Kävely tukee vieraaseen kulttuuriin sopeutumista

Kim ym. (2019) tutkivat askelmäärän lisäämisen vaikutusta masentuneisuusoireisiin ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumiseen liittyvään stressiin kiinalaisilla maahanmuuttajanaisilla (n=132) Etelä-Koreassa. Interventioryhmä jaettiin kahteen osaan (Standard treatment, ST ja Enhanced treatment, ET). Kumpikin koehenkilöjoukko sai askelmittarit käyttöönsä ja ohjausta kävelyaktiivisuuden kasvattamiseen. ET koehenkilöt saivat lisäksi puhelimiinsa askelmäärän kasvattamiseen kannustavia tekstiviestejä ja kuvia. 24 viikon seurantajaksolla askelmäärät lisääntyivät huomattavasti molempien interventioryhmien osalta (ST 8728->12450 askelta/päivä, ET 9701->12485 askelta/päivä). Samalla masentuneisuusoireet ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumiseen liittyvät stressioireet vähenivät merkittävästi. Kannustavia viestejä puhelimiinsa saaneiden koehenkilöiden (ET) masentuneisuus- ja stressioireet vähenivät voimakkaammin kuin niiden koehenkilöiden, jotka kävelivät itsenäisesti (ST).

Lähde

1. Kim Y, Lee YM, Cho M & Lee H (2019) Effect of a Pedometer-Based, 24-Week Walking Interven-tion on Depression and Acculturative Stress among Migrant Women Workers. International Jour-nal of Environmental Research and Public Health, Vol. 16(22): 4385.

Fyysisesti passiiviset hyötyvät eniten päivittäisen askelmäärän kasvattamisesta

Ikenouchi-Sugita ja kumppanit (2013) tutkivat kävelyn ja mielenterveyden yhteyttä 606 koehenkilön aineistolla, joka jaettiin kuntoilijoihin (n=151) ja ei-kuntoilijoihin (n=455). Kuntoilijaryhmään sisällytettiin henkilöt, jotka harrastivat jotain liikuntamuotoa vähintään 20 minuutin ajan kahdesti viikossa. Kokeen aikana koehenkilöt käyttivät askelmittaria päivittäisen askelmääränsä mittaamiseen. Kuntoiluryhmäläiset ottivat päivittäin keskimäärin noin 12 500 askelta ja ei-kuntoiluryhmäläiset noin 10 600 askelta; kummassakin ryhmässä miehet (n=508) kävelivät hieman enemmän kuin naiset (n=98). Kuntoilijoiden itsearvioidut masentuneisuusoireet (SDS) ja sosiaalisen adaptaation laatu (SASS) eivät mainittavasti muuttuneet intervention seurauksena. Sen sijaan ei-kuntoilijat – ne kokeeseen osallistuneet, jotka olivat aikaisemmin jääneet vaille säännölliseen fyysiseen aktiivisuuteen liittyviä etuja – hyötyivät kävelyn lisääntymisestä merkittävästi. Heidän masentuneisuusoireensa helpottivat ja sosiaalinen aktiivisuutensa lisääntyi tilastollisesti merkitsevällä tavalla. Kaikki tutkimuksen osallistujat haastateltiin (DSM) mielenterveysongelmien poissulkemiseksi ja yhtään mielenterveysongelmista kärsivää ei löydetty. Tämä vaikuttaa jokseenkin erikoiselta, sillä esimerkiksi suomalaisista joka viidennen arvioidaan sairastavan jotain mielenterveyden häiriötä (Huttunen 2017). Jos mielenterveysongelmat ovat Japanissa yhtä yleisiä kuin Suomessa, 606 koehenkilön joukosta olisi pitänyt löytyä yli sata mielenterveyden häiriötä sairastavaa henkilöä.

Lähteet

1. Ikenouchi-Sugita A, Yoshimura R, Sugita K, Hori H, Yamada K, Sakaue M & Nakamura J (2013) The effects of a walking intervention on depressive feelings and social adaptation in healthy workers. Journal of UOEH, Vol. 35(1): 1–8.
2. Huttunen M (2017) Mielenterveyden häiriöt. Duodecim Terveyskirjasto. Kustannus Oy Duodecim 24.9.2017.

Kävely voi lievittää myös vakavan masennuksen oireita

Dimeo ym. (2001) tutkivat kävelyn vaikutusta 20–65-vuotiaiden vakavaa masentuneisuushäiriötä sairastavien lääkehoitoon reagoimattomien (trisyklisiä antidepresantteja ≥150 mg/vrk, selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät ≥20 mg/vrk vähintään neljän viikon ajan) potilaiden (n=12) hoidossa. Koehenkilöiden masentuneisuus lieveni kliinisesti huomionarvoisella ja tilastollisesti merkitsevällä tavalla heidän käveltyään juoksumatolla 30 minuuttia kymmenenä peräkkäisenä päivänä. Interventioryhmän pieni koko ja kontrolliryhmän puuttuminen tosin heikentävät Dimeon ja kumppaneiden tutkimuksen luotettavuutta.

Roshan ym. (2011) tutkivat vesialtaassa kävelyn vaikutusta vaikeasti masentuneisiin naispuolisiin lukio-opiskelijoihin (n=24). Kuuden viikon seurantajakson aikana virtsan MHPG sulfaattipitoisuus kohosi interventioryhmällä tilastollisesti merkitsevällä tavalla. (MHPG sulfaatti on noradrenaliinin metaboliitti, jonka määrä vähenee mm. masentuneiden potilaiden virtsassa, ks. esim. Schildkraut ym. 1978.) Myös HAMD-pistemäärän perusteella vesialtaassa kävely vähensi huomattavasti masennusoireita. Ennen koetta interventioryhmän HAMD-kyselyn keskiarvo oli 30,15 pistettä ja toistettaessa kysely kuuden viikon kuluttua se oli enää 14,08 pistettä.

Masentuneisuudesta kärsivälle potilaalle säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittaminen voi Laukkalan ja Kukkonen-Harjulan (2019) mukaan olla ylivoimainen ponnistus. Masennukseen usein liittyvät oireet, kuten heikentynyt yleinen motivaatio, itsearvostuksen puute sekä uupumus, voivat muodostua esteeksi. Tällaisessa tilanteessa liikunnan ammattilainen, jolla on myös psykiatrista osaamista, voi madaltaa kynnystä liikuntaharjoittelun aloittamiseen. Osa potilaista hyötyy ryhmämuotoisesta liikuntaharrastuksesta, sillä sen myötä rakentuvat sosiaaliset suhteet voivat muodostua merkityksellisiksi ja harjoittelumotivaatiota ylläpitäviksi. Katsauksensa yhteenvetona Laukkala ja Kukkonen-Harjula (2019) toteavat, että osana hoidon kokonaisuutta liikunta tukee potilaiden toipumista myös vaikeissa mielenterveyshäiriöissä. Tärkeää on, että liikuntaan liittyvä ohjaaminen ja neuvonta aloitetaan jo hoidon alkuvaiheessa.

Lähteet

1. Dimeo F, Bauer M, Varahram I, Proest G & Halter U (2001) Benefits from aerobic exercise in patients with major depression: a pilot study. British Journal of Sports Medicine, Vol. 35(2): 114–117.
2. Roshan VD, Pourasghar M & Mohammadian Z (2011) The Efficacy of Intermittent Walking in Water on the Rate of MHPG Sulfate and the Severity of Depression. Iranian Journal of Psychia-try and Behavioral Sciences, Vol. 5(2): 26–31.
3. Laukkala T & Kukkonen-Harjula K (2019) Liikunta tukee mielen toipumista. Lääkärilehti, Vol. 74(46): 2650–2654a.
4. Schildkraut JJ, Orsulak PJ & Schatzberg AF ym. (1978) Toward a Biochemical Classification of Depressive Disorders. I. Differences in Urinary Excretion of MHPG and Other Catecholamine Metabolites in Clinically Defined Subtypes of Depressions. Archives of General Psychiatry, Vol. 35(12): 1427–1433.

Kävely parantaa fibromyalgiaa sairastavien elämänlaatua

Fibromyalgiaa sairastavat koehenkilöt (n=36) osallistuivat Andraden ja kumppaneiden (2020) kokeeseen,  jossa selvitettiin fyysisen aktiivisuuden vaikutusta sairauden kanssa pärjäämiseen. Kokeeseen osallistujat  tekivät yhteensä 36 tunnin mittaista harjoitusta 12 viikossa (3h/vkk). Kävely (kuormittavuus 60–75 %  maksimisykkeestä) lievitti fibromyalgiaa sairastavien potilaiden masentuneisuusoireita sekä paransi  heidän elämänlaatuaan ja vähensi sairauteen liittyvää psyykkistä hämmennystä. BDI-mittarilla arvioituna  masentuneisuus väheni tarkasteluajanjaksolla 14,9 pisteestä 9,3 pisteeseen (keskiarvo). Kävelyn ohella  samankaltainen suotuisa psyykkinen vaikutus saatiin aikaan myös voimaharjoitelulla ja venyttelyllä.  Kontrolliryhmällä ei vastaavaa masentuneisuuden mielialan kohentumista ei havaittu.

Lähde

Andrade A, Steffens RAK, Vilarino GT, Miranda R, Benetti M, Coimbra DR.  (2020) Preferred exercise and mental health of the patients with fibromyalgia syndrome. Complementary Therapies in Clinical Practice, Vol. 40, 7 sivua,

Kävely voi tehota masennukseen yhtä hyvin kuin SSRI-lääkitys

Blumenthal ym. (1999) selvittivät SSRI-lääke Prozacin (fluoksetiini, Suomessa kauppaniminä Seronil, Seromex ja Fluoxetine Vitabalans) ja kävelyn sekä näiden kahden hoitomuodon yhdistelmän vaikutusta masentuneisuushäiriön (MDD, major depressive disorder) hoidossa. Kokeeseen osallistujat (n=156) arvottiin kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä sai Prozacia normaalin hoitokäytännön mukaisen määrän ja toinen ryhmä teki 40 minuutin kävely/hölkkälenkin (sis. 10 minuutin alkuverryttely) kolmesti viikossa. Kolmas koehenkilöiden ryhmä sai sekä lääkehoitoa että liikkui kolmesti viikossa.

Hoidon jatkuttua neljä kuukautta, kaikkien kolmen ryhmän mieliala oli kohentunut HAM-D:n (pistemäärän muutos noin 18 pisteestä alle 9 pisteeseen) ja BDI:n (pistemäärän muutos yli 20 pisteestä alle 10 pisteeseen) perusteella. Muutos oli sekä tilastollisesti merkitsevä että kliinisesti havaittavissa. Seurantatutkimuksessa (Babyak ym. 2000) sama tutkijaryhmä tarkasteli osallistujien tilannetta puoli vuotta intervention jälkeen. Neljä kuukautta kävely/lääkehoito/kävely&lääkehoito -kokeen jälkeen osallistujat olivat itsenäisesti saaneet päättää omasta jatkohoidostaan: osa oli syönyt lääkkeitä, osa jatkanut kuntoilua ja osa käynyt terapiassa.

Kävi ilmi, että aktiivisten kävelijöiden riski sairastua uudelleen masennukseen oli pienempi kuin lääkehoitoa tai yhdistelmähoitoa saaneilla osallistujilla. Vain kahdeksan prosenttia kävelijöistä oli sairastunut uudelleen masennukseen puolen vuoden kuluessa. Lääkkeiden käyttäjistä masennukseen oli sairastunut uudelleen 38 prosenttia. Blumenthalin ym. (1999) ja Babyakin ym. (2000) tulosten valossa näyttäisi siltä, että säännöllinen kävely voi yli 50-vuotiaiden masentuneiden hoidossa toimia yhtä hyvin kuin SSRI-lääkitys.

Lähteet

1. Babyak M, Blumenthal JA, Herman S, Khatri P, Doraiswamy M, Moore K, Edward CW, Bal-dewicz TT & Ranga KK (2000) Exercise Treatment for Major Depression: Maintenance of Thera-peutic Benefit at 10 Months. Psychosomatic Medicine, Vol. 62(5): 633–638.
2. Blumenthal JA, Babyak MA, Moore KA, Craighead WE, Herman S, Khatri P, Waugh R, Napoli-tano MA, Forman LM, Appelbaum M, Doraiswamy M & Krishnan KR (1999) Effects of Exercise Training on Older Patients With Major Depression. Archives of Internal Medicine, Vol. 159(19): 2349–2356.