Kaikki värit olivat paenneet taivaalta. Erotin vain harmaan eri sävyjä. Tuoreimman sääennusteen mukaan sateen pitäisi alkaa parin tunnin kuluessa. Figuerasin vesitorni kohosi uhkaavana varjona polun vieressä. 1800-luvun jälkipuoliskolla täällä toimi parhaimmillaan seitsemän säilyketehdasta, jotka purkittivat lihaa, vihanneksia ja kalaa, mutta tämä teollisuus väistyi laivanrakennuksen tieltä. Nykyisin kaupungin keskeinen työnantaja on Astilleros Gondán -telakka, joka työllistää satoja työntekijöitä Figuerasista ja lähialueelta. Lisäksi Figueras on turistikohde, jonka väkiluku kasvaa huomattavasti kesällä.
Lähdin lampsimaan Ribadeon suuntaan ja saavuin Asturian ja Galician yhdistävälle “Puente de los Santos” -sillalle. Vuonna 1987-rakennettu hieman yli 600 metriä pitkä silta lopetti vuosisataisen tavan kulkea Figuerasin ja Ribadeon väliä veneillä ja oli aikansa rakennustekninen virstanpylväs. Sillan rakenteet nielivät 2 164 tonnia terästä ja 17 600 kuutiometriä betonia. Jalankulkijoille oli mahtavalta sillalta varattu kuitenkin vain surkean kapeat kaistat autoliikenteen reunoilta. Onneksi vastaantulijoita ei näkynyt. Alkoi sataa etuajassa. Tuuli yltyi sitä hurjemmaksi, mitä keskemmälle siltaa etenin. Otin lakin päästäni, jottei se olisi lentänyt Ribadeon lahteen.
Päästyäni Ribadeon puolelle olin jo litimärkä. Harhailin kylmästä hytisten tovin kaupungilla löytääkseni avoimen kahvilan, mutta kaikki paikat olivat maanantaiaamuna kiinni. Lopulta eräällä sivukujalla tärppäsi. Harvoin on kupponen kuumaa maistunut yhtä makoisalle. Vihdoinkin ruoansulatuskanava oli saanut päätöksen aikaiseksi ajankohtaisesta tilanteestaan. Onneksi olin kahvilassa, jossa oli vessa muutaman askeleen päässä. Tunteroisen aamukahvittelun kuluessa vaatteeni kuivuivat mukavasti.
Ulkona sade oli kiihtynyt, mutta ilma oli sen verran lämmin, ettei kuoritakin ja -housujen pukeminen innostanut. Parempi jatkaa valitulla tyylillä ja kastua uudelleen. Irroitin lahkeet housuistani. Turha niitä olisi kastella kuravedellä ja liata savella ja lehmänlannalla. Jatkoin matkaani hammasta purren. Sade ropisi niskaani ja tipahteli lippalakkini reunasta jokaisella askeleella. Vesi norui alas selkääni ja kasteli housuni ja jatkoi kenkiini. Kiristin vauhtia pysyäkseni lämpimänä.
Synkkyys valtasi mieleni. Muistin etenemistä tukevan katkelman Junnu Vainion iskelmästä “No dullaan, dullaan, dääldäbä jo dullaan…”. Ei toiminut. Sitten mieleeni juolahti vaimoni klassinen “Vittu, saatanan perkele”, jota toistetaan hiljaa mielessä tai jupistaan umpimielisesti hiljaisella äänellä niin kauan, että hankala vaihe on ohitettu. Siitä se lähti. Askel kerrallaan. Määränpää oli tiedossa, joskin vielä kaukana. Askel kerrallaan. Tai kuten erinomaisen tuottelias kirjailija Stephen King vastaa jonkun kysyessä miten hän kirjoittaa: “Sana kerrallaan”.
Ohitin kauniin hyvin hoidetun pihan, mutten ottanut siitä valokuvaa. Olisin varmaan loukannut jonkun yksityisyyttä. Ohitin muutaman avoimen kahvilan, mutten pysähtynyt välipalalle, sillä tiesin jalkojeni jaksavan ainakin kahdeksan tuntia yhteen menoon. Ja välipala olisi varmaan maistunut tuhkalle suussani. Saavuin Lourenzáan samaan aikaan kuin sade loppui. Sitten pilvet vetäytyivät syrjään paljastaen kauniin sinisen taivaan.
29. Kävelypäivä: Lourenza – Abadín. Hillopaahtoleipä ja sokerilla maustettu jogurtti aamupalaksi, sitten polulle seitsemän maissa. Luvassa taas sadepäivä, mutta mitäpä siitä. Edellisen päivän katharsiksen jälkeen maailma tuntui olevan taas kohdillaan. Synkkyys oli karissut mielestäni ja jäljelle oli jäänyt stoalainen tyyneys. Yöllä ei ollut satanut, sillä maa oli kuiva. Pilvet olivat kuitenkin keränneet voimia uutta sadepäivää varten. Varttitunnin patikoinnin jälkeen ensimmäiset sadepisarat alkoivatkin lystikkäästi lätsähdellä lakkini lippaan.
Tuulimyllyt jauhoivat vihreää energiaa läheisellä vuorella. Hórreo -aitat olivat nyt Galiciassa kapeampia ja korkeampia kuin Asturiassa. Toisinaan hórreoiden katoilla törrötti kivipiikkejä, joiden tarkoitusta en tiedä. Ehkä ne ovat koristeita.
Ajoittain tummat pilvet paljastivat hieman sinistä taivasta ja auringonsäteet lankesivat maahan asti. Mondoñedoa lähestyessäni kaunis sateenkaari koristi maisemaa. Kaksi hevosta käyskenteli polun viereisellä laitumella. Puhuttelin toista heppaa ja se asteli aidan luo.
Kaikki Mondoñedon kadut johtavat 1200-luvulla rakennetulle katedraalille. Vuonna 2015 UNESCO julisti katedraalin ihmiskunnan perintökohteeksi. Kirkon pääovi edustaa romaanista tyyliä, mutta ruusuikkuna viittaa gotiikkaan. Urkujen alla on seinämaalauksia 1300-luvulta, joista toiset kuvaavat viattomien lasten teurastusta ja toiset Pyhän Pietarin elämää. Barokkityyliset lasimaalaukset, tornit ja tympanon lisättiin 1700-luvulla.
Parin tunnin patikointi oli saanut ruokahaluni heräämään. Astelin katedraalin viereiseen Cafeteria O Rei das Tartas -ravintolaan, jonka edustalle oli pysäköity yksipyöräinen. Tilasin pizzan, jossa tuotekuvauksen mukaan olisi pitänyt olla ripaus tulisuutta matkassa. Ei ollut. Pyysin tarjoilijalta “Salsa Picante” -pullon, jolla tehostin pizzani mausteisuutta. Ja nyt kun olin päässyt herkuttelun makuun, pyysin jälkiruoaksi vielä kahvin kera paikallisen erikoisuuden. “Tarta de Mondoñedo” on valmistettu mantelimassasta, munista ja sokerista, ja se on koristeltu mantelilastuilla. Se on pehmeä ja herkullinen.
Edellisenä iltana alberguen keittiössä olin pannut merkille barcelonalaiseen sähköjänikseen, joka ei malttanut olla hetkeäkään aloillaan tai vaiti. Nyt sama miekkonen pörräsi kahvilan edustan patiolla muutaman muun Jaakontien kulkijan kanssa. Heitin repun selkääni ja lähdin astelemaan Mondoñedon katuja. Espanjalainen kirjailija Camilo José Cela kuvaa Mondoñedoa rauhalliseksi ja hiljaiseksi kaupungiksi, jossa elämä on hidasta ja yksinkertaista.
Ohitin Mondoñedon vuonna 1548 rakennetun vesipisteen ja lähdin sitten kapuamaan kaupungin eteläpuolella kohoavaa mäkeä. Siitä alkoi koko iltapäivän kestänyt kuurosateiden aikakausi, jonka kuluessa kastuin ja kuivahdin perusteellisesti kolmeen otteeseen. Edelläni mäenrinnettä kapusi miekkonen taluttaen yksipyöräistä, arvatenkin samaa laitetta, jonka olin nähnyt cafeterian edustalla. Mäen korkeimmalla kohdalla saavutin normista poikkeavan matkalaisen ja puhuttelin häntä ihmeissäni. Reppuselkäinen nuori mies kertoi kulkevansa caminoa yksipyöräisellään ja sanojensa vakuudeksi lähti laskettelemaan alamäkeä laitteellaan.
Kaksi liekaan kytkettyä vuohta siivosi tienpiennarta liian pitkistä kasveista. Ohitin vaatimattoman kappelin ja kalmiston. Pieni vesiputous kohisi notkelmassa ja reitti alkoi taas nousta. Sitten törmäsin erikoiseen raunioon. Kolossaalinen rakennus kohosi metsässä keskellä ei mitään, hyljättynä mäen rinteessä. Kyseessä oli kalkkiuuni 1900-luvun puolivälistä. Kalkkiuunissa kalsiumkarbonaattia sisältävää kiveä kuumennetaan tuhannen celsiusasteen lämpötilassa, jolloin kalsiumkarbonaatti hajoaa kalkiksi ja hiilidioksidiksi. Kalkki on erinomaisen monipuolinen materiaali. Sitä käytetään rakennusmateriaalina, maanparannusaineena, vedenpuhdistuksessa, raudan ja teräksen valmistuksessa sekä erilaisten kemikaalien valmistuksessa.
Kalkkiuuniin liittyviä massiivisia rakenteita ohittaessani tuntui kuin olisin kävellyt jonkin ammoisina aikoina kukoistaneen valtakunnan halki. Mäen päällä pilvien lomaan repeytyi sininen aukko ja asettelin huivin niskani suojaksi. Viiden minuutin kuluttua alkoi taas sataa. Mainiossa Xabarin Rooms -majapaikassa törmäsin kahteen australialaiseen, Markiin ja Gordoniin. Vanhoja herroja huvitti, kun kerroin nimien mieleen painamisen tekniikkani, esimerkkeinä Mark Twain ja Flash Gordon. Sinänsä Mark Twain sattui sopivasti, sillä Markilla oli romaanin käsikirjoitus työn alla kuten itsellänikin, minkä tiimoilta riitti puhuttavaa.
30. Kävelypäivä: Abadín – Vilalba. Tähyilin caminon reittimerkintöjä unenpöpperöisin silmin. Ripsi vettä, enkä halunnut kastella kännykkääni, jonka avulla olisin oitis löytänyt reitin. Keltaisia nuolia tai simpukkasymboleja ei näkynyt missään. Kirosin nykyihmisen avuttomuutta ilman kännykkäänsä. Sitten jalkani osui johonkin ja olin tuiskahtaa nurin. Siinähän se oli! Jalkakäytävän kiveykseen oli kiinnitetty metallinen kampasimpukka merkiksi siitä, että olin oikella tiellä. Ja nyt kun tiesin mitä etsiä, reittimerkkejä löytyi helposti lisää.
Kävelin läpi metsän, jossa köynnökset olivat kietoutuneet puiden ympärille ja roikkuivat oksista polun yllä. Sitten sukelsin metsästä avoimen taivaan alle ja sade alkoi rummuttaa takkini huppua. Pitkässä alamäessä tavoitin selkä menosuuntaan astelevan hahmon. Siinä ontui muutaman päivän takainen tuttu Marisa, joka kertoi, että alamäessä takaperin kulkien polveen sattui vähemmän ja että ostaisi kävelysauvat seuraavasta kaupungista. Vähän matkan päässä tavoitin toisen argentiinalaisen, Marian, joka oli luopunut polvensa tukisiteestä, mutta kertoi nilkkojensa kipeytyneen. Ihailin ja kunnioitin suuresti parivaljakon asennetta. Vaikeuksista huolimatta naiset etenivät sinnikkäästi ja heidän hyväntuulinen juttelunsa ja naurunsa kuuluivat kauas.
Parin tunnin patikoinnin jälkeen poikkesin caminon reitiltä toivoen löytäväni kupillisen kahvia. Tienvarressa sijaitseva Panaderia Martiñan vaikutti lupaavalta. Näin papparaisen astuvan ulos patonki kainalossaan ja kiihdytin askeleitani. Tämä leipäkauppa osoittautui kuitenkin varsin vaatimattomaksi. Hädin tuskin mahduin reppuineni sisään. Tiskin taakse ilmestynyt vajaalla hammaskalustolla virnistelevä heppu pudisti päätään tiedustellessani kahvittelun mahdollisuutta. Jatkoin tien pientareella patikointia puolisen kilometriä Restaurante A Casillaan, joka oli täynnä äänekästä paikallisenergiaa ja sain eteeni kupillisen kuumaa maitokahvia.
Loikkasin yli puron, joka solisi raskailla kiviharkoilla vahvistetun polun poikki. Vanha lierihattuinen nainen asteli huterin askelin tiluksillaan kahteen kävelysauvaansa tukeutuen. Goirizin kahvilassa nautin lounaaksi juustolla ryyditetyn munakkaan ja latasin kännykän akun. Pistorasiaan oli pitkä matka, kuten toisinaan on, mutta tällä reissulla se ei ole haitannut. Olin ennen caminoa hankkinut kolme metriä pitkän USB-kaapelin, jonka avulla olin eräässä kahvilassa pyydystänyt sähköä kännykkääni katonrajasta asti. Jatkoin matkaa, mutta kotvan kuluttua tunsin tarvetta keventää oloani. Sopivan syrjäisen paikan löydettyäni poikkesin polulta. Kesken toimituksen aistin tuijotuksen niskassani. Viereisellä niityllä kahdeksan lampaan katras seurasi vedenheittoa kiinteästi tuijottaen.
Saavuin Vilalbaan neljän maissa. Ensimmäiset maininnat kylästä ovat 500-luvulta Lucenon kirkolliskokouksesta. 700-luvulla Vilalba tuhoutui täysin tulipalossa. Amerikasta tuodun maissin käyttöönotto paransi aateliston taloudellista tilannetta 1600-luvun alkupuolella ja Vilalban alueelle rakennettiin ylellisiä aateliskartanoita. Maissi menestyi Galician olosuhteissa. Ravintoarvoiltaan hyvä viljelyskasvi tarjosi uuden ravinnonlähteen sekä ihmisille että eläimille. Runoilija ja toimittaja Antonio García Hermida laittoi alulle Vilalban laajan sanomalehtiperinteen vuonna 1902, mutta tämä ilmaisunvapauteen kytkeytyvä toimeliaisuus kuihtui diktatuurin aikana. Tuolloin ilmestyi vain kaksi lehteä, jotka molemmat olivat luonteeltaan urheilullisia. Kulttuurisen rappeutumisen aikaan viittaa 1950-luvun riimittely:
Villalba, hurja kaupunki,
150 kapakkaa ja ei yhtään kirjakauppaa,
Vain aapisia myydään yhdessä karkkikaupassa,
Joka kuuluu Don Mariano Sánchezille,
joka on naimisissa Doña Marian kanssa.
Uutta sanomalehteä täytyi odottaa demokratian aikaan asti. Vuodesta 1983 ilmestynyt "La Voz de Villalba" eli “Villalban ääni” saavutti suuren suosion.
31. Kävelypäivä: Vilalba – Baamonde. Heräsin yöllä hikisenä ja manasin espanjalaisten intoa lämmittää talojaan tähän aikaan vuodesta. Lämpöpatteri oli paahtanut kuumana illasta lähtien, mikä on kyllä kätevää pyykkien kuivausta ajatellen, mutta nukkuminen käy hankalaksi. Avasin ikkunat loppuyöksi, kun ei kerran satanut ja sain uudelleen kiinni unenpäästä. Sääennuste alkavalle päivälle oli poikkeuksellisen synkkä. Aamusta iltaan oli luvassa sadetta. Kurjaa päivää odottaen suljin majapaikan oven.
Koska jokaisessa kaupungissa ilmeisesti pidetään kunnia-asiana kehittää oman tyyliset camino-opasteet katujen varsille, kesti kotvan hoksata uudenlaiset reittimerkinnät. Vilalbassa ne olivat tummia puupölkkyjä, joiden yläpäähän oli integroitu myös valaistus, joskaan se ei nyt aamusella ollut päällä. Kuhunkin pölkkyyn oli kiinnitetty messinkilaatta, johon oli kaiverrettu camino-teemainen ajatelma, runo tai sitaatti tyyliin "Ja minä, tuntematta tuskaa siitä, että sanovat minun kaventavan jalkojani, kohotan lähemmäs kaidetta etten kaatuisi poluilla..." Tämä tosin on ChatGPT 3.5:n suomennos. Alkuperäinen galiciankielinen Carmiña Prieto Roucon teksti lienee runollisempi.
Ei kuitenkaan satanut. Ohitin kaupungin vedenpuhdistamon. Ylitin puisen sillan, jota kaksi timpuria kunnosti. Ihmettelin jälleen kerran Bepanthen-voiteen tehoa. Olin edellisenä iltana levittänyt sitä hiertymään ja nyt aamulla vaiva oli tiessään. Caminolla hiertymiä on likipitäen mahdotonta välttää, joten dekspantenolia sisältävä voide on liki pakollinen matkavaruste. Jos hiertymää ei hoida heti sen ilmaannuttua, seurauksena voi olla pitkäaikainen ja hankala riesa.
Ohitin pienen romaanisen San Juan de Alban kirkon ja sen viereisen hautausmaan, ja aloin sitten ihmetellä edestä päin kuuluvaa naksutusta. Astelin lähemmäksi ja näin kaksi isoa kattohaikaraa lyhtypylvään nokkaan rakentamassaan pesässä. Kumpikin naksutteli nokkiaan intomielisesti, mutta vaikenivat päästessäni lähemmäksi. Kattohaikarat eivät useimpien muiden lintujen tapaan laula, vaan hoitavat kommunikointiin ja sosiaaliseen toimintaan liittyviä tarpeitaan naksuttelemalla nokkiaan.
Peninkulman patikoinnin jälkeen pysähdyin lounaalle Casa Alejandroon ja sain eteeni hankalimman leivän ikinä. Pitkän paahdetun patongin väliin oli tällätty tomaattisiivuja ja juustolla täytetty munakas. Annoksen mukana tullut hentoinen veitsi ei tähän rakennelmaan pystynyt. Iskin haarukan päällimmäiseen leipäpalaan, jolloin löysää munakasta ja sulaa juustoa pursui lautaselle. Hylkäsin työkalut ja tartuin mahtavan kokoisen konstruktion “kanteen”, joka oli tuhottava ennen kuin pääsisin käsiksi varsinaiseen herkkuun. Sottaista puuhaa, mutta loppujen lopuksi varsin makoisa ja täyttävä lounas.
Baarin yhteydessä toimi myös pieni kauppa, josta ostin suklaalevyn iloitakseni viileiden päivien keskeisestä edusta. Suklaa ei sula repussa, vaan sillä voi herkutella, aina silloin kuin mieli tekee. Toinen pilvisten päivien mukava puoli on, ettei aurinkovoiteen kanssa tarvitse lutrata. Jatkoin etenemistä suklaata mutustellen ja kummastellen sateen viipymistä. Välillä niskaani tipahteli muutama sadepisara, mutta sateeksi sitä ei voinut kutsua. Soitin isälleni synttärionnittelut vain päivän myöhästyneenä.
Ohitin siimaleikkurilla tien piennarta siivoavan miehen ja saavuin sitten kapealle tielle, jonka yläpuolella puiden oksat kaartuivat suojaavaksi katoksi. Pääsin perille 400 asukkaan Baamondeen vähän ennen neljää, eikä vieläkään satanut. Baamonde on yksi vanhimmista kylistä Galiciassa ja maatalous sen tärkein elinkeino. Asutusta on ollut roomalaisten ajoista lähtien.
32. Kävelypäivä: Baamonde – Cabana. Tarkoitus oli kävellä vain 15 kilometriä, mutta lopulta päivätaival kuitenkin venähti 26 kilometrin mittaiseksi. Lyhyttä päivää ajatellen olin nukkunut aamulla pitkään ja vasta vähän ennen yhdeksää tallustelin läheiseen Hostal Restaurante Ruta Esmeraldaan. Taivas oli taas tummanharmaa, mutta pääsin aamupalalle kastumatta. Ilmoitin yöpyneeni km101 -hostellissa ja sain eteeni hillopaahtoleivän ja kupposen kahvia. Tiskin takana hääräilevä nainen huokaili ja puhalteli, ja vaikutti stressaantuneelta. Otteissa oli tehokkuutta ja kokemusta, mutta myös eräänlaista tuskaisuutta ja levottomuutta. Olin jo vähällä tiedustella nukkumisen sujumisesta, mielialasta ja aamulääkkeiden ottamisesta, kunnes muistin missä roolissa parhaillaan olin. Nyt ei ollut aika miettiä työasioita, vaan edessä olevaa taivalta. Heitin repun selkääni ja silmäilin pihalle, missä tavallista rajumpi sadekuuro rummutti asfalttia.
Päivittäin Pyhän Albertin kappelin alueella ulkoileva koiran isäntä ryhtyi matkaoppaaksemme kertoen kappelin historiasta ja osoittaen rakenteen yksityiskohtia. Kappelin pihalla soliseva lähde on kuulemma ihmeitä tekevä, ja kiintoisa erityisesti puheterapeuttien kannalta, sillä lähteen vettä nautittuaan puheentuoton vaikeuksista kärsivä lapsi pääsee eroon oireistaan.
Sitten matka jatkui halki vihreiden lehtipuumetsien puheliaan Elenan kertoessa moottoripyörästään, aikaisemmista caminoistaan, lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ja kysellessä Suomen oloista. Kahvitauko Seixon de Arribassa ei osunut ajoitukseltaan ihan nappiin. Pari minuuttia tauon jälkeen rankkasade lankesi niskaamme. Tien varren kivipaadessa ilmoitettiin, että matkaa Santiagoon olisi jäljellä vielä 87 kilometriä. Kaksi lehmää värjötteli kylki kyljessä ison puun alla suojassa sateelta.
Ohitimme puolustustarkoituksiin 1400-luvulla rakennetun “Torre de Mirazin” sekä pienen kirkon ja hautausmaan. Vain kevyt päiväreppu selässään kulkeva Elena suunnisti albergueen, jonne kertoi matkalaukkunsa toimitetun. Kanoja tieltäni hätyytellen jatkoin Mirazin ainoaan ravintolaan, jossa kohtasin Mark Twainin ja Flash Gordonin Australiasta. Vanhat herrat lopettelivat juuri lounastaan ja kertoivat majoittuneensa läheiseen albergueen. Mark poistui päivälevolle, mutta Gordon jäi pohtimaan kanssani ilmastonmuutosta, hyönteisten käyttämistä ravintona, uusia tomaattilajikkeita ja kenguruiden älykkyyttä. Tilasin lounaaksi Ensalada Mixtan.
Koska sade oli loppunut, päätin hyödyntää tilaisuuden ja kävellä vielä kymmenkunta kilometriä ja samalla supistaa huomattavasti seuraavan päivän oletettavasti märkää patikointia. Tilasin ravintolasta juustolla ja chorizolla täytetyn bocadillon, jonka arvelin hyvin riittävän iltapalaksi, ja laittauduin matkaan. Sateisen aamupäivän jälkeen tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Poutapilvet purjehtivat sinisellä taivaalla ja lämpötila oli kohonnut selvästi.
Myös maisema muuttui. Lehtimetsien tilalle tuli kallioisena kumpuileva avoin maasto, joka karuudessaan muistutti hieman Lapin maisemia. Seuraavaksi sukelsin mäntymetsään ja sitten taas vanhojen, köynnösten koristelemien lehtipuiden katveeseen. Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuin A Roxicaan, jonka alberguessa ei kuitenkaan ollut tilaa. Jatkoin kilometrin eteenpäin ja majoituin ainoana asiakkaana Cabanan kunnalliseen albergueen. Suihkusta palatessani pitkä jono laitumelta yöksi navettaan palaavia lehmiä marssi ikkunan ohi.
33. Kävelypäivä: Cabana – Sobrado. Yksi lämpopatteri ei ollut riittänyt lämmittämään isoa makuusalia. Matkavarustukseeni ei kuulunut makuupussia eikä albergue tarjonnut asiakkailleen huopia, joten olin saanut nukuttua vain pätkittäin, vaikka olin pukenut ylleni kaikki mahdolliset vaatteet. Parakkimainen albergue vaikutti innottomien ja lahjattomien amatöörien kokoamalta. Seinät ja lattiat olivat vinoja, lattialistat repsottivat työn jälki oli kaikin puolin ala-arvoista. Suihkukopin vesi oli illalla valunut pesuhuoneen nurkkaan, mistä oli yön kuluessa tihkunut puulattian rakenteisiin.
Alberguen ulko-ovelta avautuva näky oli masentava. Raskaat vesipisarat mätkähtelivät sisäpihan betonille. Toisaalta ratkaisu ongelmaan olisi yksinkertainen. Olisi vain edettävä askel kerrallaan. Nakkasin repun selkääni ja liityin robottimaisesti eteenpäin talsivien kulkijoiden synkeään joukkoon. Hiljalleen kosteus tunkeutui kaikkialle piittaamatta vähääkään vedenpitävistä kuorivaatteistani. Lätäköt tulvivat ja kenkäni kastuivat läpimäriksi tuota pikaa. Mutustelin aamiaiseksi viimeiset palat pari päivää sitten ostamastani suklaalevystä.
Kahden ja puolen tunnin litisevän ja lotisevan ja kylmän lampsimisen jälkeen Bar Suso kohosi edessäni ihmeellisen keitaan kaltaisena. Flash Gordon ja Mark Twain olivat jo varanneet pöydän ja siemailivat kahvejaan. Marisa puuhaili märkien varusteidensa kanssa ja kertoi Marian kipittäneen jo kauas edellemme. Tilasin espresson sekä orujon lämmittääkseni hypotermistä tomumajaani. Grappan kaltainen Orujo valmistetaan tislaamalla viinin valmistuksen puristusjätettä. Orujon kotipaikkana pidetään Galiciaa, joten juoman nauttiminen Galician pääkaupunkia lähestyttäessä oli asiallinen ja paikallista kulttuuria arvostava teko.
Kotvan kuluttua myös Elena ilmestyi paikalle tilaten kahvin ja orujon, jonka kertoi mukavasti lämmittävän kylmänä päivänä. Marisa oli kyllästynyt kastumiseen ja osti rullan valtavankokoisia jätesäkkejä, joista alkoi sommittelemaan itselleen ja repulleen kaiken kattavaa ja monimutkaista sadesuojarakennelmaa. Säkkejä täytyi repiä ja leikata ja rei’ittää sekä pingottaa ja sitoa kiinnin niin monella tavalla, että naurunremakka levisi koko baariin. Yritin vielä ostaa napolitana-leivoksen, mutta sain sen jostain syystä ilmaiseksi. Baarin isossa televisiossa näytettiin härkätaistelua.
Jatkoin matkaa taas puheliaan Elenan kanssa ja kotvan käveltyäni tunsi outoa kuumotusta niskassani. Pyörähdin ympäri epäuskoisena, mutta totta se oli. Auringonsäteet tunkeutuivat pilvimassan raosta ja valaisivat maiseman hetkeksi. Sitten taianomainen hetki katosi ja alkoi taas tihkuttaa. Yritin opettaa Elenalle “tihku” -sanan ääntämistä, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Jotenkin se espanjalaisessa suussa kaikesta yrittämisestä huolimatta vääntyi muotoon “disku”. Itse kuitenkin opin, että tihkusade espanjaksi on “chirimiri”.
Ohitimme Lagoa de Sobradon, jonka munkit rakensivat 1500-luvulla patoamalla pieniä jokia. Ideana oli kastella niittyjä, pyörittää myllyjä ja tarjota mahdollisuus kalastukseen. Lähes pyöreän muotoinen vesialue on noin 10 hehtaarin suuruinen ja keskimäärin vain 1,5 metriä syvä. Alueella elää sammakoita, sorsia, sudenkorentoja, saukkoja ja merikotkia. Laguuni on suosittu retkikohde ja kalastuspaikka, ja siellä on kävelyreittejä ja lintujen tarkkailualueita.
Juuri ennen Sobradoa kastuimme taas perinpohjaisesti synkkien pilvien riehaantuessa roiskimaan vettä toden teolla niskaamme. Salaattilounaan jälkeen suunnistin suihkuun Albergue Leceriin. Elena puolestaan lähti astelemaan kohti Santa Marian luostaria, jonka albergueen oli Marian ja Marisan tavoin varannut nukkumapaikan. Sobradon Santa Marían luostari mainitaan jo 900-luvun lopun asiakirjoissa. Nykyisin siellä asuu kolmisenkymmentä sisterssiläisen sääntökunnan munkkia ja luostari on UNESCOn maailmanperintökohde.
34. Kävelypäivä: Sobrado – Arzua. Makoisat ja pitkät unet yksityisessä Albergue Lecerissä, joka oli aivan toista maata kuin edellisen yön kunnallinen albergue. Olin saapunut majapaikkaan niin myöhään, että olin joutunut yläpedille, mutta se ei haitannut lainkaan. Sänky ei natissut eikä huojunut asentoa vaihtaessani. Kenkien kuivaamiseen oli oma lämpökaappi ja vanhoja sanomalehtiä kosteuden imeyttämiseen. Pyykkikoneiden ja -kuivureiden käyttö sisältyi majoituksen hintaan. Paikan ainoa heikkous oli, että yön aikana ilmastoinnin teho ei aivan riittänyt ja aamuyöstä ilma kävi jokseenkin raskaaksi.
Olin ajatellut lähteä kävelemään ilman aamiaista, mutta en voinut vastustaa ravintolan avointa ovea. Tilasin espresson ja sain pyytämättä myös kakkupalan. Herkkuhetken jälkeen pääsin polulle vasta yhdeksän jälkeen. Tavoitin pian Flon ja Patchin, joista ensimmäinen on ranskatar ja jälkimmäinen dalmatialaisen ja bordecollien hauska sekoitus. Nimi Patch tulee koiran vasemman silmää ympäröivästä mustasta laikusta, joka muistuttaa silmälappua. Flo kertoi tekevänsä erilaisia keikkahommia maataloudessa ja kaupan alalla rahoittaakseen seikkailunsa. Erikoisimpia keikkoja olivat olleet avustajan työ elokuvaproduktiossa ja lammaskoiran koulutus Uudessa-Seelannissa.
Patch juoksenteli suuren osan matkasta vapaana, kävi haistelemassa ja haukkumassa tienvarren koirat pistäytyen välillä metsän puolella, mutta palaten aina kutsusta emäntänsä luo. Koira vaikutti nauttivan caminosta. Kuljimme läpi eucalyptusmetsän. Korkeiden puiden vanhat kuoret olivat repsahtaneet irti ja varisseet maahan suurina paloina ja nauhoina. Kaikki yli 700 eukalyptuslajia kasvattavat vuosittain uuden kuorikerroksen, ja samalla kuoren uloin kerros kuolee. Poimin pientareelta kouraani eucalyptuksen hedelmän, joka tuoksui väkevästi. Se teki sormeni tahmaisiksi ja kännykän sormenjälkitunnistin lakkasi toimimasta.
Alkoi sataa laiskasti. Flon mukaan ranskankielessä ei ollut espanjan chirimirin kaltaista sanaa kuvaamaan pientä sadetta. Polun varressa kasvoi minttua. Hieroin muutaman lehden sormieni välissä. Tuoksu palautti mieleeni intialaisen ruoan, jota on tullut kokattua aivan liian harvoin. Ja niin minttu, joka ei edes kuulu kotikeittiön tavanomaiseen maustevalikoimaan, laukaisi valtavan koti-ikävän puuskan. Päätin kotiin palattuani valmistaa ison annoksen kanakormaa kaikkine lisukkeineen. Flo otti Patchin kiinni lähestyessämme vilkkaammin liikennöityä tietä. Saavuimme Boimilin pienen baarin luo. Suuntasin kahville sanoen heipat Flolle ja Patchille, jotka jatkoivat matkaansa.
Olin jonkin aikaa paikan ainoa asiakas, sitten Elena tupsahti paikalle. Syötävää ei ollut juuri tarjolla, jos leivonnaisia ei lasketa, joten kahvikupillinen sai riittää välipalaksi. Pistäydyin vessassa, jonka virkaa toimitti reikä komeron lattiassa. Sateen tauottua jatkoimme matkaa ja edellisenä päivänä alkanutta suomen ja espanjan kielten opiskelua ja vertailua. “Vesihiisi sihisi hississä” oli täydellisen mahdoton espanjankielen opettajan lausuttavaksi. Elena kertoi “Patatas Bravas” alkupalasta, joka kuulemma on yleinen kaikkialla Espanjassa. Kuulosti makoisalta ja kysyimmekin sitä muutamasta Boimorton kahvilasta, mutta huonolla menestyksellä.
Ohitimme Sendellen pienen kirkon ja sitten mykistävän komean, puiden alle lähes hautautuneen pihatien portin. Perunapellot olivat oraalla, mikä innosti Elenaa kertomaan erilaisten perunalajikkeiden käytöstä Espanjassa. Esimerkiksi Kennebec soveltuu Tortilla de Patataksen valmistukseen oivallisesti. Agria on hyvä valinta ranskalaisten perunoiden ja perunamuusin valmistukseen sekä paistamiseen, koska se saa rapean pinnan. Pitkulainen Spunta puolestaan soveltuu paistettavaksi ja grillattavaksi. Jaerlan kiinteä rakenne tekee siitä hyvän valinnan höyrytettäville perunoille ja keittoihin. Ja paljon muutakin Elena vielä kertoi, mutta kapasiteettini uuden tiedon prosessointiin tuli nopeasti vastaan.
Taukobaari olisi löytynyt sivupolulta kymmenen minuutin matkan päästä, mutta tuntui paremmalta jatkaa yhtä soittoa Arzuaan asti. Elena vaikutti väsyneeltä ja ilahtui repustani löytyneistä hunajalla kyllästetyistä maapähkinöistä. Niillä pärjäsimme lounaspaikkaan asti, missä oli tarjolla kasviskeittoa, kanaa pottujen ja porkkanoiden kera sekä jälkkäriksi jogurttia hunajan kera. Sitten jossain välissä suustani lipsahti, etten ollut vielä koskaan aterioinut pulperiassa, joten päivälliseksi syötiin sitten simpukoita ja mustekalaa. Viimeinen ilta Marian, Marisan ja Elenan kanssa jatkui liiankin myöhään ajatellen seuraavan päivän pitkää taivalta.
35. Kävelypäivä: Arzua – Lavacolla. Olin edellisenä iltana hipsinyt alberguen makuusaliin niin myöhään, että kaikki muut jo nukkuivat. Sängyn päädystä ei ollut löytynyt huopaa, joten sonnustauduin äänettömästi kaikkiin mahdollisiin vaatteisiini pysyäkseni lämpimänä yöllä. Suuressa makuusalissa oli itseni lisäksi vain neljä nukkujaa, joten yhteenlaskettu ruumiinlämpöön perustuva lämmitystehomme jäisi vaatimattomaksi, noin 500 wattiin. Torkuin katkonaisesti havahtuen muutaman kerran vilun tunteeseen, kunnes rannekellon värinä herätti kahdeksalta. Olin yksin, muut olivat jo laittautuneet matkaan. Ja nyt aamun valossa näin myös huopamyttyjä niissä sängyissä, joissa oli nukuttu. Tutkin huonetta ja löysin kaapista ison pinon huopia.
Päivä valkeni sumuisena, mutta aurinko kurkisteli pilvien välistä. Arzuassa Camino del Norte ja Camino Francés yhtyvät, ja myös Camino Primitivo on Melidessä vähän ennen Arzuaa kasvattanut kävelijöiden määrää. Kun tähän vielä lisätään lyhyttä, compostelaan oikeuttavaa, sadan kilometrin mini-caminoa kulkevat ryhmät, caminon reitti oli varhaisesta aamusta lähtien tupaten täynnä kulkijoita. Pujottelin eteenpäin ihmismeressä. Polulla näkyi monen ikäisiä, värisiä ja kokoisia kulkijoita. Yksi porukka lauloi kulkiessaan, toinen ryhmä oli sonnustautunut yhdenmukaisiin asuihin.
Voima sykki jaloissani. Nyt, kun takana oli jo lähes 800 kilometrin taival, jalat ja koko kroppa olivat sopeutunut kävelyyn. Aamulla heräämisen jälkeen tuntuu luontevalta ja helpolta heittää reppu selkään ja lähteä patikoimaa. Pitkätkään ylämäet eivät tunnu rasittavilta ja alamäissä askel rullaa pehmeästi. Viikkokausia kulkeneet vaeltajat ovat jakautunut kahteen joukkueeseen. Osa kärsii rasitusvammoista ja kivuista ja kävelee hitaasti raahustaen, erilaisiin tukisiteisiin, teippeihin ja sauvoihin tukeutuen. Toinen osa on säästynyt fyysisiltä hankaluuksilta ja muovautunut viikkojen kuluessa aikaisempaa keveämmin käveleviksi, sitkeämmiksi ja vahvemmiksi.
Tuntui erikoiselta ylellisyydeltä kävellä poutasäässä. Tosin edellisten päivien sateet näkyivät ja tuntuivat vielä polulla muta- ja savivellilampareina. Ohitin polulla argentiinalaiset rouvat ja monta muutakin tuttua. Mark kertoi ottaneensa aikaa itselleen reissun lähestyessä loppuaan ja haluavansa kävellä vähän aikaa yksikseen. Tämä kuitenkin todettiin ympärillä vellovassa väenpaljoudessa mahdottomuudeksi. Flo joutui pitämään Patchia kiinni polulla ohi rämistelevien polkupyörien takia.
Gordon kertoi hankkineensa hankalan rakon jalkaansa, mutta puhkaisseensa sen ja kaiken olevan nyt hyvin. Kotvan kuluttua ohittamani saksalainen miekkonen kertoi olevansa hyvin tyytyväinen säärystimiinsä, joiden ansiosta housujen lahkeet eivät kuraantuneet. Muodokas iäkkäämpi rouva Washingtonin osavaltiosta puuskutti ylämäessä ja kertoi tavoittelevansa compostelaa eli todistusta pyhiinvaelluksen hyväksytystä suorittamisesta kävelemällä vaaditun minimin eli sata kilometriä, mutta aprikoi jaksaako perille asti.
Baareja ja kahviloita oli näin lähellä Santiagoa muutaman kilometrin välein. Samoin erilaisia kaupustelijoiden kojuja, joista saattoi halutessaan ostaa koruja, kampasimpukan kuoren reppuun ripustettavaksi ja muuta camino-aiheista tavaraa, sekä saada leiman pyhiinvaelluspassiin. Pysähdyin popsimaan pottumunakkaan Quintásissa ja sitten parin tunnin kuluttua muutaman pinchon O Pedrouzossa.
Sitten edessä oli enää vajaan peninkulman patikointi majapaikkaan. Tummat pilvet purjehtivat taivaalla. Pääsin juuri Amenaliin, kun raju sadekuuro alkoi rummuttaa pihalle pystytettyä katosta. Ukkonen jyrähti muutaman kerran. Söin jogurtin ja jäätelön sateen taukoamista odottaessani ja siemailin espresson. Kaikki tutut matkakumppanit olivat jääneet O Pedrouzoon, mutta se ei ollut itselleni mahdollista. Oli päästävä niin lähelle Santiago de Compostelaa kuin suinkin, jotta ennättäisin aamulla Lissabonin bussiin. Sateen vaimennuttua tihkuksi laitoin vipinää virsuihin. Pääsin Lavacollan hostelliin juuri ennen kuin uusi raju sadekuuro lankesi maahan.
36. Kävelypäivä: Lavacolla – Santiago de Compostela. Viimeisenä kävelypäivänä pääsin liikkeelle jo ennen kuutta, reilua tuntia ennen auringonnousua. Olin edellisenä iltana nakannut puhki kuluneet sukat roskiin ja pyykännyt savet housujeni lahkeista, jotta olisin edustavassa kunnossa saapuessani Santiago de Compostelaan. Avasin hostellin ulko-oven ja kurkistelin taivaalle epäluuloisena. Ei sadetta, mutta maa oli märkä.
Oli lähes pilkkopimeää ja olin kiitollinen tasaisesta asfaltista jalkojeni alla. Se tuntui mukavan vakaalta ja ennustettavalta kaikkien lehmänlannalla tehostettujen liejulätäkköpolkujen jälkeen. Sammutin taskulampun sen akkua säästääkseni. Kulku-ura erottui pimeässä juuri ja juuri. Lisäsin vauhtia ja LÄTS! Tienpinnassa oli harvakseltaan jalkapallon puolikkaan kokoisia kuoppia täynnä kuravettä, kuten lampun sytyttämisen jälkeen oli helppo nähdä. Kenkäni oli humpsahtanut kuoppaan ja kastunut täydellisesti. Onneksi nilkkani ei ollut taittunut yllätysmontussa. Päätin jatkaa eteenpäin taskulampun valossa.
Oli kuitenkin kiva, ettei satanut. Olin saanut nauttia sateesta jo kyllikseni tämän caminon aikana ja tuntui kerrassaan oikeudenmukaiselta, että saisin kulkea lopputaipaleen kastumatta. Viimeisen kävelypäivän kunniaksi olin ennen lähtöä pessyt tukkani ja asetellut harjalla kutrini ojennukseen tyylikästä loppuhuipennusta varten. Samassa tuulenpuuska ravisteli puuta, jonka alapuolella parhaillaan astelin. LÄTS, LÄTS, LÄTS, LÄTS, LÄTS, LÄTS. Lehvästöstä norui niskaani pieni yksityinen, ällistyttävän tarkasti ajoitettu sadekuuro. Hieno city-kampaukseni lätsähti pään myötäiseksi.
Taskulampun valo leikkasi aamuyön sumua pitkänä keilana. Loivassa ylämäessä edelläni kulki tumma varjo, kuin usvassa etenevä haamu. Lähemmäs päästessäni erotin vanhan miehen kyyryn hahmon, joka eteni hitaasti ja vaivalloisesti reppu selässään. Huikkasin hyvät huomenet ja perinteisen “Buen camino!” -toivotuksen. Sain vastaukseksi tuskaisesti kuiskatun espanjalaisen heipan “Hola”. Ilmeisistä hankaluuksista huolimatta miekkonen jatkoi sinnikkäästi eteenpäin.
Päivä alkoi valjeta seitsemän maissa. Monte del Gozolle noustessa sumu tiivistyi tihkusateeksi, joka kuitenkin loppui mäen toisella puolella. Alkoi ankea kävely pitkin Santiago de Compostelan katuja, jonka päätteeksi seisahduin toviksi katedraalin aukiolle. Varhaisesta aamusta huolimatta siellä täällä näkyi jo perille pääsystään riemuitsevia Jaakontien kulkijoita.
Jatkoin yhtä soittoa linja-autoasemalle, lätsähtäneessä kampauksessa ja märkä kenkä toisessa jalassani lotisten. Bussissa istahdin guatemalalaisen psykologin viereen, joka oli kävellyt camino francésin. Mayoista polveutuva Merly kertoili mayojen pyramideista ja kielistä sekä guatemalalaisist murkinoista, kuten tulivuoressa paistetuista pizzoista ja mausteisesta kalkkunakeitosta (Kak’ik guatemalteco), joka kuulosti niin makoisalta, että päätin yrittää sen valmistamista kotona. Lissabonin Oriente asemalla löysin tyttäreni ja halasimme pitkän eron jälkeen.
Muutama huomio varusteista
Varusteluetteloita caminolle löytyy netistä yllin kyllin, joten tässä yhteydessä mainitsen vain muutaman varusteen, jotka osoittautuivat Camino del Nortella varsin käyttökelpoisiksi ja toisaalta sellaisiksi, joita ei ehkä kaikista varusteluetteloista löydy. Rannekello värinäominaisuudella mahdollistaa muita nukkujia häiritsemättömän heräämisen alberguessa. Itse käytin nukkuessani joka yö korvatulppia, joten en olisi edes herännyt kännykän herätykseen. Kellon näytön himmeässä valossa onnistuivat myös satunnaiset yölliset vessakäynnit sytyttämättä räikeän kirkkaita kattovaloja. Korvatulppia kannattaakin pakata mukaan useampi pari, sillä ne eivät paina juuri mitään ja kuluvat käytössä. Ja aina löytyy joku kanssakulkija, joka ei ole älynnyt tai muistanut pakata korvatulppia reppuunsa. Kylminä öinä putkipipo lämmitti päähineenä ja kylminä aamuina kaulan ympärillä. Putkipiposta saa tarvittaessa myös unimaskin tai kiristyssiteen raajan ympärille.
 |
| S-koukun lisäksi käytin Heroclip -koukkuja pakkauspussien ja repun sijoittamiseen kauas sängystä ja mahdollisista lutikoista |
USB-laturin pitkä latausjohto helpottaa puhelimen lataamista kahviloissa. Itselläni oli mukana kolmen metrin pituinen kaapeli, jonka jouduin pariin otteeseen avaamaan täyteen pituuteensa. Puhelimen sovelluksista eniten olivat käytössä GoogleMaps ja Wise Pilgrim, johon olin ostanut Camino del Norte -paketin ja ladannut reitin kartat etukäteen puhelimen muistiin. Wise Pilgrim näyttää puhelimen sijainnin karttapohjalla suhteessa caminon reittiin, mikä tekee eksymisestä varsin hankalaa. Käytin pieneen tilaan pakkautuvaa pikkureppua paitsi kauppaostoksiin ja myös eväiden säilytykseen matkustaessani linja-autolla Bilbaosta caminon lähtöpisteeseen Irúniin, ja reissun jälkeen puuduttavan pitkällä matkalla Santiago de Compostelasta Lissaboniin. Monta muovikassia jäi ostamatta pikkurepun ansiosta.
Camino del Norte 16.4.–21.5.2024:
