä oli enää reilun peninkulman tallustelu Hontanasiin. Tällä osuudella pikkusiskoni Liisa kehitti aikoinaan jalkoihinsa ns. ”syvärakot”, mikä tarkoittaa, että pitkäkestoiseen kävelemiseen tottumattomat jalkapohjat kipeytyvät päivän loppua kohden pahanpäiväisesti. Ohitin taas muutaman kävelijän ja kävelyporukan, mutta en tuntenut kuin lievää väsymystä jalkapohjissani. Majoituin Pyhän Brigidan albergueen, missä iloitsin reissun tähän asti parhaimmasta suihkusta. Alberguen yhteispäivällisellä olin tullut ohjatuksi ranskalaisten pöytään. Paellan popsimisen ohessa yritin kolmen ranskattaren ohjauksessa opetella lausumaan "Saint-Jean-Pied-de-Port" ja kankeakieliset esitykseni herättäneet hilpeyttä ja ehkä sääliäkin.

14. Kävelypäivä. Hontanas — Boadilla del Camino. Aamulla luikahdin polulle jo kuuden maissa, osin edessä olevan pitkän päivätaipaleen takia, mutta myös välttääkseni uusintakuulustelun ranskankielen lausunnassa. Yö oli ollut taas kylmä. Maa oli paikoin kuurassa ja hengitys huurusi. Kukko kiekui jossain lähistöllä lampsiessani alas Hontanasin hiljaista kylänraittia.

Edelläni muutaman kymmenen metrin päässä tallusteli korealainen nuorukainen kulku-uraa otsalampullaan valaisten. Sytytin myös oman, repun lantiovyöhön kiinnittyvän tuikkuni välttääkseni tuiskahtamasta nurin polun epätasaisuuksiin. Niitä tosin oli paljon vähemmän kuin kolme vuotta sitten, jolloin kuljin tästä edellisen kerran. Hontanasin ja Castrojerizin välistä osuutta on kohennettu huomattavasti ja tienpientareella kävelyä on enää vain vähän.

Päästyäni alas itä-länsi-suuntaiseen laaksoon kuulin käen kukkuvan. Varis alkoi raakkua jossain pohjoisrinteellä. Pulut kujersivat ja kattohaikarat yhtyivät konserttiin nokkiaan naksuttelemalla ja etelän suunnasta kantautui öhkintää, jotka tulkitsin villisian ääntelyksi. Maajussi oli pudotellut pellolle kastelujärjestelmän vesiputkia pitkään jonoon, mutta niitä ei ollut vielä liitetty yhteen.  Tunteroisen patikoinnin jälkeen saavuin Saavuin San Antónin luostarin raunioille. Kuulin vaihteeksi ihmisääntelyä ja meni kurkistamaan.

Luostarin raunioiden ehjässä osassa toimii albergue, jonka asiakkaat olivat parhaillaan laittautumassa päivän taipaleelle. Hospitalero Martin tervehti ystävällisesti ja tarjosi kupillisen kahvia suuresta termoskannusta. Kulhossa oli myös keksejä, mutta niistä kieltäydyin, sillä kaavailin kotvan kuluttua nauttivani täyttävän aamiaisen Castrojerizissä. Lämmittelin sormiani puristamalla kuumaa pahvikuppia hyppysissäni. Martin kertoi pestinsä kestävän 15 vuorokautta, minkä jälkeen seuraava vapaaehtoinen jatkaisi hommaa. Tiedustin yöpymiskokemusta matkaan laittautuvalta kulkijalta. “Fantastic!”, kuului arvio.

San Antónin luostari perustettiin vuonna 1146 Hontanasin ja Castrojerizin välille kuningas Pedro I:n entisen palatsin ja puutarhan paikalle. Nykyiset rauniot ovat 1300-luvulta. Sairaalalla oli suuri merkitys, sillä se oli San Antónin ritarikunnan pääpaikka Kastilian ja Portugalin alueella, missä toimi yli kaksikymmentä luostaria. Luostari oli kuninkaallisessa suojeluksessa, mikä selittää kuninkaalliset vaakunat luostarin portissa ja holvikaarissa.

Keskiajalla Eurooppaa kiusasi arvoituksellinen vitsaus. Tauti alkoi polttavalla tunteella ja punoituksella raajoissa, sormissa ja varpaissa, jotka vähitellen tummuivat, menivät kuolioon ja putosivat pois ennen kuolemaa. Ranskalainen aatelinen Gaston Guérin perusti vuonna 1089 järjestön tautia sairastavien hoitamista varten. Hänen poikansa kerrottiin parantuneen taudista Pyhän Antoniuksen pyhäinjäännösten ansiosta ja siksi vuoksi Pyhästä Antoniuksesta tuli järjestön suojeluspyhimys ja järjestö sai nimen antoniitat.

Isenheimin alttarikaappi, jonka Matthias Grünewald
loi 1500-luvun alussa Isenheimin antoniittasairaalaan
ja -luostariin. Teos sisältää useita viittauksia
Pyhään Antoniukseen ja Pyhän Antoniuksen tuleen.

Tautia alettiin kutsua nimellä Pyhän Antoniuksen tuli. Antoniitat ylläpitivät eri puolilla Eurooppaa lähes 400 hospitaalia, joissa sairaat saivat hoitoa. Antoniittojen järjestön itsenäinen olemassaolo päättyi sulautumiseen johanniittojen ritarikuntaan 1700-luvun lopulla. Ranskalainen Thuillier osoitti vuonna 1630, että taudin oireet johtuivat rukiissa epäpuhtautena olevista torajyvistä. Torajyvä on sienikasvusto, jota esiintyy erityisesti rukiin tähkissä. se on ulkonäöltään tummanvioletti tai musta, pitkulainen ja muodoltaan sarvimainen. Se on huomattavasti suurempi kuin normaali viljan siemen. Torajyvä sisältää ergotalkaloideja, jotka ovat voimakkaita myrkkyjä.

Täyttävä aamiainen Castrojerizissä jäi vain haaveeksi, sillä paikkakunnan kaikki cafeteriat, restaurantet, baarit, asadoret, panaderiat, heladeriat ja kaikki muutkin ravitsemusliikkeet olivat päättäneet olla aloittamatta viikko reippaasti ja olla avaamatta oviaan aamukahdeksalta. Tallustelin pitkin kaupungin pääraittia, joka kiertää kukkulan rinnettä leveän vyön kaltaisena ja toivoin, että olisin ottanut edes yhden keksin Martinilta Pyhän Antoniuksen luostarin raunioilla. Mutta nyt ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa.

Pääkallot Santo Domingon kirkon seinässä virnistelivät vahingoniloisesti nälälleni. Laskeuduin alas laakson pohjalle, ylitin Odra U Odrilla -joen ja ryhdyin kapuamaan ylös Mostelaresille. Ohitin kaksi “from the States” -tyyppiä, Timin ja Leon. Tim tallusteli sandaaleilla, mitä kummastelin. Miekkonen kertoi harrastaneensa sandaaleilla vaeltamista jo vuosikymmenet. Jalkineen pohjan pitkä kärki kuulemma varjelee varpaita. Sanojensa vakuudeksi Tim potkaisi muutaman kerran polun vierellä kohoavaa puuta.

Pitkä ja jyrkkä nousu sai hien virtaamaan. Saavuin mäen päälle, mutta edellisiltä caminoilta tuttu virvokemyyjä oli jättänyt hommat, nukkunut pommiin tai heittänyt henkensä. Yhtä kaikki, kylmää juomaa ei ollut tarjolla ylhäällä, joten jatkoin matkaa. Lampsin alas jyrkähkön alamäen, missä perheemme kuopus, Jaakoppi oli kaatunut pyörällään kahdeksan vuotta sitten. Ja eipä aikaakaan, kun kotimaassa auton talvirenkaiden vaihtoa kesärenkaisiin hoitanut nykyinen aikuinen Jaakoppi oli puhelinyhteydessä. Yksi pultti oli katkennut renkaiden vaihdon yhteydessä. Ehdotin, ettei Jaakoppi enää kovin paljon lisäisi voimaharjoittelua, tai ainakin yrittäisi hieman hillitä voimiensa käyttöä arkioloissa.

Pysähdyin viimein Itero de la Vegassa popsimaan myöhästyneen aamiaisen tai ehkä varhaisen lounaan vähän ennen yhtätoista. Takana oli kahvikupposen ja veden voimin kävelty noin 20 kilometrin taival. Tilasin pottumunakkaan, pitkulaisen pizzaleipäsen ja oluen. Hyvälle maistui. Tunteroisen lorvimisen jälkeen laittauduin jälleen polulle ja kummastelin jalkojeni kestokykyä. Minkäänlaisia hankaluuksia ei ilmaantunut, vaikka nyt oli kyseessä jo toinen peräkkäinen 30 kilometrin päivämatka.

Saapuessani Boadilla del Caminoon hostellin henkilökunta ilmoitti, että koko niemimaalta on sähköt poikki. Oho! Mielikuvitukseni ryhtyi oitis kehittelemään erilaisia maailmanlopun skenaarioita. Ostin käteisellä – jota olin kaukoviisaasti jemmannut reissua varten – lisää vettä ja juustolla & chorizolla täytettyjä patonkeja. Myös vedentulo lakkasi hostellissa, mikä tuntui erikoiselta. Eikö paikkakunnalla ole vesitornia? Vessojen toiminnan takaamiseksi hostelli kuitenkin järkkäsi täysiä vesiämpäreitä respaan. Ostin oluen, kun se kerran vielä oli kylmää ja istahdin baariin kirjaamaan muistiin päivän tapahtumia. Sitten seitsemän maissa tilanne sai onnellisen käänteen valojen taas syttyessä. Väki hostellin aulassa hurrasi ja taputti käsiään yhteen. Näin joka puolella helpottuneita ja iloisia ihmisiä. Kaikki palasi normaaliksi.

Myöhemmin selvisi, että sähkökatko vaikutti suureen osaan Iberian niemimaata, mukaan lukien Espanja, Portugali ja osia Etelä-Ranskasta. Miljoonat ihmiset olivat ilman sähköä useiden tuntien ajan. Espanjan hallituksen raportin mukaan sähkökatkon aiheutti ylijännitteestä johtuva ketjureaktio, joka alkoi pienistä sähköverkon vioista Espanjan eteläosassa. Ylijännite johtui todennäköisesti siitä, että järjestelmästä puuttui riittävä jännitteensäätökapasiteetti. Seurauksena oli laaja kaaos: liikennevalot eivät toimineet, junat pysähtyivät, matkapuhelinverkot ja internet-yhteydet katkesivat, ja kriittiset palvelut häiriintyivät. Sähkökatkoksen ja sen kerrannaisvaikutusten seurauksena kuoli useita ihmisiä ja suuri määrä elektronisia laitteita rikkoutui.

 15. Kävelypäivä. Boadilla del Camino — Carrión de los Condes. Astuin ulos majatalosta juuri sopivasti nauttiakseni auringonnoususta. Caminolla aurinko tosin pääsääntöisesti hivuttautuu taivaalle selän takana, joten tälläkin kertaa pysähdyin ja käännyin muutamaan otteeseen 180 astetta pituusakselini ympäri voidakseni ihailla aamuruskoa. Vähän aikaa käveltyäni saavuin Canal de Castillan luo, jonka myötäisesti kulki hyväkuntoinen kävelytie.

Canal de Castilla eli Kastilian kanava on kanavaverkosto, jonka kokonaispituus on 207 kilometriä, ja se kulkee Palencian, Burgosin ja Valladolidin maakuntien läpi. Kanavaa alettiin suunnitella 1700-luvun puolivälissä. Päätarkoitus oli parantaa tavarankuljetusta, erityisesti viljan siirtämistä Kastilian ylängön viljavilta alueilta Pohjois-Espanjan satamiin. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1753 kuningas Ferdinand VI:n valtakaudella ja insinööri Carlos Lemaurin johdolla. Valtava urakka kesti lähes sata vuotta ja kohtasi monia hankaluuksia, kuten rahoitusvaikeuksia ja Napoleonin sodat. Kanava oli tärkeä kuljetusreitti 1800-luvun puolivälissä, mutta sen merkitys alkoi vähentyä nopeasti rautatieverkoston laajenemisen myötä.

Löysin avoimen kahvilan reitin varrelta hieman ennen Frómistan keskustaa. Edellisen päivän niukkaa ravitsemusta kompensoidakseni valitsin aamupalaksi mahtavan kokoisen suklaadonitsin ja maitokahvin. Kuten käy monen muunkin ruoka-annoksen kanssa caminon reitin varrella, myös tähän donitsiin myyjä iski haarukan pystyyn. Se on kannustava ja rohkaiseva ele, että siitä sitten vaan ruoan kimppuun. Se on jotenkin hupaisa, konstailematon ja maanläheinen temppu, joka saa aina hyvälle tuulelle.

Aamukahvin jälkeen laskeuduin rautatien alikulkuun. Isoja rekkoja jyristelin ohitseni tunnelin kattoa hipoen. Kummastelin jalkakäytävän reunassa lojuvia betonimurikoita. Kurkistin ylös ja näin niiden alkuperän. Joku raskas ja korkea ajoneuvo oli hiljattain rysäyttänyt alikulun yläreunaan niin, että betoni oli murtunut ja sitä vahvistavat terästangot olivat nyt näkyvillä. Caminon reitti ei kulje Frómista keskustan kautta, joten en sinne tällä kertaa poikennut. Sinänsä vuonna 1066 rakennettu San Martín de Toursin kirkko olisi ollut vierailun väärti. Sen sanotaan olevan yksi tyylipuhtaimmista romaanisen arkkitehtuurin edustajista.

Frómista tunnettiin Rooman aikoina nimellä "Frumesta vacceos", mikä saattaa juontua latinankielisestä vehnää tarkoittavasta sanasta "frumentum". Kaupungin merkitys kasvoi 1000-luvulla, kun San Martínin luostari perustettiin Doña Mayorin, Navarran kuninkaan Sancho III:n lesken, toimesta. 1100- ja 1400-luvuilla Frómistassa asui merkittävä juutalaisyhteisö, joka osaltaan vaikutti kaupungin kulttuurielämään ja talouteen.

Ylitin A-67 eli Autovía Cantabria-Meseta -tien mainiota siltakonstruktiota käyttäen. Köpöttelin muutaman kilometrin ja saavuin Poblacíon de Camposiin. Pysähdyin tunteroiseksi paikalliseen baariin. Siemailin hitaan kahvin, sitten tuoreista appelsiineista tiristetyn lasillisen mehua ja lopuksi pienen oluen. Appelsiinimehu maksoi tuplasti enemmän kuin olut. Baarin vessa oli lukittu samanlaisella pikkuriikkisellä riippulukolla kuin pikkutyttöjen päiväkirjat. Sain tihrustaa ja tähtäillä kelpo tovin, ennen kuin avain osui kohdalleen.

Poblacíon de Camposin jälkeen täytyi valita kahden vaihtoehtoisen reitin välillä. Lyhyempi reitti kulki tien vieressä kohti Villacázar de Sirgaa ja pitempi reitti seuraili pientä jokea. Valitsin pidemmän ja rauhallisemman, enkä joutunut katumaan. Jokireitin polku oli erinomaisessa kunnossa. Sammakot kurnuttivat ja välillä vastaan tuli koirien ulkoiluttajia, mutta muuten sain tallustella omassa rauhassa. 

Saavuin Villacázar de Sirgaan puoli kahden maissa ja ilahduin kun kahvilan sisällä oli vielä tilaa. Pihan telttakatokset olivat täpösen täynnä repuilla varustautuneita Jaakontien kulkijoita. Jostain käsittämättömästä syystä koko päivän ulkona kävelleet valitsivat pääsääntöisesti myös välipalan nauttimisen ulkosalla.

Kahvilan vieressä kohosi 1200-luvulla rakennettu Iglesia de Santa María la Blanca -kirkko, joka edustaa siirtymävaihetta romaanisesta tyylistä gotiikkaan ja siinä on linnoitusmaisia piirteitä. Eteläinen pääportaali on rikkaasti koristeltu ja kuvaa muun muassa Viimeistä tuomiota ja apostoleja. Kirkko on kolmilaivainen, ja sitä kattavat korkeat goottilaiset ruodeholvit. Kirkon nähtävyyksiin kuuluvat Kastilian prinssi Felipe de Castillan ja hänen toisen vaimonsa Doña Leonor Ruiz de Castron moniväriset kivisarkofagit, joita pidetään Kastilian 1200-luvun hautaveistotaiteen mestariteoksina.

Jatkoin matkaa tien vieressä kulkevaa uraa pitkin ja reilun tunnin patikoinnin jälkeen saavuin päivän tavoitteeseen, Carrión de los Condesiin. Takana on nyt ensimmäinen kokonainen päivä Palencian provinssissa. Seudun talous perustuu pitkälti maatalouteen, erityisesti viljanviljelyyn Tierra de Camposin alueella, sekä karjanhoitoon. Palencian alue on yksi Euroopan merkittävimmistä romaanisen arkkitehtuurin keskittymistä.

Majoituin tuttuun Santa Claran albergueen. Irrotin vessan roskiksen sisältä muovisen pikku ämpärin ja pyykkäsin siinä lähes kaikki vaatteeni, sillä edellisen päivän sähkökatko oli sekoittanut kaikki rutiinit. Ilmeisesti käytin pyykinpesuun kiinteistön viimeiset lämpimät vedet, sillä jouduin itse käymään jokseenkin kylmässä suihkussa. Sitten siirryin läheiseen ravintolaan kirjaamaan muistiin päivän tapahtumia samalla, kun nautin kaksi “Ensalada Mixtaa” ja tilkan punaviiniä.

16. Kävelypäivä. Carrión de los Condes — Moratinos. Heräsin jo ennen rannekellon värinää puoli kuuden maissa ja napsautin valot päälle. Reppu nyykötti tuolilla seinän vieressä tyhjänä ja ryhdittömänä, perin surkean ja onnettoman näköisenä. Se kaipasi kamoja sisäänsä ja paloi halusta päästä takaisin omaan elementtiinsä, kulkijan selkään ja täyteen pakattuna. Siispä sulloin kamat reppuun ja tassuttelin sitten ääneti pitkin pimeitä Santa Claran nunnaluostarin käytäviä ja läpi kahdesta lukitusta ovesta. Viimeisenä tuuppasin raskasta rautaporttia, joka kirskui vaimeasti avautuessaan.

