Sunnuntai 20.3.2011 Namaste!
Eli tervehdys Katmandusta, joka otti reissaajan vastaan ukkosmyrskyn kera, hampaissa rouskuu hiekka kun jumalaton tuuli puhalteli kaduilla ja heitti kaiken kivan mujun tienpientareilta ilmaan. En ihmettele laisinkaan etta osa paikallisista kulkee aina suu-nena-suojuksen kanssa... Tajusin juuri etta blogitekstien luettavuus voi hiukka ontua, kun ei se Suomi-aakkosto oikein skulaa taalla. Ja pirun vaikea valttaa loputtomiin sanoja joissa ei olisi aata ja oota... siis... noh... tiedatte rakkaat lukijat mita tarkoitan.
Matka alkoi eilen rattoisasti haistellessa bussissa oksennusta, yksi pikkupoika laatoitti bussin lattian komeassa kaaressa. Omakin hissi meinasi ottaa liikahdusta tuossa hapokkaassa ilmapiirissa. Finnairilla oli ihan uusi terveys- ja turvallisuusjuttu ennen Delhiin laskeutumista: stuertit spreijasivat koko koneen jollain itikkamyrkylla. Lentoemon kuulutuksen mukaan kyseessa on WHO:n suositusten mukainen toimenpide jolla estetaan haitallisten itikoiden vaeltaminen ihmisten ja heidan vaatteidensa mukana muihin maihin. Miten se ajatus jotenkin ontui mielessani, etta SUOMESTA leviaa keskella TALVEA haitallisia itikoita INTIAAN. Oman vaatimattoman kuulopuhetiedon perusteella ne kaikenlaiset inhat verenimijat sun muut loiset kun tulee useammin tuliaisina Intiasta Suomeen, ja aina taysin pyytamatta ja yllattaen.
Huomenna nousu kukonlaulun aikaan ja klo 7:45 -jos ilmojen haltijat suovat- starttaa pieni potkurikone kohti Luklaa ja maailman vaarallisimmaksi tituleerattua lentokenttaa. Hui.
Tiistai 22.3.2011 Namche Bazaar
Nyt on Laura korkeammalla kuin koskaan ennen! Oli h*lvetin raskas nousu tanaan, 800 metria, mutta olo on onneksi hyva, jollei suorastaa loistava. Toki nuppi tuntuu hieman raskaammalta, mutta laskettakoon osa siita ennemmin ominaisuudeksi kuin viaksi. Alla hehkea otos laitettavaksi mallikansiooni toiseksi pahimman nousun jalkeen ja juuri ennen hitonmoista loppunousua.
Eilinen Phakdingiin tulo oli aika iisi, jos ei Luklan lentoa lasketa. Hitusen hirvitti siina vaappuvassa pienkoneessa. Ilmakuoppa sai aikaan huikean joukkokiljaisun, ja kapteeni sai valtaisat aplodit, kun kone tumpsahti Luklan kapealle ja lyhyelle kiitoradalle. Oppaani Pasang on kunnon ammattilainen, mielestani on erittain hyva merkki etta puolet vastaantulijoista tuntevat hanet. Seutu ja ihmiset ovat siis tuttuja, eli ei ole opasta revitty pystymetsasta.
Kaksi asiaa tuli opittua eilisiltana: 1) vaihda HETI majapaikkaan saavuttuasi kuivat sukat ja paita, ei riita etta heitetaan vain lamminta paalle, ja liittyen edelliseen 2) mene makuupussiin ilman vaatteita, kroppa kylla hetken kuluttua lammittaa sen. Illalla oli varpaat umpijaassa ja vetaisin nukkumaan kaydessa villasukat jalkaan ja pitkahihaisen teknisen paidan, jonka tuloksena herasin kahden tunnin kuluttua siihen etta olisin voinut kylpea makuupussin sisalla hiessa. Lesson learned!
Keskiviikko 23.3.2011 Namche Bazaar II
Akklimatisoitumispaiva, tassuteltiin Pasangin kanssa kolmen tunnin lenkki, Suunto T6:sen virallisen laskelman mukaan korkein kohta lenkilla oli 3824 metria. Upeat maisemat, kotkia liiteli miltei vieressa ja kaiken kruununa huikea naky vaikuttavalle Ama Dablamille. Ylhaalla tuntui ensimmaista kertaa orastavaa hedarin alkua, mutta tilanne korjattiin kunnon vesisatsilla. Nesteytys on tosiaan aa ja oo, laskin etta eilisen nousupaivan aikana join yhteensa 2 litraa vetta + 1,5 litraa maitoteeta + puoli litraa kokista. Kusettaahan se enemman kuin palokunnan ruunaa, mutta olo ainakin oli hyva. Samalla toimivalla reseptilla jatketaan. Kroppa tekee pirusti nyt duunia ilmanalaan sopeutumiseksi ja lihasten hapettamiseksi, pumppu hakkaa jumalatonta vauhtia myos yolla. Eilen tiukimmissa nousuissa oli syke kutakuinkin 180, pidemmalla lepotauolla se laski noin sataseen. Noh, ainakin se kertoo siita etta olen elossa. Eilinen vaellus kesti muuten lounastauon kanssa aika tarkkaan kuusi tuntia.
Torstai 24.3.2011 Tengboche
Nonni. Tengbochen kukkulalla ollaan, tunnin paasta visiitille luostariin. Lounastauon kanssa vaellusta noin 5 tuntia, josta puolet helppoa laskuosuutta ja loppuun taas helvetillinen rypistys 400 metria ylemmas. Ei mitaan oireita kuitenkaan korkeudesta, vielakaan, alkaa jo tulla aika optimistinen olo base campin saavuttamisen suhteen. Holotnahan nailla korkeuksilla alkaa olla jo paivasaikaankin, onneksi poistin erinomaisen untuvatakin Namchesta eilen, toimii myos Suomen talvessa. Everest -tunnetaan myos nimilla Sagarmatha ja Chomolungma- huippu on kerran vilahtanut ennenkuin pilvet sulkivat sen syleilyynsa. Koko alue on saanut nimensa tuon vuoren mukaan, Sagarmatha national park, kuuluu muuten Unescon world heritage-listalle. Kansallispuistossa pitaisi olla mm. lumileopardeja, pikkupandoja ja muutamia muita TODELLA uhanalaisia elukoita, mutta ei varmaan vaikea arvata etta havainnot naista ujoista elukoista ovat olemattomia turistipoluilla. Maisemia ei varmaan erikseen tarvitse enaa kehua :)
Perjantai 25.3.2011 Pangboche
Nysse se sitten tuli. Enka tarkoita kotoisaa Manselaista bussia, vaan vanha tuttavani turistiripaska pienen kuumeen kera. Otin eilen aamulla keitettya vetta juomapussiin ja epailen etta sita ei oltu keitetty riittavan pitkaan. Ohuemmassa ilmanalassa vesi kiehuu jo pienemmilla lampoasteilla, joten sita pitaisi keittaa nailla korkeuksilla ainakin tupla-aika merenpinnan tasoon verrattuna. Ja niita perskuleen puhdistustabletteja unohtui tietenkin ostaa. Oli kuitenkin pakko juoda jotain taas rankan nousun aikana, kun pullovesi oli loppunut. Onneksi vanhat rakkaat frendini Norfloxasin ja Imodium olivat paikalla, eilisiltana pistin antibioottikuurin kayntiin ja nyt on ihan normi olo. Pienen dehydraation tuo iltajuoksu tietenkin sai aikaan, aamulla tuntui mietoa hedaria mutta onneksi tanaan oli vain puolentoista tunnin vaellus tanne Pangbochen pikkukylaan. Olen kehittanyt tassa nesteytystouhussa addiktion teenjuontiin, majapaikkaan paastya tulee heti tilattua sellainen litran termari mustaa teeta. Ruuan suhteen ei juuri epailyksia ole ollut, kaikki on tullut suoraan pannulta lautaselle ja poytaan, etta sapuskasta tuskin mitaan olen koppaissut. On muuten uskomatonta millaisen kasan erilaisia ateriavariaatioita saa riisista, nuudelista, pastasta, kasviksista, kananmunasta ja jakinmaitojuustosta... Jakinmaitojuusto oli muuten sikahyvaa paistetun kerrosleivan valissa :)
Tuo vesihomma on aika mielenkiintoinen ja iso juttu taalla vaellusreitin varrella. Tulee nimittain melkoista ekologista jalanjalkea. Kumpi on parempi, saastaa vatsaa ja ostaa pullotettua vetta josta tulee julmetusti muoviroskaa, vai ostaa majatalosta keitettya vetta, jonka kuumentamiseen on mahdollisesti kaytetty puuta, mika on suorastaan katoava luonnonvara taalla kansallispuistossa. Toistaiseksi ja sattuneista syista paadyn pulloveteen.
Lauantai 26.3.2011 Dingboche
Uskomatonta miten taalla on jokaisessa pikkukylassa ainakin yksi "cyber cafe". Siita cafesta en niin tieda, mutta netti ainakin toimii yllattavan hyvin. Eihan sita kukaan jaksa kohta lukeakaan tata blogia kun tavaraa pukkaa tanne niin nopealla tahdilla!
Muutama sata metria nousua tanaan, ns. "helppo" vaelluspaiva, jos ajallisesti lasketaan, reippailua noin 2 tuntia. Helppouden tunne on kylla kaukana aina kun tehdaan nousua... Olo on aika jees, vatsa asettui normaaliin tilaan, antibiootin toki jatkan loppuun, eika ole hedariakaan kuulunut. Ainoastaan nokka niiskuttaa ja kurkku hieman karhea kun 24/7 hengittelee ah, niin raikasta, mutta oih, niin kylmaa vuoristoilmaa. Tuo teen kittaaminen on tarkeaa ei ainoastaan sen nesteytyksen vaan myos kurkun lammittamisen kannalta. Ruuasta viela sen verran etta edellisessa postauksessa mainitut perusraaka-aineet ovat kylla majataloissa taydentyneet kivasti kanalla, jakinlihalla, sailyketonnikalalla ja joillakin hedelmilla. Aamiaiseksi on mukava vetaista iso annos kaurapuuroa, johon on pilkottu omenaa sekaan ja kyytipojaksi kuppi kuumaa kaakaota.
Tengbochen luostarissa tosiaan paastiin kuuntelemaan buddhalais-munkkien rukoushetkea. Ja tietysti hirvea turistikolonna paikalla. On mielestani aivan uskomatonta miten harskia porukkaa osa isoista valkoisista miehista ja naisista on. Kun selvasti sanotaan etta ala hairitse rukoushetkea eli ole hiljaa alaka rapsi kuvia, niin isoa valkoista turistiahan EI ohjeet koske. Supatusta ja salamavalojen raisketta, apotti keskeytti rukouksena kerran ja meni ojentamaan yhta tietamatonta leikkivaa miesta kameran kaytosta. Tsiisus etta ihmiset ovat idiootteja, ei mitaan kunnioitusta toisia kohtaan! Eilisella vaelluspatkalla Pangbocheen paasimme privaattivisiitille Pasangin kanssa pieneen Dibochen kylan luostariin, sielakin oli juuri rukoushetki meneillaan. Oli jotenkin hypnotisoivaa istua munkkien takana ja kuunnella heidan rukousmantrojaan, samalla kun toinen munkki paukutti perinteista luostarirumpua ja toinen "uhrasi" jakinmaitoa kaatamalla sita (puolen litran kokispullosta, oi naita maallisia ihmeita... ) hopeiseen astiaan ja viskelemalla riisin jyvia ilmaan. Oli paikallaan antaa pieni lahjoitus luostarin donation boxiin tasta mahdollisuudesta seurata kaunista ja rauhoittavaa rituaalia...
Sunnuntai 27.3.2011 Dingboche II
Voi luoja etta olen poikki. Ensimmaista kertaa tuli tanaan mietittya etta mita helvettia oikein olen tekemassa taalla. Akklimatisoitumispaiva, tehtiin taas Pasangin kanssa "pikku" lenkki, kolme tuntia ylos todella jyrkkaa kukkulan kylkea ja tunti alas. Ihmettelin kun nousussa otti niin kovasti hengityksen paalle, piti suunnilleen kymmenen askeleen valein pysahtya puuskuttamaan ja reidetkin tahtoivat menna maitohapoille. Sitten raahustettiin viimeiset metrit kivikkoiselle huippukohdalle, istahdin alas ja katsoin Suuntoa: 5103 metria!!! Pasang vahvisti etta nain on, paalle viidessa tontussa ollaan. Ei enaa ollenkaan ihmetyttanyt se jalkojen hapotus... Mahtavaa on se etta korkeus ei aiheuttanut paansarkya, nyt on vain tosi sippi, piti ihan ottaa nokoset lounaan paalle.
Keskiviikko 30.3.2011 Gorakshep
Suunnitelmat ovat hieman elaneet meilla parin viime paivan aikana. Dingbochessa oltiin kahden yon sijaan kolme, kun tuli todella paska ilma koko alueelle, koko paivan satoi lunta ja oli raskas sumu. Siispa Dughla skipattiin ja vaellettiin eilen Dingbochesta suoraan Lobucheen. Melkoista ajantappamista oli tuo yksi ylimaarainen paiva, varsinkin kun oli pirun kylma, mutta se lepopaiva tuli kylla tarpeeseen, juuri kuten Skonari kirjoitti kommentissaan, chillaillen ja lueskellen. Maistoin jakkipihvia Dingbochessa ensimmaista kertaa, lihan maussa ei ollut mitaan moittimista, mutta kylla oli raukka parka sitkeaa pureskeltavaa... ei olisi mennyt alas ilman isoa settia lohkoperunoita ja puolta litraa vetta...
Tanaan saavuttiin Gorakshepiin ja nyt iski se hedarikin kunnolla, nesteytyksesta huolimatta. Oli tarkoitus menna tanaan base campiin ja saastaa voimia huomiseen Kala Patharin nousuun ennen Lobucheen paluuta, mutta iskin jarrut paalle. En ole masokisti, jos olo ei ole mukava, ei kannata lahtea urheilemaan. Suosiolla skippaan Kala Patharin kokonaan ja menemme huomenna base campiin, terveys ja turvallisuus ennen kaikkea. Tanaan olen lahinna makoillut ah, niin ihanan lampimassa ja pehmeassa makuupussissani juoden teeta ja vetta, nyt on olo hieman parempi, vaikka vielakin juilii. Mutta paalle viiteen tonniin olen paassyt ja maisemat ovat uskomattomat, erityisesti Khumbun jaavirta, odotan hartaasti huomista kliimaksia ja sitten onkin aika kaantya vaelluspolulla takaisinpain.
Perjantai 1.4.2011 Veni, vidi, vici!
Paluumatkalla ollaan, yopyminen jalleen Tengbochen luostarilla. Laskeuduimme tanaan Lobuchesta asti eli hieman paalle kilometrin verran. Viime yo taisi olla reissun kylmin, eilisiltana mulla oli viela pullossa pari desia vetta ja aamulla iso jaakimpale... Eli holatna on majatalossa sisallakin.
Eilen lahdimme aamulla klo 7:30 taapertamaan kohti Everestin perusleiria upeassa auringonnousussa. Kuvia ei valitettavasti saa vielakaan, on tosi surkean hidas lataamaan tama kone, pistan kollaasia heti kun onnistuu. Olin tosi tyytyvainen etta jatin Kala Patharin valiin, lepo ja nesteytys tehosivat sen verran etta eilisaamuna tuntui vain aavistuksen raskaalta paassa. Oli huikaisevaa kavella Khumbun jaatikon reunaa myoden, kun vasemmalla puolellamme aurinko kultasi Pumori-vuoren ja oikealla oli itse jaatikko kaikessa komeudessaan Nuptse-vuoren seinaman alla. Jaatikko elaa koko ajan ihan omaa elamaansa, nytkin se paukahteli ja rouskahteli ajoittain. Kavely perusleiriin kesti n. 2h, eika kyseessa ollut mikaan pieni sieva polku, vaan paikoitellen raskasta kivikossa talsimista. Tallainen hobitin kokoinen persjalkainen kun hieman erehtyy vauhdissa katsomaan maisemia, meinaa olla putoaminen/turvallaan oleminen lahella... Loppumatka kaveltiin jo itse jaatikolla, oli aika hurjan nakoista kun huomasi polun kulkevan suoraan railon yli, avonainen kohta polussa oli tukittu erilaisella kivitavaralla. Polku, tai pikemminkin reitti elaa koko ajan jaan sulamisen ja jaatymisen mukaan, kuten koko perusleirin pohja.
 |
| Everestin huippu kahden vuoren kainalossa |
Kylla tunsi itsensa aika pieneksi istuessaan siina teekuppi kadessa ja katsellessaan ymparilleen. Khumbun jaatikko on kaikessa valkoisessa hohtavuudessaan ja massiivisuudessaan ehka kaunein luonnonilmio mita koskaan olen nahnyt. Everestia ei paljoa perusleirista nakynyt, huippua vain hieman, mutta itse pidan nyt Ama Dablamia ja Pumoria paljon vaikuttavamman nakoisina huippuina. Tiibetin raja on heti naiden massiivisten vuorten, Everestin ja Lhotsen takana. Voisi luonnehtia vuoristoa maailman tehokkaimmaksi rajaviranomaiseksi, kukaan ei varmasti tule sielta kysymatta lapi...
Paluumatkalla perusleirista Gorakshepiin iski hedari uudelleen, ja nyt ihan kunnolla moukaroiden. En tieda kuinka paljon asiaa olisi auttanut jos olisimme ehtineet yopya myos Dughlassa, mutta ilmojen haltijat olivat toista mielta. Pikainen teestoppi Gorakshepissa ja sitten jatkettiin suunnitelman mukaisesti muutama sata metri alemmas Lobucheen yopymaan. Tein sen ratkaisun etta otin Gorakshepissa yhden Diamoxin laskeutumisen helpottamiseksi, tieda nyt sitten helpottiko se varsinaisesti, silla niin armottomasti se pistaa kusettamaan... Viela Lobuchessakin hieman sarki, mutta tutut toiminnot eli nesteytys ja lepo toimivat taas hyvin. Huomenna jatkuu paluumatkamme Namcheen.
Maanantai 4.4.2011 Katmandu
Jufenauta millainen oli paluu Katmanduun aamulla! Koskaan ennen en ole pelannyt niin paljoa lentokoneessa... Dornier 228 heilui ja poukkoili siihen malliin etta useampi henkilo (mm. oppaani Pasang) kaiveli paperipussia istuimen taskusta valmiiksi kouraansa. Konetyyppihan on tosi pieni, laskin etta nyt kyydissa oli 14 matkustajaa, paikkoja kaikenkaikkiaan tassa konetyypissa taisi olla parikymmenta. Alkumatkasta olin ihan varma etta emme tule ainakaan elossa maan pinnalle takaisin...
Olenkin kuosittanut itseani huolella tuon shokeeraavan lentomatkan jaljilta tutustumalla Katmandun roskaruokatarjontaan, seitseman vuotta sitten ei ollut tietoakaan KFC:sta, myos PizzaHut on ilmestynyt shoppailukatu Durbar Margin varteen. Kornia kylla nuo meikalaisten silmissa perus-roskaruoka-suola-ihra-mujua edustavat paikat nayttavat olevan taalla hieman "parempia" paikkoja, ovella on vartija katsomassa naaman soveltuvuuden ja laskemassa jengin sisalle. Jumantsuikka miten hyva palvelukin oli!
Suosikkiravintolassani La Dolce Vitassa maistui pitsa ja capuccino ihan yhta hyvalle kuin seitseman vuotta sitten... Persaukiset opiskelijat harrastivat eskapismia arjen keskella livahtamalla valilla Thamelin turistialueella sijaitsevaan La Dolceen pitsalle, kun alkoivat riisiruuat kyllastyttaa. Nayttaa meno olevan aika ennallaan muutenkin, sama hulina Kanti Pathilla ja Durbar Margilla, jotka ovat isoja ns. ostoskatuja. Thamelissa samat vaellusvaruste-, pashmina- ja hippivaatekaupat, puhumattakaan buddhalais- ja hindulaismatkamuistoroinasta. Bongasin yhdesta kadun kulmasta jopa saman lansimaalaisen hippiukon, joka seitseman vuotta sitten kauppasi huiluja turisteille. Naama ei unohdu, kun muita valkonaamoja ei siela kaupusteluhommissa ole... Myyntiartikkelikin oli ukolla edelleen sama :)
Lauantai 9.4. Kotona taas
 |
| Swayambunath |
Viimeisen päivän huipentumaksi oli Katmandun matkatoimisto ystävällisesti järjestänyt mulle hienon illallisen erään huippuhotellin huippuravintolaan, joka oli erikoistunut Nepalilaisiin perinneruokiin. Tiedossa oli kuuden ruokalajin setti upeissa perinteiseen tyyliin rakennetuissa ravintolapuitteissa, vimpan päälle luksusta ja eksotiikkaa. Koko päivän oli kuitenkin ollut hieman kuvottava olo, joka ei ainakaan lähtenyt parantumaan noilla Nepalilaisilla mausteilla ja isoilla annoksilla. Jotenkuten selvisin aterioinnin loppuun, sitten kun oli aika kiittää ja kumartaa, poistuin vessaan ja oksensin. En ollut ennen tiennytkään kuinka paljon tavaraa voi mahtua näin pienen ihmisen mahalaukkuun. Hetken aikaa meni siivotessa jälkiä (kyllä, oksensin myös lattialle ja kengilleni) ennen kuin tyynesti poistuin vessasta ja mitä herttaisimmin hymyillen kiittelin ravintolan henkilökuntaa hienosta illasta. Siinähän se viimeinen ilta ja yö sitten menivätkin, pikkutunneille asti, halatessa hotellihuoneen vessanpönttöä. Tämä viimeistään vahvisti aiemmat epäilyni siitä, että Nepalilainen ruoka ei ole tehty minua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti