Aittajärven parkkipaikalla |
1. päivä, Aittajärvi─Sarvijoki. Punnersin rinkan koemielessä selkääni ja kauhistuin sen painoa. 25 kg tuntui kohtuuttoman raskaalta. Mutta edellisen reissun jälkeen olin karistanut kymmenkunta kiloa laardia kupeiltani, joten oikeastaan kannettavaa olisi reilusti vähemmän kuin vuotta aiemmin. Ripustin vaelluskengät rinkan taakse, työnsin paljaat jalat sandaaleihin ja lähdin sitten painelemaan Kaken perässä kohti parin sadan metrin päässä odottavaa Suomujokea. Olisi kuitenkin kannattanut kävellä vaelluskengillä rantaan. Sandaalien nilkkaremmin hankasivat ikävästi. Sadattelin mielessäni ajattelemattomuuttani. Saisinko ensimmäiset rakot jo ennen kuin retki oli kunnolla edes alkanut!?
Kengät valmiina Suomujoen ylitykseen |
Suomujoen ylitys |
Matthias Alexander Castrén |
Tunnin patikoinnin jälkeen laskimme rinkat selästä Vetämäkurun nuotiopaikalla. Polku jatkuisi tästä lähes suoraan etelään kuutisen kilometriä ja tekisi sitten mutkittelevan kaarroksen Kaarnepään eteläpuolelta Sarviojaa seuraillen. Reitti veisi meidät Sarviojan tuvalle varmasti. Pituutta sillä olisi kymmenisen kilometriä. Tapsa käänteli karttaa edessään ja arvasin, mitä mestarisuunnistajan mielessä liikkui. Ensimmäisen päivän taival lyhenisi kolmisen kilometriä, jos nousisimme nuotiopaikalta suoraan Kuotmuttipäälle ja jatkaisimme sitten kaakkoon Kaarnepään yli.
Suunnistuspalaveri Vetämäkurun nuotiopaikalla |
Lapin Muulit Kuotmuttipään laella |
2. päivä, Sarvijoki─Muorravaarakka. Raotin silmiäni kuuden maissa, mutta nukahdin sitten uudelleen. Seitsemältä Kaken keittämän kahvin tuoksu levisi varaustupaan. Kiskottelin tyytyväisenä makuupussissa. Maailma oli mallillaan. Ensimmäisen kävelypäivän rasitukset olivat haihtuneet jäsenistä yön aikana. Olo tuntui levänneeltä ja vahvalta. Ylälaverin toiselta laidalta kuului vienoa tuhinaa. Helanderin kodalla tapaamamme naiset kiskoivat vielä hirsiä. Parivaljakko oli saapunut Sarviojan tuvalle iltayön pimeydessä otsalamppujen valossa. Laskeuduin ylälaverilta, kävin hammaspesulla ja palasin tupaan aamukahville. Samalla toin yöksi ulos unohtuneen kamerani sisälle lämpenemään.
Aamutiski |
Kohti Paratiisikurua |
Paratiisikuru |
Lumikuru |
3. päivä, Muorravaarakka─Anterinmukka. Heräsin seitsemän maissa hyvin nukutun yön jälkeen. Aamutoimien jälkeen kaadoin puuroannokseni päälle marjakeittoa. Sitä oli terästetty Hidin poimimilla mustikoilla. Istahdin nuotiopaikalle ja lusikoin puuroa suoraan kattilasta. Kaksi naista tupsahti paikalle, kysyivät sääennusteesta. Katseltiin yhdessä taivaalle ja todettiin ennusteen olevan hyvä. Tiskasin puurokattilan ja muut astiat, kuten pikkumuulin tehtäviin kuuluu. Mieli mustana katselin tiskivettä, jossa lillui kymmenkunta mustikkaa. Joku hämärässä kämpässä ruokailleista vanhoista muuleista oli ollut huolimaton. Kake lakaisi varaustuvan lattian ja Tapsa pyyhki pöydän puhtaaksi. Johnin tyttöystävää hermostutti Muorravaarakanjoen ylitys. John tolskasi joessa vähän aikaa edes takaisin etsien helpoimman reitin. Sitten pariskunta lähti käsi kädessä varovaisin askelin kahlaamaan matalan virran poikki.
