sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Pallas - Hetta 21.-26.8.2011

Matkakertomus Oulun Normaalikoulun 6. luokan vaellusleirikoulusta elokuussa 2011. Tekstin on kirjoittanut vaellukselle osallistunut oppilas.

Seikkailu tuntureilla
Vaellusleirikoululaisen rinkka painaa
kymmenisen kiloa
Varusteiden hankinta elokuun vaellukselle piti aloittaa jo keväällä. Onneksi Oulusta löytyy toinen toistaan asiantuntevampia vaellus tarvikkeita myyviä liikkeitä. Esimerkkejä näistä ovat Partioaitta ja Erätukku. Rinkan pakkaaminen sujui omaa järkeä käyttäen: ruokatavarat päälle ja muut alle tärkeysjärjestyksessä.Tarvikeluettelo ja pakkausohjeet saatiin opettajalta.

21.8. ensimmäinen päivä – bussimatka Oulusta Pallashotellille
Ensimmäisenä vaellusleirikoulun aamuna heräsimme varhain tekemään viimeiset valmistelut ennen aamiaista ja kävelyä koululle. Koululla paluumatkavaatepussien pakkaaminen ja kylmätavaroiden siirto bussin kylmätilaan. Bussi lähti koulun pihasta noin kello 12:15. Lähtömme oli viivästynyt 15 minuuttia, mutta sekö olisi bussin tunnelmaa laskenut? Vielä mitä. Pojat lauloivat kuorossa ”linja-autossa ompi tunnelmaa” ja tytöt räpsivät kuvia ja hihittivät. Mietin lähinnä miten nilkkani jaksaisivat 15 kilometrin päivämatkat. Bussimatkasta tulisi pitkä kokonaista 6 tuntia!

Mietin, että miten kummassa jaksan istua linja-autossa niin kauan. Matkan puolivälissä nappasimme opettajamme kyytiin Tornion ABC:ltä, jossa pidimme pienen tauon. Opettajamme oli käynyt täällä noin 50 kertaa eri oppilasryhmien kanssa, joten hän tiesi hyvin matkamme pituuden ja selosti yhdessä luokanopettajamme kanssa maisemien pinnanmuotoja yms. Linjurimme pysähtyi myös Tuomaan pajalla, jossa söimme hiukan ja ostimme matkamuistoja. Moni valitsi tuliaisekseen pienen pehmoleluporon. Tämä jälkeen jatkoimme matkaa maastossa jossa ”tunturit ne kohoaa ..”. Poroja alkoi matkan varrella tulla yhä enemmän tielle, mutta onneksi emme ajaneet yhdenkään yli, niin kuin edelliskertaisella vaelluksella oli käynyt.

Jonkin ajan kuluttua, kun lähestyimme Pallashotellia, opettajamme antoi vielä viimeiset ohjeet: ”Pistäkää matkamuistonne ja puhelimenne paluuvaatepusseihin.” Otimme rinkkamme ja veimme ne hotellin ala-aulaan odottamaan lisäohjeita. Meidät käskettiin etsimään ensin huoneemme, ennen kuin alkaisimme raahata rinkkoja niihin. Huoneet olivat siistejä ja mukavia. Muuta emme ehtineetkään todeta, kun jo luokanopettajamme tuli sanomaan, että päivällisaika. Ruoka oli herkullista ja mietin, että tämä on varmaan viimeinen näin herkullinen ateria ennen Enontekiön Hettaa.

Ensimmäistä vaelluspäivää
edeltävä ilta
Tämän jälkeen menimme pienelle kävelylle ilman rinkkaa testailemaan vaelluskenkiämme. Kävelimme eräälle kodalle, jossa meille kerrottiin että saamme vuoltavaksemme kuksat, jonka jälkeen kaikkien suut loksahtivat ammolleen, eritoten tyttöjen, jotka eivät olleet ilmeisesti koskaan ennen puukkoa kädessään pitäneet. Tämän ”jännittävän” uutisen jälkeen oli pientä infoa paikoista, joissa pysähdymme ja kuin paljon kenenkin rinkka saa painaa ja jne. jne. Infon jälkeen kuulimme ensimmäiset osan Anjan tarinasta. Tämän ”pienen” jutustelu hetken jälkeen lähdimme hotellille ottamaan kunnon yöunet.

22.8. toinen päivä – ensimmäinen vaelluspäivä!
Aamulla herätys kahdeksalta ja suoraan aamiaiselle. Aamiaisenkin koostumuksesta riippuivat kävely voimat, joten ruokaa kannatti lastata lautaselle monipuolisesti. Itse otin aluksi puuroa kunnon lautasellisen, ruisleivän ja sämpylän ja lisäksi kaksi lasia juotavaa. Sen jälkeen koitti kylmien ruokien pakkaaminen rinkkoihin.