Astuin hiljaiselle Santa Claran kadulle. Ohitin kahvilan, joka oli avoinna jo kuudelta. Sisällä näkyi aamukahviaan siemaileva ryppyinen päivänpaahtama ukko, joka oli laskenut reppunsa pöydän viereen. Meillä oli selvästikin sama hanke käynnissä. En kaivannut kahvia, joten jatkoin eteenpäin. Ylitin Carrión -joen ja sytytin pienen lamppuni katulyhtyjen valonkajon jäädessä taakse.

Oli harmillista ohittaa erinomaisen viehättävä Carrión de los Condes sitä juuri näkemättä. Edellisenä iltana olin saapunut majapaikkaani niin myöhään, ettei kaupunkikierrokselle ollut jäänyt aikaa. Nyt aamulla täytyi laittautua matkaan ennen sianpieremää, sillä edessä oli pitkä päivätaival. Päivän alkaessa valjeta ohitin viereiselle pellolle johtavalla sillalla nukkuvan miekkosen. Makuupussi vaikutti heppoiselta. Varusteet lojuivat betonisella alustalla ja kitarakotelo toimitti tyynyn virkaa.

Sitten edessäni avautui 17 kilometrin taival vailla mainittavia maisemia, pysähdyspaikkoja ja palveluja. Laskin mielessäni, että matkaan kuluisi nelisen tuntia eli saapuisin Calzadilla de la Cuezaan kymmenen maissa. Aamu oli selvästi lämpimämpi kuin edelliset, joten sulloin kuoritakin reppuun. Polun yli ryömi siellä täällä etanoita jättäen jälkeensä kostean limaisen vanan. Australialainen parivaljakko tavoitti minut jääden hetkeksi juttelemaan. Larry oli ehkä 70 vuoden ikäinen ja Sally vähän nuorempi. Jäntevät ja hyväkuntoisen oloiset eläkeläiset eivät pitkään viihtyneet hämäläisen hitaassa vauhdissani ja kiihdyttivät kohti horisonttia.

Etapin puolivälissä odotti iloinen yllätys. Kolme vuotta sitten paikalla oli ollut eräänlainen asuntoautoon rakennettu pop-up -kahvila. Nyt Paikalla kohosi siisti ja hyvin varustettu pieni ulkoilmaravintola. Popsin vähän pottumunakasta ja jatkoin matkaa. Aamupäivän pitkähkö etappi kulki rannattomien peltoaukeiden keskellä. Toisinaan polun vieressä kasvoi rapsia, mutta pääasiassa kävelin vehnävainioiden keskellä. Olin saapunut mesetalle, joka kattaa suurimman osan Espanjan sisäosista Iberian niemimaalla.

Mesetalla vallitsee mannermainen välimerenilmasto. Kesät ovat kuumia ja kuivia, lämpötilat voivat kohota korkeiksi. Talvet puolestaan ovat kylmiä, ja pakkasta esiintyy yleisesti, joskus myös lunta. Valtaosa mesetasta on maatalouskäytössä. Tärkeimmät viljelykasvit ovat vehnä ja ohra. Usein mesetalla näkee myös laajoja viini- ja oliivitarhoja, ja lammaslaumat laiduntavat auringonpolttamilla laitumilla ja pensaikkoalueilla.

Saavuin Calzadilla de la Cuezaan kymmenen korvilla, janoisena ja nälkäisenä. Astuin sisään Albergue Camino Realiin valmiina tilaamaan pelkäksi alkuruoaksi kaksinkertaisen “Ensalada Mixtan”, sillä muistelin salaattiannoksen olleen tässä paikassa aivan erityisen makoisa. Ennen kuin ennätin sanoa mitään, tarjoilija komensi palauttamaan repun ulos terassille. Että mitä!? Jättäisinkö ulos ja vailla valvontaa reppuni, jossa on koko ajankohtainen omaisuuteni? Ei onnistu! Palasin ulos synkkä pilvi otsalla ja jatkoin kävelyä. Jaksaisin kyllä vielä 6,2 kilometriä Ledigosiin.

Mutta sitten muutaman korttelin päästä löysin yllättäen avoimen ja reppuystävällisen ruokapaikan. Viivyin pitkään ja herkuttelin antaumuksella. Jätin tarjoilijalle reilut tipit, myös reppukielteisen Albergue Camino Realin osuuden. 

Jatkoin matkaa maha täpösen täynnä ja mieliala korkealla. Vähän Calzadillan jälkeen tien toisella puolella näkyi mäenrinteeseen kaivettujen luolien suuaukkoja, joita kummastelin. Näyttivät aivan hobittien kodeilta.

