torstai 30. toukokuuta 2024

Camino del Norte, osa 1: Irún – Portugalete

Matkakertomus Pohjois-Espanjan rannikolla kulkevalta 835 kilometrin pituiselta Camino del Norte -reitiltä. Aloitin matkan Irúnista huhtikuun puolivälistä ja saavuin Santiago de Compostelaan noin viiden viikon kävelyn jälkeen. Tarkalleen ottaen kävely ajoittui aikavälille 16.4.–21.5.2024. Kävelypäiviä kertyi yhteensä 36 ja keskimääräinen taival päivää kohti oli 23,2 kilometriä. Pitkähkö matkakertomus on jaettu neljään osaan seuraavasti:

  1. Irún – Portugalete
  2. Portugalete – Nueva
  3. Nueva – Figueras ja
  4. Figueras – Santiago de Compostela

KLM:n lento Helsingistä sujui ongelmitta kunnes Schipholin lentokentällä saapumisportin ovi jumittui kiinni. Kun ovi lopulta saatiin auki, oli vain vartti aikaa juosta valtavan lentoaseman toiseen päähän uudelle lähtöportille… jossa sitten täytyikin odotella City Hopperille ajavaa bussia kelpo tovi. Kummallakin KLM:n lennolla tarjoiltiin leipiä ja virvokkeita maksutta. Bilbaon lentoasemalla nousin ulko-oven vieressä odottavaan onnikkaan (3 €), joka sukkuloi lentoaseman ja Bilbao Intermodal -aseman väliä. Tällä kyydillä pääsin parin korttelin päähän Ibis Budget Bilbao City hotellista, joka on huokea (52 €), mutta siisti ja kaikki oleellinen toimii loistavasti.


Aamulla sää oli pilvinen ja tihkutti. Kävin suihkussa ja kävelin sitten takaisin Bilbao Intermodal asemalle hankkiakseni lipun klo 11 Alsa-bussiin, jossa ei ollut enää tilaa. Seuraava mahdollisuus vasta klo 13:30, joten siihen sitten lippu. Sadattelin kehnoa tuuriani. Olisin voinut loikoilla hotellissa puolille päivin. Lampsin aamupalalle läheiseen kahvilaan. Tonnikalalla ryyditetty tortilla de patatas ja pala patonkia & esspresso yhteensä 3,5 €. Maukasta ja hinta/laatu -suhde erinomainen. Kuuntelin naapuripöydän keskustelua. Kieli ei ollut espanjaa, joten oletettavasti se oli baskin kieltä eli euskaraa. Se on ainoa paleoeurooppalainen kieli, joka on säilynyt indoeurooppalaisten muuttoliikkeiden jälkeen. Euskaran alkuperä on tuntematon, eikä sillä ole sukulaisuutta muiden tunnettujen kielten kanssa.


Bussi pysähtyi San Sebastianissa ja jatkoi sitten Irúnin linja-autoasemalle, joka oli remontin ajaksi siirretty viereiselle parkkipaikalle. Hyppäsin ulos onnikasta ja vilkaisin huolestuneena taivaalle. Se oli kauttaaltaan harmaiden pilvien peitossa. Toivoin ennättäväni majapaikkaan ennen sääennusteen lupaamaa sadetta. Kiiruhdin tihkusateen kastelemia katuja pitkin Irúnin katedraalille eli Iglesia de Nuestra señora del Juncalin luo. Sitä remontoitiin koko renesanssin ajan, karkeasti ottaen vuosina 1300-1500, joten se on nyt siis hyvässä kuosissa. Kirkon seinässä oli ovi, jota koputin. Ei vastausta. Väänsin kahvaa ja pukkasin. Ovi avautui. Toimistohuoneesta löysin papparaisen, jonka varaan olin laskenut paljon. Seurasi koominen keskustelu, jossa sekoittuivat espanja, englanti ja elekieli. Lopulta sain kouraani pyhiinvaelluspassin, jonka avulla voisin majoittua huomattavan huokeasti seuraavina viikkoina. Kiitin ja tarjosin maksua, mutta tästä ukko kieltäytyi toivottaen vain “Buen camino”.


Edessä oli enää muutaman kilometrin taival. Ostin arabipoikien kaupasta pari vesipulloa ja ylitin sitten sillan, jonka ali kulki useita vierekkäin kulkevia junanraiteita. Rautatien saapuminen vuonna 1864 teki Irúnista Espanjan rautatieliikenteen tärkeän solmukohdan. Täällä tehtiin tarvittavat temput junien siirtämiseksi Iberian niemimaan raideleveydestä (1668 mm) eurooppalaiseen raideleveyteen (1435 mm). Tullivirkailijat, rautatieläiset ja rajavartijat ovat perinteisesti muodostaneet keskeisen osan Irúnin aktiivisesta väestöstä.


Pilvet riippuivat alhaalla. Kiristin vauhtia ja mietin samalla, mihin olinkaan taas tullut ryhtyneeksi. Edessä olisi reilun kuukauden verran hikoilua, jalkavaivoja, huonosti nukuttuja öitä, outoa murkinaa, peseytymistä kylmissä suihkuissa ja alituista vieraskielistä pulinaa. Tunsin outoa kipua kummassakin jalkapöydässä. Ehkä se oli vain tottumattomuutta ajankohtaisiin jalkineisiin, tai sitten se oli jotain vakavampaa. Kotvan kehittelin kaikenlaisia huolenaiheita oikein urakalla, mutta sitten puuska meni ohi.


Saavuin majapaikkaani Casa Rural Iketxe. Pihalla juoksenteli kanoja. Oven pielessä kohosi palmu ja komea kaktus. Soitin kelloa ja hauraan näköinen ystävällinen mummeli, Fatima, ilmestyi toivottelemaan tervetulleeksi. Ilmeni, ettei päivällistä olisi tarjolla, pitäisi kävellä pari kilometriä läheiseen ravintolaan. Patonkia kuitenkin olisi, ja juustoa, joka vaikutti manchegolta. Viiniäkin löytyisi tilkkanen, joten päätin jättää varsinaisen päivällisen väliin ja keskittyä käsillä oleviin tykötarpeisiin. Juusto oli niin hyvää, että itku meinasi päästä.



1. Kävelypäivä. Irún – San Sebastian.
Viimeistään aamupalalla päätin unohtaa hassun ajatukseni nälkä-caminosta, kävelyretkestä, jonka aikana paino putoaa muutaman kilon. Itse asiassa tämä kieltäymyksellinen orientaatio tuntui kiihottaneen ruokahaluani. Täytin patongin Manchegolla ja chorizolla, ja toisen puolipehmeällä Ruta Xacobea -juustolla, jonka pähkinäinen vivahde kutkutteli makunystyröitä riettaasti. Jälkiruoaksi paahdoin muutaman leivän Fatiman keittiössä, sipaisin päälle reilusti voita ja hilloa. Kastoin maitokahviin makeita Rosquilla-rinkeleitä ja pistelin tuulensuojaan pari pientä Madalena -kakkua.