Päivätaival Anterinmukkaan olisi vain kymmenkunta kilometriä, joten liikkeelle lähdettiin vasta puoli kymmeneltä. Kiipesimme Tiuhtelmakurun reunaa pitkin Muorravaarakan Purnuvaaran ja Tiuhtelmapään väliseen notkoon. Reilun kahden kilometrin matkalla polku nousi parisataa metriä Muorravaarakanjoen tasosta. Ylhäällä tuuli sen verran navakasti, että kaivoin kuoritakin rinkasta. Pilvien varjot vaelsivat tuntureiden rinteillä. Pysähdyimme Lapin Muulien kätkölle. Joku oli löytänyt Tunturipankin ja tehnyt sinne huomattavan talletuksen. Hidi ja Tapsa tutkivat kirjanpitoa kummissaan. Viimeisin merkintä oli vuoden takaa, jolloin olimme edellisen kerran pistäytyneet kätköllä. Talletuksen tehnyt henkilö halusi ilmeisesti pysytellä tuntemattomana. Tunturipankin vakavaraisuus todettiin erinomaiseksi ja lipas palautettiin kätköpaikkaan.
Polku laskeutui alemmaksi Kaarreojan uomaa seuraillen. Käkkyräiset vaivaiskoivut kurottelivat polulle ja niiden oksat raapivat käsivarsia. Puolilta päivin saavuimme perinteiselle taukopaikalle puronrantaan. Tapsa laittoi veden lämpiämään kaakaota varten. Hidi tarjoili italialaista Pecorino -juustoa. Tuulenpuuska ravisti viereisistä koivuista keltaisia lehtiä. Ne kieppuivat ilmassa kuin juopuneet perhoset. Muutamat niistä laskeutuivat puroon ja lähtivät seilaamaan kohti Kaarreojaa. Seurasin koivunlehtien purjehdusta rantatörmällä istuen ja kellahdin sitten raukeasti selälleni. Hamusin suuhuni muutaman juolukan. Lyhyen päivämatkan mahdollistama kiireettömyys ja lämpimästi paistava aurinko saivat lopulta torkahtamaan toviksi. Paussi venähti tunnin mittaiseksi.
Kaarreoja |
Jamppa Tuominen |
Ei verkkoa, ei musiikkia |
Sanna ja Kati olivat kulkeneet samoja päivätaipaleita kuin mekin ja ilmestyivät myös Anterinmukkaan. Sitten paikalle lampsi helsinkiläinen Jukka. Miekkonen kertoi viettäneensä Anterissa jo edellisen yön ja pyrkineensä täksi yöksi Vongoivan kammille. Siellä oli kuitenkin ollut sen verran tungosta, että Jukka oli päättänyt palata Anteriin. Kyselin Katilta kokemuksia sairaanhoitajan työstä, johon tähtäävät opinnot olin juuri ennen reissua aloittanut.
4. päivä, Anterinmukka─Hammaskuru. Aamupuuron jälkeen laskeuduin saunarantaan likaisten astioiden kera. Tiskivettä ei tarvinnut erikseen ryhtyä lämmittämään. Saunapadasta löytyi lämmintä vettä yllin kyllin edellisen päivän saunomisen jäljiltä. Silmäilin tiskivettä otsa rypyssä ja huokaisin sitten helpotuksesta. Jauheesta valmistettua marjakeittoa oli taas jatkettu muutamalla kourallisella tuoreita mustikoita, mutta tällä kertaa yksikään makoisa marja ei ollut jäänyt lautaselle.
