Prologi: Jalkapohjat olivat kesän aikana muuttuneet siinä määrin kuivan karheiksi, että pelkäsin ihon alkavan halkeilemaan. Heinäkuussa eräs tuttu esitteli kajavaterapiaa, jonka kertoi hallinneensa muutama vuosi takaperin. Myöhäisillan demonstraatiossa vasemmassa jalkapöydässä jokin niksahti väärään asentoon ja kävely oli sen jälkeen tuskallista. Heinäkuun lopulla oikeassa polvessa alkoi tuntua kipua portaita laskeuduttaessa. Kokeilin muutamaa vuotta aikaisemmin hankittuja polvitukia, mutta ne eivät mahtuneet polvien viereenkään. Kävelyharrastus on paitsi nuorentanut sydäntä, myös pullistanut pohjelihakset uudelle levelille.
Siinä muutama pahaenteinen lähtökohta elokuun pikkucaminolle, jolla oli tarkoitus jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla lopetettiin. Tuolloin oli ollut varhaiskevät, mutta nyt aurinko ei tuntisi armoa. Onnistuisiko nesteytys? Suomenkin tiedotusvälineissä varoiteltiin helteellä uhkaavasta vesimyrkytyksestä. Pohjois-Espanjassa olisi odotettavissa yli kolmenkymmenen asteen päivälämpötiloja. Suurin huolenaihe väistyi, kun jalkapöydän komponentit niksahtivat yllättäen takaisin oikeaan asentoon juuri ennen lähtöä.
Jäähyllä |
Heinäkuun viimeisenä päivänä Ryanair lennätti kolmihenkisen seurueemme Tampereelta Lontoon kautta Zaragozaan. Esitin varausvahvistuksen Hotel Paris Centron vastaanotossa ja saimme avaimet kolmen hengen huoneeseen. Siellä kuitenkin näytti olevan jonkun matkatavarat levällään, kun saimme oven auki. Kadun toiselta puolelta saimme lopulta käyttöömme tilavan huoneiston ylimmästä kerroksesta. Illallakin oli vielä niin kuuma, että pää täytyi työntää välillä jääkaappiin viilenemään.
Aamupalan jälkeen suunnistimme kiireen vilkkaan rautatieasemalle hankkimaan piletit (12,65 euroa) Logroñon junaan. Netistä tongitut ennakkotiedot aikatauluista osoittautuivat vääriksi. Junan lähtöaika ei ollutkaan klo 11.22, vaan kolmisen tuntia myöhemmin. Kulutimme aikaa aseman kahvilassa istuskellen. Kun lopulta pääsimme junaan, vaunuosasto osoittautui niin tehokkaasti ilmastoiduksi, että matkan ajaksi täytyi kiinnittää lahkeet housuihin ja pukea pitkähihainen paita päälle.
Turisti-info Logroñon keskustassa |
Rio Somero |
Roomalaisten ajoista lähtien Rio Someron kanavien vesi on kastellut Logroñon seudun viini- ja oliivitarhoja. Keskiajan lopulla tulvavesi vei padon mennessään ja korjaustöihin tarvittiin 1500 talonpoikaa. Rio Someron vedestä on kiistelty halki vuosisatojen. Vuonna 1805 paikalliset viljelijät rikkoivat kastelujärjestelmiä johtaakseen vettä pelloilleen.
San Juan de Acren hospitaalin rauniot |
Juuri ennen Navarretea oli San Juan de Acren hospitaalin rauniot. Kaupungin jyhkeä La Asunción kirkko on valmistunut vuonna 1533. Seurueemme taidehistorioitsijan mukaan tornin geometria ja fasadin kokonaisuuden harmonia viittaisivat renessanssiin, mutta sisäänkäynnin koristeellisuus lähentelee tyyliltään manierismia tai varhaista barokkia. Aamukahvipaikka löytyi pienen harhailun jälkeen. Patikoidessa popsittu banaani olikin jo lakannut vaikuttamasta.
Navarreten La Asunción |
Pyöräileviä pilgrimeitä |
Navarretesta lähtiessä näimme San Juan de Acren hospitaalista uusiokäyttöön otetun komean romaanisen portaalin, joka koristaa nyt hautausmaan sisäänkäyntiä. Taivas oli puolipilvinen, kaukaisuudessa näkyi sadepilviä työssään. Lepotauko Ventosassa ja matka jatkui kapeaa hiekkatietä pitkin likimain länteen. Polkupyöräileviä pyhiinvaeltajia hurahteli ohi ja nostatti pölyä ilmaan.
Aurinko oli kesän aikana korventanut maan harmaanruskeaksi, vain keinokastellut viiniviljelmät kukoistivat vihreinä. Vesikulaus puun varjossa maistui taivaalliselta. Ruskeavalkoraitaiset etanat mönkivät varpujen ja viiniköynnösten varsilla. Päivän erikoisin näky oli pulleaa punaista koppakuoriaista muistuttava työkone, joka ilmeisesti liittyi jollain tavalla viininviljelyyn.
Maapähkinöitä |
Aamiainen aamulenkin jälkeen |
Cirueñaa lähestyttäessä näkyivät ensimmäiset auringonkukkapellot. Muutamien auringonkukkien mykeröihin ohikulkijat olivat taiteilleet hymynaamoja. Päivän mielenkiintoisin kohde oli Santo Domingo de la Calzada, jonne saavuimme puoli kolmen maissa. Kaupunki on saanut nimensä vuonna 1019 syntyneeltä paikalliselta pyhimykseltä, Domingolta, joka palveli pyhiinvaeltajia vuosikymmenten ajan. Domingo kuoli vuonna 1109 ja vähän myöhemmin hautapaikalle ryhdyttiin rakentamaan katedraalia. Kirkkosalissa majailevista valkoisesta kukosta ja kanasta Gardberg kertoo kirjassaan ”Santiago de Compostela - Matka apostoli Jaakobin haudalle” seuraavan tarinan.
”Joskus 1300-luvulla paikkakunnalle saapui saksalainen pyhiinvaeltajapari 18-vuotiaan poikansa Hogonellin kanssa. Kun he illalla majatalossa istuutuivat pöytään, yksi palvelustytöistä ihastui nuorukaiseen. Tunteisiin ei kuitenkaan vastattu, minkä johdosta tyttö kätki yöllä pöytähopeat pojan laukkuun. Aamulla poika jäi kiinni varkaudesta, tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Kun vanhemmat hiukan myöhemmin kulkivat hirsipuun ohi, he havaitsivat pojan olevan yhä elossa. He menivät kaupungin poliisimestarin, profossin, luo vaatimaan, että heidän poikansa pelastettaisiin, koska hän oli syytön. Profossi istui päivällispöydässä ja oli täysin taipumaton. Hän sanoi, että poika oli yhtä kuollut kuin paistettu kukko hänen pöydässään. Seuraavassa silmänräpäyksessä kukko kiekui. Se sai takaisin valkoisen höyhenpukunsa, kohosi siivilleen ja lensi ulos ikkunasta. Profossi piti tätä ihmeenä ja antoi periksi, ja poika leikattiin irti hirsipuusta. Tuosta päivästä lähtien kirkon länsipäädyssä on aina pidetty häkissä kukkoa ja kanaa.”
Catedral de Santo Domingo de la Calzada |
Santo Domingo de la Calzadan jälkeen eteneminen alkoi käydä työlääksi. Päivä oli kuuma, tie pölyinen eikä varjoisia taukopaikkoja juuri missään. Reitti kulki auringon ruskeaksi kärventämien peltomaisemien läpi. Seuraava kylä - Grañón - ja tuopillinen kylmää olutta löytyivät kuuden kilometrin päästä. Korvasin pois hikoiltuja suoloja pussillisella perunalastuja. Intomielisen ystävällinen kahvilan isäntä salli kännykän lataamisen takahuoneessa ja kiikutti pöytään lautasellisen maapähkinöitä. Yöpymispaikkaan olisi vielä kuutisen kilometriä.
Kotvan kuluttua jätimme taaksemme La Riojan ja saavuimme Kastilla y Leóniin, joka on Espanjan suurin itsehallintoalue. Ohitimme ränsistyneitä taloja, jotka ylenpalttisten kukkalaitteiden koristamina kuitenkin näyttivät viehättäviltä. Castildelgadoa lähestyttäessä Pitkänmatkan Kävelijän vaimon jalkojen automatiikka alkoi reistailla. Oli kuulemma siinä määrin väsy, että jokainen uusi askel täytyi erikseen harkita ja ohjeistaa jaloille. Tämmöinen eteneminen vaati niin suurta tarkkaavaisuutta, että minut komennettiin viimeisten kilometrien ajaksi hieman loitommalle.
Majapaikka löytyi Vigosta Ebron laaksoon johtavan valtatien N120 varressa. El Chocalatero oli rekkamiesten suosiossa. Ruokasalin perällä oli televisio, jota rekkamiehet katselivat samalla, kun murkinoivat kukin omassa pienessä pöydässään. Näytti aivan kuin ukot olisivat ajaneet jonossa kohti telkkaria. Matkamittarissa 39 kilometriä, päivätaival kartalla (kartat A ja B) ja kuvakooste.
3. kävelypäivä to 4.8.2011 Castildelgado - Villafranca Montes de Oca. Aamukahvi hörpättiin karvaisten rekkamiesten kanssa El Chocalaterossa. Ilma oli viileä, taivas pilvetön. Olimme nyt likimain Logroñon ja Burgosin puolivälissä. Vaimon jalat olivat yön aikana toipuneet sen verran, että matka taittui taas reippaasti. Kädessäni keikkui muovipussi, johon olin edellisiltana pelastanut ison kasan syömättä jääneitä patongin palasia. Järsin niitä vähän kerrassaan päivän mittaan.
Yrmeän pariskunnan hieno kahvila |
Seuraava kuuden kilometrin pätkä patikoitiin N120-valtatien vieressä kulkevaa polkua pitkin. Tietä pitkin jyristeli enimmäkseen rekkoja ja traktoreita. Pitkäsäärinen ranskatar, jonka olimme tavanneet muutaman kerran edellisinä päivinä, loikki taas kerran ohi. Kateellisena vilkaisin omia lyhyitä koipiani, joilla töpöttelin eteenpäin.
Juuri ennen Beloradoa tienposkessa nökötti Albergue Restaurante ”A Santiago”. Naisväki tilasi taas annoksen ilmakuivattua kinkkua, pois hikoiltuja suoloja korvaamaan. Mäen rinteessä vähän matkaa alberguen takana näkyi raunioituneen linnan muureja. Siinä oli jäänteet keskiaikaisen Navarran kuningaskunnan rajalinnoituksesta. Kattohaikarat olivat rakennelleet pesiä Beloradon kirkon kellotornin ulokkeille. Paikkakunnalla on nykyisin vain reilut parituhatta asukasta.
Vilpoisesta aloituksesta huolimatta päivä oli taas kehkeytynyt kuumaksi. Vessassa ei tarvinnut pistäytyä, vaikka kaadoin erilaisia nesteitä kurkusta alas minkä ennätin. Reilun tunnin hikisen patikoinnin jälkeen Tosantosin kahvilassa istuessamme parin tunnin kävelymatkan päässä häämöttävä Villafranca Montes de Oca alkoi tuntua riittävän haastavalta tavoitteelta tälle päivälle. Tuhosin taas pussillinen perunalastuja.
Majoittauduimme hotelli San Anton Abadiin, joka on rakennettu vanhaan pyhiinvaeltajien hospitaaliin. Hotellin yhteydessä toimii myös albergue. Rakennus vaikutti hiljattain remontoidulta, kaikki oli siistiä ja tyylikästä. Hikiset ja pölyiset vaeltajat otettiin vastaan ystävällisesti. Hotellihuoneen ikkunasta sain napattua mainion valokuvan paikkakunnan kirkosta.
Villafranca Montes de Ocan kirkko |
Ruokalista oli iloinen yllätys. Täällä ei valmistettu vain seudun perinteisiä murkinoita kuten monessa muussa caminon varren majatalossa, vaan joku oli myös oikeasti fundeerannut mitä matkalaiset haluaisivat syödä. San Anton Abadin ruokalista tasapainottelikin taitavasti espanjalaisen ja yleismaailmallisten makumieltymysten välillä. Tilasin salaatin ja lihapulla-annoksen. Myös paikan valkosipulikeitto on tutustumisen arvoinen elämys. Matkamittarissa 28 kilometriä, päivätaival kartalla ja kuvakooste.
Princeton Tec Fuel LED-valaisin |
Monumentos de los Caidos |
San Juan de Ortega |
Vähän San Juan de Ortegan jälkeen olisi pitänyt olla mahdollisuus valita kahden reitin väliltä. Oli kuulemma lyhyempi, vilkkaasti liikennöityjä maanteitä seuraileva reitti ja sitten rauhallisempi, mutta vähän pitempi reitti. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi sopinut paremmin äänikirjojen kuunteluun, mutta en löytänyt sille johtavia reittimerkintöjä.
Aamun pilvet haihtuivat ja aurinko alkoi lämmittää samalla, kun varjoa tarjonnut mäntymetsä jäi taakse. Keltaiset auringonkukkaviljelmät juovittivat muutoin harmaaksi palanutta peltomaisemaa. Puolilta päivin saavuin Atapuercaan, joka on Unescon maailmanperintökohde. Seudun luolista on löydetty Euroopan vanhimmat tunnetut ihmisensukuisten lajien fossiilit ja kivityökalut. Nykykäsityksen mukaan homo sapiensin geeneistä yhdestä neljään prosenttia on peräisin neandertalilaisilta. Pitkänmatkan Kävelijällä neandertalilaisia geenejä tosin voi olla huomattavasti enemmänkin. Ainakin vaimon mielestä kyseessä on lähes täysiverinen neandertalin ihminen.
Atapuercan jälkeen oli edessä kivinen polku ylös vuorelle, jonka laelta Burgosin saattoi jo nähdä kaukana lännessä. Pitkän alamäen jälkeen Cardeñuela Riopicossa huuhtelin maantien tomut kurkusta kylmällä oluella ja huomasin askelmittarin pariston luopuneen leikistä. Loppumatka täytyi patikoida läpi Burgosin laajan esikaupunkialueen. Lopulta puoli viiden maissa löysin melko lähellä katedraalia sijaitsevan Hotel Centro Los Braserosin.
Naisväki oli jo aikaisemmin hurauttanut taksilla majapaikkaan päivätaipaleen puolivälistä. Sillä välin, kun otin suihkun ja päikkärit, sisarukset kiisivät katsastamassa kaupungin nähtävyyksiä. Matkamittarissa 43 kilometriä, päivätaival kartalla ja kuvakooste.
Taistelu matkalipuista |
Burgosin katedraali |
Madridin yöelämää oli mielenkiintoista tarkkailla. Flamencoesitys kiinnosti kävelykadulla tepastelevia perhekuntia, kaupustelija sinkautteli taivaalle pieniä kirkkain valoin varustettuja helikopterin kaltaisia härveleitä ja siellä täällä katukiveyksellä istuskeli politiikkaa ruotivia keskustelurinkejä. Lähestyvä Paavin vierailu herätti intohimoja puolesta ja vastaan. Madridista lensimme seuraavana päivänä Lontooseen ja sieltä takaisin Tampereelle.
Jälkikäteen tarkasteltuna nyt kävelty neljän päivän reitti oli koko caminoa ajatellen helpoimmasta päästä. Raskaat ylä- ja alamäet puuttuivat lähes tyystin. Vastapainona oli jatkuva yli kolmenkymmenen asteen kuumuus. Yllätyin omasta helteenkestävyydestäni. Nesteenkulutus lisääntyi, mutta kävelykunto sekä ravinnon- ja unentarve pysyivät ennallaan. Neljä päivää hikisissä vaelluskengissä hauduttuaan kesän karheuttamat jalkapohjat olivat muuttuneet sileiksi ja pehmoisiksi, ja ennen reissua oireillut polvikin toimi moitteettomasti. Edellisellä caminolla säiden puolesta alkanut hyvä tuuri jatkui, yhtenäkään päivänä ei satanut. Burgosista matka jatkui maaliskuussa 2012.
Edellisestä voi vetää johtopäätöksen: kävely on parasta pedikyyriä!
VastaaPoistaJuurikin näin :-)
VastaaPoistaMinun muistaakseni mä hieroin kättä enkä jalkaa.. :DD
VastaaPoistaaijaa.. no se oli sitten jonkinlainen heijastusvaikutus.. joka tapauksessa sain sen avulla rakennettua ainakin loivan draamallisen kaaren tuohon kertomukseen :-)
VastaaPoistaMutta mulla on nyt se sama vaiva jalkapöydässä, että joku pikkuluu on vähän vinksin vonksin. On se pari kertaa napsahtanut jo vähän helpompaan asentoon, mutta lopullista asennoitumista ei oo vielä tapahtunu. Sitä odotellessa.
VastaaPoistahaha.. tulee jalkavaivasten kreetan reissu. mulla vasen nilkka alkoi just oikutella. jätän nyt pois käytöstä vanhat kehnot lenkkarit, joilla olen kävellyt työmatkat ja muut pikkulenkit. omituisinta on ollu, että vaivat - tämä on jo toinen mystinen jalkavaiva viikon sisällä - on iskeny useampia päiviä pitkän lenkin jälkeen. ei oikein tunnu rasitusvammalta..
VastaaPoistaTulipa kiva flashback kun luin näistä Villamayor del Ríon yrmeistä kahvilanpitäjistä. Itse olin siellä 2009 toukokuussa ja aamun n. 10 km:n patikoinnin jälkeen olisin halunnut café con lechen, mutta siellä se myrtynyt rouvashenkilö kiroili ja paukutti ovia ja sitä helvetinkonetta millä ne kahvit valmistaa eikä ollut huomaavinaan. N. 10-15 minuutin huhuilun ja tiskillä roikkumisen jälkeen ajattelin, että ei se kuitenkaan ole vika paikka mistä kahvia saa ja lähdin menemään. Tästä olin kuitenkin vissiin vähän suivaantunut koska kun saavuin Beloradoon josta ei tahtonut löytyä mitään hakemaani (pankkiautomaatti, apteekki, supermarket) niin menin vihdoin löytämääni kahvilaan hakemaan kaivatut aamukahvit ja tempaisin epähuomiossa ulos lähtiessäni kahvilan ovenkahvan irti :D. Joutuivat siis ne raukat sijaiskärsijöiksi...
VastaaPoistaheh.. pelkäsin jo, että tulin vain yhden huonon päivän takia leimanneeksi kahvilanpitäjät epäystävällisiksi. Näytti aivan kuin olisivat poteneet pahaa kankkusta... mutta kyseessä taitaankin olla paikan vakiintunut tapa :-)
VastaaPoista