19. Kävelypäivä: Nueva – Ribadesella. Heräsin kymmenen tunnin unien jälkeen. Aamuksi oli ennustettu sadetta, joten olin suunnitellut poikkeuksellisen lyhyen taipaleen alkavalle päivälle. Avasin ikkunan ja totesin ennusteen osuneen nappiin. Sateessa ei kuitenkaan ollut puhtia. Se oli kuin leipäpapin laiskaa saarnaa, juuri ja juuri riman ylittävää. Nuevassa oli markkinapäivä. Myyntikojuissa oli tarjolla vaatteita, leipiä, suolaisia ja makeita leivonnaisia, säilykkeitä ja marmeladeja, hedelmiä ja vihanneksia, makkaroita ja juustoja.
Pääsin polulle vasta puolilta päivin. Sade oli loppunut ja ilma niin lämmin, että pakkasin takin reppuuni. Polku kulki loivaa ylämäkeä läpi lehmien laidunmaan. Arvelutti astella suurten ja voimakkaiden eläinten reviirillä. Lohduttauduin sillä tosiasialla, että lehmät ovat sentään kasvissyöjiä. Ja jos tulisin nautalauman tallaamaksi ja sarvilla puhkomaksi, mäen päällä näkyvässä San Pedro de Prian -kirkossa saisin sujuvasti viimeisen voitelun. Kirkko oli peräisin varhaiskeskiajalta ja edustaa yksine kappeleineen preromaanista arkkitehtuuria. Sitten alkoi patikointi halki ihmeellisen viehättävien maalaismaisemien. Jonkin ajan kuluttua ylitin keskiaikaisen kivisillan, lähellä Ribadesellaa kaksi nunnaa käveli vastaan.
Laskeuduin pitkän ja jyrkän tien Ribadesellan keskustaan ja nautin lounaaksi taas salaatin, joista en tunnu saavan tarpeekseni. “Ensada Mixta” koostuu varsin yksinkertaisista raaka-aineista, kuten salaatinlehdistä, tomaateista, kurkusta, paprikasta ja sipulista, sekä usein myös keitetyistä tankkoparsasta, maissista, kananmunista, oliiveista ja tonnikalasta. Kullakin ravintolalla on tästä salaatista omanlaisensa näkemys ja käytännön toteutus, joten herkkuun on lähes mahdotonta kyllästyä.
Löntystelin maha täynnä kohti majapaikkaani ja silmäilin kaupungin lauantai-iltapäivän verkkaista elämää. Alfonso X Viisas myönsi Ribadasellalle kaupunkioikeudet vuonna 1276. Ensimmäiset kirjalliset viitteet Ribadasellasta asutuskeskuksena ovat kuitenkin jo 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Keskiajalla täällä vaurastuttiin suolakaupalla ja valmistamalla puisia astioita. Kannattavinta oli kuitenkin lohenpyynti Sella-joella ja valaanpyynti merellä.
Ylitin Sella-joen kävelemällä pitkin uudenkarheaa, vuonna 1940 valettua betonissiltaa. Samalla paikalla sijainnut puusilta vuodelta 1865 oli korvattu rautasillalla vuonna 1898, joka puolestaan tuhoutui sisällissodassa. Sillankupeessa lahosi muutamia puoliksi uponneita soutuveneitä. Päivälliseksi löysin lähiravintolasta vuohenjuustolla tehostetun salaatin.
20. Kävelypäivä: Ribadesella – La Isla. Astelin Ribadasellanlahden rannan leveää kevyenliikenteenväylää. Takana taas pitkät yöunet ja mahassa vasta nautittu pottumunakas ja kahvi. Taivas oli pilvinen ja sadetta luvassa, mutta mieli ihmeen keveä. Jos kamppeet kastuvat, kyllä sitten aikanaan myös kuivuvat. Lipaisin jäätelöä, jonka olin ostanut aamupalan jälkkäriksi. Iso kappale jäätelöpuikkoa peittävää suklaata irtosi ja putosi kadulle. Joku pikkueläin saisi herkutella sillä.
Tienvarren kyltissä kerrottiin, että lähistön kallioissa olisi ihmeteltäväksi varhaisella jurakaudella eli noin 200-180 miljoonaa vuotta sitten syntyneitä dinosaurusten jalanjälkiä. Ribadesellan alueelta on löydetty useiden eri dinosaurusten osittaisia ja täydellisiä luurankoja, mukaan lukien pelorosaurus, asturiasaurus, hylaeosaurus ja baryonyx. Lisäksi on löydetty kahmaloittain dinojen hampaita, kynsiä ja munia.
Laiskan päivän etenemissuunnitelma oli yksinkertainen: kaksi tuntia kävelyä, lounastauko ja kaksi tuntia kävelyä. Harmaat pilvenriekaleet liikkuivat matalalla peittäen läheisten vuorien huiput. Ohitin pysähtymättä muutaman kylän, joissa ei ollut mitään tarjottavaa ohikulkijoille. Vihdoin Berbesissä oli avoin baari, varsin vaatimattoman oloinen paikka, mutta salaatti taas uudenlainen ja uskomattoman herkullinen! Lounasta nauttiessani paikalle ilmestyi pitkäselkäinen ja lyhytjalkainen Roberto Italiasta, joka käytti varsin värikästä kieltä puhelussaan kotiväen kanssa.
Oli alkanut sataa. En halunnut kastella lippalakkia ja kuoritakkia, joten sulloin ne reppuuni. Kiittelin vielä emäntää herkullisesta ateriasta ja astuin sitten sateeseen juuri parahiksi auttaakseni Robertoa sadeviittansa kanssa. Sitä on hankala omatoimisesti kiskoa selän takana repun yli. Olimme valinneet erilaiset taktiikat sateessa kävelyyn. Roberto halusi pysyä kuivana ja minä puolestani aioin edetä niin vauhdikkaasti, että ruumiinlämpö päihittäisi kastumisen kehittämän viluntunteen.
Laskeuduimme kieli keskellä suuta pitkin märkiä ja liukkaita kivilaattoja. Alhaalla caminon reittiä osoittava kyltti patisti, että suoraan tien yli vaan. Astelin reippain askelin tien yli noin kymmenen metriä pitkälle saviliejuiselle polunpätkälle, joka päättyi sitten metsän vihreään seinään. Pyörähdin ympäri kiukkuisena ja palasin tielle tarkistamaan reittimerkinnän. Kyllä, nuoli osoitti suoraan metsään. Ryteikköön muodostunut polunpätkä kertoi myös, että siitä kohdin oli yrittänyt yksi jos toinenkin tunkeutua läpi Asturialaisen tiheikön. Robertoa nauratti umpikujareissuni.
Loppupäivän polku kulki merenrannan tuntumassa. Lehmiä laidunsi kulku-uran molemmin puolin. Muuan lehmä oli asettautunut aivan polun viereen siten, että sen peräpää osoitti polulle. Pysähdyin arvioimaan tilannetta. Olin joskus muinoin nähnyt, millaisella voimalla lehmä voi tyhjentää rakkonsa, ja emmin tulilinjalle astumista. Puhuttelin lehmää ystävällisin sanoin ja se lotkautti korviaan suopeaan sävyyn. Ehdotin, että se toteuttaisi mahdollisesti mielessään hautomansa yllätyksen vasta kotvan kuluttua, Roberton saapuessa paikalle. Elikko asteli syrjemmälle ja pääsin jatkamaan matkaani.
21. Kävelypäivä: La Isla – Villaviciosa. Edellisen päivän sade oli muuttanut polun alkupään liejuvelliksi, mutta paikoin laakeat kivet helpottivat jalansijojen löytämistä. Lehmien läjät, polun kummaltakin sivulta kurkottelevat ohdakkeet ja häikäisevän kirkkaana lehvästöjen läpi tuikkiva auringonvalo tasapainottivat tilannetta kuitenkin niin, ettei kulku muodostunut liian helpoksi. Lähistöllä olisi ollut roomalaisten rakentama silta, mutta niitä olin nähnyt jo riittämiin, enkä lähtenyt rämpimään sillan luo.
Pilvet olivat vaihteeksi kadonneet ja sininen taivas kaartui ylläni. Tunteroisen patikoinnin jälkeen pysähdyin Colungassa hörppäämään aamukahvin ja popsimaan pinchon, kuten tapaksia Pohjois-Espanjassa kutsutaan. Käytännössä kyseessä oli munakkaalla täytetty makoisa sämpylä. Sitten edessä oli vajaan parinkymmenen kilometrin taival vailla minkäänlaisia palveluja. Vessassa pistäytyessäni sössin hankalan paperiautomaatin häiriötilaan ja hipsin muina miehinä ulos reppuni kanssa.
Ylitin vaatimattoman Liberdon -joen. Sitruunat hehkuivat keltaisina auringossa. Sipaisin aurinkovoidetta olka- ja kyynärvarsiini, jotka ovatkin ainoat kärähtämisvaarassa olevat ihoalueet. Saavuin risteykseen, josta erkani jyrkkä mutainen ylämäki ja loivemmin nouseva tasainen, asfaltoitu tie. Tottumuksen voimasta olin jo astumassa rankemmalle polulle, kun ällistyksekseni huomasin keltaisen nuolen osoittavan helpommalle kulku-uralle. Sama outous toistui päivän aikana muutamaan otteeseen.
Kulkiessani pienen mäenrinteeseen rakennetun kylän läpi, huomioni kiinnittyi touhukkaaseen hännänheiluttajaan, joka juoksenteli ihmeen kepeästi mäkeä ylös ja alas. Tälläkin koiralla oli pallo, jonka se vieritti mäkeä alas luokseni. Potkaisin pallon vauhtiveikon suuntaan, mutta se oli jo vilahtanut mutkan taakse. Tämän karvaturrin erityinen vahvuus oli reviirin merkkaamisen jälkeinen ällistyttävän energinen taka- ja vähän etujaloillakin viuhtominen. Iltapäivällä pilviä kasaantui taas taivaalle, mutta poikkeuksellisesti ilmassa ei leijunut sateen uhkaa.
Napostelin puolikkaan patongin kävellessäni, mutta jokin nautintoihin suuntautunut osa hypotalamuksessani kuiskutteli, että jotain makoisampaakin saattaisi löytyä, jos vain vähän viitsisi nähdä vaivaa. Ryhdyin käymään läpi lähialueen teidenvarsi Google Mapsista ja – voila! – oikea ravintola olisi vain pienen lisämatkan päässä. Kotvan kuluttua astuin sisään tyylikkääseen paikkaan ja tiesin heti olevani väärässä paikassa reppuineni ja savea lahkeissani. Pöydissä oli oikeat kangasliinat ja koko paikka oli dekodeerattu aistillisesti. Ensalada Mixta oli asiallinen, mutta hinta-laatu -suhteella arvioituna ei lähimainkaan paras tällä reissulla.
Palasin caminon reitille laskeutuen kärrypolkua, joka karttasovelluksen mukaan vaikutti hyvältä tai ainakin lyhimmältä vaihtoehdolta. Alhaalla notkossa edessäni avautui laaja kuravesi- ja mutavellialue. Pitkän laskeutumisen jälkeen ei kuitenkaan tehnyt mieli palata takaisin ja etsiä helpompaa reittiä. Kuralällypolun kummallakin reunalla kohosi kapea piennar, joiden käyttöä hillitsi ruosteinen piikkilanka-aita. Juurikin tällaisessa tilanteessa hämäläisyydestäni on konkreettista hyötyä. Ryhdyin etenemään hyvin hitaasti ja jokaisen liikkeeni huolella suunnitellen. Tunnustelin pitäviä jalansijoja, koettelin aidantolppien vahvuutta ja tukeuduin piikkilanka-aitaan sormenpäilläni.
Sitten polun vieressä kohosi tiheä bambumetsä. Tuulenpuuskat heiluttivat ohutrunkoisia puita, jotka kahisivat ja napsuivat ja kopsuivat äänekkäästi toisiaan vasten. Potkaisin yhtä maahan kaatunutta bambua. Se vaikutti hämmästyttävän kevyeltä ja ontto rakenne halkesi rasahtaen. Polunmutkan takana iso kurki hiippaili loitommalle niin syyllisen näköisenä, että aloin nauraa ääneen. Hetkeä myöhemmin ohitin kaksi kana-aitausta, joiden kukot kilpakiekuivat. Toisella oli matala ja toisella korkea ääni.
Saavuin Villaviciosaan neljän maissa ja olin tulla merisairaaksi katukiveyksen perspektiiviä hämärtävistä viivakuvioista, joihin olin törmännyt jo Laredossa. Alberguessa hollantilainen parivaljakko kertoi viettävänsä jo kolmatta lomaa pohjoisella reitillä. Heidän ensimmäinen ostoksensa Espanjaan saapuessaan on aina veitsi, jonka avulla saa itse värkättyä kaikenlaista evästä. Itsekin kallistuin omatoimiruokailun kannalle. Alituinen ravintoloissa syöminen tympäisi. Ostin marketista päivälliseksi eineslasagnen ja napolitanaleivoksen.
22. Kävelypäivä: Villaviciosa – Gijón. Olin edellisenä iltana saavuttanut liikuttavan yksimielisyyden hollantilaisten kanssa espanjalaisten aamupalojen “like nothing” -luonteesta. Aamulla klo 6:20 alberguen alakertaan hiipiessäni en kuitenkaan voinut vastustaa maksutonta purtavaa. Paahdoin kaksi leipäsiivua, voitelin ne ja levitin toiselle mansikkahilloa ja toiselle persikkahilloa. Isossa pöntössä aamiaista varten keitetty kahvi oli haaleaa, joten käytin kuppiani mikrossa. Lisäksi tarjolla oli kuivakakkua. Pakkasin kaksi kakkupalaa reppuuni myöhemmin popsittavaksi.
Kävelin ohi siideritehtaan, joita on seudulla useita. Siideri on yksi Villaviciosan tärkeimmistä varallisuudenlähteistä. Kaupunki on tunnettu lukuisista omenapuistaan ja laadukkaasta siideristään. Maaperä on hedelmällistä ja maanviljelys tuottaa runsaat sadot. Tästä juontuu myös kaupungin 1300-luvulla käyttöön otettu nimi. Villa tarkoittaa kylää ja viciosa viittaa maaperän hedelmällisyyteen. Tarkistin sijaintini kännykästä ja sadattelin hajamielisyyttäni. Olin kävellyt harhaan puolisen kilometriä. Käännyin takaisin ja palasin caminon reitille.
Päivästä tulisi jokseenkin raskas. Ensin kaksi tuntia loivaa nousua, sitten raju nousu noin 350 metriä ylöspäin ja samanveroinen laskeutuminen Peóniin. Ensimmäinen kahvila löytyisi vasta noin 20 kilometrin patikoinnin jälkeen. Repussani oli kaksi kakkupalaa, puolikas patonki ja litran verran vettä. Arvelin veden arvelin riittävän hyvin, koska päivät eivät olleet vielä olleet kovinkaan kuumia. Ohitseni harppoi pitkä ukko sandaalit paljaissa jaloissaan ja sauva kädessään. Katselin sandaaliukon menoa ja aprikoin, miten verrattain suojattomat jalat pärjäävät pitkällä kävelyllä.
Casquitan kappelin jälkeen pysähdyin nappaamaan kuvan tienposkessa törröttävästä kerrostalon rauniosta. Tarkastelin karttaa ja hoksasin pienen, ehkä puolen kilometrin oikaisumahdollisuuden. Caminon reitiltä poikkeamisessa on aina omat riskinsä. Siinä voi ajautua umpikujaan, vaikeakulkuiselle tai vaaralliselle reitille. Juuri edellisenä päivänä olin joutunut upottavalle kuraliejureitille omaehtoisen suunnistamisen seurauksena. Tutkailin potentiaalista oikopolkua myös satelliittikuvasta, mutta en hahmottanut erityisiä uhkatekijöitä.
Tien vieressä laidunsi muutama lehmä, jotka pätevästi määrittelin vasikoiksi. Mietin pää sauhuten mitä lystikästä voisin huikata pikkulehmille “vasikoinnista”, mutta ajatukset eivät tämän suhteen kirkastuneet. Niévaresin jälkeen alkoi nousu, aluksi helppokulkuisena, mutta sitten mutaiselle ja liukkaalle polulle siirtyen. Ryhdyin taas harrastamaan näkökulman vaihtamisen taitoa. Ajankohtaiset hankaluudet eivät sittenkään olleet kummoisia. Ainakaan hyttyset ja kärpäset eivät vaivanneet. Sitten kärpänen lensi suuhuni ja lopetin turhat pohdinnat.
Loputtoman pitkän kiipeämisen jälkeen ylhäältä avautui hulppea näköala laaksoon. Asfalttitietä alaspäin kipittäessäni yritin tavoittaa askellukseeni samaa rentoutta, jota olin nähnyt koirien liikkumisessa viime päivinä. Alhaalla Casa Pepito oli suljettu, mutta telttakatoksen alla näin penkkejä. Tuntui mukavalta istahtaa hetkeksi. Mutustelin alberguesta mukaan ottamani kakkupalat ja jatkoin matkaa. Seuraava nousu olisi vain puolet edellisestä. Google Mapsin mukaan mäen päällä olisi avoin kahvila, mikä kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.
Mutta totta se oli. Uuden saviliejuisen ylämäen jälkeen löysin reissun tähän asti sympaattisimman baarin, jossa levähdin tunteroisen. Emäntänä hääräili ehkä noin 80-vuotias muori. Kotvan olin paikan ainoa asiakas, sitten paikalle tölväsi puolen tusinaa espanjalaista pilgrimiä. Paikallisia asukkaita pistäytyi myös kahvilla, oluella ja välipalalla tasaisena virtana. Vessa oli ulkohuonetyylinen, mutta juokseva vesi sentään oli ja saippua hauskasti tikun nokassa. Olin pärjännyt tähän asti kahdella hillopaahtoleivällä ja kahdella kakkupalalla. Jostain syystä en ollut vielä nälkäinen, joten tyydyin siemailemaan kylmiä juomia.
Myös aiemmin päivällä ohitseni kipittänyt sandaaliukko ilmestyi paikalle. Olin ilmeisesti päätynyt miekkosen edelle aamupäivällä keksimäni oikoreitin ansiosta. Sandaaliukon varpaat olivat ottaneet osumaa liukkaalla polulla. Yksi varvas oli laastaroitu ja toinen veressä. Jalkojen hyvinvoinnista kysyessäni mies kertoi olevansa lääkäri ja osaavansa huolehtia pikkuhaavoista. Sandaaleilla oli kuulemma mukava kävellä. Aiemmin vaivanneet akillesjänteiden kivut ja pohjelihasten krampit olivat jääneet historiaan sandaaleilla kävelyyn siirtymisen myötä. Ukko kertoi myös harrastavansa paljasjalkajuoksua.
Sitten oli jäljellä enää laskeutumien Gijoniin. Tunnin pohkeita koetelleen alamäen jälkeen näin “Restaurant” -kyltin. Muistin edellisen päivän kiusallisen ravintolakokemukseni, jonka jälkeen olin päättänyt keskittää ruokailuni taperioihin, cafeterioihin, mesóneihin ja baareihin, joissa saa asiallista purtavaa ilman hienostelua. Olin kuitenkin sen verran nälissäni, joten päätin kurkistaa sisälle. Casa de Comidas La Curuxa osoittautui erinomaisen rennoksi ja miellyttäväksi ruokapaikaksi.
 |
| Cabracho (engl. red scorpionfish, lat. scorpaena scrofa) |
Tilasin “Platos combinados” neuvotellen paikan omistajan kanssa kahdesta kokonaisuuteen sisältyvästä ruokalajista. Pääruoaksi halusin kanaa eli “pollo”, kaikki muu keskustelusta menikin sitten ohi. Alkuruoaksi sain eteeni “Pastel de cabrachon”, jonka myöhemmin selvitin valmistettavan hurauttamalla tehosekoittimella keitettyä cabrachoa kalaliemeen liotettua leipää, kananmunia, tomaattikastiketta, valkosipulia ja mausteita tasaiseksi taikinaksi. Seos kaadetaan vuokaan ja paistetaan uunissa, kunnes se on hyytynyt ja saanut kauniin ruskean värin. Annoksessani oli kalamurekkeen kanssa tarjolla kuivattuja leipäsiivuja ja majoneesia. Herkullista!
Toinen lautanen olikin sitten pettymys. Paistettujen pottujen lisäksi lautaselle oli kasattu kananluita, joiden ympäriltä lihaa sai etsiä suurennuslasin kanssa. Ällistyttävää oli kuitenkin se, että koko ateria maksoi vain 11 euroa, sisältäen 0,75 litran pullollisen viiniä, pullo kivennäisvettä ja reilusti patonkia. Jemmasin suurimman osan viinistä ja patongista seuraavan päivän evääksi. Pois lähtiessäni isäntä juoksi vielä perässäni pihalle heiluttaen boksereitani kädessään. Ne olivat olleet kuivumassa reppuni takana liehuen, mutta olivat sitten eväspatongin pakkaamisen tuoksinassa pudonneet ravintolasalin lattialle.
23. Kävelypäivä: Gijón – Salinas. Herätys, repun pakkaus ja espressokupponen. Työnsin kahvilasta ostamani juustolla ja leivitetyllä possunlihasiivulla täytetyn sämpylän rinkan lantiotaskuun. Sitten menoksi. Gijón on suuri kaupunki, mikä kävelijän perspektiivistä näkyy laajoina esikaupunki- ja teollisuusalueina. Viime vuosikymmeninä teräs- ja laivateollisuuden kriisi on johtanut elinkeinoelämän uudelleenorganisoitumiseen ja kaupunki on asteittain muuntautunut kauppakeskukseksi, matkailu- ja yliopistokaupungiksi, ja sitä kautta myös tutkimus- ja kehitystyön keskukseksi.
Saavuin merenrantaan ja löysin caminon reittimerkinnät. Venesataman laitureihin oli kiinnitetty kymmenittäin erikokoisia purjeveneitä. Arkiaamuna satama vaikutti rauhalliselta, mutta on täällä ollut vilskettäkin. Vuonna 1147 Dartmouthista lähti matkaan valtava ristiretkeläisjoukko, jonka myrsky yllätti Kantabrianmerellä, jolloin ei auttanut kuin pelastautua Gijóniin. Tapauksesta kertovassa asiakirjassa kaupunkia kutsutaan nimellä “Mala Rupis”, mikä latinaksi tarkoittaa "huonoa kalliota".
Ylämäki jyrkkeni. Kuulin takaani suuren ajoneuvon dieselmoottorin ärjyntää ja pysähdyin pientareelle odottamaan ohitusta. Roska-auto nousi mäkeä ajaen siksakkia päästäkseen eteenpäin, mikä kertookin oleellisen ylämäen jyrkkyydestä. Nousun loputtua reitti jatkui helppokulkuisena soratienä. Yksinäinen tietyömies oli tuonut paikalle pienellä peräkärryllään sorakuorman, jolla tasoitteli epätasaisuuksia. Sää oli taas muuttunut astetta kesäisemmäksi. Kuoritakille on käyttöä enää vain aamun ensimmäisinä vilpoisina hetkinä.
Pistäydyin välipalalla parissa kahvilassa. Sitten alkoi jokseenkin tympeä tienpientareella kävely, jonka lopulta katkaisi pitkä lepotauko Avillesin Pyhän Tuomaan katedraalin kupeessa. Tämä jylhä uusgoottilainen kirkko valmistui vuonna 1903. Matkailu on keskeinen tulonlähde myös Avillesissa, missä kolme neljästä palkansaajasta työskentelee palveusektorilla. Levähdyksen jälkeen kiipesin Avillesin ja Salinasin välissä kohoavalle kukkulalle popsien samalla repusta löytyneen patongin puolikkaan. Ylhäältä avautui komea näköala pohjoiseen Salinasin suuntaan.
Majoituin lainelautailukoulun yhteydessä toimivaan majataloon, joka kesäkaudella palvelee pääasiassa lainelautailijoita. Paikan omistaja Carlos kertoi asuvansa Avilesissa, missä on pitänyt lainelautailukauppaa jo 35 vuoden ajan. Carlos kertoi, että aivan lähellä olisi supermercado, josta voisin hankkia iltapalaa. Oli sinne matkaa suuntaansa noin kilometrin. Ostin juustoa ja meetvurstia, jotka tuuppasin patonginpalojen väleihin. Siinä olisi päivällinen ja evästä pitkälle seuraavaan päivään.
24. Kävelypäivä: Salinas – Soto de Luiña. Lähes pilvetön taivas, lämpöä jo seitsemän maissa kahdeksan astetta. Vasta tässä vaiheessa caminoa älysin, että juotava jogurtti on mainio aamupala. Kiipesin Salinasin länsipuolella kohoavalle kukkulalle ja siemailin sitten puolen litran mansikka-banaanijogurtin. Nopeita hiilareita, proteiinia ja nestettä – kaikki samassa paketissa. Ylösnousemuksessa oli tullut sen verran hiki, että sulloin takin reppuun jo tässä vaiheessa päivää.
Reitti jatkui katuja pitkin. Alustan tasaisuudella on hyvät puolensa, mutta halusin päästä eroon liian läheltä ohi kiitävistä autoista, niiden melusta ja pakokaasuista. Aina uuden auton lähestyessä lausuin mielessäni pienen rukouksen, ettei ampiainen sattuisi pistämään kuskia tai jokin muu tekijä saisi tarkkaavaisuutta herpaantumaan kriittisellä hetkellä. Kaipasin polkuja, joissa on outoa tenhovoimaa katuihin ja maanteihin verrattuna. Tai kuten Robert Louis Stevenson asian ilmaisee: “Antoisimpia ovat kuitenkin polut ja pienet tiet, joilla on omat persoonallisuutensa, vapaina tieinsinöörin korrekteista suorista tehokkaista linjoista, mutta tulvillaan miellyttävää oikullisuutta.”
Las Campasin ja Santiago del Monten välinen metsätie oli erinomaisen miellyttävä. Puut leveän kulku-uran molemmin puolin varjostivat niin, ettei aurinkovoidetta tarvinnut. Santiago del Monten kirkon vieressä kasvoi uskomattoman komea vanha puu, jonka majesteettisuutta turhaan yritin vangita valokuvaan. Sitten tallustelin taas pitkään asfalttitien reunassa, missä ei ollut suojaa auringonpaahteelta. Asettelin huivin lippalakin alle suojaamaan niskaani ja tiristin putelista viimeiset tipat aurinkovoidetta käsivarsieni suojaksi.
Polku sukelsi aromaattisesti tuoksuvaan eucalyptusmetsään. Eukalyptukset ovat alkujaan kotoisin Australiasta ja ovat levinneet ympäri maailmaa ihmisen istutuksen ja viljelyn seurauksena. Espanjaankin eukalyptukset ovat tulleet viljelyn myötä, erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien, kun niiden nopeakasvuisuus ja monipuolisuus huomattiin. Eukalyptuspuut soveltuvat esimerkiksi metsätalouteen, puuntuotantoon ja sellun valmistukseen. Eukalyptuspuut ovat myös tulleet osaksi Espanjan maisemaa, erityisesti Galician alueella, missä niitä viljellään suuria määriä.
Tuuli oli tyyntynyt. Edestäpäin kantautui moottorin pörinää. Metsätyömiesporukka puuhasi metsäkoneen kimpussa. Kipinät sinkoilivat, kun masiinaa korjattiin. Raskas kone oli tullut itseeni nähden vastakkaisesta suunnasta ja möyhentänyt kulku-uran melkoiseksi savivelliksi. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla kuulin hyttysen ininää. Yksi moskiitto kävi kääntymässä korvani juuressa ja lensi sitten pois.
Pysähdyin lyhyelle tauolle Soto del Barcossa. Lepotauko olikin tarpeen neljän ja puolen tunnin aamureippailun jälkeen. En ole vieläkään tottunut Pohjois-Espanjan rannikon rajuihin korkeuseroihin. Toisiaan seuraavat ala- ja ylämäet tekevät päivätaipaleista raskaita. Polvet ovat koetuksella ja taival taittuu paljon hitaammin kuin tasaisella. Nytkin olin edennyt vain reilut 13 kilometriä. Korkeuserot ovat vaikuttaneet myös maanteiden toteutukseen. Laaksojen pohjalla sijaitsevien asutuskeskusten ohitustiet kulkevat usein huimissa korkeuksissa.
Sain kylmän oluen lisäksi automaattisesti pienen annoksen jonkinlaista liha-riisi-sörsseliä ja palan patonkia. Tässä espanjalaisessa tavassa on jotain tavattoman viehättävää. Useimmissa baareissa juoman kyytipojaksi tulee jokin pieni suolainen herkkupala, tai vähintään perunalastuja tai pähkinöitä. Caminon kulkemisen näkökulmasta tämä vähentää varsinaisen aterioinnin tarvetta. Nytkin sain kerättyä voimia em. eväillä sen verran, että matka jatkui.
Seuraavat tauot pidin Muros de Nalónissa ja El Pitossa, missä arvelin päivän kuluessa kävelleeni sen verran ahkerasti, että ropsautin kahviini tavallisuudesta poiketen hyppysellisen sokeria. Pascual Madoz mainitsee “Diccionario geográfico-estadístico-histórico de España y sus posesiones de Ultramar” -teoksessaan (eli Geografis-tilastollis-historiallinen sanakirja Espanjasta ja sen merentakaisista alueista) vuonna 1849, että El Piton maasto on hyvälaatuista ja hedelmällistä. Viljelykasveina kasvaa maissia, härkäpapuja, ohraa ja muita viljoja. Päivän urakka alkoi olla voiton puolella. Edessä oli enää viimeinen peninkulma nousuja ja laskuja.
25. Kävelypäivä: Soto de Luiña – Queirúas. Olipa kiintoisa kestävyystesti, tuumin laskiessani repun Albergue La Yalgan pihalle. Olin ollut yhtäjaksoisesti jalkojen päällä reilut kahdeksan tuntia. Tai olinhan aivan lopussa istahtanut penkille sen verran, että sain ravisteltua roskat kengistäni.
Olin herännyt kuudelta ja päässyt liikkeelle varttia vaille seitsemän. Taas oli ollut mahdollisuus valita kahdesta vaihtoehtoisesta reitistä. Ensimmäinen reitti nousisi Soto de Luiñan ja Cortinan kylien välissä kohoavalle pitkulaiselle, itä-länsisuuntaiselle ja monihuippuiselle vuorelle. Tämän reitin haasteena olisi pärjätä omin eväin 25 kilometrin taival. Ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana polku nousisi 600 metriä ja lasku olisi jyrkähkö. Toinen reittivaihtoehto kulkisi kylien Albuerne, Novellana, Castañeras, Santa Marina, Ballota, Tablio, Cadavedo ja Villademoros kautta. Tähänkin reittiin sisältyisi rutkasti nousuja ja laskuja, mutta kylien kaikki palvelut olisivat käytettävissä koko päivätaipaleen ajan.
Pakkasin reppuun litran jogurttipullon ja kolme litraa vettä sekä juustolla ja meetvurstilla täyttämäni sämpylän. Taivas oli pilvetön ja ilma tyyni. Tienvarren kyltissä kerrottiin, että Santiagoon olisi matkaa jäljellä 280 kilometriä. Ohitin paikkakunnan kalmiston. Brasialainen pariskunta saapui kanssani samaan aikaan risteykseen, jossa reittivalinta olisi viimeistään tehtävä. Pariskunta kääntyi rannikkokylien kautta kulkevalle reitille. Itse suuntasin vuorelle, josta arvelin näin hyvällä säällä avautua komeat näkymät sekä Biskajanlahden että sisämaan suuntaan.
Nousu ei ollutkaan niin rankka kuin reitin profiilin perusteella olin pelännyt. Välillä polku nousi toki jyrkästi, mutta sitten oli loivempia ylämäkiä ja jopa tasaisia kohtia. Kahden tunnin ylämäkikävelyn jälkeen korkkasin jogurttipulloni. Se oli kyllä makoisin jogurtti ikinä! Litra nestettä solahti alas kurkustani muutamalla kulautuksella. Kuljin halki laidunmaiden, joilla käyskenteli muutamia hevosia ja nautoja.
Lähestyin vuorijonon korkeinta kohtaa, kun notkelmassa löllyvä lätäkkö vangitsi huomioni. Siirryin polun vasempaan reunaan. Tasapainottelin puiden ja lätäkön ohi jättäen huomiotta oikealle osoittavan reittimerkinnän. Edessä näytti häämöttävän ilmeisesti viimeinen nousuosuus huipulle, jossa kohosi jonkinlainen tietoliikennemasto ja huoltorakennus. Olipahan raskas ylämäki! Välillä oli pakko pysähtyä hengittelemään. Ylhäällä etenemisen katkaisi naru, mikä kannusti tarkistamaan sijainnin kännykästä. Vasta tässä vaiheessa käsitin, että olin aivan turhaan noussut vuorijonon korkeimmalle huipulle, sillä caminon reitti kiersi rinteen pohjoispuolelta. Kaikkiin ilmansuuntiin avautuvat komeat näkymät kompensoivat turhaa kiipeäsmisurakkaa.
Aloittaessani laskeutumisen huipun länsirinnettä käsitin nopeasti, miksi caminon reitti kiersi vuorijonon korkeimman kohdan. Jyrkkä polku-ura oli kivenmurikoiden peitossa. Ne muljahtelivat ja liukuivat jalkojeni alla, ja jokainen hetki oli kamppailua kaatumista vastaan. Verkkaisuus oli jälleen ratkaisu käsillä olevaan turvallisuusongelmaan. Hidastin askeleitani ja tarkkailin huolellisesti vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Terästin aistejani ja hahmottelin mahdollisia kaatumissuuntia. Jonkin aikaa tämä taktiikka toimi, sitten kivet lähtivät vierimään allani.
Tanssahtelin kivivyöryn seassa alaspäin välillä kahdella ja välillä yhdellä jalalla, mutta pysyin kuin pysyinkin pystyssä. Siirryin polun viereen, missä kasvoi varpuja matalina mättäinä, ja kulku muuttui kertaluokkaa helpommaksi. Äkkiä säpsähdin ja olin menettää tasapainoni, kun huomasin jonkin liikkuvan jalkojeni juuressa. Käärme oli musta ja ainakin metrin mittainen, ja luikerteli vauhdikkaasti kauemmas. Siirryin takaisin kiviselle polulle, missä oli parempi näkyvyys. Onneksi jyrkin kohta oli jo takanapäin.
Komea lisko paistatteli päivää polulla. Jonkin aikaa kuljin irtokivistä ladotun muurin vieressä, sitten polku vaihtui helppokulkuiseksi metsäautotieksi ja lopulta asfaltiksi. Alas päästyäni ohitin muutaman vihreällä niityllä laiduntavan lehmän, mutustelin kävellessä eväsleivän ja siemailin kolmannen vesipullon tyhjiin. Hyvin olivat eväät riittäneet. Takana oli jokseenkin raskas päivätaival, joka kilvoittelee jopa muutaman vuoden takaisen 65 kilometrin Oulu-Kiiminki-Haukipudas -patikoinnin kanssa.
Albergue La Yalgan toiminta oli miellyttävän harkittua ja sujuvaksi hiottua. Reput jätettiin kellariin mahdollisten salamatkustavien lutikoiden kanssa. Suihkusta tuli kuumaa vettä asiallisella paineella, mutta olin unohtanut pyyhkeeni vaatepussiini. Ei auttanut muu kuin huiskia enimmät vedet kropasta ja sonnustautua puhtaisiin vaatteisiin jokseenkin märkänä. Päivälliseksi nautin tutun “Pastel de Cabrachon” ja “Pimientos del Piquillo rellenos Bonito”, joka tarkoitti käytännössä keitettyä riisiä ja tonnikalakastiketta. Kumpikin ruokalaji vaikutti einekseltä, mutta ei aterian hintakaan ollut kummoinen.
26. Kävelypäivä: Queirúas – Navia. Uusi ennätys aamutoimissa, kello kuuden herätyksen jälkeen polulla jo klo 6:20. Edellispäivänä rantareittiä kulkenut brasilialainen pariskunta pääsi pihalle samoihin aikoihin. Komea aamurusko. Jaloissa ei erityisempiä tuntemuksia edellisen päivän rasituskokeen jäljiltä. Oikeastaan tuntui siltä kuin koivet olisivat nyt sopivasti sisään ajetut ja kävely sujuu kuin itsestään. Maantie on pehmeä kävellä ja reppu kevyt kantaa. Jätin taakseni Queirúaksen, jonka parisen sataa asukasta nukkuivat suojeluspyhimuksensä Santa Anan eli Pyhä Annan varjeluksessa.
Aluksi taas jonkin aikaa tienpiennarta pitkin, sitten oudolle asfaltoidulle polulle, joka kulki metsän halki. Varmaankin polun paikalla oli joskus ammoin kulkenut tie, jota metsän aluskasvillisuus on vuosien kuluessa vallannut kummaltakin puolelta. Barciassa ohitin taas pienen varastorakennuksen, joita näkee Asturiassa monien talojen pihoilla. Albergue La Yalgan emäntä oli edellisenä iltana kertonut, että kyseessä oli hórreo, joita löytyy myös Galiciasta. Asturialaiset hórreot ovat kuitenkin isompia ja prameampia kuin galicialaiset, ja niitä käytetään usein myös autokatoksina. Hórreot on rakennettu siten, että jyrsijöiden on mahdollisimman vaikea iskeä hampaansa aittaan säilöttyihin elintarvikkeisiin. Seinissä on rakoja ilmanvaihtoa varten. Ensimmäinen kirjallinen viittaus hórreo -aittoihin on vuodelta 1280.
Puoli kymmenen maissa pysähdyin aamupalalle Luarcassa. Kahvilasta lähtöä tehdessäni aioin pistäytyä vessassa, mutta oli ovi oli lukossa. Ohikulkeva tarjoilija nyökkäsi, että kyllä, siitä ovesta pääsee miesten vessaan. Jäin norkoilemaan oven tuntumaan. Viiden minuutin kuluttua alkoi harmittaa. Olisin halunnut päästä jatkamaan matkaa. Kääntelin oven nuppia uudelleen, mutta se ei pyörähtänyt milliäkään kumpaankaan suuntaan. Tarjoilija peukutti kannustavasti salin toiselta puolelta. Sitten kyllästyin odottelemaan ja kokeilin naisten vessan ovea horjahtaen samalla hieman. Ovi avautui pienen tuuppauksen voimasta. Himputti! Tyrkkäsin miesten vessan ovea ja se lennähti auki. Ei siellä ketään ollut.
Päästyäni Luarcan länsipuolella kohoavan kukkulan laelle kuulin kaukaista ukkosen kumua. Tähystin itään. Vuorijono, jonka olin edellisenä päivänä kulkenut päästä päähän, näytti olevan ankaran taivaallsen moukaroinnin kohteena. Olin ollut onnekas taitettuani tuon taipaleen hyvällä säällä. Matalalla kiitävät harmaat pilvet valtasivat taivasta, joten joudutin askeleitani. Ihmisiä hääräili kasvimaillaan. Työporukka kunnosti viinitarhaa. Villuirin koulun pihalle oli pystytetty pieni tivoli.
Villapedressä pysähdyin lounastauolle ja ihastelin taas Espanjan hintatasoa. Tortilla de Patatas, patonginpala ja tilkka viiniä maksoi vain 3,5 euroa. Kaksi luxemburgilaista senioripilgrimiä nauratti tarjoilijaa oikein urakalla. Sateenuhka ei ollut lientynyt ulos palatessani. Muutama sadepisara putosi kasvoilleni tähystäessäni taivaallista tilannetta. Vaikutti siltä, että lopputaipaleesta kehkeytyisi jäljleen kilpajuoksu sadepilvien kanssa. Ohitin Villapedren kirkon, jossa juhlittiin häitä. Sitten ylitin pienen sillan, jonka ali kulki rautatie kuin varkain, rataa reunustavien puiden lehvästöjen kätkössä.
Naviassa majoituin Albergue San Roqueen eli Pyhän Rochin majataloon. Yläpedillä loikoili Andrew, nuorukainen Marylandista. Pyhä Roch puolestaan oli kotoisin Montpellieristä ja teki pyhiinvaelluksen Roomaan, minkä jälkeen omistautui ruton uhrien hoitamiselle. Roch itsekin sairastui ruttoon ja muutti metsään ollakseen tartuttamatta muita. Rochin uskollinen koira kantoi hänelle leipiä ja paransi nuolemalla hänen haavansa. Myöhemmin Pyhältä Rochilta on rukoiltu varjelusta ruttoa ja koleraa ja muita epidemioita sekä polvivaivoja vastaan.
27. Kävelypäivä: Navia – Figueras. Edellisenä iltana soidinmenojaan viereisen talon katolla mourunneet merilokit nukkuivat aamulla sulkiessani alberguen oven. Pyhä Roch oli ollut yöllä toimessaan, sillä en havainnut rutosta tai kolerasta kieliviä tuntemuksia, ja polvenikin tuntuivat vahvoilta. Ylitin Navia-joen, joka on ollut merkittävässä roolissa kaupungin kehityksessä. Joen rannoilla on ollut sahoja, myllyjä ja muita vesivoimaa hyödyntäneitä tuotantolaitoksia.
Nousin Navian itäpuoliselle mäelle ja katselin nukkuvaa kaupunkia, joka on nykyisin yksi länsi-Asturian tärkeimmistä kauppakeskuksista. Espanjassa äitienpäivää vietettiin jo viikko sitten, mutta Suomessa äidit heräilivät parhaillaan toukokuun toisen sunnuntain juhlapäivään. Suomeen juhlapäivä tuli 1918, kun opettaja Vilho Reima halusi auttaa leskiä ja näiden lapsia sisällissodan jälkeisessä ahdingossa. Muistelin lapsuuttani, mutta en saanut palautettua mieleeni millaisia kököstyksiä olin äidilleni äitienpäivinä lahjoittanut.
Jonten liepeillä ohitin hyväkuntoisen ja kauniin “lavaderon” eli perinteisen julkisen pyykkäyspaikan. Tämä lavadero rakennettiin pormestari D.Leonardo Pérezin hallintokaudella vuonna 1930. Entisaikaan lähiseudun asukkaat kokoontuvat lavaderoihin pyykkäämään ja vaihtamaan kuulumisia. Nykyaikaisten pyykkikoneiden ja pesutilojen myötä sosiaalisen pyykkäämisen perinne hiipui. Nykyisin lavaderoja pidetään tärkeänä osana kulttuuriperintöä. Niitä on kunnostettu ja restauroitu.
Omakotitalon tontin laidalla olevassa pienessä kyltissä luki “Agua” ja varmemmaksi vakuudeksi myös “Water”. Nuoli osoitti omakotitalon pihaan. Hiippailin lähemmäksi ja näin vesihanan. Tyytyväisenä täytin vähän aikaa sitten tyhjentyneen juomapulloni. Olin selvästikin lähestymässä La Caridad -kylää, jonka nimen voisi kääntää suomeksi “Hyväntekeväisyys”. Nimi juontuu hyväntekeväisyydestä, jota kylän asukkaat harjoittivat keskiajalla Santiagoon matkaavia pyhiinvaeltajia kohtaan.
La Caridadin ainoan avoimen kahvilan edessä pörräsi äänekäs seurue, ehkä polttariporukka. Muuta selitystä en keksinyt sunnuntaiaamun riehakkuudelle. Popsin juustolla täytetyn sämpylän kahvin kera kanssa ja astuin ulos. Käsi tarttui olkavarteeni ja käännyin katsomaan mistä kyse. Hilpeän joupunut miekkonen huikkasi “Buen camino!” ja koko seurue yhtyi tähän ystävälliseen toivotukseen varsin äänekkäästi. Kiitin kohteliaasti ja kiinnitin reppuni lantiovyön. Polku vei vaihteeksi metsään. Polulla mönki julmetusti etanoita.
Saavuin Tapia de Casariegoa edeltävälle rantatielle juuri parahiksi todistamaan saksalaisen pariskunnan yhteisselfieprojektia. Olivat mielissään, kun tarjouduin nappaamaan muutaman valokuvan. Ohitin paikkakunnan komean lavaderon. Hetken kaupungilla kierreltyäni käsitin kulkeneeni aivan liian vauhdikkaasti. Lounastarjoilu alkaisi vasta klo 13. Kävin kurkistamassa useassa kahvilassa ja baarissa, mutta syötävää ei ollut tarjolla. Muutamassa paikassa kuulin outoa espanjaa, jonka päättelin eonaviegoksi eli galicialais-asturialaiseksi kieleksi. Viimein hotellin kahvilassa tärppäsi. Popsin sämpylän, hörppäsin kahvin ja jatkoin taivalta. Saavuin Albergue Camino Norteen sopivaan aikaan. Ennätin valitsemaan alapedin nukkumapaikakseni. Kävin suihkussa ja pyykkäsin sitten pihalla kylmällä vedellä. Ennen päivällistä soitin äidilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti