Tälle retkelle olin varustautunut uudella reppuun solahtavalla juomarakolla. Siihen mahtuu kaksi litraa vettä. Siitä voisi letkulla imaista vettä näppärästi aina janon yllättäessä. Liisa oli käyttänyt juomarakkoa aikaisemmin sekä caminolla että juoksulenkeillä, ja ylistänyt sen helppokäyttöisyyttä juomapulloihin verrattuna. Juomarakosta piisaisi vettä koko kävelypäivän tarpeiksi. Alituinen juomapullojen täyttäminen ja repusta kaivaminen olisi nyt taakse jäänyttä elämää.Olin täyttänyt juomarakon Ibis -hotellissa ja nyt Matabiaun penkillä istuessani imaisin letkusta ensimmäisen suullisen... kuvottavaa kuravettä! Yäk! Suuhuni ryöpsähtänyt neste maistui pariin kertaan käytetyltä tiskivedeltä. En tohtinut sylkäistä sitä lattialle, en liioin vaimoni tai toisella puolella istuvan tummahipiäisen muorin päälle, joten pakotin liemen alas kurkustani. Jokin oli mennyt pieleen. Tällaista kuravettä joisin vain äärimmäisessä hädässä. Kotvan asiaa fundeerattuani paikansin makuvirheen todennäköisen aiheuttajan. Olin lähtötohinassa unohtanut huuhdella juomarakon, mutta tekisin sen heti seuraavassa majapaikassa.
Polulle pääsimme kolmen jälkeen. Tai pikemminkin kyseessä oli kävelijöiden valtatie. Se oli leveä, tasainen ja pinnoitettu asfaltilla. Reitti seurasi vuonna 1856 valmistuneen Canal Latéral á Garonnen uomaa ja sitä varjostivat valtavat ikivanhat vaahterat. Ne jököttivät kanavan molemmin puolin säännöllisin välein kuin hiljaisten vartiomiesten rivistö. Tuulenpuuskat pudottelivat kaarnan kappaleita kulkijoiden päälle. Koko päivän aikana kohtasimme vain muutaman ihmisen.
Päivätaival vaikutti erinomaisen selkeältä ja helpolta. Uutuudenviehätys karisi kuitenkin nopeasti. Reitillä ei ollut nousuja tai laskuja, ei suunnan vaihdoksia eikä ylipäänsä mitään mielenkiintoista sen jälkeen, kun katse oli tottunut sinänsä kauniiseen näkymään. Kaikki toistui samanlaisena askel askeleelta, vaahtera vaahteralta, kilometri kilometriltä. Ainoastaan kanavan sulkuportit toivat hieman vaihtelua yksitoikkoisuuteen.
Yksitoikkoisen maiseman lisäksi myös mieleni oli musta. Olin odottanut tätä retkeä puurtaessani raskaassa työssä koko alkukesän. Mutta nyt jostain syystä en kokenutkaan sitä innostuksen ja vapauden tunnetta, sitä uuden ja erilaisen kohtaamisen kutkuttavaa odotusta, joka yleensä liittyy ulkomaille matkustamiseen ja aivan erityisesti patikkaretkiin vieraissa maisemissa. Mulkoilin synkein mielin loputtoman pitkältä vaikuttavaa kanavaa ja vanhoja vaahteroita. Mitä järkeä koko hommassa oli? Tunsin jo rasituksen jaloissani, vaikka olin kävellyt vasta muutaman kilometrin. Kaikki tuntui vaivalloiselta, turhalta ja tympeältä.
Juna porhalsi ohitsemme kanavan toisella puolella. Sitten vastaamme käveli koiraa ulkoiluttava nainen. Kultainennoutaja istahti maahan kuin olisi huomannut kamerani ja toivoi nyt pääsevänsä valokuvamalliksi. Napsautin virran kameraan ja tarkensin koiran ruskeisiin silmiin. NAPS! Kultainennoutaja oli viime hetkellä muuttanut mieltään. Se ei halunnutkaan tulla kuvatuksi ja oli kierähtänyt emäntänsä suuntaan. Tuijotin typertyneenä kameran näyttöä. Siinä oli kuva koiran keskivartalosta. Pää ja takalisto olivat leikkautuneet pois. Valokuva oli niin täydellisen epäonnistunut, että se alkoi naurattaa.
Kotvan kuluttua rantatörmän tuntumassa viiletti sudenkorento. Se teki ilmassa monimutkaisia kuvioita. Välillä se pysähtyi tarkkailemaan tilannetta ja kiihdytti sitten taas uskomattomaan vauhtiin. Kaivoin taas kamerani esiin. Yritin pyydystää sudenkorennon sen näyttöön, mutta ilmojen vauhtiveikko kiisi sinne tänne aivan liian nopeasti. Sitten tapahtui monta asiaa samanaikaisesti. Sudenkorento pysähtyi levitoimaan parin metrin päähän, juuri siihen kohtaan aika-avaruutta, missä kultaiset auringonsäteet tunkeutuivat läpi vaahteroiden lehvästön. Samalla hetkellä löysin sudenkorennon kameran näyttöön. Supernopea tarkennus ja NAPS! Tuijotin valokuvaa ällistyneenä. Kameran tarkennusautomatiikka oli toiminut loistavasti. Sudenkorennon suonikkaat takasiivet olivat kuvassa jähmettyneet yläasentoonsa. Hyönteisen pitkä outo vartalo hehkui koboltinsinistä valoa.
Kultaisennoutajan ja sudenkorennon kuvaaminen puhalsi synkän pilven pääni päältä. Ensin hupaisa epäonnistuminen ja sitten ällistyttävä onnenkantamoinen. Askeleeni kävivät keveiksi, vaikka mikään ei oikeastaan ollut muuttunut. Jopa viivasuora kanava polun oikealla puolella alkoi taas näyttää viehättävältä. Vasemmalla puolella virtasi Biskajanlahteen virtaava Garonne -joki. Kaukana edessä vasemmalla kohosivat Golfechin ydinvoimalan kaksi jäähdytystornia. Ohitimme invalidien kalastuspaikan, missä maa vietti loivasti joenrantaan. Kaiteet estivät pyörätuoleja molskahtamasta jokeen. Infotaulussa kerrottiin, että Garonnessa elää mm. monneja, joiden tiedetään suotuisissa oloissa kasvavan jopa nelimetrisiksi vonkaleiksi.
 |
| Kapteenin silta, Pommevic |
2. Kävelypäivä keskiviikko 10.7. Pommevic - Lectoure. Huone oli siisti ja niin lämmin, etten kaivannut edes lakanaa peitoksi yöllä. Aamupalaksi halkaisin patongin ja täytin sen kinkulla ja juustolla. Sitten halkaisin voisarven ja valutin puolikkaiden päälle punaherukkahilloa. Palanpainikkeeksi jugurttia, appelsiinimehua ja kupillinen automaattikahvia. Edellisen päivän rasitukset olivat unohtuneet yön aikana. Yhdeksän jälkeen laittauduimme taipaleelle vailla tietoa seuraavasta majapaikasta. Olin aamulla huuhdellut ja täyttänyt juomarakkoni, ja asentanut sen omalle paikalleen reppuun selkääni vasten. Vähän matkaa käveltyäni imaisin juomarakon letkua nauttiakseni virvoittavasta vedestä. Sain aikaiseksi vain alipaineen, joka ahnaasti imaisi kieleni kärjen letkuun. AUTS! Jokin oli tukkinut letkun.
Ylitimme Garonnen pitkin tien D11 siltaa. Vielä edellisenä kesänä se oli ollut jalankulkijoiden näkökulmasta oikea surmanloukku. Nyt sillan toiseen laitaan oli aidattu kävelijöille oma kapea kulkuväylä. Sisiliskot loikoilivat auringossa sillan kaiteilla. Vastarannalla kurkistimme karoliinisella kaudella rakennettuun Pyhän Katariinan kappeliin.
Taival jatkui mukavan vaihtelevana. Maisema kumpuili ympärillämme vehreänä ja hedelmällisenä. Pelloilla kasvoi heinää, maissia ja outoja suippolehtisiä juttuja. Auringonkukkapellot levittäytyivät silmän kantamattomiin. Osan ajasta kävelimme edelleen asfaltilla, mutta välillä reitti vei meidät pehmeälle nurmelle ja metsäpoluille. Ensimmäisen päivän tavoin Liisa ja Tipi karkasivat taas kauas edelle. Jossain vaiheessa harhauduin punavalkoisin tunnuksin merkityltä reitiltä. Jatkoin tienlaitaa pitkin suuntaan, jonka arvelin oikeaksi. Kotvan kuluttua vaimo ja Tuija tupsahtivatkin eteeni metsäpolulta.
Bardiguesissa pysähdyimme lounaalle maalaisravintolaan, joka oli täynnä paikallisväestön puheensorinaa ja keittiöstä leijailevia ruoka-annosten tuoksuja. Sain eteeni lautasen, johon oli rakennettu viehättävä asetelma turskafileestä, vihreistä pavuista ja pitkulaisiksi leikatuista vihanneksista. Salin toisella puolella tarjoilijanuorukainen räsäytti lasisen vesikannun pirstaleiksi kivilattialle. Jälkiruoaksi pöytään ilmestyi kulhollinen pikkukiviä... ei vaan kiviksi naamioituja suklaakonvehteja. Kaadoin vesikarahvista juomapullot täyteen kylmää vettä. Vaimo ja Tuija jäivät vielä ravintolaan, kun jatkoin matkaa. Tuija evästi pitämään kännykän päällä, jotta päivän lopputaipaleen kuvioiden sopiminen onnistuisi.
Tunteroisen talsittuani saavuin Saint-Antoinen autioon kylään. Ketään ei näkynyt. Koska avointa kahvilaakaan ei löytynyt, jatkoin matkaa eteenpäin taukoa pitämättä. Lämpömittari näytti 35 astetta. Join pullollisen vettä. Hepokatti hyppäsi eteeni asfaltille, sirautti muutaman kerran ja katosi. Kylän laidalla oli Pyhän Antoniuksen patsas. Kirkkaanpunainen viittaan pukeutunut muhkeapartainen hahmo nojasi kävelykeppiin. Pyhää Antoniusta pidetään luostarijärjestelmän ja ensimmäisen varsinaisen kristillisen luostarin perustajana. Pyhä Antonius on paitsi Saint-Antoinen kylän, myös Johanniittain ritarikunnan, amputoitujen, erakkojen, eläinten, epileptikkojen, teurastajien, kotieläinten, munkkien, ihotautien, ihottumien, taudeista vapautumisen, hautausmaiden, haudankaivajien ja korientekijöiden sekä harjojentekijöiden suojeluspyhimys.
Jatkoin eteenpäin ”Rue des Pélerins” eli pyhiinvaeltajien katua pitkin. Leikkuupuimuri korjasi viljaa Saint-Antoinen kylän viereisellä vainiolla ja nostatti ilmaan mahtavan pölypilven. Perhoset lepattivat tienpientareen nuupahtaneissa kukissa. Puolentoista tunnin lisäpatikoinnin jälkeen saavuin Flamarensiin. Vesipulloni olivat tyhjiä. Tähyilin joka suuntaan etsien avointa kahvilaa, mutta täälläkin vietettiin siestaa. Kylän toisella laidalla naisen pää pilkahteli pihamuurin takaa. Pyysin vettä. Nainen keskeytti uima-altaan siivoamisen ja ohjasi minut talon keittiöön, missä iäkkäämpi mies viittasi hanan suuntaan. Join ensin ahnaasti ja täytin sitten pulloni loppumatkaa varten. Mies kertoi työskennelleensä aikaisemmin Brysselissä ja kävelleensä sieltä Jerusalemiin. Patikkaretki oli kestänyt viisi kuukautta.
Päivän kävelyosuus jatkuisi vielä nelisen kilometriä läheiseen Miradouxin kylään. Siellä toivottavasti tavoittaisin myös kärkijoukkona rientäneen nuoriso-osaston. Miradouxista olisi sitten vielä viitisentoista kilometriä Lectoureen, josta olimme varanneet huoneet lystikkäästi nimetystä Hôtel de Bastardista. Yhtämittainen kävely alkoi taas tuntua jaloissa, joten aloin kuunnella äänikirjaa. Hyvä tarina saa väsymyksen unohtumaan.
Niskaa kuumotti. Ennen reissua ostamani Tierran lippalakki oli varustettu irrotettavalla aurinkosuojalla. Sen oli tarkoitus suojata niskaa paahteelta. Idea oli hyvä, mutta lakin reunasta roikkuva irrotettava aurinkosuoja oli hieman liian pieni ja kevyt. Suoja ei ulottunut riittävän alas ja pienikin tuulenvire puhalsi sen pois paikaltaan. Lisäksi aurinkosuoja oli niin kapea, ettei se suojannut pään sivuja nimeksikään. Aikaisemmilla reissuilla olin vain kastellut ohuen huivin ja asetellut sen sitten roikkumaan lippalakin alle. Vanha konsti ei ehkä ollut yhtä tyylikäs kuin Tierran systeemi, mutta se oli toiminut paljon paremmin ja märkänä myös viilentänyt mukavasti. Lisäksi huivia saattoi käyttää reissulla muihinkin tarkoituksiin ja se oli helppo pestä.
Saavuin Miradouxiin kuuden maissa. Liisa ja Tipi siemailivat kylmää valkoviiniä varjossa puun alla. Tiedokseni saatettiin että a) vain pienen aukion toisella laidalla sijaitseva puoti oli auki, mutta että sieltä saikin sitten kaikenlaista, viiniäkin ja b) kukaan ei ollut kotvaan tiennyt liikkeistäni, mikä oli aiheuttanut huolestumista. Vaimoon kannattaisi kuulemma ottaa yhteyttä pikapuoliin. Kaivoin kännykkäni repusta. Hupsis. Laite oli unohtunut äänettömälle. WhatsUpissa oli monta huolestunutta viestiä ja puheluyrityksiäkin oli muutama.
Liisa ja Tipikin olivat jo saaneet kyllikseen kävelystä ja puodin pitäjä soitti meille taksin. Sen saapuminen kestäisi kotvan, joten minäkin kävin hakemassa kylmää juotavaa. Puun varjossa oli mukava istuskella, paitsi että ylhäältä varisi niskaamme valkeita kirvan kaltaisia öttiäisiä. Taksi saapui ja kuljetti meidät yhdessä vilauksessa Lectoureen. Vaimo oli saapunut sinne jo aikaisemmin. Kuuntelin nuhdesaarnan pää riipuksissa.
 |
| Valmiina illalliselle |
Illallispaikka löytyi Lectouren pääkadun varrelta. Tilasin välimerellisen salaatin ja palan painikkeeksi paikallista punaviiniä. Digestiiviksi tietenkin armanjakkia, sillä oltiinhan nyt kyseisen juoman kotiseudulla. Liisa ja Tipi kertoivat törmänneensä päivällä outoon ja epämiellyttävään tilanteeseen. Polun viereen oli pysäköity auto, jonka kuljettajan puoleinen ovi oli jätetty auki. Kuljettajan istuimella oli istunut miekkonen housut kintuissa ja patonki tanassa. Naiset eivät olleet innostuneet alkukantaisesta maskuliinisuuden esittelystä, vaan olivat kiiruhtaneet sukkelasti paikan ohi.
 |
| Cathédrale St. Gervais et St Protais, Lectoure |
 |
| Näkymä Lectouren kukkulalta |
Liisa ja Tipi olivat taas kirmanneet kauas edelle. Puuskutin ylös loivaa ylämäkeä. Mäen laella olisi Espazot ja ennakkotietojen mukaan siellä olisi myös jonkinlainen kahvila tai ravintola. Hiki virtasi, vaikka aamupäivällä helle ei ollutkaan vielä pahimmillaan. Kalvavasta janontunteesta huolimatta päätin olla juomatta ennen taukopaikkaa. Mäkeä ylös kavutessani saisin kehitettyä janon huippuunsa ja sitten sammuttaisin sen kylmällä oluella Espazotissa. Melkein jo tunsin virvoittavan mallasjuoman maun suussani... paitsi, että Espazotin baari olikin suljettu.
Mulkoilin kiukkuisena Les Croqueurs de Salades -ravintolan ”Fermé” -kylttiä. Tilanne oli harmillinen, joskaan ei katastrofaalinen. Olin aamulla hylännyt juomapullot hotelliin ja nyt minulla oli vettä vain juomarakossa. Siihen mahtui kaksi litraa eli minulla oli juotavaa neljän juomapuollollisen verran. Se riittäisi hyvin koko päiväksi. Edellisenä iltana olin tutkinut letkun ja juomarakon välistä liitosta ja todennut sen taitavasti suunnitelluksi. Liitoskohdassa olevan mötikän saattoi pyöräyttää haluamaansa suuntaan, niin ettei letkun lukituksen avaava painike toimisi vahingossa kuten edellisenä päivänä oli tapahtunut. Aamulla reppua pakatessa olin asetellut letkun huolellisesti siten, että se ei voisi irrota vahingossa.
Imaisin juomaletkua ...ja sain taas aikaan vain alipaineen, joka kiskaisi kieleni kärjen letkun sisään. AUTS! Epäuskoisena imaisin uudestaan. AUTS! Sama juttu. Vesi ei virrannut. Suuni pysyi kuivana. Janoni ei sammunut. Laskin repun maahan ja ujutin käteni juomarakon pohjaventtiilin luo. Letku oli kiinni kuten pitikin. Se ei ollut mitenkään hankalasti mutkalla tai painunut lyttyyn mistään kohdasta. Kaikki näytti olevan kunnossa. Kävelin vähän matkaa eteenpäin ja saavuin teiden risteykseen. Varjossa puun alla oli kuin tilauksesta pöytä ja pari penkkiä. Edellisestä päivästä viisastuneena varmistin, että puhelimessa oli äänet päällä ja naputtelin matkaseurueelle tiedon sijainnistani. Ohi huristeli henkilöauto takaluukku taivasta kohti sojottaen. Kuuma ilma väreili asfaltin yläpuolella.
Irrotin juomarakon repusta ja letkun juomarakosta. Pyörittelin, vääntelin, tutkin ja kääntelin yksinkertaista systeemiä perin juurin kummissani. Imaisin letkusta ...ja sain suuni täyteen raikasta vettä! Jopas jotakin! Imaisin uudestaan ja sain lisää vettä juodakseni. Olin huomaamattani tehnyt jotain, mikä oli saanut laitteen toimimaan. Tyytyväisenä sulloin juomarakon takaisin reppuun. Vähän matkaa jäljessäni kävelleet Vaimo ja Tuijakin saapuivat taukopaikalle. Papparainen ajeli niityllä ikivanhalla traktorillaan. Risteykseen oli pystytetty kivinen ”Croix de la Justice” eli ”Oikeuden risti”.
Kauris loikki metsästä niitylle. Se ei ollut huomannut meitä, joten otin varovasti kamerani esiin ja aloin hiipiä lähemmäksi. Juuri kun olin pääsemäisilläni riittävän lähelle kännykkä kilautti merkkiäänen. Viestinnän onnistumisen varmistamiseksi olin laittanut äänet niin kovalle kuin mahdollista. Kauris otti jalat alleen. Onneksi sain otettua yhden kuvan vähän etäämpää.
Tunnin käveltyämme saavuimme Marsolaniin. Kirkon vieressä sijaitseva baari oli auki. Istahdin sisälle, missä oli hieman vilpoisempaa kuin ulkona, ja tilasin oluen. Naisväki asettautui terassille päivänvarjon alle nauttimaan kevyttä lounasta. Ryhdyin kirjaamaan muistiin reissun vaiheita. Kotvan kuluttua sain lahjoituksena naisväen annoksista syömättä jääneitä ranskanpottuja. Se sopi mainiosti. Näillä näkymin seuraava mahdollisuus ansiotyöhön koittaa vasta seuraavana kesänä, joten ilmainen murkina kelpaa aina.
Aamulla olimme sopineet tapaavamme La Romieussa. Sinne olisi matkaa vielä kuutisen kilometriä. Sieltä olisi sitten tarkoitus jatkaa porukalla majapaikkaan, joka sijaitsisi jonkin verran syrjässä GR65:n reitiltä. Nyt näytti kuitenkin ilmeiseltä, että nuoriso-osasto joutuisi vartomaan meitä hitaampia kulkijoita turhan kauan. Vaimo kertoi lähettäneensä viestin, että Liisa ja Tipi voisivat halutessaan jatkaa majapaikkaan. Toistin viestin sisällön omin sanoin osoittaakseni, että olin kuunnellut vaimoa huolellisesti, enkä vain mekaanisesti toistanut rouvan sanoja. Pian kävi kuitenkin selväksi, että olin menetellyt väärin ja röyhkeästi, kun en ollut hyväksynyt vaimon käyttämiä sanoja sellaisinaan, vaan olin korvannut ne omillani.
Iso valkoinen koira seurasi kulkuani pysytellen säntillisesti tien viereisen tontin alueella. Ohitin mehiläistarhan ja ainakin miljoona pyöreää heinäpaalia. Sitten taas viinitarhojen suorat rivit juovittivat maisemaa. Vaimo ja Tuija jäivät jälkeeni, vaikka en kävellyt kovin nopeasti. Alituinen juomapullojen onkiminen repuista ja puskapissatauot hidastivat sisarusten kulkua. Liisa ja Tipi olivat jo ennättäneet majapaikkaan ja lähettivät oikaisuvinkin matkapuhelimeeni. Käynnistin Googlen karttasovelluksen ja lopetin reittimerkkien kyttäämisen. Vähän ennen majapaikkaa törmäsin betoniseen lammikkoon, joka oli täynnä sammakoita. Ne molskahtelivat huppeluksiin lähestyessäni. Oliko tässä nyt aito ranskalainen sammakkofarmi?
”La Rose des Vents” Gîtes et chambres d’hôte osoittautui tyhjäksi. Ketään ei näkynyt. Huhuilin muutamat bonjourit tuloksetta. Astuin empien sisään avoimesta ovesta. Sitten yläkerrasta kantautui tutun kuuloista puhetta. Liisa ja Tipihän ne siellä. Pikkusisko näytti huoneen, johon voisin majoittua. Pyykkäsin ja kävin suihkussa. Sillä välin paikalle ilmestyivät myös puoli-italialainen emäntä Patricia ja apuna hääräilevä portugalilainen Rose. Googlen kääntäjän avulla sain selville, että päivällinen olisi seitsemältä ja ruokapaikkaan pitäisi körötellä autolla muutama kilometri. Patricia ilmoitti noutavansa vaimon ja Tuijan, jotka olivat siinä vaiheessa ennättäneet vasta Romieuhun. Istahdin Liisan ja Tipin kanssa Rosen autoon. Myös Patrician lapsenlapsi, virnistelevä Loona-tyttönen mönki takapenkille.
 |
| ”La Rose des Vents” Gîtes et chambres d’hôte |
 |
| Alkupalalautanen |
Pierre kertoi tavanneensa kroatialaisen vaimonsa edellisenä kesänä caminolla. Ensimmäiset kahdeksan päivää Pierre oli kävellyt syömättä mitään. Aamukahvi oli ollut hänen ainoa nautintonsa. Vettä oli kulunut paljon. Pituutta ensimmäiselle ravinnottomalle päivätaipaleelle oli kertynyt parikymmentä kilometriä. Sitten päivämatkat olivat kasvaneet yli 30 kilometrin mittaisiksi. Kamalinta oli ollut nuuhkia majapaikkojen keittiöistä leijuvien ruokien aromeja. Niinpä Pierre olikin aina hipsinyt suoraa päätä nukkumaan. Viidentenä päivänä paasto ja fyysinen rasitus olivat alkaneet vaikuttamaan hermoston toimintaan ja Pierre oli alkanut säpsähtelemään jopa pikkulintujen ääniä.
4. Kävelypäivä perjantai 12.7. Castelnau-sur-l'Auvignon - Condom. Aamulla taipaleelle lähtö kesti tavallista pitempään. Patricia ja Rosa kyselivät Suomesta, talvesta ja joulupukista. Kartasta katsottiin mistä kukin oli kotoisin. Rosa oli asunut Ranskassa jo neljännesvuosisadan. Hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta kyllästynyt työhön liittyvään matkustamiseen. Patricia vietti tovin puhelimessa ja sai varattua meille kaksi uutta yöpaikkaa. Sitten oli aika jatkaa matkaa. Ojensin käteni, mutta se ei sopinut Patricialle, joka hyvästeli ranskalaiseen tapaan poskisuudelmin.
 |
| Patricia ja Rosa |
40 minuutin kävelyn jälkeen saavuimme Pyhälle Germainelle (Germaine de Pibrac tai Germaine Cousin) omistetun kirkon luo. Germaine syntyi vuonna 1579 Pibracissa Toulousen länsipuolella. Hän oli kalpea ja laiha lapsi ja hänen toinen kätensä oli epämuodostunut. Suomen kansallisrunoilijan J. L. Runebergin tavoin Germaine kärsi risataudista, joka aiheuttaa kaulan rauhasten turpoamista ja puhkeamista. Germaine menetti oman äitinsä ollessaan vasta vauva. Ilkeä äitipuoli kohteli tulevaa pyhimystä julmasti ja laittoi tämän pienestä pitäen paimentamaan perheen lampaita. Nöyryytetty ja nälässä pidetty Germaine löysi lohtua alituisista rukouksista. Hän antoi omat leipäpalansa köyhille ja kuoli vain 22-vuotiaana. Germaine de Pibrac on hylättyjen ja hyväksikäytettyjen, köyhien ja vammaisten, maalaistyttöjen, orpojen, paimentyttöjen, sairaiden, epäviehättävien ja fysioterapeuttien suojeluspyhimys.
Samaan aikaan myös pariisilainen pariskunta ilmestyi ihmettelemään kirkkoa. Mies kertoi heidän käyneen Rovaniemellä vuosituhannen taitteen tienoilla. Vain puolisen kilometriä Germainen kirkon jälkeen harhauduin jälleen kerran merkityltä reitiltä. Kävelin syviin mietteisiin vajonneena kunnes saavuin teiden risteykseen. En nähnyt punavalkoisia reittimerkintöjä missään. Pengoin puhelimen repusta tarkistaakseni oikean suunnan. Kartan perusteella päättelin, että olin edennyt kilometrin verran väärään suuntaan. Samassa luuriin kilahti WhatsUp -viesti vaimolta, joka kehotti palaamaan edelliseen risteykseen. Syviin mietteisiin vajoamisessa on se huono puoli, että suunnistaminen tuppaa unohtumaan.
Tienvarren niityllä jökötti yksinäinen heinäpaali. Se ikään kuin odotti, että joku kääntäisi sen alamäen suuntaan ja pukkaisi vähän vauhtia. Näytti siltä, että se lähtisi helposti liikkeelle ja sen vauhti kiihtyisi nopeasti vinhaksi. Se jyräisi leveän uran alarinteessä kasvavaan auringonkukkapeltoon, kiitäisi sitten auringonpolttaman tasamaan poikki ja rysähtäisi lopulta ikitammen muhkuraista runkoa vasten. Käänsin katseeni heinäpaalista kohti risteystä, josta minun olisi pitänyt kääntyä ja tuumin, että impulssikontrolli tekee elämän jokseenkin tylsäksi.
Kotvan kuluttua pääsin suojaan paahteelta metsän varjoon. Laskeuduin alas loivan mäen ja saavuin solisevan puron luo. Muutama rapu heilutteli saksiaan vedessä. Pääsin kapean virran yli kiveltä kivelle loikkien. Sitten reitti kulki puolisentoista kilometriä Bousquètara -järven rantaniityllä. Jonkun auto oli jämähtänyt tieuralle pehmeän maan antaessa periksi renkaiden alla. Avoimet viljelysmaat vaihtuivat hiljalleen pensasaitojen ympäröimiksi omakotitaloiksi ja lopulta korkeammiksi taloiksi. Olimme saapuneet Condomiin. Kaupungin ja ehkäisyvälineen samannimisyys on tiettävästi silkkaa sattumaa.
Kävelimme yhtä kyytiä lounaalle, sillä kello oli jo puoli kaksi. Kantapään kautta olimme oppineet, että lounasaika Ranskanmaalla päättyy klo 14. Sen jälkeen ei yleensä ole tarjolla mitään. Kun mahat oli täytetty omeleteilla ja salaatilla, suuntasimme Condomin kirkolle. Pyhälle Pietarille omistettu kirkko rakennettiin 1500-luvun alkupuolella. Se on Gersin alueen viimeisiä merkittäviä rakennuksia, jotka edustavat etelä-ranskalaista gotiikkaa.
Pronssiin valetut Athos, Aramis, Porthos ja D'Artagnan seisovat puoliympyrässä kirkon pihalla, paljastettujen miekkojen kärjet yhteen liitettyinä. Kolmen muskettisoturin tarinoista tutut hahmot ovat fiktiota lukuun ottamatta D'Artagnania, joka syntyi Lupiacissa, nelisen peninkulmaa Condomista etelään. Dumasin Kolme muskettisoturia -seikkailut perustuivat Gatien de Sandrasin vuonna 1700 julkaisemaan d’Artagnanin elämäkertaan. D'Artagnan kuoli Maastrichtin taistelussa vuonna 1673 saatuaan musketin kuulan munuaiseensa.
Seuraava yöpaikkamme ”Gîte d'étape-Chambre d'hôtes Le Relais de Saint Jacques” löytyi tallustelemalla vähän matkaa takaisin reittiä, jota pitkin olimme Condomiin juuri saapuneet. Nopsajalkaiset Liisa ja Tipikin olivat päässeet jo perille ja asettuneet taloksi. Majatalo oli lystikkään mutkaton ja epämuodollinen. Terassilla nökötti jääkaappi, josta kukin sai itse noutaa ja maksaa kylmiä juomia. Huoneiden seinät oli koristeltu aikaisempien vieraiden tervehdyksillä ja perinteen jatkamiseksi oli tarjolla tusseja. Talon pyykkikonetta sai käyttää muutamalla kolikolla ja kohta pyykkinarut notkuivatkin naisväen puhtaiden vaatteiden painosta. Kävin suihkussa ja pyykkäsin samalla sukkani ja alusvaatteeni.
Kohotimme jäähyväismaljat majatalon terassilla. Liisan ja Tipin retken kävelyosuus päättyi Condomiin. Kaverukset tuumivat, että juoksemiseen tottuneet jalat väsyivät yllättävän paljon kävellessä. Ranskalaisten ystävällisyys ja avuliaisuus olivat tehneet vaikutuksen. Seuraavana päivänä Liisa ja Tipi matkustaisivat Paun kautta Lourdesiin. Siellä olisi tarkoitus tutustua Grotte de Massabiellen luolaan, missä Neitsyt Maria ilmestyi nuorelle tytölle vuonna 1864. Portugalin Fátiman ohella Ranskan Lourdes on keskeisimpiä katolisen kirkon pyhiinvaelluskohteista. Siellä käy vuosittain miljoonia pyhiinvaeltajia. Lourdesin visiitin jälkeen Liisa ja Tipi palaisivat Suomeen.
Päivällisravintola löytyi kävelykadulta kirkon läheltä. Tilasin vuohenjuustolla ryyditetyn salaatin, johon olin kovin mielistynyt reissun aikana. Naisväki tilasi pizzat, jotka pöytään ilmestyttyään osoittautuivat erinomaisen sitkeäpohjaisiksi. Digestiiviksi toivoimme jotain paikallista juomaa. Pöytään ilmestyi lasilliset oranssia Pousse Rapiéreä, joka on oikeastaan Gasconnen alueen tyypillinen aperitiivi. Se valmistetaan sekoittamalla kuohuviiniä ja armanjakkia, mutta sen tarkka resepti on huolella varjeltu salaisuus. Hyönteiset parveilivat katulamppujen ympärillä. Tähdet syttyivät ja täysikuu hivuttautui yötaivaalle. Suuntasin kameran pitkän putken kohti maan kiertolaista ja sainkin napatuksi paremman kuvan kuin olin rohjennut toivoa.
5. Kävelypäivä lauantai 13.7. Condom - Montréal-du-Gers. Gîten aamiainen oli ”tee se itse” -tyylinen härdelli. Kahviautomaatti valutti jostain saumasta vettä pöydälle. Tarjolla oli muroja ja mysliä, mutta kun jääkaapista ei löytynyt maitoa vaimo kumosi purkillisen jogurttia myslin sekaan. Hilloja löytyi montaa sorttia. Tuija käytteli kammesta veivattavaa omenankuorimisapparaattia ja sai aikaan räjähtäneen omenan. Kuorin lusikkaakin tylsemmällä veitsellä vaimolle appelsiinin. Gîten isäntä löysi jostain tölkillisen maitoa siinä vaiheessa, kun sille ei ollut enää käyttöä. Keittiössä hääräili samaan aikaan myös viisihenkinen ranskalaisnaisten seurue, jonka olin pannut merkille edellisenä päivänä. Naisista neljä käveli ilman reppuja. Yksi matami ajeli pakettiautolla matkatavaroiden ja ruokien kanssa ennalta sovituille huoltopisteille.
Kirkon luona sanottiin heipat Liisalle ja Tipille, sitten laitettiin vipinää virsuihin. Kaupungin keskustan alueella naivistiset seinämaalaukset esittelivät paikkakunnan tapahtumia ja palveluja. Pysähdyimme sillan kupeeseen etsimään reittimerkintöjä. Ystävällinen roskakuski vinkkasi oikean suunnan. GR65:n reitti seuraili aluksi Baïse -joen länsirantaa. Mustavalkoinen kissa seurasi ohikulkuani kiiluvin silmin. Viitisen kilometriä käveltyämme ohitimme Larressinglen kylän. Siellä pistäytyminen olisi lisännyt päivämatkaa parilla kilometrillä, mutta olisi ehkä ollut vaivan arvoinen. Myöhemmin tätä matkakertomusta kirjoittaessani sain selville, että Larressinglessä olisi ollut keskiaikainen linna ja piirityssodankäynnin tekniikkaa esittelevä teemapuisto.
Parin tunnin patikoinnin jälkeen ylitimme 1200-luvulla rakennetun ja hiljattain restauroidun kivisillan. Sen liepeille oli pystytetty lukuisia opastauluja, joissa sillan historiaa ja merkitystä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitille kuvailtiin laveasti. Kaikki tekstit olivat taas vain ranskaksi, vaikka restaurointiin oli käytetty myös EU-rahaa. Sen verran saimme kuitenkin selville, että silta tunnetaan ”roomalaisten siltana”. Kyseessä on kuitenkin väärinkäsitys, sillä oksitaanin kielessä sana ”romieux” tarkoittaa pyhiinvaeltajaa eli siltaa pitäisi oikeastaan kutsua pyhiinvaeltajien sillaksi. Sillan liepeillä on aikaisemmin sijainnut myös sairaala ja kirkko, mutta niistä ei ole enää mitään jäljellä. Sillan jälkeen päivätaipaleen suunta vaihtui niin, että lopun matkaa tallustaisimme länsiluoteeseen.
Kuulin kahahduksen ohittaessani tien vieressä kasvavan pensasrivin päädyn. Vaimon ja Tuijan vuodesta toiseen jatkuvilla villisikatarinoilla ja -spekulaatioilla oli sen verran vaikutusta, että olin jo näkevinäni pensaasta kimppuuni ryntäävän kiiluvasilmäisen ja torahampaitaan heiluttelevan karvaisen olennon. Todellisuus ei ollut aivan näin dramaattinen. Ennätin nähdä pensaiden suojaan vilahtavan naishahmon ja jatkoin sitten hienotunteisesti matkaa. Ilmeisesti paikalle ilmaantumiseni oli pelästyttänyt luonnollisia tarpeitaan toimittaneen naispoloisen. Sadan metrin päässä vilkaisin olkani yli ja polulle taakseni oli ilmestynyt reppuselkäinen nainen.
Kotvan kuluttua vastaani asteli edellisestä majapaikasta tutun naisviisikon pakettiautokuski. Ilmeisesti seurueen neljä kävelijää kävelivät samaa polkua jonkin matkaa takanani. Kahden jälkeen iltapäivällä saavuin Routgesin kirkon luo. Se on seudun vanhin kirkko. Sen edustalla on pieni hautausmaa ja vesipiste. Ja nyt sen edustalla oli myös musta ruumisauto ja hautajaisiin osallistuvien ihmisten autoja. Tilaisuus näytti olevan jo päättymässä, joten pujottelin ihmisten lomitse kirkkosaliin. Villisiaksi luulemani puskapissaajakin oli paikalla. Nainen oli pitkillä jaloillaan kipittänyt ohitseni pian yhteisen pelästymisemme jälkeen. Villisikanainen istui pää painuksissa, teki ristinmerkkejä ja poistui paikalta vähän ennen kuin vaimo ja Tuija ilmestyivät kirkon ovesta.
 |
| Routgesin kirkon sisäkaton vanhoja rakenteita |
Vaimo pyydysti välipalapatukan repustaan ja ryhtyi avaamaan sen käärepaperia. Ei onnistunut. Kädet olivat kuulemma liian hikiset. Sitten vieressä seisonut Tuija yritti vapauttaa patukan kääreestään. Ei onnistunut. Vaimo sieppasi patukan takaisin itselleen ja alkoi vimmoissaan repiä ja raastaa sitä auki. Rouva sanoi hakevansa pihalta kivenmurikan ja iskevänsä sillä pakkauksen auki. Tarjouduin auttamaan. Koska patukka oli niin kovin sinnikkäästi vastustanut avaamisyrityksiä, arvelin sen vaativan kovia otteita. Kiskaisin käärepaperin reunoista ja patukka singahti kirkon lattialle kuin tykin suusta. Tuijotin hölmistyneenä käteeni jäänyttä käärepaperia. Vaimo poimi patukan lattialta, pyyhki siitä tomut ja pisteli sen poskeensa.
Taival jatkui halki avointen viljelysmaiden. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että ilma väreili vehnäpellon yläpuolella. Kimalaiset puuhasivat sinisten kukkien kimpussa. Ohitin puun varjossa loikoilevan kuusihenkisen perheen. Kukin neljästä lapsesta nyökkäsi kohteliaan tervehdyksen. Koira läähätti kieli suusta roikkuen. Kissa kurkisti korista. Puolentoista hikisen tunnin jälkeen saavuin Montréal-du-Gersiin. Istahdin ravintolan terassille odottelemaan naisväkeä, joka ilmestyikin paikalle kotvan kuluttua. Tuija pistäytyi turisti-infossa ja sai järjestettyä taas yhden yöpaikan. Paikalle tepasteli miekkonen kaksi papukaijaa harteillaan. Tiedustin saisiko niistä ottaa valokuvan. Mies ohjasi toisen papukaijoista istumaan olkapäälleni.Aukion toisella laidalla oli jotain tekeillä. Kirkonkellot soivat. Ihmisiä oli kerääntynyt paikalle tungokseksi asti. Kaikki olivat sonnustautuneet hienoihin tamineisiin. Hassut hatut koristivat naisten päitä kuin olisimme jollain mystisellä tavalla äkkiä siirtyneet kanaalin toiselle puolelle. Musta avoauto kaartoi kirkon eteen. Sitten sulhanen ja kukkakimppua kantava morsian astuivat kirkosta. Tuija sai selville, että kyseessä oli tosiaan englantilainen hääjuhla, joka illemmalla jatkuisi läheisessä linnassa. Ravintolan tarjoilija työskenteli myös hotellissa ja kävi opastamassa meidät huoneisiimme. Suihkun ja pyykkäyksen jälkeen palasimme päivälliselle samaan ravintolaan. Tilasin vaihteeksi kanasalaatin.
Aamiaisella vaimo ilmoitti olevansa kurkkuaan myöten täynnä croissantteja ja vaaleita leipiä ja niiden päälle levitettäviä hilloja. Rouvan teki mieli ruisleipää, mutta sellaista ei löytyisi mistään vielä moneen päivään. Levitin aprikoosihilloa halkaistulle croissantille ja haukkasin ahnaasti siitä puolet. Askartelin patongin pätkästä pienen housuntaskuun mahtuvan eväsleivän. Mutustelisin sen myöhemmin päivällä kävellessäni. Se riittäisi lounaakseni. Olin tehnyt saman tempun jo monessa majapaikassa. Joskus sain leivän väliin juustoakin, mutta se ei ollut mitenkään välttämätöntä.
Laskeuduimme kaupungista kapeaa tietä pitkin. Se oli nimetty hieman mahtailevasti Pyreneiden Bulevardiksi. Ehkä nimi juontui komeasta etelään avautuvasta näkymästä. Hyvällä kelillä reilun sadan kilometrin päässä kohoavat Pyreneiden huiput saattaisivat hyvinkin erottua Montréalista käsin. Tien vieressä kasvoi hoikkia saksanpähkinäpuita. Sitten patikoimme taas heinäpeltojen ja viinitarhojen keskellä. Maatalojen pihoilla liehuvat liput muistuttivat, että vietimme parhaillaan Ranskan kansallispäivää. Iso musta koira haukahti jylisevällä äänellä pensasaidan takana. Tie kulki tontin vieritse ja koira lähti seuraamaan kulkuani aidan takana. Aina välillä se ilmoitti varsin suorasanaisesti, että minun kannattaisi pysytellä omalla puolellani aitaa.
Reitti laskeutui synkkään metsään. Mahtavat puut kohosivat korkeuksiin polun molemmin puolin. Niiden lehvästöt olivat niin tiuhat, että valoa pääsi läpi vain niukasti. Maapohjainen tie oli mukava kävellä. Sateella se olisi varmaan muuttunut ikävän liejuiseksi. Kärpäset kerääntyivät suuriksi parviksi niihin harvoihin valoläiskiin, jotka pääsivät tunkeutumaan maahan asti. Aina kun jalkani heilahti valoläiskän kohdalle, ilmaan nousi valtava kärpästen muodostama pyörremyrsky. Myöhemmin karttaa tutkiessani käsitin, etten ollutkaan vaeltanut suuren metsän halki. Sen sijaan olin tallustellut laajojen viljelysten keskellä kasvavan nauhamaisen metsikön päästä päähän. Puustoa oli polun molemmin puolin vain muutaman kymmenen metrin leveydeltä. Pituutta tällä erikoisella GR65:n osuudella oli seitsemisen kilometriä.
Eauzen laidalla etsin puhelimen kartasta kuningas Henrik IV:n mukaan nimetyn hotellin, josta olimme varanneet majoituksen. Ensimmäinen Bourbon -sukuinen Ranskan kuningas Henrik IV syntyi Paussa. Nuorukaisena hän tekeytyi katoliseksi välttyäkseen pärttylinyön verilöylyltä. Kuukausia kestäneiden mellakoiden aikana katoliset väkijoukot surmasivat ahkerasti hugenotteja eli ranskalaisia protestantteja. Arviot uhrien lukumäärästä vaihtelevat 30 000 ja 100 000 välillä. Tällaisia kristittyjen hirmutekoja ei mielellään muistella. Sen sijaan sanotaan roomalaisten vainonneen kristittyjä ja syöttäneen heitä leijonille gladiaattorinäytösten yhteydessä. Todellisuudessa roomalaiset surmasivat 5500-6500 kristittyä noin 300 vuoden kuluessa.
 |
| Pärttylinyön verilöyly. François Dubois'n maalaus |
Kivenheiton päässä hotellista sijaitseva La Cathédrale Saint Luperc oli ollut edellisenä iltana suljettu. Nyt se oli auki. Infotaulussa kerrottiin, että vaikka Eauzen kirkko ei olekaan kovin hieno ja mahtava, se on silti paikkakuntalaisille rakas. Se rakennettiin alun perin vuosien 1463 ja 1591 välillä, tuhoutui katolisten ja hugenottien välisissä uskonsodissa ja rakennettiin uudelleen 1700-luvulla. Ikkunoiden kauniit lasimaalaukset valmistuivat 1878. Eauzella on pitkä historia. Se oli merkittävä kaupunki jo Rooman valtakunnan aikaan. Silloin se oli Novempopulania -provinssin hallintokeskus. |
| La Cathédrale Saint Luperc, Eauze |
 |
| Le Chalet du Bonheur |
Vähän matkaa Onnellisuuden mökin jälkeen saavuimme kummallisen vesistön äärelle. Kymmenkunta erikokoista, hieman eri korkeuksilla sijaitsevaa vesiallasta oli erotettu toisistaan maavallein. Siellä täällä ryöppysi vettä kaaressa ilmaan. Vettä pumpattiin altaasta toiseen jonkin meille tuntemattoman tasapainotilan tai pitoisuuden ylläpitämiseksi. Rakennelman tarkoitus jäi arvoitukseksi. Jos joku lukija sattuu tietämään asiasta, kommentit ovat tervetulleita! Tekoaltaiden alapuolella näkyi pieni Étang du Pouy -järvi. Järjestelmäkameran pitkällä putkella vesistön kuvaaminen ei olisi onnistunut, joten heilautin repun selästäni. Pengoin esiin kännykän. Se oli tulikuuma. Se oli ollut koko reissun repun ylimmässä taskussa eli paikassa, joka on eniten alttiina auringolle. Laite oikutteli ja toimi varsin verkkaisesti. Jatkossa puhelimelle pitäisi keksiä jokin toinen säilytyspaikka repussa.
Saavuimme Mancietiin viime hetkellä eli puoli kolmen kieppeillä. Hôtel Café Restaurant chez Moniquen baaritiskin takana hääräilevä rouva ilmoitti paikan menevän kiinni kolmelta. Nainen vaikutti väsyneeltä ja krapulaiselta. Ehkä ranskalaiset tosiaankin olivat juhlineet kansallispäiväänsä railakkaasti, vaikka se meiltä oli jäänyt näkemättä. Välipalan ja lyhyen jalkojen lepuutuksen jälkeen seuraava mielenkiintomme kohde oli viereinen Église Notre-Dame-de-Pitié, joka valmistui vuonna 1545. Kirkon etuseinään oli rakennettu muutaman neliömetrin syvennys, josta käsin saatoimme kurkistaa sisään. Mancietin kaupunki on rakennettu harjulle, josta voi kirkkaalla ilmalla nähdä Pyreneille asti.
Talsittuamme noin kilometrin melko vilkkaan maantien reunassa, pääsimme taas mukavan rauhalliselle pikkutielle. Ohitimme muutaman lammikon, joiden rannoilla käyskenteli ankkoja. Sinisorsasta jalostettu ankka on lentokyvytön, joten vain noin metrin korkuinen verkkoaita riitti pitämään siipikarjan aloillaan. Gersin departementti on merkittävä hanhenmaksan tuottaja. Se on hienostuneiden ruokien raaka-aine. Nimestään huolimatta hanhenmaksa on lähes aina ankanmaksaa.
Viiden maissa ja noin kaksi peninkulmaa käveltyäni saavuin vanhan viinitilan pihalle. Naisväki oli jäänyt kauas taakse. Chambres D’Hôtes ”Le Domaine du Have” vaikutti autiolta. Sitten kuulin keittiön ääniä avoimesta ikkunasta. Yskähdin ja rouhaisin soraa kengälläni toivoen läsnäoloni tulevan huomatuksi. Kokki työnsi päänsä ikkunasta ja ilmoitti majapaikan olevan täyteen buukattu. Minä puolestani ilmoitin, että meillä on varaus tehtynä. Kokin pää katosi ja ulko-ovesta ilmestyi Isabelle, paikan emäntä. Hän esitteli talon ja johdatti sitten toisen kerroksen huoneeseen. Eriaikainen majapaikkaan saapuminen osoittautui käteväksi. Ennätin käydä suihkussa ja pyykätä ennen sisarusten saapumista.
Laskeuduin alakerran olohuoneeseen kirjoittelemaan muistiinpanoja. Kaksi pientä valkoista koiraa tassutteli lähemmäksi. Ne olivat jo vanhoja ja raihnaisia ja murisivat epäluuloisesti. Vanha herra oli nimeltään Motus ja miltei sokea. Tess -narttu puolestaan oli kuuro. Kotvan kuluttua karvaturrit pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että olin jokseenkin vaaraton. Motus lähti epävarmoin askelin keittiön suuntaan ja törmäsi tuoliin mennessään. Tess kiipesi matalalle sohvalle. Se oli vain koiria varten.
Isabelle kertoi toimineensa aikaisemmin pankkialalla. 16 vuotta sitten hän oli miehensä Philippen kanssa käynyt katsomassa myytävänä ollutta viinitilaa. Pariskunta oli tehnyt ostopäätöksen saman tien. Nyt Isabelle kertoi opiskelevansa neljättä vuotta luontaistuotealaa. Maatilan puutarha tarjoaakin erinomaiset mahdollisuudet kaikenlaisten yrttien ja mausteiden kasvattamiseen. Aikaisemmin "Domaine du Have" oli mahtava 600 hehtaarin viinitila. Nykyisin siihen kuuluu enää 45 hehtaaria, joista 25 hehtaarilla Philippe kasvattaa viiniköynnöksiä. Päärakennuksen yhteyteen on tarkoitus rakentaa uusi ravintola.
 |
| Repose couteau |
 |
| Alkukeitto |
Vähän matkaa käveltyämme Philippe tuli vastaan autolla ja toivotti hyvää reissun jatkoa. Sitten vastaan tuli neljä ratsastajaa, jotka kaartoivat tien viereiselle niitylle. Nogaron talojen katot ja kirkontorni näkyivät jo kaukaa. Kaupungin laidalla ohitimme ison viinitehtaan. Suuressa kyltissä mainostettiin Gersin alueen härkätaisteluja. Ne eroavat tunnetummasta espanjalaisesta härkätaistelusta siinä, että härkiä ei vahingoiteta missään vaiheessa. Etelä-Ranskalainen härkätaistelija on pikemminkin härän kanssa esiintyvä uhkarohkea akrobaatti kuin julma eläinrääkkääjä.
Hôtel-Restaurant du Commerce löytyi näppärästi aivan GR65:n reitin vierestä. Naiset lounastivat hotellin ravintolassa. Itselläni oli vielä maha täynnä patonkia, joten tilasin vain juoman. Nokosten jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Nimensä Nogaro on saanut saksanpähkinöistä, joita alueella viljellään edelleenkin. Pistäydyimme tupakkakaupassa ostamassa postikortteja ja apteekista aurinkorasvaa. Nogaron alkujaan romaanista tyyliä edustava kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1061. Se on omistettu Pyhälle Nikolaukselle, joka tunnetaan joulupukin esihahmona. Hugenotit rikkoivat katolisen kirkon veistoksia ja pilareita Ranskan uskonsotien aikaan vuonna 1569. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan kirkko toimi hiilivarastona.
Käyskentelimme kaupungilla päämäärättömästi aikaa kuluttaaksemme ennen päivällistä. Erään vanhan rakennuksen kohdalla vaimon sieraimet alkoivat väpättää. Jostain leijaili armanjakin tuoksu. Olimme sattumalta päätyneet Armagnac Dartigalonguen tislaamon ja myymälän eteen. Alakerrassa seisoi suuria terässäiliöitä ja kuparista valmistettuja tislauspannuja. Valtavat tammitynnyrit täyttivät pitkän hallin koko toisen seinän. Käytin harvinaislaatuisen tilaisuuden hyväksi ja ostin viisi senttilitraa 20-vuotta tammitynnyrissä kypsynyttä armanjakkia. Laiskan päivän kruunasi Café le Progrésin herkullinen vuohenjuustosalaatti.
Kahden tunnin patikoinnin jälkeen kohtasimme mieluisan näyn. Yksi tien vieressä sijaitsevan maatilan ulkorakennuksista oli muutettu itsepalvelubaariksi. Rakennuksessa oli vain kaksi seinää. Ehkä katos oli aikaisemmin palvellut jonkinlaisena traktorisuojana. Keskelle lattiaa oli aseteltu pöytä ja penkit. Jääkaappi oli täytetty monenlaisilla juomilla, jotka kaikki maksoivat yhden euron. Taittelin viiden euron setelin pieneksi mytyksi ja tungin sen pöydällä olleeseen lippaaseen. Maison Labarbe Gite d´etape olisi tarjonnut myös majoituspalveluja. Niitä emme kuitenkaan tällä haavaa tarvinneet. Seuraavaan majapaikkaamme eli La Grange Du Dubarryyn olisi matkaa vielä seitsemisen kilometriä.
Ohitin Lanne-Soubiran pienen kirkon ja kylän, jonka väkiluku on viimeisimmän tiedon mukaan 137. Reittimerkinnät johdattivat vaihteeksi heinäpellolle. Pehmeällä maapohjalla oli mukava tallustella. Heinäsirkat sirittivät. Viiniköynnösten takana häämötti autioitunut ja osittain romahtanut maatalo. Pensaat ja köynnökset olivat ryömineet sen katolle asti. Sitten polku sukelsi korkeaan tammimetsään. Lahot rikkinäiset tikapuut nojasivat ikivanhaa tammea vasten. Joku oli kerännyt puista tammenterhoja joskus kauan sitten.
Majapaikkaan olisi pitänyt johtaa merkitty reitti GR65:ltä. Ilmeisesti olin epähuomiossa ohittanut kääntymispaikan, kun tulin kävelleeksi suoraa päätä Lelin Lapujollen koululle. Sen yhteydessä toimivan kahvilan ovi oli raollaan. Ketään ei näkynyt sisällä. Kolistelin vähän ja yskäisin. Keittiön ovesta kurkistava nainen ilmoitti paikan olevan suljettu. Kysyin tietä Dubarryn majoitukseen. Nainen siirtyi ulko-ovelle ja viittoili suuntaan, josta olin juuri tullut. Naisen toinen käsi oli taikinassa. Ilmeisesti olin keskeyttänyt taikinan alustuksen yllättävällä ilmaantumisellani. Nainen selosti etäisyyksiä ja teiden risteyksiä, jotka minun pitäisi painaa mieleeni. Sitten hän näytti käsittävän hidasälyisyyteni ja johdatti minut seinälle kiinnitetyn kartan luo.
 |
| La Grange Du Dubarry |
Vähän ennen seitsemää istahdimme päivällispöytään. Alkupalaksi keittiössä pontevasti hääräillyt Philippe tarjoili salaatin. Se oli koostettu porkkanasta, punakaalista, tomaatista, kurkusta, basilikasta, suolasta ja viinietikasta. Sitä oli paljon eikä siinä ollut jälkeäkään sellaisesta hienostelusta, joka ainakin omissa mielikuvissani liittyy ranskalaiseen keittiöön. Salaatti oli turkasen hyvää. Tyhjensin koko ison kulhon sen jälkeen, kun naiset olivat ensin ottaneet omat osuutensa. Pääruoka jatkoi samaa tyylilajia. ”Wok Dubarry” koostui kesäkurpitsasta, porkkanoista, tomaateista, paprikasta ja makkaranpalasista. Maukasta sörsseliä kauhottiin keitetyn riisin päälle. Tyhjensin koko wok-pannun sen jälkeen, kun naiset olivat ensin ottaneet omat osuutensa. Tämä oli takuulla koko reissun täyttävin ateria ja vieläpä erinomaisen terveellinen! Palan painikkeeksi siemailimme mainiota paikallista Madiran -punaviiniä.
 |
| Créme praliné |
1300-luvulla julkaisemassaan opaskirjassa ”Comment rester en forme” eli ”Kuinka pysyä kunnossa” kardinaali Vital Dufour suositteli nauttimaan nuorella armanjakilla kyllästelyn sokeripalan jokaisena surullisena ja sateisena talvipäivänä. Dufourin mukaan armanjakkisokeripala paitsi ehkäisee vilustumista, myös helpottaa halvausoireita, kirkastaa mielen, parantaa muistia, saa iloiselle mielelle, ylläpitää nuoruutta ja torjuu vanhuutta, lievittää hammas- ja korvasärkyjä, poistaa pahoja hajuja ja parantaa kuuloa. Melankolisuuteen taipuvaiset piristyvät ja munuaiskivistä kärsivät saavat helpotuksen tämän lääkkeen ansiosta. Naisetkin innostuivat tiputtelemaan sokeripaloihin nuorta armanjakkia. Sen alkoholipitoisuus on 50 prosenttia eli se on väkevämpää kuin tavallinen armanjakki. Se ei ole tarkoitettu juotavaksi, vaan lääkkeeksi ja mausteeksi. Loppuhuipennukseksi talon emäntä Veronique tarjoili meille yömyssyksi rauhoittavaa rohtorautayrttiteetä.
10. Kävelypäivä torstai 18.7. Lelin Lapujolle - Aire-sur-l'Adour. Opaskirjasen mukaan viimeiselle kävelypäivälle kertyisi mittaa noin 17 kilometriä, kartan mukaan viitisen kilometriä vähemmän. Päätimme luottaa mieluummin karttaan. Lyhyt päivämatka sopikin meille hyvin, sillä aamupala oli taas kerran varsin niukka. Levitin marmeladia paahtoleivälle ja kuuntelin puolella korvalla naisten aamupalajupinaa. Tuija ripotteli suolaa paahtoleipänsä päälle. Onneksi sentään saatiin kahvia. Philippe kertoi lähtevänsä muutaman päivän päästä perheensä kanssa lomailemaan Pyreneille Espanjan puolelle. Majatalon isäntä näytti meille laskettelusuksensa ja ylisti vuoriston kauneutta. Pyreneet kuulosti olevan samanlainen juttu Etelä-Ranskalaisille kuin Lappi on Etelä-Suomalaisille.
Käveltyämme viitisen kilometriä lounaaseen halki viljelysmaiden GR65:n reitti kääntyi länsiluoteeseen. Tästä eteenpäin aina Aire-sur-l'Adouriin asti kulkisimme rautatien tuntumassa. Kotvan kuluttua saavuimme levähdyspaikalle. Polun viereen oli asetettu pöytä, muutama tuoli ja penkki. Koristeeksi joku oli askarrellut peltisen torvensoittajan ja tekstin ”Ultreia”. Sana ultreia tulee latinasta ja sen voisi kääntää tarkoittavan ”yli” tai ”enemmän” tai ”tuolla puolen”. Sitä käytetään caminolla samassa – tai ehkä hieman syvällisemmässä – tarkoituksessa kuin yleistä ”Buen camino!” -tervehdystä. Ultreia rohkaisee jatkamaan yhä pitemmälle ja eteenpäin. Se kannustaa jaksamaan perille asti Santiago de Compostelaan, vaikka taival tuntuisi loputtoman pitkältä ja raskaalta.
Penkillä istuva mies turskautti pullosta aurinkovoidetta kouraansa ja ryhtyi levittämään sitä ponnekkaasti sääriinsä. Vipperä punarinta lennähti paikalle. Murustelin aamiaiselta mukaan ottamaani paahtoleipää maahan. Lintu pyrähti oitis poimimaan murusia pienellä nokallaan. Se oli niin rohkea ja siekailematon, että se varmaan kävi usein syömässä taukopaikalla. Imaisin vettä juomarakosta. Se oli kylmää ja virkistävää. Edellisenä iltana olin jättänyt juomarakon kylmenemään jääkaappiin, kuten olisi kannattanut tehdä joka ilta koko reissun ajan. Olin hämäläistä syntyperääni kunnioittaen hitaasti mutta varmasti opiskellut juomarakon käyttöä ja nyt viimeisenä kävelypäivänä homma oli vihdoin hanskassa.
Sitten oli edessä päivän hauskin osuus. Hitaasti pyörivät kastelulaitteet roiskivat vettä viereisillä maissipelloilla. Monin paikoin vesisuihkut ulottuivat polulle asti. Aina ennen kastelulaitetta täytyi pysähtyä hetkeksi tarkkailemaan tilannetta. Vasta sitten kun oli saanut kastelulaitteen rytmin selville, piti juuri oikealla hetkellä kipittää reippaasti eteenpäin lätäköiden välistä. Asiaa mutkisti se, että osa kastelulaitteista näytti liikkuvan edestakaisin kattaen vain tietyn sektorin ympyrän kehästä. Lisäksi tuulenpuuskat saattoivat heilauttaa vesisuihkua tavoilla, joita oli lähes mahdoton ennakoida. Nuoruudessa hankittu kokemus tasohyppelypeleistä saattoi pelastaa nahkani kastumiselta. Vesisuihkuja vältellessä mieleeni palautui C64:lla pelaamani Manic Miner. Pyöriviä vesisuihkuja ei tuossa klassikkopelissä ehkä ollut, mutta huolellista ajoitusta vaativia paikkoja oli kuitenkin riittämiin. Vaimo ja Tuija eivät ilmeisesti olleet koskaan pelanneet Manic Mineria, sillä yksi kastelulaite sai roiskittua sisarukset läpimäriksi.
Noin kahdeksan kilometrin kohdalla GR65:n reitti hyppäsi rautatien ja saman suuntaisen tie D935:n eteläpuolelle. Viimeistä kertaa tällä reissulla patikoimme viljelysmaiden läpi. Naiset päättivät perustaa vessan polun varteen, joten jatkoin yksin eteenpäin. Sisarukset kurkistelivat eteen ja taakse, ja kun ketään ei näkynyt ryhtyivät toimittamaan asiaansa. Yksi suunta oli kuitenkin jäänyt tarkistamatta. Taivaalta alkoi samassa kuulua moottorin pörinää ja matalalla lentävä pienkone kaarsi pellolla pyllistelevien naisten yli.
 |
| Aire-sur-l’Adour |
 |
| Le Mas tarjosi ylelliset, mutta hankalasti käytettävät kylpyhuonefasiliteetit |
Epilogi. Aire-sur-l’Adourista köröttelimme perjantaina onnikalla Pauhun (9,6 euroa). Ranskan ympäriajot olivat laittaneet koko kaupungin sekaisin. Pausta jatkoimme junalla lauantaina Toulouseen (34,2 euroa), mistä lensimme sunnuntaina Frankfurtin kautta takaisin Suomeen. Ranskassa olin haaveillut Suomen vilpoisista kesäpäivistä. Kävi kuitenkin niin, että helteet alkoivat pohjolassakin kotiinpaluumme myötä. Jälkikäteen kuitenkin selvisi, että olimme onnekkaasti patikoineet Moissacista Aire-sur-l’Adouriin juuri pahimpien hellejaksojen välissä. Sekä ennen että jälkeen Etelä-Ranskan visiittimme lämpötila kohosi päivittäin 40 asteen tuntumaan.
Juomarakko osoittautui alkukommellusten jälkeen kerrassaan mainioksi välineeksi. Pitkähihaista paitaa en tarvinnut missään vaiheessa. Sadeviitta en päässyt testaamaan kuin lyhyen hetken ennen varsinaisen kävelyosuuden aloittamista. Kokemus oli kuitenkin varsin positiivinen. Repussa kulkeva kevyt läppäri mahdollisti päivittäisen matkakertomuksen luonnostelun. Ranskankielen sanakirja ja romaani jäivät repun pohjalle koko reissun ajaksi.
Päivätaipaleiden pituudet vaihtelivat paljon. Lyhin päivätaival oli vain nelisen kilometriä ja pisin hieman alle 25 kilometriä. Tämä johtui vapaiden majapaikkojen puutteesta ja loppuvaiheessa myös sujuvan kotimatkan varmistamisesta. Nukkumapaikat kannattaakin varata vähintään kolme tai neljä päivää etukäteen. Yhteensä kymmenen kävelypäivän aikana etenimme noin 172 kilometriä kohti Santiago de Compostelaa. Tosin tuohon lukuun sisältyy ainakin viisi kilometriä omatoimista eksymistä ja harhailua, jonka fiksummat välttivät olemalla tarkkana risteyksissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti