Mönkään mennyt kävely

Oulussa mitattiin maanantaina 30.7.2018 paikkakunnan kaikkien aikojen lämpöennätys 33,2 astetta. Mikäpä olisi ollut parempi päivä pitkälle kävelylenkille? Mikä voisi mennä pieleen? Heräsin puoli kuudelta. Rasvasin varpaat vaseliinilla ja levitin kyynärvarsiin aurinkovoidetta. Hörppäsin kupin kahvia ja söin leivän. Sitten ulos klo 6:10 ja suunta kohti Kuusamontietä. Sorsa räpiköi lentoon Pyykkösjärven rannasta ja äänteli närkästyneesti. Ehkä olin herättänyt sen yöunilta. Yskitti. Edellisellä viikolla kurkussa oli käväissyt jonkin sortin lievä tulehdus. Se oli kuitenkin tullut kukistetuksi parissa päivässä. Mutta se oli jättänyt jälkeensä limaa, jota täytyi silloin tällöin köhiä pois. Yskin kävellessäni niin paljon, että kurkkua alkoi kutittaa. Kutka aiheutti lisää yskimistä ja pian olin tympeässä noidankehässä. Yskin, koska kurkkua kutitti ja kurkkua kutitti, koska yskin.

Pysähdyin tauolle Ruskon Citymarketin luona reilun tunnin patikoinnin jälkeen. Olin kävellyt hitaammin kuin olin kaavaillut. Viiden ja puolen kilometrin matkaan oli kulunut tunti ja vartti. Jalat eivät selvästikään olleet vielä heränneet. Kauppa ei ollut vielä auennut, joten pystytin retkituolin sen pihanurmikolle. Kurkkukutinan kaveriksi oli ilmaantunut toinenkin vaiva. Vasemman jalan isovarpaan sisäsyrjää aristi. Sellaisen vaivan ei olisi pitänyt olla mahdollinen. Olin samoilla kengillä kävellyt juuri viikon Ranskassa. Sielläkin oli ollut kuuma. Lisäksi jalassani oli samanlainen sukkavarustus kuin Ranskan retkellä. Ihoa vasten oli ohut tekninen sukka ja sen päällä paksumpi vaellussukka. Lisäksi juuri ennen Ranskan reissua olin kävellyt Hetasta Pallakselle täsmälleen samalla kenkä-sukka-kokoonpanolla. Mikään ei ollut periaatteessa muuttunut, mutta niin vain isovarpaan sisäsyrjä oli alkanut temppuilla heti ensimmäisen tunnin aikana. Kiva. Istuskelin mainiossa Helinox Chair One -retkituolissani (lue tuotearvosteluni täältä) ja katselin ohitseni sujahtelevia työmatkapyöräilijöitä.

Kampesin itseni ylös tuolista. Siinä touhussa katkolahjehousujen kangas repesi reisitaskun vierestä. Vanhojen housujeni kangas oli haurastunut, vaikka en ollut käyttänyt kyseistä vaatetta kovinkaan ahkerasti. Onneksi repeämä ei ollut kovin suuri tai kriittisessä paikassa. Voisin jatkaa taivalta samoilla pöksyillä, mutta kaikki istuutumiset ja ylös nousemiset pitäisi tehdä hyvin varovasti. Jatkoin matkaa Kuusamontien itäpuolella kulkevaa pyörätietä pitkin. Seuraavalle taukopaikalle olisi matkaa 5,2 kilometriä. Olin etukäteen suunnitellut pysähtymispaikat huolella. Itse asiassa koko kävelyretken tarkoitus olisi tutkia säännöllisten taukojen vaikutusta jaksamiseen. Olin edellisenä iltana lyönyt lukkoon taukopaikat koko reissulle. Niitä piisaisi tasaisesti koko taipaleelle noin viiden kilometrin välein. Alustavasti olin päättänyt, että kymmenen minuutin levähdystauon pitäisi riittää aina tunteroisen kävelyn jälkeen. Vain Kiimingissä ja Haukiputaalla olin kaavaillut pitäväni pitemmät tauot.

Laakeat kivet vakauttavat retki-
tuolin pehmeällä maalla

Ajatus kymmenen minuutin lepotauon riittämisestä romuttui heti toisella taukopaikalla. Olin kaavaillut levähtäväni Kuusamontien ja Ylikiimingintien risteyksessä. Risteyksen itäpuolelta löysinkin hyvän paikan. Se oli metsän reunassa. Pensaat tarjosivat näkösuojaa tielle. Avasin retkituolini ja istahdin siihen tyytyväisenä. Samassa yksi tuolin jaloista upposi muutaman sentin pehmeään maahan. Korjasin asentoani vauhdikkaasti ja ei kun *räts*. Housut repesivät uudesta kohdasta, jälleen taskun vierestä. Asettelin muutaman laakean kiven tuolin jalkojen alle ja istuuduin uudelleen varovasti. Nyt istuin oli vakaa. Mutustelin eväsleivän ja tyhjensin puolet toisesta vesipullostani. Sinänsä minulla ei ollut jano, mutta tiesin riittävän juomisen olevan edellytys kävelylenkin onnistumiselle. Kaiken kaikkiaan kaikenlaiseen värkkäilyyn tärväytyi taukopaikalla lähes 25 minuuttia. Se niistä kymmenen minuutin tauoista. Olin arvioinut taukojen keston reippaasti alakanttiin.

Vain kolmisen kilometriä eteenpäin käveltyäni tien vieressä näkyi Jäälin Grilli. Vielä ei ollut tauon aika, joten grillille ei olisi asiaa. Sinne ei olisi syytä poiketa. Sitä virhettä en tekisi. Joten tilasin vain pienen Coke Zeron ja siemailin sen grillin terassilla. Laiton tauko tuntui synnillisen hekumalliselta. Kävelin kolmisen kilometriä eteenpäin ja saavuin varsinaiselle taukopaikalle, vuonna 1890 käyttöön vihitylle Jäälin hautausmaalle. Se on metsähautausmaa. Puut ovat enimmäkseen mäntyjä. Istahdin varjoon penkille ja katselin ympärilleni kiinnostuneena. Nainen haki vesipisteestä vettä kastelukannuunsa ja tassutteli pois. Hautakivet ja ristit kohosivat kangasturpeesta. Monella haudalla oli kukkia. Hautausmaa näytti kauniilta ja hyvin hoidetulta. En kuitenkaan voinut täysin siemauksin nauttia ympärilleni levittäytyvästä näkymästä. Jalkaosastolle oli viimeisten kilometrien kuluessa ilmaantunut uusi huolenaihe. Oikean jalan lonkankoukistajan tienoilla tuntui kivistystä.

Jäälin hautausmaa

Nousin penkiltä ja palasin Kuusamontielle. Kipu tuntui nivustaipeessa joka kerta, kun heilautin oikean jalan eteenpäin. Muutin hieman askellusta ja pudotin vauhtia. Kävelylenkki pitäisi lopettaa ennen aikojaan, jos oikea lonkankoukistaja ei ryhdistäytyisi. Saavuin Kiimingin ABC:lle vasta puolilta päivin eli noin tunnin kaavailemaani myöhemmin. Tilasin vuohenjuustobroilerin. Nakkasin suuhuni 800 milligramman edestä ibuprofeenia. Ehkä se rauhoittaisi lonkankoukistajan. Syömisestä ei tahtonut tulla mitään. Yskitti vietävästi. Murkinan jälkeen pistäydyin apteekkiin ja kerroin myyjälle kurkkuni tilanteen. Tautia ei enää olisi, mutta olin joutunut yskimiskierteeseen. Nainen otti hyllystä Bafucin -rasian. Imeskelytabletit kuulemma puuduttaisivat kurkun niin, että yskiminen vähenisi. Sitten nainen otti hyllystä toisen tuotteen ja kertoi, että yskimisen tarve vähenisi, jos sitä hörppäisi. Kysyin, että mikä sen vaikutusmekanismi on. Puuduttaisiko sekin kurkun? Ei, sitä vain hörpätään ja sitten yskimisen tarve vähenee. Ok, en jaksanut jäädä miettimään asiaa pitempään. Ostin Bafucinia. Sen vaikutusmekanismin ainakin ymmärsin.

Ensimmäiset kilometrit Kiimingin jälkeen olivat vaikeita. Lämpötila oli noussut ennätyslukemiin. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä. Oikea lonkankoukistaja muistutti olemassaolostaan jokaisella askeleella. Aprikoin, että pitäisiköhän koko hanke keskeyttää.  Mutta vähitellen kipu alkoi lievittyä. Sitten käsitin, ettei siitä ollutkaan kysymys. Nyt myös vasen lonkankoukistaja oli ärtynyt. Mutta tasaisesti jakautunut kipu oli paljon mukavampi kuin toispuoleinen. Ja ehkä ibuprofeenikin alkoi vaikuttaa. Ainakin vasemman jalan isovarpaan syrjä oli rauhoittunut. Kävely alkoi taas sujua. Istahdin penkille pyörätien laitaan ja ravistelin pikkukiven pois kengästä. Haipuskylän jälkeen pyörätie erkani maantiestä. Kotvan kuluttua huomasin taukopaikaksi kaavailemani linja-autopysäkkikatoksen kaukana niityn takana. Kävelin parhaillaan omakotitaloalueen läpi. En halunnut häiritä seudun asujaimistoa pystyttämällä retkituolini jonkun pihan tuntumaan. Koko huolella laatimani kävelysuunnitelma rapautui koko ajan yhä pienemmiksi muruiksi.

Olin ajatellut hankkivani vesitäydennystä Alakylästä. Siellä on pieni kyläkauppa. Tai oikeastaan siellä on joskus ollut pieni kyläkauppa. Nyt sitä ei enää ollut. Matkaa Haukiputaalle oli jäljellä 17 kilometriä. Juomavettä oli jäljellä vain vajaa litra. Läkähdyttävä kuumuus vaikeutti tilannetta entisestään. Mutta taskussani oli puhelin. Voisin milloin hyvänsä soittaa kyydin kotiin. Ja tarvittaessa voisin pyytää vesitilkkasen jostain talosta. Siispä eteenpäin. Päätin unohtaa etukäteen kaavailemani taukopaikat. Kävelisin tunnin ja lepäisin sitten tovin sopivassa paikassa. Ja sitten vain toistaisin samat vaiheet yhä uudestaan riittävän monta kertaa. Yksinkertaista. Söin pussillisen perunalastuja korvatakseni elimistöstä hikoilun myötä poistuneita suoloja. Se oli virhe. Suolainen välipala alkoi janottaa. Tyhjensin toisen vesipulloni. Olisin halunnut juoda saman tien myös toisen vesipullon, mutta pakotin sormeni irti sen korkista. Tarvitsisin jäljellä olevaa vettä myöhemmin vielä enemmän.

The way is shut.
You shall not pass.

Kiiminkijoen ylittävän sillan kupeessa kohtasin iloisen yllätyksen. Tien vieressä oli kaivo. Harpoin lähemmäksi ja melkein jo tunsin kylmän veden suussani. Tartuin pumpun varteen ja väänsin. *Töks* Pumppu oli lukittu. Jykevä riippulukko esti vipuvarren liikkeen. Se siitä. Ylitin sillan, käännyin Asemakyläntielle ja saavuin kotvan kuluttua rautatiesillan viereiselle uimapaikalle. Siellä ei ollut vesipistettä. Pystytin retkituolini nurmikolle ja nautin veden solinasta. Pikkuväkeä tolskasi hiekkarannalla. Matkaa Haukiputaalle oli jäljellä vaivaiset neljä kilometriä. Kaadoin juomapullosta viimeisen vesitilkan kuivaan kurkkuuni. Söin proteiinipatukan. Sitten pakkasin tuolin reppuun ja kävelin rautatiesillan yli. Sadetin roiski vettä omakotitalon pihalla. Pisarat lensivät liian kaukana, jotta olisin voinut pyydystää niitä kielelläni. Toisen talon pihalla muutama tenava polski uima-altaassa. Ihania H2O-pisaroita roiskahteli ilmaan ja putoili nurmikolle, missä niistä ei ollut iloa kenellekään.

Takaani lähestyi mies polkupyörällä. Miekkonen hiljensi vauhtiaan ja kysyi, että vieläkö on pitkä matka jäljellä. Kerroin, että Ouluun pitäisi vielä jaksaa. Mies tiedusteli, että taitanko matkaani armeijan tyylillä. Kysyin, että mikä se sellainen tyyli on. Mies selitti, että siinä kävellään kolme varttia ja sitten on vartin lepotauko. Myönsin, että jotain sellaista tässä on tekeillä. Että tässä on juurikin tarkoitus testata säännöllisten taukojen vaikutusta jaksamiseen. Mies toivotti hyvää matkaa ja evästi vielä, että pitää muistaa juoda paljon. Olin samaa mieltä. Saavuin Haukiputaalle käveltyäni noin 13 ja puoli tuntia. Pienet tauot olen laskenut tuohon mukaan, mutta Kiimingissä viettämäni tunti ei siihen sisälly. Astelin lonkankoukistajat kireinä Hotelli Samanttaan ja tilasin oluen. Olin taittanut ennätyshelteessä noin 46 kilometriä. Alkoi laiskottaa. Ei tehnyt enää mieli jatkaa, vaikka alkuperäinen suunnitelmani olikin ollut kävellä vielä takaisin Ouluun. Ilmoitin kotiväelle, että olisin valmis noudettavaksi. Päivätaival kartalla.