Näytetään tekstit, joissa on tunniste patikointikohteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste patikointikohteet. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Pikinen Poloku

Pikinen Poloku on Oulun Pikisaareen koottu ympäristötaidepolku, jonka varrella on mahdollista ihailla yli kymmenen Pikisaaressa työskentelevän taiteilijan työn jälkeä. Vuoden 2020 Poloku on järjestyksessä toinen laatuaan, ensimmäistä kertaa taidepolku järjestettiin nykymuodossaan Pikisaaressa viime kesänä. Polun tavoitteena on tuoda esille alueella toimivien taiteilijoiden työtä 18 reitin varrelle ripotellun teoksen voimin. Polku on parhaiten koettavissa kävellen.

Onerva täällä taas pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoittelin tänne pari vuotta sitten matkakertomusta Lapista veljeni Jaakopin kanssa, tällä kertaa olen hiukan eri genren ja päivämatkan asialla. Kävimme nimittäin tutustumassa Pikisen Polun ympäristötaidepolkuun Oulun Pikisaaressa ja ajattelin kirjoittaa tänne kokemuksestamme polulla – tästä myös oiva kotimaan matkailu tärppi tälle koronakesälle!




Pikinen Poloku on ympäristötaidepolku, joka järjestetään nykyisessä muodossaan nyt toista kertaa Oulun Pikisaareen Vanhan Villatehtaan kulttuurikeskuksen lähiympäristössä. Suven sulostuttamisen lisäksi Polun päämääränä on tuoda esille Pikisaaressa työskentelevien taiteilijoiden ja taiteilijaryhmien upeaa kulttuuritoimintaa. Polulle on selkeät opasteet Pikisaaren keskustan puoleisella rannalla ja sille pääsee kätevimmin sukeltamalla puiden reunustamalle sorapolulle Sokeri-Jussin Kievaria vastapäätä.

Seuraavissa otteissa polulta esittelen omasta näkövinkkelistäni muutamia polun kiinnostavimpia ja kummastuttavimpia teoksia oman tulkintani kautta. Kannustan lämpimästi myös tämän tekstin lukijakuntaa tutustumaan näyttelyyn ihan paikan päällä. Mikä olisikaan parempi tapa viettää kesäpäivä Oulussa, kuin ihaillen taidetta happihypyn ohessa?




Kari Södö: ”Nurkanvaltaus”

Kari Södön teos ”Nurkanvaltaus”, ja samalla taidepolun ensimmäinen teos, suorastaan julistaa polun alkaneeksi räväkällä ulkomuodollaan. Södön veistos valtaa nimeään mukaillen vanhan tehdasrakennuksen kulman suorakulmaisella ilmaisullaan ja kirkailla väreillään. Se onnistuu samalla sulautumaan ja erottumaan ympäristössään ja tuo muodoltaan mieleen alueen tehdasmenneisyyteen liittyneet työkalut ja ihmiset. Pelkällä olemuksellaan Södön teos tuntuu vaativan alueella kulkijaa muistamaan tämän talloman maan kätkemät tarinat ja paikalla eletyt työpäivät. Teos saa samanaikaisesti vakuuttumaan ja jollain tasolla hermostuttamaan sen villiin muotoiluun.


 


***




JK- Arkkitehdit ja Sakari Matinlauri: ”Pier”

Tässä kohtaa polkua teoksia on todella tiiviisti ja Nurkanvaltausta seuraava teos näkyykin jo polun laidassa rannan puolella. JK- arkkitehtien ja Sakari Matinlaurin yhteistyönä toteutettu teos kurottaa jokisuiston ylle kokonaisuutena, joka palvelee sekä taideteoksena, että kokijaansa ulommas, kohti vesielementtiä kurkottavana laiturina. Teoksen hallitsevin elementti on laituriosa, jonka päässä on penkein varustettu levennys ja portaikko, joka laskeutuu lähemmäs joen pintaa. Teoksen toinen osa muodostuu veistoksenomaisesta katoksesta, joka kurottuu penkkien ja portaiden ylle ja josta löytää sitä enemmän yksityiskohtia ja näkökulmia, mitä pidempään teosta tarkkailee. Sen perusrakenne koostuu tasamittaisista kepeistä, mutta hetken tarkkailtuaan siitä havaitsee myös ongen kohon ja ritsan. Teoksessa oli kiinni myös juomatölkki, joskin emme olleet aivan varmoja teosta tarkastellessamme oliko se todella tarkoitettu siihen, vai pikemminkin vain muisto edeltävänä yönä juhlitusta keskikesän juhlasta.




Myös itse laituri on kiinnostava symbolistisesta näkökulmasta lähestyttäessä: yksi sen laudoista on selkeästi hiukan irti laiturirakenteesta, valmiina liikahtamaan varomattoman kulkijan alla. Se erottui muista harmaan ruskeista lankuista punaiseksi maalatulla pinnallaan. Punainen lauta palautti mieleeni Tuula Närhisen teoksen ”Kluuvilahden fossiilit” Helsingin Aleksanterinkadun katukiveyksestä, joka sijainnillaan muistuttaa paikalla sijainneesta historiallisesta rantaviivasta. Voisiko allani olevan teoksen punainen lauta symboloida hiukan Närhisen teosta mukaillen veden ja maan kohtaamista, niiden häälyvää, liikkuvaa rajaa? Teoksesta jäi utelias, kiehtova jälkimaku ja mieleen nousi heti aatos palata sen luokse iltasella, kun laituri olisi tyhjillään, jotta pääsisin tutkailemaan kokonaisuutta myös laiturin portailta käsin omassa rauhassa.


 


***




Karoliina Niemelä ja Pirjo Lempeä: ”Hidas aika”

Tämä veistosteos sijaitsee syvemmällä Vanhan Tehtaan pihapiirin uumenissa. ”Hidas aika” koostuu useammista veistoksista, kahdesta vapaammin muotoillusta ja yhdestä hevosenkenkää muistuttavasta muurintapaiseksi kaareutuvasta. Teos oli mielestäni kauniisti toteutettu ja välitti sanomaansa moniäänisesti, joskin paikoin ehkä hiukan symbolistisiin kliseisiin sortuen. Kaksi teoskokonaisuuden pienempää veistosta vakuuttivat minua henkilökohtaisesti enemmän, kuin kaaren mallinen vastaparinsa. Ne olivat muotoilultaan hyvin vapaamuotoisia, toinen on kivestä tehty ja toinen puusta. Kivinen teos oli muodoiltaan pehmeä, kolmijakoinen ja siinä on kiven pintaan kovertunut juovien verkosto. Kivestä palautui heti mieleeni muistoja maantieteen lukiotunneilta, joilla käsiteltiin viimeisimmän jääkauden jättämiä jälkiä Suomen maastossa. Voisivatko uurteet viitata tähän luonnon ”hitaaseen aikaan”, joka uursi muistojälkiä peruskallioomme jälkipolvien ihmeteltäväksi?




Puinen veistos muistutti pyöreän muotonsa puolesta lähinnä kesäisin pelloilta bongattavia, valkoiseen muoviin käärittyjä, rehupaaleja ja sen pintaan halkoivat puun syyt ikään kuin railoina. Puinen teos toi mieleeni ikääntymisen – puun vuosirenkaat ja uurteet vanhoilla kasvoilla, hidas aika lienee yllättänyt nekin. Hevosenkengän mallinen kivipaasi ei ollut aivan yhtä vaikuttava: sen päätehtävänä näytti olevan siihen raapustettujen ajan symboleiden esittelyalustana toimiminen. Löysin kuitenkin sen pinnasta jotain kiintoisaa: kuvio, joka muistutti paljon viime vuosien ympäristöliikkeen myötävaikutuksella syntyneen Elokapina- liikkeen logoa. Oliko se kenties yhdistettynä teoskokonaisuuden nimeen kommentointia ilmastoliikkeen asian kiireellisyydestä? Että hidas aika on tässä kysymyksessä ennemminkin illuusio, joka ei todellisuudessa anna aikaa jahkailuun isoissa kysymyksissä?




***




Päivi Pussila: ”To See or Not to See”

Päivi Pussilan teos erottui kiehtovasti muista alueen teoksista sijoittelunsa ja vaivihkaisen toteutuksensa ansiosta. Se koostui puiden kylkiin liimatuista mustavalkoisista silmien kuvista. Se oli ripoteltu pitkin polkua koivujen kylkiin ja sulautui ovelasti puiden mustavalkoiseen värimaailmaan. Yksinkertaisesta toteutuksestaan huolimatta teos onnistui olemaan samaan aikaan äärettömän kiehtova ja moni tasoinen. Silmät itsessään olivat kiehtovia, ne tuijottavat puista samaan aikaan anonyymeinä ja kiusallisen tiedostavina. Puut kuiskivat kulkijan korviin aivan uudenlaisia kysymyksiä. Kun tarkkailemme luontoa, tarkkaako se itse meitä takaisin? Olemmeko koskaan todella yksin luonnossa, sen kaikkeuden keskellä?





Konseptina teos on sekä vanha että uusi, se ikään kuin kujeili vanhalla ”seinillä on korvat” idealla. Teos muistutti puiden nähneen alueen vaiheita vuosikymmenien ajan, sen teollisen hyörinän huippuvuosista aina toisen maailmansodan ilmatorjunta toimintaan saakka ja niiden rävähtämättömät katseet tuntuivat kertovan tarinoita menneistä. Teoksen kiehtovuudesta kertookin ehkä parhaiten se, että käytin hyvän tovin pöpelikössä täydellisen kuvan nappaamiseen, halusin tallettaa teoksen tunnelman mukaan mahdollisimman huolellisesti.




***




Veikko Törmänen: ”Dystopia”

Veikko Törmäsen Dystopia oli sijoitettu polun loppupäähän vanhan pellavatehtaan raunioituneeseen kivijalkaan. Paikalla oli kummallinen pysähtynyt, aavistuksen uhkaava tunnelma, jota Törmänen kanavoi työhönsä suorastaan nerokkaalla otteella. Itse teos on koottu perustuksiin siten, että se muodostaa perustusten päälle kohoavan vesialtaan, jota aitaavat huomioväriset kepit. Kaikessa yksinkertaisuudessaan teos on jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla hyytävä ja voi aistia uhkauksen siitä, mitä saattaa käydä, jos tämän päivän ilmasto-, ihmisoikeus- ja turvallisuuskysymykset jäävät vaille ratkaisua. Törmäsen dystopia on sellainen, jota en haluaisi kokea.

 


Kaiken kaikkiaan Pikinen Poloku oli elämyksenä erinomainen, yhdistäen sujuvasti yhden näyttelyn alle oivaltavan nykytaiteen ihailun sekä leppoisan käyskentelyn kuvankauniissa Pikisaaressa. Kävelymatkaa polulta kertyi vain kilometri, joten varsinaiseksi kävelylenkiksi se ei yllä, mutta polun kulkija saa silti taiteen ohessa happihyppelyn ja hyötyliikuntaa. Polku soveltuu myös pääosin esteettömään kulkemiseen, joten myös avustetusti liikkuvat taiteen ystävät voivat sen teoksiin tutustua. Lisää taiteen ja kävelyn suhteesta, sekä kävellen toteutettavasta taiteesta voit lukea täältä.

Pikinen Poloku on nerokkaasti koottu vilkkaan kesäreitin varrelle lähelle kulkijaa ja tarjoaa näin olleen hyvän mahdollisuuden myös satunnaiselle kulkijalle pysähtyä teosten äärelle. Pikinen Poloku onkin näin ollen myös erinomainen esimerkki siitä, kuinka taiteen voi tuoda tavallisen kadun – tai polun – tallaajan ulottuville, museoista lähimetsikköön. Taide kuuluu kaikille!

Tässä postauksessa esittelin vain muutamia polun teoksia, tavoitteenani tarjota kesävinkkiä lähikohteesta ja suosittelenkin lämpimästi blogin lukijakunnalle itsenäistä tutustumista kohteeseen. Mukaan Pikiselle Polulle tarvitset vain avoimen mielen ja rauhallisen hetken taiteeseen syventymiseen, kaikki muu on jo paikalla sinua odottamassa.

Kesäterkuin Onerva!

torstai 25. elokuuta 2011

Hiirosen ulkoilualue

Sateisten päivien jälkeen aurinko möllötti taas taivaalla ja innosti Pitkänmatkan Kävelijän uudelle retkelle. Tällä kertaa suunnistin Hiirosen ulkoilu- ja urheilualueelle (kartta), joka sijaitsee muutama kilometri Oulun keskustasta kaakkoon päin. Alueella on mm. pari jalkapallokenttää, frisbeegolfrata ja koirien agilityrata. Metsien kätköissä kulkee valaistu kuntopolku ja hiihtolatu Kaukovainiolta Iinattiin (9 km), valaistu Käpälämäen kuntopolku (2 km) ja Kaukovainion metsäpolku.

Frisbeegolfissa
käytettävä kori 
Hiirosen parkkipaikalla odotteli Tommi, joka oli lupautunut esittelemään frisbeegolfia. Perinteisestä golfista frisbeegolf eroaa siinä, että peliväline tähdätään nurmeen poratun reiän sijaan koriin. Tavoitteena on päästä rata alusta loppuun mahdollisimman vähin heitoin. Seuraava heitto lähtee siitä kohdasta, johon edellinen heitto pysähtyy. Lopputulos on kaikkien väylien tulosten summa ja pienimmän tuloksen saanut voittaa. Perinteiseen golfiin verrattuna frisbeegolf on rennompaa ja vapaamuotoisempaa puuhaa. Pukukoodia ei ole, lähes kaikki radat ovat ilmaisia ja vapaaehtoisvoimin ylläpidettyjä.

Driver eli pitkänmatkan kiekko 
Frisbeegolfissa käytettävät kiekot ovat pienempiä kuin ne frisbeet, joita lähes jokainen on heitellyt rannalla tai kesämökillä. Halkaisija on tyypillisesti 21 cm ja paino 150-180 grammaa. Frisbeegolfkiekot jakautuvat kolmeen ryhmään. ”Draiverit” saa lentämään pisimmälle. ”Putterit” on tarkoitettu tarkkaa heittämiseen lyhyille matkoille. Lähestymiskiekko on noiden kahden välimuoto. Suomessa kiekkoja valmistaa mm. Westside golf discs.

Hiirosen frisbeegolfrata
Frisbeegolfradat rakennetaan alueille, joiden vaihteleva maasto tarjoaa luonnollisia esteitä kiekon lentoradalle. Nämä esteet ovat olennainen osa peliä ja niiden kiertämiseksi on opeteltava erikoisheittoja. Hiirosen frisbeegolfradassa on 18 väylää ja se soveltuu sekä kilpapelaajille että harrastajille. Väylien pituudet vaihtelevat 69:stä 246 metriin. Rataa hoitavat oululaiset seurat Oulun Frisbeeseura ry ja BSC Disc Golf Team ry yhteistyössä. Alue on yleinen puisto, joten heittojen turvallisuuteen on kiinnitettävä huomiota. Hiirosen frisbeegolfradan yhteydessä on pysäköintialue, mutta ei vessaa.

Pelaajat puttausetäisyydellä
Parin tunnin kokeilun perusteella frisbeegolf on yllättävän haastava laji. Pitkillä väylillä voima ja tarkkuus on saatava samaan heittoon. Pitkänmatkan Kävelijän kiekot lensivät toisinaan kohti koria, mutta yleensä jonnekin ihan muualle. Aluetta reunustava ojakin tuli tutuksi. Matkamittarissa 27 km.

Lisätietoja:
Suomen frisbeegolfradat
Frisbeegolfin kattojärjestö PDGA

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Hupisaaret ja Ainolan puisto

Tuiran uimaranta
Lomatyyliin lauantain aamiainen popsittiin vasta puolilta päivin. Sitten jalat alle - vaihteeksi koko perheen voimin. Retken ensimmäinen tavoite oli Tuiran uimaranta (Koskitie 58, kartta) Oulujoen pohjoisrannalla, puolisen kilometriä Merikosken voimalaitokselta sisämaahan päin. Kuuman päivän innoittamana moni muukin oli suunnistanut vilvoittavien vetten äärelle. Talvisin Tuiran uimarannalla onnistuu myös avantouinti.

Suomen pisin kalatie
Parin tunnin tolskaamisen jälkeen matka jatkui patosillan yli Oulun kauneimpaan puistoon Hupisaarille (kartta). Hupisaariksi kutsutaan Oulujoen, keskustan ja Myllytullin väliin jäävää aluetta, joka koostuu lukuisista pienistä saarista. Lintulammet, virrat, kävelytiet, valkoiset puusillat ja rehevä kasvillisuus saniaisineen on ollut puistolle ominaista jo vuosikymmenten ajan. Hupisaarten joen puoleisella laidalla on jäänteitä tervaveneiden vetoväylästä eli möljästä, jota pitkin veneet saatiin kiskottua Merikosken kuohujen ohi. Hupisaarten koillispäädyssä on Suomen pisin kalatie.



1600- ja 1700-luvuilla Hupisaarten alueella toimi myllyjä ja sahoja. Myöhemmin siellä on valmistettu aseita, laidunnettu karjaa, kasvatettu humalaa, värjätty kankaita ja asutettu kaupungin arvovieraita. Hanna Snellmanin avaaman lastentarhan myötä alue muuttui 1800-luvulla koko kaupungin puistoksi. Alueen luonto pääsi villiintymään sotien jälkeen, kunnes 1960-luvulla padot ja sillat korjattiin. Alue sai nykyisen muotonsa koko kaupungin ulkoilu- ja virkistysalueena.


Lasaretinsaareen rakennettiin 1776 kruunun viinanpolttimo, jonka tuotanto ylsi parhaimmillaan 240 000 viinalitraan vuodessa. Myöhemmin siellä toimi maaherran virkatalo, lääninsairaala ja sotilassairaala. Nyt paikalla on mm. hotelli-ravintola Lasaretti, jolle Paistinkääntäjien veljeskunta on myöntänyt kilvet tunnustuksena maittavista murkinoista.

Kahvila Tuomenkukka
Pienempään nälkään löytyy helpotusta kahvila Kiikusta, joka sijaitsee Hupisaarten keskellä Ainolan puistossa. Kahvilan pation vieressä kasvaa Oulun paras kiipeilypuu, jonka oksien kestävyyttä koeteltiin tälläkin retkellä neljän pikkuapinan ja yhden gorillan voimin. Kun yliopiston kasvitieteellinen puutarha muutti Ainolan puistosta Linnanmaalle vuonna 1983, Ainolan puistoon jäi muutama kasvihuone ja puutarha-alue. Kahvilan edustalla on suosittu lasten leikkikenttä.

Alakööki

Hupisaarten kesäteatteri
Hupisaarten kesäteatterin katsomoon mahtuu yli 500 katsojaa. Kulttuurielämyksiä löytyy myös Pohjois-Pohjanmaan museosta, jonka perusnäyttely esittelee Pohjois-Pohjanmaan ja Oulun kaupungin historiaa. Ainolan puiston länsipuolella on Oulun taidemuseo ja lapsiperheiden suosikkikohde Tietomaa.

Ainolan puistosta jatkettiin matkaa Oulun kauppatorille. Juuri kun saimme herkulliset kanakorma-annokset eteemme, teltan ulkopuolella alkoi sataa kaatamalla. Taivas kirkastui kuitenkin nopeasti ja kotimatka taitettiin kuivin jaloin.

torstai 14. heinäkuuta 2011

SPR:n veripalvelutoimisto

Hellejakson päätyttyä oli mukava patikoida vilpoisessa ilmassa. Tie vei Linnanmaalta keskustaan Isokadulle, missä on Suomen Punaisen Ristin veripalvelutoimisto (kartta). Verenluovutus on niin mielenkiintoinen operaatio, että sain houkuteltua matkaseuraksi kaksi pojankoltiaista, joista yksi itse tehty ja toinen naapurista lainattu.

Veripalvelutoimiston henkilökunta osasi ottaa opetuslapset hienosti huomioon. Katsomoksi löytyi matala leveä tuoli, jolle parivaljakko istahti silmät suurina seuraamaan toimenpidettä. Kotvan kuluttua pojat löysivät vieläkin kiinnostavampaa puuhaa. Veripalvelutoimiston keksit, mehujäät, makeiset ja mehu hupenivat vauhdilla.

Suonta iskenyt neito kertoi, että kesäaikaan on yleensä vähemmän verenluovuttajia. Tällä hetkellä on pulaa kaikista muista paitsi B+ ja AB+ veriryhmistä. Oulussa verenluovuttajat voivat pysäköidä ilmaiseksi viereisen Anttilan pysäköintitalossa. Jos on ajasta tiukkaa, verenluovutukseen voi myös varata ajan netin kautta.

SPR:n Oulun veripalvelu-
toimisto löytyy osoitteesta
Isokatu 32 C
Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu huolehtii koko Suomen verivalmistehuollosta. Sairaaloissa käytetään joka päivä satoja punasolu-, verihiutale- ja plasmavalmisteita. Niillä autetaan mm. leikkauspotilaita, tapaturmien uhreja, syöpää ja veritauteja sairastavia ja monia muita. Kaksi sadasta synnyttäjästä tarvitsee verivalmisteita.

Veripalvelu löytyy myös facebookista.
Verenluovuttamisen perinteet ulottuvat Suomessa 1930-luvulle asti. Partiolaiset perustivat tuolloin Helsingissä puhelinringin, jonka kautta etsittiin luovuttajia Naistenklinikalla verta tarvitsevien synnyttäjien avuksi. Vuonna 2010 suomalaiset luovuttivat verta yhteensä 270 000 kertaa. Luovutukset riittivät turvaamaan potilaiden verentarpeen eikä vuoden aikana ollut vakavia veripulatilanteita.

Verenluovuttajan on oltava terve, 18–65-vuotias ja painettava vähintään 50 kiloa. Uuden luovuttajan on oltava alle 60-vuotias. Miehet voivat luovuttaa verta kahden ja naiset kolmen kuukauden välein. Hemoglobiiniarvo mitataan aina ennen luovutusta ja sen on oltava miehillä vähintään 135 g/l ja naisilla 125 g/l. Verenluovuttajan täytyy todistaa henkilöllisyytensä virallisella suomalaisella henkilötodistuksella. Sopivuuden verenluovuttajaksi voi tarkistaa etukäteen osoitteessa http://www.sovinkoluovuttajaksi.fi/ tai soittamalla ilmaiseen luovuttajainfoon 0800 0 5801 (arkisin klo 8–17). Soveltuvuus arvioidaan ennen jokaista luovutuskertaa.

Maha täynnä veripalvelutoimiston kolmioleipiä, keksejä ja muita herkkuja suuntasimme verenluovutuksen jälkeen Hupisaarten ja patosillan kautta takaisin kohti Linnanmaata. 13 kilometrin lenkki ei viikareiden jaloissa painanut. Paluumatkalla pysähdeltiin kaiken mielenkiintoisen - kuten aution kesäteatterin, sorsalammikon, lohiportaiden, leikkipuiston ja rehevien apiloiden (hmm...) - kohdalla.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Hietasaari ja Nallikari

Helteisen perjantain kävelyretkellä pistäydyin mm. Hietasaaressa, joka alkoi maankohoamisen seurauksena nousta Itämerestä ihmisten ilmoille 1500-luvulla. Oulun seudulla jääkauden alas painama maankamara nousee edelleen vajaan sentin vuodessa.

Toppilan Tervahovi 1800-luvulla
Oolannin sotaan osallistunut englantilainen laivasto-osasto tuhosi Toppilan tervahovin loppukeväästä 1854. Tämän jälkeen Hietasaaren maankäyttöä järjesteltiin uudelleen ja porvarit alkoivat rakentaa saarelle kesäasuntoja. Hietasaaressa on vielä jäljellä kuutisenkymmentä huvilaa, jotka ovat peräisin pääasiassa 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, ks. esim. Villa Hannala. Huviloiden rakentamisen myötä Hietasaaresta kehkeytyi oululaisten julkinen tila ja virkistysalue.

1988 valmistunut ”Majakka”
Nykyinen Nallikarin virkistys- ja matkailualue sijaitsee Hietasaaressa kolmisen kilometriä keskustasta Luoteeseen (kartta). Hietasaaren ja Kauppatorin välillä kulkee kevyen liikenteen väylä Pikisaaren kautta.


Kaunis ja hyväkuntoinen reitti on kävelijöiden ja rullaluistelijoiden suosiossa. Varsinkin kesäaikaan Hietasaaressa on monenlaisia harrastusmahdollisuuksia. Oulun keskustan ja Nallikarin väliä voi matkustaa hauskasti myös Potnapekalla (aikataulut).

Kilometrin pituinen hiekkaranta on ollut erityisesti norjalaisten lomailijoiden
suosiossa. Valkoinen kylpylähotelli näkyy etäällä.

Lomakylän respa, kahvila ja kauppa
Nallikarin Lomakylän mökit, matkailuajoneuvopaikat ja huoltorakennukset löytyvät rannan tuntumasta. Kesäisin rannalla otetaan aurinkoa, polskitaan merivedessä, pelataan rantafutista tai -lentopalloa ja popsitaan eväskorien antimia. Nallikarin kylpylähotelli sijaitsee hiekkarannan eteläpäässä. Sieltä löytyy pari ruokaravintolaa ja kokoustilat sekä hieronta-, kosmetologi-, fysioterapia-, ja kampaamopalvelut.

Kivenheiton päästä kylpylähotellista löytyvät Nallisportin urheiluhallit, missä voi pelata tennistä, sulkapalloa, squashia, salibandyä, futsalia ja pingistä. Golfin harrastajille on tarjolla kuusi lyöntipaikkaa ja puttialue. Kahvilan yhteydessä toimii pieni välinekauppa.

Hietasaaren koilliskulmasta löytyvä Vauhtipuisto tarjoaa elämyksiä perheen pienimmille. Leppoisa paikka ei ole nimestään huolimatta kovin vauhdikas. Alueella on kahvilan lisäksi mm. leikkijuna, pomppulinna, sähköautoja, superliukumäki, vekkulitalo, pallotykit, lokariautoja, mönkijöitä, peilihalli ja taika-karuselli. Nukketeatteri Akseli Klonk esiintyy Vauhtipuistossa kesäaikaan kolmesti päivässä viikon jokaisena päivänä.

Hietasaaresta jatkoin matkaa Pikisaareen, missä virvoitin itseäni yhdellä Kukko-oluella Sokeri-Jussin Kievarissa. Päivä oli niin kuuma, ettei vessassa juurikaan tarvinnut pistäytyä, vaikka koko ajan kaadoin jotain kurkusta alas. Seuraava välietappi oli Koivurannan kahvila, mistä löytyi vaimo uusiin vaelluskenkiin sonnustautuneena. Yhdessä tallustimme vielä elokuviin joen toiselle puolelle ja lopuksi keskustaan iltapalalle välimerellisiä herkkuja valmistavaan ravintola Olimpokseen. Paikan omistajan suosituksen mukaan tilasimme espanjalaisia lammasvartaita ja turkkilaista Öküzgösü Elazig -punaviiniä. Jestas miten herkullista, sama setti tulee tilattua toisenkin kerran!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Oulun tuomiokirkko

Oulun tuomiokirkko kesäkuussa 2011

Eteläsakaran
ikkunan lasimaalaus
joulun tapahtumista
Lauantain kävelylenkillä (21 km) hankittiin esikoiselle uudet vaelluskengät syksyn vaellusleirikoulua varten ja pistäydyttiin Oulun tuomiokirkossa (kartta). Oulu oli 1700-luvun lopulla Suomen toiseksi suurin kaupunki heti Turun jälkeen. Turun tuomiokirkko tosin oli mitoiltaan suurempi, mutta istumapaikkoja Oulun vuonna 1777 valmistuneeseen kivestä rakennettuun kirkkoon tuli rahtusen enemmän. Kirkon puurakenteet kärähtivät Oulun palossa vuonna 1822. Nykyinen kirkko pystytettiin ehjiksi jääneiden, puolitoista metriä paksujen seinämuurien päälle Carl Ludvig Engelin suunnitelmien mukaan. Uuden kirkon ensimmäinen jumalanpalvelun pidettiin pyhäinmiestenpäivänä 1832. Lähes 60 metrin korkeuteen ulottuva kellotorni valmistui vuonna 1845, jolloin uusklassista tyyliä edustava kirkko sai likimain nykyisen ulkoasunsa. Engel olisi halunnut rakentaa koko kirkon kivestä, mutta rahojen niukkuuden vuoksi tornin yläosa täytyi nikkaroida puusta. Kellonajan voi tarkistaa vuosimallia 1845 olevasta kirkontornin könniläisestä kellosta. Vuonna 1978 torniin asennettiin aikaa lyövä koneisto, joka moikuuttaa keskustan asukkaille täydet ja puolet tunnit.

R.W. Ekman:
"Kristuksen kirkastuminen"
Alttaritaulun ”Kristuksen kirkastuminen” on maalannut R.W. Ekman Pariisissa vuonna 1859. Kirkon kattomaalaukset ovat Antti Salmenlinnan ja Paavo Leinosen töitä vuodelta 1931. Alttaritaulun ohella huomio kiintyy värikkäisiin lasimaalauksiin, joita on hankittu vuosien mittaan. Kangasalan urkutehtaan rakentamat 62 äänikertaiset urut vuodelta 1938 on varustettu harvinaisella sähköpneumaattisella koneistolla. Urkufasadi on peräisin vuonna 1841 valmistuneista vanhoista uruista.

Urkulehteri

Votiivilaiva
Oulun tuomiokirkko on rakenteeltaan avoin ristikirkko. Näkyvyyttä rajoittavia koristeita on vähän. Kattokruunut ja lampetit ovat enimmäkseen isovihan jälkeiseltä ajalta 1720-luvulta. Vanhin messukasukka on vuodelta 1748 ja vanhimmat ehtoollisvälineet ovat vuodelta 1651. Kirkossa säilytetään myös 1901 lakkautetun Oulun 4. tarkka-ampujapataljoonan ehtoollishopeita. Katosta riippuva votiivilaiva on Pohjois-Pohjanmaan Museoyhdistyksen lahja vuodelta 1976. Oulun kirkosta tuli tuomiokirkko ja koko Pohjois-Suomen kirkollinen keskus vuonna 1900, kun piispanistuin siirrettiin keisarillisella julistuksella Kuopiosta Ouluun.

Johannes Messeniuksen
muotokuva vuodelta 1611
Kulttuuriarvoltaan huomattavin Oulun tuomiokirkon esineistä on Johannes Messeniusta (1580-1636) esittävä maalaus, joka lienee Suomen vanhin julkkiksen muotokuva. Sen on todennäköisesti maalannut Cornelius Arendz vuonna 1611. Jesuiittakoulutuksen saanut myllärinpoika Messenius nimitettiin professoriksi Upsalaan ja tuomittiin kuolemaan katolilaisuudesta syytettynä. Tuomio muutettiin vankeudeksi ja Messenius lusi Kajaanin linnassa 19 vuotta, ennen elämän ehtoon viettoa Oulussa.

Sisäkaton enkeli vuodelta 1931

Lähteet:
Aunola, A. Oulun läänin kirkot, 1990
Vuokkola, A. ja Yrjänä, A. Meidän kirkkomme, WSOY 1979
Seppänen, A. ja Okkonen, I. Oulun tuomiokirkko, Kirjapaino Kaleva 2002


Kuukauden luetuimmat/Month's most read posts