Yön aikana sade oli muuttunut kohtalaiseksi. Edellisten kävelyretkieni sadekatastrofeista viisastuneena käytin hyvän tovin varmistaakseni kaiken oleellisen olevan suojassa kastumiselta. Sain Fatimalta muutaman muovipussin eväiden ja elektroniikan suojaamiseen. Maksoin kymmenen euroa viinistä, iltapalasta ja eväsleivistä, vaikka Fatima ei olisi halunnut niistä senttiäkään. Nostin repun selkääni. Kaksi kissaa ja iso joukko kanoja jonotti ulko-oven takana päästäkseen sisälle lämpimään. Eivät päässeet.



Edellisenä päivänä en ollut nähnyt muita Jaakontien kulkijoita, mutta nyt seuraa alkoi löytyä. Ensin törmäsin Bretagnesta kotoisin olevaan Jean-Pauliin, sitten bordeauxilaiseen Patriceen ja bretagnelaiseen Reginaan, jotka lähentelivät 70 vuoden ikää. Regina kertoi kävelysauvojen käytön vähentävän nesteen kertymistä käsiinsä pitkien patikointipäivien aikana. Amerikkalainen pariskunta kipitti ohitseni. Saksalaiset kulkivat omissa pikkuporukoissaan.


Bretagnen Jean-Paulista ajatukseni vilistivät toiseen Jean-Pauliin, filosofi Sartreen, jonka mukaan ihminen on "tuomittu olemaan vapaa". Ihminen syntyy ilman ennalta määrättyä olemusta ja on vapaa määrittelemään oman elämänsä suunnan. Hulluimmillaan tämä vapaus voi näyttäytyä niin, että ihminen jättää mukavan arjen ja lähtee päivästä ja viikosta toiseen jatkuvalle kävelyretkelle. Toisaalta ihmiseloon kytkeytyvä vapaus voi olla myös ahdistavaa, koska vapauteen liittyy myös vastuu omista valinnoista. Siinäkö syy nykyiseen ahdistuneisuuden yleistymiseen?


Maastoauto pysähtyi lehmien laidunmaan viereen. Autosta kömpi ulos nuori mies, joka alkoi viskellä lehmiä vaaleilla kepeillä. Kipitin lähemmäksi kummissani. Vaaleat kepakot paljastuivat vanhentuneiksi patongeiksi, joita lehmät pistelivät poskeensa halukkaasti. Näin varhain keväällä lehmillä ei kuulemma ollut riittävästi ravintoa tarjolla laidunmaalla, joten sitä täydennettiin vanhalla leivällä. Lehmä popsimassa patonkia oli päivän lystikkäin näky!


Jyrkkä laskeutuminen Pasaiaan paljasti vihdoin merinäköalat, joiden vuoksi olin osaltaan päätynyt ajatukseen Camino del Norten patikoinnista. Pasaialla on luonnonsatama, jonne pääsee kapean luonnollisen kanavan kautta. Monte Ulía ja Jaizquíbel -vuoret suojaavat satamaa sen molemmin puolin. Iso rahtilaiva lipui parhaillaan kanavassa avomeren suuntaan. Rannassa polski joukko sukellustamineisiin sonnustautuneita nuorukaisia. Huhtikuussa 1777 ranskalainen Lafayette lähti juurikin Pasaian satamasta kohti Pohjois-Amerikkaa. Lafayette tuki Yhdysvaltain itsenäisyystaistelua ja palveli George Washingtonin kenraalina osallistuen mm. Saratogan taisteluun. Lafayetten panos Yhdysvaltain itsenäistymiseen oli merkittävä.


Maksoin kaksi euroa lautturille, joka kyyditsi toiselle rannalle. Olin patikoinut nelisen tuntia ilman taukoa, mutta en kaivannut lepoa. Ohitin Albaolan, jossa uudelleen rakennetaan baskien 1500-luvun valaanpyyntilaivaa, San Juania. Nousin hikeä tihkuen noin miljoona betonista valettua askelmaa Monte Ulían harjalle ja jatkoin länttä kohti. Tunteroisen kuluttua näin tien vieressä luomuleipomon. Tilasin appelsiinimehun ja käväisin vessassa. Muhkeapartainen Elio viittoili peremmälle ja kertoi leipomon toiminnasta. Valitsin herkullisen näköisestä valikoimasta muffinssin. Tässä kahvilassa maksu suoritetaan omantunnon mukaan. Pudottelin kolikoita pieneen lippaaseen, ehkä liikaakin.


Laskeutuminen San Sebastianiin oli pitkä ja paikoin jyrkkä. Astelin varovasti betonisella kulku-uralla, mutta pyllähdin siitä huolimatta jalan luistaessa altani. Käsi kerkesi pehmentämään pudotusta ja selvisin ilman vaurioita. Jälkeenpäin tuumin, että yksikin kivi kämmenen alla olisi tuntunut varsin epämiellyttävältä. San Sebastianissa vastustin McDonald'sissa asiointia ainakin viitisen sekuntia.



2. Kävelypäivä San Sebastian – Zarautz.
Havahduin yöllä epämääräiseen levottomuuteen. Napsautin valot päälle ja kas, tyynyn päällä kipitti kaksi lutikkaa. LÄTS! ja LÄTS! Verenimijät olivat jo käyneet ruokailemassa, kun lakanaan jäi punaiset läiskät. Kolmas kipitti vielä vähän etäämpänä. LÄTS! Tämä poloinen kuoli nälkäisenä. Olin illalla tarkistanut sängyn huolellisesti löytäen muutaman veriläiskän, mutta en itse luteita ja tuuminut optimistisesti, että ongelmasta olisi päästy eroon ennen saapumistani.


Nyt jälkiviisaasti ymmärrän, ettei pieniä ja ovelia luteita voikaan löytää. Ainoastaan näiden pikkuvampyyrien jälkeensä jättämiä jälkiä ja merkkejä voi havaita ihmisaistein. Tarkistin yöllä sängyn uudelleen löytämättä lisää inhotuksia. Sonnustauduin koko vartalon peittävään suoja-asuun, jolle vaimoni oli kotona naureskellut. Pitkähihainen ja -lahkeinen asu yhdessä sukkien, käsineiden ja hyttyshupun kanssa muodostivat kokonaisuuden, jonka turvin sain jotakuinkin levollisen unen loppuyöksi.


Aamulla ilmoitin lutikkahavainnosta majapaikan väelle ja laittauduin matkaan. Sääennusteen vastaisesti pilvien lomasta pilkisti sinistä taivasta. Sade ei sinänsä olisi ollut yllätys, sillä San Sebastiánilla on merellinen ilmasto ja se on yksi Espanjan sateisimmista kaupungeista. Keskimäärin San Sebastianissa sataa noin 1500 mm vuodessa. Vertailun vuoksi vuotuinen sademäärä on Helsingissä noin 700 mm ja Oulussa noin 600 mm.


Ohitin La Conchan, joka on Tripadvisorin arvioiden mukaan koko Espanjan paras ranta. Nyt se oli paria intomielistä aamupolskijaa lukuun ottamatta autio. Traktorin vetämä siivouskärry pöyhi roskia hiekasta ja vanha rouva touhusi koiransa kanssa. Rannalla kohosi Sir Alexander Flemingin muistomerkki. Kyseessä ei ole James Bond -kirjojen kirjoittaja Ian Fleming, vaan skotlantilainen mikrobiologi, joka tunnetaan penisilliinin keksimisestä.


Aamukahvi oli jäänyt väliin ja tähyilin toivorikkaana avointa kahvilaa. Niitä ei näkynyt, mutta näkyi ylämäki ja portaat, joita pitkin pääsin kapuamaan Monte Igueldo -vuorelle. “Vuori” on korkeuseroja ajatellen ehkä hieman mahtaileva ilmaus näille kukkuloille, joita kohoaa viljalti Espanjan pohjoisrannikolla. Mutta jos ajatellaan ylös kiipeämisen vaatimaa työmäärää, joka on varsin huomattava, rinteiden jyrkkyyden ansiosta, vuori on ehkä sittenkin asiallinen nimitys. Huokaisin ja ryhdyin kiipeämisurakkaan.


Ylhäällä Monte Igueldon laella saavuin hotellin luo. Kysyin vastaanotosta liikenisikö tilkka kahvia. Virkailija kertoi hotellin palvelujen tarkoitetun yksinomaan hotellin asiakkaille. Pienen juttutuokion kuluessa Señor Iñato kuitenkin varmistui siitä, etten ollut saksalainen ja haki keittiöstä kupillisen maitokahvia, eikä suostunut vastaanottamaan tarjoamaani maksua. En tohtinut koetella vieraanvaraisuuden rajoja ehdottamalla pistäytymistä myös vessassa.


Niityllä laidunsi pörheäturkkisia valkoisia lampaita. Muistin, miten jokunen vuosi sitten janoinen Hilikku oli hellepäivänä hauskuttanut Jaakoppia ja Joonatania ranskalaisella reitillä huutamalla lampaille “Kuka on janoinen?” ja “Kuka haluais oluen?”. Lampaat olivat vastanneet kuorossa:

- mää

- mää

- mää-ä-ä-ä

Siispä huikkasin lampaille: “Kenellä on hyvät villat?” Kukaan ei vastannut. Ja puolen sekunnin kuluttua älysin, ettei myöskään kysymyksenasetteluni olisi tuottanut haluttua tulosta. Luikin nolona polunmutkan taakse.


Neljän tunnin tauottoman patikoinnin jälkeen kuulostelin huolestuneena etäältä kantautuvaa ukkosen kumua. Edessäpäin taivas oli tummien pilvien peitossa. Pitkän alamäen päässä näkyi mökki, jonka kyljessä erotin jotain pilgrim-teemaista. Lampsin lähemmäksi ja totta vieköön, siinä kohosi vapaaehtoisvoimin ylläpidetty Jaakontien kulkijoiden kahvila. Samalla hetkellä, kun ovi sulkeutui takanani, taivaallinen vesisuihku käännettiin täysille ja salama välähti. Rajuilma kesti juuri sen ajan, kuin kahvikupin tyhjentäminen kesti. Kupposella ei ollut ennalta määriteltyä hintaa, vaan kukin maksoi taloudellisten voimavarojensa mukaan. Käväisin vessassa, nakkasin repun selkääni ja palasin patikoitsijan rooliin nauttien täysin siemauksin kosteasta happipitoisesta ilmasta. Kotvan kuluttua reitti vei metsään, jossa eteneminen muuttui hitaaksi tasapainotteluksi märältä kiveltä toiselle.


Oriossa nautin lounaaksi Ensalada Mixtan eli sekasalaatin, joita olin kaivannut edellisestä Espanjan visiitistäni lähtien. Sitten oli edessä enää Jaizkibelille kiipeäminen ja laskeutuminen Zarautziin. Majoituin paikalliseen hostelliin ja popsin iltapalaksi Roquefort -juustolla ryyditettyä kanaa. Edellisen yön lutikoiden riivaamasta majapaikasta tuli viesti, että maksu palautetaan.



3. Kävelypäivä: Zarautz – Zumaia.
Edessä lyhyt, noin peninkulman pituinen päivätaival, joten herätys vasta kahdeksalta. Ajatuksenani oli kahden normikävelypäivän jälkeen hieman lepuuttaa koipia, antaa niiden rauhassa sopeutua edessä olevaan urakkaan. Siemailin kiireettömän  tuplaespresson läheisen leipomon kahvilassa ja lähdin sitten lampsimaan kohti turistikaupungin keskustaa. Zarautzin asukkaat ovat villiintyneet lainelautailusta ja kaupungin liepeillä järjestetään vuosittain useita kilpailuja. Vilpoisesta aamusäästä piittaamatta joukko nuoria kurssilaisia kiikutti lainelautojaan rannan suuntaan.


Zarautzin ja Zumaian kaupunkien välillä kohoaa pitkulainen vuori, jota lähdin kiertämään rantaviivaa pitkin. Paikalliset käyttävät ahkerasti tien N-634 vieressä kulkevaa hyväkuntoista kevyenliikenteenväylää ulkoiluun. Ohitseni kipitti vipperäjalkaisia senioreita ja juoksuasuihin sonnustautuneita neitoja. Kivivyöry oli hiljattain rymistellyt alas jyrkkää vuoren rinnettä, mutta jäänyt satimee tien laitaan viritettyyn teräsverkkoon. Etäohjatulla pitkävartisella kauhalla ja kahdella kuorma-autolla varustautunut tiimi nosteli vyörymän maa-ainesta pois turvaverkkoa kuormittamasta.


Seuraavassa lahdelmassa kolmen ukon työporukka taputteli sementtiä kulkuväylän perustuksiin. Ohitin hauskan näköisen köynnösten peittämän talon. Saapuessani Getariaan näin paikkakunnan kuuluisimman henkilön, Juan Sebastián Elcanon muistomerkin, joka on rakennettu vanhan muurin bastionille. Veistos toi mieleen purjelaivojen keulakoristeita. Elcano oli navigaattori ja laivanomistaja, jonka juuret ovat Getariassa.


Elcano osallistui Magellanin kuuluisalle vuonna 1519 alkaneelle tutkimusmatkalle, joka lähti etsimään läntistä meritietä Itä-Intian rikkauksille. Matkalla tutkimusmatkailijat kohtasivat myrskyjä, kokivat nälkää ja janoa ja kahinoivat paikallisten väestöjen kanssa. Elcano valittiin uudeksi matkanjohtajaksi Magellanin kuoltua Filippiineillä. Elcano ohjasi laivaston läpi Tyynenmeren ja löysi tien Filippiinien ja Uuden-Guinean kautta Intian valtamerelle. Retkikunta palasi Espanjaan vuonna 1522 osoittaen, että maapallo oli todellakin pyöreä. Vain yksi viidestä matkaan lähteneestä laivasta ja parisenkymmentä miehistön jäsentä palasivat reissusta.


Elcanon muistomerkin kylkeen oli rakennettu pilotaleku eli pallopaikka, jolla pelataan baskien kansallispeliä, pelotaa. Pelissä mäiskitään nahalla päällystettyä kumipalloa 12-14 metrin korkuista seinää vasten erityisellä lyöntivälineellä, sestalla. Lyönnin voi suorittaa myös paljaalla kädellä tai erityisellä pelikäsineellä. Pelotasta on useita variaatioita, joista “Cesta Puntalla” on tehty nopeimman pallon maailmanennätys, 240 km/h. Astelin kahvilaan, jossa ei myyty valmista asiallista purtavaa, vaan eräänlaisia rakennussarjoja. Ostin kahvin ja appelsiinimehun sekä uunituoreen patongin ja puolikypsytettyä juustoa, joista kokosin purtavaa.


Tuskin olin päässyt takaisin polulle, kun edellisestä yöpaikasta tuttu Enrico huikkasi tervehdyksen selkäni takaa. Loppumatka Zumaiaan sujui siivillä keskustelun kehkeytyessä varsin kiintoisaksi. Enrico kertoi työskentelevänsä energia-alalla ja auttavansa yrityksiä optimoimaan energiankulutustaan. Vapaa-ajallaan – jota on aivan liian vähän – nuorukainen kertoi improvisoivansa jazzia tutun laulajan kanssa. Enricon työura on suurelta osin vanhempien suunnittelun ja patistamisen tulosta, joten nyt on pohdinnassa työuran jatkokuviot, ja siihenhän camino on varsin sopiva viitekehys.

Juuri ennen Zumaiaa taivaalta ropsahti reipas sadekuuro, joka kasteli housuni litimäriksi. Zumaiassa maistoin Enricon kannustuksesta San Miguelin Radler -versiota. Se oli niin makoisaa, että tilasin toisenkin. Sitruunalla terästetty ja tavallista miedompi olut sopii kuulemma erinomaisesti kalaruokien kanssa nautittavaksi ja janojuomaksi kuumina päivinä. Enrico popsi lounaspalaksi metrin mittaisen, munakkaalla täytetyn patongin. Löysin majapaikan Booking.comista ja Enrico lähti taivaltamaan eteenpäin.

Nousin muutaman sadan metrin matkan ja pimputin hostellin ovikelloa. Ei vastausta. Olin paikalla liian aikaisin. Aikaa tappaakseni astelin läheiselle rantatörmälle ja edessäni avautui henkeäsalpaava näky. Biskajanlahden tyrskyt murtuivat kaukana alhaalla lähes pystysuoraan kallioseinämään. Maisema oli niin intensiivisen massiivinen, että pyörrytti. Muutama lokki liihotteli ohitseni ja kirkui epäviehkosti. Palasin kokeilemaan onneani majapaikan kanssa. Emäntä Maialen avasi oven ja varmisti, ettei minulla ole mitään kissoja vastaan, niitä kun on taloudessa viisi.


Pian jälkeeni hostelliin tupsahti myös itä-berliiniläinen Antje, joka kertoi tykkäävänsä merestä ja retkeilevänsä Espanjan pohjoisrannikolla ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Popsin päivälliseksi läheisen kaupan antimia, nuudelia sekä koemielessä säilykemurkinaa, pastaa chorizokastikkeella. En kokeile uudelleen. Paikan isäntä Xabier kertoi pariskunnan pyörittäneen majoituspalvelua noin vuoden ajan. Kysyin kuinka usein alalla törmää lutikoihin. Xabier oli teeman suhteen ihan kujalla, joten käytin tovin perusasioiden selventämiseen.


Sitten majatalon kolmas asiakas, eläkettä odotteleva saksalainen anestesiologi Michael palasi päivällisretkeltään. Michael kertoi vielä toipuvansa parin vuoden takaisesta kolarista ja ajankohtaisesti oli käynnissä jonkinlainen elämän kokonaistilanteen uudelleenarviointi. Muistelin aikaisempaa kohtaamistani Enricon kanssa ja myöntelin, että camino saattaa olla siihen oikein hyvä ympäristö. Michaelin elämä oli pyörinyt työn ympärillä siinä määrin, että aikaa oli jäänyt vain nukkumiseen. Kaiken kukkuraksi poloisen varvas oli hankautunut rikki ilkeän näköisesti.


4. Kävelypäivä Zumaia – Deba.
Kiskoin kaihtimet ylös ja avasin ikkunan. Vaikutti siltä, että edessä olisi reissun ensimmäinen aurinkoinen päivä. Olin edellisenä iltana hankkinut juustoa ja meetvurstia, ja nyt aamulla survoin niitä kahden patongin pätkän väliin. Näiden eväiden turvin toivoin pärjääväni seuraavaan majapaikkaan asti. Kahden vuorokauden takaiset lutikanpuremat olivat alkaneet kutista entistä pahemmin.


Päivän teemaksi muodostui ylös-alas-kiipeily rannan tuntumassa. Se alkoi Itzurun kallion laelta Pyhän Elmon kappelilta, joka on peräisin 1500-luvulta. Kappeli on omistettu merimiesten suojeluspyhimykselle ja rakennettu suojelemaan kaupungin merimiehiä. Pyhä Elmo eli Erasmus Formialainen oli pyhimys ja marttyyri, joka kuoli noin vuonna 303. Elmon työnkuva ei rajoitu merimiesten suojelemiseen, vaan hän auttaa myös ihmisiä, joiden umpilisäke on tulehtunut sekä lievittää synnytyskipuja, koliikkia, suolistohäiriöitä ja muita vatsasairauksia. Pyhä Elmo oli jokseenkin jääräpäinen tyyppi. Lymyiltyään seitsemän vuotta vuorella Libanonissa Elmo suostui kuitenkin palaamaan kaupunkioloihin enkelin häntä ankarasti patistettua. Matkalla kaupunkiin Elmo kohtasi sotilaita. Hän myönsi olevansa kristitty, joten sotilaat veivät hänet keisari Diocletianuksen eteen tuomittavaksi. Asianmukaisen kidutuksen jälkeen Elmo sidottiin kahleisiin ja heitettiin vankilaan, mutta taas enkeli ilmestyi ja auttoi häntä pakenemaan. 


Lyciassa Elmo herätti kuolleista erään arvostetun kansalaisen pojan, mistä seurasi useita kasteita. Keisari hermostui ja käski pidättää Elmon. Tuleva pyhimys kuskattiin epäjumalan temppeliin, mutta kaikki epäjumalat kaatuivat ja tuhoutuivat, ja temppelistä nousi tuli, joka iski moniin pakanoihin. Nythän keisari hirmustui toden teolla. Elmo tuupattiin tynnyriin, jossa oli ilkeitä piikkejä, ja vieritettiin alas mäkeä pitkin. Taas enkeli paransi Elmon haavoistaan. Elmo pidätettiin, piestiin ja sitten hänen päälleen levitettiin pikeä ja sytytettiin tuleen, ja silti hän selvisi. Seuraavassa vaiheessa Elmo nakattiin tyrmään suunnitelmana nälkään näännyttäminen, mutta Elmo otti hatkat. Käännyttäessään pakanoita taas liian julkeasti Elmo jäi kiinni ja edessä oli entistä julmemmat otteet. Elmon vatsa viillettiin auki, ja hänen sisäelimensä kierrettiin vinssin ympärille. Siitä ei sitten enää noustu.


Elorrixassa saavuin kävelevän kansanosan tukikohtaan, johon kuului virvokkeita myyvä asuntovaunu ja vesiklosetti. Ostin kärrystä sitruunalla maustetun miedon oluen, johon olin mielistynyt edellisenä päivänä. Valitsin rannan tuntumassa kulkevan reitin, joka ei kulkisi kylien kautta, vaan mahdollisimman suoraan Debaan. Patikoitsijoita oli liikkeellä viljalti. Ihastelin maiseman vehreyttä ja LÄTS!, astuin edellispäivien sateiden tuottamaan kuralällyyn. Onneksi lenkkareiden pohjat ovat melko paksut, joten kosteus ei tunkeutunut kenkien sisään ja loppupäivän aikana savet varisivat pois.


Debaa lähestyessäni sivuutin maatalon ja pikkuinen koira kipitti perääni. Se räksytti kimeällä äänellään niin rasittavasti, että päätin pelästyttää sen. Pyörähdin pituusakselini ympäri ja murahdin uhkaavasti. Koiruli otti jalat alleen. Käännyin takaisin menosuuntaani ja jatkoin matkaa. Mutta eipä aikaakaan, kun räkytys alkoi uudelleen. Pyörähdin taas ympäri, syöksähdin hieman karvaturria kohti ja elehdin toivoakseni huomattavan uhkaavasti. Koiruli vilisti pakoon erinomaista vauhtia. Tyytyväisenä astelin navetan kulman ympäri ja olin niin sanotusti saada paskahalvauksen. Valtava iso musta koira syöksyi suuntaani päästäen kidastaan vertahyytäviä karjahduksia. Vasta noin metrin päässä teräsketju katkaisi pedon ryntäyksen. Olin saanut maistaa omaa lääkettäni.


Laskeutuminen Debaan vaati kärsivällisyyttä. Hitaita askeleita kiveltä toiselle. Olin kiitollinen siitä, ettei maasto ollut märkä. Pitkältä tuntuneen päivätaipaleen jälkeen kaupunginaukio pöytineen ja päivänvarjoineen oli ihastuttava näky. Ostin välipalaksi “Empanada de Bacalaon” eli kuivatusta turskasta valmistetun piiraan ja oluen. Wise Pilgrim -oppaasta selvisi, että albergueen päästäkseen täytyy ensin pistäytyä paikkakunnan turisti-infossa. Siispä sinne. Turisti-infosta sain koodin alberguen ulko-oveen ja leiman pyhiinvaelluspassiini. Albergue oli rakennettu juna-aseman kahteen ylimpään kerrokseen. Majoituin yläpetille ja kävin iltapalalla läheisessä ravintolassa.



5. Kävelypäivä: Deba – Markina-Xemein.
Havahduin yöllä omaan rupsautukseeni, vaikka nukuin tulpat korvissani. Itse asiassa arvelin kaikkien paikkakunnan 5445 asukkaan heränneen tähän tapahtumaan. Varsinaisesti heräsin klo 6, pakkailin kamat reppuuni ja hipsin pihalle. Oli vielä pimeää ja taskulamppu oli tarpeen. Tähystin reittimerkintöjä aamun koleudessa  ja olin jo kääntymäisilläni pienvenelaiturille, kun ystävällinen muori viittoili oikean sillan, jota pitkin pääsin joen yli. Edessä oli taas kelpo kapuaminen. Sulloin takin reppuuni ja pistin vipinää virsuihin. Muutaman kilometrin päässä täytin vesipulloni alberguessa, jonka väki oli vasta heräilemässä.


Kolmen tunnin tauottoman kävelyn jälkeen pysähdyin Olatziin. Tabernan edustalla reppunsa kimpussa puuhaava yksinäinen Jaakontienkulkija arveli paikan avautuvan kymmeneltä eli puolen tunnin kuluttua. Sadattelin kehnoa tuuriani. On vaikeaa olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Lisää kulkureita alkoi ilmestyä Tabernan pihalle. Täytin vesipulloni julkisesta hanasta. Mutustelin aamiaiseksi patongin puolikkaan, mutten saanut kerättyä puhtia matkan jatkamiseen. Lorvin pihapiirissä vaaditun ajan ja säntäsin sitten ensimmäisenä sisään. Täydensin aamupalaani kahdella pottumunakkaalla täytetyllä sämpylällä, maitokahvilla ja persikkamehulla.


Sitten edessä oli tapahtumaköyhä ja tauoton neljä ja puolen tunnin patikointi metsien läpi, ylös ja alas kukkuloiden rinteitä. Kuuntelin äänikirjaa. Ohitin metsätyömaan. Jalat toimivat tunnista toiseen kuten niiden on tarkoituskin toimia. Saavuin Markina-Xemeiniin puoli neljän maissa ja löysin avoimen kahvilan virvoittavine juomineen.


Markina-Xemein on maailmankuulu kivenlouhijoiden tyyssija ja Markinan musta marmori kilpailee laadussa Italian Carraran marmorin kanssa. Paikkakunnan puunjalostusteollisuus hyödyntää samoja männiköitä, joiden läpi tänään tallustelin. Aikaisemmin kylässä on ollut myös metalliteollisuutta. Kuninkaallisten asiakirjojen mukaan Markinan sepille annettiin vuosina 1471, 1495 ja 1499 tehtäväksi jousimiesten henkilösuojainten eli haarniskojen valmistus. Lisäksi Markina-Xemein on monien huippuluokan pelotanpelaajien synnyinpaikkana ja kunnan pilotaleku on todellinen tietämyksen helmi tässä urheilulajissa.


Majoituin albergueen, jossa reput jätettiin oudon vinolattiaiseen tilaan ja suihkussa tuli välillä lämmintäkin vettä. Suihkuttelin enimmät kurat kropastani, pyykkäsin ja hain läheisestä Supermercadosta eväspatongin ja pähkinöitä  seuraavalle päivälle. Kirjoittelin päivän tapahtumia muistiin baarissa, jonka isossa telkkarissa pelattiin pelotaa ison ja innokkaan yleisön edessä. Myös baariyleisö eli väkevästi mukana spektaakkelissa, josta en itse paljoakaan ymmärtänyt.



6. Kävelypäivä: Markina-Xemein – Olabe.
Hyvät yöunet, vaikka edellisenä iltana oli alberguesta tapahtunut spontaani joukkopako, kun joku oli nähnyt tai luullut nähneensä lutikan. Olin tarkistanut sänkyni ja patjani asianmukaisesti löytämättä merkkejä lutikoista, joten olin jäänyt albergueen. Lutikkapaniikin hyökyaalto oli pyyhkinyt mennessään myös viereisen pedin latinonuorukaisen, joten saatoiin nauttia isossa makuusalissa tavanomaista jykevämpää yksityisyyttä.

Sitten alkoi huonojen uutisten vyöry. Katkolahjehousuni näyttäisivät olevan kulumassa puhki. Fjällräven hehkuttaa G-1000-materiaalinsa kestävyyttä, mutta se taitaa olla vain markkinapuhetta. Aurinkovoideputeli oli avautunut repun taskussa. Tököttiä oli valunut muovipussiin, johon oli tullut reikä ja sotku oli levittäytynyt taskun pohjalle. Lisäksi aamulla hampaita harjatessani vakuutuin siitä, että reissulle hankkimani näppärä matkahammasharja oli perin kehno. Harjakset ovat liian pehmeitä. Pesuoperaatio tuntuu osapuilleen samalta kuin olisi höyhenellä kutitellut hampaita ja ikeniä.


Löysin avoimen kahvilan alberguen läheltä ja jämähdin sinne pitkälle aamiaiselle puoleksitoista tunniksi, koska miksi ei? Popsin pottumunakasta, joka Espanjan pohjoisrannikolla paistetaan oudon vaaleaksi. Vaikuttaisi siltä, että toisinaan valmistusprosessissa myös oikaistaan julkeasti käyttämällä jonkinlaista peruna-sipuli-puolivalmistetta, ehkä pakastetta. O tempora, o mores! Café con leche ja makoisa persikkamehu lievittivät hieman järkytystä. Varasin sähköpostitse yöpaikan noin 17 kilometrin päähän. Pohjanmaalla tällainen päivätaival ei olisi temppu eikä mikään, mutta Baskimaan alituinen ylös-alas-meno lisää rasitusta kertaluokalla. Täytin vesipulloni reitiltä löytyneestä vesipostista. Auringonpaisteesta huolimatta aamu oli vilpoinen ja iloitsin kaulaani lämmittävästä putkipiposta. Se on osoittaunut erinomaisen monikäyttöiseksi caminovarusteeksi. Sitä voi käyttää pipona ja sen voi virittää unimaskiksi, jos haluaa ottaa unet valoisaan aikaan.


Tunnin patoikoinnin kuluttua pysähdyin toiselle aamukahville Aitzabelissa ja tilasin suklaata tihkuvan napolitanan, koska miksipä ei? Astelin pontevasti toisen tunteroisen ja pysähdyin seuraavaan kahvilaan. Tilasin välipalaksi tyypillisen pinchon: tonnikalalla, sardiinilla ja pepperonilla täytetyn pikkusämpylän, sekä tilkkasen viiniä, koska huvitti. Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa, tuumin ja haukkasin sämpylää. Olin saapunut kylään nimeltä Ziortza-Bolibar, jossa Simon Bolívarin juuret ovat. Eteläamerikkalainen vallankumousjohtaja Bolivar johti Bolivian, Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Venezuelan vapaustaisteluja Espanjan siirtomaavallasta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.


Sitten taas taipaleelle, ylös ja alas kärrypolkuja. Kolme hevosta seisoskeli kylki kyljessä polun varren niityllä. Puhuttelin sitä, joka jo höristeli korviaan. Kysyin, että mahtaisiko kyseessä olla kiltti polle. Heppa hirnahti ja asteli lähemmäksi aidan viereen. Vielä kysyin, etteihän hepalla ollut suunnitelmana puraista sormia irti ohikulkijoilta ja rohkaistuin silittämään pollen turpaa. Sitten vetäydyin etäämmälle epätietoisena asiallisesta hevosen-tervehtimis-ajasta. Polle kopsutteli etujalallaan aitaa kuin olisi kaivannut lisäsilityksiä.


Maajoituin albergueen, johon olin varannut makuupaikan, mutta varaus ei ollutkaan tullut noteeratuksi, vaikka sähköpostissa oli siitä vahvistus. Sain kuitenkin viimeisen makuupaikan. Kävin kylmässä suihkussa ja pyykkäsin. Lavuaareissa ei ollut tulppia ja kotona kyhäämäni tulppaviritelmä osoittautui perin kehnoksi. Seuraavalle caminolle päätin varustautua asiallisella tulpalla, sillä se helpottaa huomattavasti päivittäistä pyykkäämistä. Kirjoittelin muistiin päivän tapahtumia alberguen pitkän pöydän ääressä, mutta ihmisten pulína ja hälinä häiritsivät keskittymistäni. Olin jo vähällä repiä ihokkaani, mutta sitten muistin Epikletoksen sanat näkökulman vaihtamisesta. Tämä kaaos ja meteli oli mahdollista nähdä myös karnevaalina ja juhlana. Keskityin hetken katselemaan kanssakulkijoitani suopein silmin ja tunsin mielenkuohuni laantuvan. Kirjoitin loppuun päivän kokemukset levollisin mielin.



7. Kävelypäivä: Olabe – Gernika-Lumo.
Surkein yö moneen vuoteen. Ensin alapedin mummo tökki kylkeen kahden maissa. Ei tainnut käyttää korvatulppia. Tosin lyhyen kuulostelun perusteella en ollut nukkumasalin ainoa kuorsaaja. Lisäksi päätäni oli alkanut jomottaa. Olin juonut liian vähän vettä edellisenä päivänä ja nyt se kostautui. Särkylääkkeet olin tunkenut fiksusti sellaiseen paikkaan repussa, että niiden esiin tonkiminen aiheuttaisi melua. En tohtinut siihen ryhtyä, jotta en uudelleen häiritsisi alamummoa. Kävin vessassa ja lääkitsin kuivunutta kroppaani juomalla reilusti vettä.

Päänsärky ei helpottanut, vaan paheni. Torkahtelin lyhyitä pätkiä. Alamummon alituiset nukkuma-asentojen vaihdot heiluttivat sänkyä niin, että havahduin hereille tuon tuostakin. Nuppia vihloi eikä oikein missään asennossa ollut hyvä olla, joten itsekin mönkyilin itsekin vähän väliä uuteen asentoon. Vihdoin seitsemältä valot syttyivät ja pääsin ensiapupakkaukselleni. Katkaisin pitkulaiset 800 mg ibuprofeenitabletin ja 1000 mg parasetamolitabletin puolikkaiksi nopeuttaakseni hieman niiden imeytymistä. Nakkasin lääkkeet suuhuni ja kiipesin takaisin yläpedille odottamaan niiden vaikutusta.


Puolen tunnin kuluttua päänsärky oli tiessään ja kömmin aamupalalle. Kulkijoiden yhteisö oli alkanut muotoutua. Oli Marie, Serge ja Cristian Kanadasta, Martin Tšekistä ja sitten kaksi puheliasta muoria Val ja Rita (Lovely Rita, meter maid) Pohjois-Englannista, läheltä Hadrianuksen muuria. Saksalainen Josefine oli edellisenä iltana tulkinnut Claptonin “Tears in Heaven” säestäen itseään kitaralla. Ja oli vielä monia muitakin kulkijoita, joita näki silloin tällöin kävellessä, kahviloissa ja majapaikoissa. Aamupala oli makoisa, joskaan ei täyttävä. Kahvia ja vähän jogurttia sekä paahdettua leipää, jonka päälle voita ja kiivimarmeladia. Laittauduin matkaan viimeisten joukossa. Aamu oli taas kylmä, sinistä taivasta pilkotti poutapilvien lomasta. Linnut lauloivat metsässä joka puolella, vaikka niitä ei näkynyt missään. Ylitin 1500-luvulta peräisin olevan yksikaarisen, kalkkikivestä valmistetun sillan. 


Kahdeksan kilometriä patikoituani saavuin Gernika-Lumoon, jossa oli käynnissä perinteiset maanantaimarkkinat. Aikaisempina aikoina ihmiset tulivat sankoin joukoin markkinoille koko maakunnasta, joten vilskettä piisasi. Markkinapäivän toimet eivät tuolloin rajoittuneet ainoastaan kaupankäyntiin, vaan siihen sisältyi myös yhteisiä lounaita, pallopelien katsomista ja kaikenlaista muutakin sosiaalista toimintaa.


Tällaisena vilkkaana markkinapäivänä Natsi-Saksan ilmavoimien Legion Condor ja Italian ilmavoimien Aviazione Legionaria hyökkäsivät Gernikaan lähes päivälleen 87 vuotta sitten. Se oli tuhoisin siviilikohteen lentopommitus tuohon maailmanaikaan. Sen tarkoituksena oli kylvää kauhua tasavaltalaisten keskuuteen ja testata uusia pommeja, kuten Luftwaffen komentajana toiminut Hermann Göring myönsi Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Pommituksessa kuolleiden tarkka määrä ole tiedossa, arviot vaihtelevat 200–1 700 kuolleen välillä. Tapaus inspiroi lukuisia eri alojen taiteilijoita, joiden töistä parhaiten tunnetaan Pablo Picasson samana vuonna valmistunut maalaus Guernica.


Majoituspaikkojen niukkuuden vuoksi päätin yöpyä Gernika-Lumossa, vaikka päivätaival jäikin alamittaiseksi. Tankkasin energiaa seuraavan päivän patikointia varten popsimalla mahtavan annoksen kebabia. Edessä olisi pari pitkää ja sääennusteen mukaan myös sateista päivää. Paikkakunnan perinteisen markkinapäivän kunniaksi ostin hätävaraherkuiksi pari pähkinäsuklaalevyä.


8. Kävelypäivä: Gernika-Lumo – Bilbao.
Norjalaisten sääennuste oli luvannut sadetta melko tarkkaan siksi ajaksi, jonka patikointi Gernika-Lumosta Bilbaoon kestäisi. Ja toden totta, ensimmäiset sadepisarat alkoivat ropsahdella katukiveykselle juuri, kun olin sulkenut hostellin oven kahdeksan maissa. Tällä kertaa olin nukkunut erinomaisesti. Kroppakin alkaa jo olla tottunut päivittäiseen kävelyyn. Repun olkaimet eivät enää paina ikävästi hartioita. Kaupungin halki kävellessäni mutustelin puolikkaan patongin aamupalaksi. Ostin jälkkäriksi vielä jäätelötötterön yhdestä puodista ja vasta uunista tulleen pehmeän kaurakeksin toisesta. Ohitin Guernican pommituksen 60-vuotispäivänä vuonna 1997 paljastetun muraalin. Renaun ja Pellicerin teos sijaitsee kaupungintalon edustalla ja toteutettu Picasson Guernica -maalauksen mukaan.


Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan kaupungin korkeimmalla kohdalla sijaitsevaa Pyhän Marian kirkkoa, joka on oivallinen esimerkki baskilaisesta gotiikasta. Sen rakentaminen alkoi vuonna 1418 goottilaisen arkkitehtuurin hengessä, mutta kolmisensataa vuotta kestäneen projektin aikana tehtiin useita muutoksia. Kirkko valmistui vasta vuonna 1715, renessanssikaudella.


Jätin kivetyt kadut taakseni, sukelsin metsän siimekseen ja lähdin nousemaan jyrkkää polkua ylämäkeen. Sade ropisi kuoritakin huppuun. Vesi teki savisesta maapohjasta inhaa lällyä, joka tarttui lenkkareiden pohjiin ja tunsin kasvavani monta senttiä pidemmäksi. Siellä missä ei ollut upottavaa savea, oli liukkaita kiviä. Kulkeminen oli hidasta yrittäessäni välttää kaatumisen ja liiallisen sotkeutumisen.


Loputtomalta tuntuneen hankalan ja uuvuttavan kiipeämisen jälkeen kohtasin tapahtumaköyhän päivän huipentuman. Kolmen työmiehen porukka puuhasi metsässä. Yksi kaatoi ja karsi mäntyjä moottorisahalla. Toinen veti tukkeja traktorilla vähän matkan päähän, missä kolmas ukko päristeli niistä moottorisahalla määrämittaisia. 


Tämän jälkeen polku leveni metsäautotieksi, jolla oli hyvä kävellä. Ensimmäinen lepotauko olisi luvassa vasta Larrabetzussa, noin 17 kilometrin päässä Gernika-Lumosta. Laskeskelin, että tähän matkaan kuluisi neljästä viiteen tuntia, sillä normaalista 5 km/h kävelyvauhdista oli turha edes haaveilla tässä maastossa ja tällä kelillä. Kosteus alkoi tunkeutua joka paikkaan. Rouskuttelin pussillisen mysliä lounaaksi. Kohtalainen sade muuttui rankaksi, joskin heikkeni ajoittain.


Reipaskaan kävely ei enää lämmittänyt, vaikka olin sulkenut kuorivaatteiden kaikki  tuuletusluukut. Voima ja näppäryys olivat paenneet sormistani ja kaikenlainen hienomotorinen puuhastelu sujui erinomaisen kömpelösti. Polku kääntyi metsään. Tarkistin sijaintini kännykän Wise Pilgrim -sovelluksella ja toivoin, ettei luurin vedenpitävyys ollut vain markkinointikikka. Kartan mukaan tie vei oikeaan suuntaan, joten jatkoin sitä pitkin poikkeamatta polulle, jota pitkin virallinen caminon reitti kulki.


Saavuin Larrabetzuun yhden maissa. Olin saanut tarpeekseni märästä ja kylmästä. Kun rakennusten välissä pilkisti onnikka, kipitin toivorikkaana sen luo kysymään määränpäätä. Bilbaoon oli menossa. Rojahdin tyytyväisenä ensimmäiselle vapaalle paikalle ja miltei samassa bussi lähti liikkeelle. Ajoitukseni oli ollut varsin onnistunut. Bilbaon laajaa esi- ja laitakaupunkimaisemaa katsellessani käsitin, etten olisi halunnut kävellä sen läpi edes kauniilla kelillä.


Vasta Bilbaossa ymmärsin, miten surkeaan jamaan olin päivän kuluessa ajautunut. Hampurilaispaikan vessassa käsienpesuvesi tuntui ihanan lämpimältä, vaikka se oli yhtä kylmää kuin aina ennenkin. Kolikkojen käsittely sujui koomisen kömpelösti ja niitä kilisi lattialle sormieni lomasta. Haarukka tärisi seivästäessäni sillä ranskalaisia pottuja. Majapaikan suihkussa oli jonkinlainen rajoitin. Vettä ei saanut säädettyää kovinkaan lämpöiseksi, joten viivyin kopperossa vastaavasti sitten varsin kauan.


9. Kävelypäivä: Bilbao – Portugalete.
Ylös hyvin nukutun yön jälkeen klo 7:30. Olin saanut kamppeet kuiviksi kääntämällä huoneen ilmaistointilaitteen täysille ja suuntaamalla kuuman ilmavirran naulakkoon, johon olin ripustanut kaikenlaista kuivattavaa. Kenkieni kuivumista olin vauhdittanut imeyttämällä vettä vessapaperiin. Myös repun sadesuojasta lattialle lorahtaneen ällistyttävän vesimäärän olin kuivannut vessapaperilla. Toivottavasti vessapaperin ylikäytöstä ei tule laskua jälkikäteen.


Hostellin ulko-ovi naksahti lukkoon ja lähdin suunnistamaan joen rantaan. Arjen hallintansa osittain menettänyt paikallinen miekkonen pyysi lanttia aamukahvin ostoon. Kolikkovarastoni oli päässyt loppumaan, joten jouduin kieltäytymään. Heppu pyöritteli jotain roskaa käsissään pettyneenä ja nakkasi sen sitten asiallisesti kadunkulman roskikseen tyhjentäen myös rakkonsa samaan kulmaukseen. Vähän matkan päässä kaksi koditonta nukkui pahvipatjalla, mutta lämpimän näköisten vällyjen alla. Onneksi yöllä ei ollut satanut.


Seurasin Nervión-jokea Guggenheimin museolle. Teollistumisen myötä Bilbao koki voimakkaan kasvun, mikä teki siitä Espanjan toiseksi suurimman teollisen alueen Barcelonan jälkeen. Museon avaaminen vuonna 1997 oli käännekohta, joka vauhditti teollisuuskaupungin muuttumista kulttuurikohteeksi. Nykyisin Bilbao on yli miljoonan asukkaan metropolialueen pääkaupunki. Kävelin joen rannassa ohi telakoiden, teollisuushallien ja monenlaisten kauppojen. Vastarannalla valtavat nosturit siirsivät metalliromua laivojen kyytiin. Bilbaon satama lukeutuu Espanjan viiden tärkeimmän sataman joukkoon. Bilbaon ja Portugaleten välille oli rakennettu hieno kevyenliikenteen väylä, jota paikalliset hyödynsivät ahkerasti kävellen ja pyöräillen. Työporukka istutti pensaita kävelytien ja pyörätien väliin.


Portugaletessa popsin juustolla ja kinkulla täytetyn pottumunakkaan, mikä tavallaan räjäytti ilotulitusraketin päässäni. Millä kaikella voisinkaan elävöittää “Tortilla de Patatas” -munakasta, jonka valmistusta olen harjoitellut viimeisen vuoden kuluessa!? Kinkkua, kirsikkatomaatteja, pinaattia, valkosipulia, paprikaa, vuohenjuustoa… ikävöin kotikeittiöni toimintamahdollisuuksia.


Puuhasin kotvan lippuautomaatin kanssa ja sain lopulta lappusen, jolla pääsin Nervión -joen ylittävään erikoiseen laitteeseen, joka rakennettiin vuosien 1890 ja 1893 välillä. Sillalla on korkeutta 61 metriä, pituutta 160 metriä, ja sen ajoneuvojen ja matkustajien kuljettamiseen tarkoitettu transbordanttikori roikkuu pitkien vaijereiden varassa. Se oli maailman ensimmäinen tällä konseptilla toteutettu silta, ja toimi mallina lukuisille myöhemmin Euroopassa, Afrikassa ja Amerikassa rakennetuille silloille. Vuonna 1999 asennettiin hissit molempiin pyloneihin, joiden välille rakennettiin myös kävelyreitti. Vuonna 2006 El puente de Vizcaya julistettiin Unescon maailmanperintökohteeksi.



Alberguen olohuoneessa törmäsin taas Ritaan ja Valiin, joista jälkimmäinen paljastui hiljattain eläköityneeksi kollegaksi. Pian paikalle tupsahti lisää brittejä, Gabby ja John, sekä Patrick Belgiasta ja saksalaiset Charlotte ja Lotta. Sitten paikalle ontui raskasta reppua kantava Martin, jolla oli hankala penikkatauti. Koska alberguessa ei ollut enää tilaa, Martin jatkoi matkaansa aikoen yöpyä teltassaan sopivan paikan löydyttyä. Viimeisenä albergueen saapuivat hollantilainen Pauline ja kiinalainen rouva, jonka nimi on caminolle varsin sopivasti Shu.


Matkakertomuksen seuraava osa löytyy täältä.

Camino del Norte 16.4.–21.5.2024:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti