lauantai 16. tammikuuta 2021

Lapin Muulit Leipureina 2020


Alkuvuodesta roihahtanut koronapandemia oli langettanut synkeän epävarmuuden varjon Lapin Muulien vuotuisen eräretken ylle. Maailmalta kantautui huolestuttavia lukuja virustautiin sairastuneiden ja kuolleiden määristä. Keväällä Suomi oli sulkeutunut kahdeksi kuukaudeksi. Koulujen, ravintoloiden ja liikuntapaikkojen ovet oli lyöty säppiin. Matkustamista ja lähikontaktia muihin ihmisiin neuvottiin välttämään. Vessapaperi ja käsidesi loppuivat kaupoista. Kasvomaskien hyödyllisyydestä kiisteltiin. Tieto koronaviruksen leviämistavoista oli puutteellista, joten varmuuden vuoksi myös Urho Kekkosen kansallispuiston varaustuvat suljettiin. Jonkin aikaa näytti siltä, että vuoden 2020 syysvaellus täytyisi jättää väliin.

Sitten koronataudin ensimmäinen aalto hiipui. Uimahallit, kirjastot, museot ja ravintolat avasivat ovensa. Koululaiset kirmasivat kesälaitumille. Virisi toivo, ettei varsinaista toista aaltoa ehkä tulisikaan, vaan sen sijaan siellä täällä esiintyisikin yksittäisiä pieniä epidemioita. Saariselän varaustuvat avattiin taas retkeilijöiden käyttöön. Kesällä ryhdyin totuttautumaan vaellusretken rasituksiin kävelemällä päivittäin tunnin tai parin lenkkejä. Kake treenasi kuntosalilla ja teki pitkiä pyörälenkkejä. Tapsa marinoi ja kuivasi retkimuonia. Syyskuun alkuun mennessä valmistelut oli tehty, kävelykunto kohdillaan ja lähtöpäivän aattona sääennustekin näytti suotuisalta.


1. kävelypäivä Kiilopää-Lankojärvi. Muulibiili kaartoi parkkipaikalle viiden maissa aamulla. Kake pomppasi ulos autosta ja ryhtyi auttamaan kamojen kanssa. Lapin Muulien nestorilla näytti taas riittävän virtaa vaikka muille jakaa. Itse kömmin pakettiauton takaistuimelle väsymyksestä puolikuoliaana. Varusteiden pakkaaminen oli taas kerran venähtänyt reilusti yli puolen yön. Unet olivat jääneet vain kolmen tunnin mittaisiksi. Seuraavaksi Ipe hyppäsi kyytiin Laanilan Nesteeltä ja Hidi Kiimingistä. Sitten Tapsa käänsi Muulibiilin keulan kohti pohjoista ja Saariselän erämaita.

Napapiirin ohitettuamme pengoin esiin ruokatermokseni ja pistelin edellisenä iltana keittämäni aamupuuron tuulensuojaan. Sitten Sodankylän jälkeen sain kouraani vielä mahtavan kokoisen kebabrullan. Kyseessä oli jo perinteeksi muodostunut Lapin Muulien ensimmäisen vaelluspäivän eväs. Vehnätortilla on täytetty kebablihalla, salaatilla ja kastikkeella. Kebabrulla on niin herkullinen, että sen nauttiminen on oikeastaan yksi koko reissun kohokohdista. Miltei kyynärvarren mittainen paketti on myös erinomaisen täyttävä. Arvelin kuitenkin pärjääväni aamupuuron voimin vielä jonkin aikaa, joten jätin rullan toistaiseksi auton jääkaappiin.


Puolilta päivin saavuimme Kiilopäälle. Parkkipaikka oli tupaten täynnä, mutta hetken odottelun jälkeen isolle autolle sopiva pysäköintiruutu vapautui. Venyttelin pitkästä istumisesta kankeita jäseniäni ja silmäilin taivaalle. Aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Vaaleansinistä taivasta näkyi ilahduttavan paljon. Retkieväiden jakamisessa ja rinkkojen pakkaamisen viimeistelyssä vierähti tunti. Sain kannettavakseni kylmälaukun. Se oli täynnä jäisiä ulkofileepihvejä ja kebablihaa. Puolen litran pullo pakastettua roquefort -kastiketta toimitti kylmäkallen virkaa. Lopun tilan veivät voipaketti ja iso juustokimpale. Kylmälaukku painoi kuin synti, mutta sain sullottua sen rinkkani alaosaan. Päätin säästää kebabrullani Rautulammen nuotiopaikalle ja työnsin sen rinkan ylätaskuun. Kantolaitteelle kertyi painoa kaikkien viimehetken säätöjen ja lisäysten jälkeen reilut 23 kg.


Helppokulkuinen polku-ura kuljetti meitä kaakkoon. Kiilopään huippu jäi taakse. Jalat toimivat hyvin, eikä rinkkakaan tuntunut liian raskaalta. Keli oli niin kesäinen, ettei takkia kaivannut. Edellisen reissun tapaan Ipe oli kuitenkin ainoa, joka oli valinnut vaellushousuikseen shortsit. Tunteroisen patikoituamme levähdimme kotvan polun varressa Niilanpään päivätuvan tuntumassa. Muutama vaellusporukka lampsi ohitsemme. Nälkä alkoi kurnia vatsassa ja ajatukset pyöriä rinkan ylätaskussa odottavan kebabherkun ympärillä. Kun reitti Rautulammen evästelypaikalle vaikutti kaikin puolin helpolta ja selkeältä, ähelsin rinkan selkääni muiden vielä jäädessä istuskelemaan taukopaikalle.


Kapusin Niilanpään etelään kurkottavalle harjanteelle ja laskeuduin sitten Niilanpään ja Rautupään väliseen notkelmaan. Pieni porotokka tölväsi näkösälle Rautupään eteläpuolella. Yksi sarvipäistä oli kauttaaltaan vitivalkea. Porot tekivät muutaman kierroksen ympärilläni ja katosivat sitten läheisen harjanteen taakse. Seuraavaksi vastaan saapasteli pariskunta. Reppuselkäinen nainen kumartui vähän väliä ja kauhaisi poimurilla variksenmarjoja varvikosta. Kiiltäväkaljuinen mies tiiraili GPS-laitteensa näyttöä ja tiedusti sitten englanniksi, että kulkivathan he nyt varmasti kohti Kiilopäätä. Myönsin suunnan olevan oikea. Epähuomiossa olin jotenkin päätynyt Rautulammelle johtavalle moottorikelkkareitille. Sinänsä asialla ei ollut suurta merkitystä, polku olisi vain ollut hieman lyhyempi.


Vihdoin neljän maissa laskin rinkkani Rautulammen nuotiopaikalle. Nuotiota kiertävillä penkeillä istuskeli jo pariskunta Etelä-Suomesta. Ipe ja vanhat muulitkin tupsahtivat paikalle tuota pikaa, olivat järki-ihmisinä valinneet lyhyemmän reitin. Pian nuotion ympärillä virisi kalastusteemainen keskustelu. Kaivoin kebabaarteeni rinkasta ja… tyrmistyin pahanpäiväisesti.  Alun perin jämäkkä rulla oli lerpahtanut ja kostunut kauheaksi sotkuksi. Parin tunnin säilytysaika rinkan ylätaskussa oli ollut sille liikaa. Kastike ja tomaattisiivut olivat pehmittäneet tortillan niljakkaan limaiseksi lätyksi. Salaattikin oli luovuttanut nesteensä foliokääreen pohjalle. Onneksi olin tullut pakanneeksi koko komeuden muovipussiin. Ilman tuota varotoimea rinkkani ylätasku olisi nyt kaivannut perusteellista pesua. Arvelin, ettei ruoka ollut sentään ennättänyt varsinaisesti pilaantua. Pakotin itseni popsimaan entisen herkun suupala kerrallaan. Läheisellä kivellä retkottanut kuollut sopuli ei varsinaisesta parantanut ruokahaluani.


Täytin juomarakon rannassa ja huuhtelin kebabin maun suustani taivaalle tähyillen. Pilvet olivat iltapäivän kuluessa lisääntyneet. Jo Rautulampea lähestyessämme tuuli oli lennättänyt muutamia sadepisaroita. Sääennusteen mukaan illalla saataisiin sadetta, joten taukoa ei kannattaisi venyttää kovin pitkäksi. Matkaa Lankojärven tuvalle oli jäljellä vielä seitsemisen kilometriä. Nuotiolla istuskellut miekkonen toivotti kalaonnea, kun ryhdyimme tekemään lähtöä Rautulammelta. ”Ei niin saa sanoa!”, Kake vimmastui ja selvitti, että tuollainen toivotus itse asiassa vain varmistaa, ettei kalansaalista ole luvassa. ”Kireitä siimoja!” olisi sen sijaan asiallinen, hyvän saaliin takaava toivotus kalastajalle.

Reitti Lankojärvelle oli mukavan helppo. Ei tarvinnut kuin tallustella Rautuojan uoman tuntumassa kulkevaa polkua. Ainoa keskittymistä vaativa paikka oli polkujen risteys pari kilometriä ennen Lankojärven tupaa. En kuitenkaan ollut huolissani, sillä olin tallettanut risteyksen sijainnin Ambit3-kellooni. Sen näytöstä oli hauska seurata matkan edistymistä. Saavuin tuvalle puolisen tuntia ennen pääjoukkoa. Patikointi oli sujunut rinkan painosta huolimatta ihmeellisen kevyesti.

Rautuoja

Varaustupaan oli majoittunut jo neljä ukkoa. Raunon, Riston, Vesan ja Heikin eräretki alkoi olla jo lopuillaan. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus palata maalikylille. Miehet tunnustivat yhteiseksi paheekseen mekaniikkasuunnittelun, jonka parissa olivat tehneet elämäntyönsä. Nelikolla oli rutkasti kokemusta myös eräretkeilystä. Reissuja oli tehty Saariselän lisäksi myös Haltille, Karhunkierrokselle, Muotkatunturille, Lemmenjoelle, Kevolle ja Suomen vanhimmalle merkitylle vaellusreitille eli Hetta-Pallas-reitille. Varaustuvassa nelikko oli vallannut miltei koko alalaverin käyttöönsä niin, että vain Kakelle olisi siellä enää tilaa.


Istahdin tuvan pöydän ääreen raapustelemaan muistiinpanoja päivän tapahtumista otsalampun valossa. Rauno kyyhötti pöydän toisella puolella samassa puuhassa. Kysyin löytyisikö mekaniikkamiesten aikaisempien eräretkien matkakertomuksia netistä. Ei kuulemma löytyisi, mutta päädyimme vaihtamaan sähköpostiosoitteita ja sitä kautta asia järjestyisi reissun jälkeen. Varaustuvan puolella alkoi olla sen verran ahdasta, että kannoin oman patjani puolityhjään autiotupaan. Ennätin loikoilla patjalla vain pienen tovin, kun Hidi jo huikkasi kebablihalla höystetyn meksikonpadan olevan valmista.

Einehdin oman osuuteni uudesta ruokakulhostani. Se on soikea, korkeareunainen, kannellinen ja niin iso, että siihen mahtuu mahtava määrä murkinaa. Itse asiassa uusi ruokakulhoni on sukulaisten vierailullaan jälkeensä jättämä pakasterasia. Mutta vaikka rasia olikin päätynyt käyttööni hieman arveluttavalla tavalla, tapaus ei toivoakseni täytä rikoksen – ainakaan vakavan rikoksen – tunnusmerkkejä. En vain ollut koskaan tullut ilmoittaneeksi rasian unohtumisesta, sillä olin siihen kovin mielistynyt ensisilmäyksestä lähtien.


2. kävelypäivä Lankojärvi-Sarvioja. Ensimmäisen kävelypäivän rasituksista uupuneena olin muiden tavoin nukahtanut varhain edellisenä iltana. Heräsin puoli kuuden maissa hyvin nukutun yön jälkeen. Kiskottelin tyytyväisenä makuupussissani. Pitkät yöunet olivatkin tarpeen, sillä edessä olisi koko reissun raskain päivätaival. Matkaa Sarviojan tuvalle kertyisi osapuilleen 19 kilometriä. Rasitusta lisäisi alkureissulle tyypillisen raskas rinkka ja maastossa kävelyyn tottumaton kroppa. Kävin kurkistamassa ulos. Taivas oli kauttaaltaan harmaan pilvimassan peitossa. Sataa tihutti. Lämpötila oli nollan tuntumassa. Palasin äkkiä lämpimään tupaan ja möngin takaisin makuupussiin.

Lankojärven autio- ja varaustupa

Kaken keittämän aamukahvin jälkeen Tapsa siirtyi keittiöhommiin. Aamupuuro oli tälle reissulle vaihdettu kaurapuurosta neljänviljanpuuroksi. Olin kotona valmistanut jokaista aamua varten pussukan, johon oli pakattu 5 dl neljänviljan puurohiutaleita, 2 rkl ruisleseitä, 2 rkl kauraleseitä ja 5 ml suolaa. Puurohiutaleet viidelle hengelle kuudeksi aamuksi painoivat ällistyttävät 1,7 kg. Tapsan koekeittiön mukaan yhden puuroannoksen keittämiseen tarvittiin 1,25 litraa vettä. Lapin Muulit nyökyttelivät tyytyväisinä puuroa lusikoidessaan. Aamupuuroreformi oli ilmeisen onnistunut. Leseiden määrää tosin voisi jatkossa vielä kasvattaa. Kuituja on erämurkinoissa yleensä aivan liian niukasti. Alun perin olin aikonut jättää suolan pois puurosta, mutta sitten olin tullut järkiini. Täytyyhän kävellessä hien mukana elimistöstä poistuvaa natriumia jotenkin korvata. Urheilujuomissakin on natriumia keskimäärin puolitoista grammaa litrassa. Natrium, käytännössä suola, auttaa nesteen imeytymistä ruoansulatuskanavasta elimistön käyttöön. Juomassa optimaalinen suolamäärä nesteen imeytymisen kannalta on 1–3 grammaa litraa kohti.

Mekaniikkamiehetkin kauhoivat aamupuuroa kulhoistaan. Rauno ropsautti puuroannoksensa päälle kuivattuja mustikoita. Sain muutaman maistettavaksi. Ne olivat makeita ja mustikan herkulliset aromit olivat hyvin tallella. Suutuntuma ja ulkonäkö olivat jokseenkin rusinaisia. Rauno oli hyödyntänyt mustikoiden kuivaamisessa lämminvesivaraajan hukkalämpöä eli kuivaus oli tapahtunut noin 30 asteen lämmössä. Olennaista on, ettei kuivauslämpötila nouse yli 50 asteen. Liian kuumassa marjat voisivat haljeta ja arvokas mehu valua hukkaan. Mekaniikkamiesten kronikoitsija oli askarrellut vanhasta kaapin ovesta 50 cm x 80 cm tason, johon oli laittanut reunat rimasta. Sitten Rauno oli levittänyt mustikat talouspaperilla vuoratulle tasolle ja tehostanut kuivausta erillisellä puhaltimella. Kurttuiset mustikat olivat muutaman vuorokauden kuluttua irronneet talouspaperista helposti. Vaelluskäyttöön kuivatut mustikat soveltuvat loistavasti. Ne painavat vain kymmenyksen tuoreiden marjojen painosta. Ne ovat kuitenkin maukkaita ja sisältävät paljon energiaa, kuituja, kivennäisaineita ja vitamiineja.

Rakensin aamupalan täydennykseksi pienen voileipäkakun pursottamalla lohimajoneesia neljän ruislimppusiivun väliin. Arvelin lisäenergian olevan tarpeen pitkällä päivätaipaleella. Palasin autiotuvan puolelle palauttaakseni patjan varaustupaan, mutta joku oli mönkinyt makuupussissaan aamu-unille patjani päälle. En hennonut herättää koisijaa, vaan ryhdyin hoitamaan muita aamuaskareita. Pesin hampaat, sulloin makuupussin suojapussiinsa ja pakkasin rinkan. Kotona ennen lähtöä olin kiinnittänyt irtoremmillä rinkkani taakse 5000 mAh:n vara-akun, jolla olin ajatellut lataavani Ambit3:n aina iltaisin. Vara-akun pitäisi ainakin periaatteessa latautua päivisin siihen integroidun aurinkokennon avulla. Tosin sadepäivinä sadesuoja peittää rinkan eikä aurinko pääse porottamaan aurinkokennoon. Tätä problematiikkaa pohtiessani huomasin tihkusateen loppuneen. Varhaisaamun yhtenäinen pilvimassa oli ohentumassa. Harmauden keskellä näkyi vaaleampia kohtia, joista auringonvalo yritti tunkeutua Lankojärven rannoille.


Puoli yhdeksän maissa lähdimme lampsimaan Lankojärven länsirannan polkua pohjoiseen. Suomujoen uoma ja sitä seuraava polku tekivät itäkautta laajan mutkan Karunaslaavun ohi. Maasto oli kohtalaisen helppoa käveltävää. Varvikossa kasvoi kangasrouskuja ja puolukoita, joista osa oli vielä raakoja. Suunnistustaidoille ei olisi käyttöä ennen Porttikosken siltaa. Siihen asti voisimme kulkea jokivartta pitkin. Vähän ennen Porttikosken siltaa tupsahdimme nuotiopaikalle, jota ei ollut merkitty karttoihin. Nuotio oli designiltaan retromallia, suoraan kivikaudelta. Isoja särmikkäitä kiviä oli ladottu kehän muotoon. Noesta mustuneiden kivenmurikoiden keskellä erottui edellisen nuotion jäänteitä, tuhkaa ja hiiltyneitä oksia. Tulen virittämisessä ja liekkien loimotuksessa on jotain, mikä tuntuu vetoavan erityisesti Kakeen. Tälläkin kertaa nuotiopaikalle saapuessamme Lapin Muulien nestorin silmät välähtivät ja rinkka putosi selästä. Kake ryhtyi kiireesti haalimaan syliinsä kuivia oksankäkkyröitä, joita lojui lähimaastosta yllin kyllin. Pian taukopaikalla roihusi iloinen valkea.



Tapsa perusti keittiön nuotion viereen ja ryhtyi kokkaamaan pinaattipastaa. Hidi maustoi murkinaa paahdetulla sipulilla ja persiljalla sekä murensi kattilaan vielä Västerbottensost -juustoa. Sen valmistus onnistuu ainoastaan Burträskin meijerissä Skellefteån lähellä. Mysteerin selitykseksi on esitetty mm. muinaisen meteoriitin aiheuttamaa maaperän kalkkipitoisuutta, Burträskin meijerin erityistä bakteerikantaa ja paikkakunnan lehmien maitolaatua. Rasvainen ja voimakkaan aromaattinen juusto teki pasta-aterian kertaluokkaa ruokaisammaksi ja herkullisemmaksi. Muutama sadepisara putosi taivaalta ja päätin kokeilla vanhaa niksiä. Pingotin sadesuojan rinkkani päälle otsa rypyssä ja huonoa säätä noituen ja – Voilà! – pisarointi loppui kuin taikaiskusta. Hetken kuluttua aurinkokin pilkisti pilvien lomasta. Ipe keräsi likaiset astiat ja asteli rantaan tiskaamaan. Kuuntelin astioiden kalahtelua raukeana ison aterian jälkeen. Tiskarivuosien jälkeen tuntui erikoiselta ylellisyydeltä istuskella toimettomana Ipen huolehtiessa likaisista astioista.

Porttikosken silta

Porttikosken sillan jälkeen seurasimme Suomujoen rantaa vielä puolisentoista kilometriä, sitten edessä oli päivän suunnistustaitoja vaativa osuus. Tosin Tapsa huolehti jälleen suunnassa pysymisestä ja omalta osaltani ainoaksi haasteeksi muodostui vanhojen muulien vauhdissa pysyminen. Astelin jonon viimeisenä ja keskityin pitämään Ipen rinkan keltaisen sadesuojuksen näkyvissäni. Teimme kaarroksen Peurapään pohjoispuolitse ja saavuimme Sotavaaranojan uomaa seuraavalle polulle. Sotavaaranojan ylittävä vaarallinen silta oli purettu pari vuotta aikaisemmin. Nyt paikalla oli muutamasta ohuesta kelosta kyhätty rakennelma. Se näytti niin huteralta, ettei tehnyt mieli testata sen kantavuutta. Levähdimme kauniilla paikalla tovin kosken kuohuja katsellen. Kalliopojan ilmasta käsin kuvaama video Sotavaaranojasta löytyy täältä.


Tuuli oli tyyntynyt. Ympärillämme pörräsi mäkäräisiä ja polttiaisia sekä pieniä tyhmiä kärpäsiä, joita oli helppo läiskiä hengiltä. Kake taputteli hyttysmyrkkyä niskaansa. Vähän matkaa taukopaikalta lähdön jälkeen Hidi löysi polun varresta Tapsan neljä vuotta aikaisemmin hukkaaman irtoremmin. Kolmen kilometrin mittainen Sotavaaranojan polku oli mukavan helppokulkuinen. Öttiäiset alkoivat kuitenkin ahdistella heti kävelyvauhdin hidastuessa, joten tauot jäivät lyhyiksi. Toivoin, että Kaarnepään eteläisen harjanteen laella tuulisi sen verran navakasti, että saisimme pitää kunnon tauon ilman lentäviä kiusankappaleita. Se osoittautui turhaksi toiveeksi. Harjanteen laella ei tuullut lainkaan, mutta edessämme avautuva maisema oli komea. Kaakossa kohosi Vaulopää ja kauempana idässä häämöttivät Ruopimapäiden kiviset rinteet.


Saavuin taukopaikalle taas viimeisenä, minuuttikaupalla muiden jälkeen. Rasitus tuntui jo jäsenissä, mutta yksin siitä ei ollut kyse. Luontainen kävelyvauhtini vain sattuu olemaan jonkin verran verkkaisempi kuin muilla. Erityisesti jos Kake pääsee livahtamaan jonon keulille, muulikaravaani etenee jokseenkin rivakkaa vauhtia. Hitaamman askellukseni seurauksena lepotauot jäävät osaltani yleensä varsin lyhyiksi tai ne jäävät tyystin pitämättä. Laskin rinkan selästäni ja istahdin männyn juurelle. Joku kaatoi kuksaani vahvistavan konjakkitujauksen. Vielä pitäisi jaksaa kahden ja puolen kilometrin matka Sarviojan tuvalle. Juuri kun Hidi oli löytänyt mukavan loikoiluasennon varvikossa, Lapin Muulien ikioma ikiliikkuja Kake hihkaisi ”Joo pojat, eiköhän jatketa matkaa!” Hidi ei innostunut ajatuksesta, mutta Kake ei antanut periksi. Asia päätettiin ratkaista painimalla. Jos Kake voittaisi, matkaa jatkettaisiin. Jos Hidi voittaisi, lepotaukoa jatkettaisiin. Kotvan ukkojen ähellystä ja tantereen tömähtelyä seurattuaan Ipe ratkaisi tilanteen heittämällä rinkan selkäänsä.


Sarviojan tuvalle saavuttiin kuuden maissa. Vanhat muulit ja Ipe pulahtivat iltapesulla joessa. Päivälliseksi valmistettu Lapin Muulien lohipata osoittautui verrattoman herkulliseksi. Tapsa oli ennen reissua kuivannut 800 grammaa lohta. Kuivattuna sen paino oli pudonnut neljäsosaan ja säilyvyys parantunut. Kuivalohen lisäksi kattilaan nakattiin kuusi desilitraa riisiä ja kaksi pussia tomaattikeittoaineksia. Mausteeksi kuivattua persiljaa ja pippurisekoitusta. Pitkän päivätaipaleen aikana kasvanut ruokahalu selitti ehkä osan lohipadan saamista ylistävistä arvioista. Kyseessä oli joka tapauksessa niin makoisa murkina, että se päätettiin ottaa ruokalistalle seuraavillakin eräretkillä.



3. Kävelypäivä Sarvioja-Muorravaarakka. Kake herätti puoli seitsemältä. Varaustupaan ei ollut meidän lisäksemme ilmaantunut muita retkeilijöitä edellisenä iltana. Pistäydyin ulkona tarkistamassa säätilan. Lämpötila oli nollan tuntumassa, taivas puolipilvinen. Kömmin takaisin tupaan pöydän ääreen. Pyydystin suklaakeksin hyppysiini ja hörppäsin kahvia uudesta kuksastani. Lapin Muuleilta 50-vuotislahjaksi saamani koivunpahkakuksa on valtavan kokoinen ja painaa rinkassa kuin tiiliskivi, mutta on toisaalta erinomaisen tyylikäs juoma-astia. Se on Ruotsin Ylitorniolla toimivan Forest Jewelin tuotantoa. Kahva on koristeltu poronluulla ja raidanvisalla. Siinä on reiät kolmelle sormelle.


Toisetkin alkoivat mönkiä ulos makuupusseistaan. Hidi kyyhötti laverin reunalla ja hieroi edellisen päivän pitkästä kävelystä kipeytyneitä polviaan. Kake valitti lonkkakipua ja Tapsa aristavia jalkapohjia. Ipen pohkeita pakotti ja itselläni reisien sisäsyrjän lihakset kiristivät oudosti. Arveltiin kipujen ja kolotusten kuitenkin vaimenevan, kunhan kroppa taas vertyy ja lämpiää päivän kuluessa. Tapsa nakkasi aamupuuron sekaan kourallisen tummaa soijarouhetta. Se ei sanottavasti muuttanut puuron makua. Siinä on kuitenkin rutkasti proteiinia, joka pitää nälän pois pitkään. Truuttasin puuroannokseni päälle reilusti juoksevaa hunajaa.

Kake puuhaa siellä täällä kaikenlaista koko ajan. Pääasiassa juurikin
Kaken ansiosta tuvat jäävät Lapin Muulien jäljiltä
erinomaisen siistiin kuntoon.


Plörts!
Liikkeelle lähdettiin vasta puoli kymmenen maissa, sillä edessä oli vaihteeksi mukavan lyhyt päivätaival. Ylitimme vähävetisen Sarvijoen kenkiä riisumatta ja lähdimme kapuamaan ylös loivaa rinnettä. Jo alkumatkasta jäin muista jälkeen ja päädyin myös eri polulle. Se ei sinänsä haitannut, sillä molemmat Vaulopään itäreunaa seuraavista poluista johtaisivat lopulta samaan paikkaan, Paratiisikurun suulle. Yksinäisessä ja verkkaisessa kulkemisessa on omat tähtihetkensä. Kotvan kuluttua korviini kantautui hiiripöllön ”kik-kik-kik”-ääntely. Pitkäpyrstöinen petolintu kökötti jykevän petäjän tervasroson kuivattamassa latvassa. Se tuijotti lautasen kokoisilla keltaisilla silmillään suoraan kohti kuin arvioiden olisinko sopivan kokoinen saalis. Juuri kun olin tavoittanut hiiripöllön kameran etsimeen ja saanut tarkennuksen kuntoon, lintu käännähti selin. Odottelin hyvän tovin saadakseni ikuistettua pöllön kasvot, mutta sain kärsivällisyyteni palkaksi todistaa vain valkoisen ulosteklöntin humpsahtavan sen peräpäästä. Hiiripöllö – tai lappilaisittain ”Pissihaukka” – ei ollut poseeraustuulella.


Muulipään lounaisrinteellä pidettiin parinkymmenen minuutin loikoilu- ja eväiden napostelutauko. Saksanpähkinöiden ja kuivattujen viikunoiden makuyhdistelmä yllätti herkullisuudellaan. Noukin rinteestä suuhuni muutaman variksenmarjan, joihin olin mielistynyt Lapin Muulien reissuilla. Variksenmarjan maku on miellyttävän pehmeä ja hienostunut. Tätä kuitu- ja C-vitamiinipitoista marjaa kutsutaan myös kaarnikaksi, jonka pohjana on vanha korppia tarkoittava sana ”kaarne”. Variksenmarja ei värjää käsiä kuten mustikka ja sitä on helpompi pakastaa ja kuivata, sillä sen rakenne kestää hyvin käsittelyä. Variksille variksenmarja ei kuitenkaan kelpaa.

Variksenmarjoilla saa aamupuuroon makua ja vitamiineja

Tuuli yltyi sitä navakammaksi, mitä korkeammalle kapusimme ja lopulta Ipekin suopui kiskomaan takin ylleen. Muulipään laella meitä odotti ikävä yllätys. Vuosi takaperin Muulipään nimenantojuhlan yhteydessä tunturinharjanteen korkein kohta oli merkitty muutamalla päällekkäin kasatulla kivenmurikalla. Ymmärtääkseni tämä teko ei ollut rikkonut puiston sääntöjä, joiden mukaan kiellettyä on ”Maa- tai kallioperän vahingoittaminen ja maa-ainesten tai kaivoskivennäisten ottaminen”. Muutaman kiven laittaminen päällekkäin ei liene ”ottamista”, vaan pikemminkin kyse oli kivien pienimuotoisesta ”järjestelystä”. Kivitornin rakentaminen ei myöskään vahingoittanut maa- tai kallioperää. Lisäksi arvelen, että sääntöjen tarkoittamat ”kaivoskivennäiset” ovat jotain muuta kuin tunturin laella lojuvat sekalaiset kivenmurikat.

Lapin Muulit Muulipäällä

Olipa kivirakennelman laillisuuden laita miten hyvänsä, joku hyväkäs oli pistäytynyt paikalla lähtömme jälkeen. Se oli huono uutinen. Lähempi tarkastelu paljasti, että tornin sisään kätketty Martell VSOP -konjakki oli kadonnut. Se puolestaan oli hyvä uutinen, sillä huolella mietitty harhautus oli toiminut suunnitellulla tavalla. Konjakin löytyminen oli lamauttanut pitkäkyntisen vierailijan rikollisen tarmokkuuden. Tornin perustuksiin kätketty Tunturipankin kassaholvin avain oli jäänyt löytymättä varkaan intouduttua tutkimaan löytämäänsä viinitislettä. Mutta kun yksityisomaisuuden koskemattomuuden loukkaamiseen liittyvä tyrmistys oli riittävästi lientynyt, ymmärsimme ettei tapaus ehkä ollutkaan niin yksioikoinen kuin mitä aluksi olimme luulleet. Ehkä joku erämaan kulkija oli vain lainannut konjakin jotain hyvää ja asiallista tarkoitusta varten, ja palauttaisi uuden pullon Muulipäälle seuraavalla reissullansa.

Paratiisikuru Muulipään laelta kuvattuna

Pirunportin läpi kävely oli yhtä pirullista kuin aina ennenkin. Ukselmapään halkaiseva synkkä kanjoni on kauttaaltaan särmikkäiden kivenlohkareiden ja -murikoiden peitossa. Polku-ura katoaa kivikossa helposti, jos ei ole tarkkana. Etenin verkkaan askelten paikkoja tunnustellen. Myös vanhojen muulien kulku oli hidastunut ja muuttunut varovaiseksi. Vain Ipe asteli kivisessä rinteessä kuin kotonaan. Yksinäinen sadepisara mätkähti niskaani. Vilkaisin huolestuneena taivaalle. Se oli virhe. Irtosora lähti vauhdilla liikkeelle jalkani alta. Sora rahisi, pikkukivet sinkoilivat ja tomu pöllysi kengänpohjan kyntäessä vakoa jyrkkään rinteeseen. Lyhyen kauhistavan hetken ajan olin päätymäisilläni eräänlaiseen vastentahtoiseen spagaattiin, mutta viime tingassa sain heilautettua kävelysauvan tuekseni. Pinnistelin takaisin pystyasentoon ja ähkäisin kivusta. Sisäreisieni entuudestaan hellät lihakset olivat saaneet kelpo venytyksen.


Pirunportista selvittyämme pidettiin puolen tunnin tauko puurajan yläpuolella. Ukselmapään kaakkoon laskevalla rinteellä kasvoi mustikoita, variksenmarjoja ja puolukoita. Kaikki näyttivät kypsyvän samanaikaisesti. Kaivoin rinkastani pienen astian ja ryhdyin keräämään siihen marjoja aamupuuron mausteeksi. Kake hyräili hyväntuulisena jotain vanhaa laulua, totesi vuoden aikana kertyneiden syntien jääneen taas Pirunporttiin. Aurinkoinen aamupäivä oli hiljalleen vaihtumassa pilviseksi iltapäiväksi. Sateen uhka häilyi ilmassa. Viimeiset pari kilometriä Muorravaarakkaan taittuivat sutjakkaasti loivan alamäen vauhdittaessa askeleitamme. Muorravaarakanjoessa oli vettä niin vähän, ettei kenkiä tarvinnut riisua sitä ylitettäessä. Peninkulman kiireetön patikointi Sarviojan tuvalta Muorravaarakan tuvalle oli kestänyt neljä tuntia ja kolme varttia, mihin sisältyy miltei puolitoista tuntia lepotaukoaikaa. Tarvittaessa tupien välin kulkisi kolmessa tunnissa.


Aamulla nautittu soijarouheella ryyditetty puuro yhdessä välipalojen kanssa oli pitänyt nälän loitolla koko taivalluksen ajan. Nyt kuitenkin vatsaosastolta ilmoitettiin, että täydennystä pitäisi saada ja pikaisesti sittenkin. Tapsa valmisti tuvan kaasuliedellä ison annoksen parsakaalipastaa ja murensi sekaan Västerbottensostia. Jestas, että osasikin maistua makoisalle! Patikointi, täysi maha, lämmin tupa ja varaustuvan pehmeä patja muodostivat yhdistelmän, jonka tuloksena Lapin Muulit vajosivat yksi toisensa jälkeen iltapäivähorrokseen.


Lisää retkeilijöitä tupsahteli Muorravaarakkaan iltapäivän kuluessa. Vuoden takaiselta reissulta tutut Jere ja pohjanpystykorva Iita saapuivat Anterista. Tällä kertaa matkassa oli myös isosisko Serena. Jere oli löytänyt maastosta komeat poronsarvet, jotka oli sitonut rinkkansa päälle. Kolmikko aikoi yöpyä teltassa, vaikka autiotuvassakin olisi ollut tilaa. Vaimonsa ja poikansa kanssa vaeltava Laukaan Jussi esitteli Jääkäri XL -rinkkaansa. Kantolaitteen jämäkkyys, muokattavuus ja jokaisesta yksityiskohdasta huokuva laatu tekivät vaikutuksen. Erityisesti ihastuin PALS/MOLLE kiinnitysjärjestelmään. Nauhakujaston ansiosta rinkan eri puolille voi kiinnittää kulloinkin tarvittavan määrän taskuja, joita löytyy useaa eri kokoa ja mallia.


Istahdin terassin penkille ja kaivoin muistivihkoni esiin. Kake pyyhälsi paikalle täyttä vesiämpäriä kantaen. Kysyin, että mitä päivän tapahtumista kannattaisi tallentaa matkakertomukseen. Lapin Muulien nestori totesi, ettei kannattaisi kirjoittaa yhtään mitään. ”Menneen kalua…”, Kake tiivisti päivän kokemukset ja paukautti oven kiinni perässään. Vain muutaman sekunnin kuluttua Kake porhalsi takaisin pihalle innosta piukeana: ”Sehän on pojat jo puolikuus! Nyt ruvetaan pihvinpaistoon!”. Uusi nälkä tekikin tuloaan, joten tuumasta toimeen.


Ipe lähti valmistamaan pottumuusia tuvan kaasuliedellä. Tapsa onki joesta pihvien paistamiseen soveltuvan laakean kiven ja veisti sitten kirveellä pölleistä muutaman ”lautasen”. Hidi asetteli ensimmäiset kaksi naudan ulkofileepihviä paistokivellä tirisevän voisulan päälle. Ravintola Toscanan kokkien valmistama Gorgonzolakastike lämpeni kattilassa. Kotvan kuluttua ensimmäinen kirsikkatomaateilla koristeltu annos tarjoiltiin Kakelle. Jälkiruokaherkuksi tilkka italialaista Vecchia Romagna brandya. Syysillan hämärtyessä Muorravaarakan ulkoilmaravintolassa koettiin jälleen kerran vuoden tunnelmallisin herkutteluhetki.

Tapsa ja itse veistetty lautanen


4. Kävelypäivä Muorravaarakka-Luiro. Heräsin astioiden kalahteluun ja Kaken yksinpuheluun. Aamukahvin keittäminen oli käynnissä. Kake oli tavallistakin energisemmällä tuulella. Ukko ei malttanut olla hiljaa, vaikka muut vielä nukkuivat. Kohta joku jupisi alapetiltä unenpöpperöisellä äänellä: ”Keitä kahvit puhumatta, me nukutaan vielä”. Tämä sopi mainiosti Kakelle, joka jatkoi hyväntuulista hääräilyään pöytiä pyyhkien ja keittiötarpeita järjestellen. Kotvan kuluttua yksinpuhelu kuitenkin jatkui: ”Joo, pojat… tuo menee tuonne… lisätään vähän lämpöä… ui-ui-ui…tuleekin hyvät kahvit”. Kuului kolinaa ja kumahtelua Kaken siirrellessä huonekaluja. Lattiaharja rapsutti tuvan lattiaa ja metallinen rikkakihveli rämisi. Ovi kolahti. Sitten Kaken huulilta purkautui pätkä Tauno Palon vuoden 1940 laulusta:

”…pot-pot-pot-pot-potkut sain

kesken harhailua

erokirjan heilaltain

särkyi unelma

mut-mut-mut-mut-muttei lain

sureta se mua…”.

Voi taivas, ajattelin naurua pidätellen, Kake on kyllä ihan ainutlaatuinen kaveri. Aamuinen uneliaisuus oli karissut Kaken touhuja seuratessa. Pudottauduin ylälaverilta tuvan lattialle ja kävin pihan perällä keventämässä oloani. Yö oli ollut edellisiä lämpimämpi. Taivaalla näkyi ohutta haituvaista pilveä, mutta ilahduttavan paljon myös sinistä taivaankantta. Ropsautin pari desiä sekalaisia marjoja ruokakulhoni pohjalle ja kaadoin ison annoksen Tapsan keittämää puuroa niiden päälle. Kun vielä kuorrutin aamupalan juoksevalla hunajalla, tuloksena oli tyrmistyttävän herkullinen ateria. Se oli sellainen kulinaarinen kokemus, jota voi muistella sitten kiikkustuolissa, että tulipa sellainenkin syötyä kerran Muorravaarakassa.

Lumikurunoja

Yhdeksän tienoilla aamutoimet oli hoidettu ja rinkat pakattu lähtöä varten. Poimin naulakosta juuri ennen reissua hankitun lippalakin ja asettelin sen kutreilleni. Edellinen Lapin Muulien lakki oli ollut jokseenkin hupaisa ilmestys, mallia ”veturinkuljettaja”. Vanha lakkini oli vuosien saatossa kauhtunut, menettänyt muotonsa ja repeytynytkin yhdeltä reunalta. Lopulta se oli tavallaan räjähtänyt pesukoneessa liian rajun pesuohjelman seurauksena. Uusi lakki puolestaan on perusmallinen musta lippalakki. Etupuolella ”Lapin Muulit” tekstin alle on hahmoteltu Sokostin ja Riitelmäpään silhuetti. Lakit toimitti Oululainen Jo-Ha Oy, joka teki myös siistit brodeeraukset.


Tunnin loivan ylämäkipatikoinnin jälkeen pysähdyimme polkujen risteyksessä. Asettelin rinkkani nojaamaan isoa kiveä vasten. Aurinko lämmitti mukavasti. Vesi solisi Lumikurunojassa. Rinteessä kasvoi harvakseltaan käkkyräisiä vaivaiskoivuja. Ipe pötkähti päikkäreille varvikkoon. Mutustelin suklaapatukan ja ryhdyin sitten muiden tavoin noukkimaan marjoja seuraavaa aamupuuroa varten. Mättäät notkuivat kypsien mustikoiden ja variksenmarjojen painosta.


Maaruska oli koristellut maisemaa punaisen ja ruskea sävyillä. Neljän muorin seurue paineli ohitsemme. Aikoivat meidän tavoin seuraavaksi yöksi Luirolle, mutta reittivalinta oli erilainen. Lapin Muulien suunnitelmana oli nousta ylös Lumipään eteläpuolelta ja kulkea sitten paljakkaa pitkin Sokostin massiivin läpi. Naisjoukkue puolestaan aikoi laskeutua Lumipäältä Pälkkimäojalle ja patikoida sitten polkua pitkin Luirojärvelle.

Pikkumuuli

Mitä korkeammalle puurajan yläpuolelle nousimme, sitä paremmalta alkoi valitsemamme reitti vaikuttaa. Sadekelillä tai sumussa Pälkkimäojan polku olisi ollut turvallisempi valinta, mutta nyt sää suosi yläilmoissa etenemistä. Näkymät avartuivat ja tuntureiden huippuja ilmestyi näkyviin. Tuuli voimistui navakaksi. Pilvien varjot vaelsivat vauhdikkaasti harmaan, vihreän ja sinisen sävyissä ympärillämme levittäytyvän tunturiylängön poikki. Lumipään ja Suppu-Kotavaaran välisestä satulasta löytyi suojaisa notkelma. Tuntui erikoiselta istahtaa tauolle täysin tuulettomaan paikkaan, vaikka tuuli ujelsi voimalla vain hieman ylempänä. Pienen matkan päähän notkosta joku oli rakentanut kivistä matalan muurin, ehkä suojaamaan yöpymispaikkaa viimalta. Toinen tauko pidettiin vielä Riitelmäpään ja Sokostin luoteeseen ojentuvan harjanteen välissä. Keräsin variksenmarjoja muutaman desin vetoiseen kannelliseen kippooni. Tapsa tarjoili Black Angus -kuivalihaa, Hidi Västerbottensostia ja suolamanteleita.

Kake

Sokostin harjanteelle päästyämme tuuli yltyi hurjaksi puhuriksi. Tuntui kuin sen mukana olisi voinut tempautua lentoon minä hetkenä hyvänsä. Puristin karttaa rystyset valkoisina. Se väpätti ja läpsyi viimassa niin, ettei karttamerkeistä tahtonut saada selvää. Jos olisin epähuomiossa päästänyt otteeni kirpoamaan kartasta, se olisi ollut – Kakea lainatakseni – ”Menneen kalua”. Se olisi päätynyt tuulen mukana varmasti Siperiaan tai Alaskaan asti. Luirojärvi erottui lännessä. Tulkitsin kartasta, että olimme Jaurutuskurun yläpäässä. Kurua seuraileva polku olisi nopein reitti pois ympärillämme puhaltavasta myrskytuulesta, jonka voimaa kauhistelin mielessäni. Puhuri sai hampaani kalisemaan, silmäni vuotamaan ja melkein hyydytti veret suonissani. Ipe sen sijaan näytti nauttivan raivokkaasta viimasta. Lapin Muulien tiskari levitti kätensä harjanteen korkeimmalla kohdalla, nojautui kaltevaan asentoon tuulta vasten ja virnisti leveästi kuin vastaleivottu mäkihypyn maailmanmestari.


Sitten Ipe lähti pinkomaan alas kivistä rinnettä Luirojärven suuntaan. Seurasin menoa ällistyksestä ja kauhusta aloilleni jähmettyneenä. Jos jalka lipeäisi kivikossa, seuraukset olisivat katastrofaaliset. Ruhjeet ja verinaarmut olisivat lievimpiä seurauksia kaatumisesta, murtumat ja muut vakavammat vammat todennäköisempiä. Kävin mielessäni läpi Lapin Muulien ensiapuvälineitä ja totesin ne varsin vähäisiksi pian koittavaa tarvetta ajatellen. Kertasin mielessäni hätäensiavun toimintajärjestystä. Ensin varmistetaan hengitystien avoimuus, sitten tarkistetaan hengityksen ja sydämen toiminta, arvioidaan tajunnan taso… Hyvä puoli tilanteessa oli, että olimme parhaillaan aivan Sokostin matkapuhelinmaston tuntumassa. Sairaankuljetus kävisi sutjakkaasti helikopterilla, edellyttäen että laskeutuminen onnistuisi kovassa tuulessa… Näitä miettiessäni Ipe loittoni kiveltä toiselle loikkien varmajalkaisesti kuin vuorikauris, ja katosi lopulta läheisen harjanteen taakse.

Jatkoin rinnettä alaspäin tukeutuen kävelysauvoihin jokaisella askeleella. Myös Tapsa ja Hidi olivat valinneet samankaltaisen etenemistaktiikan ja kolmistaan laskeuduimme hitaasti ja varovasti Jaurutuskurun pohjoisreunaa. Nopsajalkaiset Ipen ja Kaken tapasimme seuraavan kerran vasta Luirojärven tupien luona. Tiedustin Ipeltä, että mikä oli hänen hämmästyttävän kivikkokulkunsa salaisuus. Siitä oli kuulemma kiittäminen kalastusharrastusta. Poikasena ja nuorukaisena Ipe oli kulkenut päivät pääksytysten virvelin kanssa pitkin kivisiä järvenrantoja. Noina kesinä Ipe oli oppinut lukemaan kiviä, arvioimaan yhdellä silmäyksellä niiden vakauden ja toimivuuden jalansijana sekä kuivana että märkänä. ”Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”, Ipe tuumi vaatimattomasti.

Jaurutuskuru on paikoin varsin hankalakulkuinen


Luiron erämaakylässä majaili tavalliseen tapaan runsaasti retkeilijöitä. Olli, Päivi ja Jussi olivat matkanneet Luirojokea pitkin ensin moottoriveneen kyydissä Karapuljuun ja patikoineet siitä sitten Luirolle. Venekyyti oli kestänyt neljä tuntia ja maksanut 500 euroa. Serviisiin oli kuulunut myös makoisat haukimurekepihvit. Jere, Serena ja Iita saapuivat Muorravaarakasta ja pystyttivät telttansa lähistölle. Iita hyppäsi nuotiopaikalla toviksi syliini jättäen taas jälkeensä tukuttain valkoista karvaa. Kaksi varaustupaan majoittunutta muoria retkeili erämaassa inkognito -tyylillä. Kolme liettualaista yritti majoittua varaustuvan puolelle ilman etukäteen tehtyä varausta. Majoituksen asiallista toteutumista valppaasti seuraava Kake palautti neidot nopeasti autiotuvan puolelle.

Saunominen sujui harmillisen hitaasti. Muuan pariskunta oli varannut saunan yksityiskäyttöönsä pitkäksi aikaa. Seurasin mielenkiinnolla Kaken suhtautumista tilanteeseen, mutta se ei yllättäen aiheuttanut reaktiota. Neljä vuotta aikaisemmin Kake oli Luirolla ja Anterissa ottanut yhteen saunaänkyrän kanssa. Tällä kertaa saunomisetiketin rikkominen painettiin kuitenkin villaisella. Päivän päätteeksi vanhat muulit löivät vielä viisaat päänsä yhteen ja sälyttivät uuden vastuualueen hoidettavakseni. Minusta tehtiin Lapin Muulien ylimmäinen vedenkantaja. Jatkossa korvaisin Kaken roolin tärkeässä tehtävässä talousveden toimittajana tupiin ja evästelypaikoille sekä pesuveden kantajana saunoihin. Hoh-hoijaa… olinkin jo liian pitkään viettänyt kissanpäiviä tiskarin pestistä vapautumiseni jälkeen.

Ipe, Hidi ja Iita iltanuotiolla


Kalastus- ja leivontapäivä. Niin kauan kuin olen Lapin Muulien retkillä kulkenut, aamukahvittelu on aina sujunut saman kaavan mukaan. Kake herää ensimmäisenä, keittää tuvan kaasuliedellä pannullisen väkevää kahvia ja herättää sitten toiset lausumalla taikasanat ”Hidi, kahvia!”. Tämä seremonia on pyhä ja muuttamaton. Se toistuu samanlaisena jokaisena aamuna, kun Lapin Muulit yöpyvät autio- tai varaustuvassa. Ainoastaan aamukahvikutsun äänenvoimakkuus voi vaihdella. Jos tupaan on majoittuneena Lapin Muulien lisäksi myös muita retkeilijöitä, Kake tekee ilmoituksen kuiskaamalla, jotta ei suotta herättäisi muita nukkujia. Tänä aamuna aamukahvittelun kaava kuitenkin rikkoutui. Kake kyllä nousi ylös ja keitti kahvin tavalliseen tapaan, mutta seuraavassa vaiheessa homma suistui raiteiltaan ja karahti kiville pahemman kerran.

Höristin korviani epäuskoisena kuullessani Kaken ilmoituksen: ”No niin pojat, kahvi on valmista”. Kukaan ei liikahtanut. Kake istahti penkille, kaatoi itselleen kupillisen kahvia ja kastoi siihen keksin. ”Tulkaahan nyt ennen kuin jäähtyy…”. Kaikki olivat hereillä, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen pöydän ääreen. ”Ei me tulla, jos et kutsu oikealla tavalla”, Hidi sanoi. Kake kehitteli muutamia erilaisia versioita aamukahvikutsusta, mutta jostain syystä oikeaa muotoa ei löytynyt. Lapin Muulit vain pötköttelivät makuupusseissaan. Kake raapi korvallistaan, eikä keksinyt, mikä oli mennyt pieleen. Viimeinen yritys ”Kultaseni, tulisitko kahville” kuulosti jo epätoivoiselta. Kahvinkeittäjän ilme synkkeni. Oli syntynyt piinallinen pattitilanne. Lopulta kahvinhimo voitti ja huikkasin ylälaverilta ”Hidi, kahvia!”. Pingottunut tunnelma laukesi ja aamutoimet palasivat normaaliin uomaansa.

Aamu-usvaa Luirojärvellä

Nuotiopaikalla turkulaiset Anni, Jenna ja Iiro tekivät lähtöä Lankojärvelle. Anni oli parisen viikkoa aikaisemmin mennyt naimisiin, joten tietyllä tavalla kyseessä oli hänen häämatkansa. Sulho ei kuitenkaan ollut Iiro, joka oli vain lainamies vaelluskuvioissa. Tyvenen aamun jälkeen navakka tuuli nostatti nyt vaahtopäitä Luirojärven selällä. Kake arvioi tuulenvoimakkuudeksi kymmenisen metriä sekunnissa ja puuskissa jopa 12 m/s. Kummastelin, millä konstilla tuulennopeuden arviointi onnistui tuolla tarkkuudella. Kake osoitti kädellään nuotiopaikan lähistöllä kasvavia jykeviä petäjiä. Ne huojuivat viimassa silminnähden. Alle kymmenen metriä sekunnissa puhaltava tuuli ei olisi saanut niitä liikkeelle.


Kake oli tälläkin reissulla onnistunut kehittämään rakon jalkaansa. Rakkolaastari ei ollut kelvannut, vaan Kake oli suojannut isovarpaansa rakon tavallisella kangasteipillä. Nyt Kake kiskaisi teipin irti niin, että veri vain turskahti ihon pintakudosten repeillessä. ”Antaa ruvettua sukan alla”, Kake tuumasi ja kiskoi sukan takaisin jalkaansa. Tapsa palasi saunarannasta tyytyväisenä myhäillen. Suunnistajamestarin kainalossa keikkui tiskiharjalla puhtaaksi pesty laakea kivi. Se oli niin iso, että sillä mahtuisi paistamaan kaksikin rieskaan samanaikaisesti. Rieskaleipurin hommat tosin olivat suunnitelmissa vasta iltapäivällä. Sitä ennen toteutuisi vapaapäivän toinen päätarkoitus eli kalojen narraaminen. Ipe ja Kake keräsivät kalastusvälineensä ja lähtivät astelemaan rantaa pitkin pohjoisen suuntaan. Kävin hakemassa marjakipponi ja ryhdyin noukkimaan mustikoita seuraavaa aamupuuroa varten. Suurin osa mustikoista oli jo hallan pehmentämiä.


Tamperelainen yksinvaeltaja Tero hääräili nuotiopaikalla. Tiskiainepullo oli alkanut vuotamaan ja sotkenut paikkoja. Pengoin hetken varusteitani ja löysin sopivankokoisen salpapussin. Sillä ongelma saatiin ratkaistua. Teron ruokatarpeiden joukossa erottuvat oranssit pötkylät herättivät uteliaisuuteni. Ne osoittautuivat kuivatuiksi bataatin palasiksi. Tero oli keittänyt bataatin paksuina siivuina ja leikannut sen sitten peukalon kokoisiksi patukoiksi. Puolen vuorokauden kuivatus kasvikuivurissa 50 asteessa oli poistanut juureksesta veden niin, että se painoi nyt vain murto-osan alkuperäisestä. Kuivattujen kasvisten avulla voi helposti tuunata valmiita pussiruokia terveellisimmiksi ja maukkaammiksi. Ainoa kuivattujen kasvisten käyttöön liittyvä hankaluus on, että niitä täytyy jonkin aikaa liottaa vedessä, jotta ne palautuvat käyttökuntoon.


Kake palasi kalastusretkeltä tyhjin käsin. Ipe oli jäänyt vielä sinnikkäästi koettamaan onneaan, vaikka toistaiseksi saalista ei ollut tullut. Muutaman tunnin kuluttua Ipekin palasi synkkä pilvi otsalla. Neljän tunnin työrupeaman tuloksena oli vain yksi ahven, jonka Ipe oli päästänyt takaisin järveen kasvamaan pituutta. Karvas pettymys väreili ilmassa, mutta jos kala ei syö, niin se ei syö. Ainakaan kalastajien ammattitaidon puutteesta ei ollut tällä kertaa kysymys. Kala-aterian katoaminen ohjelmasta käänsi ajatukset rieskanpaistoon. Hidi vaivasi taikinan tuvan kattilassa. Kaksi kolmannesta jauhoista oli ohraa ja yksi vehnää. Yhteensä jauhot painoivat kilon verran. Jauhojen joukkoon oli nakattu myös ripaus suolaa ja pussillinen kuivahiivaa.


Muotoilin taikinasta leivinpaperin päällä kämmenen kokoisia rieskoja. Niitä kertyikin melkoinen pino. Hidi sipaisi voinokareen arinakivelle ja asetteli sitten kaksi rieskaa tirisevän voisulan päälle. Nuotiopaikalle alkoi kerääntyä väkeä seuraamaan leipomon toimintaa. Hidi käänsi ensimmäiset rieskat ja ripotteli niiden päälle Västerbottensost -juustoa. Muotoilin lisää pyöreähköjä rieskoja yhä vauhdikkaammin. Kädet alkoivat oppia oikean työtavan. Sivusilmällä seurasin, miten lämpimäiset katosivat heti valmistumisensa jälkeen nälkäisiin suihin. Kaikille paikalla olleille riitti ainakin yksi rieska, Lapin Muuleille jopa kaksi. Varsinaiseksi päivälliseksi Hidi valmisti vielä pasta carbonaran. Ihastelin murkinan tulisuutta. Aterioinnin aikana otsalleni kohosi pieniä pulleita hikikarpaloita. Hidi tunnusti, että kaikki loput mustapippurirouheet olivat humpsahtaneet kattilaan.


Illemmalla olisi ollut vuorossa vielä lättyjen paistaminen, mutta sen herkuttelun päätin jättää väliin. Rieskat ja pasta carbonara olivat täyttäneet mahani juuri sopivasti, joten en kaivannut lisää syötävää. Tärkeämpi syy lättyjen laistamiseen oli kuitenkin se, ettei niiden kanssa olisi ollut tarjolla hilloa, vaikka sellaisesta oli aikaisemmin sovittu. Lätyt ilman hilloa on yhtä pöljää kuin saunominen vaatteet päällä, makkara ilman sinappia ja kahvi ilman kofeiinia. Sellainen peli ei kerta kaikkiaan vetele. Samassa muistin, että olin kuin olinkin kotona ennen reissuun lähtöä pakannut rinkkaani pienen hillopurkin. Se soveltuisi lättyhilloksi. Olin jo aikeissa noutaa hillopurkin, kunnes viime hetkellä tulin järkiini. Hillo kannattaisi säästää viimeisen aamupuuron kyytipojaksi. Retken viimeisenä aamuna puuron oheen ei ehkä enää löytyisi muita mausteita. Puuro ilman hilloa tai marjoja on kuin saunominen vaatteet päällä, makkara ilman sinappia ja kahvi ilman kofeiinia.



5. kävelypäivä Luiro-Suomunruoktu. Heräsin huonosti nukutun yön jälkeen kuuden maissa. Ylälaverilla oli ollut liian kuuma. Varaustuvan puoli oli ollut täynnä viimeistä nukkumapaikkaa myöten. Yö oli ollut levoton. Tuvassa oli yskitty, kieriskelty makuupusseissa ja käyty heittämässä vettä ulkona. Joku oli kuorsannut iltayöstä sen verran äänekkäästi, että unenpäästä oli ollut vaikea saada kiinni. Lopulta olin turvautunut korvatulppiin, vaikka nekin tuntuivat epämukavilta. Rojahdin nuutuneena aamukahville hämärän tuvan pöydän ääreen. Söin keksin ja siemailin toisenkin kupillisen kahvia. Kahvia olikin nyt poikkeuksellisesti yllin kyllin. Inkognito -muorit olivat edellispäivänä lahjoittaneet puolikkaan kahvipaketin, jota eivät olisi itse saaneet kulumaan. Kake pyyhälsi tupaan manaten ”polttaraisia”, jotka olivat ahdistelleet pihalla. Kottaraisen ja polttiaisen risteytys kuulosti vaaralliselta. Raahustin kahvikuksa kourassa terassille toivoen näkeväni polttaraisen, mutta kohtasin vain polttiaisten ilma-armadan. Yöllä oli satanut. Taivas oli vieläkin harmaiden pilvien peitossa.

Taiteilijan näkemys "polttaraisesta"

Palasin tupaan tutkimaan karttaa suurennuslasin ja otsalampun avulla. Edessä olisi reissun toiseksi viimeinen kävelypäivä, reilun kahden peninkulman taival Tuiskukurun kautta Suomunruoktulle. Tapsa laski loput välipalapatukat. Niitä oli jäljellä vielä muutama nokkaa kohti. Otin oman osuuteni ja kiikutin ne saman tien rinkan lantiotaskuun. Sieltä ne olisivat helposti saatavilla. Arvelin patukoille olevan tarvetta pitkän päivämatkan kuluessa, kun märkä kelikin osaltaan lisäisi rasitusta. Irrotin lahkeet katkolahjehousuistani ja kiskoin sitten sadehousut päällimmäiseksi. Tämä yhdistelmä oli osoittautunut toimivaksi sekä sateisella että tuulisella säällä. Sadehousut voi avata ja sulkea vetoketjujen ja neppareiden avulla kummaltakin ulkosyrjältä koko jalan mitalta. Tämän ansiosta pystyn säätelemään alakropan lämpötilaa ja tuuletusta päivän kuluessa näppärästi aina tilanteen mukaan.


Housuosastoa viritellessäni katseeni osui Lapin Muulien vyöhön. Olin käyttänyt sitä jo muutaman vuoden ja ollut siihen perin juurin tyytyväinen. Se on Ahjon Akan naudan nahasta valmistama jämäkkä ja konstailematon vyö. Sen rouhea muotokieli sopii oivallisesti eräretkeilyn karun kauniisiin olosuhteisiin. Rautainen solki on taottu yhdestä ainoasta kappaleesta, joten sen rakenne on äärimmäisen kestävä. Rauta on myös luontaisesti allergisoimaton materiaali, joten nikkeliallergiasta ei tarvitse olla huolissaan tämän vyön kanssa. Tänä aamuna paljastui kuitenkin yksi vyöhön liittyvä hankaluus. Tapsan paitaan oli ilmaantunut reikä. Paita oli ilmeisesti useampana vaelluspäivänä jäänyt vyön soljen ja rinkan lantiovyön soljen väliin, ja jauhautunut hiljalleen rikki. Tosin samanlainen vaurio paitakankaaseen olisi voinut tulla minkä hyvänsä suurisolkisen vyön kanssa.

Edellispäivänä Luirolle saapunut Teemu varoitti vielä ennen lähtöä, että hyvää vettä ei olisi saatavilla Tuiskukurun jälkeen pitkään aikaan. Juomapullot kannattaisi täyttää Tuiskukurun ohi virtaavassa purossa. Sitten vain rinkat selkään ja taipaleelle puoli yhdeksän maissa. Luirojoen yli kulkeva silta oli purettu edellisenä keväänä. Se oli kaatunut toistuvasti kevättulvien aikaan. Kaltaistemme ruskaretkeilijöiden kannalta se olikin ollut tarpeetonta ylellisyyttä, mutta keväisin lumien sulaessa varmasti kätevä. Kahlasimme sandaalit jaloissa Luirojoen poikki kohdassa, jossa silta oli sijainnut. Vesi oli nyt niin matalalla, ettei vaelluskenkiä olisi oikeastaan edes tarvinnut riisua. Kylmä kylpy kuitenkin virkisti jalkoja. Luirojoen jälkeen helppokulkuinen polku vei meitä suoraan kohti länttä, ensin yli Luusuanvaaran ja sitten korkeampien Ampupäiden eteläpuolitse. Ohitimme inkognito -muorit loivassa ylämäessä. Sateen uhka häälyi koko ajan päittemme yllä. Koivujen lehdet olivat kellastuneet reissun kuluessa.

Pari kilometriä ennen Tuiskukurun kämppää Hidin rinkan sadesuojuksen kuminauha lasahti poikki. Sadesuojus oli karkaamaisillaan tuulen mukaan, mutta Tapsa sai siepattua sen kiinni. Onneksi sade oli toistaiseksi vain vähäistä tihkua. Tuiskukurun kämpälle saavuimme kahden tunnin ja vartin kävelyn jälkeen. Tarvittaessa Luiron ja Tuiskukurun välin patikoisi kahdessa tunnissa, sillä olimme pitäneet maastossa yhden lepotauon. Laskin rinkkani hieman liian huolettomasti – kuten kotvan kuluttua ilmenisi – tuvan terassille ja riensin hoitamaan uutta vedenkantajan tointani. Äyskäröin kauhalla vesiämpärin täyteen Tuiskujoesta ja vaapuin sitten vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle kallistuneena reilun sadan metrin matkan takaisin tuvalle. Seuraavalle vedenhakukeikalle ottaisin matkaan kaksi ämpäriä. Tapsa ryhtyi puuhaamaan lounasta tuvan kaasuliedellä.

Tuiskukurun kämppä

Palasin terassille noutamaan ruokailuvälineitä ja panin merkille oudon vesilammikon. Se oli ilmestynyt rinkkani alle sillä välin, kun olin käynyt noutamassa talousvettä. Mutta eipä hätiä mitiä, pikkumuulilla on Oulun yliopiston antama tutkijankoulutus. Kyykistyin tutkimaan arvoituksellista lätäkköä. Kurtistin kulmiani luodakseni vaikutelman syvällisestä ajattelusta, kuten tutkijakoulussa oli opetettu. Kallistin päätäni, rapsutin partaani ja tarkensin katseeni ensin lätäkköön ja sitten rinkkaan. Tällä tavoin sain tuota pikaa selville huomionarvoisen juomarakkoon liittyvän heikkouden tai riskin, jota en ollut aiemmin tiedostanut. Laskiessani rinkkaa terassille, juomaletkun pää oli jäänyt puristuksiin rinkan lantiovyön ja terassin laudoituksen väliin. Samalla letkunpäässä nököttävä venttiili oli avautunut ja juomarakon vesi oli lorissut lautojen väleistä terassin alle. Jatkossa osaisin olla varovaisempi. Tällä kertaa onni onnettomuudessa oli, että raikasta juomavettä virtasi purossa vain kivenheiton päässä. Tilanne olisi ollut jokseenkin hankala, jos olisin huomannut juomarakon tyhjentymisen esimerkiksi vasta tunti Tuiskukurulta lähdön jälkeen. Kiskoin juomarakon rinkan sivutaskusta ja kävin täyttämässä sen purolla.


Pasta oli mautonta. Ripottelin annokseeni kolme pientä suolapussia ja kymmenkunta mustapippuripussia, jotka olin joskus tullut kähveltäneeksi Heseltä. Tämän tempun jälkeen murkinassa oli sen verran ytyä, että tunsin taas pienten pulleiden hikikarpaloiden kohoavan otsalleni. Jätin käyttämättä jääneet suolapussit Tuiskukurun tupaan siinä toivossa, että niistä olisi iloa jollekin kulkijalle. Sillä välin, kun Ipe tiskasi, kolusin varustepussukastani entisen kuoritakkini vyötärökuminauhan. Sen avulla Hidi sai kiinnitettyä sadesuojan auttavasti rinkkansa ympärille. Se olikin tarpeen, sillä sade oli muuttunut yhtenäiseksi ja tiuhemmaksi. Inkognito -muorit tupsahtivat Tuiskukurun tuvalle juuri, kun kaikki lounasruokailuun liittyvät toimet oli saatu hoidettua. Olivat mielissään, kun talousvesiämpäri on täynnä raikasta vettä.


Tuuli pullisti Hidin rinkan sadesuojaa hauskasti. Punaisen suojakankaan alaosa liehui leveänä kuin hameen helma. Rinkan keskeltä poikittain kulkeva kuminauha kiristi muhkuraista pakettia vyön tapaan. Takaa päin katsoen näytti aivan kuin punaiseen kolttuun sonnustautunut pieni mummo olisi ratsastanut Hidin selässä istuen. Vaikutelmaa tehosti vielä hameenhelman alta pilkistävät sandaalit. Sateen myötä matkanteko kävi jokseenkin puuduttavaksi. Pisarat ropisivat kuoritakkien huppuihin. Kuuntelin äänikirjaa ja yritin pysytellä muiden tahdissa. Patikoimme vaitonaisena jonona seuraten Tapsaa, joka johdatti meidät Vintiläojaa seurailevalle polulle. Maasto muuttui pienimuotoiseksi. Nousuja ja laskuja oli tiuhaan. Kulkualusta vaihteli soraisesta ja juurakkoisesta polusta liukkaisiin kalliorinteisiin. Paikoin Vintiläojan vedet virtasivat kuohuvana koskena jyrkkien kallioiden välistä. Parisen tuntia Tuiskukurun kämpältä lähdön jälkeen ohitimme polun viereen kaatuneen lahon männyn. Karhu oli repinyt sen hajalle etsiessään kantojäärän toukkia. Ne ovat mesikämmenen herkkua.



Kahden jälkeen saavuimme Salonlammen laavulle. Sade taukosi juuri sopivasti. Kake sytytti nuotion ja Ipe sikarin. Nuotion lämmössä oli mukava istuskella ja kuivailla varusteita. Tapsa laittoi teeveden lämpiämään. Siitä muistui mieleeni, että rinkassani pitäisi olla tarpeet vielä muutamaan cappuccinoon. Pienen penkomisen tuloksena löysin peräti kolme kerta-annosta. Olin ottanut opikseni edellisistä reissuista ja pakannut mukaan omat iltakahvitarpeet. Kaken kahviserviisi kattaa vain aamukahvin. Se on harmillista, sillä iltakahvin väliin jättäminen aiheuttaa pikkumuulille takuuvarman päänsäryn seuraavalle päivälle.


Kahvijauhepussukat herättivät kiinnostusta nuotion ympärillä. Kake ilmoitti, ettei ole koskaan juonut cappuccinoa. Koska meillä oli nyt inkognito -muorien ystävällisyyden ansiosta kahvia yllin kyllin, Kake lupasi keittää iltakahvit, jos tarjoaisin cappuccinon. Mikäpä siinä, ajattelin, kahvi kuin kahvi. Pääasia, että sitä on tarjolla iltasella. Cappuccinoa riitti kuksalliset Kakelle, Hidile ja itselleni. Mutustelin myös yhden välipalapatukan. Reippaan kävelyn jälkeen se maistui varsin makoisalle. Arvelin, että saattaisin hyvinkin pärjätä viimeisen päivän ilman välipalaa, jos vain aamulla olisi tarjolla tuhti annos soijarouheella terästettyä puuroa. Puuro kyllä keitetään, vakuuttivat muulit yhdestä suusta. Siispä pistelin hyvällä ruokahalulla tuulensuojaan viimeisenkin energiapatukkani.

Suomujoki

Aitalammen nuotiopaikalla sorsapoikue polski loitommalle, kun pysähdyimme hetkeksi levähtämään. Viimeiset kilometrit Suomunruoktulle taittuivat kepeästi Suomujoen vartta pitkin. Varaustuvan puolelle olivat jo majoittuneina Jussi, Keijo ja Janne, joiden eräretki oli vasta aluillaan. Hämäläisherrat Akaan Toijalasta olivat kokeneita eräretkeilijöitä, joiden kanssa oli hauska vaihtaa kuulumisia. Nahkialanvuoren liikuntayhdistyksen kantavat voimat kertoivat talkoilleensa Nahkialanvuorelle Suomen upeimmat kuntoportaat vuosien 2018 ja 2019 kuluessa. Kantavat rakenteet oli värkätty kuumasinkitystä U-teräsprofiilista ja askelmat kestopuusta. Pituutta portaille tuli noin 120 metriä, ja korkeuseroa ala- ja ylätasanteen välille reilut parikymmentä metriä. Valaistujen kuntoportaiden puolivälissä on sadekatoksella varustettu levähdystasanne. Komeat portaat näkyvät myös valtatieltä 3 käsin, kunhan tietää mihin suuntaa katsoa juuri oikealla hetkellä. Pengoin rinkastani käyttämättä jääneen lättyjauhepussin ja luovutin sen Nahkialanvuoren aktivisteille, jotka ottivat sen ilolla vastaan.

Kake selvitti autiotuvan ja varaustuvan keittiövarustuksen ja totesi kahvipannun puuttuvan kummaltakin puolelta. Iltakahvia ei olisi sittenkään tarjolla. Kirosin hiljaa mielessäni, vaikka säilytinkin stoalaisen olemukseni. Kahvin keittämisen sijaan Kake viritti tulen Suomunruoktun erikoiseen pylväsmäiseen nuotiolaitteeseen. Nuotiopaikan penkit olivat sateen jäljiltä märät. Riittävä määrä kuivia ja mukavia istumapaikkoja järjestyi, kun Hidi ja Tapsa repäisivät istuinalustansa keskeltä kahtia. Retki alkoi olla lopuillaan. Vietimme jälleen kerran viimeistä iltaa Saariselän maisemissa nuotioon tuijottaen.


Kotvan kuluttua Tapsa ja Hidi lähtivät puuhaamaan reissun viimeistä ehtoollista. Siitä kehittyikin tavallista tuhdimpi ja makoisampi. Hidi murenteli meksikonpadan sekaan kaiken jäljellä olevan Västerbottensostin ja Tapsa lisäsi höysteeksi vielä loput poron kuivalihasta. Kirjoittelin muistiin päivän tapahtumia otsalampun valossa ja kannustin muuleja syömään reilusti. Itselläni ei ollut vielä kummoinenkaan nälkä. Välipalapatukat olivat pitäneet nälän loitolla yllättävän hyvin. Lopulta minulle jäi kattilan pohjalle vain pikku rippunen, mutta se oli tuolla kertaa aivan riittävästi. Aamullahan saisin joka tapauksessa mahani täyteen ravitsevaa puuroa. Ja kirsikkana kakussa olisi se, että voisin maustaa puuroni hillolla, jota olin kantanut koko reissun ajan vain tuota viimeistä aamupuuroa silmällä pitäen. Sellaisen super-herkku-puuron voimin jaksaisin leikiten kävellä maalikylille.


6. kävelypäivä Suomunruoktu-Kiilopää. ”Ei me keitetäkään puuroa tänä aamuna”, tuumivat Hidi ja Ipe. Parivaljakko mutusteli keksejä ja välipalapatukoita. Kake ryysti kahvia kuksastaan. Niin, nyt oli kahviakin tarjolla. Jotenkin sen keittäminen oli aamutuimaan onnistunut ihan tavallisella kattilalla. Tuijotin ylälaverilta pöydän ääreen kokoontuneita partaisia ukkoja jokseenkin tyrmistyneenä. Olin edellisenä päivän syönyt kaikki loput evääni varmistettuani, että aamulla olisi puuroa tavalliseen tapaan. Se oli tietysti ollut virhe. Viimeinen aamu ei ole koskaan tavallinen aamu. Kiilopään ravintolan posliiniastiat ja noutopöydän antimet sekä mielikuvat huurteisista oluttuopeista olivat sekoittaneet muulien päät. Ei riittänyt, että olin itse tällä kertaa välttänyt maalikylähulluuden, kun kaikki toiset olivat sen vallassa. Päänsärky teki tuloaan.

Onneksi sentään keli vaikutti poutaiselta. Pakatessani rinkkaa Tapsa kävi tuomassa jostain löytämänsä ylimääräisen energiapatukan. Otin sen vastaan hampaitani kiristellen. Sujautin patukan taskuuni, mutta päätin olla kajoamatta siihen. Viimeisen päivän kävelisin pyhällä hengellä, suomalaisella sisulla ja hämäläisellä jääräpäisyydellä. Nahkialanvuoren liikuntayhdistyksen kantavat voimat olivat myös jo hereillä ja seurasivat lähtövalmistelujamme tuvan edustalla käyskennellen. Ilmeisesti energiavajeeni oli jo yleinen puheenaihe, sillä minulle tarjottiin kourallinen rusinoita, pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Tällaisen lahjan vastaanottamatta jättäminen olisi ollut moukkamaista, joten kiitin kohteliaasti, vaikka olinkin päättänyt olla syömättä mitään ennen Kiilopään buffettia. Ja voi miten makoisalta tuo pieni aamupala maistuikaan!

Seurasin vanhoja muuleja ja tiskari-Ipeä jonon hännillä Suomujoen yli ja sen jälkeen vielä parisen kilometriä ensimmäiselle taukopaikalle asti. Sitten astelin taukopaikan ohi muiden jäädessä pienen sivupuron varteen. Olin saanut käyntiin tasaisen askelluksen, enkä halunnut häiritä lepotauolla hyvin toimivaa koneistoa. Jalat olivat tottuneet kävelyyn ja rinkka oli loppuretkelle tyypillisesti suhteellisen kevyt. Kupeillani oli jokunen kilo rasvaa, jota voisin polttaa energiaksi viimeisten kilometrien kuluessa. Juomarakkoni oli täysi ja virtsarakkoni tyhjä. Siispä vain töppöstä toisen eteen! Ryhdyin kuuntelemaan äänikirjaa ja yritin unohtaa tyhjänä kurnivan vatsan.


Vähän ennen Suomunlatvan laavua käännyin polkujen risteyksestä vasemmalle. Reitti oli tuttu. Olimme edellisvuonna patikoineet täsmälleen saman taipaleen viimeisenä kävelypäivänä. Tuolloin olin kilpakävellyt Ipen kanssa, nyt kävelin ”omaan rauhalliseen tahtiin”, kuten kersantti oli armeijassa ohjannut ampumaharjoituksia. Nousin kolmen kilometrin uuvuttavan osuuden ja jatkoin sitten korkeuskäyrää pitkin Niilanpään lounaisrinteellä. Heikotus hiipi jäseniini matkan taittuessa, mutta en tohtinut istahtaa polun varteen. Jos olisin pysähtynyt lepäämään, en olisi enää jaksanut nousta ylös. Sitten tovin verkkaisen ja voimattoman astelun jälkeen, tunsin yllättäen, miten uusi energia alkoi virrata suonissani. Aivan kuin elimistö olisi ottanut käyttöön jonkin ihmeellisen varatankin, joka oli olemassa juuri tällaisia tilanteita varten. Ehkä olin nyt kuluttanut loppuun kaikkien aterioiden rippeet ja käytin nyt elimistööni kertynyttä rasvaa polttoaineena kuten olin Suomunruoktulla ennustellut?


Hoipertelin Kiilopäälle vähän ennen yhtätoista. Laskin rinkan selästäni ja lysähdin pehmeään nojatuoliin. Vajaan puolentoista peninkulman patikointi ilman aamupuuroa ja välipaloja oli ollut mielenkiintoinen koe. Oli ollut hauskaa hapuilla oman suorituskyvyn rajoja, vaikka todellisuudessa ne olisivat olleet jossain vielä paljon kauempana. Ihminen pystyy erikoisella tavalla venymään sitä enemmän, mitä kovemmiksi vaatimukset kasvavat. Vanhat muulit ja Ipe saapuivat Kiilopäälle puolisen tuntia myöhemmin. Kuuntelin silmiäni pyöritellen, millaisia herkutteluhetkiä polun varressa oli vietetty. Itse kunkin rinkasta oli löytynyt yhtä ja toista makoisaa naposteltavaa. Se kuulosti toisaalta pöyristyttävältä, mutta toisaalta myös huojentavalta. Jos en olisi päättänyt kävellä yhtä soittoa Suomunruoktulta Kiilopäälle, jotain välipalaa olisi ollut sittenkin luvassa. Ja juuri tuohon salattuun tietoon kätketyistä välipaloista oli päätös aamupuuron keittämättä jättämisestä tietysti viime kädessä perustunutkin. Viimeisen päivätaipaleen patikointi ravinnotta oli sittenkin ollut vain oma omituinen päähänpistoni.

Evästelyä viimeisenä päivänä


Lapin Muulien vaellusretket:

Lapin Muulien Haltin valloitus 2015
Lapin Muulien saunaretki Anterinmukkaan 2016
Lapin Muulit Konnan kanssa kairassa 2017
Lapin Muulit mustikassa 2018
Lapin Muulit Muulipäällä 2019
Lapin Muuli leipureina 2020

3 kommenttia:

  1. Hienoa kerrontaa. Olin samaan aikaan Suomunruoktulla ja kuuntelin tarinointia.

    Laanilan mies

    VastaaPoista
  2. Morjensta Muulit, olemmekin jo odottaneet teidän matkakertomustanne. Kaima on tehnyt todella tarkan ja hienon kuvauksen teidän syksyn 2020 vaelluksesta. Meidän matkamme eteni Tuiskukuruun ja siellä yön nukuttuamme Kotakönkään kautta Lankojärvelle. Kotakönkään laavulla pidimme ruokatauon.
    Kun syötyämme aloimme tehdä lähtöä laavulta alkoi raju vesisade. Laavun edessä olevassa tulipaikassa sammui reilunkokoinen nuotio parissa minuutissa. Lähdimme kuitenkin jatkamaan matkaamme kohti Lankojärveä, jonne saavuimme auringon paistaessa lämpimästi. Hyvin nukutun yön jälkeen matkamme seuraava etappi oli helpon marssin jälkeen jo aiemmilta retkiltä tuttu Rautulampi. Rautulammen päivätupa oli edellis talven tulipalon jäljiltä tuhoutunut. Nyt olikin viimeinen ilta telttamajoituksessa ennen Kiilopäällä olevaa maalia. Oli meidän retken viimeinen ilta. Paistoimme lättyjä teiltä saamallamme taikinalla. Siitä vielä suuret kiitokset!
    Oli todella mukava tavata teidät. Toivotaan, että joskus vielä polkumme yhtyvät jossai Lapin selkosilla, tai jossain muualla.
    Terveisin, Ryhmä Nahkialanvuori Jussi, Janne, ja Keijo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, hauska kuulla, että teidänkin retki sujui hyvin. Se rankkasade oli kyllä melkoinen. Telttailijoilla oli varmaan ankeaa. Juurikin sateen mahdollisuuden vuoksi ollaan päädytty tupamajoitukseen. Meillä ei tavoitteena ole niinkään extreme-kokemukset, vaan pikemminkin leppoisa nautiskelu erämaan kauneudesta ja hiljaisuudesta. Toivottavasti törmätään toisenkin kerran :-)

      Poista

Kuukauden luetuimmat/Month's most read posts