Ledigosissa pysähdyin hetkeksi nesteyttämään ja sain tuopin oheen kulhollisen maapähkinöitä. Reitille palatessani ohitin muutamia adobe -taloja. Tierra de Camposin alueen kylissä näkee usein perinteisiä adobe-tiilistä rakennettuja taloja. Tierra de Campos  eli "Kenttien maa" on osa Meseta Centralia, joka kattaa suurimman osan Iberian niemimaan keskiosasta. Tierra de Campos oli keskiajalla vaurasta ja suhteellisen tiheään asuttua aluetta viljantuotannon ja lampaankasvatuksen ansiosta.

Adobe on yksi maailman vanhimmista rakennusmateriaaleista. Tiilet valmistetaan sekoittamalla savea ja maata veteen sekä orgaaniseen sideaineeseen, kuten olkeen tai ruohoon. Olki auttaa tiiltä kuivumaan tasaisesti auringossa ja estää halkeilua. Adobe -rakenteille ovat ominaisia erittäin paksut seinät, jotka antavat rakennukselle hyvän lämmöneristyskyvyn. Adobe-talot pysyvät kuumina kesäpäivinä vilpoisina ja varastoivat lämpöä kylmiksi talviöiksi, mikä on tärkeää Mesetan äärevässä ilmastossa.

Muutaman kilometrin päässä pysähdyin Terradillos de los Templarios -minisessä kylässä nauttimaan tonnikalapiiraan Jacques de Molayn majatalossa. Jacques de Molay tunnetaan Temppeliherrain ritarikunnan 23. ja viimeisenä suurmestarina. Hän johti temppeliherrojen vaikutusvaltaista ja varakasta sotilasritarikuntaa aikana, jolloin sen valta alkoi hiipua ristiretkien epäonnistumisten myötä.

Temppeliherroille velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV Kaunis kadehti heidän rikkauksiaan. Perjantaina 13. lokakuuta 1307 Filip IV määräsi kaikki Temppeliherrat Ranskassa pidätettäviksi absurdien syytteiden kera. Jacques de Molay poltettiin roviolla Pariisissa 1314, mutta ennen kuolemaansa de Molay kirosi sekä kuningas Filip IV:n että paavi Klemens V:n kutsuen heidät Jumalan tuomioistuimen eteen vuoden sisällä. Sattumaa tai ei, sekä paavi Klemens V että kuningas Filip IV kuolivat seuraavan vuoden aikana. Temppeliherrojen tuho jätti synkän sävyn päivämäärälle 13. perjantai.

Lähestyessäni seuraavaa majapaikkaa Moratinosissa näin kukkulan, jonka kylkeen oli kaivettu samankaltaisia luolia, joita olin bongannut Calzadillan jälkeisessä mäenrinteessä. Kysyin näistä rakenteista alberguen isännältä ja ilmeni, että ne liittyvät viininvalmistukseen. Luolat kätkevät sisäänsä bodegoja, joissa on valmistettu ja varastoitu viiniä. Osa luolista on jo romahtanut ja poistettu käytöstä. Käytännössä nämä ovat siis maakellareita, joissa vakaa lämpötila.

Siirryin suihkuun lämpimän veden toivossa niin vauhdikkaasti, ettei ajatus oikein pysynyt mukana. Huomasin seisovani nakupellenä suihkukopissa, mutta ilman pesunestepulloani. Myös talon tarjoama suihkusaippua oli lopussa. Sitten muistin, että olin ehkä jostain majapaikasta sujauttanut housujeni taskuun pienen palasaippuan. Kurotin käteni naulassa roikkuvien vaatteitteni suuntaan ja tavoitin pelastavan saippuapalan.

Päivällisellä tarjoiltiin alkuruoaksi pastaa ja sen jälkeen lihapullia. Olisivat toimineet yhdessäkin. Kaksi ruotsalaista ukkoa nautti runsaasti viiniä muuttuen päivällisen kuluessa melko riehakkaiksi, ja saivat lopulta suostuteltua Andrean soittamaan kitaraa ja laulamaan pari rock-klassikkoa.

17. Kävelypäivä. Moratinos — El Burgo Ranero. Yöllä oli satanut, maassa oli lätäköitä. Ilma oli raikasta ja sitä oli miellyttävä hengittää. Sade oli huuhdellut poutapäivien pölyn pois. Värit näyttivät kirkkaammilta ja syvemmiltä. Ensimmäistä kertaa oli niin lämmintä jo aamusta, että laittauduin taipaleelle T-paidassa.

Pysähdyin aamupalalle jo vajaan kolmen kilometrin päässä San nicolas del Real Caminossa. Vappupäivän kunniaksi herkuttelin napolitanalla ja churrolla, joka espanjalaisista herkuista ehkä lähimmin muistuttaa suomalaista vappumunkkia.

Polulla mateli taas erilaisia etanoita, joista yhtä erikoisen komeaa mustaa lötkälettä pysähdyin hetkeksi kuvaamaan. Ensin se ujosteli, mutta kun kannustin sitä rohkaisevin sanoin, se työnsi tuntosarvensa esiin ja lähti liikkeelle. Caminon reitin ylitys lienee etanan näkökulmasta samanlainen kuin vilkkaan moottoritien ylittäminen olisi ihmiselle. Toivotin etanalle onnea, sanoin heipat ja jatkoin matkaani.

Vastaani asteli vanhempi herra ja lykkäsi käteeni paperilappusen. Lyhyessä tekstissä puhuttiin kävelyn aiheuttamista haavoista, jotka Pyhä Neitsyt parantaa, sekä Jeesuksesta, joka toimii oppaana tiellä vapauteen. Ohitin Virgen de la Puenten kappelin ja kuljin sitten läpi kahden vakavailmeisen temppeliritaria esittävän veistoksen välistä. Suurin piirtein näillä main on Camino Francésin maantieteellinen puoliväli.

Sahagunissa popsin välipalaksi pottumunakkaan ja palan patonkia, jotka huuhtelin alas kupillisella kahvia ja isolla lasillisella käsittämättömän herkullista appelsiinimehua. Keskiajalla, erityisesti 1000- ja 1100-luvuilla, Sahagún oli yksi Iberian niemimaan vaikutusvaltaisimmista keskuksista valtavan benediktiiniläisen Cluny-luostarinsa ansiosta. Nykyisin luostarista on jäljellä vain rippeitä, kuten Arco de San Benito -portti. Sahagúnin ylpeydenaihe on sen Mudéjar-arkkitehtuuri, joka yhdistää romaanisia ja goottilaisia rakennusmuotoja islamilaisen arkkitehtuurin koristeaiheisiin ja materiaaleihin, erityisesti tiilen monipuoliseen käyttöön.

Matkaa jatkaessani askeleeni osuivat yksiin itävaltalaisen pariskunnan kanssa. Ylitimme Cea -joen pitkin romaanista siltaa, joka on rakennettu roomalaisten perustusten päälle. Emil kärsi penikkataudista, ja kulki hieman hitaammin, osin myös aktiivisen valokuvauspuuhansa takia. Marian kanssa jutellessa taival taittui kuin huomaamatta. Eläkeläispariskunta oli aikeissa viettää muutaman lepopäivän Leónissa. Vähän ajan kuluttua Maria jäi vartomaan miestään ja jatkoin taas yksinäistä taivallustani. Tien viereisellä niityllä tepasteli kaksi isoa haikaraa. Ohitin kauniin muistomerkin, jonka mukaan Manfredin taival oli katkennut tässä vuonna 1998.

Saavuin Bercianos del Real Caminoon ja ilmoittauduin Hostal Riveron respassa kertoen edellisenä iltana tehdystä varauksesta. Siitä ei löytynyt tietoja eli Riveron väki oli antanut huoneen jollekin toiselle varauksesta piittaamatta. Kiertelin läpi paikkakunnan kaikki majoituspaikat, mutta missään ei ollut tilaa.

Harmistuneena istahdin El Sueven baariin. Tilasin oluen ja täytetyn patongin. Tiskin takana hääräilevä isäntä eli espanjalaisittain ”dueño” puuskahti patonkitilaukselle ynseästi, mutta laski tuopillisen olutta halukkaasti. Peruin bocadillo -tilauksen ja siirryin pöytään puntaroimaan vaihtoehtojani. Lopulta päätin jatkaa patikointia vielä 7,5 kilometrin päässä sijaitsevaan El Burgo Raneroon. Lähtöä tehdessäni satuin sitten vessaan samaan aikaan ravintoloitsijan kanssa. Käsiä saippuoidessani miekkonen hiippaili suoraan vessakopista takaisin baaritiskin taakse. Olin tyytyväinen, kun patonkitilaus oli jäänyt tekemättä.

Puolentoista tunnin kuluttua saavuin El Burgo Raneroon, missä pysähdyin edelliseltä caminolta tuttuun rekkamiesten taukopaikkaan. Löysin tonnikalapiirasta ja viiniä ja vessan, mutta en vapaata huonetta. Paarustin väsyneenä kirkonkylän keskustaan ja ryhdyin käymään läpi albergueita ja hostelleja. Yöpaikkaa ei löytynyt.

Löntystelin pitkin kylänraittia ja päädyin ”Pienen aurinkoisen putiikin” (La tiendina del Sol) luo. Puhuttelin kauppiasta, Miguelia, tiedustellen ehdotusta majoitusprobleeman ratkaisuun. Kysymys sähköisti Miguelin ja näin, miten tehokas koneisto alkoi raksuttaa nuoren miehen pääkopassa. Ensimmäisenä Miguel pirautti omalle vuokranantajalleen, jolla oli ylimääräisiä huoneita kivenheiton päässä. Ei onnistunut. Ongelman pohdinta levisi pikkukaupan edustalla pöytien ääressä istuvien kahvittelijoiden keskuuteen. Sitten joku hoksasi, että kirkossahan on perinteisesti majoitettu väkeä, joka ei mahdu paikallisten majoitusliikkeiden patjoille.

Kirkkoon majoittuminen vaatisi kuitenkin paikallisen papin siunauksen, jota odottamaan istuin kahvikupillisen ääreen kaupan edustalle. Toinen Pienen aurinkoisen putiikin työntekijä, Marisa, huolestui kerrottuani, ettei minulle ole matkassa minkäänlaista makuualustaa makuupussista puhumattakaan. Marisa katosi kaupan takana olevaan huoneistoon ja palasi kotvan kuluttua viltti ja maailman ohuin makuupussi kainalossaan. Saisin lainata niitä, mutta ne pitäisi palauttaa aamulla kaupalle. Miguel löysi jostain vielä ison pahvilevyn lämmöneristeeksi. Sitten paikalla pyöräili nainen, oletettavasti seurakunnan työntekijä, ja kertoi avanneensa kirkon oven. Olisin kuulemma kauden ensimmäinen tämän sortin asiakas.

Ostin kaupasta vielä täytetyn patongin iltapalakseni ja lähdin sitten lampsimaan kohti kadun päässä kohoavaa El Burgo Raneron Pyhälle Pietarille omistettua vaatimatonta kirkkoa. Rautaisen kalterioven riippulukko oli auki ja raskas rakenne avautui äänettömästi. Saranat oli varmaan rasvattu hiljattain. Ilmeni, että käytössäni olisi vain kirkon tilava eteinen ennen varsinaista sisäänkäyntiä. Pitkulaisen kiviseinäisen tilan toiseen päähän oli aseteltu lastulevyjä nojalleen seinää vasten. Arvelin voivani lainata yhtä levyä, jonka kaadoin lattialle markkeeraamaan tilapäisen vuoteeni rajalinjoja. Lastulevyn päälle asettelin kaksin kerroin taittamani pahvilevyn, viltin ja makuupussin.

Hipsin äänettömästi ulos piilopaikastani löytääkseni sopivan vedenheittopaikan. Kulman takana törmäsin reissussa rähjääntyneeseen miekkoseen, joka ilmoitti nimekseen Russell ja kulkevansa Santiagoon käyttämättä maksullisia majoituksia. Tiedustin, voisinko tehdä jotain hänen hyväkseen. Täytetty patonki kuulemma kelpaisi. Lähdimme yhtä matkaa kohti läheistä baaria. Russell kertoi tyttärensä kuolleen huumeisiin ja kävelyn helpottavan menetyksen tuskaa. Mies taputti rintaansa ja kertoi kantavansa tytärtä sydämessään.

Ilmeni, että olin kohdannut Russellin jo kahdesti. Kyseessä oli sama heppu, jonka olin nähnyt nukkumassa tien vieressä Carrión de los Condesin jälkeen. Sitten olin ohittanut Russelin jossain kohtaa caminoa pari päivää myöhemmin. Istuimme kotvan baarissa pohtien ihmiselon arvaamattomuutta ja kriiseistä selviämistä. Tarjosin Russelille kaksi juustolla ja tomaatilla täytettyä bocadilloa, jotka hän kaukonäköisesti jemmasi seuraavan päivän evääksi, ja hipsin sitten pimenevässä illassa takaisin kolkkoon majapaikkaani. Russell puolestaan aikoi jatkaa vielä kappaleen matkaa eteenpäin, niin pitkälle kuin jaksaisi tai näkisi.

Sonnustauduin kaikkiin soveltuviin vaatekappaleisiin ja sujahdin makuupussiin. Kadulta kantautui naurua ja askelten ääniä. Koira haukkui. Ovi kolahti. En kuitenkaan halunnut käyttää korvatulppia, sillä jokseenkin suojaton nukkumapaikkani herätti mielikuvitukseni kehittelemään kaikenlaisia huolestuttavia tapahtumakulkuja. Toivoin Miguelin olevan oikeassa siinä, ettei kukaan edes huomaisi yöpymistäni kirkon eteisessä. Oven ja ikkunaluukkujen kaltereiden väleihin oli pingotettu metalliverkot, joten linnuilla ja pikkujyrsijöillä olisi yön pimeydessä tekemistä yrittäessään löytää reppuun kätkemieni eväiden luo.