Tapsalla on edessä leppoisa päivä. Suunnistustaitoja ei tarvita matkalla Anterista Hammaskuruun. |
Puolenpäivän jälkeen saavuimme Anteripään kaakkoispuolella sijaitsevalle nuotiopaikalle. Vuotta aikaisemmin olimme täällä hyvästelleet rajavartijoiden matkaan lähteneen Konnan. Jämtlanninpystykorva oli eksynyt metsästysporukastaan ja lyöttäytynyt joukkoomme Auhtijoenselällä suunnistaessamme Tahvontuvalle. Nyt nuotiopaikalla istuskeli Jouni Valkeakoskelta. Mies oli tulossa Vongoivalta ja matkalla Anteriin. Hidi ryhtyi valmistamaan pinaattipastaa lounaaksi. Ruokaa odotellessani oikaisin pitkäkseni sammalvuoteelle. Aamusta alkaen oli tuullut navakasti. Kake arvioi etelätuulen nopeudeksi ainakin 15 metriä sekunnissa. Tuuli vavisutti nuotiopaikan vieressä töröttävää kelomäntyä. Yksi sen jykevistä oksista heilahteli suoraan loikoilupaikkani yläpuolellani. Näytti aivan siltä kuin puu olisi heristänyt nyrkkiään meille, jotka olimme tohtineet häiritä sen pitkää kuolonunta.
Hammaskurun autio- ja varaustupa |
Tihrustin karttaa otsalampun valossa, mutten saanut selvää kaikista karttamerkeistä. Könysin kuistille rinkkani luo ja ryhdyin taas kerran etsimään kompassia. Olin ihan varmasti ottanut sen mukaan kotoa lähtiessä. Sen suurennuslasin avulla erottaisin maastokartasta pienetkin yksityiskohdat. Polttiaiset äkkäsivät läsnäoloni ja pakenin takaisin sisälle tyhjin käsin. Iltaruoaksi Tapsa valmisti meksikonpataa kebablihalla höystettynä. Pesin astiat ja hampaat ja kömmin makuupussiin jo yhdeksän aikoihin. Päivätaival kartalla.
5. päivä, Hammaskuru─Luiro. Hammaskurun kärppä jäi meiltä näkemättä. Välikatoltakaan ei kuulunut yöllä rapinaa. Tai ehkä me vain nukuimme niin sikeästi, että kärppä sai puuhailla mitä lystäsi. Heräsimme kuudelta yhdeksän tunnin unien virkistäminä. ”Taida-daida…” Kake hyräili hyväntuulisena lattiaa lakaistessaan. Aamurutiinit sujuivat jo kuin itsestään. Taipaleelle päästiin ennen kahdeksaa. Taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Katselin ympärilleni tietoisena siitä, että jokin oli muuttunut edellisen päivän jälkeen. Sitten hoksasin, että tuuli oli vaimentunut. Tai ei se ollut vaimentunut. Se oli loppunut ja sammunut tyystin kuin joku olisi yöllä kääntänyt sääilmiöiden säätöpaneelista tuulen voimakkuuden off -asentoon. Yksikään puu ei huojunut. Lehdet eivät havisseet. Heinäkin kahisi vain silloin, kun sen läpi käveli. Täysin tyyni sää tuntui erikoiselta ja vähän… uhkaavalta.
Pitkän levon jälkeen tunsin itseni tarmokkaaksi ja väkeväksi. Kroppa oli tottunut rinkan painoon. Jalat olivat sopeutuneet maastossa kävelyyn. Voimieni tunnossa kahlasin vauhdilla Hammaskurun tuvan vieressä virtaavan puron yli. Toinen jalka tökkäsi oksaan veden alla ja horjahdin. Harpoin purossa muutaman askeleen edestakaisen roiskien vettä joka suuntaan. Tasapainon menettäminen ja puroon kaatuminen oli hilkulla, mutta lopulta pysyin kuin pysyinkin tolpillani. Selvisin rytäkästä kastuneilla lahkeilla ja syketason reippaalla nousulla. Muistutin itselleni, että erämaassa kaatuminen voi olla kohtalokasta. Jatkossa toimisin varovaisemmin.
Hammaskurun tuvalta johtaa Luirolle jokseenkin suora polku kaakosta luoteeseen. Reitiltä on hankala eksyä. Riittää kun silloin tällöin tarkistaa, että kulkusuunta on osapuilleen luoteeseen. Lisäturvaa kartalla pysymiseen tarjoaa Sokostin massiivi, joka häämöttää polun pohjoispuolella koko päivätaipaleen ajan. Maastossa jäin taas jälkeen vanhoista muuleista. Pysähdyin tuon tuostakin ikuistamaan kamerallani jotain erikoista tai edustavan näköistä sientä. Kärppäjärviä ympäröivä metsämaa oli innostunut tuottamaan sieniä oikein urakalla. Haapa-, kangas- ja leppärouskut pilkistivät mustikkamättäiden lomasta. Lehmäntatit ja herkkutatit kohosivat uhmakkaina maanpovesta. Käävät kurkistelivat kuusten katveesta. Inhat itiöemät olivat vallanneet koko metsän. Valokuvasin sieniä lähinnä terapiatarkoituksessa. Ehkä vastenmielisyyteni niitä kohtaan lopulta hellittäisi. Ehkä jonain kauniina päivänä voisin suhtautua niihin vähintään neutraalisti.
Kärppäpään nuotiopaikalla pysähdyimme kaakaotauolle. Hidi tarjoili ilmakuivattua vasikanpaistia ja pecorinoa. Alkoi ripsiä vettä. Kiskoin sadesuojan rinkan päälle ja sadehousut jalkaan. Ei tehnyt mieli jäädä värjöttelemään nuotiopaikalle, vaan jatkoimme eteenpäin. Tunnin kuluttua ohitimme päivätaipaleen korkeimman kohdan Hietapään eteläpuolella. Luirojärvi pilkahti näkyvissä, mutta katosi sitten metsän taa laskeutuessamme alemmaksi. Sade loppui. Kirkasvetisen puron kohdalla muistin, ettei Luirolla ole hyvää juomavettä kuin reippaan kävelymatkan päässä. Täytin juomapulloni purovedellä. Mutta riittäisikö puoli litraa? Ei varmaan haittaisi, vaikka vettä olisi enemmänkin. Rinkan sivutaskussa oli melkein tyhjä viskipullo. Siitä saisin toisen juomapullon. Istahdin rantatörmälle suuren kärpässienen viereen. Kuuntelin puron solinaa mallastislettä siemaillen.
Luirolle saavuimme alkuiltapäivästä. Katselin kummissani polkujen risteykseen pystytettyä kylttiä. Siinä sanottiin, että Hammaskurun kämpälle olisi 16 kilometrin matka. Ranteeseeni kiinnitetty Suunnon Ambit ilmoitti GPS-mittauksen perusteella etäisyydeksi hieman alle 14 kilometriä. Nakkasin makuupussin varaustuvan laverille ja ripustin rinkkani naulaan tuvan ulkoseinälle. Saunapadassa oli lämmintä vettä, joten pyykkäsin hikiset alusvaatteet saman tien. Väänsin ne niin kuiviksi kuin jaksoin ja ripustin sitten narulle tuvan lämpöön. Ne ennättäisivät kuivaa seuraavaan aamuun mennessä. Sitten astelin nuotiopaikalle ruokapussini kanssa ja valmistelin eväsleivät kahta viimeistä kävelypäivää varten. Nuotion ääressä kököttivät myös berliiniläiset Roland ja Ute sekä ilta-ateriansa kimpussa puuhaileva Leena. Roland oli hiljattain hankkinut kuksan ja valitti, että siitä juotu vesi maistuu suolaiselta. Arvelin suolanmaun lieventyvän ajan myötä.
Illalla saunottiin. Kake oli tapansa mukaan tehnyt pesuvedet valmiiksi suuriin saaveihin. Vanhat muulit kirmasivat löylyistä uimasilleen saunarantaan. Itseäni kylmä vesi ei houkuttanut. Illan hämärtyessä Tapsa kiikutti nuotiopaikalle paistinpannun ja kulhollisen lättytaikinaa. Nuotion ympärille alkoi kerääntyä Luirolle majoittunutta väkeä. Lättypannu kiersi kädestä käteen ja kukin sai paistaa oman ohukaisensa. Lätyt käännettiin heittämällä. Itsekin yritin kahdesti. Kummallakin kerralla lätty kierähti ilmassa hassusti ja mätkähti takaisin pannuun eräänlaisena myttylättynä. Ute sen sijaan osoittautui varsinaiseksi mestarilätynkääntäjäksi. Merjalta ja Irmalta edellisellä reissulla opittu jalokahviliekitys antoi ohukaisille hauskan makusäväyksen. Saksalaiset tarjosivat metsästä noukkimiaan mustikoita ohukaisten täytteeksi. Siihen päälle vielä ripaus sokeria ja täydellinen eräherkku oli valmis nautittavaksi. Päivätaival kartalla.
6. päivä, Luiro─Sarvijoki. Lättykestien astiat olivat jääneet illalla pesemättä, mutta se ei ollut ongelma. Saunapadasta sain taas yllin kyllin lämmintä tiskivettä. Sitten vain kamat kasaan ja liikkeelle klo 7:46. Kuljimme aluksi Luirojärven itärannan polkua pohjoiseen, kurkistimme Raappanan kammiin ja jatkoimme sitten noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaan poromiesten kylään. Siellä ei näkynyt ristin sielua. Tapsa keitteli aamupuurot aution mökin ulkoportailla. Tyhjällä vatsalla liikkeelle lähtö aamutuimaan oli kehittänyt ruokahalun huippuunsa. Olisin voinut omin voimin pistellä koko kattilallisen puuroa. Kake ja Hidi olivat keränneet polun vierestä herkkutatteja. Arvelin, etteivät herrat saisi itiöemiään säilymään ehjinä niin kauan, että tarjoutuu mahdollisuus valmistaa niistä muhennosta.
Raappanan kammi |
Pälkkimäojan laavulle oli poromiesten kylästä matkaa vain alle kaksi kilometriä, mutta se oli minulle miltei liikaa. Nälätti niin, että heikotti. Laavulle horjuttuani kaivoin eväsleivän rinkasta. Muutaman eräreissun kokeilujen jälkeen eväsleipäkonsepti oli nyt mielestäni valmis. 150 grammaa valmiiksi siivutettua kermajuustoa ja 100 grammaa poron kylmäsavupaistia riittivät juuri sopivasti neljän ruisleivän täytteiksi. Palanpainikkeeksi hörppäsin kaakaota ja jälkiruoaksi popsin suklaata. Samaan aikaan oli käynnissä suunnistuspalaveri. Tulimme siihen tulokseen, että olisi kätevintä seurata Pälkkimäojaa osapuilleen 430 metriä itään ja kääntyä sitten pohjoiskoilliseen Siliäselän rinteitä kohti. Silloin meidän pitäisi olla juurikin sen puron kohdalla, joka johdattaisi meidät Siliäselän kahden huipun väliseen satulaan.
Pikkumuuli |
Kiipesimme ylös puron oikealta puolen. Jyrkässä rinteessä kasvoi suuria ja mehukkaita mustikoita. Hamusin niitä suuhuni jokaisella askeleella. 500 metrin korkeudessa pysähdyimme lounastauolle. Valtava liuskekivikieleke tarjosi suojaa tuulelta. Koko reissun komein näköala avautui edessämme. Luirojärvi näkyi etelälounaassa ja muutama pienempi järvi siitä pohjoiseen. Luiron takana kohosivat Vasanlyömäpäiden ja Ampupäiden rinteet. Taivaalle oli ilmestynyt pilviä aamupäivän aikana. Ne lipuivat majesteettisen hitaasti harmaanvihreiden havumetsien yllä.
Maisemaravintola |
Laskeuduimme purouomaa pohjoiseen. Vaulopään eteläpuolella jakaannuimme kahdeksi osastoksi. Hidi ja Kake jatkoivat alas kohti Paratiisikurua ja reittiä, jonka olimme kulkeneet toisena vaelluspäivänä. Tapsa harppoi Vaulopään rinnettä ylös helpon näköisesti. Tuo näennäinen helppous yhdessä sen näkökohdan kanssa, ettei erämaassa kannata liikkua yksin, saivat omatkin askeleeni suuntautumaan ylös Vaulopäälle. Kotvan kuluttua kipitin Tapsan perässä Vaulopään itäistä harjannetta pohjoiseen. Aurinko tuli esiin pilvien raosta ja paistoi lämpimästi. Heitimme rinkat selästä ja istahdimme ihailemaan maisemia. Ylärinteestä avautui näkymä Paratiisikuruun. Kaukana alhaalla erotimme Kaken ja Hidin polkua pitkin etenevät pikkuruiset hahmot. Tapsa kaatoi mukiini tilkkasen jaloviinaa. Se oli kamalaa tärpättiä. Huuhdoin pahan maun suustani Siliäselän purovedellä. Helikopteri säksätti ylitsemme.
Siliäselän helppokulkuista yläosaa |
Väinö |
Ihmislapsi herää
kävelee
väsyy
syö
ja on terävä
Ihmislapsi on ihmeellinen
7. päivä, Sarvijoki─Aittajärvi. Yöllä kolmen aikaan heräsin päänsärkyyn. Se oli seurausta siitä, että iltakahvi oli jälleen kerran jäänyt juomatta. Kake kiehauttaa aina aamuisin pannullisen hyvää vahvaa kahvia. Sen tuoksuun herääminen on yksi vaelluspäivän kohokohdista. Kahvihuolto iltaisin sen sijaan tuottaa harmaita hiuksia. Taidan olla vaellusporukkamme ainokainen iltakahvittelija. Yleensä en viitsi liata kahvipannua vain kupillisen keittämistä varten. Lisäksi yksi kahvipaketti tuntuu riittävän parahultaisesti viikon reissun aamukahvien keittämiseen, joten yhteistä kahvivarantoa ei kannata käyttää iltasumpin keittelyyn. Napsautin valon otsalamppuuni ja könysin alas ylälaverilta. Hiivin pihalle niin äänettömästi kuin osasin. Yö oli säkkipimeä. Pilvet olivat peittäneet taivaan, sillä en erottanut ainoatakaan tähteä. Väinö nosti päätään tuvan alla, tunnisti minut ja jatkoi koiranuntaan. Pengoin rinkasta suuhuni Buranan, hörppäsin päälle jäätävän kylmää vettä ja hipsin sitten takaisin makuupussiini. Seuraavalle reissulle ottaisin mukaan jonkinlaista pikakahvia tai vähintään kofeiinitabletteja.
Lapin Muulien aamuvirkku kahvinkeittäjä Kake |
Aamu oli harmaa ja hämärä. Vaikutti siltä ettei päivä valkenisi lainkaan. Sarvijoen yllä retkotti konkelo, jonka vanhat muulit olivat panneet merkille jo vuosia sitten. Sen kohtaloksi oli koitunut juurtua ja kasvaa liian lähellä joenuomaa. Kun pehmeä rantatörmä oli lopulta pettänyt sen alta, vanha petäjä oli kellahtanut joen vastarannalla kasvavan toisen männyn syleilyyn. Aikojen saatossa tämä ”Sarvipuu”, kuten vanhat muulit sitä kutsuivat, oli kallistunut yhä vinompaan asentoon. Se toi mieleen keskiaikaisen linnan paikoilleen jämähtäneen laskusillan. Mutta Sarvipuu ei ollut antanut periksi elon taistossa. Se sinnitteli vielä hengissä. Vihreät havunneulaset koristivat sen oksia.
Vanhat muulit pysähtyivät levähtämään polkujen risteykseen reilun tunnin patikoinnin jälkeen. Itse en vielä kaivannut taukoa, vaan jatkoin eteenpäin. Reitti Aittajärvelle olisi helppo. Pitäisi vain kulkea pohjoiseen polkua pitkin. Rinkka tuntui mukavan kevyeltä ja maasto oli helppokulkuista. Vilkaisin taivaalle. Harmaat pilvet roikkuivat miltei puiden latvoissa. Ohitin ihmeellisen käkkyräisen juurakon. Se näytti paikoilleen jähmettyneeltä hirviöltä. Nuotiopaikalla istuskeli kolme naista ja valtavan kokoinen koira, jonka matala murina kantautui polulle asti. Se oli takuulla Hidin ja Kaken edellisenä päivänä kohtaama uroskoira. En jäänyt tutustumaan koiraan, vaan kiristin vauhtia päästäkseni pois sen lähettyviltä. Mutustelin kävellessäni viimeisen eväsleipäni. Tauolle ei ollut tarvetta.
Vähän ennen Aittajärveä ohitin kuusi vanhaa herraa. Vanhin vaeltaja oli kuulemma jo 80-vuotias. Yksi seurueen jäsenistä käveli varsin tuskaisen näköisesti. Ukon akillesjänne oli tulehtunut ja sitten oli vielä nilkkakin nitkahtanut kivikossa. Tuumin, että voisin ensin viedä oman rinkkani kahluupaikalle ja palata sitten kantamaan jalkavaivaisen kulkijan rinkan. En kuitenkaan ennättänyt toteuttaa tätä suunnitelmaa, sillä jalkapuoli nilkutti uskomattoman sitkeästi ja vauhdikkaasti Aittajärven rantaan. Ripustin kenkäni rinkan taakse, irrotin lahkeet housuista ja lähdin kahlaamaan virran yli. Vesi oli noussut viikossa vaaksan verran. Nyt se ylettyi reiden puoliväliin. Kotvan kuluttua myös Tapsa, Hidi ja Kake ilmestyvän kahluupaikan etelärannalle. Istuin rantatörmällä ja seurasin vanhojen muulien joenylitystä. Samalla poimin suuhuni muutaman mustikan viereisestä mättäästä. Makoisia olivat nämäkin, mutta eivät likimainkaan yhtä herkullisia kuin Paratiisikurun mustikat. Päivätaival kartalla.
Loppumietteet. Kelien puolesta meillä kävi jälleen kerran mainio tuuri. Viimeisenä päivänä sade alkoi juuri, kun olimme saaneet nostettua rinkat auton perään. Koko retkellä saimme sadetta niskaamme vain viidentenä päivänä Luirojärveä kohti kulkiessamme, ja sekin sade kesti vain tunnin verran. Muun ajan saimme nauttia poutasäästä. Sää oli sopivan vilpoinen myös eväiden säilymistä ajatellen.
Tämä oli neljäs Lapin Muulien retki, johon osallistuin. Vähän kerrassaan olen saanut selville mitkä varusteet ovat tarpeellisia ja mitkä eivät. Retkikirves kuulostaa hyödylliseltä erävarusteelta. Se on ollut mukanani tällä ja edellisellä retkellä, mutta kertaakaan en ole sitä tarvinnut. Toki se voi tietyissä tilanteissa olla varsin hyödyllinen, mutta ehkä jatkossa jätän ottamatta sen mukaan. Kateissa ollutta kompassia olisin mieluusti vilkaissut muutaman kerran maastossa, mutta löysin sen vasta kotona. Se oli ollut koko ajan rinkan ylätaskussa muutaman paperin välissä.
Suunto Ambit |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti