Huone oli siivottu huolimattomasti. Vapaata pistorasiaa etsiessäni löysin pöydän alta sinne pudonneen juustonaksun ja muutenkin paikka vaikutti nuhjuiselta. Edellisen kevään caminolla muodostunut käytäntö tutkia majapaikan sänky lutikoiden varalta ei sentään tuottanut tulosta. Kävelin Ravintola Rivieraan tankkaamaan energiaa ison pizzan muodossa ja hankin sitten uudet vaellussukat paikallisesta Kesportista. Kauppias esitteli myös kevyttä untuvatakkia, joka vaikutti viettelevän mukavalta ja lämpimältä, mutta työnäkymien epävarmuuden vuoksi en rohjennut sitä ostaa.
Sade ropisi kuoritakkini huppuun palatessani hotellille. Sääennusteen mukaan koiranilma jatkuisi koko seuraavan päivän, jolloin olisi tarkoitus patikoida Marivaarasta Tahvontuvalle. Kahden peninkulman taival syysmyrskyssä, raskasta rinkkaa kantaen ja soiden läpi rämpien kuulosti kelpo kestävyystestiltä, etenkin kun taipaleella ei olisi tarkoitus pysähtyä aterioimaan. Tämä tulevaisuudennäkymä mielessäni jatkoin energiatankkausta myös hotellin aamiaisella, joka osoittautui monipuoliseksi ja maittavaksi. Lapin Muulien pakettiauto saapui Sodankylään reilusti myöhässä sovitusta aikataulusta ja viimeisten eväshankintojen jälkeen tien päälle päästiin vasta puolilta päivin.
Ratin takana istui kemijärveläinen Antti. Sama miekkonen oli hoitanut autonsiirron myös edellisellä Marivaarasta alkaneella retkellämme. Tummat pilvet olivat yöllä roiskineet vettä oikein urakalla, mutta pitivät nyt taukoa sadehommista ja näyttivät ikäänkuin keräävän voimia uutta myräkkää varten. Lokassa pysähdyttiin jaloittelemaan ja syömään rullakebabít, joilla pitäisi pärjätä iltaan asti. Luontaisin ajoreitti Marivaaraan oli tukittu hiekkakasalla, joten jouduimme tekemään pitkän lenkin idän kautta. Kaikkien viivytysten jälkeen polulle päästiin vasta neljän maissa.
1. Kävelypäivä: Marivaarasta Kuopskuusikon ja Auhtijoenselän kautta Tahvontuvalle. Yhteisten retkieväiden tasaamisen ja pakkaamisen jälkeen Kake lähti tarpomaan letkan kärjessä. Loikkasin kapean Pajuojan yli. Sen uoma kiemurtelee laajan Pajuaavan halki ja yhtyy sitten vielä monimutkaisempaan Repojokeen, joka puolestaan laskee vetensä Luirojokeen. Pajuojan ylittäessämme tulimme samalla siirtyneeksi Urho Kekkosen kansallispuistoon, jonka perustamista Suomen hallitus esitti 25. tammikuuta 1982 Koiviston toimiessa pääministerinä. Vain päivää myöhemmin Koivisto vannoi tasavallan presidentin virkavalan, dementoitunut Kekkonen oli eronnut edellisenä syksynä. Nyt reilut 40 vuotta myöhemmin harmaat pilvet roikkuivat Kekkosen puiston yläpuolella. Maasto oli litisevän märkää edellisen yön ja aamupäivän sateen jäljiltä, mutta näytti siltä, että ainakin hetken saisimme kulkea poutasäässä.
Olin jo kuvitellut tottuneeni rinkan painoon viiden edellisen päivän aikana, mutta taas se tuntui raskaalta. Parin litran vetoinen juomarakko onneksi kevenisi päivän kuluessa. Sekalaisten muonatarpeiden lisäksi kannettavakseni sälytetty kylmälaukku yksistään painoi kolmisen kiloa. Suurin painolasti koostui viidestä pakastetusta 200 gramman Black Angus ulkofileestä. Lisäksi kylmälaukkuun oli tungettu voita ja juustoa, makkaroita, pasteijoita ja leikkeleitä sekä puolen litran pullo pakastettua gorgonzolakastiketta. Lapin Muulien kulinaarisesta orientaatiosta maksetaan hiellä ja kipeillä olkapäillä. Toisaalta jokaisen herkkuaterian myötä rinkan paino vähenee mukavasti.
Ensimmäiset pari kilometriä taittuivat hiekkapohjaisella mönkijäuralla. Repoaavan ja Sankavaaranaavan välisen Morottajavuotson yli tasapainoiltiin huonokuntoisilla pitkospuilla, sitten jatkettiin pari kilometriä poroaitaa seuraten, kunnes pysähdyttiin levähtämään Kuopskuusikon itäpuolella. Ennen reissua olin karttaa silmäillessäni todennut, ettei juomavettä olisi tarjolla ennen kuin illalla saavuttaisiin Jaurujoen rantaan. Olin maininnut vesiongelmasta kesän mittaan pariinkin otteeseen ja kannustanut Muuleja täyttämään juomapullonsa ajoissa. Heti ensimmäisellä taukopaikalla Kake tunnusti unohtaneensa juomapullonsa kotiin. Ihmettelin, miten se oli mahdollista, että eikös juomapullo kuulunut aivan pakkauslistan kärkipäähän? Ilmeni, etteivät kaikki laadi pakkauslistoja erävaellukselle valmistautuessaan.
Matka jatkui mönkijäuralla poroaidan tuntumassa soisten sekametsien halki ja pahimpia kosteikkoja kierrellen. Edelläni astelevan Kaken sandaalit putosivat rinkasta polulle. Poimin ne talteen ja kiinnitin takaisin Kaken rinkan taakse. Erään mutalammikon läpi lampsiessamme Tapsan viuhtovat kävelysauvat lennättivät kuraroiskeita Hidin silmille. Hekottelin vahingoniloisena, mutta sitten sain silmilleni ja suuhuni samanlaisen roiskauksen Hidin kävelysauvoista. Oma moka, tuumin ja jättäydyin hieman kauemmaksi. Sitten saavuttiin seudulle, missä olimme seitsemän vuotta takaperin väliaikaisesti adoptoineet Konnan. Muistelimme hirvestysporukastaan eksyneen jämtlanninpystykorvan ystävällistä hännän heilutusta ja älykästä katsetta. Tauoilla Tapsa tarjoili energiapatukoita ja Kake kauhoi mustikoita suuhunsa arvellen saavansa niistä riittävästi nestettä.
Maasto muuttui kuivemmaksi noustessamme Auhtijoenselälle. Harvakasvuisessa ja karussa mäntymetsässä oli mukava kulkea. Alkuperäisenä suunnitelmana oli ennättää Tahvontuvalle ennen auringonlaskua, mutta kaikkien viivästysten jälkeen se ei ollut enää realistinen vaihtoehto. Uudeksi tavoitteeksi muodostui päästä valoisan aikaan niin pitkälle kuin mahdollista. Viimeisellä tauolla juuri ennen Jaurujoelle laskeutumista Kake valitteli lonkkakipua ja penkoi rinkkansa läpikotaisin löytääkseen parasetamolia, jonka oli “ihan varmasti” pakannut mukaan. Särkylääkettä ei kuitenkaan löytynyt. Kake arveli pärjäävänsä ilmankin, ei halunnut turvautua muiden lääkkeisiin. Hidi oli hikoillut kävelyurakan aikana niin runsaasti, että kroppaa tärisytti ja heikotti suolanpuutteesta. Asia korjaantui kourallisella suolapähkinöitä. Juomavesi alkoi olla lopussa itse kullakin. Päivänvalo hiipui ja otsalamput otettiin käyttöön. Jyrkän ja irtokivisen alamäen laskeutuminen pimeässä ilman lamppuja olisikin ollut hankalaa ja riskaabelia.
Jaurujoen yli kipitettiin poromiesten siltaa pitkin, sitten oli jäljellä enää loppurutistus rantapolulla. Raskas päivätaival alkoi tuntua jäsenissä ja ani harvoin on viimeinen kilometri tuntunut yhtä loputtoman pitkältä. Vihdoin kymmenen maissa alkoi puiden lomassa näkyä taskulamppujen tuiketta. Valonlähteeksi paljastui sisarukset Anu ja Suvi, jotka olivat vallanneet autiotuvan alapedin. Ipe ryhtyi saunanlämmitykseen. Se kävikin helposti, sillä autiotuvan parivaljakko oli hiljattain saunonut ja löylyhuone kaipasi vain hieman lisälämpöä. Sytytin nuotion ja makkaran paistamiseen sopivaa hiillosta odotellessa kävin pystyttämässä telttani tuvan yläpuoliselle tasanteelle. Ujutin makuualustan telttaan, mutta lopen väsyneenä en kyennyt keksimään ilmaventtiilin toimintaperiaatetta, eikä kärsivällisyyskään tässä vaiheessa iltayötä ollut enää huipussaan. Hylkäsin sadatellen teltan tyhjänä ylätasanteelle ja nakkasin makuupussini autiotuvan ylälaverille.
Vuoleskelin uudella kääntöveitselläni kaksipiikkisen tikun, johon mahtuivat molemmat iltapalaksi kaavailemani grillimakkarat. Nuotion ääressä oli mukava istuskella päivän rasitusten jälkeen. Lempeä yötuuli pyöräytti savukiehkuran kasvoilleni ja sai silmät vuotamaan. Makkarat tirisivät tikun nokassa ja pian toinen halkesi poksahtaen. Huuhtelin päivän aikana tyhjentämäni juomapullon ja täytin sen Tyyrojan vedellä. Siinä olisi Kakelle juomapullo seuraavia päiviä varten. Ipe ja vanhat muulit tupsahtivat nuotiolle saunapuhtaina. Päivätaival arvioitiin tympeäksi ja raskaaksi, eivätkä maisematkaan olleet olleet kummoisia. Onneksi olimme sentään saaneet kävellä poutasäässä. Iltanuotiolla kehkeytyi konsensus jatkossa karttaa Marivaaraa retkien aloituspaikkana. Nukkumaan päästiin vasta puolilta öin.
2. Kävelypäivä: Tahvontuvalta Vongoivanräystäälle ja kammille. Seitsemän maissa havahduin hereille eräänlaisesta puolihorteesta ja tunsin koko kropassani, etten ollut nukkunut silmäystäkään. Illalla olin levittänyt autiotuvasta löytämäni huovan laverin pehmusteeksi ja nakannut sen päälle vielä Pauliinalta lainaksi saamani perinteisen umpisolumuovisen makuualustan. Kovanlainen makuusija siitä oli muodostunut ja mieluisaa nukkumaasentoa oli ollut vaikea löytää. Lisäksi olin päätynyt pötköttämään ylälaverin etureunalle. Yön pimeydessä olin herännyt muutamaan otteeseen tunnustelemaan spatiaalista sijaintiani ja varmistelemaan, etten ole vaarassa mätkähtää tuvan lattialle.
Laskeuduin kankein jäsenin tuvan lattialle ja siitä terassille. Edellisen päivän synkät pilvet olivat karanneet kauas pois ja aamuauringon kultaiset säteet kutittelivat puiden latvuksia. Kiipesin lahot portaat ylätasanteelle ja ravistelin pois telttani pintaan yön aikana tiivistyneet kastepisarat. Makuualustan ilmaventtiiliä koskeva mysteeri askarrutti. Tutkailin venttiiliä ja sen toimintaperiaate selvisi noin kolmessa sekunnissa. Ei tarvittu kuin kieräytysliike ja ilma virtasi sisään ja ulos toivotulla tavalla. Jätin teltan tuulenvireen kuivattavaksi ja ryhdyin poimimaan mustikoita aamupuuron mausteeksi. Törmän päältä koko asumakenttä näkyi yhdellä silmäyksellä. Nuorison retkeilyn tuki ry:n vuonna 1967 rakentama autio- ja varaustupa sijaitsee erinomaisen kauniilla paikalla. Vanha sauna sijaitsi aikoinaan nykyisen keittokatoksen paikalla, uusi sauna on vuodelta 2004. Jaurujoelle on matkaa parisen sataa metriä.
Tapsa kiehautti kattilallisen puuroa. Resepti oli sama kuin edellisellä reissulla, paitsi että olin kasvattanut leseiden määrää 50 prosentilla. Ja kun Ipe ja vanhat muulit popsivat puuron lisäksi monenlaisilla tykötarpeilla päällystettyjä voileipiä, sain eteeni valtavan puuroannoksen. Koska takana oli raskas ja edessä kohtuullisen mittainen kävelypäivä, lorvailua ja loikoilua jatkettiin aamiaisen jälkeen. Itsekin torkahdin toviksi saaden näin täydennettyä niukaksi jäänyttä yöunta. Sitten heräsin huolestuttavaan ja ärsyttävään ajatukseen. Pengoin vaatepussini läpikotaisin ja jouduin myöntämään kiusallisen tosiasian. Hartaudella laaditusta pakkauslistasta huolimatta olin unohtanut ottaa mukaan puhtaat alushousut, vaikka vasta edellisenä päivänä olin virnistellyt Kaken unohtamalle juomapullolle.
Anu ja Suvi valmistautuivat päiväretkelle. Sisarusten suunnitelmana oli käydä ilman rinkkoja Vongoivanräystäällä, jota kehuivat tutustumisen arvoiseksi luontokohteeksi. Lapin Muulien suunnistusmestari Tapsa penkoi esiin karttansa. Alkuperäisenä suunnitelmana oli ollut kulkea ensin länteen Jaurujoen rantaa ja siitä sitten kääntyä pohjoiseen Vongoivanjokea seuraten, mutta kartan perusteella päivätaipaleen pituus ei muuttuisi oleellisesti, vaikka kävisimme vilkaisemassa Vongoivanräystästä. Uudeksi suunnitelmaksi muodostui patikoida ensin pohjoiseen Tyyrojan suuntaisesti, sivuuttaa sitten Vongoivanräystäs idästä länteen ja vasta sen jälkeen yhyttää Vongoivanjoen uoma, jota seuraamalla pääsisimme kammille. Olin siinä määrin mielistynyt mainioon edellisiltaiseen makkaratikkuuni, että kiinnitin sen ennen lähtöä rinkkaani käyttääkseni sitä toisenkin kerran.
