Camino Francés, osa 2: Logroño — La Virgen del Camino

8. Kävelypäivä. Logroño — Najera. Astuin ulos harmaan taivaan alle yksinäisenä, apein mielin ja voimat jaloista paenneina. Yritin palauttaa edellisten päivien energisyyttä tuhdilla aamupalalla läheisessä kahvilassa, mutta tomaattijuustosämpylä, napolitana ja kupillinen kahvia eivät kohentaneet mielialaani. Seitsemän päivää seuranani ollut Sanna ei enää huolehtisi small talkista ja urbaanista suunnistamisesta, vaan palaisi Madridin kautta Suomeen. Sannan kanssa oli ollut hauska muistella yhteisiä koulukavereita, opettajia ja 1980-luvun ilmiöitä. Viimeisimmäksi olimme spekuloineet luokkakokouksen järjestämisellä caminolla. Äkkiseltään laskien ehkä viisi lukioaikaista kaveria saattaisi olla asianmukaisessa kävelykunnossa ja varustettu sopivalla seikkailumielellä.

Edellisen kävelypäivän lopulla olimme siirtyneet Navarran itsehallintoalueelta La Riojan itsehallintoalueelle, joka on maailmankuulu viineistään ja ollut aikojen saatossa kiistelty alue Navarran ja Kastilian kuningaskuntien välillä. Logroñon katulabyrintissa ajauduin ensin syrjään reitiltä ja palasin sitten oikealle uralle Wise Pilgrim -sovelluksen kartan avulla. Puistoasiantuntija tai ainakin miekkonen letkun kera puhdisti kävelyreittiä vesiruiskulla. Ohitin koirapuiston ja camino -teemaisen taideteoksen. Logroño on on La Riojan autonomisen alueen pääkaupunki ja niin iso, että harhaan kävelee helposti, jos ei ole tarkkana jokaisessa risteyksessä. Viimeisen vuosisadan aikana kaupungin väestö on kasvanut merkittävästi verrattuna lähialueiden asutuksiin. 

Logroñossa toimi aikoinaan inkvisition alueellinen tuomioistuin, mikä teki siitä luonnollisen keskuksen kerettiläisyyden ja noituuden vastaisessa taistelussa. Logroñon inkvisitio aloitti vuosina 1609–1610 laajan tutkinnan, joka kohdistui erityisesti Zugarramurdin kylän ja sen ympäristön asukkaisiin. Tästä kehkeytyi yksi historian suurimmista ja julmimmista noitavainoista. Tuhansia ihmisiä kuulusteltiin, liki 300 sai syytteen ja kuusi naista poltettiin roviolla. Paradoksaalisesti Logroñon oikeudenkäynti johti noitavainojen hiipumiseen Espanjassa inkvisiittori Alonso de Salazar y Fríasin alkaessa epäillä kidutuksen avulla hankittujen tunnustusten aitoutta. Salazar y Frías ryhtyi puolustamaan näkemystä, jonka mukaan noituutta ei ollut ilman konkreettisia todisteita. Tämän seurauksena Espanjan inkvisitio omaksui skeptisemmän linjan noituusväitteitä kohtaan. Muualla Euroopassa noitavainot kiihtyivät vielä pitkään 1600-luvulla.

Kaupungin kadut ja korkeat rakennukset jäivät taakse. Tallustelin eteenpäin hitaasti ja innottomasti pitkin kevyenliikenteenväylää, joka vaikutti olevan kuntoilevan kansanosan suosiossa. Kävelijöitä ja juoksijoita kipitti ohitseni korkeiden tuijien reunustamalla reitillä. Toinen ponneton taivaltaja oli istahtanut penkille havainnoimaan viljan kasvamista. Ohitin aution leikkipuiston ja saavuin La Grajeran laajalle puistoalueelle. Pato ja sen synnyttämä ekosysteemi rakennettiin vuonna 1883 vesivarastoksi kastelua varten. Siitä lähtien puisto on kasvanut sekä kooltaan että merkitykseltään. Se on yksi harvoista kosteikkoalueista La Riojassa ja useiden lintulajien kotipaikka.

Tulkitsin rannassa kohoavan kyltin tekstin tarkoittavan, ettei La Grajeran eläimiä ole lupa ruokkia.  Sillan kupeessa suitaan ahnaasti aukovat vonkaleet olivat kuitenkin selvästi tottuneet ruokkimiseen. Popsin kävellessäni kaksi appelsiinia, jotka olin ostanut fruteríasta heti aamupalan jälkeen.

Ohitin “Instituto de Ciencias de la Vid y del Vinon” (ICVV). Kyseessä on tutkimuskeskus, joka keskittyy viininviljelyyn ja enologiaan. ICVV:n tavoitteena on edistää tieteellistä tutkimusta ja teknologista kehitystä viininviljelyn ja enologian aloilla. Enologia on tieteenala, joka tutkii viininvalmistusta ja siihen liittyviä prosesseja. ICVV järjestää seminaareja, työpajoja ja muita tapahtumia edistääkseen tiedonvaihtoa ja yhteistyötä alan ammattilaisten keskuudessa.

Vähän Navarretea ennen ohitin San Juan de Acren hospitaalin ja majatalon rauniot, jotka ovat jäänteitä Doña María Ramírezin vuonna 1185 perustamasta toimipisteestä. Hospital de San Juan de Acre tarjosi turvapaikan, majoitusta ja hoitoa Santiago de Compostelaan matkaaville pyhiinvaeltajille. Kaivausten perusteella sairaalalla saattoi olla hautausmaa pyhiinvaeltajille, jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Huonokuntoinen rakennus purettiin 1800-luvun lopulla.

Kiipesin raskaan ylämäen Tedeón-kukkulan etelärinteellä sijaitsevaan Navarreteen. Paikkakunnan nimi on peräisin baskin kielestä. "Nafar" tarkoittaa navarralaisia ja "ate" tarkoittaa porttia tai solaa, joten kylän nimi tarkoittaa "Navarralaisten porttia". Navarrete sai juridisesti alkunsa vuonna 1195, kun Kastilian kuningas Alfonso VIII myönsi sille kaupunkioikeudet. Keskiajan loppupuolella Navarrete varustettiin linnoituksilla, joihin kuului nyttemmin kadonnut linna Tedeón-kukkulan huipulla sekä kaupunkia ympäröivät muurit.

Navarreten kaupunkirakenne noudattaa keskiaikaisten bastida-kaupunkien kaavaa ja mukautuu kukkulan topografiaan. Bastida kaupunkisuunnittelumallia käytettiin erityisesti Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa 1200- ja 1300-luvuilla. Tavoitteena oli luoda puolustuksellisesti vahvoja ja taloudellisesti toimivia kaupunkeja. Tunnusomaisia piirteitä ovat säännönmukainen ruutukaava ja kaupungin keskellä sijaitseva keskusaukio, jota ympäröivät tärkeimmät julkiset rakennukset kuten kirkko ja kaupungintalo. Kaupungin ympärillä saattoi olla myös muureja tai muita puolustusrakenteita. 1500-luvulla Navarreten puolustuksellisen merkityksen väheneminen johti linnoitusrakenteiden rappeutumiseen, mikä helpotti kaupungin laajenemista.

Pysähdyin popsimaan pottumunakkaalla täytetyn patongin ja jatkoin sitten matkaa. Ohitin kunnianosoituksen savenvalajalle Cuesta del Caño -kadulla. Kuvanveistäjä Óscar Cenzano veistos on valmistettu pronssista ja teräksestä, ja esittää savenvalajaa dreijansa ääressä. Navarrete on La Riojan ainoa jäljellä oleva keramiikkakeskus. Perinteisesti Navarreten savenvalajat eli alfarerot ovat hankkineet savensa Tedeón-kukkulan rinteiltä ja Dehesa la Verden alueelta. Alfarería viittaa sekä käsityöprosessiin että työpajaan, jossa saviastioita valmistetaan.

Keramiikantuotannon kehityksen huippu Navarretessa ajoittuu 1800-luvun puoliväliin, jolloin muut alueen keramiikkakeskukset alkoivat taantua. Navarreten keramiikkaperinne juontaa juurensa roomalaisaikaisiin työpajoihin, joissa valmistettiin terra sigillata -keramiikkaa. Tässä tekniikassa keramiikka peitetään erittäin hienolla savilietteellä ennen polttoa. Terra sigillata tarjoaa keramiikkataiteilijoille mahdollisuuden luoda kiiltäviä ja sileitä pintoja ilman lasitusta.

Laskeuduin Tedeón-kukkulalta ja ohitin paikkakunnan hautausmaan, jonka sisäänkäyntinä toimii nykyisin edellä mainitsemani Hospital de San Juan de Acren komea etuovi. Sitten edessä oli jokseenkin mielenkiinnotonta patikointia kilometri toisensa jälkeen, seuraillen osin Pamplonan ja Leónin välistä A-12 moottoritietä. Maasto oli kumpuilevaa, mutta ilman jyrkkiä nousuja. Iloitsin pilvistä, jotka osaltaan estivät aurinkoa kärventämästä nahkaani.

Kävely Najeran keskustaan sen laidalta kesti ällistyttävän kauan, kun otetaan huomioon kaupungin vaatimaton koko. Nájeraa ympäröivillä kukkuloilla on ollut esihistoriallista asutusta ainakin pronssikaudelta lähtien. Arabit antoivat kaupungille nimen Náxara eli ”Paikka kallioiden keskellä”, joka aikojen saatossa muuntunut nykyiseen muotoonsa.

Najeraa kutsutaan Espanjan huonekalukaupungiksi lukuisten alaan erikoistuneiden yritysten vuoksi. Pääsiäisviikolla järjestetään suurelle yleisölle suunnatut huonekalumessut “Nájeradecor”. Huonekalujen valmistus ja myynti ovat olleet merkittävä osa paikallisten perheiden elämää jo vuosikymmenten ajan, ja tietotaito on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Nájerassa vietetään puuseppien suojeluspyhimyksen eli Pyhän Joosefin (San José Artesano tai José de Nazaret) eli Jeesuksen isän juhlapäivää 19. maaliskuuta. Puuseppien ohella Joosef toimii perheiden, isien, pakolaisten, taloudenhoitajien, insinöörien, asunnonetsijöiden ja epäilevien suojeluspyhimyksenä.

Majoituin Albergueen nimeltä “El Peregrino Najerino”. Illallisella samaan pöytään sattuivat kanadalainen hautausurakoitsija Doug sekä Pohjois-Italiasta caminolle lähteneet Roberta ja Andrea. Lapin vaellusmahdollisuudet kiinnostivat Andreaa kovin ja Roberta tunnustautui intomieliseksi harrastelijakondiittoriksi, bravuurinaan “Ricetta Torta Sbrisolona Tipica Veronese”.

9. Kävelypäivä. Najera — Santo Domingo de la Calzada. Hidas aamupala mukavan kodikkaan ja epämuodollisen alberguen keittiössä. Hitaus johtui paitsi hämäläisestä luonteenlaadustani, myös keittiötoimien tietynlaisesta latinalaisesta epäsystemaattisuudesta. Istuin kahden hollantilaisen ja yhden ranskalaisen muorin kanssa pöydän päädyssä ja tarkkailin tilanteen kehittymistä. Lopulta sain lautaselleni paistetun kananmuna, jonka sisään oli kätketty pari siivua pekonia. Lisäksi pistelin tuulensuojaan kaksi nakkia, sämpylää mansikkahillolla, persikkamehua ja kahvia.

Yö oli ollut kylmä, mutta kahdeksan maissa lämpötila oli kohonnut jo kahdeksaan asteeseen. Muutamia valkoisia pilviä lipui sinisellä taivaalla. Ylitin Najerilla-joen pitkin Puente San Juan Ortegan siltaa, jonka lyhtypylväissä liehuivat Najera Decor ‘25 mainokset. Taustalla kohosivat kaupungille nimen antaneet punertavat kalliot. Ohitin vuonna 1611 käyttöön vihityn Iglesia de la Santa Cruz -kirkon, jonka sakastissa säilytetään muiden aarteiden ohella kallisarvoista 1200-luvun goottilaista krusifiksia.

Muutaman korttelin päässä kohosi Najeran mahtavin monumentti Monasterio de Santa María la Real. Tarinan mukaan kuningas García Sánchez III löysi Neitsyt Marian kuvan luolasta metsästysretkellään vuonna 1052 ja perusti luostarin paikalle kiitokseksi voitosta Calahorran taistelussa. Luostarin kirkkoon ja viereiseen Kuninkaiden Pantheoniin (Panteón de los Reyes) on haudattu kymmeniä Navarran, Leónin ja Kastilian kuninkaallisia ja aatelisia 1000–1200 -luvuilta ja se on yksi Espanjan tärkeimmistä kuninkaallisista hautapaikoista. Luolan, josta kuva löytyi, voi yhä nähdä alttarin takana.

Espanjan kevät on suomalaisesta näkövinkkelistä viehättävää aikaa, mutta jättäessäni hyvästit Najeralle harmittelin, etten ollut sattunut paikalle marraskuun viimeisenä sunnuntaina, jolloin paikkakunnalla järjestetään Festival del Pimiento Riojano eli Riojan paprikafestivaali. Tapahtuma juhlistaa alueen gastronomiaa, erityisesti Riojan kuuluisaa punaista paprikaa, joka on olennainen osa paikallista keittiötä. Pimiento Riojano tunnetaan makeudestaan ja tasapainoisesta maustaan, rapsakasta ja mehevästä koostumuksestaan. Paahdettuna paprikoiden maku muuttuu intensiivisemmäksi. Niitä käytetään mm. lisukkeena liharuokien kanssa kanssa ja salaateissa.

Nousin ylös pitkähkön mäen ja edessäni avautui avara näkymä viiniviljelmien kirjomaan maisemaan. Viljelysten yhteyteen on rakennettu eräänlaisia betonisia akvedukteja kastelun helpottamiseksi. Etelässä kohosi Meseta Central -ylänköä reunustavan Sierra de la Demanda -vuoriston lumihuippuisia vuoria. Pysähdyin Azofrassa pitkäksi toviksi lataamaan puhelimen akkua ja siemailin kaksi espressoa. Baarissa soi Kummisetä -elokuvasta tuttu Alessandro Safinan “Parla più Piano”. Ostin kaupasta neljä appelsiinia, joihin olin mielistynyt muutaman viime päivän aikana. Sanna oli löytänyt Ayegyin marketista jokseenkin täydellisen caminoveitsen vain yhdellä eurolla. Siinä on muovinen tuppi ja himputin terävä keraaminen terä, jolla saa aloitettua appelsiinien kuorimisen ja sen avulla eväsleipien valmistus käy kätevästi.

Pistelin appelsiinit poskeen yksi toisensa jälkeen tallustellessani viiniköynnösten keskellä. Tein veitsellä viillon appelsiinin kuoreen, revin kuoren irti kynsilläni ja nakkasin sitten kuoret pöpelikköön. Aluksi pelkäsin oranssien roskien sotkevan kävelyreittiä, mutta muutaman kokeilun perusteella löysin menetelmän, jolla sain singottua kuoret kauas kävelyurasta. Pyöreähkö ja osapuilleen kahden euron kolikon kokoinen kuorenkappale lentää yllättävän pitkälle, sillä siinä on riittävästi massaa ja liitämiseen sopiva muoto. Pitkulaiset ja epämääräisen muotoiset kuorenkappaleet sen sijaan lentävät levottomasti vipattaen, joutuvat helposti syöksykierteeseen ja putoavat usein liian lähelle.

Ciriñuelassa käsitin syöneeni liikaa appelsiineja yhdellä kerralla. Vatsani mourusi ja suoleni liikehtelivät levottomasti. Onneksi lähellä oli Rioja Alta Golf Clubin siistit toiletit. Gastrointestinaalikanavani rauhoituttua tilasin annoksen nimeltä “Patatas a la Riojana”, mikä ilahdutti baaritiskin takana hääräilevää miekkosta. Ilmeisesti kaikki Jaakontien kulkijat eivät hoksaa tilata tätä paikallista klassikkoa. Siinä on perunoita ja chorizo-makkaraa paprikalla maustetussa liemessä. Tuloksena on yksinkertainen, mutta maukas murkina, eräänlainen suomalaisen nakkikastikkeen ja makkarakeiton välimuoto.

Ciriñuelan jälkeen ikuistin puhelimeni kameralla erään camino ikonosimmista näkymistä, vihreässä kumpuilevassa maastossa kaartuvan soratien, jota pitkin reppuselkäiset kulkijat etenevät harvakseltaan.

Saavuin Santo Domingo de la Calzadaan neljän maissa ja majoituin vaihteeksi Hostelliin. Olin kurkkuani myöten täynnä small talkkia ja ihmisiä ylipäänsä. Halusin olla möllöttää omassa yksinäisyydessäni. Iltapalapaikaksi löysin sopivasti lähes tyhjän ravintolan, jonka pöydässä tätä kirjoitan. Eteeni kannettiin juuri iso juustohampurilainen ja lasillinen viiniä. Kotvan kuluttua vetäydyn nukkumaan omaan huoneeseen. Yksin.

Camino Francés, osa 1: Saint-Jean-Pied-de-Port — Logroño

Huhtikuun puolivälissä 2025 aloitin vaelluksen Ranskasta Espanjan puolelle kulkevaa Camino Francés -reittiä pitkin. Tavoitteena oli kävellä koko matka Santiagoon, mutta tällä kertaa kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Ensimmäisen viikon kuljin yhdessä vanhan lukiokaverini Sannan kanssa. Vaellus alkoi sateisesta Saint-Jean-Pied-de-Portista. Kolmannella viikolla retkikuntaan liittyivät tutut taidehistorioitsijat, Tuija ja Anniina.

1. kävelypäivä. Saint-Jean-Pied-de-Port — Roncesvalles. Heräsin kuudelta levottomien unien jälkeen ja pukkasin alapedillä nukkuvaa Sannaa olkapäähän herätyskellomaisesti. Olimme olleet lukiossa samalla luokalla, mutta sen jälkeen tekemisissä vain Facebookin välityksellä. Aprikoin mielessäni, mitenhän yhteinen taivallus Camino Francés -reitillä sujuisi.

Laskeuduin kierreportaat alakertaan ja kurkistin toivorikkaana ulos. Edellisenä iltana sääennuste oli luvannut sadetta koko päiväksi ja harmillisesti povaus näytti ainakin toistaiseksi pitävän kutinsa. Taivas oli kauttaaltaan harmaa ja sade ropisi katukiveykselle. Sadattelin huonoa tuuriamme. Edessä olisi koko reissun raskain päivätaival ja sade tekisi sen entistä raskaammaksi. Alberguen eteisessä nuori amerikkalainen nainen kiskoi lenkkareidensa päälle kumisia suojia välttääkseen kenkiensä kastumisen ja siitä kuulemma väistämättä seuraavat rakot. Tuumin mielessäni, etteivät moiset ohuet suojakalvot  kovin montaa kilometriä ehjinä kestä.

Majoitukseen sisältyneen yllättävän tuhdin aamupalan nauttimisen ja alberguen isännän eli hospitaleron vetämän mindfulness -session jälkeen sonnustauduimme sadetamineisiin ja astuimme Rue de la Citadelle -kadulle. Varhaisimmat harmaasta ja vaaleanpunaisesta graniitista rakennetut talot olivat keskiajan lopulta ja nuorimmat 1800-luvulta. Ohitimme mm. talon No. 32, joka on rakennettu vuonna 1510. Tässä talossa syntyi taidemaalarina mainetta saavuttanut Jean de Mayorga. Vuonna 1568 Mayorga liittyi Jesuiitoihin ja lähti kohtalokkaalle Brasiliaan suuntautuneelle lähetysmatkalle. Hän ja muut 39 jesuiittaa menettivät henkensä hugenottimerirosvojen hyökkäyksessä.

Viereisessä talossa No. 33 syntynyt tasavaltalaisuutta kannattanut lakimies ja poliitikko Charles Floquet kajautti "Eläköön Puola!" vuonna 1867 Venäjän keisari Aleksanteri II:n vieraillessa Pariisin oikeustalossa. Tällä tavoin Floquet halusi ilmaista tukensa Puolan itsenäisyysliikkeelle sekä peräänkuuluttaa vapautta ja kapinaa Venäjän keisarillista järjestelmää vastaan. Puola oli tuohon aikaan ankarien sortotoimien kohteena ja mm. itsehallintoa heikennettiin, puolalaisia virkamiehiä korvattiin venäläisillä ja Venäjän lainsäädäntöä otettiin käyttöön Puolassa. Puolan kielen käyttöä rajoitettiin kouluissa ja muussa julkisessa toiminnassa. 1830- ja 1860-lukujen kansannousut tukahdutettiin raaoin ottein ja kapinallisia karkotettiin Siperiaan.

Edellisenä iltana olin kummastellut Sannan vain neljän kilon painoista reppua. Osoittautuikin, että sadepäiviin varautuminen oli puutteellista ja pienen repun ergonomia oli kehno. Onneksi kaikenlaisia retkeily- ja vaellusvarusteita myyvä “Boutique du Pèlerin” oli juuri avannut ovensa. Sanna täydensi varusteitaan vyölaukulla ja keltaisella repun sadesuojalla. Laskeuduimme kadun alapäähän märillä mukulakivillä liukastumista varoen, ylitimme Notre Damen sillan ja jatkoimme Rue d'Espagnea pitkin kohti etelää. Sade yltyi rankemmaksi. Olin haaveillut, että ylittäisimme Pyreneiden vuoriston käyttäen Route Napoleonia, mutta tällä kelillä niin korkealle nousemisesta ei olisi ollut iloa, ainakaan maisemien suhteen.

Kuljimme läpi kumpuilevan maiseman ohittaen kaltevilla laitumilla laiduntavia lampaita. Tien varressa kohosi ikivanhoja tammia. Pilvet roikkuivat läheisten kukkuloiden huiput peittäen. Arnéguyn ostoskeskuksessa pysähdyttiin kuivattelemaan varusteita ja popsittiin pottumunakkaat. Sitten ei auttanut muu kuin astua uudestaan sateeseen ja rajan yli Espanjaan, Navarran itsehallintoalueelle. Nousu jatkui loivana kohti Valcarlosia. Nimi "Kaarlen laakso" viittaa Kaarle Suureen, jonka armeijan kerrotaan kulkeneen kyseisen laakson kautta paluumatkallaan Espanjasta vuonna 778.

Valcarlosissa kamppeita kuivateltiinkin parisen tuntia, syötiin ja kerättiin voimia edessä olevaa päivän varsinaista nousuosuutta varten. Aterioidessa oli kiintoisaa muistella vanhoja kouluaikaisia tuttuja, joista osa löytyy Facebookista, mutta osa on kadonnut jäljettömiin. Muisteltiin lukion opettajia, jotka olivat 1980-luvulla vaikuttaneet ikälopuilta, vaikka olivat todellisuudessa olleet enimmäkseen elinvoimaisia keski-ikäisiä, ja monet nuorempia kuin me itse tällä hetkellä.

Sitten takaisin sateeseen. Reitti seuraili N-135 -tietä, mutta välillä keltaiset nuolet ohjasivat poluille tai vanhoille huonokuntoisille tieurille metsän siimekseen. Laaksonpohja jäi taakse ja metsät kävivät tiheäkasvuisemmiksi. Sade rummutti kuoritakin huppua ja tunsin kosteuden valuvan taas alas selkääni pitkin. Lämpötila laski sitä mukaa, mitä korkeammalle noustiin. Nousua Valcarlosista Ibañetan solaan kertyi noin 700 metriä.

Ibañetan sola on paikka, jonka tuntumassa Kaarle Suuren armeijan jälkijoukon uskotaan joutuneen baskien väijytykseen vuonna 778. Taistelussa kuoli mm. frankkien legendaarinen sotapäällikkö Roland, jonka sankariteoista kertoo keskiaikainen eepos "Rolandin laulu", jota pidetään yhtenä ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. Ohitimme vuonna 1964 rakennetun San Salvadorin kappelin, joka kohoaa keskiaikaisen pyhiinvaeltajien kappelin ja sairaalan paikalla.

Puu oli kaatunut polun poikki juuri ennen Roncesvallesia. Kampesin itseni rungon yli käsivoimin. Perässäni asteleva vanhempi herra puikkelehti latvuston oksiston välitse ja Sanna sukelsi rungon ali. Roncesvallesiin saavuttiin puoli kuuden maissa. Perimätiedon mukaan paikkakunnan luostari on perustettu paimenen löydettyä Neitsyt Marian patsaan härkien johdattamana paikasta, josta kuului metsästystorven soittoa muistuttava ääni. Torventöräytys on viittaus Rolandiin, jonka norsunluusta valmistettu torvi tunnettiin nimellä Olifant. Se oli Rolandin tunnusmerkki ja symboloi hänen asemaansa yhtenä Kaarle Suuren parhaista ritareista. Torven ääni oli voimakas ja kantoi kauas.

Solan huipun tuntumassa ilma tuntui hyytävän kylmältä. Hengitys höyrysi ja sormeni olivat käyneet miltei tunnottomiksi, mutta koska matkaa oli jäljellä vain vähän, ei tehnyt enää mieli kastella hanskoja. Saavuimme Roncesvallesiin puoli kuuden maissa. Parinkymmenen asukkaan Roncesvallesin talous perustuu metsätalouteen, muutamaan maatilaan sekä majoitustoimintaan. Pyhiinvaeltajien ja matkailijoiden palvelulla on iso rooli. Historiallisen ja taiteellisen kokonaisuuden ylläpito ylittää kunnan omat resurssit ja edellyttää viranomaisten taloudellista tukea.

Roncesvallesin pieni goottilainen kirkko 1200-luvulta on yksinkertainen suorakulmainen rakennus, jossa on kaksi osaa: kuoriosa ja yksinkertaisella ristiholvilla katettu tila. Kirkon sisällä on apostoli Jaakobin kuva. Santa Marian kollegiaattikirkko puolestaan on Roncesvallesin ylellisin rakennus ja esimerkki navarralaisesta gotiikasta. Kirkossa säilytetään 1300-luvulta peräisin olevaa Neitsyt Marian patsasta. Nykyinen kirkko rakennettiin Sancho VII "Vahvan" tuella, ja hän valitsi sen myös hautapaikakseen. Kollegiaattikirkko kärsi vakavia vaurioita tulipaloissa vuosina 1445, 1468 ja 1626. 1600-luvun alussa rakennuksen huonokuntoisuus johti laajaan jälleenrakennukseen.

Päivän päätteeksi Sanna valitteli lonkkien kolotusta ja reppu oli kipeyttänyt myös hartiat. Itselläni oikea polvi oli kipuillut alamäissä ja vasen nilkkakin oireili uhkaavasti. Joidenkin kipujen ja kolotusten kanssa pärjää, mutta jalkojen toiminnan häiriöt tuntuvat caminolla aina tavallista hankalammilta ja ahdistavammilta. Seuraavat pari päivää paljastaisivat, missä määrin edellä mainitut vaivat häiritsisivät kaavaillun aikataulun toteutusta.

2. Kävelypäivä. Roncesvalles — Zubiri. Ylös vasta seitsemältä, koska edessä olisi verrattain kevyt päivä. Vasemmassa nilkassa vihlaisi ikävästi heti sängystä noustessa. Aamiaiseksi paahtoleipää, croissant, jogurttia, kahvia ja sen verran raaka kiivi, ettei siitä oikein saanut kaiverrettua irti mitään tylsällä pikkulusikalla. Säätila oli kehittynyt yön aikana varsin miellyttävään suuntaan. Sinistä taivasta pilkisti poutapilvien lomasta. Ilma oli edelleen niin vilpoinen, että Sanna kiskoi sormikkaat käsiinsä.

Vähän matkan päässä tien toisella puolella kohosi 1300 luvulla pystytetty goottilainen “Cruz de Peregrinos”, jossa kuvataan Sancho VII Vahvaa ja Dona Clemenciaa. Liljan muotoisen ristin varressa on kaiverrettuja ruusukkeita, keskellä Kristuksen hahmo ristillä ja Neitsyt pienessä syvennyksessä sen juurella. Yleisesti uskotaan, että pyhiinvaeltajat, jotka koskettavat tätä ristiä, ohjataan turvallisesti loppumatkan ajan Caminolla.

Muutaman kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme Burgueteen, jonka baskankielinen nimi Auritz on ikivanha ja merkitys tuntematon. Kylän talot ovat suorakaiteen muotoisia ja niiden kantavat seinät on rakennettu kivestä. Oli liian varhaista pysähtyä välipalalle, joten jatkoimme Espinaliin, joka on Navarran kuninkaan Teobaldo II vuonna 1262 perustama kylä.

Pohdittiin, että onko oikein asioida aina kylän ensimmäisessä kahvilassa, joka vaikuttaisi kaappaavan leijonanosan Camino Francésin kulkijoista, ja tultiin siihen tulokseen, ettei ole. Lampsittiin ohi asialliselta vaikuttavan Basque Iratin ja tähysteltiin Google Mapsin lupaamia muita ravitsemusliikkeitä. Niitä ei löytynyt, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi palata Basque Iratiin. Tilasin vasta puristetun appelsiinimehun oheen “Bizcocho de pasas y nueces” -kakkupalan. Rusinoilla ja saksanpähkinöillä maustettu kakku on suosittu jälkiruoka ja välipala Espanjassa. Sanna siemaili teetä ja herkutteli suklaakreemillä täytetyllä napolitanalla.

Paimenen ja koiran kaitsema lammaslauma tulvehti vastaamme kapealla polulla. Barranco Sorabil -joen yli johti betonikuutioista sommiteltu kävelysilta, jonka jälkeen alkoi uuvuttava ylämäki. Polun varressa kohosi kyltti, jossa mainostettiin Bizkarretaan saapuville “toista baaria” niin pontevasti, että päätimme vastoin aikaisempaa vakaumustamme asioida ensimmäisessä baarissa. "Bizkar" tarkoittaa baskiksi harjannetta, vaikka Bizkarreta sijaitsee laakson pohjalla. Kylän eteläpuolisella harjanteella kohoaa Robledal de Muskilda, mahtava tammimetsä. Ensimmäisessä baarissa tilasimme kumpikin salaattiannokset ja napostelimme jälkiruoaksi muutaman rivin mantelisuklaalevystä, jonka olin ostanut edellisenä päivänä.

Kaksi ranskalaista muoria pyllisteli tienposkessa. Kertoivat etsivänsä neliapiloita hyvän onnen varmistamiseksi caminolla. Ranskalaiset olivat ilmeisesti unohtaneet käydä koskettamassa Cruz de Peregrinosia tai halusivat lisätä sen tarjoamaa varjelusta. Ohitimme Linzoáinin, jonka suoluspyhimys Pyhä Saturninus oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka Rooman paavi lähetti Galliaan 240-luvun lopulla. Saturninuksen vastuualueeseen kuuluivat myös Espanjan rajaseudut. Työ oli vaarallista, sillä esimerkiksi Carcassonnen asukkaat vangitsivat Saturninuksen, mutta perimätiedon mukaan enkeli vapautti hänet. Saturninus toimi Toulousen ensimmäisenä piispana ja kärsi marttyyrikuoleman noin vuonna 257. Hänen muistopäiväänsä vietetään 29. marraskuuta.

Pitkä ja paikoin jyrkkä kiipeäminen Erron harjumaiselle selänteelle sai hien virtaamaa. Kolme saksalaista oli pysähtynyt keskelle polkua tasaamaan hengitystä. Miltei kaiken saksankielentaitoni pinnistäen lausuin “Es ist heiß.” Germaanit nyökyttelivät. Ylhäällä polku muuttui miellyttävän helppokulkuiseksi ja sen molemmin puolin avautui viehättäviä näkymiä alas laaksoihin. Väriherneiden keltaiset kukat hehkuivat polun varressa. Edessä odottava laskeutuminen Zubiriin jännitti. Erityisesti olin huolissani oikeasta polvestani. Olin ravistellut ja venytellyt koipiani kuluneen päivän aikana  yrittäen saada liikkuvat osat oikeille paikoilleen ja lihakset rentoutumaan. Ilmeisesti tämä improvisoitu hoitomuoto oli toimiva, sillä pitkä ja jyrkkä laskeutuminen kivisellä polulla sujui lopulta ilman kipuja. Päättelin aiemmin ilmenneen polven oireilun liittyneen lihaskireyteen pikemmin kuin nivelrikkoon.

Majoituimme Puente de la Rabian kupeessa sijaitsevaan Albergue Rio Argaan. Rabian sillan perustuksiin on perimätiedon mukaan haudattu Pyhän Quiterian jäännökset. Quiteria oli yksi yhdeksästä sisaruksesta, jotka syntyivät 200-luvulla Lusitaniassa eli nykyisessä Portugalissa. Heidän isänsä, roomalainen aatelismies, hylkäsi sisarukset heidän kristillisen uskonsa vuoksi. Quiteria ja hänen sisarensa omistautuivat sinnikkäästi kristinuskon levittämiseen, mikä johti heidän vangitsemiseensa ja marttyyrikuolemaansa. Paikallisen legendan mukaan Puente de la Rabia varjelee eläimiä raivotaudilta eli rabiekselta, ja karjaa onkin tässä tarkoituksessa kuljetettu sillan kautta.

3. kävelypäivä. Zubiri — Pamplona. Kello värisi ranteessani aamukuudelta. Pukkasin yläpedillä koisivaa Sannaa olkapäähän ja hipsin hammaspesulle alberguen ainoaan miestenvessaan. Kello kuusi aamulla vaikutti olevan monen suosikkiajankohta heräämiselle, sillä joka puolella makuusalia syttyi pieniä lamppuja ja lopulta myös kattovalo lävähti päälle. Kävelyvalmius saavutettiin noin 25 minuutissa. Liikkeelle lähtö kuitenkin viivästyi hedonististen pyrkimysten vuoksi. Hospitaleron edellisillan vinkkauksen avulla löysimme läheltä baarin, jossa tilasimme espressot ja Sanna myös croissantin.

Ylittäessämme Puente de la Rabian tunsin, miten vesikauhun omakohtaisen kokemisen mahdollisuus hupeni kohti silkkaa mahdottomuutta Pyhän Quiterian jäännösten säteillessä varjelustaan sillan alta. Pikkulinnut lauloivat kakofonisessa kuorossa patikoidessamme hitaasti valkenevassa Navarran aamussa. Sujautin uutukaisen Olight Oclip Pro -taskulamppuni repun lantioyvöhön ja mielistyin oitis sen tarjoamaan miellyttävän leveään valokeilaan. Kiertokytkimestä voi valita myös kapean valokeilan, joka valaisee täydellä teholla jopa 120 metrin etäisyydellä olevan kohteen, tai pimeänäkökyvyn säilyttävän punavalon, joka toimii hyvin huomiovalona pimeässä tienpientareella kävellessä. Lisäksi Oclipistä löytyy varhaisaamun repunpakkaukseen soveltuva himmeä Moonlight -tehotila, joka ei liiaksi häiritse makuusalissa nukkuvia.

Mäen päälle noustuamme näimme laajalle levittäytyneen teollisuuslaitoksen valot. Magnesitas Navarras eli MAGNA on magnesiitin jalostukseen erikoistunut yritys, joka palvelee terästeollisuutta, maatalous- ja karjataloussektoria sekä ympäristöalan tarpeita. Tehdas työllistää liki 300 ihmistä, joten se on keskeinen taloudellisen vaurauden lähde 435 asukkaan Zubirille. Lisäksi sadat ihmiset työllistyvät MAGNAn vaikutuksesta Zubirin ja lähikuntien palvelusektorille sekä urakoivat ja toimivat alihankkijoita magnesiitin louhinnan ja sen jalostuksen parissa. Magnesiittia käytetään mm. tulenkestävien tiilien ja erikoissementtien valmistuksessa. Lannoitteissa kalsinoitu magnesiitti toimii magnesiumin lähteenä kasveille. Magnesiittia hyödynnetään myös kumituotteiden täyteaineena sekä palonestoaineena. Kevyesti kalsinoitua magnesiittia käytetään jäteveden käsittelyssä ja savukaasujen rikinpoistossa.

Aamu-usva leijui Esteríbarin laaksoa reunustavilla kukkuloilla. Muutaman tunnin käveltyämme energianpuute alkoi tuntua heikotuksena. Lihaksiin ja maksaan varastoitunut glykogeeni oli lopussa, ja kroppa valmistautui käyttämään subkutaanista rasvaa polttoaineena. Rasvan pilkkominen energiaksi on hitaampaa ja vaatii enemmän happea kuin hiilihydraattien käyttö. Tähän modus operandin vaihdokseen liittyy tyypillisesti erilaisia epämiellyttäviä tuntemuksia, kuten voimattomuutta, huimausta, hikoilua, mielialan laskua, keskittymisvaikeuksia, kömpelyyttä ja jopa pahoinvointia. Siispä vain puuskutin ja puhkuin, kunnes oloni normalisoitui.

Hevosia laidunsi polun vieressä. Yläilmoista ropsahti muutama sadepisara, mutta niin harvakseen, etteivät ne kyenneet varsinaisesti kastelemaan, vaan haihtuivat kuoritakin pinnalta. Saavuimme Arga -joen partaalle rakennettuun kahvilaan “La Parada de Zuriain”, missä popsittiin pottumunakkaat ja makoisat sitruunalla maustetut kakkupalat. Kahvilassa työskenteli kaksi kitarataiteilijaa, joiden intohimoiset otteet villitsivät kahvilan asiakkaat suosionosoituksiin.

Sitten caminon reitti yhtyi tiehen N-135, joka yhdistää Pamplonan Etelä-Ranskaan. Tällä tieosuudella harjoitteli aikoinaan espanjalainen pyöräilymestari Miguel Indurain, joka voitti Ranskan ympäriajon viidesti. Pyöräily vaikutti edelleenkin innostavan paikallisia, mikä näkyi monenlaisina vanhoista polkupyöristä tai niiden osista askarreltuina pihakoristeina. Kotvan kuluttua polun vieressä kohosi julkinen toiletti, jota Sanna siekailematta hyödynsi. Caminon reitti alkoi nousta ylemmäksi ja saavuimme pop-up-kioskille, jossa miekkonen myi hedelmiä ja juomia. Sanna osti kaksi mandariinia, joista sain toisen syötäväkseni.

Laskeuduimme pitkän loivan alamäen ja saavuimme Trinidad de Arreen. Espanjan kielessä sana "trinidad" tarkoittaa kolminaisuutta ja viittaa kristinuskon pyhään kolminaisuuteen. Ylitimme roomalaista alkuperää olevan kuusikaarisen kivisillan. Ohitimme Arren keskustaan parkkeeranneen intialaisen miekkosen, jolla oli runsas lautasellinen muonaa edessään. Jostain syystä emme tätä nälästämme huolimatta noteeranneet, vaan jatkoimme eteenpäin avoimia ruokapaikkoja tähystellen. Nälkä yltyi eikä syötävää löytynyt.

Muutenkin kohtalo alkoi viskellä sontaa yllemme. Vasen nilkkani, joka oli ollut oireeton koko päivän, intoutui lähettämään säkenöiviä kipuviestejä. Lisäksi Sannan tekemät majoitusvaraukset Booking.com -systeemin kautta ilmoitettiin epäonnistuneiksi. Lehdettömät plataanipuut reunustivat pitkää jalkakäytävää. Ohitimme Calle Mayor -kadulla sijaitsevan Urangan palatsin. Puiston ympäröimässä 1900-luvun alussa rakennetussa palatsissa toimii taidegalleriana, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä ympäri vuoden.

Onnuin hitaasti kohti Pamplonan keskustaa. Ylitimme Arga-joen käyttäen keskiaikaista Puente de la Magdalenaa, jonka kautta kulkee reitti kohti Pamplonan historiallista keskustaa ja pian edessämme kohosivat mahtavat 1500-luvulla rakennetut kaupunginmuurit. Puolustuksellisesti Pamplona sijaitsee edullisessa Arga -joen kaarteessa, mikä on vähentänyt tarvittavien muurien määrää.

Kuljimme Portal de Francian eli Ranskalaisen portin läpi, joka on yksi vanhan kaupunginmuurin parhaiten säilyneistä porteista. Se rakennettiin vuonna 1553 Alburquerquen herttuan toimesta. Portti toimi tuolloin ja toimii edelleen pääsisäänkäyntinä kaupunkiin Ranskan suunnasta saapuville pyhiinvaeltajille. Portissa on kaksi suurta ovea, joista sisempi on koristeltu renessanssiajan vaakunalla, jossa on kaksipäinen kotka ja keisarilliset tunnukset. Alkuperäinen nostosilta ja ketju ovat edelleen paikoillaan.

Pamplona on ensimmäinen merkittävä kaupunki ranskalaisella reitillä. Perimätiedon mukaan kaupungin perusti vuonna 75 eaa. roomalainen kenraali Pompeius, joka oli Hispaniassa kukistamassa Mariuksen kannattajia. Asutusta seudulla on ollut jo paljon varhaisemmin. Arga-joen rantamailta löydetyt kiviesineet todistavat ihmisen läsnäolosta näillä mailla 75 000 vuotta sitten. Keskiajalla syntyivät Pamplonan kolme burgoa eli kaupunginosaa: Navarrería, San Cernin ja San Nicolás, joihin asettui erityisesti ranskalaisperäistä väestöä.

Muurien ympäröimä kaupunki on laajentunut Arga-joen laaksoon ja muodostaa nyt yhtenäisen kaupunkialueen ympäröivien kuntien kanssa. Alueella asuu noin 335 000 ihmistä, mikä on yli puolet koko Navarran itsehallintoalueen väestöstä. Pamplonan taloudellinen toiminta jakautuu teollisuuden ja palveluiden kesken. Autoteollisuus ja erityisesti Volkswagenin tehdas työllistävät merkittävän osan alueen työvoimasta. Entisten sotilasalueiden muuttaminen kaupungin keskustassa julkisiksi puistoiksi ja viheralueiksi sekä uusien virkistysalueiden perustaminen kaupungin laitamille on tehnyt Pamplonasta Espanjan kaupungin, jossa on eniten viheralueita asukasta kohden.

Ravitsimme itseämme tapas -tyyppisillä pikkupurtavilla ja haeskelimme kuumeisesti nukkumapaikkaa seuraavaksi yöksi. Kaikki lupaavat majapaikat osoittautuivat täyteen buukatuiksi. Pääsiäisaika oli saanut espanjalaiset matkailijat liikkeelle sankoin joukoin. Ei auttanut muu kuin lähteä jalkapatikassa kyselemään yösijaa. Ohitimme Pamplonan korkeimmalla kohdalla kohoavan Catedral Metropolitana de Santa María la Real de Pamplonan eli Pyhän Marian katedraalin muutamaankin otteeseen säntäillessämme potentiaalisten majapaikkojen luota toiselle. Kirkko on rakennustyyliltään goottilainen, ja sitä pidetään Navarran merkittävimpänä goottilaisena monumentaalikokonaisuutena. Lopulta Arriazu Hostalin ystävällinen vastaanottovirkailija Alexander tarttui haasteeseen ja löysi pitkän puhelinrumban jälkeen nukkumapaikat Cizur Menorista, johon hurautimme jokseenkin epäortodoksisesti taksilla. Iltapalaksi popsin Patatas Bravas -annoksen.

4. kävelypäivä. Cizur Menor — Puente la Reina. Olin jättänyt suihkun väliin edellisenä iltana, sillä edellinen päivä oli ollut kohtalaisen kevyt ja suihku oli tarjonnut vain kylmää vettä. Koska huoneen ainoa valaisin ei toiminut, suoritin herätyksen kiskomalla sälekaihtimet ylös ja päästämällä aamuauringon valonsäteet sisään. Jokin ötökkä oli herkutellut verelläni yöllä, mistä oli jäänyt todisteeksi kolme kutiavaa paukamaa. Hyvitykseksi näistä pikku harmeista valmistin aamupalaksi mahtavan mansikkahillolla päällystetyn paahtoleivän.

Apteekin mittari näytti seitsemää lämpöastetta puoli yhdeksän maissa ja taivaalla näkyi enemmän sinistä kuin valkoista. Kappaleen matkaa Cizur Menorin katuja pitkin kuljettuamme löysimme takaisin caminon reitille ja pian jo kävelimme keltaisena hehkuvien rapsipeltojen keskellä. Sanna arveli rypsin ja rapsin keskinäisen suhteen samankaltaiseksi kuin vihtalla ja vastalla, mutta vastustin tätä näkemystä väittäen rypsiä ja rapsia eri kasveiksi. Ja muutaman nettihaun perusteella näin on marjat, tai kuten täällä Espanjassa sanottaisiin: ”¡Eso es todo!”.

Sekä rypsi että rapsi ovat keltakukkaisia öljykasveja ja kuuluvat samaan hyötykaalien Brassica -sukuun. Niiden pienistä pyöreistä siemenistä puristetaan kasviöljyjä. Rypsi on nauriin alalaji ja rapsi lantun alalaji. Rypsi on perinteisesti ollut Suomessa yleisempi viljelykasvi, sillä se menestyy paremmin lyhyellä kasvukaudella ja pohjoisemmilla leveysasteilla. Rapsi on lähtökohtaisesti satoisampi ja öljypitoisempi kuin rypsi, silloin kun kasvukausi on riittävän pitkä ja lämmin. Rypsiöljyssä on yleensä hieman enemmän omega-3-rasvahappoja kuin rapsiöljyssä. Molemmat öljyt sopivat hyvin paistamiseen, leivontaan ja salaattikastikkeisiin.

Sitten muutaman kilometrin päässä tien toisella puolella levittäytyi valtava ohrapelto ja toisella puolella lainehti silmän kantamattomiin vehnää. Tunteroisen patikoinnin jälkeen istahdin Zariquieguin kirkon muurille. Zariquieguin nimi on baskilaista alkuperää ja tarkoittaa "pajujen kukkulaa". Kaivoin suklaalevyn jämät repustani ja Sanna kipaisi kaupasta itselleen napolitana -leivoksen. Vesipullot täytettiin ja ennen matkan jatkamista kurkistettiin 1200-luvulla rakennettuun San Andrésin yksilaivaiseen kirkkoon. Siinä on yksinkertainen ristiholvisto sekä neliskulmainen torni kirkon länsipäässä.

Ensimmäisen kesäpäivän kunniaksi ostin jäätelön, sitten alkoi hikinen nousu Alto del Perdón -kukkulalle. Polku kiemurteli rinteessä miehenkorkuisten pensaiden katveessa. Välillä täytyi tasapainoilla mutalammikoiden läpi kiikkerillä kivillä tai kiertää ne piikikkäitä pensaita varoen. Kukkulan laelta avautuivat upeat näkymät sekä Navarran ylängölle että Argan- ja Elorz-jokien laaksoihin. Tuuli puhalsi niin rajusti, että lakista täytyi pitää kiinni.

Alto del Perdónin päällä oleva veistosryhmä koostuu 12 metallisesta hahmosta, jotka esittävät pyhiinvaeltajia eri aikakausilta keskiajalta nykypäivään. Kävelysauvat, reput ja vaatteet, jotka kuvastavat eri historiallisia ajanjaksoja. Ensimmäinen hahmo näyttää etsivän reittiä, symboloiden kiinnostuksen heräämistä pyhiinvaellusta kohtaan. Seuraavat kolme hahmoa kuvaavat pyhiinvaelluksen suosion kasvua. Teoksen on suunnitellut Vincente Galbete vuonna 1996.

Huipun tuntumassa kohosi myös Espanjan sisällissodan muistomerkki. Keskellä oleva suuri paasi edustaa niitä 92 Sierra del Perdónin alueen henkilöä, jotka menettivät henkensä Espanjan sisällissodassa vuosina 1936–1939. Pienemmät pystykivet edustavat niitä kyliä, pikkukaupunkeja ja kaupunkeja, joissa nuo henkilöt olivat asuneet. Monumentin tarkoituksena on estää sisällissodan tapahtumien ja uhrien unohtaminen, jotta samankaltainen katastrofi ei toistuisi tulevaisuudessa.

Sitten alkoi kivikkoinen ja jyrkkä alamäki, jossa kävelysauvoista olisi ollut iloa. Irtonaiset kivet lähtivät helposti vierimään jalkojen alta. Alhaalla maisema muuttuu avoimeksi viljelysmaaksi ja laajat hernepellot levittäytyivät polun vieressä. Utergassa nautittiin kevyet lounaat ja Obanos -nimisessä kylässä levähdettiin hetki. Obanoksen laidalla yhdistyvät Aragonian (Camino Aragonés) ja Navarran (Camino Francés) caminot, minkä kunniaksi tien laitaan on pystytetty Patxi Aldunan ja Pepe L. Tazónin veistos "Un camino", jonka läpi mahtuu kävelemään. Camino Aragonés alkaa Ranskan ja Espanjan rajalta Somportin solasta, noin 70 km itään Roncesvallesista, ja seurailee suurelta osin Aragonjokea.

Puolen tunnin loppurutistuksen jälkeen saavuimme Puente la Reinaan, jonka perusti Navarran kuningatar Muniadona tai Estefania 1000-luvulla palvelemaan pyhiinvaeltajia. Vuonna 2024 kaupungissa oli 2930 asukasta. Puente la Reinan maasto jyrkkää ja rikkonaista. Alueella viljellään viljaa, viiniköynnöksiä ja oliivipuita, ja kasteluviljelyn osuus on kasvanut Navarran kanavan avaamisen myötä. Puente la Reinaa ympäröinyt muuri oli varustettu torneilla ja kaupungin eteläosassa on yhä nähtävissä torneja talojen lomassa. Pitkäperjantai ei näyttänyt vaikuttavan ravintoloiden tai kauppojen aukioloaikoihin.

5. Kävelypäivä. Puente la Reina — Ayegui. Omatoimiaamupalana kupillinen kahvia, kaksi muffinssia, banaani ja hedelmämehua. Ei aivan lautasmallin mukainen, mutta erinomaisen maittava. Apteekin lämpömittari näytti 11 astetta ja taivas oli kauttaaltaan harmaiden pilvien peitossa. Edessä olisi sääennusteen mukaan kelpo sadepäivä, joten edellisenä päivänä lievästi kärähtänyt olkavarteni olisi turvassa auringon haitallisilta säteiltä. Ohitimme Puente la Reinan kuuluisimman maamerkin, upean kuusikaarisen romaanisen sillan 1000-luvulta, joka johdatti meidät Rio Argan yli.  Punaiset unikot koristivat tienpiennarta.

Sade alkoi lähes välittömästi polulle päästyämme. Toivotimme sen tervetulleeksi, iloitsimme siitä ja kiitimme kohtalon suopeutta sen päätettyä siunata kulkuamme virvoittavilla pisaroilla. Perinpohjainen kastuminen auttaa syvällisemmin ymmärtämään kuivana olemisen ylellisyyden. Kun litisevän märän kävelypäivän jälkeen pääsee kuivaan ja lämpimään majapaikkaan ja saa itsensä ravittua vastakohtien huima kontrasti tuottaa väkevän onnentunteen. Sateella ei tee mieli käydä puskapissalla kuin viime hetkellä, joten rakon koulutus tulee ikään kuin luontaisetuna.

Saavuimme mahtilätäkön luo. Se oli täyttänyt polun koko leveyden ja sen molemmin puolin kohosi piikikkäitä pensaita tiheänä kasvustona. Edellisten kulkijoiden askeleet olivat myllänneet mullan inhaksi mutavelliksi. Se oli niin löysää, että sitä roiskahti jokaisen askeleen alta kaikkiin ilmansuuntiin, pääasiassa kuorihousujen lahkeisiin. Tasapainoilin mahtilätäkön yli spagaatia lähentelevässä asennossa. Paikoittain mutavellin keskellä näkyi laakeiden ja kiikkerien kivien epämääräisiä hahmoja, joille saattoi hetkeksi varata painonsa.

Kaksi ranskalaista Jaakontien kulkijaa ohitti meidät lausahtaen “Bon Voyage!”, mikä sai meidät pohtimaan, että miksi ei voisi tervehtiä myös suomeksi. Heti seuraavalle takaa edelle pyrkijälle Sanna lausahti “Terve!”. Pitkänhuiskea miekkonen vastasi selvällä suomen kielellä “Terve, oletko suomalainen!?”. Ilmeni, että kyseessä oli saksalainen, joka oli jokunen vuosi sitten opiskellut Helsingissä, ja oli tuolloin oppinut jonkin verran suomea.

Saavuimme Cirauquin kylään, joka mainitaan jo 1100-luvulla laaditussa pyhiinvaeltajien oppaassa. Paikallisen Rio Saladon vesi mainittiin tuossa oppaassa niin kehnoksi, että sitä juoneet hevoset heittivät henkensä. Paikalliset asukkaat eivät luonnollisesti varoittaneet matkalaisia kehnosta vedestä, vaan hioivat veitsiään ja odottelivat päästäkseen syömään kuolleet ratsut. Saint-Jean-Pied-de-Portista lähtien olimme etsineet avointa apteekkia, mutta ne kaikki olivat aina ovet säpissä – ja nyt löysimme apteekin, jonka ovi oli auki. Tyrmistyksestä selvittyämme astuimme sisään ostamaan aurinkovoidetta, laastareita ja muita tarvikkeita.

Kiipesimme jyrkkää katua kappaleen matkaa ja löysimme mukavan lämpimän kahvilan. Tilasimme pottumunakkaat ja patongin paistetulla kananmunalla. Palan painikkeeksi siemailin Carajillon ja Sanna Café Cortadon. Virkistävän tauon jälkeen Cirauquin toisella puolella ylitimme mukulakivin päällystetyn keskiaikaisen sillan. Kohtasimme ensimmäisen viiniviljelmän ja ohitimme modernin akveduktin.

Vähän ennen Lorcaa pitkässä ylämäessä polun vieressä kohosi musta risti. Kyseiseen paikkaan oli päättynyt tanskalaisen Arnen maallinen vaellus. Muistomerkin tekstissä sanottiin, että “sekunnin murto-osassa olit poissa, ikuisesti olet meidän sydämissämme.” Tällaisia muistomerkkejä on siellä täällä caminon varrella. Sitten polun varressa oli pöytä sateenvarjon alla. Tarjolla oli vettä ja paahdettua leipää “donativo” -periaatteella eli maksu suoritetaan omantunnon mukaan. Emme innostuneet tästä tarjouksesta, mutta pysähdyimme lämmittelemään kahvilaan. Ostin appelsiinin evääksi 50 sentillä.

Ensimmäinen kirjallinen maininta Lorcasta ajoittuu 1200-luvulle. Paikkakunnan nimi juontuu arabian kielestä ja tarkoittaa "taistelua", mikä viittaa vuonna 920 käytyyn yhteenottoon Navarran kuningas Sancho I:n ja muladí Abenlopen välillä. Täällä kuoli Pamplonan kuningas García Ramírez vuonna 1150. Kylän kirkko, San Salvador, on peräisin 1100-luvun jälkipuoliskolta ja edustaa romanista tyyliä.

Sanna lausui ääneen toivomuksen, että pilvimassa jakautuisi kahtia ja päästäisi auringonvalon tulvimaan maankamaralle, ja niin kävi vain hetken kuluttua. Villatuertassa pysähdyimme paikalliseen yleisurheilutalon kahvilaan, jossa kuntoilu näytti yhdistyvän luontevasti sosiaaliseen toimintaan, kuten ukkoporukoiden korttipeleihin. Villatuertan nimi on romaanista alkuperää ja liittyy latinan sanaan tortus ’vääntynyt, kaareva’ eli nimi tarkoittaisi’vääntynyttä, mutkittelevaa tai kiemurtelevaa kylää’. Iranzu-joki jakaa kylän kahteen alueeseen tai kaupunginosaan: alakaupunkiin ja yläkaupunkiin.

Villatuertan suojeluspyhimys on San Veremundo, jonka syntymäpaikasta kiistellään Villatuertan ja läheisen Arellanon kylän välillä. Kompromissina pyhimyksen jäännöksiä sisältävä uurna siirretään juhlavin menoin viiden vuoden välein kylästä toiseen. San Veremundo liittyi Irachen luostariin 12-vuotiaana. Vuonna 1052 hänet valittiin luostarin apotiksi ja hänen johdollaan laitos saavutti huomattavan kukoistuksen. Veremundo tunnettiin vieraanvaraisuudestaan ja hänen aikanaan Irachen luostarista tuli tärkeä pysähdyspaikka pyhiinvaeltajille. San Veremundoa pidetään Navarran alueen pyhiinvaellusreitin suojeluspyhimyksenä.

Pottumunakkaan ja sipsien vahvistamina jatkoimme eteenpäin. Paikalliset teinit neuvoivat reitin, kun keltaiset nuolet hetkeksi katosivat näkyvistämme. Edessäpäin tummista pilvistä näytti lankeavan maahan rankkoja sadekuuroja. Kiristimme tahtia, sillä toiseen kertaan kastuminen saman päivän aikana tuntui vastenmieliseltä ajatukselta. Violetit kurjenmiekat kukkivat polun varrella. Puoli viiden maissa saavuimme Estellaan, joka on niin hyvin vuorten suojassa, että sanotaan: "Estellaa ei näe, ennen kuin sinne saapuu".

Kaupungin perusti noin 1090 Aragonian ja Pamplonan kuningas Sancho Ramírez lähelle alkuperäistä Lizarra-nimistä kylää. Estellan nimi tulee latinankielisestä tähteä tarkoittavasta stella -sanasta, kun taas baskinkielinen nimi Lizarra tarkoittaa ‘saarnea’. kahdeksansakarainen tähti on ollut Estellan tunnus keskiajalta lähtien. Sijainti caminon reitillä houkutteli keskiajalla kauppiaita kaikkialta Euroopasta, erityisesti frankeja ja juutalaisia.

Ensimmäisen oppaan ” Liber Peregrinationis” pyhiinvaeltajille 1100-luvulla kirjoittanut Aymeric Picaud opasti kulkijoita arvokkaiden kirkkoja ja reliikkien äärelle, neuvoi hyvien ruokien ja viinien tarjoilupaikat, tärkeimmät alberguet ja huijaukset, joihin pyhiinvaeltajat saattaisivat langeta. Estellaa Picaud ylisti hedelmälliseksi maaksi: "…jossa on hyvää leipää, erinomaista viiniä, lihaa ja kalaa sekä kaikenlaisia tavaroita." Ega-joen vesi oli kronikoitsijan mukaansa ”raikasta, terveellistä ja poikkeuksellista”.

Kipakka loppukiri Albergue San Cipriano de Ayeguihin osoittautui hyödylliseksi. Vain muutama minuutti majapaikkaan saapumisemme jälkeen maahan lankesi rankkasade. Ayeguin albergue toimii kunnan yleisurheilutalon yhteydessä. Kirjoitan tätä urheilutalon kahvilassa, josta avautuu näkymä betonilattiaiselle kentälle. Siellä kirmaa kaksi kilpailevaa jalkapallojoukkuetta pallon perässä.

6. Kävelypäivä. Ayegui — Los Arcos. Oli tarkoitus herätä kuudelta, mutta kun alberguen makuusali pysyi hiljaisena, jäin kuulostelemaan tilanteen kehittymistä. Tiesin Sannan arvostavan yöunta ja aprikoin, miten pitkälle nukkujien unet piisaisivat. Lopulta klo 6:15 hermoni pettivät. Nousin alapediltä, jonka olin edellisenä iltana voittanut käyttööni kivi-sakset-paperi -pelissä, sieppasin hammasharjan kouraani ja pukkasin yläpedillä nukkuvaa Sannaa heräämisen merkiksi. Aamutoimissa kului vain hetki, sillä rutiini oli jo muodostunut. Hammaspesu, kamat kuivapusseihin, kuorivaatteet päälle ja menoksi.

Paitsi, että tänä aamuna asiat eivät rullanneet totutulla tavalla. Alakerrassa olisi pitänyt olla aamiaista tarjolla klo 6:30 alkaen, mutta tiskin takana hääräili vain yksi loivaliikkeinen neito. Menohaluisia pilgrimeitä kerääntyi koko ajan lisää alakerran ravintolaan, mutta jokainen paahtoleipä ja jokainen kahvikuppi valmistettiin pieteetillä yksi kerrallaan. Sanna arveli serviisin nopeutuvan ratkaisevasti, jos kahvi tarjoiltaisiin pumpputermoksesta ja sivupöydillä olisi jokunen omatoimikäyttöön varattu leivänpaahdin.

Taivaalla möllötti puolikuu hipsiessämme pitkin uuteen päivään heräävän Ayeguin katuja. Apteekin lämpömittari näytti -128 astetta, mikä tuntui hieman liioittelevalta, vaikka aamu oli kyllä vilpoinen. Ensimmäisen kerran pysähdyttiin Irachen luostarin viinilähteellä “Fuente del Vino”, josta Sanna kauhaisi kourallisen viiniä suuhunsa hillitäkseen orastavaa flunssaa. En halunnut kastella käsiäni, mutta tuumin, että repun olkaviillekkeessä roikkuva pieni kuppi olisi varsin käyttökelpoinen kapine ja lisäsin sen alati päivittyvään camino -varustelistaani.

Itse Irachen luostari on ollut olemassa jo ennen Estellan perustamista. Sen alkuperä juontuu 700-luvulle, ja joitain rakennusten osia on säilynyt osia 1000-luvulta. Irachen luostari on yksi Navarran itsehallintoalueen merkittävimmistä monumentaalikokonaisuuksista, ja siinä erottuvat erityisesti 1100-luvun romaaninen kirkko, platereski-tyylinen luostarikäytävä sekä herreria-tyylinen torni.

Platereskityyli on Espanjassa 1400-luvun lopulta 1500-luvulle kehittynyt taiteellinen ja arkkitehtoninen tyylisuunta, joka yhdistää goottilaisia ja renessanssivaikutteita. Tyylin nimi viittaa hopeasepän (platero) koristeelliseen työskentelytapaan, ja sille on ominaista runsas, yksityiskohtainen ornamentiikka. Estilo herreriano puolestaan on 1500-luvun lopulla Espanjassa kehittynyt arkkitehtoninen suuntaus, jolle on ominaista yksinkertaiset ja monumentaaliset muodot, geometrinen ja symmetrinen rakenne, massiiviset seinäpinnat ja niukat koristeet sekä tasaiset kattolinjat ja pyramidikattoiset tornit.

Kävelimme kumpuilevassa maastossa viinitarhojen ja viljapeltojen keskellä. Poutapilvin kirjottu taivas kaartui yllämme kirkkaana ja kylmänä. Tunteroisen kuluttua pysähdyimme noin 50 asukkaan Azquetassa, missä jokseenkin pitkän jonottamisen jälkeen saimme kupilliset kahvia siemailtavaksemme. Azquetan nimi juontuu todennäköisesti baskinkielisestä sanasta haitz (’kallio’) ja päätteestä -keta, joka ilmaisee paikkaa. Azqueta tarkoittaisi siis ’kallioiden paikkaa’. Varsinaisen lepo- ja lounastauko pidettäisiin vasta Villamayor de Monjardinissa.

Vähän ennen Villamayoria ohitimme keskiaikaisen Fuente de los Moros -lähteen. Se rakennettiin – nimestään huolimatta – kristittyjen toimesta noin vuonna 1200, eikä sillä ole suoraa yhteyttä islamilaiseen aikaan. Lähde oli vuosisatojen ajan rappiolla, mutta 1990 Institución Príncipe de Viana kunnosti sen poistamalla kasvillisuuden ja sedimentit seinämistä, avaamalla kaaret uudelleen sekä korjaamalla portaat, altaan, kaivon ja holvin. Holvin yläpuolelle lisättiin myös kaksilappeinen liuskekivikatto suojaamaan rakennetta.

Caminon reitti ohitti Villamayor de Monjardinin kahvilat, joten päätimme patikoida yhtä soittoa päivän tavoitteeseen eli Los Arcosiin. Sitten alkoivat vaikeudet. Polku laskeutui viinitarhan vieressä miellyttävän loivana, mutta tolkuttoman sotkuisena savivellinä. Toisinaan se roiskahti askelten alta lentäen kaikkiin ilmansuuntiin, mutta enimmäkseen se tarttui kengänpohjiin niin, että kengät alkoivat äkkiä painaa huomattavasti enemmän kuin aamulla. Paikallinen muori loiski vastaamme polulla ja suositteli siirtymään viinitarhan puolelle. Alhaalla polku olisi kuulemma aivan mahdoton kulkea.

Tusinan verran Jaakontien kulkijoita loikkasi matalan ojan yli ja lähti tarpomaan viinitarhan reunaa pitkin. Ja toden totta, savi ei upottanut yhtä paljon kuin tien puolella. Sen sijaan se tarttui kengänpohjiin entistä sitkeämmin niin, että monen vuosikymmennen jälkee tunsin jälleen kasvavani pituutta. Edettyämme jonkin matkaa tällä tavoin hitaasti ja varsin epävakaasti palasimme tielle. Sanna arvioi ojanpohjan kantavammaksi ja siirtyi astelemaan sinne, kunnes piikkipensas katkaisin reitin. Ojan yli takaisin tielle loikatessaan Sanna tuiskahti polvilleen saveen ja kolhaisi polvensa kiveen.

Savisen liejun jälkeen edessä oli enää loputtoman pitkältä tuntuva peltojen läpi kävely kohti Los Arcosia. Päivän ravitsemus ei kokonaisuudessaan onnistunut ihan oppikirjojen mukaisesti. Aamulla nautittujen kahden paahtoleivän lisäksi ennen Los Arcosia tuli nokkaa kohti popsituksi vain yksi sitrushedelmä. Los Arcosin alue on pääasiassa tasaista ja loivasti kumpuilevaa, mikä yhdessä joen tarjoaman kastelumahdollisuuden kanssa tekee alueesta suotuisan maataloudelle.

Vuonna 1592 Los Arcosissa yöpynyt Espanjan kuningas Filip II kuvaili kylää seuraavasti: “Kylä sijaitsee tasangolla, jolta on kauaskantoinen näkymä, ja siinä on linna sekä vanha muuri, jossa on kaksikymmentä tornia, jotka kaunistavat kylää. Linnalla on oma päällikkönsä. Siellä on myös kaunis kellotorni, kirkko ja portti.”

Lounastimme paikallisessa Mónaco -ravintolassa, jossa pyöri väkkäränä häsläävä miestarjoilija. Turskaa ja perunaa -ruoka osoittautui keitoksi, mutta väkkärä ei hoksannut tuoda lusikkaa. Muussasin potut ja turskan eräänlaiseksi vauvanruoaksi ja haarukoin sen tuulensuojaan. Toisena ruokalajina tarjoillun annoksen pikkupihvit ja potut katosivat sukkelasti lautaseltani. Jäätelöjälkkäri oli kaupasta hankittu pakkaus, mutta aivan makoisa.

Hollantilainen hospitalera Martinette puuhasi päivällistä alberguen keittiössä samalla, kun kirjoittelin päivän tapahtumia muistiin. Martinette kertoi kävelleensä Rotterdamista Santiagoon kesällä 2023. Reissu oli kestänyt neljä kuukautta. Nyt Martinette kertoi elävänsä unelmaansa saadessaan olla osa Jaakontien kulkijoita palvelevaa verkostoa. Autoin vähän keittiössä kuivaamalla astioita. Ilmeni, että Martinette oli aiemmin auttanut työssä uupuneita ja keskustelusta kehkeytyi varsin mielenkiintoinen. Martinetten opetus neljän kuukauden caminolta oli, ettei kannata odottaa jotain tapahtuvaksi, vaan elää nyt ja iloita pienistä asioista.

Päivällisellä tutustuin hollantilaiseen Ivoon, joka taittoi taivalta poikansa Davidin kanssa. Hiljattain eläkkeelle jäänyt taiwanilainen insinööri KC kertoi kirjoittavansa runoja. Sain yhden luettavakseni ja luvan sisällyttää sen matkakertomukseen. "Matka, joka kantaa" on yhdistelmä klassista muotoa ja henkilökohtaisesti elettyä nykyhetkeä. KC tuo tekstissään esiin ruumiillisia kipuja, iän mukanaan tuomaa haurautta ja lempeän ironista itsetietoisuutta. Runosta huokuu kunnioitus matkaa kohtaan – sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti. Runoilijalle kyseessä ei ole vain matka halki Pohjois-Espanjan, vaan myös kulku elämän viimeiselle kolmannekselle, jossa aika, usko ja yksinkertaisuus saavat uudenlaisen merkityksen. Runo yhdistää oppineen runoperinteen hiljaisen ylevyyden arkipäiväiseen rehellisyyteen. Se on samalla kertaa harras ja humoristinen, älykäs ja hauras.

Matka, joka kantaa

Seitsemänkymmentäyksi – väsynyt mies.

Kuusikymmentäneljä – vaimoni, polvi rikki.

Minun selkäni taipunut,

hänen jalkansa särkyneet.

Silti päätimme lähteä.

Päivä toisensa jälkeen kotona,

mieli laiskistuu.

Elämälle täytyy antaa suunta –

niin lähdimme, jalkaisin, kohti pyhää länttä.

Tuhatvuotinen reitti,

kahdeksansataa vanhaa mittaa.

Usko, toivo, rakkaus –

vain ne jäivät meille evääksi.

Kevät kuun puolivälissä,

matkaan lähdettiin.

Kun litsi kypsyy ja sirkat alkavat laulaa,

olemme jo matkalla takaisin.

Tien varressa vain vaistomme,

merkkejä seuraten,

leipää, lepoa, kiitollisuus –

ja kirkot, joissa saimme turvan.

Sää ei kysy lupaa:

sateet, rakeet, paahde,

mutta mukana vain vähän –

minkä sai vyölle sitoa.

Ymmärrätkö, kuinka raskasta on tämä ilo?

Kuinka kynttiläkin vielä palaa

vaikka väsyy kylmässä ja kuumassa?

Kahdessa viikossa sää muuttuu,

jaloissa polttaa,

kalvot repeävät,

kipu kulkee, mutta mekin kuljemme.

Etsimme apua,

lääkäreitä, lääkkeitä,

sähköä, neuloja, voiteita.

Silti kuljemme.

Päästän irti,

otan vastaan vapauden.

Jopa käärme ilman jalkoja osaa lentää.

Kepin varassa, ontuen –

älä naura.

Vapaa on se, joka tietää koska pysähtyä.

Elämää on vähän,

mutta siinä on kaikki.

Kuinka monta kertaa

voi ihminen olla villi?

7. kävelypäivä. Los Arcos — Logroño. Ylös seitsemältä ja aamupalalle mainion Albergue Los Arcosin keittiöön puoli kahdeksalta. Sitten reput selkään ja ulos harmaiden pilvien alle. Ohitimme Santa Marían kirkon, jonka alkuperä juontaa juurensa 1100-luvulle. Kirkosta rakennettiin alkujaan romaanista tyyliä edustava temppeli, mutta myöhempien vuosisatojen aikana siihen lisättiin goottilaisia sekä renessanssia, barokkia ja uusklassismia edustavia elementtejä, mikä tekee rakennuksesta poikkeuksellisen monimuotoisen.Kuljimme läpi 1600-luvulla rakennetusta Portal de Castillasta, joka kantaa Espanjan kuninkaan Felipe V:n vaakunaa ja toimii pääsynä kaupungin keskusaukiolle.

Sitten ylitimme Odrón -joen ja pääsimme Vianaan johtavalle tielle, jolla kirmaa vuosittain juoksijoita tapahtumassa nimeltä “Media Maratón Camino de Santiago Los Arcos-Viana”. Puolimaraton seuraa caminon reittiä, joten kilpailua varten sen reittiä ei tarvitse erikseen merkitä. Keltaiset kevätkukat reunustivat soratietä. Aamu-usva oli kietonut läheiset kukkulat harmaaseen vaippaan. Kertasin mielessäni edellisen illan herkullisen zuchinikeiton aineksia, jotka olin saanut urkittua Martinettelta: kesäkurpitsaa ja perunaa, oliiviöljyssä kuullotettua sipulia ja valkosipulia sekä kasvislientä, ripaus suolaa, mustapippuria ja chiliä.

Ohitimme oliivitarhan ja laajoja viljapeltoja. Harvinaisen komea Otala Lactea mateli verkkaan tien poikki. Se on englanninkielisen nimensä ”Spanish Snail” mukaisesti on lähtöisin Iberian niemimaalta. Espanjassa Otala Lacteaa pidetään suurena herkkuna ja sitä kutsutaan nimellä "Caracol". Suomeen tämä nilviäinen ei ole vielä ennättänyt, vaan ravintoloiden valkosipulietanat ovat yleensä viinimäkikotiloita (Helix Pomatia) tai Turkin etanoita (Helix Lucorum).

Kymmenen jälkeen saavuimme Sansoliin, jonka ainoa kauppa&baari -yhdistelmä vaikutti niin ankealta ja ruuhkaiselta, että päätimme jatkaa matkaa viereiseen Torres del Ríoon. Päätös osoittautui hyväksi ja oikeaksi. Hotellin alakerran kahvilasta löysimme munakkaalla täytetyt patongit, palat kakkua ja kahvia. Torres del Río oli olemassa jo ennen muslimivalloitusta. Sen alueelta on löydetty roomalaisen maatilan jäänteitä ja keramiikkaa. Taivalta jatkaessamme harmaisiin pilviin oli repeillyt aukkoja. Ohitimme paikkakunnan kahdeksankulmaisen Iglesia del Santo Sepulcron eli Pyhän haudan kirkon. Vuosien 1160 ja 1170 välillä rakennettu kirkko edustaa Navarran 1100-luvun romaanista tyyliä ja on Temppeliritarien rakennuttama.

Saavuimme Torres del Rion ja Vianan väliselle polulle, jolle on raskaiden ylä- ja alamäkien vuoksi vakiintunut nimeksi “The Knee Wrecker” eli vapaasti suomennettuna “Polventurma”. Parvi korppikotkia kaarteli kehässä taivaalla. Aprikoin, olivatko haaskalinnut löytäneet jonkun polun varteen tuupertuneen pyhiinvaeltajan ja vartoivat nyt vain sopivaa hetkeä ryhtyä aterioimaan. Lähemmäksi päästyämme parvi siirtyi säntillisessä lentojonossa loitommaksi polusta ja aloitti uudelleen äskeisen ympyrän muotoisen kaartelunsa.

KC ja Betsy olivat pysähtyneet pitkän ylämäen juurelle keräämään voimia. Pariskunta istui vierekkäin polun vieressä ja KC irvisteli kivusta. Seniorin kantakalvo oli ärtynyt jo ennen reissua ja oli käynyt caminon kuluessa aikana yhä kipeämmäksi. Betsyn kulkua hankaloitti polvivaiva. Taiwanilaiset kertoivat jatkavansa hidasta matkantekoaan sisun ja särkylääkkeiden voimin. Vähän matkan päässä ohitimme laajalle levittäytyneen muistomerkin, jossa oli usean polulle uupuneen kuvat ja tiedot. Sitten vastaamme tuli erikoinen miehen, kahden koiran ja yhden vuoden kulkue. Kaikki eläimet kulkivat vapaina ja koirilla oli kantamukset selässään.

Maasto jatkui kumpuilevana. Ylitimme kukkuloita ja kuljimme halki viiniviljelmien kirjomien laaksojen. Pitkän ja jyrkän ylämäen jälkeen saavuimme La Caracola -kioskiautolle. Kyseessä lienee varsin vakiintunut palvelu, sillä “Food Truck” on mainittu myös Google Mapsisssa. Virvoittavia juomia nauttiessamme kuulimme amerikkalaiselta miekkoselta uutisen paavin kuolemasta. Muutaman kilometrin vessahädän vauhdittaman kiritaipaleen jälkeen saavuimme Vianaan, jonka perusti Sancho VII Väkevä vuonna 1219. Kaupungissa on säilynyt osa 1200-luvun muurirakennelmista sekä useita vaakunakuvin koristeltuja taloja ja historiallisia monumentteja.

Kastilian kuningas Felipe II yöpyi marraskuussa 1592 Vianassa matkallaan Logroñosta Los Arcosiin. Tapauksesta kirjoittanut kuninkaan seurueeseen kuulunut kronikoitsija Enrique Cock kuvasi Vianaa tähän tapaan: "Sisäänkäynnin yhteydessä on kaunis kirkko ja hieno portti, joka on hyvin erilainen kuin Kastiliassa, jossa ei olla yhtä taitavia. Seutu tuottaa runsaasti viljaa sekä suuria määriä hyvää ja halpaa viiniä, ja Vianan kellarit voisivat tarpeen tullen huolehtia koko Navarran viinitarpeesta."

Vianaan on haudattu César Borgia, joka kuoli vuonna 1507 lähellä Vianaa taistellessaan Navarran kuningaskunnan puolesta. Cesare Borgia oli italialainen aatelismies, sotapäällikkö ja kardinaali. Hän oli paavi Aleksanteri VI:n ja hänen pitkäaikaisen rakastajattarensa Vannozza dei Cattanein avioton poika. Cesare Borgia toimi esikuvana Niccolò Machiavellin teokselle "Ruhtinas", joka on tunnettu realistisesta ja kyynisestä lähestymistavastaan politiikkaan. Kirja on vaikuttanut merkittävästi poliittiseen ajatteluun vuosisatojen ajan. “Ruhtinas” oli Kekkosen mielilukemistoa ja hän siteerasikin sitä usein.

Lounaspaikaksi löytyi ravintola kaupungin halkaisevalta kävelykadun varrelta, myöhäisgotiikkaa edustavan mahtavan Santa María de la Asunción kirkon vierestä. Sanna tilasi spagetti bolognesen ja itse popsin Ensalada Mixtan. Se oli niin makoisa, että tilasin toisen samanlaisen. Mahat pullollaan ja rakot tyhjinä matka jatkui poutasäässä kevyin askelin. Kapealla soratiellä kaupungin ulkopuolella vastaamme alkoi tulla hilpeää nuorisoa pienissä ryhmissä. Pukeutuminen oli arkioloja juhlavampaa ja monella oli juomatölkki kourassaan. Jossain lähistöllä tapahtui selvästikin jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Pian saavuimme varsinaiselle festivaalialueelle eli Cuevasin kappelille, missä musiikki soi, viini virtasi ja pöydät notkuivat herkuista.

Käynnissä oli vuotuinen ”Romería de la Virgen de Cuevas”. Perinteinen pyhiinvaellus- ja kyläjuhla järjestetään Vianassa vuosittain pääsiäismaanantaina Neitsyt Marian kunniaksi. Olimme saapuneet muutaman tunnin liian myöhään, joten emme ennättäneet näkemään Santa María de la Asunciónin kirkolta Cuevasin kappelille matkannutta kulkuetta (procesión), jossa kannetaan Neitsyt Marian patsasta erityisillä olkapäille nostettavilla paareilla (andas). Vianassa Mariaa kunnioitetaan nimellä Nuestra Señora de las Cuevas eli Cuevasin Neitsyenä, joka on myös kaupungin suojeluspyhimys. Youtubesta löytyy video vuodelta 2019, missä näkyy Neitsyt Marian patsasta kantava kulkue, tapahtuman suosiosta kertova väenpaljous, järjestävien veljeskuntien lippuja ja saapuminen Cuevasin kappelille.

Olisi ollut kiintoisaa nähdä Vianan perinteinen pääsiäiskulkue. Uskonnollisilla kulkueilla on Espanjassa pitkät perinteet. Niitä järjestetään tyypillisesti pääsiäistä edeltävän pyhän viikon eli Semana Santan aikana. Sanana processión juontuu latinan termistä prōcessiōnem, joka tarkoittaa "eteenpäin marssimista". Processiót ovat keskeisiä katolilaisessa kulttuurissa maailmanlaajuisesti. Niiden juuret ovat keskiajalla, jolloin katolinen kirkko alkoi julkisesti juhlia Kristuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen mysteerejä. Processión -käsitteeseen liittyy espanjalainen idiomi "ir la procesión por dentro" eli "kulkue kulkee sisällä", mikä viittaa osallistujien sisäiseen kamppailuun. Vaikka processión on ilmiasultaan julkinen spektaakkeli, siihen kätkeytyy osallistujien yksityisiä matkoja, taakkoja, itsetutkiskelua ja henkistä kilvoittelua. Julkisen käyttäytymisen ja sisäisen kokemuksen välinen jännite tuo kulkueisiin psykologista syvyyttä.

Sitten oli jäljellä enää viimeinen peninkulma Logroñoon, joka on alueen taloudellinen, kulttuurinen ja palvelukeskus ja Pamplonan jälkeen toinen suurempi kaupunki caminon reitillä. Logroño on ollut historiallisesti tärkeä kulku- ja risteyspaikka. Lisäksi se on ollut rajakaupunki, josta on käyty taisteluja Iberian niemimaan keskiaikaisten espanjalaisten kuningaskuntien välillä. Paikkakunnan nimi juontuu kelttiläisestä kahlaamoa tarkoittavasta sanasta Gronio/Gronno, mikä viittaa siihen, että paikkaa on käytetty Ebro-joen ylittämiseen. Logroñon kaupungin alkuperä yhdistyy roomalaiseen Vareiaan, joka on sulautunut moderniin kaupunkiin. Plinius vanhempi mainitsi Ebron purjehduskelpoisena jokena ja Vareia toimi Augustuksen joukkojen logistisena tukikohtana ajanlaskun alussa.

Sannan mietteet reissun jälkeen

Vasta jälkeenpäin tajusin olleen virhe ajatella, että viikon pärjää millä vain varusteilla. Aivan ensimmäisenä pitää olla hyvä reppu, joka rasittaa selkää mahdollisimman vähän. Siinä saisi myös olla paljon taskuja, joista esimerkiksi rahapussin, kännykän tai juomapullon saa kätevästi otettua kesken kävelyn.

Toisekseen sadevarusteet. Heti ensimmäisenä päivänä satoi koko päivän ja kastuin läpimäräksi. Ostin matkan loppuvaiheessa reppukävelijän sadeviitan, Notre Damen kellonsoittajallekin sopivan leyhykkeen – siinä on erillinen tila kyhmylle. Sadeviitan löytyminen teki minut hyvin onnelliseksi ja antoi turvan tunnetta. Tiesin, että sekä minä että tavarat säilymme kuivina, vaikka sataisi kuinka. Iloitsin siitä heti ensimmäisenä aamulla herätessä. Lähes yhtä paljon iloitsin siitä, että aamulla sai kahvia.

Elintärkeän aamukahvin saaminen ei sitten ollutkaan ihan itsestään selvää joka mutkassa. Pyhiinvaeltajien yömajoissa eli alberguessa ei välttämättä ollut kahvivälineitä, eivätkä kahvilat aina olleet auki heti aamusta. Olin kuitenkin tarkkana asian kanssa, ja onnistuin spottaamaan usein jo edellisenä iltana kahvilan, joka kertoi olevansa auki heti kello 6 aamulla. Ilman tuota tietoa emme olisi kuuna kullan valkeana löytäneet pimeässä kylässä kahvilaa, joka ei näyttänyt siihen aikaan ulospäin millään lailla auki olevalta. Yksinkertaiset asiat saivat caminolla suuren merkityksen. Kuten sadeviitta tai kahvi.

Toukokuussa Pohjois-Espanjassa oli varsinkin vuoristossa vielä viileää, joten alussa palelin myös. Ensimmäisenä päivänä olin myös kaikkein väsynein ja ajattelin, että pitääköhän minun jättää koko homma sikseen. Mutta niin yleensä ajattelen kaikkien urakoiden alkuvaiheessa, että ei tästä mitään tule. Ja silti tulee.

Kävelemiseen tottui melko pian. Opin myös sen, että se, mikä illalla kivisti, oli yleensä aamulla ohi, vaikka yöunet eivät olisi olleet edes kovin hyvät.

Ai niin. Hyvät kengät pitää olla, luonnollisesti. Minulla oli onneksi tieto siitä, että lenkkarini ovat tosi hyvät kävelemiseen ja tilasin netistä tismalleen samanlaiset uudet caminoa varten. Uusissa se ero, että niissä oli vielä vahvat urat pohjissa, mikä oli hyvä esimerkiksi märkää kivikkoista polkua alaspäin kävellessä.

Reissussa parasta oli se, että kävelemisestä tuli hetkeksi elämän sisältö. Taisi olla kolmas tai neljäs kävelypäivä, kun hoksasin yhtäkkiä, että olin unohtanut maailmanlopun olemassaolon hetkeksi. Siis Ukrainan sodan ja ilmastonmuutoksen. Oli ihanan kevyttä olla edes muutama päivä murehtimatta maailman tilaa ja keskittyä kävelemiseen, siitä selviytymiseen ja seuraavasta pysähdyksestä ja ruokatauosta iloitsemiseen.

Matkan varrella sattui monta mukavaa juttua. Esimerkiksi amerikkalainen Trish, johon törmäsimme heti ensimmäisenä kävelypäivänä, ja sen jälkeen viikon varrella hän putkahti siellä täällä esiin, vaikka luulin jo, ettemme näkisi enää. Meillä oli heti yhteys ja ajattelin, että hän voisi ihan hyvin olla kaverini. Tiellä tapaamiensa tuntemattomien kanssa sitä saa iloa siitä ajatuksesta, että tuosta voisi tulla minun ystäväni, vaikka tietää, että tuskin niin käy, sillä lopulta tiet kuitenkin vievät eri suuntaan.

Pitkänmatkan Kävelijä on kirjoittanut laajasti päiviemme kulusta, missä kävelimme ja otti kuvia, joten kiitos siitä! Kiitos myös päivätaipaleiden suunnittelusta, säästyin täysin siltä vaivalta. Oikeastaan tämä oli ihan täydellinen eka camino minulle. Sopivan jännittävää ja jotakin uutta, mutta silti turvallisesti ja mukavasti etukäteen mietittynä.

Matkakumppani ihmetteli, miten osaan niin sujuvasti small talkata. Sitähän ei Jämsänkosken lukiossa 1980-luvulla opetettu. Ehkä tuohon taitoon on vaikuttanut osaltaan se, että molemmat isoäitini ovat Karjalasta, eli iloisesti juttelu kuuluu kuvaan. Myöhemmät seikkailut ulkomailla ovat auttaneet myös avautumisessa. Ihminenhän on monessa mielessä apinankaltainen. Sitä alkaa nopeasti toistaa käyttäytymistä, jota ympärillänsä näkee. Esimerkiksi huutelemaan "¡Buen Camino!" jokaiselle vastaan tulevalle kävelijälle.

Kivaa oli, lähtisin uudestaan.