Teinit tunturissa - Vaellus Hetasta Pallakselle 25.-28.6.2018

Alkusanat. Tämän matkakertomuksen ovat kirjoittaneet minä Onerva ja pikkuveljeni Jaakoppi. Se tuntui luontevalta ja helpolta ratkaisulta, sillä olenhan itse jo aiemmin kirjoittanut yhden matkakertomuksen tähän blogiin Lapin vaellukselta sekä antanut haastattelun kokemuksistani paljasjalkakävelystä. Jaakopilla puolestaan on kokemusta matkakertomusten laatimisesta Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitiltä useamman reissun osalta (2015, 2016 ja 2017). Alkusanat sekä ensimmäisen ja toisen päivän muistiinpanot ovat Onervan tuotantoa. Kolmannen ja neljännen päivän tarinat ovat Jaakopin kirjoittamia.

En ole perheemme vaeltaja, en todellakaan. Viimeisin vaellukseni, ennen tätä Hetta-Pallaksen reissua oli samainen reitti kuljettuna takaperoisesti Pallakselta Hettaan vuonna 2011. Seitsemän vuoden takainen retki oli minulle hyvin mieluisa ja nyt henkisesti kuormittavan ylioppilaskevään jälkeen kaipasin mielenrauhaa ja ajatukseni suuntautuivat pikkuhiljaa kohti pohjoista luontoa, jonka olin kokenut jo viime reissulla kovin rauhoittavaksi. Ajatukset alkoivat kevään edetessä muuttua suunnitelmiksi ja alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin palannut pohjoisen reitille samalla viikolla, kun reitin lopulta kävimme, mutta perheeni sijaan seuranani olisi ollut hyvä taidekouluaikainen ystäväni Aurora. Tämä suunnitelma kariutui lopulta aikataulukysymyksiin ja koko vaellushaave näytti murenevan, kunnes puhuin reissusta ja sen peruuntumisesta seuranneista tunteista äidille. Hän pohti hetken asiaa ja ehdotti, että lähtisimme perheen kesken pohjoiseen. Isää ei tarvinnut – yllätys yllätys – kauaa reissuun maanitella ja Jaakoppikin lupautui matkaan hetken asiaa punnittuaan.

Matkamme kohti reitin alkupistettä alkoi kahdessa seurueessa. Isä ajoi työstämään kirjaansa Jaakopin kummien mökille Ylläkselle viikkoa ennen meitä muita. Äiti, Jaakoppi ja minä saavuimme siis kirjaimellisesti jälkijunassa Kolarin juna-asemalle sunnuntaina 24. kesäkuuta aamu yhdeksän aikaan, aikaisen aamuherätyksen uuvuttaman junamatkan jälkeen. Isä oli meitä vastassa Kolarin asemalla ja ajoi meidät vanhalla kunnon Toyotallamme Ylläkselle. Loppupäivä kului reissun sujuvuutta edistävän rinkkojen uudelleen pakkaamisen merkeissä ja saunoen.

Meillä kaikilla oli jo entuudestaan kokemusta Hetta-Pallaksen reitistä. Isä oli ollut samaisella reitillä yliopiston porukalla 2000-luvun alkupuolella, minä leirikoulussa, samoin Jaakoppi ja äiti oli ollut matkassa mukana molemmissa leirikouluissa. Reitin tuttuus ja verrattainen helppous verrattuna muun porukan vaelluskokemukseen teki siitä ihanteellisen perhelomareitin ja se myös valmentaisi myös isää ja äitiä myöhemmin kesällä toteutettavan Ranskan vaelluksen nousuihin ja laskuihin.

Lähdimme reitille sekalaisin odotuksin. Olimme kokeneet pari päivää ennen isän lähtöä Ylläkselle säähän liittyvän säikähdyksen, sillä Hetan sääennustetta tutkiessamme olimme kauhuksemme todenneet sääennusteen näyttävän sadetta koko vaellusviikolle. Tämän kanssa aikamme jahkattua huomasimme helpotukseksemme, että olimme katsoneet sääennustetta reissumme ajankohtaan aikaisemmalle viikolle. Omalle vaellusviikollemme ennuste näytti aurinkoa, hiukan pilviä ja parhaimmillaan paria kymmentä lämpöastetta lähestyviä lukemia. Toinen huolenaiheemme oli sääskitilanne. Isä ei tunnetusti ole tämän planeetan suurimpia faneja, kun puhutaan noista inisevistä suomen suven päätähdistä ja pitkin kesäkuuta seurasimme sääskitilannetta tarkasti. Ensin kaikki vaikutti kovin lupaavalta: kuiva toukokuu oli voinut tehdä selvää suurimmasta osasta sääsken munia. Sitten tulivat sateet ja sääskimäärän ennustettiin nousevan piinalliseksi. Lähdimme siis matkaan mukanamme hyvä määrä Offia ja lippalakkeihin kiinnitettävät hyttysverkot rinkkojen sivutaskuihin pakattuina, nopeasti saatavilla.

Tällä reissulla varustukseemme kuului kaksi savottarinkkaa, jotka isä oli saanut lainaksi Lapin Muuleilta vaellustamme varten. Savotat päätyivät isän ja äidin selkään, kun taas Jaakoppi ja minä saimme vanhempiemme modernimmat rinkat. Savottakokemus oli ensimmäinen laatuaan vanhemmillemme ja osoittautui niin ainutlaatuiseksi, että toinen rinkoista sai jopa lempinimen, joka teki siitä kuin seurueemme viidennen jäsenen.

Onerva, Jaakoppi, äiti ja isä lähtöruudussa

1. Päivä: Ylläs – Mustavaarantie – Sioskuru. Heräsimme noin kahdeksan aikoihin ensimmäisenä kävelypäivänä. Söimme aamiaiseksi isän tekemän englantilaisen aamiaisen ja viimeistelimme rinkkojen pakkaamisen. Olimme sopineet isän kanssa, että ajan kahden tunnin matkasta Hettaan ensimmäisen tunnin ja olin perheen uutena kuskina luonnollisesti melko hermostunut tästä. Ajo tuntui loputtoman pitkältä, sillä tie ajo-osuudellani oli hyvin mäkistä ja mutkaista. Ennen Muoniota teimme kaksi porohavaintoa, mutta tilanteista selvittiin kunnialla, kun porot havaittiin ajoissa. Muoniossa vaihdoimme kuskia ja tankkasimme mäkäräisten kansoittamalla ABC:n kuiva-asemalla. Hetassa suuntasimme ensin luontokeskuksen pihaan, josta isä kävi hakemassa varaustupien avaimet.

Seuraavaksi suuntasimme viimeiselle aterialle sivistyksen parissa seuraavaan neljään päivään: pizzalle hotelli Hettaan. Ravintolasalista aukesi upea näkymä Ounasjärvelle, jonka ylitse olimme seilanneet äidin kanssa seitsemän vuotta sitten ja mieleen tulvi pizzaa odotellessa muistikuvia luokkaretkemme päätöksestä samaisessa salissa. Tarjoilijat lähestyi pöytäämme pizzojen kanssa, mutta jotain kummaa oli nyt tapahtunut: tarjoilijoilla oli mukanaan vain kolme pizzaa. Kummastuneiden ilmeidemme esittämään kysymykseen tuli nopeasti vastaus: minun pizzani oli ilmeisesti tippunut pizzauunin pohjalle ja he joutuivat nyt aloittamaan sen teon uudestaan. Oli piinallista istua odottamassa pizzaansa, kun muut söivät omiaan jo hyvää tahtia aivan silmien alla. Onneksi pizzani valmistumiseen ei mennyt kauan ja pääsin pian herkuttelun makuun.

Kake äidin selässä

Pizzojen jälkeen pakkasimme rinkkoihimme kylmät ruokatavarat, jotka isä oli käynyt hakemassa kaupasta pizzojen valmistumista odotellessamme. Sitten jatkoimme hotellin pihasta Hetan kodalle, jossa jätimme automme parkkipaikalle odottamaan siirtoa Pallakselle ja sovimme kyydin Mustavaarantielle, Hetta-Pallas reitin alkupäähän. Kyyti osoittautui pakettiautoksi rinkkojemme viemän tilan vuoksi. Näinpä löysimme Jaakopin kanssa itsemme pakettiauton tavaratilasta rinkkojemme ja parin hyttysen kanssa tasapainottelemasta lautapinon ja räsymaton muodostamalla penkin tapaisella. Ja tasapainottelua sitten riittikin. Tie reitin alkupäähän oli melko epätasainen ja vielä astetta jännittävämmän siitä tekivät ylä- ja alamäet jotka tuntuivat ilmestyvän kuin tyhjästä. Rennolla reissumeiningillä vain puristimme penkkiviritelmämme laitoja ja naureskelimme kyydin mahdolliselle lopputulemalle äkkipysähdyksen sattuessa. Mustavaarantien päässä sanoimme hyvästit meitä kyydinneelle miehelle ja heitimme rinkat selkään. Tai äiti ainakin yritti… Hänen rinkkansa nimittäin pani hanttiin heti alkumetreiltä asti ja rinkka täytyi auttaa äidin selkään. Rinkka saikin jo retken alkuvaiheilla leikkimielisen lempinimen Kake.

"On suo, pitkospuut"
- Tapio Rautavaara

Reitti alkoi pitkospuilla vähäpuisen suoaukion yli. Aukiota halkoi viehättävä pikkupuro, jonka reunoja peittivät purorentukat yhtenä kullan keltaisena mattona. Otin viehättävästä näystä muutaman valokuvan. Pitkospuut päättyivät verrattain nopeasti ja saavuimme opastetaululle, jonka luota näytti lähtevän kaksi polkua, toinen tunturin rinteeseen, toinen edelleen laakson alavaa suomaastoa seuraillen. Hetken päätämme raavittuamme päädyimme valitsemaan laaksoisemman polun. Se vaikutti vakuuttavammalta, sillä siinä oli sorapohja ja se vaikutti leveämmältäkin kuin toinen, tunturikoivikkoon jatkuva kollegansa.

Valitsemamme polun viereltä tein ensimmäisen havainnon ruohokannukasta, josta tuli reissun aikana uusi suosikkikukkani kauniin ulkomuodon ja värityksen perusteella. Se on kiinnostava kasvi myös siinä mielessä, että lehdet, joita yleensä pidetään sen terälehtinä eivät itseasiassa ole sen terälehdet vaan verson ylälehtiä ja ylälehtien keskustan täyttävät pienen pienet vierekkäin pakkautuneet kukat. Ruohokannukka onkin todella erityinen, sillä vain harvoilla kasvilajeilla on mustat kukat.

"Niin kaunista en kukkaa
voi koskaan unhoittaa
Sen kesän olit
minun kokonaan"
- Jamppa Tuominen

Pian polkujen erkanemisen jälkeen maasto muuttui vähäpuisesta suosta kohoavaksi metsämaaksi. Polulla tuli vastaan lempivä koppakuoriaispari, joka tuntui huvittavan erityisesti seurueen kuopuksia. Isä ja Jaakoppi tarkistivat matkan Pyhäkeron tuvalle sekä tähän mennessä kuljetun matkan. Jos olisimme oikealla polulla pitäisi tuvan osua pian tiellemme. Ohitimme pömpelin, joka näytti sivusta opastetaululta, mutta osoittautui semmoiseksi mysteeriksi, jollemme edes keksineet funktiota. Pian pömpelin ohituksen jälkeen tupa ilmestyi näkyviin puiden takaa ja huokaisimme helpotuksesta: intuitio oli ohjannut oikealle polulle.

Pyhäkeron autiotupa

Pyhäkeron tuvalla totesimme nopeasti hyttystilanteen kestämättömäksi ja päädyimme vain täyttämään vesipullot tuvan pihan kaivosta. Viime töiksemme minä ja äiti koeajoimme tuvan pihapiiristä löytyvän huussin isän ja Jaakopin jatkaessa ylös tunturiin. Jatkaessamme matkaan tuvalta kohti Pyhäkeron huippua tuvan ympäristöä ympäröivä tunturikoivikko muuttui hiljalleen tunturipaljakaksi. En ollut muistanut aiemmalta reissultani polkujen kivisyyttä ja eteneminen ylämäkeen tapahtuikin näin ollen maltillista tahtia irtokiviä varoen.

Puurajalla aloin tuntea huolestuttavia tuntemuksia oikean jalkani kantapäässä. Ylämäki oli ilmeisesti nirhinyt yhteistyössä äidin vanhojen vaelluskenkien kanssa rakon jalkaani. Olin lähtenyt reissuun typerästi testattuani kenkiä vain tasaisella maalla ja kuvitellut sen riittävän sisäänajoksi. Ylämäkeen emme edenneet edes puolta kilometriä ennen kuin rakko jo muodostui. Kismitti vietävästi.

Auts! kantapäässä taitaa olla rakko...

Tällä välin Jaakoppi oli jo kipittänyt itselleen roiman etumatkan, mikä osoittautui huonoksi asiantilaksi, kun käsitimme, että ensiapupakkaus kipusi veljeni selässä ylös rinnettä monta sataa metriä edellämme. Saimme veljeni huomion huutamalla ja isä kävi selvittämässä tilanteen laidan Jaakopille. Eipä aikaakaan kun veli jo viiletti rinnettä alas rakkolaastareiden kanssa. Pelastettuaan tilanteen Jaakoppi jatkoi isän perään takaisin ylärinteeseen ja minä jäin äidin kanssa paikkailemaan koipeani.

Laastarin asennuksen jälkeen ensi metrit tuntuivat ikävästi kantapäässä, mutta pian jalka jo turtui ja matkanteko sujui vaivattomammin. Maassa näkyi poron papanoita ja pohdimme ääneen näkisimmekö ehkä piankin sarvipäitä. Ylämäki jyrkkeni huomattavasti puurajan ohituksen jälkeen ja pysähdyimme välillä matkallamme kohti tunturin huippua haukkaamaan happea ja ihailemaan takanamme avautuvia maisemia. Yhdellä tällaisella kerralla havaitsimme maastossa etäisesti joutsenta muistuttavan, mutta selkeästi ihmisen tekemän rakenteen. Hetken pähkäilyn jälkeen oivalsin sen Enontekiön kirkoksi, jonka ohi olimme aiemmin päivällä körötelleet. Oli hauskaa nähdä näin konkreettisesti maastossa tänään taitettu matka.

Näkymä Pyhäkerolta

Kun vihdoin saavuimme Pyhäkurun huippua edeltävälle tasanteelle, jossa on pieni järvi, näimme isän ja Jaakopin asettuneen välipalalle järven rannassa sijainneen tuvan raunioille. Söimme Ylläksellä tehdyt eväsleivät ja joimme kaakaota. Onnistuin läikyttämään sitä valkeasävyiselle fleecelleni. Onneksi emme olleet enää kaupunki oloissa, täällä pienet tahrat kuuluivat asiaan. Äiti kävi ennen matkan jatkamista pienen kivikasan, ilmeisesti tuvan entisen ulkorakennuksen perustuksien, takana ensimmäisillä tunturitarpeillaan. Palatessaan äiti osoitti lomavaihteen napsahtaneen tiukasti paikalleen  ja töissä tarvittavan verbaalisen pikkutarkkuuden jääneen kesäksi säilöön yliopistolle. Äidin mukaan kun kivien sijaan rivien välistä oli löytynyt wc paperia ja omaa ei tarvinnutkaan käyttää.

"Mut kylmä alkaa ahdistella miestä hilpeää,
hän kaipaa varmaan kotia ja lieden lämpimää"
- Tapio Rautavaara

Jatkoimme matkaa kohti Pyhäkeron huippua. Loppurinne oli rakan peitossa ja aloin soveltaa siihen “porrasajattelua”, jossa ajattelin yksittäiset kivet askelmina, mikä helpotti kovasti matkantekoa. Pyhäkeron huipulle kerkesin seurueesta toisena isän ja äidin jäätyä rakassa hiukan jälkeen. Jaakoppi seisoi jo tunturin huipun seidan vieressä ja tuijotteli idässä avautuvan laakson ja etelään jatkuvan tunturijonon suuntiin. Maisemassa oli kyllä tuijottamista. Olin unohtanut kuinka kaunista pohjoisessa oli ja olisin voinut jäädä ikuisuudeksi tuijottamaan ympäröivää avaruutta sekä tulevia nousuja ja laskuja enteilevää maastoa.

"Vaan siivetönnä en voi lentää,
vanki olen maan
Vain aatoksin, mi kauas entää,
sinne käydä saan"
- Reijo Taipale

Loppumatka Sioskurun tuvalle oli alamäkeä Pyhäkeron huipulta. Rinteessä oli paikoin paljon irtokiviä ja siellä täällä polun kanssa ristesi sulamisvesien synnyttämä puronuoma. Maa oli paikoin vielä kosteaa uomien kohdalta, joten lumien sulamisesta ei varmaan ollut vielä pitkäkään aika. Kun lähestyimme laakson pohjaa, maasto muuttui kumpuilevaksi. Pyysin edelläni viilettänyttä Jaakoppia odottamaan minua hetken ja kuljimme loppumatkan tuvalle yhtä matkaa. Isä ja äiti saapuivat paikalle hiukan meidän jälkeemme.

Puukkoon integroidut tulukset

Isä ja Jaakoppi hakivat meille vesitäydennystä kurun läpi virtaavasta purosta ja aloimme puuhata nuotiota makkaran paistoa varten. Jaakopilla oli mukanaan tulukset, josta sai aikaan kipinöitä, kun sitä vuoli puukolla. Tuli ei ottanut syttyäkseen kiehisillä, kaarnalla tai edes kuivalla heinällä ja luovuttaminen kävi jo mielessämme kunnes muistin jotain hamasta lapsuudestani. Tapanani oli ollut tarttua heinien korsiosaan ja vetää kättä korrella liu’uttamalla heinässä kiinni olevat haituvat irti korresta. Noista haituvista tulisi varmasti oivia sytykkeitä. Jaakoppi ja minä irrotimme heinän haituvia ja kasasimme niitä nuotionaihiomme juureen. Odotimme jännityksellä uuden innovaationi toimivuutta, kun isä iski kipinöitä haituvien joukkoon. Ja kas! Tuli tarttui haituviin, siirtyi niistä heiniin ja kiehisiin.

Pian meillä paloi jo iloinen valkea ja pääsin makkaranpaistohommiin. Äidin käväistessä huussissa ja meidän paistaessa tämän makkaraa, se putosi maahan, mutta kun se näytti ihan kelvolliselta, päätimme olla informoimatta emoamme sattuneesta. Äidin palattua huussista makkara näytti maistuvan siinä missä mikä tahansa muu makkara, joka ei ollut tehnyt kenttätutkimusretkeä nuotion juurelle. Makkaran paiston jälkeen jäljellä olivat enää iltatoimet ja pehkuihin painuminen. Pää oli mukava painaa varaustuvan tyynyyn ensimmäisen vaelluspäivän päätteeksi.

2. Päivä: Sioskuru – Hannukuru. Heräsin yhdeksän aikoihin siihen, että äiti kolisteli aamupuuroa valmiiksi joissain kaasuhellan kieppeillä. Jaakoppi valitteli kesäöisen auringon vaikeuttaneen hänen unensaantiaan. Aurinko olikin paistanut puoli yötä suoraan tupaan, joten ymmärsin yskän vaikka olinkin itse saanut nopeasti unen päästä kiinni. Söimme aamupalan ja laittauduimme matkaan.

Reitti lähti heti Sioskurun tuvalta nousemaan kohti Siosvaaran huippua ja lähdimme paarustamaan rinnettä ylös Jaakoppi jälleen johdossa. Olin viileiden tuuliolosuhteiden vuoksi vetänyt päälleni rutkasti vaatetta unohtamatta fleecen päälle vetämääni coretex-takkia ja tuulihousuja, joten olo muuttui äkkiä rinnettä ylös huhkiessa tukalaksi. Pakkasin takin rinkan yläosaan ja jatkoin matkaa. Myös tämä rinne vaati ajoittaisia happitaukoja.

Siosvaaran jälkeen laskeuduimme Tappurin pohjoispuoleiseen laaksoon läpi melkoisen kivikkoisen maaston. Laakson pohjalla matka jatkui hetken tasaisempaa polkua, kunnes tulimme tienviitalle, joka osoitti Tappurin autiotuvan suunnan. Olimme päättäneet sen sopivaksi taukopaikaksi, joten jatkoimme matkaamme kyltin osoittamaan suuntaan, tällä kertaa Jaakoppi ja isä johdossa. Kyltiltä polku jatkoi laskeutumistaan kohti koivujen ja märän maaston muodostamaa soiselta vaikuttavaa maisemaa. Koko aamun oli tuullut melkoisesti, joten kun pääsimme tuvalle, ilo tuulensuojasta oli päällimmäisenä mielessä.

Lounaaksi nautimme isän loihtimaa tomaattista nuudelisoppaa, joka ei saanut varsinaista fanikuntaa seurueemme kuopuksista. Tupakansion tutkiskelun ja iltapäiväkahvien jälkeen kävin täyttämässä vesipullomme tuvan lähistöllä virtaavasta tunturipurosta. Puron laitoja reunustivat taas kerran purorentukat. Lapin kesän kauneus oli jotain, mitä en ollut osannut odottaa aiemman vaellukseni osuttua syksylle ja en voinut jälleen kerran muutakaan kuin pysähtyä puron partaalle ja ihmetellä kukkapaljoutta ja kukoistavaa maisemaa.

Tappurin autiotupa

Jatkoimme matkaamme tuvalta kohti Tappuria, minä ja äiti perän pitäjinä. Reitti kulki ensin pienen, kitukasvuisen havumetsän halki ja jatkui suoniityn tapaiselle, jossa polku muuttui pitkospuiksi. Suoniityn jälkeen polku lähti jälleen kohoamaan kohti Tappurin itärinteitä. Tässä vaiheessa myös tuulihousut alkoivat tuntua urheilulegginssieni päällä ylimitoitetuilta, joten keplottelin ne jalastani poistamatta vaelluskenkiä aukaisemalla lahkeen vetoketjun. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja pohdin huolestuneena, olisiko aurinkorasva ollut sittenkin tarpeellista tänään.

Tappurin itärinteessä kohtasimme isän ja Jaakopin, jotka olivat istahtaneet tauolle sympaattisen oloisen pariskunnan kanssa. He olivat kuulemma reitillä jo toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla päivätahti oli ollut parikymmentä kilometriä ja lepoa oli ollut liian vähän. Silloin pariskunnan kohdannut konkarivaeltaja oli neuvonut, että sopiva tahti oli kolme varttia kävelyä ja yksi vartti lepoa. Nyt pariskunta olikin liikkeellä nautiskeluajatuksella ja seurasi uskollisesti vaeltajan antamaa ohjenuoraa. Pariskunnan kanssa käyty juttutuokio on yksi esimerkki siitä, mistä pidän vaelluksessa eniten: muiden ihmisten kohtaamisesta matkan varrella. On ihana kuulla toisten vaeltajien kertomia tarinoita aiemmilta retkiltä ja vaihtaa kuulumisia päivän taipaleelta.

"Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna,
älä koskaan miehisty
En meidän taloon
lisää aikuisia halua"
- Noitalinna huraa

Pariskunnan jatkettua matkaansa pidimme evästauon. Äiti kommentoi leipää mutustellessaan ja maisemaan ihaillessaan ymmärtävänsä nyt, miksi vanhuksilla oli joissain alkuperäiskulttuureissa tapana vetäytyä yksin vuorten rauhaan odottamaan kuolemaa. Tästä syntyi lohkaisu, että kannettuaan Kakea vain vuorokauden äiti halusi jo jäädä tunturiin kuolemaan. Taustalla oli varmasti osa totuutta, sillä äiti oli valitellut pitkin päivää Kaken kohtelevan kylkiä kaltoin.

"En itke toisten tavoin, tie on avoin"
- Henri Theel

Jatkoimme evästauon jälkeen matkaa, kiertäen Tappurin huipun idän puolelta. Ylitimme pienen kurun ja sen pohjalla virtaavan puron, jonka pohjaa peittivät yltäkylläisen vihreänä kasvavat sammaleet. Ylitettyämme kurun toisella puolella kohoavan vaaran aloimme laskeutua soiseen laaksoon, jonka toisella laidalla näimme Pahakurun tuvan. Suoalueen ylitse veivät reitin toistaiseksi pisimmät pitkospuut, mitkä tulivat kreivin aikaan kivikkoisen laskeutumisen jälkeen, väsymyksen lymytessä jossain mielen reunoilla. Äidin selkä oli tässä vaiheessa melkoisessa jumissa Kaken kantamisesta ja päätimme pitää omaehtoisen tauon, sillä edellä kulkevien Jaakopin ja isän lupailemaa taukoa ei näyttänyt tulevan. Jatkettuamme matkaan noin minuutin omaehtoisen taukomme jälkeen löysimmekin pojat erään kukkulan juurelta pitämästä sovittua taukoa, joten istahdimme heidän seuraansa viettämään toista taukoa.

Matka taukopaikalta Pahakurun kämpälle kepitettiin ripeästi. Isä ja äiti hyödynsivät kämpän huussia ennen matkan jatkamista kohti Hannukurua. Pahakurun kämppä oli jyrkän rinteen päällä. Alempana näkyi tunturikoivulehto, jossa tiesimme Hannukurun sijaitsevan. Ainoa ongelma olikin vain se, että oikean reitin löytäminen osoittautui päänvaivaksi. Hannukuruun näytti johtavan kaksi polkua, joista toinen toimitti talvella hiihtoladun virkaa ja toinen oli vaellusreitin polku. Vaellusreitin polku vaikutti epäilyttävämmältä, sillä se laskeutui nopeasti ja kapeana alas rinnettä, kun taas hiihtoladun pohja näkyi maastossa leveämpänä polkuna, joka laskeutui laaksoon huomattavasti loivempana. Valitsimme lopulta kuitenkin perinteisen vaelluspolun ja lähdimme laskeutumaan kohti Pahakurun pohjaa.

Viimeinen kilometri kurun pohjalla taittui hitaasti. Maasto oli vaikeaa. Se kumpuili, polulla oli paljon kiviä ja koivujen juuria, joten eteneminen oli väsyneillä jaloilla paikoin haastavaa. Saavuimme vihdoin Hannukurun pihapiiriin, jonne oli levittäytynyt melkoinen määrä telttailijoita. Pihapiiri oli paljon sekavampi ja laajemmalle levittäytynyt, kuin muistin aiemmalta reissulta ja kesti hetken paikantaa varaustupa. Söimme iltaruuaksi isän valmistaman italianpadan ja lettuja. Uni maittoi jälleen uuvuttavan kävelypäivän jälkeen.

Hannukurun autio- ja varaustupa

*** Tässä kohtaa kertojaksi vaihtuu Jaakoppi ***

3. Päivä: Hannukuru – Nammalakuru. Isä oli saanut varattua Nammalakurun varaustuvasta vain yhden paikan. Meidän täytyi siis kiirehtiä nukkumapaikkojen vuoksi. Tästä johtui aikainen herätys jo kahdeksan aikoihin. Kurkkasin ulos ikkunasta. Sää näytti todella lupaavalta. Aurinko paistoi ja pilviä ei juuri näkynyt. Kävin pesemässä hampaat. Äiti alkoi kahvin keittopuuhiin ja isä pakkasi rinkkaansa. Onerva kävi hammaspyykillä ja liittyi meidän seuraamme. Hörppäsimme pikaisesti aamukahvit. Varsinainen aamupala olisi tarkoitus nauttia Suaskurun kodalla.

Tasapainoilua aamutuimaan

Lähdimme etsimään polun alkua. Hannukurusta polku lähti alaspäin kohti suoaluetta. Laskun jälkeen matkasimme noin puoli kilometriä suoalueella, jota peittivät runsaat suopursukasvustot. Tasaisen pätkän jälkeen saavuimme sillalle ja polku alkoi nousemaan jyrkästi. Nousu vei paljon voimiani. Jouduin pysähtelemään aika ajoin. Pysähtely antoi muille seurueen hitaammille mahdollisuuden kiriä välimatkaa lyhyemmäksi. Nousun puolessa välissä pysähdyin odottamaan isää. Minua kiinnosti kuinka pitkän matkan olimme kulkeneet ja tiedustelin sitä isältä. Isä vastasi kulkeneemme n. 1,5 kilometriä. Tämän jälkeen jatkoin retkueen kärjessä kohti Suastunturin huippua. Puolen tunnin päästä olinkin jo huipulla. Kävelin vielä jonkin matkaa kovassa tuulessa. Pysähdyin odottamaan muita. Laitoin kuoritakin päälle. Isä saavutti minut ensimmäisenä. Etsimme sopivan taukopaikan sillä aikaa kun äiti ja Onerva saavuttivat meidät. Istahdimme varvikkoon kovassa tuulessa. Äidillä oli vaikeuksia saada Kake pois selästä. Onerva meni auttamaan. Äiti laski kovan kamppailun jälkeen Kaken maahan ja otti takin laittaakseen sen päälleen. Takin laittaminen osoittautuikin hankalaksi kovan tuulen takia. Isä nauroi ja totesi, että nyt jos takki lähtee tuulen mukana sitä voi olla aika hankala saada takaisin. Lopulta istuimme kuitenkin kaikki onnellisina leivät kädessä tauolla.

Näkymä Lumikerolta pohjoiskoilliseen

Kun olimme syöneet, jatkoimme mahat täynnä matkaa kohti Suaskurun kotaa. Tällä kertaa kävelin Onervan kanssa hieman hitaampaa. Länteen avautuivat jylhät tunturimaisemat. Polun varren puusto tiheni ja pian huomasimmekin ohittaneemme puurajan. Polulle alkoi ilmestymään juurakkoja ja kiviä. Tunnin kävelyn jälkeen aloimme tuumailla, että onkohan sitä kotaa ollenkaan. Kymmenen minuutin kuluttua kodan katto alkoi näkyä. Päästyämme kodan luokse huomasimme kulkijoita, jotka olimme nähneet aiemmin päivällä ja tervehdimme heitä. Odotimme vanhempiamme. Äiti tuli ensin ja kertoi Kaken läpsineen häntä naamaan hihnoillaan. Isä saapui hämäläiseen hitaaseen tyyliin kulkien äidin jäljessä. Vanhempien saavuttua tepastelimme kodan sisään. Kodan keskellä tulisijassa paloi jo tuli. Joitain muita kulkijoita oli valmistelemassa lähtöä. Isä alkoi penkomaan trangiaa rinkastaan. Minä ja Onerva aloimme murskaamaan nuudeleita nuudelisoppaa varten. Isä laittoi veden lämpenemään. Annoimme murskaamamme nuudelit isälle. Isä alkoi hääräämään sopan kanssa ja me söimme alkupalaksi keksejä. Mutustelessamme keksejä meille tuli mieleen käyttää loput pussi cappuccinot. Tauon lopuksi äiti tiskasi. Sitten olimmekin jo valmiita lähtemään kohti Lumikeron 2,3 kilometrin pituista nousua.

Nyt polku eteni helppokulkuisia pitkospuita pitkin. Pitkospuiden jälkeen alkoi metsäinen polkuosuus. Polulle ilmestyi enenevissä määrin juurakkoja ja kiviä. Kulku hidastui. Olin taas kärjessä, joten pysähdyin hetkeksi odottelemaan muita. Lyhyen pysähdyksen jälkeen jatkoin polkua eteenpäin. Polku alkoi selkeästi nousemaan korkeammalle. Kulku hidastui entisestään. Pääsin pois metsästä avaraan tunturimaisemaan. Polku jatkui kosteamman kohdan läpi. Minulla oli lyhytvartiset vaelluskengät. Niissä oli ongelmana kosteikoissa se, että monessa kohtaa kenkä meinasi upota mutaan varttaan myöten. Kosteikko loppui, mutta nousu ei. Otimme isosiskoni kanssa käyttöön ns. happiasemat eli pysähdyimme jokaisella reittimerkillä hengähtämään hetkeksi. Kova tuuli (noin 20m/s) vaikeutti kulkua huomattavasti. Tuulen voimakkuuden vuoksi jouduimme välillä ottamaan sivuaskelia. Lopulta pääsimme Lumikeron huipulle. Jäimme odottelemaan vanhempiamme jotka olivat taas jääneet jälkeen. Äiti saapui paikalle noin kymmenen minuutin kuluttua.

Isä saapui pian äidin jälkeen. Aloimme etsimään tauko paikkaa. Sopivaa ei löytynyt helposti, joten jatkoimme matkaa. Taukopaikka löytyi lyhyen matkan päästä Lumikeron huipusta. Kovan tuulen vuoksi valitsimme suojaisan taukopaikan. Istahdimme ihanan pehmeään kanervikkoon. Äiti ei taaskaan saanut Kakea selästään ilman apua, joten isäni auttoi rinkan pois hänen selästään. Vihdoin istuimme kaikki leivät kädessämme. Tauon aikana sovimme seuraavaksi taukopaikaksi reitin korkeimman, Vuontiskeron ylittävän kohdan. Lähdimme liikkeelle.

"Vain suvituulen

minä kutsun kuulen

Se ottaa mukaan mun uudelleen"

- Junnu Vainio

Hetken askeltamisen jälkeen pysähdyin Onervan kanssa, koska tuulennopeus ei ainakaan hidastunut. Onerva laittoi ulkohousuja jalkaan ja minä laitoin itselleni hanskat käteen. Onerva oli laittanut ulkohousut väärinpäin jalkaan. Hän joutui yrittämään uudelleen. Kun hän viimein sai ulkohousut jalkaansa, vanhemmat olivat saaneet meidät kirittyä kiinni. Tämän pienen sähläyksen jälkeen minä kuljin isän kanssa ja isosiskoni kulki äitini kanssa. Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen näimme poroaidan. Poroaidassa näytti olevan portin tekele. Se esti poroja pääsemästä läpi, mutta kulkijat pääsivät siitä vaivatta kulkemaan.

"Silloin luulimme kai molemmat
että päättymättä jatkuvat
hetket onnelliset ihanat
luona vanhan veräjän"
- Eila Pienimäki

Poroaidan jälkeen polku laskeutui jonkin matkaa. Alamäki oli kivikkoinen ja hankalakulkuinen. Kävely raskas kantamus selässä alkoi jo tuntumaan polvissa. Edellisenä kesänä kaaduin pyörällä kivisessä alamäessä ja loukkasin molemmat polveni. Ehkä tuo tärsky vaikutti vielä niin, että rasitus alkoi tuntua polvissa tavallista herkemmin. Jatkoin kuitenkin matkaa, tietäen äidin rinkan olevan hieman painavampi ja hankalampi kantaa kuin omani. Alamäki loppui ja alkoi nousu kohti Vuontiskeroa. Ylämäki alkoi heti yhtä kivikkoisena ja hankala kulkuisena kuin edellinen alamäki. Kävely hidastui entisestään. Vilkaisin taakseni ja näin kaukana takana tulevan äidin. Jatkoin kävelyä vielä parisen kymmentä minuuttia. Pysähdyin odottamaan muita. Etsiskelin muita odotellessa hyvän ja suojaisan taukopaikan. Istahdin maahan. Isä tuli paikalle ja istahti viereeni. Isä otti kameran esiin ja harjoitteli lähikuvausta. Kohta näkyivät jo tutut naamataulut kukkulan takaa. Söimme rauhassa leipäset ja nautimme maisemista. Isä jatkoi lähikuvausta. Minä söin vielä leivän lisäksi energiapatukan. Sitten matkanteko jatkuikin.

Kehitin jälleen etumatkan muihin. Polku alkoi pikkuhiljaa laskeutumaan kohti Montellinmajaa. Huomasin Onervan yrittävän kiriä väliämme. En heti pysähtynyt odottelemaan vaan jatkoin matkaa. Vilkaisin pian uudestaan taaksepäin ja huomasin Onerva viittovan pysähdysmerkkejä. Pysähdyin odottamaan häntä. Hän sai minut tuota pikaa kiinni ja jatkoimme yhtä matkaa. Polku muuttui kunnon soratieksi, joskin tiellä oli yhä isohkoja kiviä. Montellinmajalle vaikutti olevan vain joitakin satoja metrejä. Kun pääsimme vihdoin majan luokse, jäimme odottamaan vanhempia. He kertoivat saavuttuaan molempien tarvitsevan huussivisiitin. Kysyimme voimmeko jatkaa matkaa. He vastasivat myöntävästi.

Me jatkoimme matkaa ylämäkeen. Mäki oli jyrkkä ja kivinen. Etenimme hitaasti. Vartin kävelyn päästä polku alkoi laskeutumaan alas kohti Nammalakurua. Nammalakuruun päästyämme menimme suoraan autiotuvan puolelle, joka oli helpotukseksemme nimensä mukaan lähes autio. Varasimme makuupusseillamme nukkumapaikat ja levitimme makuualustamme. Sen jälkeen menimme odottamaan vanhempiamme tuvan portaille. Hetken kuluttua kaukaa alkoi näkyä äiti. Hän kertoi saavuttuaan, että isä meni tunturin päälle katsomaan sääennustetta puhelimestaan. Äiti toi rinkkansa sisälle ja kävi istumaan. Isä tuli hetken kuluttua perästä. Isä alkoi valmistelemaan “Pastaria bolognesea”. Äiti keitti kahvia. Minä hain vettä joelta. Isosiskoni teki seuraavalle päivälle leivät valmiiksi. Söimme kaikessa rauhassa ja sitten juttelimme tuvassa olevien muiden kulkijoiden kanssa. Viimeiseksi kävimme laittamassa leivät ulos yöksi makuupussien säilytyspusseissa roikkumaan naulasta. Ulkona tulisi yöllä viileä, joten leivät säilyisivät aamuun hyvinä. Hammaspesun jälkeen hirsiä vetelemään.

Nammalakurun autio- ja varaustupa

"Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin"
- Eino Leino

Jokunen vuosi takaperin olin vaeltanut kuudennen luokan leirikoulussa Hetta-Pallas reitin, Pallakselta Hettaan päin. Leirikoulun yhteydessä sain ensimmäisen retkipatjakokemukseni. Kova puinen laveri ja huonosti täytetty retkipatja tekivät tehtävänsä. Aamulla selkääni, niskaani ja kylkeeni sattui vietävästi. Kokemus jätti sieluuni syvät arvet. Kun minulle selvisi, että Nammalakurusta oli vain yksi paikka varaustuvan puolelta, minä tietenkin olisin halunnut nukkua pehmeällä patjalla yön. Sitten laskeskelin, että mahdollisuuteni saada tuo nukkumapaikka eivät olleet suuret. Tämä tarkoitti, että joutuisin todennäköisesti uusimaan kauhistuttavan kokemukseni. Tiesin kuitenkin varaustuvan puolella olevien ihmisten olevan minulle tuntemattomia, joten ehdotin tiskaajan pääsevän nukkumaan pehmeälle patjalle. Enemmän minua kauhistutti tuntemattomien ihmisten joukossa nukkuminen kuin makuualustalla nukkuminen. Makuualustan päälle laitettu makuupussi pehmensi vielä makuualustan kovuutta. Lisäksi tein tyynyn hupparista taittelemalla, joten ei se yksi yö ilman pehmeää patjaa niin hirveää ollutkaan kuin olin kuvitellut.

4. Päivä: Nammalakuru – Pallas. Herätys puoli kahdeksan, koska äiti tuli keittämään kahvia aikaisemmin kuin oli ollut tarkoitus. Äiti laittoi myös veden kiehumaan puuroa varten. Minä havahduin heti kun äiti tuli sisään. Nuokuin vielä hetken ylälaverilla. Isä ja Onerva heräsivät vasta kahdeksan aikoihin. Minä heräsin kunnolla vasta kahdeksalta. Lähdin hammaspesulle. Tultuani takaisin sisälle otin kupin kahvia ja istahdin kirjoittamaan pienen kuvauksen reissustamme. Kirjoitettuani kävin hakemassa kiehuvaa vettä kahvikuppiini, johon oli jo kaadettuna puuropussi. Sovimme aamupalalla lähtevämme liikkeelle klo 9 kieppeillä. Äidin piti vielä tiskata. Me muut pakkasimme makuupussit ja makuualustat rinkkoihimme.

"Tämä taivas, tämä maa
Sillä arvoa on pysyvää"
- Jukka Kuoppamäki

Lähdimme liikkeelle puoli kymmenen kieppeillä. Maasto polun ympärillä oli metsäistä. Vaikka ympärillämme oli metsää ja ei tuullut, hyttysiä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Olin aamulla vaihtanut äidin kanssa rinkkoja, jotta sain testattua Kakea. Mielestäni savotan rinkka oli muuten ihan hyvä, mutta olen sen verran laiha, että kaikki rinkan paino tuli hartioille eikä lantiovyölle, joka istui löysästi lantiollani. Päätimme äidin kanssa vaihtavamme rinkkoja Rihmakurun kodalla, jossa pitäisimme seuraavan tauon. Polku jatkoi kulkuaan metsässä. Polku mutkitteli puiden lomassa. Kohta putkahdimme ulos metsästä ja maasto muuttui kallioiseksi. Takaa tuli pariskunta koiran kanssa. Samalla vilkaisin taakseni havaitakseni jälleen kulkeneeni monta sataa metriä muita edellä. Päätin pysähtyä odottamaan isää, joka näkyi jo lähimmän kumpareen takana. Isän saapuessa kysäisin häneltä minkä verran olimme kulkeneet. Isä osoitti suoraan eteenpäin ja siellähän näkyi jo Rihmakurun kota. Odotimme vielä seurueen hitaimmat paikalle ja menimme sisään kotaan.

Kake on kaapannut äidin väkevään syleilyyn

Kaivoimme leivät onnellisina esiin ja aloimme syömään. Tauon aikana vaihdoimme äidin kanssa rinkat. Syötyämme jatkoimme matkaa kohti louhikkoisia Rihmakurunvaaroja. Rihmakurun kodalta laskeutui vielä portaat alaspäin kohti Rihmakurun pohjaa. Pohjalla odotti ikävän mutainen ja vetinen alue. Taas oli ongelmia lyhyiden kengän varsien kanssa. Ärsyttävintä oli katsoa kun kaikki muut pyyhälsivät alueen ohi ilman mitään ongelmia. Pääsin alueen läpi valitsemalla huolellisesti askelteni paikat, mutta hidasta se oli. Muta-alueen jälkeen alkoi taas kuiva alue ja polku alkoi nousta kohti lehmäkeroa. Polku muuttui rakkakivikoksi. Kivikossa oli hankala kulkea, joten kulkunopeus laski huomattavasti. Rihmakurunvaarat ylitettyämme matkaa lehmäkerolle oli enää vain joitakin satoja metrejä. Rihmakurunvaarojen jälkeen maasto muuttui takaisin ihanan pehmeäksi poluksi. Jatkoimme kulkua vielä hetken. Saavuimme lehmäkerolle ja aloimme etsimään sopivaa taukopaikkaa. Sellainen löytyi aivan polun vierestä. Istahdimme tottuneesti varvikkoon ja aloimme nautiskelemaan leivistä, jotka Onerva oli valmistanut rakkaudella. Maisemat olivat henkeä salpaavan komeita. Tauon lopuksi huomasimme Sieppikeron huipulla näkyvän suurehkon poron tapaisen. Huomasimme hetken kuluttua, että se olikin vain vaivaiskoivu, joka näytti porolta. Tauko päättyi ja lähdimme liikkeelle kohti Taivaskeroa.

Valeporoja horisontissa

Hassu karvainen kasvi

Isä lähti kävelemään edeltä, koska meillä muilla oli leivät kesken. Minä lähdin matkaan seuraavana ja tytöt vasta meidän jälkeen. Sain isän kiinni noin kilometrin kävelyn jälkeen. Jatkoimme yhtä matkaa vähän aikaa ja sitten minä lähdin menemään nopeampaa tahtia seuraavan nousun lähestyessä. Nousu Taivaskerolle oli raskas, koska koko nousu oli käytännössä rakkakivikkoa. Päätimme pitää Taivaskerolla tauon. Aloimme etsiskelemään sopivaa taukopaikkaa. Moinen löytyi pian ja pääsimme taas levähtämään raskaan taipaleen päätteeksi. Istuimme varvikossa kun isä huomasi maassa kasvavan mielenkiintoisen kasvin. Kasvin lehdet olivat isän ottamassa lähikuvasta katsottuna piikikkäitä. Ihmettelimme hetken tuota kasvia ja sitten minä lähdin ensimmäisenä jatkamaan matkaa kohti Pallas hotellia.

"Mut kauas pilvet karkaavat,
turhaan niitä tavoitat
Kauas pilvet karkaavat,
niin minäkin"
- Rauli Badding Somerjoki

Hetken kävelyn jälkeen vastaan tuli ensin nainen, sitten pikkutyttö yksikseen lauleskellen. Jatkoin matkaa rakkakivikossa. Vaikka maasto ei todellakaan ollut helppokulkuista, kuljin siitä huolimatta Pallas hotellin kuva silmissä reipasta vauhtia. Hetken kuluttua vastaan tuli kyltti joka kertoi Pallas hotellille olevan vielä neljän kilometrin matka. Tasainen osuus loppui ja alamäki alkoi. Alamäki vaikutti ylhäältä katsottuna todella loivalta ja sitähän se olikin puoleen väliin asti. Sitten alamäki jyrkkeni ja muuttui jos mahdollista vieläkin kivikkoisemmaksi. Kulku oli hidasta. Ainoa asia, joka laittoi jalan liikkeelle, oli mielikuva ihanasta kahvikupista, jonka sisältönä oli tuota ihanaista ainetta kahvia. Puolen tunnin alamäkikävelyn jälkeen päätin odottaa isääni, joka oli vain kolmensadan metrin päässä takanani. Odoteltuani viisi minuuttia isä sai minut kiinni ja jatkoimme kävelyä yhdessä. Juttelimme niitä näitä. Aika kului kuin siivillä. Kohta huomasimmekin olevamme vain muutaman sadan metrin päässä Pallas hotellista.

Määränpää häämöttää

Saavuttuamme hotellin pihapiiriin palautin varaustupien avaimet luontokeskuksen tiskille. Menin sen jälkeen hotellille. Isä istui jo baarissa ja ehdotti, että veisin rinkkani autoon. Palattuani autolta isä oli jo tilannut minulle kokiksen ja itselleen alkoholittoman oluen. Joimme nautiskellen ja mietimme kuinkahan kauan äidillä ja Onervalla vielä kestää. Me olimme saapuneet jo kello kolmelta. Lopulta he saapuivat kahtakymmentä vaille neljä. He sanoivat vieneensä rinkkansa jo autoon. Isosiskoni tilasi kaakaon. Se oli niin hyvännäköinen, että päätin itse tilata samanlaisen. Se kaakao ei todellakaan ollut pettymys. Äiti tilasi oluen. Samalla, kun nautiskelimme juomiamme, Onerva kertoi oman kokemuksensa alamäestä ennen Pallasta.

*** Tässä kohtaa kertojaksi vaihtuu Onerva ***

Kierrettyämme Taivaskeron huipun idän puolelta, näimme vihdoin retkemme päätöspisteen, Pallas-hotellin siintämässä kaukaisuudessa Vatikurun suulla. Näin kaukaa hotellista erotti vain punaisen katon, mutta sen symbolinen merkitys oli sen todellista olemusta tärkeämpi. Se symboloi reissun loppua. Mieli myllersi sekavien tunteiden vallassa. Ensin mieleen nousi riemukas mielikuva peseytymisestä neljän päivän suihkuttomuuden jälkeen sekä iloinen mielleyhtymä länsimaisesta posliinipytystä ja käsienpesualtaasta. Sitten mieleni täytti haikeus. Kuluneille neljälle päivälle ei tahtonut löytää sanoja. ”Mieleenpainuva” tuntui liian lattealta ja ”vavahduttava” liian negatiivisia konnotaatioita omaavalta. Sitten löysin jälleen sanat ja mieleni täyttyi kiitollisista adjektiiveista: unohtumaton, kaunis, ikimuistoinen ja pyhä. Olin löytänyt mielenrauhan tuntureilta ja iloa kävelyn tasaisesta rytmistä. Olin tavannut uusia ihmisiä keskellä erämaata ja sytyttänyt nuotion. Olin mykistynyt jylhän, mutta samalla herkän kauniin kesämaiseman ääressä ja taistellut tieni tuulessa Lumikeron huipulle. Jätin palan sydäntäni pohjoiseen ja palaan sinne vielä joskus.

"Aina toivoi kyllä paljon,
mutta saikin enemmän"
- Yö/Jussi Hakulinen

Näiden juhlallisten aatosten jälkeen oli aika astua takaisin polun kamaralle ja aloittaa hidas laskeutuminen kohti hotellia. Äidin polvet määrittivät tahdin ja tepastelimme mäkeä alas sunnuntaikävelytahtia ja hän kertoili ammoin Pallakselle tekemästään laskettelureissusta. Kivinen kinttupolku muuttui pian Taivaskeron huipun ohituksen jälkeen leveäksi sorabaanaksi, mikä nopeutti matkan tekoa ja rohkaisi ottamaan reissun viimeisiä askeleita aivan eri tavalla. Pallashotellin punainen katto vaan ei tuntunut lähenevän yhtään, vaikka olimme tulleet alamäkeä jo melkoisen matkan. Vitsailimme, että joku varmaan kiskoi hotellia pois päin meistä samaa tahtia kuin itse kävelimme. Vitsailu muuttui enemmän ja enemmän turhautuneen kommentoinnin suuntaan, mitä vähemmän matkaa oli, sillä välimatka ei tuntunut taittuvan ja luonto kutsui meistä molempia. Olin kuitenkin päättänyt, että seuraavan kerran alistuisin biologialleni vasta hotellin turvissa, joten jatkoimme matkaa hammasta purren.

Kun tunturin rinne loppui kurun pohjalle, saavuimme luontopolun tapaiselle, joka mutkitteli kurun pohjalla kohti hotellia. Se koostui loputtomista pikku ylä- ja alamäistä ja tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Polun varrella matkantekoa helpottivat infotaulut, joista pystyi lukemaan kiintoisaa tietoa alueen eläimistä ja elinkeinoista. Olisin itse jäänyt mielelläni tutkiskelemaan tauluja pidemmäksi aikaa, mutta äiti vaati matkan loppuun saattamista pikimmiten. Ohitimme Pallaksen vanhan funkkishotellin rauniot, joiden ympärille oli sommiteltu Lena Stenbergin taideteos, joka oli paikalla muistuttamassa hotellista, jonka saksalaiset tuhosivat vetäytyessään Lapista. Teos veti hiljaiseksi ja ohitimme hotellin vanhan sijan vaitonaisina.

Nähtiinhän niitä porojakin viimein!

Lopulta näimme jo polun pään hotellin pihassa ja viimeiset metrit taittuivat puolijuoksua. Polulta teimme myös reissumme ensimmäiset porohavainnot: Pallas-hotellin muodostamassa varjossa köllötteli hotellin salamavaloja kaihtamattomat sarvipäät, jotka olivat ilmeisen tyytyväisiä löytämästään varjosta ja köllöttelivät sorkkaa hievauttamatta iltapäivätorkuilla. Lopetimme vaelluksemme hotellin baariin, mihin pojat olivat kerenneet jo aiemmin. Kulautin kermavaahtokaakaon kurkusta alas ja oikaisin itseni yhteen ravintolan nurkkauksen nojatuoleista. Reissu oli ollut mitä mainioin.

"Hukkukoon vaikka pois kerran taivas, maa
meitä mikään ei saa erottaa"
- Esko Rahkonen

Jaakopin jälkimietteet. Molemmat Hetta Pallas kokemukseni olivat aivan mahtavia ja ainutlaatuisia. Erona tietenkin oli seura ja seurueen koko. Leirikoulussa hyvänä puolena oli se, ettei tarvinut kantaa niin painavaa rinkkaa kuin nyt perhe vaelluksella. Emme punninneet rinkkojamme, mutta tiedän leirikoulu rinkan painaneen vain kymmenisen kiloa. Leirikoulussa oli ehkä vähän paremmat ruoat ja monta kertaa lämpimämmät kelit. Muuten molemmat reissut olivat mahtavia kokemuksia ja voin suositella reittiä vaellusharrastuksen aloittaville.

Onervan loppukommentit. Hyttysten kanssa oli todella hyvä tuuri. Olimme varautuneet reissuun hyttyshupuin ja -myrkyin. Hyttysiä ei näkynyt juuri missään, mutta Sioskurussa näkyi reilusti mäkäräisiä. Ne eivät häirinneet enää siinä vaiheessa kun sytytimme nuotion. Saimme paistettua makkarat Sioskurussa ongelmitta. Toinen paikka, jossa muutama hyttynen inisi, oli Pyhäkeron tupa. Sen luona pysähdyimme ottamaan vettä kaivosta. Hyttysiä ei silloinkaan ollut riesaksi asti. Muissa paikoissa tauoilla saattoi pari hyttystä inistä, mutta ne eivät olleet häiriöksi. Yksi tekijä hyttysten puuttumiseen vaikuttanut tekijä oli kova tuuli.

Nautittuamme juomat Pallas hotellilla lähdimme autolle. Meidän auton viereen oli parkkeerattuna venäläisin kilvin liikkuva auto, joka näytti miltei panssaroidulta armeijan ajoneuvolta. Kun me lähdimme ajamaan kohti Yllästä, venäläinen auto ajoi edellämme. Isä oli ratissa ja minä vasta ajokortin saaneena seurasin tiiviisti isän ajamista. Äiti nukkui. Ilmeisesti vaellus oli vienyt häneltä riittävästi energiaa, että autossa nukkuminen onnistui. Matkaa ylläkselle oli noin 70 km, joka kesti puolisen toista tuntia.

Ylläksen mökille päästyämme päätimme jättää rinkat autoon ja ottaa vain tarvittavat tavarat sisälle. Söin ensin vaellukselta ylijääneen leivän. Äiti laittoi saunan päälle. Syötyäni menin lueskelemaan. Minä kävin ensin saunomassa ja minun jälkeen kävivät loput. Otin saunajuomani ja menin lueskelemaan. Menimme nukkumaan ajoissa tietäen seuraavana päivänä olevan pitkä 420 kilometrin ajo kohti Oulu ja kotia. Muuten suunnitelma oli ihan hyvä paitsi, että minä en saanut unta kuin vasta aamuyöstä. Mietin jälkikäteen sen johtuneen keskiyön auringosta.