Lähdettiin kapuamaan Tyyrojan itäpuolista rinnettä. Polun jyrkkyys sai hien virtaamaan ja muutaman kerran täytyi pysähtyä tasaamaan hengitystä. Parinsadan metrin matkalla noustiin nelisenkymmentä metriä ylemmäksi. Sitten kulku helpottui polun pysytellessä samalla korkeuskäyrällä, kunnes katosi Pilttikuolpunan länsipuolella. Makkaratikku sojotti rinkastani kuin vanhanaikaisen kenttäradion antenni. Se kopsahteli mäntyjen oksiin ja ravisteli roskia niskaani, ennen kuin opin hahmottamaan kepukan ulottuvuuden. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja ilman lämpötila kohosi lähelle hellelukemia. Jokilaakson toisella puolella näkyi somasti kaareutuva Povivaara, jonka takana Vongoivanräystäs kohosi jyrkkänä, karuna ja mahtavana. Laskeuduttin takaisin Tyyrojan varteen, missä pidettiin kunnon lepotauko.
Kontrasti ensimmäisen kävelypäivän ankeaan harmauteen oli mainio. Nyt oli niin lämmintä, että istahdin mieluusti ison kuusen varjoon suojautuakseni paahteelta. Kiskaisin juomarakon letkusta siemauksen raikasta vettä ja ihastelin, miten hyvälle pelkkä vesi voikaan maistua. Kake suopui viimein ottamaan parasetamolia lonkkasärkyynsä. Tuo pitkien matkojen spesialisti kertoi vuoden aikana kulkeneensa yli 6000 kilometriä kävellen, pyöräillen ja uiden. Toisaalta lepopäivät olivat jääneet usein pitämättä ja ikääkin alkaa jo olla, joten lonkan oireilu ei ollut suoranainen ihme. Retkikunnan suolatasapainosta huolehtiva Hidi tarjoili paksuja siivuja hirven kylmäsavupaistia. Tapsa kauhaisi vettä kattilaan ja sytytti tulen trangiaan. Pian kädessäni höyrysi kupillinen kahvia, johon kastoin kaurakeksin. Tyyrojan solistessa taustalla ja Tapsan tarjoamaa konjakkia siemaillessa oli helppo yhtyä mäkikotka Nykäsen ajatukseen elämästä ihmisen parhaana aikana.
Tauko, kahvi ja särkylääke pumppasivat Kaken täyteen energiaa niin, että ukko paineli Povivaaran ja Vongoivanräystään välisen rotkolaakson ohi Ipe vanavedessään. Karanneet muulit palasivat laumaansa vasta jonkin aikaa parivaljakon perään huudeltuamme. Sitten Vongoivanräystäs kohosi oikealla puolellamme korkeuksiin, yläosa kalliojyrkänteenä, alarinteet loivempina ja kasvillisuuden peitossa. Aikojen saatossa Vongoivanräystäältä ja Povivaaralta alas vierineet kivenjärkäleet tekivät solassa kulkemisen paikoin hankalaksi. Keskityin tasapainon säilyttämiseen loikkiessani kiveltä toisella ja yrittäessäni samalla pysyä muiden vauhdissa, mutta välimatka pääjoukkoon kasvoi vääjäämättä.
Sitten yläilmoista kajahti huuto: “HEEII” Erotin jyrkänteen reunalla kaksi hahmoa. Tahvontuvalta meitä ennen päiväretkelle lähteneet Anu ja Suvi heiluttivat käsiään: “Ollaan oltu huolissaan teistä!”. Mitä hittoa? Tai – tarkemmin ajatellen – ehkä Lapin Muulit alkaa jo olla sen sortin ikämiesporukka, että maastossa pärjäämisemme herättää kanssakulkijoissa huolestuneisuutta. Seniori tai ei, päätin mielessäni, että joskus vielä kiipeäisin Vongoivanräystäälle ja samallahan voisi käydä myös huiputtamassa itse Vongoivan. Vongoivan kammilta käsin tuollaiselle päiväretkelle kertyisi mittaa reilu peninkulma, Tahvontuvalta viitisentoista kilometriä. Luonnon muovaamalta näköalaterassilta avautuu varmasti komeat näkymät moneen ilmansuuntaan.
Vongoivanjokea lähestyttiin käkkyräisessä, paikoin tiheässä tunturikoivikossa. Auringon porotus sai ikävöimään edellisen päivän harmaata pilviverhoa ja jopa virkistävää sadekuuroa. Mutta sellaista ihmislapsen elämä on – sitä kaipaa, mitä ei ole. Kesä 2024 oli Euroopassa kaikkien aikojen kuumin ja myös Lapissa oli ollut 2–3,5 astetta keskimääräistä lämpimämpää. Helteet olivat lietsoneet koivunlehtikirvat (Betulaphis) villiin lisääntymiseen ja nyt niitä kuhisi tunturikoivujen (Betula pubescens ssp. czerepanovii) lehdillä. Muutaman millimetrin mittaisia, vaaleanvihreitä, pehmeävartaloisia ja tahmeita kirvoja varisi niskaamme tunturikoivujen oksilta. Koivunlehtikirvat imevät ravintonsa koivunlehtien solunesteestä, mikä voi aiheuttaa lehtien kellastumista, käpristymistä tai ennenaikaista varisemista. Kirvat erittävät sokeripitoista mesikastetta. Tuo tahmea uloste on muurahaisten herkkua, mutta voi lehden pinnalle jäädessään edistää nokisienen kasvua ja heikentää fotosynteesiä.
Hikeä valui otsalta silmiin ja sitä tipahteli nenänpäästä varvikkoon. Imaisin taas vettä juomarakostani, joka on osoittatunut juomapulloa kätevämmäksi vesisäiliöksi Lapin retkillä. Juomarakko on kevyt ja tilava, ja vesi on aina kätevästi saatavilla ilman pysähtymistä ja rinkan tonkimista. Juomarakko on rakenteeltaan pehmeä ja taipuisa, ja se on helppo sujauttaa rinkkaan. Vongoivan loivalla alarinteellä todistimme erään aikakauden päättymistä Kaken oikaistessa hetkeksi kyljelleen varvikkoon. Aina aikaisemmin tuo rauhaton sielu oli keksinyt lepotaukojen ajaksi jotain puuhaa, sytyttänyt nuotion, napsinut mustikoita suuhunsa, käyskennellyt ympäriinsä, tonkinut rinkkaansa tai äkännyt jotain muuta tähdellistä toimitettavaa. Vaitonaisina, hämmennystä ja tyrmistystä kuvastavin ilmein, seurasimme Lapin Muulien perustajajäsenen lepohetkeä. Oliko arkkimuuli tulossa vanhaksi?
Vähän käytetty poluntapainen kulku-ura seuraili Vongoivanjokea, kulkien välillä toisella ja sitten taas toisella rannalla. Se oli niin häilyväinen, ettei sitä ollut edes merkitty karttaan. Kapea ja matala virta oli helppo ylittää ja tallustella aina tasaisemmalla rannalla. Pieni tammukka (Salmo trutta fario) vilahti joen keskellä maisemia ihailevan Kaken jalkojen välistä. Ihmettelin ukon salamannopeaa lajintunnistusta, mutta en rohjennut epäillä entisen ammattikalastajan havainnon pätevyyttä. Ylemmäksi päästyämme harvaoksaiset, kituliaasti kasvavat ja osin pystyyn kuolleet kynttiläkuuset eli siperiankuuset (Picea abies sp. obovata) harvenivat ja loppuivat sitten kokonaan.
Hieman kuusimetsärajan yläpuolella sijaitsevalle kammille saavuttiin viiden maissa. Kokilta lorahti Texmex-pataan vettä reippaan puoleisesti, joten päivälliseksi nautittiin meksikolaista keittoa. Iltapalaksi käristettiin nuotiolla vielä loput jäljellä olevat grillimakkarat, eikä harmittanut yhtään, että olin ottanut makkaratikun mukaan Tahvontuvalta. Edellisellä Vongoivan retkellämme oli käynyt selväksi, että kammiin mahtui nukkumaan mukavasti vain neljä ukkoa, joten pystytin telttani nuotiopaikan tuntumaan. Täytin makuualustan, levitin makuupussin sen päälle ja työnsin kokonaisuuden sisään teltan oviaukosta. Sain Hidiltä vielä lainaksi ohuen untuvatakin ja konttasin sitten toivorikkaana nukkumapaikkaani. Vihdoinkin luvassa mainiot yöunet oman teltan rauhassa!
3. Kävelypäivä: Vongoivan kammilta Hammaskuruun. Koska taivas oli illalla ollut pilvetön ja sää melko lämmin, olin jättänyt teltan oviaukon auki. Telttaan mönkiessäni olin sulkenut vain hyttysverkon arvellen hengitysilman kosteuden haihtuvan kätevästi sitä kautta. “Teltta” tosin on turhan juhlava nimitys majoitteelleni, sillä pikemminkin kyseessä on eräänlainen nukkumaputki. Tilaa oli niin niukasti, että joutuisin viettämään koko yön likimain samassa asennossa. Edellisestä telttayöstä oli vierähtänyt neljännesvuosisata ja ajankohtainen tilanne arvelutti ja hämmensi. Tai olinhan kesällä 2018 Via Podiensis -reitillä viettänyt yhden yön jurtassa, mutta se oli muistuttanut enemmän kankaalla katettua taloa kuin vaellustelttaa. Unta odotellessani tunsin itseni mitättömän pieneksi katsellessani yläpuolellani avautuvaa tähtien kirjomaa avaruutta. Hyttysverkko on heiveröinen seinärakenne, mutta jollain oudolla mekanismilla se lievitti agorafobista ahdinkoani.
Unessani uteliaan poron turpa työntyi sisään teltan oviaukosta ja havahduin hereille, kun jotain märkää alkoi lätsähdellä kasvoilleni. Taskulampun valossa totesin, ettei päälleni pisaroinut poron kuolaa, vaan telttaan tiivistynyttä kosteutta. Katon koko sisäpinta oli vesihelmien peitossa. Tuuletusaukko teltan jalkopäässä ja hyttysverhon peittämä oviaukko eivät olleet tarjonneet riittävää ventilaatiota. Sadatellen konttasin ulos raahaten makuualustaa ja -pussia perässäni. Asettautuessani nukkumaan taivasalle tuuumin, että nyt ainakin olisi tilaa vaihtaa nukkuma-asentoa. Silmäni alkoivat jo lupsahdella lupaavasti, kun koko maisema täyttyi vihreästä valonkajosta. Pohjanpalo (Aurora Borealis) tanssi leiskuen taivaankannen poikki. Revontulten valokaaret kiemurtelivat Vongoivan ja Reututunturin yläpuolella ja himmensivät tähtien tuikkeen kirkkaudellaan. Näytös kesti vain hetken ja päättyi sitten yhtä äkisti kuin oli alkanut. Olinpa herännyt sopivaan aikaan!
Loppuyön torkuin levottomasti, mielikuva kuolaavasta porosta ei jättänyt rauhaan. Puoli kahdeksan maissa heräsin Kaken huhuiluun ja kömmin turpeella katettuun kammiin aamukahville. Alkuperäinen 1950-luvun loppupuolella rakennettu kammi purettiin ja rakennettiin täysin uudelleen vuonna 1985. Nykyinen kammi No. 3 valmistui talkoovoimin vuonna 2016 (video kammin rakentamisesta), joten turvekammin käyttöikä vaikuttaisi olevan noin 30 vuotta. Tässä uusimmassa Vongoivan kammissa on yhdistelty vanhaa ja uutta rakennustekniikkaa. Alakehikossa on käytetty lähistöltä kaadettuja kuusia. Perinteisesti turvekammin kotarunko on valmistettu paikallisista kaarevista puista, mutta tässä uusvanhassa kammissa lattia, katto ja seinät on nikkaroitu paikalle tuodusta höylätystä sahatavarasta. Lopputulos on kodikas ja maisemaan sulautuva.
Kammin lämpöeristeenä käytetty turve onkin erikoista ainetta. Se sitoo itseensä kymmenen kertaa enemmän hiiltä per hehtaari kuin mikään muu ekosysteemi, koska suokasvillisuus hajoaa hitaasti märässä, happivajeisessa ympäristössä. Turpeen energiakäyttö on ollut Suomessa merkittävää, mutta vihreän siirtymän myötä sen osuus on ollut laskussa ja myös maailmanlaajuisesti trendi on samansuuntainen. Turve on oiva lämpöneriste paitsi turvekodassa myös kenkien pohjallisissa. Turvetta käytetään kuivikkeena eläinsuojissa sekä kosmetiikan ja vaateteollisuuden raaka-aineena. Kasvualustana käytetyssä turpeessa ei ole tuholaisia, rikkaruohoja tai tauteja. Ja palavan turpeen savu lahjoittaa Islay -saaren viskeille niiden ainutlaatuisen aromin.
Olin juuri levittämässä makuupussiani kuivumaan kammin edessä kasvavan koivun oksille, kun kuulin takaani äänekkään kumauksen. Tapsa irvisteli ja hieroi päätään kammin oven luona, oli kolauttanut otsansa räystään kulmaan. Iho ei sentään ollut mennyt rikki. Vielä edellisenä iltana räystään molemmin puolin oli roikkunut narun nokassa matalasta kulkuaukosta varoittavat puupalikat. Palasin nuotiopaikalle. Hidi oli saanut Kaken innostumaan kropan ravistelusta, ja nyt ukot tärisyttivät ja vatkasivat jäseniään intomielisesti. Hidi kertoi edellisiltana repineensä irti kammin räystäältä roikkuneet typerät koristeet, joihin oli törmännyt monta kertaa, ja nakanneensa ne kammin katolle. Myös Hidi oli nukkunut huonosti, oli herännyt yöllä kuumuuteen ja polvikipuun.
Käänsin kurjan telttani nurinpäin, ravistelin enimmät vedet pois ja jätin sen sitten aamuauringon kuivattavaksi. Nukkumaputki näytti hengittävän kuin elävä olento vuoroin täyttyessään ja tyhjentyessään tuulenhenkäysten voimasta. Se ei sovellu retkeilykäyttöön, mutta toimisi varmaan lasten kesäleikeissä. Kun seuraavan kerran tulee tarve yöpyä ulkosalla, turvaudun perinteiseen kaksikerroksiseen vaellustelttaan, missä erilliset sisä- ja ulkoteltta helpottavat kosteudenhallintaa. Olin haksahtanut nukkumaputken hankintaan pääasiassa sen vähäisen hinnan ja keveyden innostamana.
Keli näytti jatkuvan tyynenä, poutaisena ja vuodenaikaan nähden varsin lämpimänä. Pohjoisessa erottui laaja verhopilvi (Altostratus) ja lännessä kellui muutamia kumpupilviä (Cumulus), mutta nämä pilvet eivät enteilleet sadetta. Hidi kiinnitti matalasta räystäästä varoittavat puupalikat takaisin paikoilleen. Ipe palasi täysistunnolta huussista, kehui maisemia paremmiksi kuin kotinsa vessassa. Edessä olisi vain vajaan kymmenen kilometrin päivätaival, joten aamutoimissa ei hoppuiltu. Kammissa yöpyneet muulit löhöivät laverilla pohtien maapallon ulkopuolisen elämän mahdollisuutta, dinosaurusten ja uskontojen suhdetta sekä arvioivat syksyn marjasatoa. Kummastelin Hidin viereen kerälle käpertynyttä kissaa, jota en ollut nähnyt aikaisemmin. Ilmeni, että kyseessä oli Kissamies, jonka Hidin lapsenlapsi oli jossain vaiheessa sujauttanut rinkkaan. Ojensin käteni silittääkseni kissaa, mutta se paljasti hampaansa ja sähisi, joten katsoin viisaimmaksi ryhtyä pakkaamaan rinkkaani.
Kiivetessämme kohti Sihverinlakopään ja Siulapään välistä satulaa Hidi päästi Kissamiehen irti ja se katosi äänettömästi loikkien kivikkoon. Muistutin, että kansallispuiston järjestyssäännön mukaan lemmikkien pitäminen irrallaan on kiellettyä. Vain metsästyksessä ja poronhoidossa käytettävät koirat saisivat hoitaa työtehtäviään vapaina. Hidi selitti, ettei Kissamies ollut järjestyssäännöissä tarkoitettu lemmikkieläin, vaan kesytön kissapeto. Sen kuului saada kulkea mielensä mukaan ahmojen, susien ja karhujen tapaan. Tähän aamuun asti Kissamies oli omasta halustaan pysytellyt Hidin rinkassa, mutta nyt Lapin Muuleihin ja Lapin maisemiin totuttuaan se varmaan haluaisi ottaa reissusta kaiken irti. Samassa Kissamies jo palasikin luoksemme kuono veressä ja kuollut sopuli hampaissaan. Tyytyväisyys ja villi kiihko loistivat julman saalistajan silmissä.
Kulku Vongoivan kammilta länteen kävi helposti pitkin mönkijäuraa, joka lienee tupien välinen huoltoreitti. Ympärillämme levittäytyvien tuntureiden siluetit loivat suurenmoisen kehyksen Lapin Muulien kolmannelle retkipäivälle. Tuntui etuoikeutetulta kävellä paikassa, jonka kaikki tasanteet ja rinteet, kurut ja huiput olivat kuin luonnon aikojen saatossa muovaamaa taidetta. Tässä karussa, kaikesta turhasta riisutussa maisemassa saattoi aistia jotain ikiaikaista ja pyhää. Kokemus saa kulkijan polvet tutisemaan, tekee nöyräksi ja kiitolliseksi kaikesta universumin tarjoamasta hyvästä.
Tunnelmallisen ja nautiskelevan patikoinnin jälkeen pysähdyimme Anterinjokeen laskevan vesiuoman varteen iltapäiväkahville. Kaivoin rinkastani suklaalevyn, mutta lämmin päivä oli pehmittänyt sen niin lötköksi, että päätin jättää pakkauksen avaamatta. Makeanhimo tuli tyydytettyä, kun sain Hidiltä pari stroopwafelia, hollantilaista siirapilla täytettyä vohvelikeksiä. Utelias ampiainen pörräsi pitkään Ipen rinkan tuntumassa. Sen oli vaikeaa käsittää, ettei houkuttelevan keltainen sadesuoja ollutkaan kaikkien aikojen kukka-aarre.
Loppumatka taittui kepeästi vanhaa huonokuntoista tieuraa pitkin. Muulilauma karkasi taas kauas edelleni ja sitten koiran kanssa vaeltava pariskunta harppoi ohitseni Hammaskurun kämpän suuntaan. Arvelin olevani maailman hitain kävelijä, mutta ajatus ei ollut ahdistava tai lannistava. Kaikki eivät osaa kävellä hitaasti. Moni kiirehtii elämässään eteenpäin tietämättä, minne oikeastaan on matkalla ja miksi. Ja toisaalta pitkäkin matka taittuu hauskemmin, jos siihen suhtautuu elämyksenä eikä suorituksena. Viipyilevä ja verkkainen kulkija säästää voimiaan ja pystyy samalla paremmin tarkkailemaan maisemaa. Maaston muodot ja pilvien liikkeet sekä kaikki ympäristön värit, äänet ja tuoksut tuottavat loputtomasti erilaisia vaikutelmia, jotka saattavat jäädä kiirehtijältä huomaamatta. Tiepahanen kaartoi loivasti ja mutkan takana tavoitin muulit pitämässä taukoa Hammaspään loivassa alarinteessä. Tuntui mukavalta laskea rinkka hetkeksi selästä. Keräsin rasiallisen mustikoita seuraavan aamupuuron mausteeksi.
Hammaskurun kämpälle saavuttiin kolmen maissa. Kake potkaisi saappaat jaloistaan kiroten ja sättien niitä karkein sanankääntein. Ensimmäisen kävelypäivän soinen maasto mielessään Kake oli valinnut jalkineiksi tavalliset pitkävartiset saappaat, joilla kävely oli kuulemma “yhtä helevettiä”. Maaston kivet ja juurakot olivat murjoneet jalkapohjat kipeiksi saappaiden ohuiden pohjien läpi. Kaivoin ensiapulaukusta sakset, joilla Kake nipsaisi pois hankalasti törröttävän kynnen pikkuvarpaastaan. Toisessa jalassa kaksi varpaankynttä sinersi siihen malliin, että pian ne ottaisivat hatkat. Jalkineitaan manaten Kake könysi päivänokosille varaustupaan. Hidi suihkautti desinfiointiainetta saksiin ja leikkasin palan kangaslaastaria seuraavalle potilaalle. Rinkan olkaviilleke oli hiertänyt ihon rikki Tapsan hartiasta. Lapin Muulien suunnistaja oli lähtenyt reissuun vaellussaappaissa, mutta nyt ratkaisu ei enää miellyttänyt. Sinänsä laadukkaat ja jämäkät Viking Trophyt olivat osoittautuneet liian hiostaviksi lämpiminä päivinä ja toiseen jalkapohjaan oli ilmestynyt päkiän kokoinen rakko.
Myrsky-koira, joka aiemmin päivällä oli metsätiellä pyyhältänyt ohitseni, käväisi tarkistamassa, että pihvien paistaminen sujui asiallisesti. Enimmäkseen komea suomenlapinkoira kuitenkin tolskasi läheisen Hammasjoen matalassa vedessä, kunnes jatkoi matkaa isäntänsä ja emäntänsä kanssa Kärppäpään nuotiopaikalle. Tieuran toiselle puolelle telttansa pystyttänyt Johanna saapui istuskelemaan nuotiolle. Kertoi tulevansa Tahvontuvalta, mistä käsin oli edellisenä päivänä tehnyt päiväretken Vongoivanräystäälle. Johanna liittyi Varusteiden Unohtajien Klubiin tunnustamalla surkean tilanteensa: kahvipaketti oli unohtunut kotiin. Hätäensiavuksi keitettiin nokipannukahvit ja sitten Lapin Muulien varastoista luovutettiin poloiselle pikakahvia loppuretken tarpeiksi.
Metsäretkellä hien, pölyn, noen, savunhajun, rasvan ja kaiken muun sekalaisen töhnän kertyminen ihoon ja vaatteisiin tapahtuu niin verkkaan, ettei sitä huomaa. Arvelin kuitenkin tässä vaiheessa reissua tuoksahtavani jo sen verran, etten kaivannut ketään lähelleni. Autiotupa oli tyhjillään, joten raahasin patjani sinne varaustuvasta saadakseni hajurakoa ihmiskuntaan. Poltin pari klapia kamiinassa ja pian tupa oli parahultaisen lämmin. Kymmenen maissa kömmin toiveikkaana makuupusiini. Kahden huonosti nukutun yön jälkeen tilanne vaikutti lupaavalta. Sopiva lämpötila, passeli ravitsemus- ja nesteytystilanne, mukava väsymys päivän kävelystä ja kirsikkana kakun päällä korvatulpat, jotka torppaisivat mahdolliset häiriöäänet. Vaikka Petri valtasikin makuupaikan alalaverin toiselta laidalta, luvassa olisi vihdoin kunnon unet. Ja nyt kun vielä Kissamies saalisti tuvan liepeillä, ei tarvinnut pelätä edes kämppämyyrien ruokavarkauksia.
4. Kävelypäivä: Hammaskurusta Luirolle. Heräsin aamuyöllä otsa hiessä. Myös paitani ja tyynynä käyttämäni puhtailla vaatteilla täytetty pakkauspussi olivat litimärkiä. Muistin lähipiirin naisten kuvauksia vaihdevuosiin liittyvistä öisistä “kuumista aalloista”. Siitäkö oli kyse? Ilmiö on mahdollinen myös miehillä, joskaan ei kovin yleinen. Miehillä kuumat aallot voivat liittyä testosteronin puutteeseen, kilpirauhasen yliaktiivisuuteen, stressiin, ahdistukseen tai lääkitykseen. Masennuslääkkeistä erityisesti SSRI- ja SNRI-lääkkeet voivat aiheuttaa yöllistä hikoilua serotoniini- ja noradrenaliinivaikutuksen kautta. Myös verenpainelääkkeet kuten kalsiumkanavan salpaaja amlodipiini ja tietyt syöpälääkkeet voivat aiheuttaa kuumien aaltojen kaltaisia tuntemuksia. Mutta mikään edellä kuvatuista syistä ei tuntunut mahdolliselta. Unentokkurassa kesti hetken, ennen kuin käsitin, että kämpässä oli oikeasti varsin lämmintä.
Joku oli hiljattain polttanut pesällisen klapeja kamiinassa. Tulipesässä hehkui vieläkin hyvä hiillos. Astelin ulos rannekelloni himmeässä valossa yrittäen olla herättämättä Petriä. Yön viileys tuntui mukavalta. Pelästyin mustaa hahmoa terassilla, mutta kiiluvista silmistä tunnistin sen Kissamieheksi. Se asteli luokseni pehmein askelin, istahti mökin portaille ja painautui jalkaani vasten. Yön musta syli oli äänetön. Tähtiä ei näkynyt, taivas oli pilvessä. Pimeys oli lähes täydellinen, mutta aistin ympärilläni levittäytyvän erämaan valtavuuden. Hengitin syvään ja tunsin mieleni tyhjenevän. Kaikki tarpeeton katosi ja jäljelle jäi vain hetken ajattomuus. Pidin ulko-ovea auki ja raitista happirikasta ilmaa virtasi kämpän ummehtuneen ilman tilalle. Sitten kömmin takaisin makuupussiini. Yöllinen happihyppy piristi niin tehokkaasti, että vasta päivän jo valjetessa sain torkahdettua vähäksi aikaa.
Seitsemän maissa laahustin tuvan terassille lopen väsyneenä. Maisema oli aamuyön kuluessa verhoutunut sakeaan sumuun. Kissamies makasi penkillä kerälle kiertyneenä, raotti silmiään ja huiskaisi laiskasti hännällään kuullessaan askeleeni ja jatkoi sitten uniaan. Pedon maha pullotti siihen tyyliin, että arvelin sen napanneen yöllä koko joukon myyriä. Yksi syömättä jäänyt myyrä retkotti vielä puupöllin päällä. Ehkä se oli jätetty välipalaksi. Otin kuksan rinkastani ja istahdin varaustuvan pöydän ääreen. Tiskari-Ipe kertoi lisänneensä yöllä pesällisen klapeja autiotuvan kamiinaan samalla, kun oli pistäytynyt keventämässä oloaan pihan perällä. Yö oli kuulemma ollut kylmä ja Ipe oli pelännyt autiotuvassa nukkujien paleltuvan. Monta päivää kahvinpuutteesta kärsinyt Johannakin noudatti edellisiltana esitettyä kutsua ja saapui kahvittelemaan. Kahvi, iso puuroannos ja tovin kiireetön loikoilu kohensivat toimintakykyäni sen verran, että taipaleelle lähtö alkoi tuntua mahdolliselta.
Kahdeksalta sumu oli hälvennyt ja keli muuttunut pilvipoudaksi. Päivästä näytti kehkeytyvän edellisiä viileämpi. Petri ja Outi kertoivat jatkavansa Anterinmukkaan ja kysyivät reitin haastavuudesta. Haasteita ei olisi luvassa, sillä koko matka taittuisi samalla tieuralla, jota olimme edellisenä päivänä kulkeneet viimeiset kilometrit saapuessamme Hammaskurun tuvalle. Kake ryhtyi kiskomaan saappaita jalkaansa, mutta puuha keskeytyi tuskan parahdukseen. Kissamies oli piiloutunut toiseen saappaaseen ja puraissut Kakea varpaasta. Pintanaarmun hoidoksi riitti laastari. Yhdeksän maissa rinkat heilautettiin selkään ja suunta otettiin kohti luodetta. Edessä olisi noin 13 kilometrin helppo päivätaival kansallispuiston keskukseen Luirojärvelle.
Alkumatkan ajan polun oikealla puolella kohosivat Pirttikallionvaaran ja sitten Kärppäpään rinteet, jotka tosin jäivät metsän peittoon. Piskuisen Pitkäojan ylityksen jälkeen reitti seuraili kuusimetsän rajaa lähes Luirolle asti. Kärppäpään nuotiopaikalla keitettiin kahvit ja herkuteltiin Hidin tarjoamilla stroopwafeleilla. Sokostin huipun tukiasema oli niin lähellä, että Youtube saatiin toimimaan ja Kakelle soitettiin Jamppa Tuomista. Loppumatkasta Ruotmuttipään loivassa koillisrinteessä pysähdyttiin toviksi ja kaivoin pähkinäsuklaalevyn rinkastani. Se oli kylmän yön jälkeen kovettunut niin, että siitä saattoi lohkoa palasia. Viiteen osaan jaetusta levystä saatiin juuri sopivat välipalat kullekin Lapin Muulille. Yhä synkemmäksi muuttuva pilvipeite kannusti kulkemaan loppumatkan vauhdikkaasti. Tuuli lennätti muutaman sadepisaran kasvoilleni.
Loppukiristä hengästyneenä ja hikisenä ripustin rinkkani varaustuvan seinustalle. Tuskin ennätin istahtaa terassille, kun sade alkoi. Kyseessä ei ollutkaan mikään tihkusade tai leppoisa pisarointi, vaan kelpo myräkkä. Raskaat pisarat rummuttivat tuvan kattoa ja vesi ryöppysi alas räystään vesikouruista. Retkeilijöitä kiiruhti suojaan telttoihinsa ja rakennusten kattojen alle. Sade humisi ja pauhasi puiden latvuksissa, ja isot lätäköt kirjoivat hetkessä koko pihan. Oli hauska istuskella kahden maailman rajalla, suojassa ja kuivana terassilla ja samalla seurata rankkasateen villiä voimaa. Kake käytti tilaisuutta hyväkseen ja pesi hikiset sukkansa räystäältä kuohuvassa vesiputouksessa. Tässä vaiheessa reissua olin jo niin likainen, että reisiin nojaavat tahmaiset kyynärvarteni tarttuivat kiinni housuihin ja odotin malttamattomana miesten saunavuoroa.
Sade kesti puolisen tuntia, sitten se loppui yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. Pilvipeite repeili ja sininen taivaankansi tuli näkyviin. Tapsa haudutti päivälliseksi koukuttavan herkullisen Lapin Muulien tomaattilohipadan. Varaustuvassa tutustuttiin Jussiin ja Jaakkoon, eläköityneitä ja kovakuntoisia upseereita kumpainenkin. Jälkkäriksi paistettiin jalokahvilla liekitettyjä lättyjä, jotka nautittiin mustikoiden ja sokerin kera. Loppuilta vierähti saunoen ja nuotiolla istuskellen. Kuuntelin kiinnostuneena Etelä-Pohjanmaalta kotoisin olevien Tonin, Markon ja Jannen keskustelua kasvihuonevihannesten sielunelämästä. Sitten puhtoisena nukkumaan yhdentoista maissa.
5. Kävelypäivä: Luirolta Vintilätunturin kautta Suomunruoktulle. Nukuin levottomasti nähden unta keskenään tappelevista tomaateista ja sitten Kake kiskoi varpaasta aamukahville ennen sianpieremää. Arvelin hyvin nukutun kokonaisen yön jäävän haaveeksi tällä reissulla. Kävin pihan perällä keventämässä oloani ja tiirailin taivaalle. Ilman lämpötila vaikutti taas edellistä päivää viileämmältä. Tuuli oli yltynyt ja se kantoi syksyn tuoksua. Taivas oli yhtenäisen harmaan pilvimassan peitossa, mutta yöllä ei ollut satanut, sillä maa oli kuiva. Varaustuvassa muulit nurisivat ja äksyilivät makuupusseissaan poikkeuksellisen aikaisesta herätyksestä harmistuneina. Eläkeläiset Jussi ja Jaakko toimittelivat aamuaskareitaan ripein ottein ja nostivat rinkat selkään jo kahdeksan maissa. Parivaljakko oli Lapin Muulien tavoin suunnitellut yöpyvänsä Suomunruoktun varaustuvassa ja evp-upseerit aikoivat selvästikin rajulla rynnäköllä vallata nukkumapaikat alapediltä.
Johanna oli jo tottunut Kaken kahviserviisiin ja liittyi kursailematta seuraamme. Kertoi ennen Hammaskurua kaivanneensa kahvia enemmän kuin muita maalikylien pikku ylellisyyksiä. Kofeiininpuutokseen liittyvät vieroitusoireet olivat Johannalla onneksi vain psyykkisiä, toisin kuin itselläni. Päätäni alkaa kivistää veren kofeiinipitoisuuden laskun myötä ja viime vuosien aikana olenkin varustautunut eräretkille omalla kahvipakkauksella. Sen turvin olen pärjännyt “Kaken Cafén” varhaisaamuihin keskittyvien palveluaikojen ulkopuolella. Cappuccino, Vanilla Latte, Caramel Latte, Mocha Café au Chocolat ja muut pikakahvit tarjoavat mukavaa vaihtelua karkeaan pannujauhatukseen, joskaan eivät yllä samalle tasolle tunnelman ja kahvinkeittoon liittyvien rituaalien saralla.
Aamiaisella vanhat muulit ja Ipe täyttivät mahansa juustolla ja leikkeleillä päällystetyillä voileivillä, joten sain taas syödäkseni valtavan marjoilla höystetyn puuroannoksen. On osin Lapin Muulien ansiota, että minusta tuli puuronystävä. Kuutisen vuotta sitten totesin vatsakumpuni kasvaneen liikaa ja päätin tehdä asialle jotain. Kun pelkkä liikunnan lisääminen ei tepsinyt, ryhdyin kiinnittämään huomiota aterioiden kalorimääriin. Muistin Lapin Muulien aamuiset puurokokkaukset ja aloitin tutkimusmatkani puurojen maailmaan. Olin karttanut puuroja koko aikuisikäni, mutta nyt ihastuin niiden alhaiseen energiatiheyteen ja monipuolisiin terveyttä edistäviin vaikutuksiin. Yhdistin samaan reseptiin viiden eri viljan puurohiutaleita ja leseitä, kourallisen takapihan ilmaisia marja-aronioita ja 200 grammaa rasvatonta raejuustoa. Päivittäinen puuroannos yhdessä liikunnan ja muiden, aikaisempaa fiksumpien murkinoiden kanssa kanssa karisti puolessa vuodessa kymmenisen kiloa laardia kupeiltani.
Vähän ennen yhdeksää laitettiin vipinää virsuihin. Luirojärven eteläpäästä alkavassa Luirojoessa oli vettä niin niukasti, ettei kenkiä tarvinnut riisua. Vähän etelämpänä, Mukkavaaran tienoilla Luirojoki muuttuu suvantomaiseksi serpentiinijoeksi, jonka virtaama on niin vähäinen, että se vaikeuttaa joella liikkumista ja virkistyskäyttöä. Ylitimme Luusuanvaaran ja ohitimme Ampupäät niiden eteläpuolelta. Tuiskukurun kämpällä nautittiin pitkä lounas. Pääruokana oli Hidin valmistama pasta carbonara, jota täydennettiin katkarapukeitolla ja terästettiin Lapin Muulien mausteseoksella, joka sopiikin yllättävän moneen ruokaan. Salaisten ainesosien lisäksi maustekimara koostuu oreganosta, paahdetusta sipulista ja mustapippurirouheesta. Seoksen tarkka resepti on Tunturipankin sijainnin ohella Lapin Muulien tarkimmin varjeltuja salaisuuksia. Tuhdin aterian jälkeen haukottelin raukeana tuvan terassilla. Samassa kuulin korvani juuresta vertahyytävän karjahduksen ja pelästyin pahanpäiväisesti. Käännähdin ja näin Kissamiehen katoavan nurkan taakse. Pedon silmät välähtivät ilkikurisesti.
Kilometrin mittainen, paikoin jyrkkä ylämäki karisti lopullisesti raukeuden kropasta jatkaessamme matkaa Tuiskukurun kämpältä itään. Kotvan kuluttua etelän suunnalla avautui näkymä Sompion luonnonpuistoon. Horisontissa kohosivat vanhan Sompion maamerkit, Nattastunturit. Niiden kautta kulkee Suomen Lapin ja Norjan Ruijan yhdistävä Ruijanpolku, jota on kuljettu keskiajan lopulta lähtien. Polkua käyttivät aikoinaan kauppiaat, veronkantajat ja papit sekä Jäämerelle suunnanneet kalastajat. Sompiojärven pohjoisrannalta lähtee retkeilijöille tarkoitettu 35 kilometrin pituinen Ruijanpolun kunnostettu osuus, joka kulkee Nattasten kautta Laanilaan.
Nattastuntureiden takana siinsi EU-alueen suurin tekoallas, vuonna 1967 rakennettu Lokan tekojärvi, jonka avulla säädetään Kemijoen voimalaitoksille virtaavan veden määrää. Valtakunnan energiatarpeen nimissä yli 600 ihmistä pakkosiirrettiin ja 83 tilaa hävitettiin tekoaltaan tieltä. Veden alle jäi 200 000 kuutiometriä puuta, kun metsähallitus ei löytänyt varoja metsän hakkaamiseen. Vain suoja- ja maisema-alueita patojen liepeillä sekä uiton tarvitsemia väyliä raivattiin. Pohjoismaiden laajin yhtenäinen suoalue, mahtava Posoaapa, latistui tekojärven pohjaksi. Valtaosa veden alle jääneestä maa-alasta oli suota, ja yhä edelleenkin turvelauttoja kohoaa pintaan aiheuttaen monenlaista harmia. Ilmakuvausten perusteella kelluvaa turvetta esiintyy etenkin heinä-elokuussa vedenpinnan ollessa alhaalla. Turvelautat tukkivat veneväyliä, vievät kalanpyydyksiä ja vaikeuttavat rantojen käyttöä. Tekoaltaan ympäristöä on kunnostettu 1970-luvulta lähtien Kemijoki Oy:n toimesta. Pohjasta nostettuja kantoja ja liekoja on poltettu suurissa kokoissa ja rantoja on siivottu.
Ylitimme suon, josta saa alkunsa Luirojokeen yhtyvä vaatimaton Harrihaara. Kuivalla ja joustavalla turpeella oli helppo ja mukava astella. Tauolla Kissamies kiipesi tunturikoivuun ja tähysteli korvat hörössä tulosuuntaamme. Terästin itsekin katsettani yrittäen nähdä, mikä oli saanut Kissamiehen mielenkiinnon heräämään, mutta en erottanut mitään mainittavaa. Kenties utelias karhu löntysteli kintereillämme? Aitaojan nuotiopaikalla pidettiin viimeinen tauko, jonka aikana ruodittiin Venezuelan, Pohjois-Korean, Unkarin, Ruandan ja Ukrainan politiikkaa ja näkymiä. Iltapäivän kuluessa pilvet olivat kadonneet taivaalta ja viimeiset kilometrit Suomunruoktulle asteltiin auringonpaisteessa.
Luirolta aamulla ennen meitä lähteneet Jussi ja Jaakko olivat odotetusti vallanneet varaustuvan parhaat nukkumapaikat. Autiotuvan puoli oli tyhjillään, joten raahasin patjani sinne. Hidi kävi halaamassa rantatörmällä kasvavaa petäjää ja ryhtyi sitten kokkaamaan meksikonpataa päivälliseksi. Tapsa ja Ipe kävivät iltapesulla joen rannassa. Tunnetuimmat Suomunruoktun maisemissa yöpyneet lienevät Kalevalan ja Kantelettaren kokoaja Elias Lönnrot ja suomalaisen kielitieteen pioneeri Matias Aleksanteri Castrén, jotka retkeilivät täällä jouluna 1842. Nykyistä kämppää ei silloin ollut, mutta oli sentään Suomunkota. Se sijaitsi niillä main, mistä Suomujoki saa alkunsa.
Johannakin tupsahti taas paikalle, ei viitsinyt pystyttää telttaa viimeiseksi yöksi, vaan levitti makuualustansa autiotuvan puolelle. Kerroin todennäköisesti kuorsaavani ja tällä tavoin ohjattuna Johannan valitsikin nukkumapaikkansa viisaasti tuvan vastakkaiselta seinustalta ja kertoi käyttävänsä korvatulppia. Kuorsaamisesta varoittaessani ajattelin myös melko aromaattisiksi muuttuneita alushousujani, joita en ollut päässyt vaihtamaan koko reissun aikana. Päätin varotoimena sulkea makuupussini mahdollisimman tiiviisti nukkumaan käydessäni. Saatoin vain toivoa, ettei hajuhaitta kohtuuttomasti häiritsisi Johannan yöunta.
Koska päivänvaloa vielä riitti, Istahdin nuotiota kiertävälle penkille kirjaamaan muistiin päivän tapahtumia. Kivenheiton päähän telttansa pystyttänyt yksinäinen retkeilijä esittäytyi Sannaksi ja kertoi vaikeudestaan löytää seuraa eräretkille. Johanna oli harmitellut samaa, eikä aikaakaan, kun naisten välille virisi vilkas keskustelu ja yhteystietoja vaihdettiin. Sanna käväisi teltallaan tarkistamassa ilta-ateriansa tilanteen. Kertoi ennen reissua kuivanneensa pesuhuoneensa lattialla suppilovahveroita, joita nyt haudutteli pehmeiksi. Lattialämmityksen teho riittää kuivaamaan ohutmaltoisia sieniä, joskin projektissa saattaa vierähtää muutama vuorokausi. Väkimäärä nuotion ympärillä lisääntyi illan hämärtyessä. Tähdet syttyivät taivaankannelle. Jälleen kerran Suomunruoktulla vietettiin retken viimeistä iltaa nuotion liekkeihin tuijottaen ja haikeus valtasi mieleni. Yksinäinen kipinä kohosi nuotiosta, hehkui hetken yötaivasta vasten ja sammui sitten.
6. Kävelypäivä: Suomunruoktulta Kiilopäälle. Heräsin aamulla oudon virkeänä. Avasin makuupussini vetoketjun ja venyttelin nautinnollisesti. Kroppa tuntui kevyeltä ja ajatukset kirkkailta. Katse tarkentui nopeasti ja veri kuohui suonissani väkevänä kymenä. Vihdoinkin kelpo unet! Könysin pihalle ihailemaan uutta päivää, jonka maailmankaikkeus oli järjestänyt käyttöömme. Kolme uteliasta kuukkelia pyrähteli puusta puuhun. Kake heitteli niille pähkinöitä ja kertoi lirauttaneensa oudon, tumman keltaisen aamu-urean. Arvelin nesteytyksen jääneen liian vähäiseksi, sillä en ollut reissun aikana huomannut Kaken käyttävän ensimmäisenä retki-iltana järjestämääni juomapulloa. Varsin sosiaaliseksi osoittautunut Sanna puuhasi aamiaisensa parissa nuotiopaikalla ja elävöitti viimeistä retkiaamuamme vuolaalla ja rönsyilevällä jutustelullaan.
Kesä ei antanut periksi vuodenkierron vääjäämättömyydelle, vaan pinnisti iloksemme vielä yhden kauniin päivän. Tunteroisen patikoinnin jälkeen pysähdyimme polkujen risteykseen keräämään voimia edessä odottavaa kolmen kilometrin ylämäkeä varten. Hyvin nukutun yön jälkeen askeleet olivat kuitenkin kepeitä ja rinkkakin oli retken aikana tyhjentynyt lähes kaikesta syötäväksi kelpaavasta. Taival kohti Kiilopäätä taittui nopeasti ja puolilta päivin löysimme Muulibiilin parkkipaikalta, jonne Antti oli sen sovitulla tavalla jättänyt. Koska keli oli mitä mainioin, päätin patikoida vielä viimeisen peninkulman maalikylille. Sulloin rinkkani auton tavaratilaan ja taskuihini vähän evästä. Pääjoukon kiirehtiessä kohti Nesteen huoltoaseman herkuista notkuvaa buffet-pöytää suuntasin askeleeni Kiilopään ja Saariselän yhdistävälle polulle. Arvelin saapuvani majapaikkaan juuri sopivasti niin, ettei saunassa olisi enää tungosta.
