Vuoden kävely, kesäkausi - Kävely ei laihduta

Uskottava se on, kävely ei laihduta. Kesäkaudella onnistuin keräämään yhden lisäkilon, vaikka kävelin kohtuullisen paljon. Patikointi voi ehkä tukea painonhallintaa, mutta yksinään se ei sulata läskiä. Tai voisihan se sulattaa, mutta mitään muuta ei sitten ennättäisikään tehdä. Kilometrimäärien pitäisi olla niin tolkuttomia, ettei se ole mahdollista tavalliselle ihmiselle. Vuoden kävelyn alusta asti keskimääräinen päivittäinen kävelymatkani on pyörinyt yhdeksän ja 11 kilometrin välillä, pois lukien viimeisimmän kävelykuukauden romahdus reiluun kuuteen kilometriin. Kymmenen kilometrin kävelyyn kuluu noin kaksi tuntia. Se on kahdeksasosa normaalista päivittäisestä valveillaoloajasta. Pari tuntia liikuntaa päivässä ylittää jo reippaasti kaikki suositukset. Patikoinnin määrää ei ole käytännössä mahdollista tuosta juurikaan lisätä. Elämässä on muutakin kuin kävely. Painon pudotuksen on siis tapahduttava jollain muulla konstilla kuin kävelyllä. Jatkossa yritän rakentaa järkevämmän ruokailurytmin ja koostaa aterioiden sisällöt fiksummin. Loppuvuodesta nähdään miten kävely yhdistettynä terveellisempään ruokavalioon on vaikuttanut vyötärönympärykseen.

Toinen juttu, joka ei toiminut alkuperäisessä suunnitelmassa, oli päivittäinen kävelylenkki. Aikomukseni oli pistellä vähintään viiden kilometrin mittainen lenkki joka päivä koko kävelyvuoden ajan. Elimistö kaipaa kuitenkin välillä lepoa. Pitkän lenkin jälkeen on hyvä antaa kropan palautua rasituksesta. Tasainen liikuntarutiini turruttaa sekä lihakset että ajatukset. Vaihtelu on hyväksi. Kesä on periaatteessa mukavinta kävelyaikaa, mutta joinain aurinkoisinakin päivinä jäin pakertamaan jonkin verukepuuhan parissa ja jätin kävelylenkin kokonaan väliin. Aloin olla kurkkuani myöten täynnä päivittäisiä pakkolenkkejä. Loppuvuoden osalta muutankin Vuoden kävelyn sääntöjä siten, että päivittäinen kävelylenkki ei ole enää pakollinen. Jatkossa huolehdin vain siitä, että olen kunkin kävelykuukauden aikana lenkkeillyt keskimäärin vähintään viisi kilometriä päivää kohti. Tämä systeemi antaa mahdollisuuden pistellä reipas lenkki tasaisesti joka päivä, jos se tuntuu mielekkäältä. Toisaalta voin halutessani kävellä yhtenä päivänä vaikka 30 kilometrin lenkin ja vetää sen jälkeen lonkkaa muutaman päivän.

Heinäkuisen Ranskan retken maisemat olivat varsin viehättäviä

Toukokuun lopulla Hilma tuli kyläilemään siksi aikaa kun vanhempansa kävivät Kuusamossa polkujuoksentelemassa. Tämä tarjosi tilaisuuden verestää muistoja lastenkärryjen työntämisessä. Kolmessa päivässä patikoin Hilman kanssa kolmisen peninkulmaa samalla, kun tytön tyllerö itse veteli hirsiä makuupussin kätköissä. Kärryjen pukkaaminen lisäsi kävelyn rasittavuutta mukavasti. Kesäkuun alkupuoliskolla oli yksi kesän kohokohdista, isän ja pojan yhteinen patikkaretki Espanjaan. Kyseessä oli jo kolmas kerta, kun taivalsin Jaakopin kanssa Camino de Santiagon pyhiinvaellusreittiä. Aurinko paistoi useimpina päivinä kuumasti, mutta saimme niskaamme myös piristävän saderyöpyn heti toisena päivänä. Neljän patikointipäivän aikana etenimme reilut 80 kilometriä Santo Domingo de la Calzadasta Burgosiin. Sitten hyppäsimme vuokrapyörien selkään. Ajatuksena oli ylittää kuuma ja kuiva ylänkö Meseta nopeasti ja vaivattomasti. Toisena pyöräilypäivänä sattunut onnettomuus jyrkässä alamäessä Castrojerizin jälkeen keskeytti kuitenkin retkemme ennen aikojaan. Palasimme kotiin nuolemaan haavoja. Matkakertomus ja pyöräilyonnettomuuden dramaattinen kuvaus löytyvät täältä.

Jaakoppi Jaakontiellä

Heinäkuun alussa lensin vaimon kanssa Etelä-Ranskaan Toulouseen, missä Tuija jo odotteli meitä lentoaseman tuloaulassa. Toulousesta jatkoimme juna- ja bussikyydeillä Espalioniin, jonne olimme päättäneet ensimmäisen osuuden Via Podiensis/GR65 -reitistä kaksi vuotta aikaisemmin. Muutaman päivän kuluttua Liisakin liittyi joukon jatkoksi Conquesissa. Tämä pieni vuorenrinteeseen rakennettu kaupunki olikin yksi koko reissun upeimmista paikoista. Via Podiensis/GR65 on osa Espanjan Santiago de Compostelaan johtavaa keskiaikaista pyhiinvaellusverkostoa, jonka haarat levittäytyvät joka puolelle Eurooppaa. Suurin osa Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta kiinnostuneista ihmisistä suuntaa kulkunsa Pohjois-Espanjan läpi idästä länteen kulkevalle ns. ranskalaiselle reitille. Se on klassikko, jolla on oma viehätyksensä. Ranskan puolella vaeltaminen on kuitenkin monin tavoin antoisampaa. Ruoka on tietenkin aivan oma lukunsa. Ranskalaisen maalaiskeittiön antimet ilahduttavat sekä kulinaarisesti että esteettisesti. Espanjalainen kuivaksi paistettu broilerin leike ranskalaisilla perunoilla ja säilykepaprikalla ryyditettynä ei houkuttele sen jälkeen, kun on päässyt ranskalaisten murkinoiden makuun. Herkullisen ruoan lisäksi myös Ranskan keskiylängön maisemat olivat vehreydessään ja vaihtelevuudessaan aivan omaa luokkaansa. Ranskan retken matkakertomus löytyy täältä.

Patikoimassa Ranskan keskiylängöllä GR65-reitillä

Kaikki vuoden kävelystä kirjoitetut jutut:

Lähtötilanne

1. kävelykuukausi
2. kävelykuukausi
3. ja 4. kävelykuukausi

Kesäkausi

Vanhoista kengistä kukkaruukkuja

Mitä tehdä vanhoille vaelluskengille tai ylipäätään ikälopuille jalkineille, kun niiden kilometrit ovat täynnä? Tuntuisi julmalta nakata vanhat kumppanit roskikseen. Loppuun käveltyjä kenkiä ei voi viedä SPR:n Konttiin tai muihinkaan vaatekeräyspisteisiin. Koska vanhoilla popoilla ei ole käyttöarvoa kenkinä, niille on keksittävä jokin kokonaan uusi käyttötarkoitus. Yksi vaihtoehto on tarjota vanhoille jalkineille leppoisat eläkepäivät kukkaruukkuina oman pihan tai vaikkapa kesämökin koristeena. Vaelluskenkä soveltuu kukkaruukuksi hyvin. Useimmissa vaelluskengissä on edes jonkinlainen varsi. Se soveltuu yhtä hyvin kukan kuin nilkan tukemiseen.

Näillä kengillä ei enää kävellä.

Löysin varastoista kaksi paria puhki käveltyjä Meidl Vakuum Hikereita. Jostain syystä en ollut raaskinut heittää niitä pois. Toisen parin kengännauhat olivat valmiiksi paikoillaan, mutta toisen kenkäparin nauhat olivat mytyissä niiden sisään sullottuina. Nauhat olisivat tarpeen, sillä tulisin ripustamaan kenkäkukkaruukut palotikkaisiin. Ensimmäisen kengän nauhat sujahtivat helposti paikalleen. Sitä vastoin toisen kengän nauhat olivat kummastakin päästään niin rispaantuneet, ettei niitä saanut millään tungettua läpi ahtaista metallikoukuista.

Yritin ratkaista pulman ensin kuumaliimalla. Kierittelin nauhan päätä kuumassa notkeassa massassa. Nauhan päähän muodostui iso klöntti. Tuijotin sitä harmistuneena. Se ei ikinä mahtuisi vaelluskengän nauhanlävestä. Sitten älysin hyödyntää keskipakoisvoimaa. Pyöritin nauhaa ympäri ilmassa pitäen kiinni toisesta päästä. Tarkistin tuloksen. Ei mitään vaikutusta. Klöntti oli edelleen yhtä massiivinen kuin aikaisemminkin. Olin kuitenkin vakuuttunut klöntinohennustekniikan toimivuudesta. Ryhdyin pyörittämään kengännauhaa uudestaan. Tällä kertaa pyöritin todella vinhasti. Samassa yläpuoleltani kuului lätsähdys. Klöntti oli sinkoutunut nauhan kärjestä kattoon ja jäänyt sinne roikkumaan. Uusi yritys. Tällä kertaa pyöritin hieman nopeammin kuin ensimmäisellä, mutta hieman hitaammin kuin toisella yrityksellä ja kuumaliimaklöntti asettuikin pitkulaiseen asentoon kengännauhan kärkeen.

Kuumaliimalla syntyi liian paksu kengännauhan kärkikovike

Teippikärki
toimi hyvin

Vasta tässä vaiheessa älysin kokeilla teippiä. Muutamassa sekunnissa pyörittelin teipistä kengännauhan toiseen päähän siistin ohuen kovikkeen. Ryhdyin pujottamaan nauhaa vaelluskengän koukkuihin. Kuumaliimalla askartelemani kovike oli kaikista ponnisteluistani huolimatta jäänyt liian paksuksi. Se ei mahtunut kulkemaan nauhalävistä. Teipistä nopeasti kiepauttamani nauhankärki sen sijaan toimi hyvin. Vain yhden metallikoukun kohdalla jouduin pihdeillä kiskomaan nauhankärjen läpi kulkuaukostaan. Tämän jälkeen kiristin ja solmin kaikkien neljän vanhan vaelluskengän nauhat sopivan kireiksi. Kukkaruukkujen pitäisi juuri ja juuri mahtua kenkien varsiin niin, että ne jämähtäisivät tiukasti aloilleen. Sidoin vaelluskengät nauruistaan palotikkaiden puoliin siten, että kenkien sisäsyrjät tulivat seinää vasten. Sillä tavoin kengät asettuivat melko vakaasti kuperapintaisille alustoilleen.

Työnsin pienet neliskanttiset kukkaruukut kenkien varsien sisään. Ne jämähtivät tiukasti paikoilleen. Ruukkujen sisällä kasvoi oranssin ja keltaisen sävyisiä samettikukkia. Myyjä oli vakuuttanut, että ne kukoistaisivat ensimmäisiin hallaöihin asti. Samettikukkien hyvä puoli on myös, että ne sietävät kohtalaisesti kuivuutta. Palotikkaat eivät ole suoranaisesti katon alla, mutta seinän läheisyys rajoittaa jossain määrin sadeveden lankeamista samettikukille. Jossain toisessa sijoituspaikassa ja toisenlaisten kukkien kanssa liiallinen kosteus voisi olla ongelma. Liiasta vedestä pääsisi kuitenkin helposti eroon poraamalla kenkien pohjiin reikiä. Kukkaruukkukengät voisi sijoittaa myös maahan tai ne voi naulata/ruuvata kiinni varsien tai pohjien läpi vaikka aidanharjalle. Ainakin tuulisissa rannikkokaupungeissa kukkaruukkukenkien ankkuroiminen aloilleen on hyvä ajatus.