Onerva täällä taas pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoittelin tänne pari vuotta sitten matkakertomusta Lapista veljeni Jaakopin kanssa, tällä kertaa olen hiukan eri genren ja päivämatkan asialla. Kävimme nimittäin tutustumassa Pikisen Polun ympäristötaidepolkuun Oulun Pikisaaressa ja ajattelin kirjoittaa tänne kokemuksestamme polulla – tästä myös oiva kotimaan matkailu tärppi tälle koronakesälle!
Pikinen Poloku on ympäristötaidepolku, joka järjestetään nykyisessä muodossaan nyt toista kertaa Oulun Pikisaareen Vanhan Villatehtaan kulttuurikeskuksen lähiympäristössä. Suven sulostuttamisen lisäksi Polun päämääränä on tuoda esille Pikisaaressa työskentelevien taiteilijoiden ja taiteilijaryhmien upeaa kulttuuritoimintaa. Polulle on selkeät opasteet Pikisaaren keskustan puoleisella rannalla ja sille pääsee kätevimmin sukeltamalla puiden reunustamalle sorapolulle Sokeri-Jussin Kievaria vastapäätä.
Seuraavissa otteissa polulta esittelen omasta näkövinkkelistäni muutamia polun kiinnostavimpia ja kummastuttavimpia teoksia oman tulkintani kautta. Kannustan lämpimästi myös tämän tekstin lukijakuntaa tutustumaan näyttelyyn ihan paikan päällä. Mikä olisikaan parempi tapa viettää kesäpäivä Oulussa, kuin ihaillen taidetta happihypyn ohessa?
Kari Södö: ”Nurkanvaltaus”
Kari Södön teos ”Nurkanvaltaus”, ja samalla taidepolun ensimmäinen teos, suorastaan julistaa polun alkaneeksi räväkällä ulkomuodollaan. Södön veistos valtaa nimeään mukaillen vanhan tehdasrakennuksen kulman suorakulmaisella ilmaisullaan ja kirkailla väreillään. Se onnistuu samalla sulautumaan ja erottumaan ympäristössään ja tuo muodoltaan mieleen alueen tehdasmenneisyyteen liittyneet työkalut ja ihmiset. Pelkällä olemuksellaan Södön teos tuntuu vaativan alueella kulkijaa muistamaan tämän talloman maan kätkemät tarinat ja paikalla eletyt työpäivät. Teos saa samanaikaisesti vakuuttumaan ja jollain tasolla hermostuttamaan sen villiin muotoiluun.
***
JK- Arkkitehdit ja Sakari Matinlauri: ”Pier”
Tässä kohtaa polkua teoksia on todella tiiviisti ja Nurkanvaltausta seuraava teos näkyykin jo polun laidassa rannan puolella. JK- arkkitehtien ja Sakari Matinlaurin yhteistyönä toteutettu teos kurottaa jokisuiston ylle kokonaisuutena, joka palvelee sekä taideteoksena, että kokijaansa ulommas, kohti vesielementtiä kurkottavana laiturina. Teoksen hallitsevin elementti on laituriosa, jonka päässä on penkein varustettu levennys ja portaikko, joka laskeutuu lähemmäs joen pintaa. Teoksen toinen osa muodostuu veistoksenomaisesta katoksesta, joka kurottuu penkkien ja portaiden ylle ja josta löytää sitä enemmän yksityiskohtia ja näkökulmia, mitä pidempään teosta tarkkailee. Sen perusrakenne koostuu tasamittaisista kepeistä, mutta hetken tarkkailtuaan siitä havaitsee myös ongen kohon ja ritsan. Teoksessa oli kiinni myös juomatölkki, joskin emme olleet aivan varmoja teosta tarkastellessamme oliko se todella tarkoitettu siihen, vai pikemminkin vain muisto edeltävänä yönä juhlitusta keskikesän juhlasta.
Myös itse laituri on kiinnostava symbolistisesta näkökulmasta lähestyttäessä: yksi sen laudoista on selkeästi hiukan irti laiturirakenteesta, valmiina liikahtamaan varomattoman kulkijan alla. Se erottui muista harmaan ruskeista lankuista punaiseksi maalatulla pinnallaan. Punainen lauta palautti mieleeni Tuula Närhisen teoksen ”Kluuvilahden fossiilit” Helsingin Aleksanterinkadun katukiveyksestä, joka sijainnillaan muistuttaa paikalla sijainneesta historiallisesta rantaviivasta. Voisiko allani olevan teoksen punainen lauta symboloida hiukan Närhisen teosta mukaillen veden ja maan kohtaamista, niiden häälyvää, liikkuvaa rajaa? Teoksesta jäi utelias, kiehtova jälkimaku ja mieleen nousi heti aatos palata sen luokse iltasella, kun laituri olisi tyhjillään, jotta pääsisin tutkailemaan kokonaisuutta myös laiturin portailta käsin omassa rauhassa.
***
Karoliina Niemelä ja Pirjo Lempeä: ”Hidas aika”
Tämä veistosteos sijaitsee syvemmällä Vanhan Tehtaan pihapiirin uumenissa. ”Hidas aika” koostuu useammista veistoksista, kahdesta vapaammin muotoillusta ja yhdestä hevosenkenkää muistuttavasta muurintapaiseksi kaareutuvasta. Teos oli mielestäni kauniisti toteutettu ja välitti sanomaansa moniäänisesti, joskin paikoin ehkä hiukan symbolistisiin kliseisiin sortuen. Kaksi teoskokonaisuuden pienempää veistosta vakuuttivat minua henkilökohtaisesti enemmän, kuin kaaren mallinen vastaparinsa. Ne olivat muotoilultaan hyvin vapaamuotoisia, toinen on kivestä tehty ja toinen puusta. Kivinen teos oli muodoiltaan pehmeä, kolmijakoinen ja siinä on kiven pintaan kovertunut juovien verkosto. Kivestä palautui heti mieleeni muistoja maantieteen lukiotunneilta, joilla käsiteltiin viimeisimmän jääkauden jättämiä jälkiä Suomen maastossa. Voisivatko uurteet viitata tähän luonnon ”hitaaseen aikaan”, joka uursi muistojälkiä peruskallioomme jälkipolvien ihmeteltäväksi?
Puinen veistos muistutti pyöreän muotonsa puolesta lähinnä kesäisin pelloilta bongattavia, valkoiseen muoviin käärittyjä, rehupaaleja ja sen pintaan halkoivat puun syyt ikään kuin railoina. Puinen teos toi mieleeni ikääntymisen – puun vuosirenkaat ja uurteet vanhoilla kasvoilla, hidas aika lienee yllättänyt nekin. Hevosenkengän mallinen kivipaasi ei ollut aivan yhtä vaikuttava: sen päätehtävänä näytti olevan siihen raapustettujen ajan symboleiden esittelyalustana toimiminen. Löysin kuitenkin sen pinnasta jotain kiintoisaa: kuvio, joka muistutti paljon viime vuosien ympäristöliikkeen myötävaikutuksella syntyneen Elokapina- liikkeen logoa. Oliko se kenties yhdistettynä teoskokonaisuuden nimeen kommentointia ilmastoliikkeen asian kiireellisyydestä? Että hidas aika on tässä kysymyksessä ennemminkin illuusio, joka ei todellisuudessa anna aikaa jahkailuun isoissa kysymyksissä?
***
Päivi Pussila: ”To See or Not to See”
Päivi Pussilan teos erottui kiehtovasti muista alueen teoksista sijoittelunsa ja vaivihkaisen toteutuksensa ansiosta. Se koostui puiden kylkiin liimatuista mustavalkoisista silmien kuvista. Se oli ripoteltu pitkin polkua koivujen kylkiin ja sulautui ovelasti puiden mustavalkoiseen värimaailmaan. Yksinkertaisesta toteutuksestaan huolimatta teos onnistui olemaan samaan aikaan äärettömän kiehtova ja moni tasoinen. Silmät itsessään olivat kiehtovia, ne tuijottavat puista samaan aikaan anonyymeinä ja kiusallisen tiedostavina. Puut kuiskivat kulkijan korviin aivan uudenlaisia kysymyksiä. Kun tarkkailemme luontoa, tarkkaako se itse meitä takaisin? Olemmeko koskaan todella yksin luonnossa, sen kaikkeuden keskellä?
Konseptina teos on sekä vanha että uusi, se ikään kuin kujeili vanhalla ”seinillä on korvat” idealla. Teos muistutti puiden nähneen alueen vaiheita vuosikymmenien ajan, sen teollisen hyörinän huippuvuosista aina toisen maailmansodan ilmatorjunta toimintaan saakka ja niiden rävähtämättömät katseet tuntuivat kertovan tarinoita menneistä. Teoksen kiehtovuudesta kertookin ehkä parhaiten se, että käytin hyvän tovin pöpelikössä täydellisen kuvan nappaamiseen, halusin tallettaa teoksen tunnelman mukaan mahdollisimman huolellisesti.
***
Veikko Törmänen: ”Dystopia”
Veikko Törmäsen Dystopia oli sijoitettu polun loppupäähän vanhan pellavatehtaan raunioituneeseen kivijalkaan. Paikalla oli kummallinen pysähtynyt, aavistuksen uhkaava tunnelma, jota Törmänen kanavoi työhönsä suorastaan nerokkaalla otteella. Itse teos on koottu perustuksiin siten, että se muodostaa perustusten päälle kohoavan vesialtaan, jota aitaavat huomioväriset kepit. Kaikessa yksinkertaisuudessaan teos on jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla hyytävä ja voi aistia uhkauksen siitä, mitä saattaa käydä, jos tämän päivän ilmasto-, ihmisoikeus- ja turvallisuuskysymykset jäävät vaille ratkaisua. Törmäsen dystopia on sellainen, jota en haluaisi kokea.
Kaiken kaikkiaan Pikinen Poloku oli elämyksenä erinomainen, yhdistäen sujuvasti yhden näyttelyn alle oivaltavan nykytaiteen ihailun sekä leppoisan käyskentelyn kuvankauniissa Pikisaaressa. Kävelymatkaa polulta kertyi vain kilometri, joten varsinaiseksi kävelylenkiksi se ei yllä, mutta polun kulkija saa silti taiteen ohessa happihyppelyn ja hyötyliikuntaa. Polku soveltuu myös pääosin esteettömään kulkemiseen, joten myös avustetusti liikkuvat taiteen ystävät voivat sen teoksiin tutustua. Lisää taiteen ja kävelyn suhteesta, sekä kävellen toteutettavasta taiteesta voit lukea täältä.
Pikinen Poloku on nerokkaasti koottu vilkkaan kesäreitin varrelle lähelle kulkijaa ja tarjoaa näin olleen hyvän mahdollisuuden myös satunnaiselle kulkijalle pysähtyä teosten äärelle. Pikinen Poloku onkin näin ollen myös erinomainen esimerkki siitä, kuinka taiteen voi tuoda tavallisen kadun – tai polun – tallaajan ulottuville, museoista lähimetsikköön. Taide kuuluu kaikille!
Tässä postauksessa esittelin vain muutamia polun teoksia, tavoitteenani tarjota kesävinkkiä lähikohteesta ja suosittelenkin lämpimästi blogin lukijakunnalle itsenäistä tutustumista kohteeseen. Mukaan Pikiselle Polulle tarvitset vain avoimen mielen ja rauhallisen hetken taiteeseen syventymiseen, kaikki muu on jo paikalla sinua odottamassa.
Kesäterkuin Onerva!
