Elafonisi - Sfakia 11.9.-16.9.2011

Prologi: Elokuun alussa olin patikoinut neljä päivää Espanjan kuumalla mesetalla ilman vaikeuksia. Reippain mielin kävin siis kohti uutta retkeä. Tavoitteena oli kävellä pätkä Kreetan pituussuunnassa halkovasta E4-vaellusreitistä (alkuperäinen matkasuunnitelma kartalla). Hellettä olisi luvassa tälläkin reissulla, sadetta kuulemma ei ollenkaan. Matkaoppaana Kreetalaiseen elämänmenoon toimisi Hilikku, joka on pistäytynyt saarella jo useamman kerran. Kotiin lastenhoitajaksi jäävä vaimo arveli, että tuntisin oloni kotoisaksi - Hilikkukin on puheliasta sorttia.

Air Finland Holidays lennätti meidät lauantaina 10.9. Helsingistä Kreetan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Haniaan. Hotellista oli pari päivää aikaisemmin lähetetty sähköpostitse tieto, että taksit olisivat lakossa lauantaina. Lentoaseman edestä löysimme kuitenkin taksin, jolla hurautimme majapaikkaamme. Lentokoneessa tarjottu murkina täytti vielä mahaa, joten iltapalaksi riitti caprese -salaatti läheisessä ravintolassa. Jestas miten herkullisia tomaatteja tällä saarella kasvaa!

1. kävelypäivä su 11.9.2011 Elafonisi - Agia Kyriaki. Herätys seitsemältä ja lyhyt kävely bussipysäkille odottamaan kyytiä Hanian keskustaan. Kreetalaisen liikennekäyttäytymisen seuraaminen on pulssia nostattava harrastus. Pääsääntö näyttäisi olevan, että suuremmalla kulkupelillä on etuajo-oikeus. Käsi- ja äänimerkit ovat tärkeitä. Kuormat rakennetaan välillä hyvinkin korkeiksi, ja toisinaan ne jopa sidotaan kiinni. Jännitystä lisäävät vuokra-autoilla ja -moottoripyörillä kaahailevat turistit. Puolen tunnin tarkkailun aikana läheisessä risteyksessä sattui useampia vaaratilanteita.

Hanian keskustaan päästyämme tilasimme linja-autoaseman viereisestä kahvilasta aamiaiseksi kahvia ja kinkkusämpylät. Bussikuljetus Elafonisiin kesti pari tuntia, jonka aikana jatkoin lyhyeksi jäänyttä yöunta. Havahduin muutaman kerran vauhdin hiljenemiseen ja turistien hihkumiseen, kun ohitimme kävelyvauhdilla jonkin hankalan jyrkänteen. Uninen minäni alkoi hitaasti käsittää millaiselle retkelle olin ilmoittautunut. Yhtä jyrkkiä, terävänrosoisia ja vaarallisennäköisiä rotkomaisemia en ollut aikaisemmin nähnyt kuin Mordorissa.

Bussikyyti Haniasta  Elafonisiin maksaa kymmenen euroa

Elafonisin ranta-alue sijaitsee Kreetan länsirannikon eteläisessä kulmassa. Suositun uimarannan liepeillä on niukasti majoituspalveluja, suurin osa ihmisistä pistäytyykin lekottelemassa Elafonisissa päiväseltään. Ranta muuttaa muotoaan joka vuosi talvimyrskyjen kuljetellessa hiekkamassoja sinne tänne. Läheiselle saarelle pääsee kahlaamalla ja muutenkin vesi on matalaa laajoilla alueilla, mikä tekee paikasta sopivan myös lapsiperheille. Yritin ottaa panoraamakuvan rannasta, mutten saanut täsmättyä kolmea kuvaa tarkasti rinnakkain ja panoraamasta tuli hassusti vääntyilevä.

Elafonisi

Tässä vaiheessa lämpötila oli kohonnut jo yli kolmenkymmenen asteen. Nautimme rannan kahvilassa vahvistavat hampurilaiset ja viilentävät Mythos -oluet, sitten vipinää virsuihin. Ensimmäiset E4-reitin kyltit löytyivät hiekkarannan itäpäädystä, aivan kuten pitikin, ja iloitsin hyvin merkitystä reitistä. Rannalta lähtevä polku vaikutti helppokulkuiselta. Myhäilin tyytyväisenä.

Reitti on toisinaan merkitty kylteillä...