Tämän jälkeen tien päälle, tai no ainakin pitkospuille. Minun rinkkani painoi 9.90 kg joka oli aivan sopiva paino tällaiselle ”tapille”. Aluksi tuntui, että” juu kyl tuon lenkin tost vetäsee, vaa 15 kilsaa!” Mutta olin väärässä. Jo ensimmäistä tunturia, Laukukeroa, kiivetessä jäin jälkeen ryhmästäni, aivan pikkuisen kylläkin. Ihme ja kumma huipulle päästiin. Siellä mietin, että miten ihmeessä pääsen tuon seuraavan tunturin yli! Laukukerolla nappasimme hieman rautaisannosta rinkoista, kukaan ei onneksi ollut tehnyt niin tyhmää temppua, että olisi laittanut rautaisannoksensa rinkan pohjalle. Rautaisannoksesta saaduin voimin lähdin kuin uudestaan syntyneenä puuskuttamaan rinnettä ylös. Olimme aika pilvessä ihan kirjaimellisesti. Näimme jopa sadepilvet alapuolellamme laaksossa ja hihkuimme toisillemme ”kato tuol on sadepilvi!”. Olihan se aikamoinen ihme tällaisille ”tasaisen maan tallaajille”!

Viimeisten kipuamisten aikana varmaan monenkin mielessä kävi tämän opettajamme sanat: ”mä oon jo kolmest kuollu ja tos se huippu varmaa on, mut sit ku pääset sille sun huipulles huomaat seuraavan olevan paljon korkeemmalla!”. No olihan se sitten ihan mahtava tunne päästä sinne huipulle, mutta olisihan siitä saanut paljon enemmän irti, jos ois nähny ne maisemat, jotka pilvet peittivät! Tässä rinteessä näimme kuolleen sopulin ja albiinoporon (joskin elävän!).

Saivokero Rihmakurun
laavulta kuvattuna 
Tämä oli viimeinen laskumme ennen Rihmakurunlaavua, joka oli kuin odotettu juhlapäivällinen näille ”märille rahjustajille”, nimittäin siellä söimme lounasta. Ruoka tuntui taivaalliselta ja jalkojen tunnetta ei pystyisi sanoin kuvaamaan kun ne pääsivät lepuuttamaan laverille. Lounaana oli vadelmamehukeittoa, leipää ja kaakaota. Saattaa kuulostaa pieneltä aterialta, mutta täytti se vatsan ja se riittikin. Lounaan jälkeen koitti tiskivuoro joka olikin varsin mielenkiintoinen operaatio:
  1. Lämmitimme tiskivedet.
  2. Sitten ne kaadettiin sankoihin.
  3. Toiseen sangoista laitoimme myös pienen tilkan fairya.
  4. Tämän jälkeen me muodostimme jonon sankojen eteen ja aloimme tiskata.
  5. Ensin laitettiin astiat fairy-veteen ja tiskata niitä siellä tiskiharjan harja osalla.
  6. Sitten liotettiin astioista pesunesteet pois.
Tämän operaation jälkeen toinen osa Anjan tarinasta ja matka jatkui Palokeron rinteitä mutkitellen nelisen kilometriä. Pian tämä jälkeen saavuimme Nammalakurun tunturituvalle, jossa viettäisimme yömme.

Nammalakurussa oli myös kotakahvila

23.8. kolmas päivä – toinen tepastelu päivä
Tänään vaelsimme Hannukurun tuvalle, jossa viettäisimme kaksi yötä. Lähdimme matkaan klo 9.00. Ihmettelin, että kumma juttu, eihän tämä nousu ole yhtä pitkä kuin edelliset. Ryhmämme johtaja selosti, että olimmehan olleet miltei tunturi paljakalla. Seuraava nousu Vuontiskerolle olikin jo hieman rankempi ja marssimurkinaa oli haukattava pari kertaa. Mutta matkan teko oli helpompaa nyt, kun olimme toisena ryhmänä kipuamassa rinnettä ylös.

Tämän mahtitunturin ylitettyämme tuntui kuin tuo edessä odottava Lumikero olisi vielä PALJON rankempi. Juuri ennen kurun loppumista ennen Lumikeroa kaikki ryhmämme odotettiin paikalle ja opettajamme kertoi että nyt olisi edessämme kenties reissun jyrkin nousu. Siksipä opettajamme päättivät pitää taukoja viiden minuutin välein tavallisen kymmenen minuutin sijaan.

Kun olimme nousseet rinnettä hiukan korkeammalle kuin missä äskeinen ”neuvonpito” oli pidetty, saavuimme poroaidalle. Siellä söimme roimat annokset marssimurkinaa ja jatkoimme matkaa jälleen ryhmissä. Nousu tuntui hyvin raskaalta ja kuten oli jo sovittu, taukoja pidettiin tiuhemmin ja jokaisella tauolla piti marssimurkinoita kuluttaa. Ensimmäisellä tauolla huomasimme, että pilvet olivat jääneet alapuolellemme. Tämä tarkoitti sitä, että loppumatka huipulle taitettaisiin pilvessä.

Huipulla oli kylmä, mutta siellä emme paljon muutenkaan aikaamme viettäneet - kierrettiin vain huipulla oleva seita kolme kierrosta myötäpäivään. Tämän jälkeen aloimme talsia kohti Lumikeron toista huippua, joka olisikin jo hieman korkeampi. Tältä toiselta huipulta laskeuduttuamme pääsimme pika puoliin laavulle, josta oli jälleen vaivaiset viisi kilometriä Hannukuruun.

Ruokana oli jälleen tuttu ja turvallinen ruisleipä juustolla ja levitteellä, kaakaota ja mehukeittoa. Ja kolmas osa Anjan tarinaa. Plus kuksat käteen vuoltaviksi. Lähellä Hannukurua oli muuan suo, jolla näimme jopa kaksi sammakkoa. Pian tämän jälkeen saavuimme Hannukurun varaustuvalle. Täällä siis viettäisimme yömme.

24.8. neljäs päivä – lepopäivä, jona kuitenkin käveltiin
Tänään heräsimme kahdeksan maissa ja aloimme valmistaa aamiaista. Se sisälsi pikapuuron, leipää ja sitä iän ikuista kaakaota, jota jo suurin piirtein tursusi korvista ulos. Aamiainen valmistettiin siis näin:
  1. Ensin kadettiin puurohiutaleet omaan ruokailuastiaan
  2. Sitten marssittiin vesipadan ääreen ottamaan kiehuvaa vettä puuron päälle
  3. Sen jälkeen piti hämmentää puuroa astiassa noin 1-2 minuuttia
  4. Sitten kaakaojauhot kupin pohjalle ja takaisin vesijonoon
  5. Padalta kiehuvaa vettä ja hämmennys niin että kaakao sekoittui
  6. Sitten vielä leivän teko
Kuten varmasti nyt uskot aamiainen oli pitkäaikainen toimenpide, jonka jälkeen koitti hampaiden pesu ja tavaroiden pakkaus. Tänään emme kuitenkaan vaeltaisi rinkat selässä. Kun edellä mainitut tapahtumat olivat ohi, oli aika lähteä kohti Pahakurua.

Kuollut sopuli Pahakurussa
Kuulimme Anjan tarinan neljännen osan eräällä kankaalla lähellä Pahakurun kämppää. Sieltä jatkoimme matkaamme Norssiputoukselle ja sen jälkeen vuorikiipeilyä ja samalla mustikoiden poimintaa. Mustikkasaalista kertyi kolme litraa. Kun palailimme mökille, osuin tiellemme pajupusikko ja Hannu-joki. Pajupusikko hoitui puikkelehtien oksien välistä, mutta joki olikin jännittävä ylittää. Yksi pajun oksa kurottui joen ylle, jolloin astuimme oksan päälle ja hypähdimme siitä toiselle puolelle.

Hannukurun pikkulampi, jossa voi polskia saunomisen lomassa 
Luokanopettajamme valmistama herkullinen aterian odotti meitä tuvalla ja söimme suurella ruokahalulla. Tämän jälkeen lähdimme saunaan, joka oli myös suurempi operaatio näin suurella porukalla. Ensinnäkin tyttöjen piti pysyä ensimmäisenä tunnin sisällä poikien saunoessa ja sama toisin päin.

Tämän jälkeen menimme paistamaan tikkupullia - ja taikinaahan riitti! Kaikki saivat santsata olan takaa ja mahat mukavasti täynnä lähdimme me lapset konkkaamaan. Kaikki, paitsi minä, joka en pidä konkasta. Lähdin omille teilleni lähiympäristöön käveleskelemään. Menin lammelle, jossa olimme uineet saunomisen ohessa, ja löysin sieltä hyvän kiven, joka oli aivan ranta vedessä. Siihen istuin miettimään päivän tapahtumia päiväkirjaani varten. Myöhemmin meidät kutsuttiin sisälle. Saisimme lapin kasteen, jonka antaisi kuuluisa Lapin shamaani. Tämän hyvin jännittävän toimenpiteen jälkeen vain hammaspesu ja petiin mars.

25.8. viides päivä – kolmas tallustuspäivä

Sumuinen maisema Pahakurun
kämpän pihalta 
Talsiminen aloitettiin tuttujen aamurutiinien jälkeen. Tänään matkaa olisi ne tutut 15 kilometriä. Kävelimme jälleen pahakurun läpi, tällä kertaa rinkat selässä. Kipusimme ylös Pahakurun kämpälle, jossa muuan poromies kertoi meille Anjan tarinan viidennen osan.

Pitkospuut Pahakurun kämpältä
Tämän jälkeen lähdimme hitaasti kipuamaan kohti lounaspaikkaamme. Talsittuamme jonkin matkaa edessämme säikähti ääntämme sopuli, joka pinkaisi karkuun, mutta väärään suuntaan. Se nimittäin kipitti edellämme viitisen metriä ennen kuin hypähti varvikkoon pois pitkospuilta. Nämä pitkospuut veivät yli palsasuon, josta opimme myöhemmin koulussa lisää. Tältä suolta keräsimme kasveja kasvioihimme ja ihastelimme auringon kimallusta suonsilmäkkeissä. Pitkospuut loppuivat ja edessämme odotti nousu, jota ennen odotimme kaikki ryhmät jälleen kasaan ja sitten muodostimme pitkän jonon, jota opettajamme johti.

Lounasmaisema mahtavan Tappurin juurella

Opettaja pudotti aina hänen takanaan tulleen oppilaan jonon hännille ja näin jono eteni. Lounaspaikka löytyi ja pysähdyimme syömään lounaan, joka ei minun kohdallani ollut erityisen mukava. Leipäni oli homehtunut. Jouduin siis lainaamaan eräältä luokkamme tytöltä leipää, jota hän mieluusti antoi, koska hänellä leipää oli yllin kyllin. Tämän jälkeen rinkkojen reipas pakkaus ja matka jatkui.

Tappuri oli ollut koko ajan siinä lounas paikkamme vieressä ja nyt alkoi kipuaminen kohti sen lakea. Samalla kun nousimme etsiskelimme maasta kiviä, jotka kehtaisi viedä laella odottavalle seidalle. Kun seita oli kierretty aloimme laskeutumisemme alas laaksoon koti Tappurin autiotupaa. Tappurin autiotuvalla söimme nuudelit ja talsimme vielä kaksi kilometriä Sioskurun tuvalle, jossa vietimme yön.

26.8. kuudes päivä – viimeinen kävelypäivä!
Aamulla heti herättyämme oli tunnelma katossa - tänään pääsisimme Hettaan! Matkaan lähdettiin jo varhain, koska tänään edessä olisi kaikkein pisin päivätaival, kokonaista 18 kilometriä. Ensin kipusimme Pyhäkerolle josta olisivat näkyneet upeat maisemat, mutta tietenkin pilvet olivat jälleen päättäneet tulla maisemien ja meidän väliin. Jatkoimme matkaa kirjaimellisesti ihan pilvessä, kunnes olimme laskeutuneet tarpeeksi alas. Sen jälkeen ohitimme Pyhäjärven. Tunturin rinteen jälkeen menimme eräälle autiotuvalle, jossa söimme viimeiset retkimuonat.

Autiotuvalla oleva tienviitta lienee huojentanut monenkin mieltä. Viitassa luki: ”Hetta 7 kilometriä.”. Se oli lyhyt matka verrattuna verrattuna siihen, että takanamme oli jo 48 kilometriä. Kun olimme tallustelleet viisi kilometriä, tulimme Ounasjärven rantaan. Siellä meitä odotti moottorivene, joka kyyditsi meidät rinkkoinemme toiselle rannalle. Toisella puolella kiitimme kuljettajaa kyydistä ja nousimme portaat ylös Hotelli Hettaan. Siellä meitä odotti höyryävät lautaset perunamuusia ja kanapihviä. Se tuntui suorastaa gourmet-aterialta mussutettuamme pussimuonaa viimeisen viikon ajan. Aterian ja yllätyksen jälkeen tuli aika lähteä. Bussissa kuulimme viimeisen osan Anjan tarinasta.

Epilogi
Tämä retki oli minulle tärkeä ja siitä jäi mukavia muistoja. Lisäksi opin puukon käsittelystä sen, että pieni nirhimisliike on hyvä kovaa puuta muotoillessa, tämän opin sormenpääni kautta. Vaelluksella voi tulla rakkoja jalkoihin, mutta kun suojaat jalkasi hyvin teipillä ja "sijsäänajat" vaelluskenkäsi kunnolla eli totuttelet niihin muutamalla pitkällä kävelylenkillä, ei ongelmia pitäisi tulla. Jos sinulla on ollut nilkan kanssa ongelmia, käänny eräkaupoissa myyjien puoleen ja kysy mistä löytyisi nilkkaa tukevia vaelluskenkämalleja. Omakohtaisen kokemuksen myötä huomasin, että nilkkani eivät kipeytyneet kovinkaan paljon, jos sitoi kengät oikein. Jo ennen reissua kannattaa syödä enemmän hiilihydraatteja sisältäviä ruokia, koska valmisruoka pakkaukset sisältävät enemmän hiilihydraatteja kuin elimistösi on tottunut käsittelemään, jos et toimi näiden ruokavinkkien mukaan saattaa matkaseuranasi olla mahakipu.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Camino francés, osa 2: Logroño - Burgos 2.8.-5.8.2011

Prologi: Jalkapohjat olivat kesän aikana muuttuneet siinä määrin kuivan karheiksi, että pelkäsin ihon alkavan halkeilemaan. Heinäkuussa eräs tuttu esitteli kajavaterapiaa, jonka kertoi hallinneensa muutama vuosi takaperin. Myöhäisillan demonstraatiossa vasemmassa jalkapöydässä jokin niksahti väärään asentoon ja kävely oli sen jälkeen tuskallista. Heinäkuun lopulla oikeassa polvessa alkoi tuntua kipua portaita laskeuduttaessa. Kokeilin muutamaa vuotta aikaisemmin hankittuja polvitukia, mutta ne eivät mahtuneet polvien viereenkään. Kävelyharrastus on paitsi nuorentanut sydäntä, myös pullistanut pohjelihakset uudelle levelille.

Siinä muutama pahaenteinen lähtökohta elokuun pikkucaminolle, jolla oli tarkoitus jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla lopetettiin. Tuolloin oli ollut varhaiskevät, mutta nyt aurinko ei tuntisi armoa. Onnistuisiko nesteytys? Suomenkin tiedotusvälineissä varoiteltiin helteellä uhkaavasta vesimyrkytyksestä. Pohjois-Espanjassa olisi odotettavissa yli kolmenkymmenen asteen päivälämpötiloja. Suurin huolenaihe väistyi, kun jalkapöydän komponentit niksahtivat yllättäen takaisin oikeaan asentoon juuri ennen lähtöä.

Jäähyllä
Heinäkuun viimeisenä päivänä Ryanair lennätti kolmihenkisen seurueemme Tampereelta Lontoon kautta Zaragozaan. Esitin varausvahvistuksen Hotel Paris Centron vastaanotossa ja saimme avaimet kolmen hengen huoneeseen. Siellä kuitenkin näytti olevan jonkun matkatavarat levällään, kun saimme oven auki. Kadun toiselta puolelta saimme lopulta käyttöömme tilavan huoneiston ylimmästä kerroksesta. Illallakin oli vielä niin kuuma, että pää täytyi työntää välillä jääkaappiin viilenemään.



Aamupalan jälkeen suunnistimme kiireen vilkkaan rautatieasemalle hankkimaan piletit (12,65 euroa) Logroñon junaan. Netistä tongitut ennakkotiedot aikatauluista osoittautuivat vääriksi. Junan lähtöaika ei ollutkaan klo 11.22, vaan kolmisen tuntia myöhemmin. Kulutimme aikaa aseman kahvilassa istuskellen. Kun lopulta pääsimme junaan, vaunuosasto osoittautui niin tehokkaasti ilmastoiduksi, että matkan ajaksi täytyi kiinnittää lahkeet housuihin ja pukea pitkähihainen paita päälle.

Turisti-info Logroñon keskustassa
Espanjan rikkaimmaksi kaupungiksi mainittu Logroño sijaitsee viineistään kuuluisan La Riojan itsehallintoalueen pohjoisella laidalla. Turisti-infosta saimme kartan ja selvitimme mihin suuntaan seuraavana aamuna olisi tarkoitus lähteä. Majapaikka löytyikin näppärästi caminon reitin varrelta. Pseudoitalialainen illallinen La Tagliatellassa oli mielenkiintoinen kokemus. Erityisesti ”risotto” herätti hilpeyttä.

Rio Somero
1. kävelypäivä ti 2.8.2011 Logroño - Nájera. Kun aamuhämärässä laittauduimme taipaleelle, lämpötila oli hellelukemissa. Reitti lähti Logroñosta lounaaseen ja kuljetti meitä halki loivasti kumpuilevien viiniviljelysten. Alkumatkasta ohitimme 32 hehtaarin alalle levittäytyvän ja vain kuutisen metriä syvän Rio Somero -tekojärven.

Roomalaisten ajoista lähtien Rio Someron kanavien vesi on kastellut Logroñon seudun viini- ja oliivitarhoja. Keskiajan lopulla tulvavesi vei padon mennessään ja korjaustöihin tarvittiin 1500 talonpoikaa. Rio Someron vedestä on kiistelty halki vuosisatojen. Vuonna 1805 paikalliset viljelijät rikkoivat kastelujärjestelmiä johtaakseen vettä pelloilleen.

San Juan de Acren
hospitaalin rauniot
Juuri ennen Navarretea oli San Juan de Acren hospitaalin rauniot. Kaupungin jyhkeä La Asunción kirkko on valmistunut vuonna 1533. Seurueemme taidehistorioitsijan mukaan tornin geometria ja fasadin kokonaisuuden harmonia viittaisivat renessanssiin, mutta sisäänkäynnin koristeellisuus lähentelee tyyliltään manierismia tai varhaista barokkia. Aamukahvipaikka löytyi pienen harhailun jälkeen. Patikoidessa popsittu banaani olikin jo lakannut vaikuttamasta.

Navarreten La Asunción

Pyöräileviä pilgrimeitä
Navarretesta lähtiessä näimme San Juan de Acren hospitaalista uusiokäyttöön otetun komean romaanisen portaalin, joka koristaa nyt hautausmaan sisäänkäyntiä. Taivas oli puolipilvinen, kaukaisuudessa näkyi sadepilviä työssään. Lepotauko Ventosassa ja matka jatkui kapeaa hiekkatietä pitkin likimain länteen. Polkupyöräileviä pyhiinvaeltajia hurahteli ohi ja nostatti pölyä ilmaan.

Aurinko oli kesän aikana korventanut maan harmaanruskeaksi, vain keinokastellut viiniviljelmät kukoistivat vihreinä. Vesikulaus puun varjossa maistui taivaalliselta. Ruskeavalkoraitaiset etanat mönkivät varpujen ja viiniköynnösten varsilla. Päivän erikoisin näky oli pulleaa punaista koppakuoriaista muistuttava työkone, joka ilmeisesti liittyi jollain tavalla viininviljelyyn.

Maapähkinöitä
Viimeinen lepotauko pidettiin kahvilassa Nájeran laidalla. Pöytään tarjoiltiin oluen kyytipojaksi maapähkinöitä, joita Pitkänmatkan Kävelijän nälkäinen vaimo alkoi aluksi rouskutella kuorineen, kotvan kuluttua tosin mielensä muuttaen. Maapähkinöihin tulisimme törmäämään seuraavinakin päivinä. Camino kulkee monen alueen halki ja jokaisella seudulla on omat tapansa. Matkamittarissa 28 kilometriä, päivätaival kartalla ja kuvakooste.

Aamiainen aamulenkin jälkeen
2. kävelypäivä ke 3.8.2011 Nájera - Castildelgado. Keskiviikkoaamu alkoi reippaalla kapuamisella Najeran länsipuoliselle mäelle. Muurahaisten polku kulki jonkin matkaa caminon rinnalla. Reilun tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Azofraan, mistä löytyi aamiaiseksi muhkeita bocadilloja ja voisarvia. Itse kävin kahvikupillisen jälkeen ostamassa aamupalaksi suklaalevyn - pitkillä kävelylenkeillä voi hyvällä omalla tunnolla syödä mitä mieleen juolahtaa.

Cirueñaa lähestyttäessä näkyivät ensimmäiset auringonkukkapellot. Muutamien auringonkukkien mykeröihin ohikulkijat olivat taiteilleet hymynaamoja. Päivän mielenkiintoisin kohde oli Santo Domingo de la Calzada, jonne saavuimme puoli kolmen maissa. Kaupunki on saanut nimensä vuonna 1019 syntyneeltä paikalliselta pyhimykseltä, Domingolta, joka palveli pyhiinvaeltajia vuosikymmenten ajan. Domingo kuoli vuonna 1109 ja vähän myöhemmin hautapaikalle ryhdyttiin rakentamaan katedraalia. Kirkkosalissa majailevista valkoisesta kukosta ja kanasta Gardberg kertoo kirjassaan ”Santiago de Compostela - Matka apostoli Jaakobin haudalle” seuraavan tarinan.

”Joskus 1300-luvulla paikkakunnalle saapui saksalainen pyhiinvaeltajapari 18-vuotiaan poikansa Hogonellin kanssa. Kun he illalla majatalossa istuutuivat pöytään, yksi palvelustytöistä ihastui nuorukaiseen. Tunteisiin ei kuitenkaan vastattu, minkä johdosta tyttö kätki yöllä pöytähopeat pojan laukkuun. Aamulla poika jäi kiinni varkaudesta, tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Kun vanhemmat hiukan myöhemmin kulkivat hirsipuun ohi, he havaitsivat pojan olevan yhä elossa. He menivät kaupungin poliisimestarin, profossin, luo vaatimaan, että heidän poikansa pelastettaisiin, koska hän oli syytön. Profossi istui päivällispöydässä ja oli täysin taipumaton. Hän sanoi, että poika oli yhtä kuollut kuin paistettu kukko hänen pöydässään. Seuraavassa silmänräpäyksessä kukko kiekui. Se sai takaisin valkoisen höyhenpukunsa, kohosi siivilleen ja lensi ulos ikkunasta. Profossi piti tätä ihmeenä ja antoi periksi, ja poika leikattiin irti hirsipuusta. Tuosta päivästä lähtien kirkon länsipäädyssä on aina pidetty häkissä kukkoa ja kanaa.”

Catedral
de Santo Domingo
de la Calzada
Catedral de Santo Domingo de la Calzadassa pistäytyminen maksoi pyhiinvaelluspassin haltijalle kaksi ja puoli euroa. Confraternityn opaskirjasen mukaan katedraali on yksi varhaisimmista goottilaista tyyliä edustavista rakennuksista Espanjassa. Kirkon sisällä on kukon ja kanan ohella pysyvä kirkkotaiteen näyttely. Yli seitsenvuotiaat voivat kavuta viereiseen barokkityyliseen kellotapuliin.

Santo Domingo de la Calzadan jälkeen eteneminen alkoi käydä työlääksi. Päivä oli kuuma, tie pölyinen eikä varjoisia taukopaikkoja juuri missään. Reitti kulki auringon ruskeaksi kärventämien peltomaisemien läpi. Seuraava kylä - Grañón - ja tuopillinen kylmää olutta löytyivät kuuden kilometrin päästä. Korvasin pois hikoiltuja suoloja pussillisella perunalastuja. Intomielisen ystävällinen kahvilan isäntä salli kännykän lataamisen takahuoneessa ja kiikutti pöytään lautasellisen maapähkinöitä. Yöpymispaikkaan olisi vielä kuutisen kilometriä.

Kotvan kuluttua jätimme taaksemme La Riojan ja saavuimme Kastilla y Leóniin, joka on Espanjan suurin itsehallintoalue. Ohitimme ränsistyneitä taloja, jotka ylenpalttisten kukkalaitteiden koristamina kuitenkin näyttivät viehättäviltä. Castildelgadoa lähestyttäessä Pitkänmatkan Kävelijän vaimon jalkojen automatiikka alkoi reistailla. Oli kuulemma siinä määrin väsy, että jokainen uusi askel täytyi erikseen harkita ja ohjeistaa jaloille. Tämmöinen eteneminen vaati niin suurta tarkkaavaisuutta, että minut komennettiin viimeisten kilometrien ajaksi hieman loitommalle.

Majapaikka löytyi Vigosta Ebron laaksoon johtavan valtatien N120 varressa. El Chocalatero oli rekkamiesten suosiossa. Ruokasalin perällä oli televisio, jota rekkamiehet katselivat samalla, kun murkinoivat kukin omassa pienessä pöydässään. Näytti aivan kuin ukot olisivat ajaneet jonossa kohti telkkaria. Matkamittarissa 39 kilometriä, päivätaival kartalla (kartat A ja B) ja kuvakooste.

3. kävelypäivä to 4.8.2011 Castildelgado - Villafranca Montes de Oca. Aamukahvi hörpättiin karvaisten rekkamiesten kanssa El Chocalaterossa. Ilma oli viileä, taivas pilvetön. Olimme nyt likimain Logroñon ja Burgosin puolivälissä. Vaimon jalat olivat yön aikana toipuneet sen verran, että matka taittui taas reippaasti. Kädessäni keikkui muovipussi, johon olin edellisiltana pelastanut ison kasan syömättä jääneitä patongin palasia. Järsin niitä vähän kerrassaan päivän mittaan.

Yrmeän pariskunnan hieno kahvila
Ensimmäinen tauko pidettiin Villamayor del Ríossa noin tunnin kävelyn jälkeen. Tyylikkäästi rakennettu kahvila oli juuri avaamassa oviaan. Terassilla yrmeän näköinen setä pyyhki rievulla tuoleja ja pöytiä. Paikka oli niin hieno, ettei sisälle saanut mennä reppujen kanssa. Sisällä hääräili kärttyisä muori. Yrmeä setä puhisi ja hikoili, mutta suostui puristamaan tilkkasen appelsiinimehua.

Seuraava kuuden kilometrin pätkä patikoitiin N120-valtatien vieressä kulkevaa polkua pitkin. Tietä pitkin jyristeli enimmäkseen rekkoja ja traktoreita. Pitkäsäärinen ranskatar, jonka olimme tavanneet muutaman kerran edellisinä päivinä, loikki taas kerran ohi. Kateellisena vilkaisin omia lyhyitä koipiani, joilla töpöttelin eteenpäin.

Juuri ennen Beloradoa tienposkessa nökötti Albergue Restaurante ”A Santiago”. Naisväki tilasi taas annoksen ilmakuivattua kinkkua, pois hikoiltuja suoloja korvaamaan. Mäen rinteessä vähän matkaa alberguen takana näkyi raunioituneen linnan muureja. Siinä oli jäänteet keskiaikaisen Navarran kuningaskunnan rajalinnoituksesta. Kattohaikarat olivat rakennelleet pesiä Beloradon kirkon kellotornin ulokkeille. Paikkakunnalla on nykyisin vain reilut parituhatta asukasta.

Vilpoisesta aloituksesta huolimatta päivä oli taas kehkeytynyt kuumaksi. Vessassa ei tarvinnut pistäytyä, vaikka kaadoin erilaisia nesteitä kurkusta alas minkä ennätin. Reilun tunnin hikisen patikoinnin jälkeen Tosantosin kahvilassa istuessamme parin tunnin kävelymatkan päässä häämöttävä Villafranca Montes de Oca alkoi tuntua riittävän haastavalta tavoitteelta tälle päivälle. Tuhosin taas pussillinen perunalastuja.

Majoittauduimme hotelli San Anton Abadiin, joka on rakennettu vanhaan pyhiinvaeltajien hospitaaliin. Hotellin yhteydessä toimii myös albergue. Rakennus vaikutti hiljattain remontoidulta, kaikki oli siistiä ja tyylikästä. Hikiset ja pölyiset vaeltajat otettiin vastaan ystävällisesti. Hotellihuoneen ikkunasta sain napattua mainion valokuvan paikkakunnan kirkosta.

Villafranca Montes de Ocan kirkko

Ruokalista oli iloinen yllätys. Täällä ei valmistettu vain seudun perinteisiä murkinoita kuten monessa muussa caminon varren majatalossa, vaan joku oli myös oikeasti fundeerannut mitä matkalaiset haluaisivat syödä. San Anton Abadin ruokalista tasapainottelikin taitavasti espanjalaisen ja yleismaailmallisten makumieltymysten välillä. Tilasin salaatin ja lihapulla-annoksen. Myös paikan valkosipulikeitto on tutustumisen arvoinen elämys. Matkamittarissa 28 kilometriä, päivätaival kartalla ja kuvakooste.

Princeton Tec Fuel
LED-valaisin
4. kävelypäivä pe 5.8.2011 Villafranca Montes de Oca - Burgos. Koska päivästä tulisi pitkä, pomppasin sängystä jo puoli kuuden maissa ja olin ulkona kuudelta. Naiset jäivät vielä tuhisemaan peittojensa alle. Ensimmäisen puolituntisen patikoin pimeässä ja totesin taas otsalamppuni oivalliseksi. Perääni liimautui joukko pimeitä kävelijöitä, jotka olivat kantamuksen optimoinnin sijaan minimoineet sitä turhankin tehokkaasti.

Monumentos de los Caidos
Reilun neljän kilometrin matkan kuljin puiden reunustamaa polkua, kunnes näin Monumentos de los Caidosin, Espanjan sisällissodan uhreille pystytetyn muistomerkin. Metsätaivalta riittäisi vielä kymmenkunta kilometriä eteenpäin, sitten edessä olisi mesetan loppumattomat peltoaukeat. Joku oli asetellut kävyistä caminon reittiä osoittavan nuolen.


San Juan de Ortega
Kolmentoista kilometrin aamulenkin jälkeen saavuin San Juan de Ortegaan. Kahvila oli jo auki. Sen liepeillä pörräsi pyöräileviä pyhiinvaeltajia, joita oli vähän väliä sujahdellut ohitseni metsäpolulla. Kaksi pyhiinvaeltajaa oli liikkeellä pyörillä vedettävien reppujen kanssa. Toisesta vetolaitteesta oli toinen pyörä jäänyt matkan varrelle. Patonkipussini oli saanut uutta täydennystä edellisenä iltana, joten jätin aamupalan väliin. Tilasin vain cafe con lechen ja kävin vessassa.

Vähän San Juan de Ortegan jälkeen olisi pitänyt olla mahdollisuus valita kahden reitin väliltä. Oli kuulemma lyhyempi, vilkkaasti liikennöityjä maanteitä seuraileva reitti ja sitten rauhallisempi, mutta vähän pitempi reitti. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi sopinut paremmin äänikirjojen kuunteluun, mutta en löytänyt sille johtavia reittimerkintöjä.

Aamun pilvet haihtuivat ja aurinko alkoi lämmittää samalla, kun varjoa tarjonnut mäntymetsä jäi taakse. Keltaiset auringonkukkaviljelmät juovittivat muutoin harmaaksi palanutta peltomaisemaa. Puolilta päivin saavuin Atapuercaan, joka on Unescon maailmanperintökohde. Seudun luolista on löydetty Euroopan vanhimmat tunnetut ihmisensukuisten lajien fossiilit ja kivityökalut. Nykykäsityksen mukaan homo sapiensin geeneistä yhdestä neljään prosenttia on peräisin neandertalilaisilta. Pitkänmatkan Kävelijällä neandertalilaisia geenejä tosin voi olla huomattavasti enemmänkin. Ainakin vaimon mielestä kyseessä on lähes täysiverinen neandertalin ihminen.

Atapuercan jälkeen oli edessä kivinen polku ylös vuorelle, jonka laelta Burgosin saattoi jo nähdä kaukana lännessä. Pitkän alamäen jälkeen Cardeñuela Riopicossa huuhtelin maantien tomut kurkusta kylmällä oluella ja huomasin askelmittarin pariston luopuneen leikistä. Loppumatka täytyi patikoida läpi Burgosin laajan esikaupunkialueen. Lopulta puoli viiden maissa löysin melko lähellä katedraalia sijaitsevan Hotel Centro Los Braserosin.

Naisväki oli jo aikaisemmin hurauttanut taksilla majapaikkaan päivätaipaleen puolivälistä. Sillä välin, kun otin suihkun ja päikkärit, sisarukset kiisivät katsastamassa kaupungin nähtävyyksiä. Matkamittarissa 43 kilometriä, päivätaival kartalla ja kuvakooste.

Taistelu matkalipuista
Epilogi: Lauantaina ihailimme Burgosin katedraalia ulkoa ja sisältä (kuvakooste) ennen kuin suunnistimme linja-autoasemalle. Matkalippujen myyntisysteemi oli kaatunut ja paikalliset alkoivat jo hiiltyä lippujonossa. Onneksi muuan ystävällinen herrasmies osasi englanniksi selvittää mistä oli kysymys. Sitkeän jonottamisen ja kyynärpäätyöskentelyn jälkeen saimme liput Madridin bussiin.

Burgosin katedraali
Espanjan pääkaupungissa ykköskohteena oli pääosin 1900-luvun taiteeseen keskittynyt kansallismuseo Reina Sofia. Museon kokoelmassa on mm. Pablo Picasson ja Salvador Dalín töitä, joista tunnetuin lienee Picasson Espanjan sisällissotaa kuvaava Guernica. Francon tueksi lähetetty Natsi-Saksan ilmavoimien Legion Condor oli pääroolissa Guernican pikkukaupungin terroripommituksessa huhtikuun 26. päivä 1937. Sotilaallisesti merkityksettömän kaupungin 9000 asukkaasta kuoli noin 1600 ja kaksi kolmannesta rakennuksista tuhoutui.

Madridin yöelämää oli mielenkiintoista tarkkailla. Flamencoesitys kiinnosti kävelykadulla tepastelevia perhekuntia, kaupustelija sinkautteli taivaalle pieniä kirkkain valoin varustettuja helikopterin kaltaisia härveleitä ja siellä täällä katukiveyksellä istuskeli politiikkaa ruotivia keskustelurinkejä. Lähestyvä Paavin vierailu herätti intohimoja puolesta ja vastaan. Madridista lensimme seuraavana päivänä Lontooseen ja sieltä takaisin Tampereelle.

Jälkikäteen tarkasteltuna nyt kävelty neljän päivän reitti oli koko caminoa ajatellen helpoimmasta päästä. Raskaat ylä- ja alamäet puuttuivat lähes tyystin. Vastapainona oli jatkuva yli kolmenkymmenen asteen kuumuus. Yllätyin omasta helteenkestävyydestäni. Nesteenkulutus lisääntyi, mutta kävelykunto sekä ravinnon- ja unentarve pysyivät ennallaan. Neljä päivää hikisissä vaelluskengissä hauduttuaan kesän karheuttamat jalkapohjat olivat muuttuneet sileiksi ja pehmoisiksi, ja ennen reissua oireillut polvikin toimi moitteettomasti. Edellisellä caminolla säiden puolesta alkanut hyvä tuuri jatkui, yhtenäkään päivänä ei satanut. Burgosista matka jatkui maaliskuussa 2012.