Kävelijän paastopäiväkirja

Ensi kesäkuussa olisi tarkoitus lähteä pitkälle kävelylle Ranskan GR65-reitille, joka on osa Santiago de Compostelaan johtavaa pyhiinvaellusreittien verkostoa. Vulkaanisen Le Puy-en-Velayn alueen jälkeen noustaan karulle Aubracin ylängölle. Sieltä reitti laskeutuu jyrkkien kallioiden ja mutkittelevien jokien kehystämään Lotin laaksoon, kunnes lopulta reilun kuukauden patikoinnin jälkeen saavutaan Pyreneiden juurelle Saint-Jean-Pied-de-Portiin.

Tällaiselle reissulle ei kannata ottaa mukaan turhaa kannettavaa. Testasin talvilomalla, saisinko viiden vuorokauden vesipaastolla pudotettua hieman ylimääräistä kannettavaa vyötäröltäni. Juuri ennen paaston alkamista söin kolmen päivän ajan vain niukasti hiilihydraatteja kuten perunaa, pastaa, leipää, maitotuotteita... eli karppasin. Hiilareiden sijaan karppaaja popsii vihreät vihanneksia, salaattia, lihaa, kalaa, kananmunia, pähkinöitä ja siemenet sekä tietysti juustoa. Hiilihydraattien vähentämisen tarkoituksena ennen vesipaastoa oli nopeuttaa siirtymää rasva- ja ketoainepohjaiseen aineenvaihduntaan. 

Pitkillä kävelyretkillä on hyödyllistä, jos elimistö osaa vaihtaa glykogeenitaloudesta sujuvasti rasvanpolttoon. Joskus tulee vastaan tilanteita, jolloin tämä on suorastaan välttämätöntä. Esimerkiksi viime kevään caminolla sattui parikin sellaista kävelypäivää, että ensimmäinen ateria löytyi vasta noin 20 kilometrin taivalluksen jälkeen. Nämä päivät eivät ravinnon niukkuudesta huolimatta tuntuneet erityisen raskailta. Luulisin tämän selittyvän sillä, että kroppa vaihtoi automaattisesti rasvanpolttoon, kun olin ensimmäisten kilometrien aikana käyttänyt glykogeenivarastoja.

Ihmisen kehossa energia on varastoituna kolmessa muodossa: hiilihydraatit, rasva ja proteiini. Nopeimmin käytettävä energianmuoto on glykogeeni. Se on eräänlainen varastohiilihydraatti, jota on lihaksissa ja maksassa yhteensä puolisen kiloa. Tämä varasto sisältää parisen tuhatta kilokaloria energiaa, mikä riittää suunnilleen vuorokauden energiantarpeeseen. Syömisen yhteydessä hiilihydraatit pilkkoutuvat glukoosiksi. Jos glukoosia on veressä enemmän kuin soluilla on juuri sillä hetkellä tarvetta, keho varastoi ylimäärän glykogeeniksi.

Ylivoimaisesti suurin energiavarasto on rasvakudos. Normaalipainoisellakin ihmisellä on rasvaa eri puolilla kehoa reilusti yli kymmenen kiloa, mikä sisältää useita kymmeniä tuhansia kilokaloreita energiaa. Esimerkiksi itselläni (170 cm, 75 kg, lihaksia ehkä hieman keskimääräistä enemmän) rasvakudosta on arviolta 14 kg, mikä vastaa yli 100 000 kilokalorin energiamäärää. Paaston ja pitkittyneen energiapuutteen aikana, kuten myös karppauksessa, elimistö siirtyy käyttämään rasvaa energianlähteenä.

Lihaskudokseen on myös sitoutunut suuri määrä energiaa, mutta sen käyttö pidetään minimissä, koska elimistö pyrkii säästämään toiminnallista kudosta. Veren glukoosissakin on energiaa, mutta vain muutamien kymmenien kilokalorien verran, eräänlaisena nopeasti käytettävänä varastona.

Karppausta edeltävän päivän aamulla mittasin verenpaineeksi (RR) 123/80 ja leposykkeeksi 52 – eli kohtalaisen normaalit lukemat. Mahdollisten sydän- tai verenkierto-ongelmien yhteydessä pitkät paastot ja hyvin vähähiilihydraattinen ruokavalio vaativat varovaisuutta ja mielellään lääkärin arviota, koska ne muuttavat nopeasti nestetasapainoa, elektrolyyttejä ja verenkierron säätelyä. Terveelle ihmiselle karppaus ja lyhyet paastot ovat yleensä fysiologisesti siedettyjä.

Työpäivän jälkeen kävin pelaamassa sulkapalloa ja kävelin parisen tuntia. Reippaasti sykettä nostavana liikuntamuotona sulkapallo tyhjentää tehokkaasti elimistön hiilihydraattivarastoja. Sulkapallo kuluttaa glykogeenia paljon enemmän kuin tasavauhtinen kävely, koska pelissä kuormitus tapahtuu toistuvina lyhyinä spurtteina. Kun liike on räjähtävä – kuten nopea suunnanmuutos tai hyppylyönti – lihas tarvitsee energiaa hyvin nopeasti. Tällaisessa tilanteessa käytetään ensisijaisesti lihasten omaa glykogeenia, koska siitä saadaan energiaa nopeammin kuin rasvasta. Puolentoista tunnin sulkapallon läiskiminen kulutti arviolta 100 g glykogeenia. Energiavajaus tälle vuorokaudelle oli noin 600 kcal.

1. karppauspäivä. Ensimmäisen karppauspäivän aamuksi kaavailemani verenpaineen mittaus ei sujunut aivan oppikirjan mukaan. Juuri kun olin asettautunut alakerran sohvalle mukavaan asentoon ja odottelin muutaman minuutin rauhoittumisajan kulumista, keittiöstä alkoi kuulua kiukkuista sadattelua ja mylvähtelyä. Vaimo kohtasi pakastemarjapussin avaamisessa niin voimakkaita vastoinkäymisiä, että suorastaan tunsin, miten omakin verenpaineeni ampaisi normaalia korkeammaksi. Tuloksena 131/81, ja leposyke 55 bpm. Puntari näytti aamulla 76 kg.

Päivän teemana vähähiilihydraattisen smoothien kehittely. Kaksi ateriankorvikejuomaa valmistui, mutta ensimmäinen tuiskahti aineksia annostellessa nurin keittiön pöydälle. Juurikin kaatuneessa versiossa sattui olemaan mukana kelpo ropsaus spiruliinaa, joten sotku oli huomattavan vihreä ja laaja. Reseptiikan kehittelyssä haasteena on, että juomassa pitäsisi olla reilusti proteiinia ja kuitua, mutta hiilarit mieluusti lähellä nollaa. Toisessa smoothiessa mausteena tummaa sokeroimatonta kaakaota. Makupaletti meni mönkään tässä kokeilussa, sillä keittiön kaapista löytämäni kaakao osoittautui liian kauan sitten hankituksi ja juomasta tuli inhan kitkerää.

Paastoa edeltävän karppauksen tavoitteena on siis rohkaista kroppa vaihtamaan pääasiallinen energianlähde glukoosista rasvaksi. Karppauksen aikana nämä hiilihydraattivarastot tyhjenevät, minkä seurauksena maksa alkaa muuttaa rasvaa ketoaineiksi. Tämä aineenvaihdunnallinen tila tunnetaan ketoosina.

Paastoa edeltävällä karppausjaksolla elimistö saa ennakkovaroituksen paaston aiheuttamasta energiatalouden muutoksesta. Siirtyminen ketoosiin jo karppauksen aikana helpottaa energiattoman vesipaaston aloittamista. Paaston alkupäiviin usein liittyvä glukoosin puutteesta johtuva väsymys, päänsärky ja voimakas nälkä, ns. keto-flunssan oireet, ovat näin valmistauduttaessa usein lieviä tai puuttuvat kokonaan. Kropan energiatalous on parhaassa taapauksessa paastoon siirryttäessä jo oppinut hyödyntämään tehokkaasti elimistöön varastoituneita rasvavarastoja.

Päivän päätteeksi tyhjensin kropan hiilarivarastoja läiskimällä sulkapalloa naapurin teekkarin kanssa. Tunnissa kului 676 kcal, mutta maksimisyke yllättäen vain 164. Elimistöön varastoitunutta glykogeenia hupeni tässä rääkissä arviolta taas reilut sata grammaa. Iltapalaksi juustolla ryyditetty tonnikalamunakas, jonka jälkeen päivän hiilarisaldo 20 g. Päivän energiavaje noin 615 kcal.

2. karppauspäivä. Heräsin toiseen karppauspäivään lopen uupuneena. Nestettä poistuu kropasta nyt vauhdilla ja yöllä olin herännyt viidesti käymään vessassa. Glykogeeni on siitä erikoista polttoainetta, että se kantaa mukanaan melkoista vesilastia. Yksi gramma glykogeenia sitoo itseensä nelisen grammaa vettä. Kun glykogeenivarasto käytetään, vesi vapautuu ja poistuu elimistöstä. Aamulla puntarilla käydessäni totesin painavani kilon verran vähemmän kuin edellisenä päivänä, joten vettä on poistunut kropasta noin litra.

Verenpaine normaalin rajoissa 125/80 ja lepopulssi 54. Hörppäsin kupillisen kahvia ja ryhdyin työstämään tutkimushankkeen rahoitushakemusta. Kotvan kuluttua alkoi viluttaa. Kiskoin toiset villasukat jalkaani ja kömmin sänkyyn peiton alle. Etätyöpäivässä on hyvät puolensa. Palelu toisena karppauspäivänä on merkki siitä, että elimistö on siirtymässä glukoositaloudesta rasva- ja ketotalouteen.

Kun hiilihydraattien saanti rajoitetaan minimiin, elimistön insuliinitasot laskevat merkittävästi. Se saa munuaiset erittämään natriumia ja vettä tavallista nopeammin. Nestevajaus ja natriumin poistuminen laskee verenpainetta ja supistaa ääreisverenkiertoa, mikä tuntuu raajojen kylmyytenä. Selvästikään elimistöni ei ole vielä täysin sopeutunut käyttämään rasvaa polttoaineena. Tässä välivaiheessa lämmöntuotto laskee hetkellisesti solujen opetellessa uutta energiataloutta.

Lisäsin edellisenä päivänä koeponnistettuun smoothieen ropsauksen pekaanipähkinöitä ja nyt kaikki parametrit makua myöten olivat kohdillaan. Annoksessa on energiaa 740 kcal, 66 g proteiinia ja 18 g kuitua, kun taas hiilihydraattien määrä (netto) jää sopivalle 4 gramman tasolle. Päivälliseksi iso kuuden munan munakas ryyditettynä 100 g savunautaa ja 50 g Auramurua. Iltasella tunti sulkapalloa, tällä kertaa nelinpeliä. Päivän hiilarisaldo 11 g ja energiavaje 320 kcal. Tässä karppaukseen kehittelemäni aterian korvikkeeksi energia- ja kuitusisältönsä perusteella kelpaava smoothie:

Kävelijän karppaushörppy

• 5 dl vettä + iso shaker täyteen lopuksi
• 0,5 dl erytritolia
• 1 dl herneproteiini
• 80 ml siemensekoitus (chia-, pellava- ja kurpitsansiemenet)
• 10 pekaanipähkinää (~20 g, 120 kcal)
• 10 ml sitrulliini-malaatti
• 5 ml Tauriini
• 2 mikromitallista 98 % steviajauhetta
• 1 ml suolaa
• 15 ml MCT-öljyä (125 kcal)
• 5 ml vaniljauutetta

MCT-öljyn määrän voi tarvittaessa tuplata. Elimistö käyttää MCT-öljyä eri tavalla kuin tavallisia rasvoja. MCT-öljy kulkeutuu suolistosta suoraan maksaan, missä se muuttuu nopeasti energiaksi. Osa siitä muuttuu myös ketoneiksi, joita aivot ja lihakset pystyvät käyttämään polttoaineena. MCT-öljy on rasvapohjaista “pikapolttoainetta”. Se antaa energiaa melko nopeasti, mutta ei nosta verensokeria kuten hiilihydraatit.

3. karppauspäivä. Rauhallisempi yö ja vastaavasti virkeämpi olo kolmannen karppauspäivän aamuna. Vain kolmesti täytyi herätä vessaan. RR 123/77, leposyke 53. Paino edelleen 75 kg tuntumassa. Käytössäni oleva vaaka tosin on vuodelta “miekka ja kypärä”. Sen tarkkuuden ollessa hieman kyseenalainen olen tottunut pyöristämään mittaustulokset aina lähimpään kokonaislukuun. Viimeisen karppauspäivän tavoitteena olisi tiristää glykogeenivarastot mahdollisimman niukoiksi. Aamulla oli sen verran ponteva olo, että suuntasin työpaikalle viimeistelemään rahoitushakemusta, jonka sainkin lähetettyä hieman ennen määräaikaa.

Tarkoitus oli käydä punttisalilla, mutta aikapulan takia se jäi väliin. Olisi ollut mielenkiintoista testata, miten muutaman päivän karppaus vaikuttaa lihasvoimaan. Iltapäivällä parturissa tuli puheeksi seuraavana päivänä alkava paasto. Vuosikaudet hiuskuontaloani saksinut korealainen rouva kertoi itsekin paastoavansa kahdesti vuodessa, aina viikon kerrallaan. Suotuisia vaikutuksia olivat kuulemma näön ja hajuaistin terävöityminen sekä ajatusten kirkastuminen ja erinomaisen makoisat yöunet. Myös gastrointestinaalikanavan oireilu oli hiipunut. Selkeimmin nämä hyödyt olivat havaittavissa muutaman viikon ajan paaston jälkeen, pois lukien GI-kanavan rauhoittuminen, joka vaikuttaisi kestävän pitkään.

Iltasella puolitoista tuntia sulkapalloa nelinpelinä, sitten kotiin viimeiselle ehtoolliselle eli testaamaan Jaakopin (ehdotuksestani) kokkaamaa proteiinipizzaa. Pohjan valmistamiseksi sekoitettiin rasvaista raejuustoa, kananmunia ja mausteita. Sitten sörsseli isolle paistinpannulle ja 20 minuutin esipaisto, täytteeksi arrabiatakastiketta, chilipepperonia ja julmetusti mozzarellaraastetta. Tuloksena varsin outo kokemus, eräänlainen pizzan ja munakkaan yhdistelmä. Ei tarvitse kokeilla uudestaan. Päivän hiilarisaldo asiallinen, vaikkakin hieman optimaalista korkeampi eli 21 grammaa ja energiavaje noin 300 kcal.

1. paastopäivä. Lauantaille eli ensimmäiselle paastopäivälle ilmaantui työkeikka psykoosiosastolle, joten aamulla ylös jo kuudelta. RR 129/78, leposyke 55. Tavallista korkeampi systolinen paine selittynee suurelta osin lyhyillä kuuden tunnin yöunilla. Univaje aktivoi sympaattista hermostoa, vapauttaa noradrenaliinia sekä nostaa sydämen sykettä ja supistusvoimaa. Oli mielenkiintoista ja innostavaa päästä taas vaihteeksi kliiniseen työhön. Työkeikalla oli sellainenkin vaikutus, etten ennättänyt miettiä kurnivaa vatsaa keskittyessäni potilaiden asioihin.

Työpäivän jälkeen kävin näöntutkimuksessa ja päädyin päivittämään lähes parikymmentä vuotta vanhat kaukolasini. Perustelin hankintapäätöstä sillä, että kehykset olivat kierrätyskamaa (10€) ja toisaalta on alkanut uhkaavasti vaikuttaa siltä, että kaikki keinot on otettava käyttöön, jotta pärjään jatkossa naapurin teekkarille sulkapallokentällä. Paasto itsessäänkin on toki osa tätä varustelukierrettä, sillä sen seurauksena pitäisi ainakin teoreettisesti huveta kilon verran laardia kupeiltani. Kevyemmällä kropalla on sitten kettärämpi loikkia sulkapallon perässä. Irtokarkit olivat tarjouksessa Sokoksen alakerran ruokakaupassa. En voinut vastustaa kiusausta ja keräilin puolentoista kilon pussin kaukaisessa tulevaisuudessa odottavia elokuvailtoja varten.

Iltasella ryhdyin sitten tarkistamaan elektrolyyttien tarvetta paaston ajalle. Käytännössä on keskityttävä natriumin, kaliumin ja magnesiumin riittävyyteen. Selvittelyn perusteella päädyin seuraaviin tavoitteisiin: natrium 3000–4000 mg/vrk, kalium 3500–4700 mg/vrk ja magnesium 200–400 mg/vrk. Edellisen syksyn lyhyemmältä koepaastolta oli jäänyt käyttämättä Puhdistamon elektrolyyttijauheita useampaakin makua. Nämä valmiit seokset saisivat taas toimia perustana elektrolyyttien täydentämisessä. Suunnitelmaksi muotoutui kulautella kunkin paastovuorokauden aikana kuusi juomaa seuraavalla reseptillä:

• 4 dl vettä
• 5 ml Puhdistamon elektrolyyttijauhetta
• 0,5 ml suolaa
• 400 mg kaliumia

Yhteensä tuosta kertyy osapuilleen 4000 mg natriumia, 3378 mg kaliumia ja 564 mg magnesiumia vuorokautta kohden. Ei aivan optimaalinen cocktail, mutta riittävän lähellä suosituksia.

Paaston aikana natrium nousee keskeiseen rooliin insuliinitason laskun lisätessä sen erittymistä munuaisten kautta. Seurauksena voi olla plasmatilavuuden laskua, ortostaattista huimausta, päänsärkyä ja yleistä heikotusta. Nämä oireet tulkitaan usein “paaston vaikeudeksi”, vaikka taustalla on helposti hoidettava elektrolyyttivaje. Riittävä natriumin saanti auttaa ylläpitämään verenpainetta, tukee nestetasapainoa ja vaimentaa sympaattista aktivaatioita, mikä puolestaan vähentää sydämen kuormitusta ja stressihormonien nousua.

Kalium on tärkeä sydämen, hermoston ja lihasten sähköisen vakauden kannalta. Liian vähäinen kaliumin saanti altistaa lihasheikkoudelle, krampille ja rytmihäiriöille. Magnesium puolestaan osallistuu lähes kaikkiin solujen energiareaktioihin ja vaikuttaa hermo-lihasjärjestelmän sähköiseen vakauteen. Riittävä magnesiumin saanti auttaa tasapainottamaan sympaattisen hermoston toimintaa ja ylläpitää solutason energiansiirtoa tilanteessa, jossa elimistö toimii poikkeuksellisessa aineenvaihduntatilassa.

Ensimmäisenä paastopäivänä yllä kuvattu suunnitelma ei aivan toteutunut, mutta toista päivää varten sekoittelin jääkaappiin jo valmiiksi kolme elektrolyyttijuomaa. Samalla nuuhkin keittiössä leijuvia aromeja Jaakopin puuhatessa edellisenä päivänä käyttämättä jääneestä arrabiatakastikkeesta pastabolognese -annoksia. Soosin sekaan päätyi myös tuoretta tomaattia ja pari kuullotettua sipulia. Annoskateuden määrää voisi kuvailla vähäistä suuremmaksi.

2. paastopäivä. Heräsin toiseen paastopäivään kymmenen tunnin unien jälkeen. RR 130/74, leposyke 55. Puntari näytti 74 kg, joten veden poistuminen kropasta on jatkunut tehokkaasti. Yö oli seikkailurikas. Pääasiassa olin hankkinut ruokatarpeita sekä suunnitellut ja valmistanut erilaisia aterioita. Eräässä unessa oli ollut hankaluutena se, että elintarvikkeet täytyi jostain syystä kuljettaa ylös vuorelle jyrkkää lumista polkua pitkin. Toisessa episodissa - kokatessani isolla paistinpannulla jotain herkkua Kallelle ja Jarkolle - töytäisin toistuvasti lieden vieressä kohoavaa hyllyä, jonka tasoilla huojuvat korkeat ja kapeat, selvästikin hyvin arvokkaat maljakot olivat alituisesti vaarassa pudota lattialle.

Yksi paastopäivä selätetty, neljä vielä edessä. Juuri nyt - naputellessani näitä muistiinpanoja toisen paastopäivän aamuna - neljä jäljellä olevaa päivää näyttäytyvät massiivisena, lannistavan ylivoimaisena ja suorastaan mahdottomana urakkana. Erilaiset välipalat, naposteltavat herkut ja ateriat pyörivät koko ajan mielessä. Päivän ensimmäistä elektrolyyttijuomaa jääkaapista noutaessani olin vähällä siepata palan juustoa, joka nökötti viettelevästi kuvun alla. Edellisen kerran muistan kokeneeni samankaltaista toivottomuutta parisen vuotta sitten aloittaessani taivaltamaan Pohjois-Espanjan rannikolla kulkevaa 835 kilometrin pituista Camino del Nortea. Järjellä toki tiedän, että tämäkin projekti hoituu kuten muutkin mittavat hankkeet, minuutti ja tunti kerrallaan.

Paastoarki tuntuu pyörivän juomisen ympärillä. Kuusi elektrolyyttijuomaa ajoittuvat parillisin tasatunnein nautittaviksi: klo 10, 12, 14, 16, 18 ja 20. Lisäksi olin hankkinut muutaman 330 ml Nocco Focus Colan ja 500 ml Pepsi Maxin. Kummassakin juomassa on 1 kcal, joten täysin kalorivapaa ei paastoni tule olemaan. Tosin tuollaisella energiamäärällä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä. Juomissa käytettävät makeutusaineet (sukraloosi, acesulfaami-K ja aspartaami) eivät käytännössä stimuloi insuliinin eritystyä. Aspartaami on suoliston kannalta lähes inertti. Acesulfaami-K ja sukraloosi on joissakin tutkimuksissa yhdistetty suoliston mikrobiomin muutoksiin pitkäaikaisessa ja suurkulutuksessa, mutta vaikutusten kliininen merkitys on epäselvä.

Päivässä tulee ryystettyä myös vähintään kaksi isoa kupillista kahvia. Kofeiinia kertyy kahvista minimissään 2 x 200 mg, Pepsi Maxista 32 mg ja Noccosta 180 mg eli yhteensä noin 600 mg vuorokaudessa. Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen EFSA pitää turvallisena kofeiinin enimmäissaantina aikuiselle 400 mg/vrk ja kerta-annoksena 200 mg. Kofeiini lisää sympaattisen hermoston aktiivisuutta, mikä voi 1–3 tunnin ajaksi nostaa stressihormonien adrenaliinin, noradrenaliinin ja osin myös kortisolin tasoa. Tämä voi hieman nostaa sykettä ja verenpainetta, lisätä vireyttä ja tehostaa rasvahappojen vapautumista rasvakudoksesta verenkiertoon. Lisääntynyt rasvahappojen mobilisaatio tukee rasva-aineenvaihduntaa ja on metabolisesti yhteensopiva paaston kanssa, sillä se edistää rasvan käyttöä energianlähteenä.

Hankala päivä kaiken kaikkiaan, mutta tämä oli ollut odotettavissa. Kroppa on nyt metabolisessa siirtymävaiheessa. Energiantuottojärjestelmä on edelleen vaihtumassa glukoosipainotteisesta rasva- ja ketonipainotteiseksi, mutta sopeutuminen ei ole vielä valmis. Iltapäivällä muistin, että D-vitamiinia ja maitohappobakteereita löytyy kodin lääkelootasta purutabletteina. Mutustelin kumpaakin laatua lievät yliannostukset ja iloitsin suuresti joka puraisusta. Illalla kaupassa käydessäni tuntui, että hajuaisti toimi tavallista tarkemmin. Erotin monenlaisten leipien ja leivonnaisten tuoksuja ja keksiosaston pakkaukset tuntuivat suorastaan puhaltavan aromeja suuntaani. Kotiin palatessa vietin hetken tampaten lumimyräkän jäljiltä umpeutunutta polkua ja tunsin, miten viimeisetkin voimanrippeet pakenivat jäsenistäni.

3. Paastopäivä. Normaalit yöunet ja kohtalaisen virkeä olo kolmannen paastopäivän aamuna. RR 130/71, leposyke 51 ja paino rahtusen taas laskenut. Aamupäivällä paleli niin, että vetäydyin peiton alle kooman kaltaiseen tilaan noin tunniksi. Juurikin tällaisten tapausten mahdollisuuden varalta olin ajoittanut paaston talvilomaviikolle. Oli oikeastaan mukava käpertyä hämärään makuuhuoneeseen, lämpimän peiton alle… kunnes heräsin vasemman pohkeen kramppiin. Se oli varsin kivulias, niin voimakas, että jouduin oikealla jalalla painamaan vasemman koiven suoraksi patjaa vasten. Sitten viiden minuutin kuluttua pohje oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Elektrolyyttitasapaino ei ilmeisesti ole aivan optimaalinen. Veikkaisin krampin aiheuttajaksi mieluummin natriumin kuin magneumin puutetta. Paaston aikana insuliinitason lasku lisää munuaisten natriumin eritystä, mikä pienentää plasmatilavuutta ja heikentää lihassolujen sähköistä stabiliteettia. Kun diastolinen verenpaine on samanaikaisesti selvästi laskenut, se voi viitata suhteelliseen natriumin ja nestetilavuuden niukkuuteen, mikä voi altistaa äkilliselle pohjekrampille levossa. Magnesiumin puute puolestaan yhdistetään toistuviin yöllisiin kramppeihin. Magnesiumperäisiin kramppeihin voi liittyä myös lihasnykäyksiä ja pysyvää kireyden tunnetta lihaksessa, eikä diastolisen paineen lasku kytkeydy niihin.

Lisäsin 0,5 ml ylimääräistä suolaa päivän jäljellä oleviin elektrolyyttijuomiin riittävän natriumin saannin varmistamiseksi. Sitten ylenpalttisen suolaisuuden taltuttamiseksi lisäsin myös teelusikallisen sitruunamehua, jonka matkassa juomiin päätyi noin 1 kcal, mutta sen vaikutus paaston metaboliaan on käytännössä mitätön, mitä tulee kalorimäärään ja insuliinivaikutukseen.

Aamupäivän kooma vaihtui iltapäivään mennessä mielen vireydeksi. Nälän tunnetta ei koko päivänä, mutta yleistä fyysistä voimattomuutta jonkin verran. Päivänvalon hiipuessa tein tunnin kävelylenkin kauppareissun yhteydessä. Keskinopeudeksi tuli 4,5 km/h eli hieman tavanomaista hitaammin tuli tassuteltua. Lenkin loppua kohden voimavarat tuntuivat jopa lisääntyvän, mikä liittynee siihen, että kolmantena paastopäivänä ketoaineiden tuotanto on jo selvästi noussut ja aivot saavat tasaisempaa energiaa kuin aamun siirtymävaiheessa. Kevyt liikunta aktivoi sympaattista hermostoa, vapauttaa rasvahappoja ja lisää ketoaineiden muodostusta. Vastaavasti energian saatavuus paranee lenkin edetessä ja vireystila kohenee.

Ulkoilulle oli virkistävän happihypyn lisäksi myös aineenvaihdunnallinen peruste. Paaston aikana lihaskataboliaa ei voi täysin estää, mutta sen määrään voi vaikuttaa. Ensimmäiset 24–48 tuntia ovat proteiiniaineenvaihdunnan kannalta kriittisimmät, koska glukoosintuotanto nojaa vielä osin aminohappoihin. Tämän vaiheen jälkeen ketoaineiden käyttö aivoissa lisääntyy ja typpihävikki tasaantuu. Stressi voimistaa paaston aikaista proteiinien pilkkoutumista pienemmiksi peptideiksi ja aminohapoiksi. Korkea kortisoli, univaje ja kova fyysinen kuormitus lisäävät proteolyysiä enemmän kuin itse energian puute. Siksi rauhallinen liikunta, hyvä nesteytys ja riittävä natriumin saanti ovat keskeisiä lihasmassan säilyttäjiä – ne auttavat hillitsemään sympaattisen hermoston ylivirittymistä. Viiden vuorokauden paastossa keho priorisoi rasvakudoksen käyttöä, kunhan sille ei anneta syytä siirtyä ylimääräiseen stressitilaan.

Kotiin päästyäni olikin sitten kiire vessaan. Vatsassa kurisi ja myllersi ankarasti. Kolmannen paastovuorokauden vatsaoireet liittyvät useimmiten kahteen mekanismiin. Ensinnäkin maksa erittää sappea edelleen normaalisti, mutta ruokaa ei tule sitomaan sappihappoja. Ylimääräiset sappihapot päätyvät paksusuoleen, missä ne lisäävät suolen motiliteettia ja vetävät vettä suolen onteloon, mikä voi aiheuttaa vetistä ulostetta. Lisäksi paaston aikana suolaa nautitaan juomien mukana suhteellisen suurina pitoisuuksina. Itsekin olin vasta aamupäivällä lisännyt suolan määrää elektrolyyttijuomissani kramppien estämiseksi. Osmoottisen vaikutuksen seurauksena suola kuitenkin sitoo vettä suolen sisälle ja estää sen imeytymistä takaisin elimistöön.

4. Paastopäivä. Heräsin neljänteen paastopäivään kohtalaisen virkeällä mielellä kahdeksan tunnin unien jälkeen. Yöllä vessassa käydessä ja aamulla herätessä suu tuntui rutikuivalta. Se on tavallinen paaston kolmanteen ja neljänteen päivään liittyvä ilmiö ja yleensä harmiton. Plasmatilavuus on nyt normaalia pienempi ja lievä nestevaje tuntuu erityisesti yöllä ja aamulla. Lisäksi ketogeneesi voi lisätä hengityksen kuivattavaa vaikutusta. Kyse on normaalista paastofysiologiasta. Hampaiden hyvinvointiin suun kuivuminen kuitenkin vaikuttaa. Sylki huuhtoo suuontelosta bakteereja ja mahdollisia ruokajäämiä. Sen bikarbonaatit ja fosfaatit neutraloivat happoja ja palauttavat pH:n normaalille tasolle. Sylki myös "paikkaa" kiillettä siirtämällä kalsium- ja fosfaatti-ioneja takaisin hampaan pintaan. Paastossa on kuitenkin se hyvä puoli, että sen aikana ravinnosta ei saada sokeria eikä muitakaan hiilihydraatteja, mikä ehkäisee hampaiden reikiintymistä.

Aamun RR 124/68, lepopulssi 54 ja paino 73 kg. Lisäsin elektrolyyttijuomien vesimäärän neljästä viiteen desilitraan ja päätin siemailla niitä jatkossa aiempaa maltillisempaan tahtiin suolisto-oireiden välttämiseksi. Puolen päivän ja kahden elektrolyyttijuoman jälkeen sain oudon tarmonpuuskan. Kehittelin uuden proteiinipitoisen muffinssireseptin, varasin ajan hammastarkastukseen, hoidin pari työasiaa, valmistin puolukkasurvosta, järjestelin keittiötä, tulostin ja liimailin etikettejä hyvän järjestyksen nimessä moneen laatikkoon ja purkkiin, pyyhin pölyjä, suunnittelin kesäkuun GR65-retkeä ja ryhdyin pitkästä aikaa taas haeskelemaan julkaisijaa romaanin käsikirjoitukselle.

Neljännen paastopäivän kiintoisin ilmiö ei ollut kotona hääräily, vaan ilmiö nimeltä autofagia. Paaston pitkittyessä insuliini- ja aminohapposignaalit heikkenevät ja mTOR-aktiivisuus vaimenee, mikä vapauttaa autofagian jarrun. Mechanistic Target of Rapamycin eli mTOR on solun “kasvukytkin”. Kun ravintoa on runsaasti saatavilla, mTOR aktivoituu ja ohjaa solun rakentamaan uutta, valmistamaan proteiineja ja kasvamaan. Samalla solun kierrätys- ja siivousjärjestelmä jää taka-alalle. Toisaalta, kun paastotessa ravintosignaalit vähenevät, mTOR hiljenee ja solu siirtyy kasvutilasta huolto- ja korjaustilaan.

Autofagia on solun oma kierrätysjärjestelmä, jossa vaurioituneita proteiineja, mitokondrioita ja muita solurakenteita pakataan kalvorakkuloihin ja kuljetetaan hajotettaviksi lysosomeihin. Hajotetut osat voidaan käyttää uusien rakenteiden ja energianlähteiden valmistamiseen. Energiavaje aktivoi AMPK-entsyymin (AMP-activated protein kinase), joka toimii solun “energiavahtina”: kun polttoaine on vähissä, AMPK hillitsee kasvua ja edistää korjaus- ja ylläpitoprosesseja. Paastossa autofagian ajatellaan voimistuvan useissa kudoksissa, mutta ihmisillä prosessin tarkkaa voimakkuutta ja ajallista huippua on vaikea mitata suoraan.

Autofagia kuvattiin jo 1960-luvulla, kun solubiologit havaitsivat elektronimikroskoopilla rakenteita, joissa solu “söi” omia osiaan lysosomien avulla. Ilmiön molekyylinen perusta pysyi kuitenkin pitkään epäselvänä. 1990-luvulla japanilainen tutkija Yoshinori Ohsumi selvitti hiivalla tehdyissä kokeissa ne keskeiset geenit, jotka säätelevät autofagiaa, ja osoitti miten prosessi toimii solutasolla. Näiden läpimurtojen ansiosta autofagian merkitystä aineenvaihdunnassa, infektioissa ja hermostosairauksissa opittiin ymmärtämään laajemmin. Ohsumi sai löydöksistään fysiologian ja lääketieteen Nobel-palkinnon vuonna 2016.

5. Paastopäivä. Heräsin viidentenä paastopäivänä vasta yhdeksän maissa. RR 123/75 ja leposyke 48 bpm eli ensimmäistä kertaa alle 50. Systolinen paine on pysynyt melko vakaana koko ajan. Diastolinen paine on ollut laskussa, mikä lienee seurausta veritilavuuden hienoisesta vähenemisestä ja verisuonten relaksaatiosta. Leposyke on ollut lievässä laskussa viimeisten päivien aikana, mikä viitannee lisääntyneeseen parasympaattiseen aktiivisuuteen ja aineenvaihdunnan siirtymiseen rasva- ja ketoniaineenvaihduntaan. Mittaussarja viestii vakaasta fysiologisesta voinnista, eikä siinä näy merkkejä elimistön stressireaktiosta tai merkittävästä nestevajauksesta. Tämä on sopusoinnussa sen havainnon kanssa, että olen viime vuosien aikana ollut aistivinani melko sulavan vaihdon sokeritaloudesta rasvatalouteen pitkillä kävelylenkeillä.

Elektrolyyttijuomat ovat alkaneet tympäistä toden teolla. Litkujen nieleminen käy kerta kerralta vaikeammaksi. Vain yksi maku - mango-appelsiini - menee enää alas kakistelematta. Olin kaavaillut paaston kestoksi tasan viittä vuorokautta, mutta iltapäivällä viimeisetkin rippeet itsekuristani oli kulutettu loppuun. Kiersin Ísey Skyr -pussin korkin auki ja puristin persikanmakuista skyriä suuhuni. Nam! Että osasikin maistua taivaalliselta! Skyr -pussi (140 g) sisältää noin 88 kcal, 15 g proteiinia, 5,6 g hiilihydraatteja ja hyvin vähän rasvaa, joten se on sopiva ensimmäiseksi pikkuateriaksi paaston jälkeen. Valtaosa Skyrin proteiinista on kaseiinia, joka hyytyy mahalaukussa geelimäiseksi massaksi. Tämän seurauksena mahalaukun tyhjeneminen hidastuu, aminohapot vapautuvat vereen tasaisemmin ja kylläisyys kestää pidempään.

Kun vatsasta ei kuulunut minkäänlaisia vastalauseita, ryhdyin tunnin kuluttua valmistelemaan varsinaista paastonpurkuun tähtäävää syömistä, mikä kannattaa tehdä harkiten. Ruoansulatus on ollut pitkään vähäisessä käytössä. Mahalaukun tyhjeneminen, entsyymien eritys ja suoliston liike ovat tilapäisesti hidastuneet. Jos kerralla pistelee murkinaa tuulensuojaan liian paljon tai vääränlaista, seurauksena voi olla pahoinvointia, vatsakipua tai ripulia. Lisäksi paasto on tehnyt elimistöstä herkemmän verensokerin ja insuliinin nopeille muutoksille, joten suuri hiilihydraattiannos voi tuntua huonovointisuutena. Siksi paasto on turvallisinta katkaista pienellä ja helposti sulavalla annoksella, ja lisätä ruokaa vähitellen.

Lämmäytin mikrossa kaksi Silpan pinaatilla ja juustolla maustettu piirasta. Nämä pikku piiraset ovat parahultaisen energiapitoisia, sisältävät sopivasti rasvaa ja kohtuullisesti proteiinia, mutta vain vähän hiilihydraatteja. Kuitua on viitisen grammaa, mikä tukee kylläisyyttä ja suoliston toimintaa paaston jälkeen. Ensimmäisen piiraan mutustelu herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Maku oli mainio, mutta samalla panin merkille, etten oikeastaan ollut kovin nälkäinen. Tässä vaiheessa, kun elimistö on oppinut käyttämään varastorasvaa polttoaineena, syöminen vaikuttaisi olevan suurelta osin vain psykologinen tarve. Kaksi pientä piirasta tuntui isolta aterialta. Lämmöntunne levisi vatsasta koko kroppaan ja miltei koko paaston ajan jatkunut viluntunne katosi.

Paastonpurku. Paaston päättymisen jälkeen nukuin 11 tunnin yöunet. Oli mukavaa köllötellä peiton alla, kun kropan lämmöntuotanto oli taas käynnistynyt. RR 120/73, leposyke 52. Oheisen kuvan mittaussarja osoittaa, että paaston aikana elimistö siirtyi matalamman kuormituksen tilaan: erityisesti diastolinen verenpaine ja leposyke laskivat, kun taas systolinen paine pysyi melko vakaana. Tämä viittaa verisuonten vastuksen ja autonomisen hermoston aktiivisuuden vähenemiseen, mikä on linjassa paaston fysiologisten vaikutusten kanssa. Paaston purun jälkeen sekä verenpaine että syke palautuivat asteittain lähtötasolle ilman äkillisiä heilahteluja. Kokonaisuutena muutokset ovat johdonmukaisia, palautuvia ja sopivat terveeseen, hyvin siedettyyn paastovasteeseen.

Ensimmäisen paastonpurkupäivän ohjelmassa oli monta pientä ateriaa. Paaston jälkeen ruoansulatusta kannattaa herätellä lempeästi ja varovaisesti vointia kuulostellen. Jos syömisen aloittaa liian railakkaasti hiilihydraateilla, liian rasvaisella tai sokeripitoisella ruoalla, tai liian suurella annoksella, seurauksena voi olla pahoinvointia, vatsanväänteitä ja heikotusta. Lisäksi alipainoisella ja aliravitulla henkilöllä, jonka elektrolyytit eivät ole asianmukaisilla tasoilla, liittyy syömisen aloittamiseen Refeeding syndrome (RFS) -riski.

Paaston aikana keho toimii eri tavalla kuin normaalisti: insuliinitaso on matala ja elimistö käyttää energianlähteenä pääasiassa rasvaa ja ketoaineita. Samalla elimistön fosfaatin, kaliumin ja magnesiumin varastot voivat salakavalasti vähitellen huveta, vaikka verikokeissa arvot näyttäisivät vielä normaaleilta. Jos syöminen aloitetaan reippaalla määrällä hiilihydraatteja, insuliinitaso nousee nopeasti. Insuliini ohjaa sokeria soluihin, mutta samalla myös fosfaatti, kalium ja magnesium siirtyvät verestä solujen sisään. Tämän seurauksena näiden aineiden pitoisuus veressä voi laskea nopeasti liian alhaiseksi, mikä ongelmallista, koska edellä mainitus elektrolyytit ovat välttämättömiä solujen energiantuotannolle sekä lihasten ja sydämen toiminnalle.

Erityisesti fosfaatin nopea lasku voi heikentää sydänlihaksen ja hengityslihasten toimintaa. Kaliumin ja magnesiumin lasku puolestaan voi häiritä sydämen sähköistä toimintaa ja altistaa rytmihäiriöille, jotka pahimmillaan voivat johtaa sydänpysähdykseen. Lisäksi insuliini lisää natriumin ja nesteen kertymistä elimistöön, mikä voi aiheuttaa turvotusta ja kuormittaa sydäntä myös tätä kautta. Terveellä ja normaalipainoisella ihmisellä, joka on paastonnut noin viisi vuorokautta ja aloittaa syömisen rauhallisesti pienillä annoksilla, refeeding-oireyhtymä on varsin epätodennäköinen.

Paaston jälkeen voimani palasivat nopeasti. Pelasin sulkapalloa jo toisena paastonpurkupäivänä. Nyt muutama viikko myöhemmin tätä kirjoittaessani vaaka näyttää, että todellisuus ja teoreettinen laskelma rasvanpoltosta osuivat varsin hyvin yhteen. Viidessä päivässä ihonalaisesta rasvakudoksesta katosi noin kilon verran turhaa painolastia.

Via Podiensis, osa 4: Moissac - Aire-sur-l’Adour 9.-18.7.2019. Auringonkukkia ja armanjakkia.

Prologi. Ennätyshelteet kärvensivät Ranskanmaata vuoden 2019 heinäkuun alussa, joten sinnehän sitä sitten taas lähdettiin. Edessä oli neljäs retkemme Via Podiensis eli GR65-reitillä. Se on osa keskiaikaista eurooppalaista pyhiinvaellusverkostoa, joka päättyy Ranskan ja Espanjan rajalle Saint-Jean-Pied-de-Portiin. Siellä se yhtyy Camino Francés -reittiin, joka johtaa apostoli Jaakob Vanhemman haudalle Santiago de Compostelaan.

Vaellusryhmämme kokoonpano on hieman vaihdellut vuosien kuluessa. Eräänlaisen ydinryhmän ovat muodostaneet Pitkänmatkan Kävelijä, vaimo ja Tuija. Tämä kolmikko on osallistunut kaikille aikaisemmille eli vuosien 2015, 2017 ja 2018 GR65-seikkailuille. Tällä kertaa matkaan lähti myös erityinen nuoriso-osasto, Liisa ja Tipi. Pikkusiskolle GR65 on tuttu kahden vuoden takaa, Tipille kokemus olisi uusi. Lufthansa lennätti meidät Frankfurtin kautta Toulouseen. Ibis -hotellissa nukuttujen lyhyiden yöunien jälkeen kipitimme läheiselle Matabiaun rautatieasemalle. Satoi reippaasti, joten pääsin heti kokeilemaan uutta sadeviittaani. Se oli halpa ja kevyt, kertakäyttöinen malli, mutta ajoi asiansa. En kastunut ja reppukin mahtui viitan alle.

Tälle retkelle olin varustautunut uudella reppuun solahtavalla juomarakolla. Siihen mahtuu kaksi litraa vettä. Siitä voisi letkulla imaista vettä näppärästi aina janon yllättäessä. Liisa oli käyttänyt juomarakkoa aikaisemmin sekä caminolla että juoksulenkeillä, ja ylistänyt sen helppokäyttöisyyttä juomapulloihin verrattuna. Juomarakosta piisaisi vettä koko kävelypäivän tarpeiksi. Alituinen juomapullojen täyttäminen ja repusta kaivaminen olisi nyt taakse jäänyttä elämää.

Olin täyttänyt juomarakon Ibis -hotellissa ja nyt Matabiaun penkillä istuessani imaisin letkusta ensimmäisen suullisen... kuvottavaa kuravettä! Yäk! Suuhuni ryöpsähtänyt neste maistui pariin kertaan käytetyltä tiskivedeltä. En tohtinut sylkäistä sitä lattialle, en liioin vaimoni tai toisella puolella istuvan tummahipiäisen muorin päälle, joten pakotin liemen alas kurkustani. Jokin oli mennyt pieleen. Tällaista kuravettä joisin vain äärimmäisessä hädässä. Kotvan asiaa fundeerattuani paikansin makuvirheen todennäköisen aiheuttajan. Olin lähtötohinassa unohtanut huuhdella juomarakon, mutta tekisin sen heti seuraavassa majapaikassa.

1. Kävelypäivä tiistai 9.7. Moissac - Pommevic. Juna saapui Moissaciin puolen päivän jälkeen. Sade oli jäänyt Toulouseen ja aurinko porotti. Vain muutamaa päivää aikaisemmin lämpötila oli kohonnut Etelä-Ranskassa yli 40 asteeseen. Nyt se oli laskenut 30 asteen hujakoille. Sääennusteen mukaan illemmalla niskaamme lankeaisi rankkasade. Myös ukkosrintama kulkisi seudun yli, mikä sai vaimon ja Tuijan muistelemaan edellisen reissun dramaattista yöpymistä jurttamajoituksessa. Pistäydyin apteekissa ostamassa aurinkovoidetta. Se oli turkasen kallista suomalaiseen hintatasoon verrattuna. Ranskassa apteekeilla on yksinoikeus aurinkovoiteiden myyntiin ja hinta on monopoliaseman mukainen. Uudet alushousut hankasivat hankalasti. Laastaroin nivustaipeeni pizzerian vessassa.

Polulle pääsimme kolmen jälkeen. Tai pikemminkin kyseessä oli kävelijöiden valtatie. Se oli leveä, tasainen ja pinnoitettu asfaltilla. Reitti seurasi vuonna 1856 valmistuneen Canal Latéral á Garonnen uomaa ja sitä varjostivat valtavat ikivanhat vaahterat. Ne jököttivät kanavan molemmin puolin säännöllisin välein kuin hiljaisten vartiomiesten rivistö. Tuulenpuuskat pudottelivat kaarnan kappaleita kulkijoiden päälle. Koko päivän aikana kohtasimme vain muutaman ihmisen.

Päivätaival vaikutti erinomaisen selkeältä ja helpolta. Uutuudenviehätys karisi kuitenkin nopeasti. Reitillä ei ollut nousuja tai laskuja, ei suunnan vaihdoksia eikä ylipäänsä mitään mielenkiintoista sen jälkeen, kun katse oli tottunut sinänsä kauniiseen näkymään. Kaikki toistui samanlaisena askel askeleelta, vaahtera vaahteralta, kilometri kilometriltä. Ainoastaan kanavan sulkuportit toivat hieman vaihtelua yksitoikkoisuuteen.

Yksitoikkoisen maiseman lisäksi myös mieleni oli musta. Olin odottanut tätä retkeä puurtaessani raskaassa työssä koko alkukesän. Mutta nyt jostain syystä en kokenutkaan sitä innostuksen ja vapauden tunnetta, sitä uuden ja erilaisen kohtaamisen kutkuttavaa odotusta, joka yleensä liittyy ulkomaille matkustamiseen ja aivan erityisesti patikkaretkiin vieraissa maisemissa. Mulkoilin synkein mielin loputtoman pitkältä vaikuttavaa kanavaa ja vanhoja vaahteroita. Mitä järkeä koko hommassa oli? Tunsin jo rasituksen jaloissani, vaikka olin kävellyt vasta muutaman kilometrin. Kaikki tuntui vaivalloiselta, turhalta ja tympeältä.

Juna porhalsi ohitsemme kanavan toisella puolella. Sitten vastaamme käveli koiraa ulkoiluttava nainen. Kultainennoutaja istahti maahan kuin olisi huomannut kamerani ja toivoi nyt pääsevänsä valokuvamalliksi. Napsautin virran kameraan ja tarkensin koiran ruskeisiin silmiin. NAPS! Kultainennoutaja oli viime hetkellä muuttanut mieltään. Se ei halunnutkaan tulla kuvatuksi ja oli kierähtänyt emäntänsä suuntaan. Tuijotin typertyneenä kameran näyttöä. Siinä oli kuva koiran keskivartalosta. Pää ja takalisto olivat leikkautuneet pois. Valokuva oli niin täydellisen epäonnistunut, että se alkoi naurattaa.

Kotvan kuluttua rantatörmän tuntumassa viiletti sudenkorento. Se teki ilmassa monimutkaisia kuvioita. Välillä se pysähtyi tarkkailemaan tilannetta ja kiihdytti sitten taas uskomattomaan vauhtiin. Kaivoin taas kamerani esiin. Yritin pyydystää sudenkorennon sen näyttöön, mutta ilmojen vauhtiveikko kiisi sinne tänne aivan liian nopeasti. Sitten tapahtui monta asiaa samanaikaisesti. Sudenkorento pysähtyi levitoimaan parin metrin päähän, juuri siihen kohtaan aika-avaruutta, missä kultaiset auringonsäteet tunkeutuivat läpi vaahteroiden lehvästön. Samalla hetkellä löysin sudenkorennon kameran näyttöön. Supernopea tarkennus ja NAPS! Tuijotin valokuvaa ällistyneenä. Kameran tarkennusautomatiikka oli toiminut loistavasti. Sudenkorennon suonikkaat takasiivet olivat kuvassa jähmettyneet yläasentoonsa. Hyönteisen pitkä outo vartalo hehkui koboltinsinistä valoa.

Kultaisennoutajan ja sudenkorennon kuvaaminen puhalsi synkän pilven pääni päältä. Ensin hupaisa epäonnistuminen ja sitten ällistyttävä onnenkantamoinen. Askeleeni kävivät keveiksi, vaikka mikään ei oikeastaan ollut muuttunut. Jopa viivasuora kanava polun oikealla puolella alkoi taas näyttää viehättävältä. Vasemmalla puolella virtasi Biskajanlahteen virtaava Garonne -joki. Kaukana edessä vasemmalla kohosivat Golfechin ydinvoimalan kaksi jäähdytystornia. Ohitimme invalidien kalastuspaikan, missä maa vietti loivasti joenrantaan. Kaiteet estivät pyörätuoleja molskahtamasta jokeen. Infotaulussa kerrottiin, että Garonnessa elää mm. monneja, joiden tiedetään suotuisissa oloissa kasvavan jopa nelimetrisiksi vonkaleiksi.

Kapteenin silta, Pommevic

Reilun kolmen tunnin patikoinnin jälkeen saavuimme Pont du Capitainen eli Kapteenin sillan luo. Kipitimme sitä pitkin läheiseen Pommeviciin, jonka motellista olimme varanneet huoneet seuraavaksi yöksi. Sääennusteen lupaama rajuilma ei ollutkaan puhjennut. Rankkasateen välttämisen toivossa olimme jättäneet tauot pitämättä ja rasitus tuntui nyt jaloissa. Tuijan lonkkia oli alkanut kolottaa. Ryhdyimme selvittelemään seuraavien päivien majapaikkoja. Vuoden 2013 opaskirjasta ei ollut apua. Monet siinä mainituista hostelleista eivät olleet enää toiminnassa tai ainakin puhelinnumerot olivat vaihtuneet.

Viereiseen pöytään istahtanut sveitsiläinen muori toisti jo edellisellä reissulla kuulemamme neuvon hankkia ranskankielinen Miam Miam Dodo -opaskirja, joka päivitetään vuosittain ajan tasalle. Tipi latasikin Miam Miam Dodo -sovelluksen puhelimeensa ja majapaikkoja alkoi löytyä. Baarimikko soitteli niihin pyynnöstämme, mutta tuloksetta. Missään ei ollut tilaa. Lisäksi monet paikoista olivat kiinni omistajien lomien vuoksi. Yksi Gîte d'étape oli vain hetkeä aikaisemmin pistänyt oven säppiin, kun omistajapariskunnan tyttären synnytys oli käynnistynyt.

Majapaikan etsiminen lykättiin seuraavaan päivään. Siirryimme ravintolan puolelle. Päivän menusta valitsin alkupalaksi pariisilaisen salaatin, pääruoaksi turskaa ja perunoita. Turska maistui turskamaisen mauttomalle, mutta kastike oli makoisaa. Lainasin Bepanthen -voiteen Liisalle hiertymien hoitoon ja kevensin samalla näppärästi seuraavan päivän kantamustani 30 grammalla. Ulkona oli alkanut ripsimään vettä, mutta varsinainen rajuilma oli peruttu.

2. Kävelypäivä keskiviikko 10.7. Pommevic - Lectoure. Huone oli siisti ja niin lämmin, etten kaivannut edes lakanaa peitoksi yöllä. Aamupalaksi halkaisin patongin ja täytin sen kinkulla ja juustolla. Sitten halkaisin voisarven ja valutin puolikkaiden päälle punaherukkahilloa. Palanpainikkeeksi jugurttia, appelsiinimehua ja kupillinen automaattikahvia. Edellisen päivän rasitukset olivat unohtuneet yön aikana. Yhdeksän jälkeen laittauduimme taipaleelle vailla tietoa seuraavasta majapaikasta. Olin aamulla huuhdellut ja täyttänyt juomarakkoni, ja asentanut sen omalle paikalleen reppuun selkääni vasten. Vähän matkaa käveltyäni imaisin juomarakon letkua nauttiakseni virvoittavasta vedestä. Sain aikaiseksi vain alipaineen, joka ahnaasti imaisi kieleni kärjen letkuun. AUTS! Jokin oli tukkinut letkun.

Tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Espalaisiin. Kylän pääkadulla kasvavat puut oli muotoiltu sylinterin muotoisiksi. Ne näyttivät kepin nokkaan isketyiltä vihreiltä ämpäreiltä. Kirjakaupan vieressä nökötti patonkiautomaatti. Kirkkopuiston varjossa työnsin käteni repun uumeniin ja tunnustelin juomarakon letkua. Se oli irronnut juomarakon alaosan liittimestä. Repun ahtaudessa en saanut työnnettyä letkua paikalleen. En liioin jaksanut kaivaa koko juomarakkoa esiin, joten turvautuisin myös toisena kävelypäivänä juomapulloihin.

Ylitimme Garonnen pitkin tien D11 siltaa. Vielä edellisenä kesänä se oli ollut jalankulkijoiden näkökulmasta oikea surmanloukku. Nyt sillan toiseen laitaan oli aidattu kävelijöille oma kapea kulkuväylä. Sisiliskot loikoilivat auringossa sillan kaiteilla. Vastarannalla kurkistimme karoliinisella kaudella rakennettuun Pyhän Katariinan kappeliin.

Kapusimme kukkulan laelle Auvillariin. Ihastelimme pyöreää hauskan näköistä kauppahallikatosta ja piipahdimme kirkossa. Tuija ja Tipi lähtivät turisti-infoon selvittämään seuraavaa yöpaikkaa. Me muut jäimme ravintolan terassille siemailemaan kylmiä juomia. Puolen tunnin kuluttua Tuija ja Tipi palasivat voitonriemuisena. Majatalo oli löytynyt! Sinne tosin olisi niin pitkä matka, että päivän viimeiset kilometrit täytyisi taittaa autokyydillä.

Taival jatkui mukavan vaihtelevana. Maisema kumpuili ympärillämme vehreänä ja hedelmällisenä. Pelloilla kasvoi heinää, maissia ja outoja suippolehtisiä juttuja. Auringonkukkapellot levittäytyivät silmän kantamattomiin. Osan ajasta kävelimme edelleen asfaltilla, mutta välillä reitti vei meidät pehmeälle nurmelle ja metsäpoluille. Ensimmäisen päivän tavoin Liisa ja Tipi karkasivat taas kauas edelle. Jossain vaiheessa harhauduin punavalkoisin tunnuksin merkityltä reitiltä. Jatkoin tienlaitaa pitkin suuntaan, jonka arvelin oikeaksi. Kotvan kuluttua vaimo ja Tuija tupsahtivatkin eteeni metsäpolulta.

Bardiguesissa pysähdyimme lounaalle maalaisravintolaan, joka oli täynnä paikallisväestön puheensorinaa ja keittiöstä leijailevia ruoka-annosten tuoksuja. Sain eteeni lautasen, johon oli rakennettu viehättävä asetelma turskafileestä, vihreistä pavuista ja pitkulaisiksi leikatuista vihanneksista. Salin toisella puolella tarjoilijanuorukainen räsäytti lasisen vesikannun pirstaleiksi kivilattialle. Jälkiruoaksi pöytään ilmestyi kulhollinen pikkukiviä... ei vaan kiviksi naamioituja suklaakonvehteja. Kaadoin vesikarahvista juomapullot täyteen kylmää vettä. Vaimo ja Tuija jäivät vielä ravintolaan, kun jatkoin matkaa. Tuija evästi pitämään kännykän päällä, jotta päivän lopputaipaleen kuvioiden sopiminen onnistuisi.

Tunteroisen talsittuani saavuin Saint-Antoinen autioon kylään. Ketään ei näkynyt. Koska avointa kahvilaakaan ei löytynyt, jatkoin matkaa eteenpäin taukoa pitämättä. Lämpömittari näytti 35 astetta. Join pullollisen vettä. Hepokatti hyppäsi eteeni asfaltille, sirautti muutaman kerran ja katosi. Kylän laidalla oli Pyhän Antoniuksen patsas. Kirkkaanpunainen viittaan pukeutunut muhkeapartainen hahmo nojasi kävelykeppiin. Pyhää Antoniusta pidetään luostarijärjestelmän ja ensimmäisen varsinaisen kristillisen luostarin perustajana. Pyhä Antonius on paitsi Saint-Antoinen kylän, myös Johanniittain ritarikunnan, amputoitujen, erakkojen, eläinten, epileptikkojen, teurastajien, kotieläinten, munkkien, ihotautien, ihottumien, taudeista vapautumisen, hautausmaiden, haudankaivajien ja korientekijöiden sekä harjojentekijöiden suojeluspyhimys.

Jatkoin eteenpäin ”Rue des Pélerins” eli pyhiinvaeltajien katua pitkin. Leikkuupuimuri korjasi viljaa Saint-Antoinen kylän viereisellä vainiolla ja nostatti ilmaan mahtavan pölypilven. Perhoset lepattivat tienpientareen nuupahtaneissa kukissa. Puolentoista tunnin lisäpatikoinnin jälkeen saavuin Flamarensiin. Vesipulloni olivat tyhjiä. Tähyilin joka suuntaan etsien avointa kahvilaa, mutta täälläkin vietettiin siestaa. Kylän toisella laidalla naisen pää pilkahteli pihamuurin takaa. Pyysin vettä. Nainen keskeytti uima-altaan siivoamisen ja ohjasi minut talon keittiöön, missä iäkkäämpi mies viittasi hanan suuntaan. Join ensin ahnaasti ja täytin sitten pulloni loppumatkaa varten. Mies kertoi työskennelleensä aikaisemmin Brysselissä ja kävelleensä sieltä Jerusalemiin. Patikkaretki oli kestänyt viisi kuukautta.

Päivän kävelyosuus jatkuisi vielä nelisen kilometriä läheiseen Miradouxin kylään. Siellä toivottavasti tavoittaisin myös kärkijoukkona rientäneen nuoriso-osaston. Miradouxista olisi sitten vielä viitisentoista kilometriä Lectoureen, josta olimme varanneet huoneet lystikkäästi nimetystä Hôtel de Bastardista. Yhtämittainen kävely alkoi taas tuntua jaloissa, joten aloin kuunnella äänikirjaa. Hyvä tarina saa väsymyksen unohtumaan.

Niskaa kuumotti. Ennen reissua ostamani Tierran lippalakki oli varustettu irrotettavalla aurinkosuojalla. Sen oli tarkoitus suojata niskaa paahteelta. Idea oli hyvä, mutta lakin reunasta roikkuva irrotettava aurinkosuoja oli hieman liian pieni ja kevyt. Suoja ei ulottunut riittävän alas ja pienikin tuulenvire puhalsi sen pois paikaltaan. Lisäksi aurinkosuoja oli niin kapea, ettei se suojannut pään sivuja nimeksikään. Aikaisemmilla reissuilla olin vain kastellut ohuen huivin ja asetellut sen sitten roikkumaan lippalakin alle. Vanha konsti ei ehkä ollut yhtä tyylikäs kuin Tierran systeemi, mutta se oli toiminut paljon paremmin ja märkänä myös viilentänyt mukavasti. Lisäksi huivia saattoi käyttää reissulla muihinkin tarkoituksiin ja se oli helppo pestä.

Saavuin Miradouxiin kuuden maissa. Liisa ja Tipi siemailivat kylmää valkoviiniä varjossa puun alla. Tiedokseni saatettiin että a) vain pienen aukion toisella laidalla sijaitseva puoti oli auki, mutta että sieltä saikin sitten kaikenlaista, viiniäkin ja b) kukaan ei ollut kotvaan tiennyt liikkeistäni, mikä oli aiheuttanut huolestumista. Vaimoon kannattaisi kuulemma ottaa yhteyttä pikapuoliin. Kaivoin kännykkäni repusta. Hupsis. Laite oli unohtunut äänettömälle. WhatsUpissa oli monta huolestunutta viestiä ja puheluyrityksiäkin oli muutama.

Liisa ja Tipikin olivat jo saaneet kyllikseen kävelystä ja puodin pitäjä soitti meille taksin. Sen saapuminen kestäisi kotvan, joten minäkin kävin hakemassa kylmää juotavaa. Puun varjossa oli mukava istuskella, paitsi että ylhäältä varisi niskaamme valkeita kirvan kaltaisia öttiäisiä. Taksi saapui ja kuljetti meidät yhdessä vilauksessa Lectoureen. Vaimo oli saapunut sinne jo aikaisemmin. Kuuntelin nuhdesaarnan pää riipuksissa.

Valmiina illalliselle

Vaimo ja Tuija olivat saapuneet Saint-Antoineen vähän sen jälkeen, kun olin ohittanut autiolta vaikuttaneen kylän. Sisarukset olivat löytäneet majatalon, jota remontoitiin parhaillaan ja joka oli tarkoitus avata GR65:n kulkijoiden käyttöön muutaman viikon kuluttua. Omistajapariskunta oli valitellut, ettei heillä ollut juuri mitään tarjottavaa. Jostain oli kuitenkin löytynyt vettä, kylmät kolajuomat ja tuoretta kahvia. Virvokkeet olisivat emännän mielestä maksaneet vain viisi euroa. Tuija oli arvioinut käyväksi hinnaksi kympin, jonka emäntä pienen tinkaamisen jälkeen suostui vastaanottamaan. Emäntä oli epäillyt, ettei taksia löytyisi ja oli tarjoutunut kuljettamaan sisarukset Lectoureen omalla autollaan. Maksua kyydistä hän ei ollut suostunut ottamaan, vaikka ajomatkaa oli kertynyt yhteensä yli 50 kilometriä.

Illallispaikka löytyi Lectouren pääkadun varrelta. Tilasin välimerellisen salaatin ja palan painikkeeksi paikallista punaviiniä. Digestiiviksi tietenkin armanjakkia, sillä oltiinhan nyt kyseisen juoman kotiseudulla. Liisa ja Tipi kertoivat törmänneensä päivällä outoon ja epämiellyttävään tilanteeseen. Polun viereen oli pysäköity auto, jonka kuljettajan puoleinen ovi oli jätetty auki. Kuljettajan istuimella oli istunut miekkonen housut kintuissa ja patonki tanassa. Naiset eivät olleet innostuneet alkukantaisesta maskuliinisuuden esittelystä, vaan olivat kiiruhtaneet sukkelasti paikan ohi.

3. Kävelypäivä torstai 11.7. Lectoure - Castelnau-sur-l'Auvignon. Tuhdin aamupalan jälkeen piipahdimme viereisessä katedraalissa. Se oli omistettu pyhimyksille Gervasius ja Protasius. Nämä suurikouraiset kaksoisveljekset olivat marttyyrin poikia ja menettivät päänsä ilmeisesti keisari Neron hallituskaudella. Myöhemmin Frederik I Barbarossan neuvonantaja Rainald von Dassel kähvelsi osan pyhimysten reliikeistä Milanosta Breisachiin. Katolisessa perinteessä pyhimysveljekset liittyvät erityisesti sääilmiöihin. Ranskalaisilla ja saksalaisilla maanviljelijöillä on sanonta: ”Jos Pyhän Gervasiuksen päivänä sataa, niin sade jatkuu 40 päivän ajan.”

Cathédrale St. Gervais et St Protais, Lectoure

Reittimerkinnät johdattivat meidät Armagnacin kreivien keskiaikaiseen tyyssijaan. Kalkkikivikalliolla kohoava linna rakennettiin aikoinaan valloittamattomaksi linnoitukseksi. Myöhemmin se muutettiin sairaalaksi, jonka toiminta loppui 2014. Linnanmuureilta avautui vavisuttavan kaunis näkymä Gersin jokilaaksoon. Laskeuduimme alas Lectouren kukkulalta ja ylitimme rautatien. Ruostuneet kiskot olivat heinien peitossa.

Näkymä Lectouren kukkulalta

Kävelimme vähän matkaa tien reunassa, sitten pääsimme metsäpolulle. Ylitimme pienen 1700-luvulla rakennetun kivisillan. Edelliseltä päivältä tutut auringonkukkapellot levittäytyivät eteemme heti aamusta. Reitille ilmestyi uudenlaisia opasteita. Joku oli spreijannut maahan oransseja nuolia. Ne näyttivät ohjaavaan samaan suuntaan kuin punavalkoiset viralliset opasteet ja erottuivat hyvin. Näiden uusien reittimerkintöjen tekijä oli huomioinut myös turvallisuusnäkökohdat. Esimerkiksi polun poikki kulkeva ja koholla oleva puunjuuri oli värjätty oranssiksi, jottei kukaan siihen suotta kompastuisi.

Liisa ja Tipi olivat taas kirmanneet kauas edelle. Puuskutin ylös loivaa ylämäkeä. Mäen laella olisi Espazot ja ennakkotietojen mukaan siellä olisi myös jonkinlainen kahvila tai ravintola. Hiki virtasi, vaikka aamupäivällä helle ei ollutkaan vielä pahimmillaan. Kalvavasta janontunteesta huolimatta päätin olla juomatta ennen taukopaikkaa. Mäkeä ylös kavutessani saisin kehitettyä janon huippuunsa ja sitten sammuttaisin sen kylmällä oluella Espazotissa. Melkein jo tunsin virvoittavan mallasjuoman maun suussani... paitsi, että Espazotin baari olikin suljettu.

Mulkoilin kiukkuisena Les Croqueurs de Salades -ravintolan ”Fermé” -kylttiä. Tilanne oli harmillinen, joskaan ei katastrofaalinen. Olin aamulla hylännyt juomapullot hotelliin ja nyt minulla oli vettä vain juomarakossa. Siihen mahtui kaksi litraa eli minulla oli juotavaa neljän juomapuollollisen verran. Se riittäisi hyvin koko päiväksi. Edellisenä iltana olin tutkinut letkun ja juomarakon välistä liitosta ja todennut sen taitavasti suunnitelluksi. Liitoskohdassa olevan mötikän saattoi pyöräyttää haluamaansa suuntaan, niin ettei letkun lukituksen avaava painike toimisi vahingossa kuten edellisenä päivänä oli tapahtunut. Aamulla reppua pakatessa olin asetellut letkun huolellisesti siten, että se ei voisi irrota vahingossa.

Imaisin juomaletkua ...ja sain taas aikaan vain alipaineen, joka kiskaisi kieleni kärjen letkun sisään. AUTS! Epäuskoisena imaisin uudestaan. AUTS! Sama juttu. Vesi ei virrannut. Suuni pysyi kuivana. Janoni ei sammunut. Laskin repun maahan ja ujutin käteni juomarakon pohjaventtiilin luo. Letku oli kiinni kuten pitikin. Se ei ollut mitenkään hankalasti mutkalla tai painunut lyttyyn mistään kohdasta. Kaikki näytti olevan kunnossa. Kävelin vähän matkaa eteenpäin ja saavuin teiden risteykseen. Varjossa puun alla oli kuin tilauksesta pöytä ja pari penkkiä. Edellisestä päivästä viisastuneena varmistin, että puhelimessa oli äänet päällä ja naputtelin matkaseurueelle tiedon sijainnistani. Ohi huristeli henkilöauto takaluukku taivasta kohti sojottaen. Kuuma ilma väreili asfaltin yläpuolella.

Irrotin juomarakon repusta ja letkun juomarakosta. Pyörittelin, vääntelin, tutkin ja kääntelin yksinkertaista systeemiä perin juurin kummissani. Imaisin letkusta ...ja sain suuni täyteen raikasta vettä! Jopas jotakin! Imaisin uudestaan ja sain lisää vettä juodakseni. Olin huomaamattani tehnyt jotain, mikä oli saanut laitteen toimimaan. Tyytyväisenä sulloin juomarakon takaisin reppuun. Vähän matkaa jäljessäni kävelleet Vaimo ja Tuijakin saapuivat taukopaikalle. Papparainen ajeli niityllä ikivanhalla traktorillaan. Risteykseen oli pystytetty kivinen ”Croix de la Justice” eli ”Oikeuden risti”.

Kauris loikki metsästä niitylle. Se ei ollut huomannut meitä, joten otin varovasti kamerani esiin ja aloin hiipiä lähemmäksi. Juuri kun olin pääsemäisilläni riittävän lähelle kännykkä kilautti merkkiäänen. Viestinnän onnistumisen varmistamiseksi olin laittanut äänet niin kovalle kuin mahdollista. Kauris otti jalat alleen. Onneksi sain otettua yhden kuvan vähän etäämpää.

Tunnin käveltyämme saavuimme Marsolaniin. Kirkon vieressä sijaitseva baari oli auki. Istahdin sisälle, missä oli hieman vilpoisempaa kuin ulkona, ja tilasin oluen. Naisväki asettautui terassille päivänvarjon alle nauttimaan kevyttä lounasta. Ryhdyin kirjaamaan muistiin reissun vaiheita. Kotvan kuluttua sain lahjoituksena naisväen annoksista syömättä jääneitä ranskanpottuja. Se sopi mainiosti. Näillä näkymin seuraava mahdollisuus ansiotyöhön koittaa vasta seuraavana kesänä, joten ilmainen murkina kelpaa aina.

Aamulla olimme sopineet tapaavamme La Romieussa. Sinne olisi matkaa vielä kuutisen kilometriä. Sieltä olisi sitten tarkoitus jatkaa porukalla majapaikkaan, joka sijaitsisi jonkin verran syrjässä GR65:n reitiltä. Nyt näytti kuitenkin ilmeiseltä, että nuoriso-osasto joutuisi vartomaan meitä hitaampia kulkijoita turhan kauan. Vaimo kertoi lähettäneensä viestin, että Liisa ja Tipi voisivat halutessaan jatkaa majapaikkaan. Toistin viestin sisällön omin sanoin osoittaakseni, että olin kuunnellut vaimoa huolellisesti, enkä vain mekaanisesti toistanut rouvan sanoja. Pian kävi kuitenkin selväksi, että olin menetellyt väärin ja röyhkeästi, kun en ollut hyväksynyt vaimon käyttämiä sanoja sellaisinaan, vaan olin korvannut ne omillani.

Lampsiessani alamäkeä Marsolanista huomasin puun, jonka oksilla kasvoi pieniä punaisia marjoja. En tunnistanut niitä, mutta ne olivat juuri sopivan kokoisia heitettäviksi. Nakkasin kolme marjaa edellä astelevaa vaimoa kohti. Ne sujahtivat ohi ja jatkoivat sitten matkaansa pomppien ja kierien mäkeä yhä alemmaksi kunnes katosivat pientareen pöpelikköön. Marjat saivat vaimon kuitenkin säpsähtämään ja kirvoittivat ilmoille kommentin, josta en enää erottanut suuttumusta. Äänensävyn perusteella arvelin viestintäkonfliktin olevan ohi.

Iso valkoinen koira seurasi kulkuani pysytellen säntillisesti tien viereisen tontin alueella. Ohitin mehiläistarhan ja ainakin miljoona pyöreää heinäpaalia. Sitten taas viinitarhojen suorat rivit juovittivat maisemaa. Vaimo ja Tuija jäivät jälkeeni, vaikka en kävellyt kovin nopeasti. Alituinen juomapullojen onkiminen repuista ja puskapissatauot hidastivat sisarusten kulkua. Liisa ja Tipi olivat jo ennättäneet majapaikkaan ja lähettivät oikaisuvinkin matkapuhelimeeni. Käynnistin Googlen karttasovelluksen ja lopetin reittimerkkien kyttäämisen. Vähän ennen majapaikkaa törmäsin betoniseen lammikkoon, joka oli täynnä sammakoita. Ne molskahtelivat huppeluksiin lähestyessäni. Oliko tässä nyt aito ranskalainen sammakkofarmi?

”La Rose des Vents” Gîtes et chambres d’hôte osoittautui tyhjäksi. Ketään ei näkynyt. Huhuilin muutamat bonjourit tuloksetta. Astuin empien sisään avoimesta ovesta. Sitten yläkerrasta kantautui tutun kuuloista puhetta. Liisa ja Tipihän ne siellä. Pikkusisko näytti huoneen, johon voisin majoittua. Pyykkäsin ja kävin suihkussa. Sillä välin paikalle ilmestyivät myös puoli-italialainen emäntä Patricia ja apuna hääräilevä portugalilainen Rose. Googlen kääntäjän avulla sain selville, että päivällinen olisi seitsemältä ja ruokapaikkaan pitäisi körötellä autolla muutama kilometri. Patricia ilmoitti noutavansa vaimon ja Tuijan, jotka olivat siinä vaiheessa ennättäneet vasta Romieuhun. Istahdin Liisan ja Tipin kanssa Rosen autoon. Myös Patrician lapsenlapsi, virnistelevä Loona-tyttönen mönki takapenkille.

”La Rose des Vents” Gîtes et chambres d’hôte

Rose ajoi erinomaisen reipasta vauhtia pienillä mutkaisilla teillä. Loona jökötti turvaistuimessa, mutta ilman turvavöitä. Kotvan kuluttua pysähdyimme pyhiinvaeltajien majatalon pihalle. Paikan nimi ”Le Champ d'Etoiles” tarkoittaa tähtikenttää. Isäntänä toimiva Pierre arveli aterian maistuvan, sillä sen suunnittelussa oli ollut apuna jonkin sortin huippukokki. Pierren vaimo hääräili keittiössä. Pitkä ruokapöytä oli katettu majatalon pihalle valtavien puiden alle. Lautasten lukumäärän perusteella illalliselle osallistuisi reilun tusinan verran GR65:n kulkijoita.

Alkupalalautanen

Yksi juttu, mitä ravintolaruokailulta odottaa, on sellaisten murkinoiden esiinmarssi, joita ei itse osaa tai viitsi kotioloissa ryhtyä valmistamaan. Tässä suhteessa illallinen täytti odotukset, vaikkemme varsinaisesti missään ravintolassa olleetkaan. Alkuruokalautasen täyttivät couscous, linssi, punajuuri, retiisi, hummus ja leipäpala. Sitten pääruoaksi kanaa, riisiä ja haudutettuja kesäkurpitsasiivuun kietaistuja vihanneksia. Jälkkäriksi iso palanen suklaakakkua, jota tarjoiltiin erään pyhiinvaeltajan 70-vuotissynttäreiden kunniaksi.

Pierre kertoi tavanneensa kroatialaisen vaimonsa edellisenä kesänä caminolla. Ensimmäiset kahdeksan päivää Pierre oli kävellyt syömättä mitään. Aamukahvi oli ollut hänen ainoa nautintonsa. Vettä oli kulunut paljon. Pituutta ensimmäiselle ravinnottomalle päivätaipaleelle oli kertynyt parikymmentä kilometriä. Sitten päivämatkat olivat kasvaneet yli 30 kilometrin mittaisiksi. Kamalinta oli ollut nuuhkia majapaikkojen keittiöistä leijuvien ruokien aromeja. Niinpä Pierre olikin aina hipsinyt suoraa päätä nukkumaan. Viidentenä päivänä paasto ja fyysinen rasitus olivat alkaneet vaikuttamaan hermoston toimintaan ja Pierre oli alkanut säpsähtelemään jopa pikkulintujen ääniä.

4. Kävelypäivä perjantai 12.7. Castelnau-sur-l'Auvignon - Condom. Aamulla taipaleelle lähtö kesti tavallista pitempään. Patricia ja Rosa kyselivät Suomesta, talvesta ja joulupukista. Kartasta katsottiin mistä kukin oli kotoisin. Rosa oli asunut Ranskassa jo neljännesvuosisadan. Hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta kyllästynyt työhön liittyvään matkustamiseen. Patricia vietti tovin puhelimessa ja sai varattua meille kaksi uutta yöpaikkaa. Sitten oli aika jatkaa matkaa. Ojensin käteni, mutta se ei sopinut Patricialle, joka hyvästeli ranskalaiseen tapaan poskisuudelmin.

Patricia ja Rosa

Liisa ja Tipi päättivät tehdä ylimääräisen mutkan La Romieuhun, jonka ohi olivat oikaisseet edellisenä päivänä. Tällä konstilla parivaljakko saisi kasvatettua päivän taipaleen parin peninkulman mittaiseksi. Meillä muilla olisi edessä vain noin kymmenen kilometrin kävely. Päivästä näytti jälleen kehkeytyvän helteinen. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä. Kapealla tiellä oli 80 km/h nopeusrajoitus. Suomessa vastaavanlaisella tiellä rajoitus olisi ollut 50 km/h. Kapea tie vaihtui ensin metsätieksi ja sitten poluksi. Imaisin vettä juomarakosta. Sen viimeinen arvoitus oli ratkennut aamulla. Hampaita yhteen puristamalla avautuvan venttiilin lisäksi olin löytänyt juomaletkun päästä myös pyöräyttämällä käytettävän venttiilin. Aikaisemmin se oli ilmeisesti ollut välillä auki ja välillä kiinni, aiheuttaen osaltaan mystisiä toimintahäiriöitä. Mutta nyt juomarakko viimein toimi kuten piti.

40 minuutin kävelyn jälkeen saavuimme Pyhälle Germainelle (Germaine de Pibrac tai Germaine Cousin) omistetun kirkon luo. Germaine syntyi vuonna 1579 Pibracissa Toulousen länsipuolella. Hän oli kalpea ja laiha lapsi ja hänen toinen kätensä oli epämuodostunut. Suomen kansallisrunoilijan J. L. Runebergin tavoin Germaine kärsi risataudista, joka aiheuttaa kaulan rauhasten turpoamista ja puhkeamista. Germaine menetti oman äitinsä ollessaan vasta vauva. Ilkeä äitipuoli kohteli tulevaa pyhimystä julmasti ja laittoi tämän pienestä pitäen paimentamaan perheen lampaita. Nöyryytetty ja nälässä pidetty Germaine löysi lohtua alituisista rukouksista. Hän antoi omat leipäpalansa köyhille ja kuoli vain 22-vuotiaana. Germaine de Pibrac on hylättyjen ja hyväksikäytettyjen, köyhien ja vammaisten, maalaistyttöjen, orpojen, paimentyttöjen, sairaiden, epäviehättävien ja fysioterapeuttien suojeluspyhimys.

Samaan aikaan myös pariisilainen pariskunta ilmestyi ihmettelemään kirkkoa. Mies kertoi heidän käyneen Rovaniemellä vuosituhannen taitteen tienoilla. Vain puolisen kilometriä Germainen kirkon jälkeen harhauduin jälleen kerran merkityltä reitiltä. Kävelin syviin mietteisiin vajonneena kunnes saavuin teiden risteykseen. En nähnyt punavalkoisia reittimerkintöjä missään. Pengoin puhelimen repusta tarkistaakseni oikean suunnan. Kartan perusteella päättelin, että olin edennyt kilometrin verran väärään suuntaan. Samassa luuriin kilahti WhatsUp -viesti vaimolta, joka kehotti palaamaan edelliseen risteykseen. Syviin mietteisiin vajoamisessa on se huono puoli, että suunnistaminen tuppaa unohtumaan.

Tienvarren niityllä jökötti yksinäinen heinäpaali. Se ikään kuin odotti, että joku kääntäisi sen alamäen suuntaan ja pukkaisi vähän vauhtia. Näytti siltä, että se lähtisi helposti liikkeelle ja sen vauhti kiihtyisi nopeasti vinhaksi. Se jyräisi leveän uran alarinteessä kasvavaan auringonkukkapeltoon, kiitäisi sitten auringonpolttaman tasamaan poikki ja rysähtäisi lopulta ikitammen muhkuraista runkoa vasten. Käänsin katseeni heinäpaalista kohti risteystä, josta minun olisi pitänyt kääntyä ja tuumin, että impulssikontrolli tekee elämän jokseenkin tylsäksi.

Kotvan kuluttua pääsin suojaan paahteelta metsän varjoon. Laskeuduin alas loivan mäen ja saavuin solisevan puron luo. Muutama rapu heilutteli saksiaan vedessä. Pääsin kapean virran yli kiveltä kivelle loikkien. Sitten reitti kulki puolisentoista kilometriä Bousquètara -järven rantaniityllä. Jonkun auto oli jämähtänyt tieuralle pehmeän maan antaessa periksi renkaiden alla. Avoimet viljelysmaat vaihtuivat hiljalleen pensasaitojen ympäröimiksi omakotitaloiksi ja lopulta korkeammiksi taloiksi. Olimme saapuneet Condomiin. Kaupungin ja ehkäisyvälineen samannimisyys on tiettävästi silkkaa sattumaa.

Kävelimme yhtä kyytiä lounaalle, sillä kello oli jo puoli kaksi. Kantapään kautta olimme oppineet, että lounasaika Ranskanmaalla päättyy klo 14. Sen jälkeen ei yleensä ole tarjolla mitään. Kun mahat oli täytetty omeleteilla ja salaatilla, suuntasimme Condomin kirkolle. Pyhälle Pietarille omistettu kirkko rakennettiin 1500-luvun alkupuolella. Se on Gersin alueen viimeisiä merkittäviä rakennuksia, jotka edustavat etelä-ranskalaista gotiikkaa.

Pronssiin valetut Athos, Aramis, Porthos ja D'Artagnan seisovat puoliympyrässä kirkon pihalla, paljastettujen miekkojen kärjet yhteen liitettyinä. Kolmen muskettisoturin tarinoista tutut hahmot ovat fiktiota lukuun ottamatta D'Artagnania, joka syntyi Lupiacissa, nelisen peninkulmaa Condomista etelään. Dumasin Kolme muskettisoturia -seikkailut perustuivat Gatien de Sandrasin vuonna 1700 julkaisemaan d’Artagnanin elämäkertaan. D'Artagnan kuoli Maastrichtin taistelussa vuonna 1673 saatuaan musketin kuulan munuaiseensa.

Seuraava yöpaikkamme ”Gîte d'étape-Chambre d'hôtes Le Relais de Saint Jacques” löytyi tallustelemalla vähän matkaa takaisin reittiä, jota pitkin olimme Condomiin juuri saapuneet. Nopsajalkaiset Liisa ja Tipikin olivat päässeet jo perille ja asettuneet taloksi. Majatalo oli lystikkään mutkaton ja epämuodollinen. Terassilla nökötti jääkaappi, josta kukin sai itse noutaa ja maksaa kylmiä juomia. Huoneiden seinät oli koristeltu aikaisempien vieraiden tervehdyksillä ja perinteen jatkamiseksi oli tarjolla tusseja. Talon pyykkikonetta sai käyttää muutamalla kolikolla ja kohta pyykkinarut notkuivatkin naisväen puhtaiden vaatteiden painosta. Kävin suihkussa ja pyykkäsin samalla sukkani ja alusvaatteeni.

Kohotimme jäähyväismaljat majatalon terassilla. Liisan ja Tipin retken kävelyosuus päättyi Condomiin. Kaverukset tuumivat, että juoksemiseen tottuneet jalat väsyivät yllättävän paljon kävellessä. Ranskalaisten ystävällisyys ja avuliaisuus olivat tehneet vaikutuksen. Seuraavana päivänä Liisa ja Tipi matkustaisivat Paun kautta Lourdesiin. Siellä olisi tarkoitus tutustua Grotte de Massabiellen luolaan, missä Neitsyt Maria ilmestyi nuorelle tytölle vuonna 1864. Portugalin Fátiman ohella Ranskan Lourdes on keskeisimpiä katolisen kirkon pyhiinvaelluskohteista. Siellä käy vuosittain miljoonia pyhiinvaeltajia. Lourdesin visiitin jälkeen Liisa ja Tipi palaisivat Suomeen.

Päivällisravintola löytyi kävelykadulta kirkon läheltä. Tilasin vuohenjuustolla ryyditetyn salaatin, johon olin kovin mielistynyt reissun aikana. Naisväki tilasi pizzat, jotka pöytään ilmestyttyään osoittautuivat erinomaisen sitkeäpohjaisiksi. Digestiiviksi toivoimme jotain paikallista juomaa. Pöytään ilmestyi lasilliset oranssia Pousse Rapiéreä, joka on oikeastaan Gasconnen alueen tyypillinen aperitiivi. Se valmistetaan sekoittamalla kuohuviiniä ja armanjakkia, mutta sen tarkka resepti on huolella varjeltu salaisuus. Hyönteiset parveilivat katulamppujen ympärillä. Tähdet syttyivät ja täysikuu hivuttautui yötaivaalle. Suuntasin kameran pitkän putken kohti maan kiertolaista ja sainkin napatuksi paremman kuvan kuin olin rohjennut toivoa.

5. Kävelypäivä lauantai 13.7. Condom - Montréal-du-Gers. Gîten aamiainen oli ”tee se itse” -tyylinen härdelli. Kahviautomaatti valutti jostain saumasta vettä pöydälle. Tarjolla oli muroja ja mysliä, mutta kun jääkaapista ei löytynyt maitoa vaimo kumosi purkillisen jogurttia myslin sekaan. Hilloja löytyi montaa sorttia. Tuija käytteli kammesta veivattavaa omenankuorimisapparaattia ja sai aikaan räjähtäneen omenan. Kuorin lusikkaakin tylsemmällä veitsellä vaimolle appelsiinin. Gîten isäntä löysi jostain tölkillisen maitoa siinä vaiheessa, kun sille ei ollut enää käyttöä. Keittiössä hääräili samaan aikaan myös viisihenkinen ranskalaisnaisten seurue, jonka olin pannut merkille edellisenä päivänä. Naisista neljä käveli ilman reppuja. Yksi matami ajeli pakettiautolla matkatavaroiden ja ruokien kanssa ennalta sovituille huoltopisteille.

Kirkon luona sanottiin heipat Liisalle ja Tipille, sitten laitettiin vipinää virsuihin. Kaupungin keskustan alueella naivistiset seinämaalaukset esittelivät paikkakunnan tapahtumia ja palveluja. Pysähdyimme sillan kupeeseen etsimään reittimerkintöjä. Ystävällinen roskakuski vinkkasi oikean suunnan. GR65:n reitti seuraili aluksi Baïse -joen länsirantaa. Mustavalkoinen kissa seurasi ohikulkuani kiiluvin silmin. Viitisen kilometriä käveltyämme ohitimme Larressinglen kylän. Siellä pistäytyminen olisi lisännyt päivämatkaa parilla kilometrillä, mutta olisi ehkä ollut vaivan arvoinen. Myöhemmin tätä matkakertomusta kirjoittaessani sain selville, että Larressinglessä olisi ollut keskiaikainen linna ja piirityssodankäynnin tekniikkaa esittelevä teemapuisto.

Parin tunnin patikoinnin jälkeen ylitimme 1200-luvulla rakennetun ja hiljattain restauroidun kivisillan. Sen liepeille oli pystytetty lukuisia opastauluja, joissa sillan historiaa ja merkitystä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitille kuvailtiin laveasti. Kaikki tekstit olivat taas vain ranskaksi, vaikka restaurointiin oli käytetty myös EU-rahaa. Sen verran saimme kuitenkin selville, että silta tunnetaan ”roomalaisten siltana”. Kyseessä on kuitenkin väärinkäsitys, sillä oksitaanin kielessä sana ”romieux” tarkoittaa pyhiinvaeltajaa eli siltaa pitäisi oikeastaan kutsua pyhiinvaeltajien sillaksi. Sillan liepeillä on aikaisemmin sijainnut myös sairaala ja kirkko, mutta niistä ei ole enää mitään jäljellä. Sillan jälkeen päivätaipaleen suunta vaihtui niin, että lopun matkaa tallustaisimme länsiluoteeseen.

Kuulin kahahduksen ohittaessani tien vieressä kasvavan pensasrivin päädyn. Vaimon ja Tuijan vuodesta toiseen jatkuvilla villisikatarinoilla ja -spekulaatioilla oli sen verran vaikutusta, että olin jo näkevinäni pensaasta kimppuuni ryntäävän kiiluvasilmäisen ja torahampaitaan heiluttelevan karvaisen olennon. Todellisuus ei ollut aivan näin dramaattinen. Ennätin nähdä pensaiden suojaan vilahtavan naishahmon ja jatkoin sitten hienotunteisesti matkaa. Ilmeisesti paikalle ilmaantumiseni oli pelästyttänyt luonnollisia tarpeitaan toimittaneen naispoloisen. Sadan metrin päässä vilkaisin olkani yli ja polulle taakseni oli ilmestynyt reppuselkäinen nainen.

Kotvan kuluttua vastaani asteli edellisestä majapaikasta tutun naisviisikon pakettiautokuski. Ilmeisesti seurueen neljä kävelijää kävelivät samaa polkua jonkin matkaa takanani. Kahden jälkeen iltapäivällä saavuin Routgesin kirkon luo. Se on seudun vanhin kirkko. Sen edustalla on pieni hautausmaa ja vesipiste. Ja nyt sen edustalla oli myös musta ruumisauto ja hautajaisiin osallistuvien ihmisten autoja. Tilaisuus näytti olevan jo päättymässä, joten pujottelin ihmisten lomitse kirkkosaliin. Villisiaksi luulemani puskapissaajakin oli paikalla. Nainen oli pitkillä jaloillaan kipittänyt ohitseni pian yhteisen pelästymisemme jälkeen. Villisikanainen istui pää painuksissa, teki ristinmerkkejä ja poistui paikalta vähän ennen kuin vaimo ja Tuija ilmestyivät kirkon ovesta.

Routgesin kirkon sisäkaton vanhoja rakenteita

Kirkossa oli hieman vilpoisempaa kuin ulkona. Siellä oli myös saarnastuoli, jollaisia ei usein löydy katolisista kirkoista. Kirkko oli pieni ja sympaattinen, mutta siinä oli myös synkästä historiasta kertova yksityiskohta. Kirkkosalin seinässä oli erillinen ovi ihmisille, jotka eivät olleet saaneet käyttää pääovea. Cagotit oli syrjitty ja parjattu ihmisryhmä Baskimaalla, Gasconyn ja Bretagnen alueilla. Heidän alkuperänsä on hämärän peitossa. Ensimmäinen kirjallinen maininta cagoteista on vuodelta 1288. Jo tuolloin cagotteja pidettiin hidasälyisinä, spitaalisina, vääräuskoisina ja jopa kannibaaleina. Heitä välteltiin ja vihattiin. Kaupungeissa heidän oli pysyteltävä omilla asuinalueillaan, cagoterioissa. Cagotit suljettiin yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toiminnan ulkopuolelle, mistä erillisten kirkonovien rakentaminen on hyvä esimerkki. Nykyisin cagotit ovat pääosin sulautuneet muuhun väestöön.

Vaimo pyydysti välipalapatukan repustaan ja ryhtyi avaamaan sen käärepaperia. Ei onnistunut. Kädet olivat kuulemma liian hikiset. Sitten vieressä seisonut Tuija yritti vapauttaa patukan kääreestään. Ei onnistunut. Vaimo sieppasi patukan takaisin itselleen ja alkoi vimmoissaan repiä ja raastaa sitä auki. Rouva sanoi hakevansa pihalta kivenmurikan ja iskevänsä sillä pakkauksen auki. Tarjouduin auttamaan. Koska patukka oli niin kovin sinnikkäästi vastustanut avaamisyrityksiä, arvelin sen vaativan kovia otteita. Kiskaisin käärepaperin reunoista ja patukka singahti kirkon lattialle kuin tykin suusta. Tuijotin hölmistyneenä käteeni jäänyttä käärepaperia. Vaimo poimi patukan lattialta, pyyhki siitä tomut ja pisteli sen poskeensa.

Taival jatkui halki avointen viljelysmaiden. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että ilma väreili vehnäpellon yläpuolella. Kimalaiset puuhasivat sinisten kukkien kimpussa. Ohitin puun varjossa loikoilevan kuusihenkisen perheen. Kukin neljästä lapsesta nyökkäsi kohteliaan tervehdyksen. Koira läähätti kieli suusta roikkuen. Kissa kurkisti korista. Puolentoista hikisen tunnin jälkeen saavuin Montréal-du-Gersiin. Istahdin ravintolan terassille odottelemaan naisväkeä, joka ilmestyikin paikalle kotvan kuluttua. Tuija pistäytyi turisti-infossa ja sai järjestettyä taas yhden yöpaikan. Paikalle tepasteli miekkonen kaksi papukaijaa harteillaan. Tiedustin saisiko niistä ottaa valokuvan. Mies ohjasi toisen papukaijoista istumaan olkapäälleni.

Aukion toisella laidalla oli jotain tekeillä. Kirkonkellot soivat. Ihmisiä oli kerääntynyt paikalle tungokseksi asti. Kaikki olivat sonnustautuneet hienoihin tamineisiin. Hassut hatut koristivat naisten päitä kuin olisimme jollain mystisellä tavalla äkkiä siirtyneet kanaalin toiselle puolelle. Musta avoauto kaartoi kirkon eteen. Sitten sulhanen ja kukkakimppua kantava morsian astuivat kirkosta. Tuija sai selville, että kyseessä oli tosiaan englantilainen hääjuhla, joka illemmalla jatkuisi läheisessä linnassa. Ravintolan tarjoilija työskenteli myös hotellissa ja kävi opastamassa meidät huoneisiimme. Suihkun ja pyykkäyksen jälkeen palasimme päivälliselle samaan ravintolaan. Tilasin vaihteeksi kanasalaatin.

6. Kävelypäivä sunnuntai 14.7. Montréal-du-Gers - Eauze. Sääennusteen mukaan luvassa olisi pilvinen päivä. Se kyllä kelpaisi vaihteluksi alituiseen paahteeseen. Raotin ikkunaluukkua toiveikkain mielin. Ei pilvenhattaraakaan missään. Se siitä. Aurinkovoiteen levittäminen ei tosin ollut iso urakka. Aurinko paistoi niin korkealta, ettei sukkien ja shortsien välistä pilkistävää paljasta polven seutua tarvinnut käsitellä suoja-aineella. Riitti, kun hieroin tököttiä käsivarsien ulkosyrjiin. Tai se olisi riittänyt, jos minulla olisi edellisten reissujen tapaan roikkunut huivi lippalakin alla. Nyt jouduin sipaisemaan voidetta hieman myös niskaan ja pään sivuille.

Aamiaisella vaimo ilmoitti olevansa kurkkuaan myöten täynnä croissantteja ja vaaleita leipiä ja niiden päälle levitettäviä hilloja. Rouvan teki mieli ruisleipää, mutta sellaista ei löytyisi mistään vielä moneen päivään. Levitin aprikoosihilloa halkaistulle croissantille ja haukkasin ahnaasti siitä puolet. Askartelin patongin pätkästä pienen housuntaskuun mahtuvan eväsleivän. Mutustelisin sen myöhemmin päivällä kävellessäni. Se riittäisi lounaakseni. Olin tehnyt saman tempun jo monessa majapaikassa. Joskus sain leivän väliin juustoakin, mutta se ei ollut mitenkään välttämätöntä.

Laskeuduimme kaupungista kapeaa tietä pitkin. Se oli nimetty hieman mahtailevasti Pyreneiden Bulevardiksi. Ehkä nimi juontui komeasta etelään avautuvasta näkymästä. Hyvällä kelillä reilun sadan kilometrin päässä kohoavat Pyreneiden huiput saattaisivat hyvinkin erottua Montréalista käsin. Tien vieressä kasvoi hoikkia saksanpähkinäpuita. Sitten patikoimme taas heinäpeltojen ja viinitarhojen keskellä. Maatalojen pihoilla liehuvat liput muistuttivat, että vietimme parhaillaan Ranskan kansallispäivää. Iso musta koira haukahti jylisevällä äänellä pensasaidan takana. Tie kulki tontin vieritse ja koira lähti seuraamaan kulkuani aidan takana. Aina välillä se ilmoitti varsin suorasanaisesti, että minun kannattaisi pysytellä omalla puolellani aitaa.

Hukkasin taas sisarukset ja reittimerkinnät, joten suunnistin teitä pitkin La Motheen. Se oli taukoa ajatellen sopivasti yhdeksän kilometrin kohdalla ja siellä saattaisi olla avoin kahvila. Tuttu ranskalaisnaisten viisikko istui vanhan navetan pihalla eväitään mutustellen. Pakettiauto oli parkkeerattu vähän matkan päähän. En kuitenkaan löytänyt kahvilaa, joten jatkoin matkaa pysähtymättä.

Reitti laskeutui synkkään metsään. Mahtavat puut kohosivat korkeuksiin polun molemmin puolin. Niiden lehvästöt olivat niin tiuhat, että valoa pääsi läpi vain niukasti. Maapohjainen tie oli mukava kävellä. Sateella se olisi varmaan muuttunut ikävän liejuiseksi. Kärpäset kerääntyivät suuriksi parviksi niihin harvoihin valoläiskiin, jotka pääsivät tunkeutumaan maahan asti. Aina kun jalkani heilahti valoläiskän kohdalle, ilmaan nousi valtava kärpästen muodostama pyörremyrsky. Myöhemmin karttaa tutkiessani käsitin, etten ollutkaan vaeltanut suuren metsän halki. Sen sijaan olin tallustellut laajojen viljelysten keskellä kasvavan nauhamaisen metsikön päästä päähän. Puustoa oli polun molemmin puolin vain muutaman kymmenen metrin leveydeltä. Pituutta tällä erikoisella GR65:n osuudella oli seitsemisen kilometriä.

Eauzen laidalla etsin puhelimen kartasta kuningas Henrik IV:n mukaan nimetyn hotellin, josta olimme varanneet majoituksen. Ensimmäinen Bourbon -sukuinen Ranskan kuningas Henrik IV syntyi Paussa. Nuorukaisena hän tekeytyi katoliseksi välttyäkseen pärttylinyön verilöylyltä. Kuukausia kestäneiden mellakoiden aikana katoliset väkijoukot surmasivat ahkerasti hugenotteja eli ranskalaisia protestantteja. Arviot uhrien lukumäärästä vaihtelevat 30 000 ja 100 000 välillä. Tällaisia kristittyjen hirmutekoja ei mielellään muistella. Sen sijaan sanotaan roomalaisten vainonneen kristittyjä ja syöttäneen heitä leijonille gladiaattorinäytösten yhteydessä. Todellisuudessa roomalaiset surmasivat 5500-6500 kristittyä noin 300 vuoden kuluessa.

Pärttylinyön verilöyly. François Dubois'n maalaus

Odottelin sisaruksia hotellin ravintolassa matkakertomusta luonnostellen ja olutta siemaillen. Huoneita varatessaan Patricia oli varoitellut Ranskan kansallispäivään liittyvästä riehakkaasta ja kovaäänisestä juhlinnasta. Hän oli arvellut, että rauhalliset yöunet saattaisivat Eauzessa jäädä vain haaveeksi. Lipputangoissa velttona roikkuvien ranskalippujen ohella ainoa juhlapäivästä kertova merkki oli kadun yli vedetyt sinivalkoiset viirinauhat. Jäimme hotellin ravintolaan päivälliselle, sillä vapaita pöytiä oli vielä tarjolla. Ainakaan vielä missään ei näkynyt kansallispäiväänsä hillittömästi juhlivia fransmanneja. Jälkiruoka-annoksiin päästessämme ymmärsimme, että Eauzen kansallispäiväjuhlallisuuksien päänäyttämö olisi jossain toisaalla. Jostain etäältä kantautui ilotulituksen kumahduksia.

7. Kävelypäivä maanantai 15.7. Eauze - Sainte-Christie-d'Armagnac. Vaimo ja Tuija marssivat aamiaiselle kiukkuisina kuin ampiaiset. Aamuvirkku pulu oli lehahtanut naisten huoneen ikkunan ulkopuolelle ja aloittanut kovaäänisen kujerruksen ennen sianpieremää. Tuija oli maanitellut sitä vaikenemaan. Hän oli sättinyt pulua, kolistellut ikkunaluukkua ja lopulta langettanut sen ylle voimallisen Lapin muorin kirouksen. Mikään ei ollut auttanut. Pulu oli jatkanut kujerrustaan ikkunalaudalla kunnes oli saanut häädettyä naiset huoneesta. Selailin opaskirjasta aamiaispöydässä. Haukkasin croissanttia, ja vadelmahilloa tipahti sivujen väliin. Majapaikkojen hankalien sijaintien vuoksi viimeisten päivätaipaleiden pituudet vaihtelisivat melkoisesti. Reissun kävelyosuus olisi kätevintä lopettaa kaupunkiin, josta on säännöllinen juna- tai bussiyhteys jatkoa ajatellen.


Kivenheiton päässä hotellista sijaitseva La Cathédrale Saint Luperc oli ollut edellisenä iltana suljettu. Nyt se oli auki. Infotaulussa kerrottiin, että vaikka Eauzen kirkko ei olekaan kovin hieno ja mahtava, se on silti paikkakuntalaisille rakas. Se rakennettiin alun perin vuosien 1463 ja 1591 välillä, tuhoutui katolisten ja hugenottien välisissä uskonsodissa ja rakennettiin uudelleen 1700-luvulla. Ikkunoiden kauniit lasimaalaukset valmistuivat 1878. Eauzella on pitkä historia. Se oli merkittävä kaupunki jo Rooman valtakunnan aikaan. Silloin se oli Novempopulania -provinssin hallintokeskus.

La Cathédrale Saint Luperc, Eauze

Maasto ja maisemat jatkuivat samanlaisina kuin edellisinä päivinä. Viinitarhat ja viljelysmaa ympäröivät meidät heti Eauzesta lähdettyämme. Aurinko porotti pilvettömältä yhtä kuumasti kuin ennenkin ja hiki virtasi aamusta alkaen. Imaisin vettä juomarakosta. Nyt sen käyttö sujui jo ongelmitta. Juomarakolla on juomapulloihin verrattu myös yksi lyömätön etu. Repun uumeniin pakattuna vesi pysyy mukavan vilpoisena helteisenäkin päivänä. Juomapullojen vesi sen sijaan lämpenee nopeasti. Etenkin kun pulloja yleensä kannetaan reppujen sivutaskuissa, missä ne ovat paahteelle alttiina. Vajaan kahden tunnin patikoinnin jälkeen risteykseen pystytetty kyltti antoi lupauksen kylmästä juomasta. Parin sadan metrin päässä näkyi talo, jonka pihalta kiiri kitaran rämpytystä.

Le Chalet du Bonheur

Opaskyltissä mainittu ”Le Chalet du Bonheur” eli Onnellisuuden mökki ei näyttänyt kahvilalta vaan pikemmin jonkun kodilta. Hyvin hoidetun kasvimaan taakse oli pystytetty jurtta. Terassilla istuva paidaton miekkonen laittoi kitaran syrjään, esittäytyi Elieksi ja tarjosi kylmän oluen. Hän kertoi löytäneensä tyttöystävänsä caminolla vuotta aikaisemmin. Nyt he tarjosivat virvokkeita janoisille GR65:n kulkijoille. Tiedustin, että paljonko olisin velkaa. Elie pudisti päätään ja kieltäytyi sanomasta mitään hintaa. Onnellisuuden mökki toimii donativo -periaatteella. Jokainen vieras saa itse päättää paljonko maksaa juomistaan. Vaimo ja Tuijakin saapuivat paikalle ja istahtivat terassin varjoon. Yhdessä yritimme arvioida juomien hintoja. Lopulta maksoimme varmaan reilusti enemmän kuin olisi ollut tarpeen.

Vähän matkaa Onnellisuuden mökin jälkeen saavuimme kummallisen vesistön äärelle. Kymmenkunta erikokoista, hieman eri korkeuksilla sijaitsevaa vesiallasta oli erotettu toisistaan maavallein. Siellä täällä ryöppysi vettä kaaressa ilmaan. Vettä pumpattiin altaasta toiseen jonkin meille tuntemattoman tasapainotilan tai pitoisuuden ylläpitämiseksi. Rakennelman tarkoitus jäi arvoitukseksi. Jos joku lukija sattuu tietämään asiasta, kommentit ovat tervetulleita! Tekoaltaiden alapuolella näkyi pieni Étang du Pouy -järvi. Järjestelmäkameran pitkällä putkella vesistön kuvaaminen ei olisi onnistunut, joten heilautin repun selästäni. Pengoin esiin kännykän. Se oli tulikuuma. Se oli ollut koko reissun repun ylimmässä taskussa eli paikassa, joka on eniten alttiina auringolle. Laite oikutteli ja toimi varsin verkkaisesti. Jatkossa puhelimelle pitäisi keksiä jokin toinen säilytyspaikka repussa.

Saavuimme Mancietiin viime hetkellä eli puoli kolmen kieppeillä. Hôtel Café Restaurant chez Moniquen baaritiskin takana hääräilevä rouva ilmoitti paikan menevän kiinni kolmelta. Nainen vaikutti väsyneeltä ja krapulaiselta. Ehkä ranskalaiset tosiaankin olivat juhlineet kansallispäiväänsä railakkaasti, vaikka se meiltä oli jäänyt näkemättä. Välipalan ja lyhyen jalkojen lepuutuksen jälkeen seuraava mielenkiintomme kohde oli viereinen Église Notre-Dame-de-Pitié, joka valmistui vuonna 1545. Kirkon etuseinään oli rakennettu muutaman neliömetrin syvennys, josta käsin saatoimme kurkistaa sisään. Mancietin kaupunki on rakennettu harjulle, josta voi kirkkaalla ilmalla nähdä Pyreneille asti.

Talsittuamme noin kilometrin melko vilkkaan maantien reunassa, pääsimme taas mukavan rauhalliselle pikkutielle. Ohitimme muutaman lammikon, joiden rannoilla käyskenteli ankkoja. Sinisorsasta jalostettu ankka on lentokyvytön, joten vain noin metrin korkuinen verkkoaita riitti pitämään siipikarjan aloillaan. Gersin departementti on merkittävä hanhenmaksan tuottaja. Se on hienostuneiden ruokien raaka-aine. Nimestään huolimatta hanhenmaksa on lähes aina ankanmaksaa.

Viiden maissa ja noin kaksi peninkulmaa käveltyäni saavuin vanhan viinitilan pihalle. Naisväki oli jäänyt kauas taakse. Chambres D’Hôtes ”Le Domaine du Have” vaikutti autiolta. Sitten kuulin keittiön ääniä avoimesta ikkunasta. Yskähdin ja rouhaisin soraa kengälläni toivoen läsnäoloni tulevan huomatuksi. Kokki työnsi päänsä ikkunasta ja ilmoitti majapaikan olevan täyteen buukattu. Minä puolestani ilmoitin, että meillä on varaus tehtynä. Kokin pää katosi ja ulko-ovesta ilmestyi Isabelle, paikan emäntä. Hän esitteli talon ja johdatti sitten toisen kerroksen huoneeseen. Eriaikainen majapaikkaan saapuminen osoittautui käteväksi. Ennätin käydä suihkussa ja pyykätä ennen sisarusten saapumista.

Laskeuduin alakerran olohuoneeseen kirjoittelemaan muistiinpanoja. Kaksi pientä valkoista koiraa tassutteli lähemmäksi. Ne olivat jo vanhoja ja raihnaisia ja murisivat epäluuloisesti. Vanha herra oli nimeltään Motus ja miltei sokea. Tess -narttu puolestaan oli kuuro. Kotvan kuluttua karvaturrit pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että olin jokseenkin vaaraton. Motus lähti epävarmoin askelin keittiön suuntaan ja törmäsi tuoliin mennessään. Tess kiipesi matalalle sohvalle. Se oli vain koiria varten.

Isabelle kertoi toimineensa aikaisemmin pankkialalla. 16 vuotta sitten hän oli miehensä Philippen kanssa käynyt katsomassa myytävänä ollutta viinitilaa. Pariskunta oli tehnyt ostopäätöksen saman tien. Nyt Isabelle kertoi opiskelevansa neljättä vuotta luontaistuotealaa. Maatilan puutarha tarjoaakin erinomaiset mahdollisuudet kaikenlaisten yrttien ja mausteiden kasvattamiseen. Aikaisemmin "Domaine du Have" oli mahtava 600 hehtaarin viinitila. Nykyisin siihen kuuluu enää 45 hehtaaria, joista 25 hehtaarilla Philippe kasvattaa viiniköynnöksiä. Päärakennuksen yhteyteen on tarkoitus rakentaa uusi ravintola.

Repose couteau

Päivällinen tarjoiltiin talon katetulla terassilla. Isabelle arveli ruoan maistuvan, sillä keittiössä hääräilevä kokki on työskennellyt myös Pariisin huippuravintoloissa. Isäntäkin ilmestyi paikalle ja tarjoili aperitiivit. Philippe kertoi viininviljelyn vaativan jatkuvaa läsnäoloa tilalla. Onnelliselta vaikuttava mies ei kaivannut entistä työtään pörssimeklarina. Kysyin lautasen viereen asetetun pienen keraamisen pötkylän tarkoitusta. Se paljastui veitsenlepuuttimeksi (Repose couteau), kuten Tuija oli arvellut. Likaisen veitsen voi asettaa sitä vasten ja pöytäliina pysyy puhtaana. Kylmän ja herkullisen meloni-chorizokeiton jälkeen pöytään kannettiin paahdettua helmikanaa ja ratatouillea. Sitten oli vuorossa juustolautanen ja lopuksi viipale suklaakakkua kermavaahdon kera. Philippen mukaan kermavaahdon maustamiseen kannattaa käyttää tomusokeria. Kerman pitää olla rasvaista (vähintään 35 %) ja kylmää, jotta se vaahdottuu hyvin.

Alkukeitto

8. Kävelypäivä tiistai 16.7. Sainte-Christie-d'Armagnac - Nogaro. Aamiaispöydässä näkyi croissantien kanssa samassa korissa myös pienempiä voitaikinasta valmistettuja leivonnaisia. Isabelle kertoi, että ne tunnetaan Etelä-Ranskassa nimellä ”chocolatine”. ”Pain au chocolat” puolestaan on vakiintunut käyttöön Ranskan pohjoisosissa. Leivonnaisen nimestä on väännetty vuosikaudet. Ranskalaiset ovat jakautuneet tässä asiassa tiukasti kahteen leiriin. 40,2 prosenttia ranskalaisista on chocolatinen kannalla. 59,8 prosentin mielestä pain au chocolat on ainoa oikea nimi kyseiselle leivonnaiselle. Muutama vuosi sitten Etelä-Ranskalaisen Montaubanin asukkaat vetosivat presidenttiin saadakseen chocolatinen lisättyä sanakirjoihin. Leivonnaisen nimi on herkkä ja tunteita kuohuttava asia. Asiakas voi joutua maksamaan lisähintaa, jos yrittää ostaa suklaisen croissantinsa väärällä nimellä.

Reppua selkään heittäessäni kysyin, voisinko saada mukaani vähän patonkia. Aamupalan jälkeen ei ollut varsinaisesti nälkä, mutta patonkia olisi mukava järsiä kävellessä. Toiveeni täytettiin yltäkylläisesti. Isabelle ojensi minulle kyynärvarren mittaisen patongin. Mursin siitä palan. Se oli tuoretta ja herkullista. Istahdin pihatuoliin odottelemaan naisväkeä. Tuijan vasen polvi oli alkanut reistailla. Kipu tuntui jalkaa koukistaessa. Isabelle haki purkillisen voikukasta, kirjopillikkeestä ja muista villiyrteistä valmistettua salvaa. Tuija hieroi sitä kipeään polveensa. Isabelle varoitti vielä kapealla ja mutkaisella tiellä kaahaavista autoilijoista. Matkalle lähtö kesti niin kauan, että tulin sitä odotellessa pistelleeksi poskeeni koko patongin. Hidas lähtö ei sinänsä haitannut. Tänään ei olisi kiire mihinkään. Käveltävänä olisi vain neljän kilometrin matka läheiseen Nogaroon.

Vähän matkaa käveltyämme Philippe tuli vastaan autolla ja toivotti hyvää reissun jatkoa. Sitten vastaan tuli neljä ratsastajaa, jotka kaartoivat tien viereiselle niitylle. Nogaron talojen katot ja kirkontorni näkyivät jo kaukaa. Kaupungin laidalla ohitimme ison viinitehtaan. Suuressa kyltissä mainostettiin Gersin alueen härkätaisteluja. Ne eroavat tunnetummasta espanjalaisesta härkätaistelusta siinä, että härkiä ei vahingoiteta missään vaiheessa. Etelä-Ranskalainen härkätaistelija on pikemminkin härän kanssa esiintyvä uhkarohkea akrobaatti kuin julma eläinrääkkääjä.

Hôtel-Restaurant du Commerce löytyi näppärästi aivan GR65:n reitin vierestä. Naiset lounastivat hotellin ravintolassa. Itselläni oli vielä maha täynnä patonkia, joten tilasin vain juoman. Nokosten jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Nimensä Nogaro on saanut saksanpähkinöistä, joita alueella viljellään edelleenkin. Pistäydyimme tupakkakaupassa ostamassa postikortteja ja apteekista aurinkorasvaa. Nogaron alkujaan romaanista tyyliä edustava kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1061. Se on omistettu Pyhälle Nikolaukselle, joka tunnetaan joulupukin esihahmona. Hugenotit rikkoivat katolisen kirkon veistoksia ja pilareita Ranskan uskonsotien aikaan vuonna 1569. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan kirkko toimi hiilivarastona.

Käyskentelimme kaupungilla päämäärättömästi aikaa kuluttaaksemme ennen päivällistä. Erään vanhan rakennuksen kohdalla vaimon sieraimet alkoivat väpättää. Jostain leijaili armanjakin tuoksu. Olimme sattumalta päätyneet Armagnac Dartigalonguen tislaamon ja myymälän eteen. Alakerrassa seisoi suuria terässäiliöitä ja kuparista valmistettuja tislauspannuja. Valtavat tammitynnyrit täyttivät pitkän hallin koko toisen seinän. Käytin harvinaislaatuisen tilaisuuden hyväksi ja ostin viisi senttilitraa 20-vuotta tammitynnyrissä kypsynyttä armanjakkia. Laiskan päivän kruunasi Café le Progrésin herkullinen vuohenjuustosalaatti.

9. Kävelypäivä keskiviikko 17.7. Nogaro - Lelin Lapujolle. Aamiainen oli iloinen yllätys. Tarjolla oli muutakin kuin croissanteja ja hilloja. Vaimo toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja lastasi leipäsiivujen päälle kinkkua ja paksuja juustosiivuja. Taipaleelle päästiin yhdeksän maissa. Rue Nationalen sivukadulle oli avattu hedelmä- ja vihannestori. Puolentoista kilometrin tympeän tienlaitakävelyn jälkeen reittimerkinnät kääntyivät taas viljelysmaiden läpi kulkeville pikkuteille. Neljän kilometrin kohdalla kiipesin pienen mäen päälle ja löysin sisarukset juomatauolta teiden risteyksestä. Musta koira ilmestyi mutkan takaa. Sillä oli hassu ruskea parta ja se jolkotti määrätietoisesti lähemmäksi. Mietin jo, että miten otuksen saisi ajettua tiehensä, jos se kävisi liian tuttavalliseksi, mutta sitten mutkan takaa ilmestyi myös lyhyin askelin etenevä papparainen. Farkkuhaalareihin ja heinähattuun sonnustautunut ukko oli selvästi koiran isäntä.

Kahden tunnin patikoinnin jälkeen kohtasimme mieluisan näyn. Yksi tien vieressä sijaitsevan maatilan ulkorakennuksista oli muutettu itsepalvelubaariksi. Rakennuksessa oli vain kaksi seinää. Ehkä katos oli aikaisemmin palvellut jonkinlaisena traktorisuojana. Keskelle lattiaa oli aseteltu pöytä ja penkit. Jääkaappi oli täytetty monenlaisilla juomilla, jotka kaikki maksoivat yhden euron. Taittelin viiden euron setelin pieneksi mytyksi ja tungin sen pöydällä olleeseen lippaaseen. Maison Labarbe Gite d´etape olisi tarjonnut myös majoituspalveluja. Niitä emme kuitenkaan tällä haavaa tarvinneet. Seuraavaan majapaikkaamme eli La Grange Du Dubarryyn olisi matkaa vielä seitsemisen kilometriä.

Ohitin Lanne-Soubiran pienen kirkon ja kylän, jonka väkiluku on viimeisimmän tiedon mukaan 137. Reittimerkinnät johdattivat vaihteeksi heinäpellolle. Pehmeällä maapohjalla oli mukava tallustella. Heinäsirkat sirittivät. Viiniköynnösten takana häämötti autioitunut ja osittain romahtanut maatalo. Pensaat ja köynnökset olivat ryömineet sen katolle asti. Sitten polku sukelsi korkeaan tammimetsään. Lahot rikkinäiset tikapuut nojasivat ikivanhaa tammea vasten. Joku oli kerännyt puista tammenterhoja joskus kauan sitten.

Majapaikkaan olisi pitänyt johtaa merkitty reitti GR65:ltä. Ilmeisesti olin epähuomiossa ohittanut kääntymispaikan, kun tulin kävelleeksi suoraa päätä Lelin Lapujollen koululle. Sen yhteydessä toimivan kahvilan ovi oli raollaan. Ketään ei näkynyt sisällä. Kolistelin vähän ja yskäisin. Keittiön ovesta kurkistava nainen ilmoitti paikan olevan suljettu. Kysyin tietä Dubarryn majoitukseen. Nainen siirtyi ulko-ovelle ja viittoili suuntaan, josta olin juuri tullut. Naisen toinen käsi oli taikinassa. Ilmeisesti olin keskeyttänyt taikinan alustuksen yllättävällä ilmaantumisellani. Nainen selosti etäisyyksiä ja teiden risteyksiä, jotka minun pitäisi painaa mieleeni. Sitten hän näytti käsittävän hidasälyisyyteni ja johdatti minut seinälle kiinnitetyn kartan luo.

La Grange Du Dubarry

Reitti majapaikkaan oli helppo nyt kun sen tiesi. Palasin kilometrin verran takaisin pohjoiseen tehden asianmukaiset käännökset teiden risteyksissä. Saavuin taloryhmän luo. Samassa myös vaimo ja Tuija tupsahtivat siihen metsäiseltä polulta. Sisarukset olivat hoksanneet majapaikkaan johtavan viitoituksen oikeassa risteyksessä. Tarkkaavaisuus säästää jalkoja. Majatalon isäntä Philippe otti meidät vastaan tarjoamalla mehua vanhan maalaistalon puutarhassa. Jätimme kengät eteiseen ja kapusimme yläkertaan. Majoitustila ulottui rakennuksen päästä päähän. Saimme käyttöömme toisesta päädystä väliseinällä erotetun sopen. Suuremmassa tilassa oli makuupaikat kuudelle yövieraalle.

Vähän ennen seitsemää istahdimme päivällispöytään. Alkupalaksi keittiössä pontevasti hääräillyt Philippe tarjoili salaatin. Se oli koostettu porkkanasta, punakaalista, tomaatista, kurkusta, basilikasta, suolasta ja viinietikasta. Sitä oli paljon eikä siinä ollut jälkeäkään sellaisesta hienostelusta, joka ainakin omissa mielikuvissani liittyy ranskalaiseen keittiöön. Salaatti oli turkasen hyvää. Tyhjensin koko ison kulhon sen jälkeen, kun naiset olivat ensin ottaneet omat osuutensa. Pääruoka jatkoi samaa tyylilajia. ”Wok Dubarry” koostui kesäkurpitsasta, porkkanoista, tomaateista, paprikasta ja makkaranpalasista. Maukasta sörsseliä kauhottiin keitetyn riisin päälle. Tyhjensin koko wok-pannun sen jälkeen, kun naiset olivat ensin ottaneet omat osuutensa. Tämä oli takuulla koko reissun täyttävin ateria ja vieläpä erinomaisen terveellinen! Palan painikkeeksi siemailimme mainiota paikallista Madiran -punaviiniä.

Créme praliné

Jaksoin hädin tuskin syödä jälkkäriksi tarjoillun pienen créme praliné -annoksen. Sen jälkeen oli vielä paikallisen erikoisuuden vuoro. Philippe pyysi minua asettamaan sokeripalan lusikkaan ja kallistamaan sitten pientä pulloa sen yläpuolella. Jouvence D’Armagnac eli nuori armanjakki tipahteli pullonsuusta sokeripalan päälle ja imeytyi siihen ahnaasti. Tiputtelu piti lopettaa vasta sitten, kun nestettä alkoi kertyä lusikan pohjalle. Vein sokeripalan suuhuni. Maku muistutti etäisesti kotoista liköörikohvehtia, mutta oli aromikkaampi ja väkevämpi.

1300-luvulla julkaisemassaan opaskirjassa ”Comment rester en forme” eli ”Kuinka pysyä kunnossa” kardinaali Vital Dufour suositteli nauttimaan nuorella armanjakilla kyllästelyn sokeripalan jokaisena surullisena ja sateisena talvipäivänä. Dufourin mukaan armanjakkisokeripala paitsi ehkäisee vilustumista, myös helpottaa halvausoireita, kirkastaa mielen, parantaa muistia, saa iloiselle mielelle, ylläpitää nuoruutta ja torjuu vanhuutta, lievittää hammas- ja korvasärkyjä, poistaa pahoja hajuja ja parantaa kuuloa. Melankolisuuteen taipuvaiset piristyvät ja munuaiskivistä kärsivät saavat helpotuksen tämän lääkkeen ansiosta. Naisetkin innostuivat tiputtelemaan sokeripaloihin nuorta armanjakkia. Sen alkoholipitoisuus on 50 prosenttia eli se on väkevämpää kuin tavallinen armanjakki. Se ei ole tarkoitettu juotavaksi, vaan lääkkeeksi ja mausteeksi. Loppuhuipennukseksi talon emäntä Veronique tarjoili meille yömyssyksi rauhoittavaa rohtorautayrttiteetä.

10. Kävelypäivä torstai 18.7. Lelin Lapujolle - Aire-sur-l'Adour. Opaskirjasen mukaan viimeiselle kävelypäivälle kertyisi mittaa noin 17 kilometriä, kartan mukaan viitisen kilometriä vähemmän. Päätimme luottaa mieluummin karttaan. Lyhyt päivämatka sopikin meille hyvin, sillä aamupala oli taas kerran varsin niukka. Levitin marmeladia paahtoleivälle ja kuuntelin puolella korvalla naisten aamupalajupinaa. Tuija ripotteli suolaa paahtoleipänsä päälle. Onneksi sentään saatiin kahvia. Philippe kertoi lähtevänsä muutaman päivän päästä perheensä kanssa lomailemaan Pyreneille Espanjan puolelle. Majatalon isäntä näytti meille laskettelusuksensa ja ylisti vuoriston kauneutta. Pyreneet kuulosti olevan samanlainen juttu Etelä-Ranskalaisille kuin Lappi on Etelä-Suomalaisille.

Käveltyämme viitisen kilometriä lounaaseen halki viljelysmaiden GR65:n reitti kääntyi länsiluoteeseen. Tästä eteenpäin aina Aire-sur-l'Adouriin asti kulkisimme rautatien tuntumassa. Kotvan kuluttua saavuimme levähdyspaikalle. Polun viereen oli asetettu pöytä, muutama tuoli ja penkki. Koristeeksi joku oli askarrellut peltisen torvensoittajan ja tekstin ”Ultreia”. Sana ultreia tulee latinasta ja sen voisi kääntää tarkoittavan ”yli” tai ”enemmän” tai ”tuolla puolen”. Sitä käytetään caminolla samassa – tai ehkä hieman syvällisemmässä – tarkoituksessa kuin yleistä ”Buen camino!” -tervehdystä. Ultreia rohkaisee jatkamaan yhä pitemmälle ja eteenpäin. Se kannustaa jaksamaan perille asti Santiago de Compostelaan, vaikka taival tuntuisi loputtoman pitkältä ja raskaalta.

Penkillä istuva mies turskautti pullosta aurinkovoidetta kouraansa ja ryhtyi levittämään sitä ponnekkaasti sääriinsä. Vipperä punarinta lennähti paikalle. Murustelin aamiaiselta mukaan ottamaani paahtoleipää maahan. Lintu pyrähti oitis poimimaan murusia pienellä nokallaan. Se oli niin rohkea ja siekailematon, että se varmaan kävi usein syömässä taukopaikalla. Imaisin vettä juomarakosta. Se oli kylmää ja virkistävää. Edellisenä iltana olin jättänyt juomarakon kylmenemään jääkaappiin, kuten olisi kannattanut tehdä joka ilta koko reissun ajan. Olin hämäläistä syntyperääni kunnioittaen hitaasti mutta varmasti opiskellut juomarakon käyttöä ja nyt viimeisenä kävelypäivänä homma oli vihdoin hanskassa.

Sitten oli edessä päivän hauskin osuus. Hitaasti pyörivät kastelulaitteet roiskivat vettä viereisillä maissipelloilla. Monin paikoin vesisuihkut ulottuivat polulle asti. Aina ennen kastelulaitetta täytyi pysähtyä hetkeksi tarkkailemaan tilannetta. Vasta sitten kun oli saanut kastelulaitteen rytmin selville, piti juuri oikealla hetkellä kipittää reippaasti eteenpäin lätäköiden välistä. Asiaa mutkisti se, että osa kastelulaitteista näytti liikkuvan edestakaisin kattaen vain tietyn sektorin ympyrän kehästä. Lisäksi tuulenpuuskat saattoivat heilauttaa vesisuihkua tavoilla, joita oli lähes mahdoton ennakoida. Nuoruudessa hankittu kokemus tasohyppelypeleistä saattoi pelastaa nahkani kastumiselta. Vesisuihkuja vältellessä mieleeni palautui C64:lla pelaamani Manic Miner. Pyöriviä vesisuihkuja ei tuossa klassikkopelissä ehkä ollut, mutta huolellista ajoitusta vaativia paikkoja oli kuitenkin riittämiin. Vaimo ja Tuija eivät ilmeisesti olleet koskaan pelanneet Manic Mineria, sillä yksi kastelulaite sai roiskittua sisarukset läpimäriksi.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla GR65:n reitti hyppäsi rautatien ja saman suuntaisen tie D935:n eteläpuolelle. Viimeistä kertaa tällä reissulla patikoimme viljelysmaiden läpi. Naiset päättivät perustaa vessan polun varteen, joten jatkoin yksin eteenpäin. Sisarukset kurkistelivat eteen ja taakse, ja kun ketään ei näkynyt ryhtyivät toimittamaan asiaansa. Yksi suunta oli kuitenkin jäänyt tarkistamatta. Taivaalta alkoi samassa kuulua moottorin pörinää ja matalalla lentävä pienkone kaarsi pellolla pyllistelevien naisten yli.

Pysähdyimme juomatauolle Barcelonne-du-Gersiin. Sitten jatkoimme viimeiset kilometrit ohittaen auto- ja huonekalukauppoja, muita kauppoja ja esikaupunkialueen. Puolilta päivin saavuimme Aire-sur-l’Adouriin. Kevyen lounaan jälkeen suunnistimme majapaikkaan. Mäen päällä Adour -joen länsirannalla sijaitseva Chambres d'Hôtes Le Mas huokui samanaikaisesti sekä kodikkuutta että menneiden aikojen tyyliä ja arvokkuutta. Joka puolella näkyi lipastoja, kaappeja, hyllyköitä, jalkalamppuja, sohvia, pöytäryhmiä siroine tuoleineen sekä monenlaisia koriste-esineitä. Seinillä riippui kymmenittäin maalauksia. Vierashuone oli toteutettu erilaisilla teemoilla ja väripaletilla. Alakerran ruokailuhuoneen seinältä mulkoili hurjan näköinen villisian pää.

Aire-sur-l’Adour

Majoituimme Armagnac -sviittiin. Kylpyhuone oli ison olohuoneen kokoinen. Kylpyammeen hanasysteemi toi mieleen Alvar Gullichsenin Bonk-laitteet. Erilaisten säätölaitteiden määrä antoi ymmärtää, että peseytyminen olisi hyvin monimutkainen projekti. Pyörittelin ja kääntelin kytkimiä vähän aikaa ja sain lopulta luotua riittävän hyvät peseytymisolosuhteet. Naiset kävivät tutustamassa läheiseen kirkkoon sillä välin kun pesin kaikkien kolmen likapyykit.

Le Mas tarjosi ylelliset, mutta hankalasti käytettävät kylpyhuonefasiliteetit

Illalla Les Arcades ravintolan Patrick kävi autollaan noutamassa meidät läheiseen Duhort-Bacheniin. Aperitiiviksi siemailimme Floc de Gascogne -viiniä. Sitä valmistetaan lisäämällä rypälemehuun kolmasosa armanjakkia. Oksitaaninkielinen ”Floc” tarkoittaa kukkakimppua. Leipälautanen sekä leikkele- ja salaattilautanen edelsivät pääruokaa eli grillattua ankkaa. Herkullinen ateria juhlisti oivallisesti viimeisen kävelypäivän iltaa.

Epilogi. Aire-sur-l’Adourista köröttelimme perjantaina onnikalla Pauhun (9,6 euroa). Ranskan ympäriajot olivat laittaneet koko kaupungin sekaisin. Pausta jatkoimme junalla lauantaina Toulouseen (34,2 euroa), mistä lensimme sunnuntaina Frankfurtin kautta takaisin Suomeen. Ranskassa olin haaveillut Suomen vilpoisista kesäpäivistä. Kävi kuitenkin niin, että helteet alkoivat pohjolassakin kotiinpaluumme myötä. Jälkikäteen kuitenkin selvisi, että olimme onnekkaasti patikoineet Moissacista Aire-sur-l’Adouriin juuri pahimpien hellejaksojen välissä. Sekä ennen että jälkeen Etelä-Ranskan visiittimme lämpötila kohosi päivittäin 40 asteen tuntumaan.

Juomarakko osoittautui alkukommellusten jälkeen kerrassaan mainioksi välineeksi. Pitkähihaista paitaa en tarvinnut missään vaiheessa. Sadeviitta en päässyt testaamaan kuin lyhyen hetken ennen varsinaisen kävelyosuuden aloittamista. Kokemus oli kuitenkin varsin positiivinen. Repussa kulkeva kevyt läppäri mahdollisti päivittäisen matkakertomuksen luonnostelun. Ranskankielen sanakirja ja romaani jäivät repun pohjalle koko reissun ajaksi.

Päivätaipaleiden pituudet vaihtelivat paljon. Lyhin päivätaival oli vain nelisen kilometriä ja pisin hieman alle 25 kilometriä. Tämä johtui vapaiden majapaikkojen puutteesta ja loppuvaiheessa myös sujuvan kotimatkan varmistamisesta. Nukkumapaikat kannattaakin varata vähintään kolme tai neljä päivää etukäteen. Yhteensä kymmenen kävelypäivän aikana etenimme noin 172 kilometriä kohti Santiago de Compostelaa. Tosin tuohon lukuun sisältyy ainakin viisi kilometriä omatoimista eksymistä ja harhailua, jonka fiksummat välttivät olemalla tarkkana risteyksissä.