Kotvasen kuljettuamme kävi selväksi, ettei reitti ole hyvin merkitty. Kylttejä on niin harvassa, ettei niiden perusteella voinut valita reittiä. Maasto oli ollut helppokulkuista vain muutaman sadan metrin matkalta, sen jälkeen oli vuorotellen upottavaa hienoa hiekkaa ja teräväsärmäisiä kivenjärkäleitä, joiden yli, väleistä ja välillä altakin täytyi puikkelehtia. Polku erottui toisinaan, mutta enimmäkseen reitti täytyi arvata. Kulku-uraa oli yritetty merkitä myös keltamustin, kiviin ja puiden runkoihin maalatuilla merkeillä.

...ja toisinaan keltamustin merkein

Eksymisen vaaraa ei sinänsä ollut, tarkoitus oli koko ajan kävellä rannikon tuntumassa, lännestä itään. Jyrkät kallioiset vuorenrinteet kohosivat välillä suoraan merestä, välillä kallioiden ja vaahtopäiden väliin jäi kapea tasanne, jota pitkin pääsi kulkemaan. Poluntapainen ura laskeutui välillä veden äärelle, mutta kiemurteli enimmäkseen ylempänä rinteillä. Polku oli erityisen helppo kadottaa, jos samalla yritti kuunnella äänikirjaa. Muutaman kerran löysin itseni harhailemassa rannalta valtavien paasien seassa, kunnes Hilikun etäinen huuto ja reitin sijaintia osoittavat käsimerkit palauttivat ajan- ja paikantajun.

Tuollakin alhaalla harhailin, kunnes
Hilikku opasti takaisin oikealle reitille

Polulta harhautuminen hidasti kulkua ja johti yleensä umpikujaan. Pontevana poikana tulin kiipeilleeksi aika pahoistakin paikoista ennen kuin älysin, ettei reitti oikeasti voi kulkea tällaisesta kohdasta. Kalliot ja kivenjärkäleet olivat paikoin käsittämättömän teräväsärmäisiä, kuin kivisiä kaktuksia. Niistä saattoi ottaa tukea kevyesti, mutta tiukempi ote kiivetessä puhkaisi kämmeniin vuotavia haavoja.

Lähde

Puoli viiden maissa keskellä ei-mitään tupsahdimme aution kappelin luo. Kreetalaisilla tuntuu olevan mieltymyksenä pystyttää rukoushuoneita etäisiin, luojan hylkäämiin rotkoihin ja vuorenharjanteille. Näitä valkoiseksi kalkittuja pikkurakennuksia näkisimme myös tulevina päivinä. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme opaskirjan mainitseman lähteen. Juomakaukalossa oli vettä vuohille, osa vedestä johdettiin letkua pitkin kappelille. Käänsin ruosteista hanaa, jonka tulkitsimme tarkoitetun älyllisille olennoille. Hörpimme ahnaasti lähteen lämmintä, humuksesta sakeaa vettä. Hento tuuli kantoi rosmariinin tuoksua.

Muinainen kivenveistämö

Polun pinnasta pilkisti nyrkinkokoisia merisipulin lehtiruusukkeita. Merisipuli on vanha lääkekasvi, joka mm. poistaa turvotusta ja se sisältää myös sydämen toimintaan vaikuttavia aineita. Reitti laskeutui merenrannan poukamaan, missä oli joskus muinoin ollut kivenveistämö. Muutama pylvääntekele lojui vieläkin hiekalla. Puolen tunnin patikoinnin jälkeen olimme taas ihmisten ilmoilla, Agia Kyriakissa. Rannalta löytyi baari, jonka varjoisalla terassilla istuskellessa älysimme, että ilta hämärtyisi ennen kuin saavuttaisimme päivän tavoitteen eli Paleohoran.

Ensimmäisenä päivänä patikointi lopetettiin Agia Kyriakiin

Paleohora

Hurautimme Paleohoraan taksilla, jonka kuljettaja puhui käheästi kuiskimalla ja osoitti kurkkuaan anteeksipyydellen. Taustapeiliin ripustettu rukousnauha heilui mutkissa. Majapaikaksi löytyi rannan tuntumassa sijaitseva Hotel Afrodite. Kesti tovin ennen kuin paikkaa hallinnoiva mummo käsitti, että halusimme kaksi erillistä huonetta. Illallinen katosi tuulensuojaan niin sukkelasti, että hoksasin ottaa annoksesta valokuvan vasta siinä vaiheessa, kun jäljellä oli enää kasa lampaanluita. Yöllä kuulin unen läpi kynsien rapinaa, kun rotta haeskeli huoneesta jotain suuhunpantavaa. Mittaa päivän kävelyretkelle kertyi 18 kilometriä (kartta A ja kartta B), kuvakooste reitin varrelta ja Hilikun muistiinpanot.

2. kävelypäivä ma 12.9.2011 Paleohora - Sougia. Herätys taas seitsemältä ja reppujen pakkaus. Pienen haeskelun jälkeen löysimme kylän reunalta avoimen kahvilan. Aamupalaksi paistettuja munia ja pekonia, leipää ja juuri puristettua appelsiinimehua. Näillä eväillä jaksaa kävellä! Lisäksi rohkaistuin viimein kokeilemaan jääkylmää kahvijuomaa, frappea, jota olin huomannut Hilikun kulauttelevan jo edellispäivänä.

Paleohora

Harhailtuamme kotvan kivisellä rannalla löysimme takaisin E4:lle. Viiden kilometrin helpon maantiekävelyn päässä oli uimaranta, jonka yhteydessä toimii myös kahvila. Edellisestä päivästä viisastuneina olimme päättäneet pitää taukoja tiheämmin ja muistaa myös välipalat. Pelkällä vedelläkin päivän kävelee, mutta illalla on sitten veltto ja vetämätön olo. Uimarannan kahvila tarjosi myös varjoa, jota olimme jo kovasti oppineet arvostamaan.

Hanskat kädessä kiipeily sujuu

Tauon jälkeen jouduimme taas louhikkoon, mutta nyt kiipeily sujui edellispäivää paremmin. Paleohorasta parilla eurolla hankitut siivouskäsineet suojasivat kämmeniä kallioiden teräviltä särmiltä. Vesi juomapulloissa kuumeni nopeasti helteessä. Olin varannut reppuun kolmisen litraa vettä, jonka riittävyyttä aprikoin.

Rannan suojaisat poukamat olivat naturistien suosimia retkikohteita. Varsinaisilla uimarannoillakin pukukoodi oli epäortodoksinen. Auringonpalvojat lekottelivat rantatuoleissaan ja tolskasivat rantavedessä useammin nakupelleinä kuin uimapukuihin sonnustautuneina.

Reitti Sougiaan kulki etelään ojentuvan, korkeahuippuisen ja jyrkkärinteisen niemen poikki. Lannistuneena silmäilin edessä olevaa nousua ja vahvistin itseäni muutamalla kourallisella cashewpähkinöitä. Onneksi polku erottui niin hyvin, ettei harhautumisesta ollut pelkoa. Jyrkkää rinnettä kavutessa kuuman ilmanalan vaikutus tehostui, oli pakko pysähtyä muutaman minuutin välein vetämään henkeä. Hikeä valui silmiin ja käsivarsia pitkin pieninä puroina. Maisemat kolmisensataa metriä ylempänä palkitsivat nousun vaivat moninkertaisesti.

Vuohi virkistäytyy

Tasamaalle päästyämme törmäsimme laumaan vuohia, jotka käyskentelivät verkkaisesti aitauksessaan. Näyttivät aivan samanlaisilta kuin vuohet, joita olimme nähneet laiduntamassa vapaina vuorten rinteillä. Kaikkien Kreetan vuohien sanotaan polveutuvan Amalthea -nimisestä vuohesta, joka aikoinaan imetti itseään ylijumala Zeusta.

Polku alkoi viettää alaspäin. Vuohien jätöksiä oli joka paikassa niin paljon, ettei niitä voinut olla tallaamatta. Kulku-uraa reunustavia matalia pensaita oli kahta sorttia, harmaaksi paahtuneita ja vihreytensä vielä osittain säilyttäneitä. Molempien piikit olivat yhtä teräviä. Seudun kivistäkin kurottui taivasta kohti pitkiä teräväsärmäisiä piikkejä, kuin olisivat halunneet lävistää satunnaisen kulkijan jalkaterän. Paljain jaloin kulkeminen on tällä seudulla mahdotonta.

Pian edessä avautui huikea näkymä merenlahteen, jonka rannalla oli joskus sijainnut vauras Lissoksen kaupunki. Sinne päästyämme jäljellä olisi enää puolentoista tunnin patikointi Sougiaan. Nyt alkoi kuitenkin koko reissun hankalin osuus. Polku katosi, pensaikko tiheni ja alamäki jyrkkeni paikoin lähes pystysuoraksi.

Lissos häämöttää ryteikön takana

Monin paikoin täytyi fundeerata vähän aikaa, että millä konstilla tästä pääsisi eteenpäin. Usein ei voinut kuin palata takaisin vähän matkaa ja yrittää uutta reittiä. Piikkipensaat raapivat sääret verille. Kivenkoloista kädensijaa etsiessä mietin, että kuinkahan myrkyllisiä paikalliset käärmeet mahtavat olla. Ryteikkö tuntui läpitunkemattomalta. Rinteessä paahtuva vuohenraato muistutti miten kävisi, jos askel lipeäisi tai ote herpaantuisi. Lopulta idänpuoliselta rinteeltä löytyi jälleen poluntapainen ja matkanteko helpottui. Kostonhimoisesti hypin lyttyyn pienen piikkipensaan, joka yritti kasvaa keskellä polkua. Hilikku kertoi, ettei Kreetalla ole myrkkykäärmeitä. Oli miettinyt louhikossa samoja asioita kuin minäkin.

Lissosta lähestyttäessä polku katosi ja maasto muuttui hidaskulkuiseksi

Lissos kukoisti Kreikan ja Rooman sekä ensimmäisen bysanttilaisen kauden aikana. Kaupungilla oli aikoinaan oma valuutta sekä mahtava kalastus- ja kauppalaivasto. Espanjasta tulleet saraseenit tuhosivat kaupungin, ilmeisesti saaren valtauksen yhteydessä vuonna 824. Nyt Lissoksesta on jäljellä vain muutama rakennus ja sortuneita kiviseiniä, joiden lomassa vuohet laiduntavat. Kaivauksissa on asumusten ohella löytynyt jäänteitä akveduktista, teatterista, hautausmaasta ja kylpylöistä. Erään rakennuksen edustalla oli kauniin lattiamosaiikin jäänteitä.

Lissoksen muinaiskaupunki itäiseltä rinteeltä nähtynä

Agia Irinin rotko

Jyrkkä nousu Lissoksen itäpuolista rinnettä oli helppo kelvollisen polun ansiosta. Laskeutuminen kukkulan toisella puolella sen sijaan vaati tarkkuutta helposti vyörymään lähtevien irtokivien vuoksi. Serpentiininä rinteessä kiemurteleva polku johti Agia Irinin rotkoon, jota pitkin reitti jatkui loivasti laskeutuen nelisen kilometriä meren rantaan. Sougian satama oli aivan rotkon suulla ja itse kyläkin enää kivenheiton päässä. Rannalla nököttävä ruosteinen tykki lienee jäänne toisen maailmansodan ajalta. Matkamittarissa 26 km, kuvakooste päivän kommelluksista, reitti kartalla ja Hilikun muistiinpanot.

Sougia

Lomapäivä ti 13.9.2011. Kahden ensimmäisen päivän uuvuttamina ja seuraavaa päivämatkaa koskevien ennakkotietojen kauhistuttamina päätimme viettää reissulla yhden lomapäivänkin - patikoinnin sijaan matkustimme laivalla Sougiasta Agia Roumeliin. Mereltä käsin rannikkoa leikkaavia syviä rotkoja olikin hauska katsella. Mieleen jäi kaivertamaan ajatus käydä joskus myöhemmin kävelemässä Sougian ja Agia Roumelin väli. Sitä ennen vaellusvarusteita täytyy kuitenkin täydentää ainakin kevyellä kiipeilyköydellä.

 Agia Roumeli mereltä käsin. Samarian rotkon suu on kylän oikealla puolella

Suurena epäpolskijana olin suhtautunut varauksellisesti Hilikun mainostamaan Välimeren pinnan alaisen elämän tarkkailuun. Olin kuitenkin ollut turhan ennakkoluuloinen. Rannan karkea hiekka poltti jalkapohjia. Vesi oli vilpoisaa ja kirkasta. Kalojen tarkkailu oli mielenkiintoista puuhaa. Värikkäät vonkaleet tulivat toisinaan tervehtimään aivan kasvotusten. Lisäksi oli jännittävää silmäillä pohjaa, jonka kivien seassa lojuu taatusti vaikka minkälaista helleenien, roomalaisten ja muiden muinaisten hukkaamaa tavaraa.

Suurimman osan loppupäivästä istuimme terassilla valokuvauksen teoriaa ja käytäntöä pohtien. Kumpainenkaan ei tiennyt asiasta juuri mitään, joskin Hilikku moninkertaisesti enemmän kuin Pitkänmatkan Kävelijä. Muutaman tunnin ajan yritimme ikuistaa terassin kukkien kimpussa ahertavaa omenan kokoista herhiläistä. Välipalaksi mutustelin gyros pitan, illemmalla kreikkalaista salaattia ja annoksen moussakaa retsinalla ryyditettynä.

Yöpuulle laittautuessani pelästyin pahanpäiväisesti, kun vessanpöntössä tolskasi peukalon kokoinen kalvakka vesilisko. Olio katosi huuhteluveden mukana, mutta pidin kannen tiukasti kiinni siitä lähtien.

3. kävelypäivä ke 14.9.2011 Samarian rotko. Leppoisa lomailu jatkuisi vielä yhden päivän ajan, vaikka edessä olikin pieni patikkaretki. Tutustumiskohteena oli Agia Roumeliin Lefka Orin vuoristosta laskeutuva Samarian rotko, joka on lajissaan koko Euroopan pisin ja syvin. Koska alue on luonnonsuojelualuetta, rotkon pohjalla kulkevalta reitiltä ei saa poistua. Suurin osa turisteista hurauttaa rotkon yläpäähän bussilla ja kävelee sitten rotkon ylhäältä alas, jolloin heti aluksi on edessä tunnin jyrkkä laskeutuminen rinteeseen pengerrettyä polkua pitkin. Koko patikointireitin kulkemiseen kannattaa varata kuudesta seitsemään tuntia.

Agia Roumelin suunnasta Samarian rotkoon johtaa betonista valettua tie, jota pitkin alkumatka oli helppo tallustaa. Muutama vuohi saatteli meidät matkaan. Vähän matkan päässä näkyi hautausmaa kappeleineen ja pieni maatila, jonka vieressä aitaus täynnä lampaita. Vaikka omassakin järjenjuoksussa on usein toivomisen varaa, tunsin itseni ylivoimaisen fiksuksi lampaiden määkimistä kuunnellessa (video). Rotkossa kävelystä täytyi pulittaa viisi euroa lautakopissa nuokkuvalle partaniekalle.

Polku mutkitteli kapean solan reunalta toiselle. Rotkon pohjalla solisevan puron yli oli viritetty huteria pikkusiltoja. Keväisin läheisten vuorten sulamisvedet virtaavat vuolaina, mutta nyt syyskuussa uoma oli jo lähes kuiva. Vettä oli niin vähän, että virta oli usein helpointa ylittää sillan vierestä. Sulamisvesien ja alas vyöryvien kivien vuoksi rotkoreitti on suljettu marras-huhtikuussa. Virtaava vesi on vuosituhansien kuluessa uurtanut kallioseinämiin merkillisiä kuvioita.

Aamupäivällä varjoisassa rotkossa oli miellyttävän vilpoista. Loivasti nouseva maasto oli niin epätasaista, että jalansijat täytyi valita tarkkaan. Loukkaantuneen hoitoon kuljetus rotkosta onnistuu vain aasilla. Pelastushelikopteri voi tarvittaessa laskeutua Samarian kylään. Polun varrella on muutama vessa ja vesipullojen täyttöpaikka sekä maastopalojen sammutukseen tarpeellisia välineitä.

Samarian rotko

Pysähdyimme polun puoliväliin odottamaan tuttuja turisteja. Kotvasen kuluttua kivien takaa ilmestyivätkin Liisa ja Jesse. Liisa on samainen tyyppi, joka maaliskuun 2010 caminolla lanseerasi myöhemmin käyttökelpoiseksi osoittautuneen termin ”syvärakko”. Liisan ja Jessen kanssa käännyimme takaisin kohti Agia Roumelia. Tässä vaiheessa rotkoturisteja kipitti polkua alaspäin jo suurina laumoina. Kuvakooste Samarian rotkokävelystä.

Takaisin Agia Roumeliin päästyämme nuori pari suuntasi polskuttelemaan uimarannalle, minkä jälkeen oli vielä tovi aikaa istuskella terassilla gyros pitan ja virkistävän Mythoksen merkeissä. Päivittäinen rotkosta ryöpsähtävä ihmisjoukko rytmittää pienen kylän arkea. Puolen neljän maissa laiva imaisi rotkoturistit uumeniinsa ja lähti puksuttamaan itään kohti Sfakiaa. Paikkakunta muuttui taas rauhalliseksi.

Iltamurkinan jälkeen olimme jo suuntaamassa yöpuulle, kun jostain alkoi kuulua möreää laulantaa. Paikkakunnan muhkeaviiksiset ukot olivat kerääntyneet läheiseen ravintolaan. Esilaulaja kailotti jotain ja muut kertasivat. Ääntely oli hidasta, jylhää ja oudon alkuvoimaista. Läheisessä pöydässä istuneet nuorukaiset kertoivat, että näitä lauluja on laulettu tuhansien vuosien ajan. Esilaulaja liikuttui lopulta siinä määrin, että tussautti luodikollaan taivaalle muutaman kerran. Hilikun muistiinpanot tiistailta ja keskiviikolta.

4. kävelypäivä to 15.9.2011 Agia Roumeli - Loutro. Aamulla oli ollut tarkoitus laittautua matkaan hyvissä ajoin. Edellisen illan viisujen kuuntelu oli kuitenkin jatkunut niin myöhään, että pääsimme tien päälle vasta kymmenen kieppeissä. Paikalliset olivat iltayön aikana myös yltyneet varsin vieraanvaraisiksi. Olivat hyvillään, kun olimme olleet oikeasti kiinnostuneita seudun tavoista ja perinteistä. Aamulla jälkiviisaasti ymmärsin, että olisi ollut viisainta kieltäytyä kohteliaasti pöytään ilmestyneistä tsikoudia-annoksista. Aurinko porotti taas pilvettömältä taivaalta ja edessä oli nopeasti kuumeneva Kreetan etelärannikko.

Vajaan kuuden kilometrin päässä törmäsimme autiolla rannalla yllättäen ravintolaan, jonka vieressä nökötti tietenkin pieni kappeli. Tilasin appelsiinimehun itselleni ja toisen Hilikulle, joka oli jäänyt jälkeen etsiessään geokätköä polun varrelta. Tiedustin isännältä, että mistä tällaiseen paikkaan riittää asiakkaita. Hän kertoi, että Pohjois-Euroopan loma-aikoina turisteja kyllä piisaa. Tällä haavaa asiakkaana meidän ohella oli kuitenkin vain rannalle kiskotun merikelpoisen kanootin omistaja. Miekkonen laittautui ulapalle pian sen jälkeen, kun olimme lähteneet jatkamaan taivalta.

Tauon jälkeen helppokulkuinen polku olisi ilmeisesti jatkunut parikymmentä metriä rantapenkereen yläpuolella. Sitä kumpikaan meistä ei hoksannut, joten jatkoimme patikointia rannan tuntumassa. Eteneminen kävi pian raskaaksi. Pienet pyöreät kivet upottivat jokaisella askeleella, päiväkin oli edellisiä kuumempi. Kerran rämmin ylös hienohiekkaista rantatörmää tutkimaan, lymyilisikö opaskirjasen lupaama helppokulkuinen reitti piikkipensaiden takana. Myöhemmin päättelin, että olin kääntynyt takaisin alas juuri ennen polun löytymistä. Jatkoimme siis rantaa pitkin. Muutaman kilometrin päästä löytyi rantakallio, jonka varjossa levähdimme.

Repussa kuumentunut juomavesi ja muutama cashewpähkinä antoivat voimia jatkaa. Kotvan kuluttua ranta muuttui louhikkoiseksi. Hilikku kiipesi törmän päälle ja minä jatkoin rantaa pitkin kiveltä toiselle loikkien. Tai oikeastaan en loikkinut, vaan astelin hyvin varovaisesti ja pahimmat paikat kiertäen. Ensimmäisten kävelypäivien muksahdukset olivat opettaneet kunnioittamaan louhikkoa.

Ikaros ja Daidalos,
Charles Paul Landon, 1799

Kymmenen kilometrin kohdalla rantaan asti ulottuva seinämä katkaisi etenemisen. Näytti kuitenkin siltä, että aivan rantaviivan tuntumassa pitkin olisi ollut mahdollista jatkaa eteenpäin. Hilikku huikkasi, että tekisi tiedusteluretken ylärinteen suuntaan. Asettelin rannalla lojuneet vanhat sandaalit laakealle kivelle ja istahdin odottamaan. Kiersin huivin suojaamaan koko päätä paahteelta. Siinä hehkuvilla kivillä hiljaa paistuessani muistin tarinan Ikaroksesta. Nuorukainen oli varoituksista piittaamatta lentänyt vahasta ja sulista valmistetuilla siivillä liian lähelle aurinkoa. Vaha oli sulanut ja Ikaros pudonnut kuolemaan.

Kun Hilikkua ei alkanut kuulua takaisin kymmenen minuutin kuluttua, arvelin että maasto oli ehkä vain hidaskulkuista. Nielaisin kulauksen kuumaa vettä. Vaihdoin asentoa ja poltin käteni kuumissa kivissä. Yrittäessäni soittaa Hilikulle puhelin ilmoitti, ettei verkkoon ole yhteyttä. Huolestuin. Kaatuminen tällä teräväsärmäisten kivien seudulla johtaisi vähintään haavanpuhdistus- ja laastarointioperaatioon. Odotin vielä kymmenisen minuuttia ja aloin sitten haeskella rantatörmästä paikkaa, mistä pääsisin kapuamaan ylös.

"Polku on täällä!"

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Hilikku oli kavunnut törmän päälle jo puoli tuntia aikaisemmin. Tällä kohtaa rantatörmä näytti liian jyrkältä. Olin joutunut umpikujaan. Hienosta hiekasta ja kivenmurikoista koostuva seinämä kohosi nelisen metriä lähes kohtisuoraan ylöspäin. Ihmettelin miksei huteran näköinen seinämä ollut sortunut jo aikapäiviä sitten. Koetin varovasti yhtä kiveä ja olin samalla valmis hyppäämään kauemmaksi, jos rantatörmä alkaisi sortua. Yllättäen kivi olikin tiukasti kiinni, kuin betoniin valettuna. Hyvin hitaasti, seinämästä törröttävien kivien kestävyyttä koetellen, kapusin törmän päälle. Hilikku odotti ylhäällä erinomaisen helppokulkuisen polun varressa. Lysähdin varjoon vetämään henkeä.

Tästä eteenpäin kulkeminen olikin sitten helppoa. Hyvin erottuva polku pysytteli melkein koko ajan samalla korkeuskäyrällä. 17 kilometrin kohdalla näimme edessämme jälleen uimarannan. Sen yläpuolella roikkuvalle kallionkielekkeelle oli rakennettu kahvila - turkanen, miten makoisalta juuri puristettu appelsiinimehu voikaan maistua kuumana päivänä kävelylenkin jälkeen!

Venetsialaisen linnan rauniot

Jäljellä oli enää muutaman kilometrin patikointi Loutroon. Vuoren rinteeseen louhittu polku muuttui soratieksi ja sitten taas lammasaitausten lomitse kulkevaksi poluksi kylää lähestyttäessä. Loutron länsipuolisella kukkulalla näkyi venetsialaisen linnan rauniot. Saraseenimerirosvot pitivät aikoinaan Loutroa tukikohtana, mistä käsin ahdistelivat Kreetan eteläpuolitse seilaavia kauppalaivoja. Venetsialaiset ajoivat ryökäleet pakosalle ja rakensivat sitten linnoituksen kaupungin turvaksi. Nykyisin Loutro on julistettu autovapaaksi paikkakunnaksi, kaikki liikennöinti tapahtuu meriteitse.

Illalliseksi luita ja ranskalaisia

Pienen haeskelun jälkeen löytyi kohtuuhintainen majapaikka. Noudatin hyväksi havaittua pyykkäyskäytäntöä: muut vaatteet kuivamaan yöksi, mutta paita heti takaisin päälle viilentämään aterioinnin ja illan ajaksi. Alkupalaksi valitsin jälleen kreikkalaisen salaatin - paikallisia tomaatteja on mahdoton vastustaa. Patikoidessa olin kehittänyt hirmuisen nälän ja odotin pääruokaa vesi kielellä. Olin tilannut lammasta, mutta sainkin eteeni lautasellisen lampaan luita. Kun luita oikein tarkkaan käänteli ja raaputteli veitsellä, niin saihan siitä muutaman suupalan. Matkamittarissa parikymmentä kilometriä, kuvakooste päivän toilailuista, reitti kartalla ja Hilikun muistiinpanot.

Loutro. Linnanraunioiden silhuetti
näkyy harjanteen laella

5. kävelypäivä pe 16.9.2011 Loutro - Sfakia. Viimeiselle päivälle oli jäänyt vain reilun kahdeksan kilometrin taival, joten liikkeelle lähdettiin vasta puolilta päivin. Loutron itäpuolisella rinteellä käännyin vielä katsomaan lahden pohjukan vanhaa kylää. Sitten kun jalat eivät enää kestä patikointia, täällä voisi viettää mukavia lomapäiviä rannikon kylästä toiseen seilaten. Matkailijan näkökulmasta Kreeta on helppo kohde, koska lähes jokainen tuntuu osaavan englantia ainakin auttavasti ja ihmiset ovat ystävällisiä.

Helppokulkuinen polku pysytteli Välimereen viettävän rinteen puolivälissä. Neljän kilometrin jälkeen pidettiin tauko uimarannalla. Tämäkin ranta oli nyrkin kokoisten kivien peitossa. Sileät ja pyöreät kivet sopivat hyvin vuohille, joita tepasteli rannalla lekottelevien naturistien joukossa. Rohkeimmat vuohet viestittivät hyvin selkeästi, että haluaisivat osallistua eväsleipien tuhoamiseen (video).

Uimarannan jälkeisiä puoltatoista kilometriä ei voi suositella korkeanpaikankammoisille. Osa polusta oli louhittu pystysuoraan kallioseinämään. Yksikin harha-askel tai jalan alla pyörähtävä kivi, ja kulkija syöksyisi louhikkoon satoja metrejä alaspäin. Samalla kertaa jylhä ja pelottava näkymä kutkutti mahanpohjassa. Hitaasti ja huolellisesti jalansijat valiten pääsimme pahojen paikkojen ohi.

Vuorenseinämään louhittu polku.
Punapaitainen Hilikku kuvan keskellä.

Vähän ennen Sfakiaa tulimme asfalttitielle. Uimarannalle osoittava kyltti oli luodinreikien ja haulien puhkoma. Tässä vaiheessa muistin, että olin edellisenä iltana laittanut muutaman vesipullon jäätymään jääkaapin pakastelokeroon, ja pakannut pullot aamulla reppuun muutamaan vaatekappaleeseen kiedottuna. Kaivoin pullot esiin. Jäät eivät olleet sulaneet nimeksikään. Annoin toisen pullon hilikulle ja lähdimme lampsimaan Loutroa kohti. Tienposkessa oli tällä paikalla neljä vuotta aikaisemmin kuolleen Marian muistoksi pystytetty kaunis pieni alttari.

Sfakia

Sfakia osoittautui isommaksi paikaksi kuin edelliset kylät, onhan kyseessä koko vuoristoisen alueen keskus. Sfakia on ollut kreetalaisten vastarinnan keskus kansannousuissa sekä turkkilaisia että venetsialaisia valloittajia vastaan. Hurjaluontoisten  sfakialaisten asuinalue on yksi harvoja alueita koko Kreikassa, jota vieraat valloittajat eivät ole koskaan kyenneet täysin saamaan hallintaansa.

Liikennemerkkien ja -kylttien ammuskelu
symboloi sfakialaisten piittaamattomuutta
Ateenan määräyksistä

Doorilaisista polveutuvat Sfakialaiset vastustavat ylipäänsä kaikenlaista omiin asioihinsa puuttumista, myös Kreikkalaisia viranomaisia. Osa autoista on rekisteröimättömiä, liikennemerkkejä ammutaan seulaksi ja poliisiasemat ovat pelkkiä kulisseja. Satunnainen matkailija ei sfakialaisten sotaisaa puolta huomaa kuin korkeintaan reikäisistä liikennemerkeistä. Päällimmäisin havainto tästä kansasta on ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Päivän reitti kartalla, kuvakooste ja Hilikun muistiinpanot.

Epilogi: Pian Sfakian jälkeen E4-reitti kääntyy sisämaahan ja patikointi muuttuu kertaluokkaa haastavammaksi maastoyöpymisten tullessa mukaan kuvaan. Syyskuun alkupuolella Kreetalla on vielä kuumaa, vähän syksymmällä kulkeminen olisi varmasti helpompaa. Kiitokset Hilikulle, jonka tarinat ja valokuvat Kreetalta saivat Pitkämatkan Kävelijän kiinnostumaan tästä retkestä!