Sain käsiini pehmeäkantisen teoksen ”Walk On – 40 Years of Art Walking”. Tuijotin kirjaa äimistyneenä. Miten kävely voisi liittyä taiteeseen? Kävelemällä pääsee paikasta toiseen hauskasti, hitaasti, saasteettomasti ja miltei ääneti. Kävely on liikkumismuoto. Ei kävelyllä ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Taide ja kävely ovat eri maailmoista. Ihminen liikkuu kävellessään. Taide puolestaan heijastaa taiteilijan mielen liikkeitä. Hyvä taideteos tosin saa myös katsojan – tai yleisemmin taiteen kokijan – ajattelun liikkeelle. OK, hyväksyn nyt sitten ainakin tämän. Liike yhdistää kävelyä ja taidetta.
Richard Long
Kirjan kannen alalaidassa lukee “From Richard Long to Janet Cardiff”. Nimet eivät kerro minulle mitään. Haen lisätietoja netistä. Käy ilmi, että Richard Long on englantilainen käsitetaitelija. Wikipedian mukaan Long on myös keskeisimpiä maataiteen edustajia. Käsitetaitelija ei tee perinteistä maalausta tai veistosta. Sen sijaan käsitetaiteilija käyttää työssään kaikenlaista sopivaksi katsomaansa ainesta tai tavaraa, ja sommittelee tai rakentaa siitä jotain. Käsitetaiteilijan teos voi olla esimerkiksi videoesitys, performanssi, teksti, rakennelma, installaatio… melkeinpä mitä hyvänsä. Työn lopputulosta tärkeämpää on sen taustalla oleva idea, siihen liittyvä suunnittelu ja käytännön toteutus.
Long dokumentoi kävelyretkiään käsitetaiteen keinoin. Hän on kävellyt paljon, tehnyt lyhyitä ja pitkiä vaelluksia eri puolilla maailmaa. Long on valokuvannut, kirjoittanut ja piirtänyt kävelyretkiensä tuntoja. Viikkojenkin mittaiset vaellukset tiivistyvät Longin käsittelyssä yhdeksi taideteokseksi. Hän esimerkiksi käveli kahdeksassa päivässä 366 mailia. ”Matkakertomuksessaan” Long kertoo ainoastaan, että lähti matkaan nousuveden aikaan Avonmouthista ja lopetti kävelyn keskiyöllä täydellisen kuunpimennyksen hetkellä.
Richard Long: Walking to a lunar eclipse
Longin matkakertomuksista puuttuvat perinteisen matkakertomuksen elementit. Missä on vaeltajan yksinäisyyden tai matkaseuran kuvaus? Mitä kulkija söi nälkäänsä? Missä hän nukkui? Vaivasiko vilu tai koti-ikävä? Mitä mainitut nousuvesi ja kuunpimennys tarkoittavat? Ovatko ne vertauskuvia, salaisen veljeskunnan koodisanoja, kätkettyjä viestejä? Katsojan mielikuvitus lähtee lentoon. Mitä kaikkea Long jätti kertomatta ja miksi? Taiteilijan taiteellinen ajattelu tuo kävelyretken kokemukseen uuden ulottuvuuden. Kävely, sanomatta jätetty, nousuvesi ja kuunpimennys kietoutuvat yhdeksi kuvaksi. Ne heräävät eloon katsojan mielessä. Longin tuotantoon voi tutustua hänen kotisivuillaan. Lisätietoja taiteilijasta, hänen teoksistaan ja näyttelyistään löytyy myös täältä.
Richard Long: Human nature walk
Mutta entä kävely sitten, kävelemisen teko itsessään, voiko sitä pitää taiteena?
Kävelyn voisi toteuttaa käsitetaiteellisena performanssina, jos sillä olisi yleisöä. Sillä tarvitseehan taide yleisön ollakseen taidetta? Kyllä, niin ainakin arvelen. On oltava joku, joka taideteoksen äärellä hämmentyy, suuttuu tai ilahtuu. Taiteella on oltava kokija, eihän taiteen tekemisessä muutoin olisi mitään mieltä. Tai hetkinen… voisiko yleisö olla taiteilijan sisäinen olento, mielikuvituksen tai muistojen tuotetta. Taiteilijallahan voisi olla mielikuvitusystävän kaltainen mielikuvitusyleisö. Tällainen voisi olla esimerkiksi ei-läsnä-oleva tai edesmennyt läheinen henkilö. Yleisön virkaa voisi toimittaa myös paikalle ilmaantuva poro tai kuukkeli. Tai sitten taiteilija voisi valmistaa taideteoksen vain omaksi ilokseen ja toimia itse oman taiteensa kokijana. Näin ajatusta kehitellen yksinäinenkin kävelyretki voisi olla taideprojekti.
Entä sitten maataide, jonka taitajaksi Richard Long mainitaan?
Dietmar Voorwoldin maataidetta
Maataide on taidemuoto, jossa maankamarasta tai vaikkapa vuorenseinämästä muokataan taideteos. Maataiteilija rakentaa taideteoksensa kivistä, hiekasta, lumesta ja muista luonnonmateriaaleista. Maataideteokset jäävät valmistumisensa jälkeen aloilleen. Maataideteos on lähtökohtaisesti niin massiivinen ja niin kiinteästi alkuperäiseen sijaintiinsa kytkeytyvä, ettei sitä voi valmistumisen jälkeen siirtää taidekeräilijän kokoelmaan.
Voisiko myös maataide liittyä jollain tavalla kävelyyn?
Richard Long: A Line Made by Walking
Vuonna 1967 Long toteutti maataideteoksen ”A Line Made by Walking”. Sen tekemiseksi tarvitsi vain kipittää edestakaisin nurmella. Jalat kuluttivat maahan selvästi näkyvän uran. Long käytti kävelyä välineenä, jonka avulla taideteos sai muotonsa. Niitylle tallatusta viivasta alkunsa saanut ajatus taiteen tekemisestä kävellen on sittemmin innoittanut muitakin taiteilijoita. Simon Beck on kävellyt lumeen valtavankokoisia taideteoksia. Suurimmat työt ovat pinta-alaltaan kahdeksan jalkapallokentän kokoisia. Niiden käveleminen voi viedä kokonaisen päivän. Beckin teoksia löytyy esimerkiksi täältä. Everton Wright luo ”käveleviä piirroksia” Iso-Britannian tasaisille hiekkarannoille. ”Evewright” käyttää hiekkateostensa valmistamisessa avustajia, jotka kävelevät hänen ohjeittensa mukaan.
Simon Beckin lumessa kävelemällä tehty taideteos
Kävelytaidetta Camino de Santiagon pyhiinvaellus- reitin varrella Espanjan Logroñossa
Käsitetaiteen ja maataiteen näkökulmista taidetta voi siis tehdä kävelemällä ja myös kävely itsessään voi olla taidetta. Ja nyt vihdoin hoksaan ilmiselvän taidetta ja kävelyä yhdistävän linkin. Kävely tai kävelijä voivat toimia taiteilijan inspiraation lähteenä ja taideteoksen aiheena. Taidemaalari voi maalata kuvan kävelijästä. Kuvanveistäjä voi veistää vaeltajan. Runoilija voi sepittää runon ja kirjailija naputella vaikka kokonaisen romaanin kävelemisestä. Vuoden 2016 viimeisinä päivinä värkkäilin tulitaideteoksen "Laiskan kävelijän polttaminen".
Timo Tuomi: Jalan halki Ranskan
Hauskin lukemani kävelykirja on Timo Tuomen kirjoittama "Jalan halki Ranskan". Tuomi patikoi vuosituhannen vaihteessa Englannin kanaalin rannalta Calaisista Välimeren rannalle Nizzaan. Matkaa kertyi osapuilleen 1500 kilometriä. Tuomi kuvaa maisemia, majapaikkoja, kohtaamiaan ihmisiä, nauttimiaan ruokia sekä väsymystä ja rasitusvammoja eloisasti. Viinejä luonnehtiessaan Tuomen runollinen puoli pulpahtaa pintaan. Kulttuurihistoriaa annostellaan sopivan kokoisina suupaloina. Tuomi kuvaa matkalla sattuneita kommelluksia niin hauskasti, että hekottelin ääneen kirjaa lukiessa. Tuomen mietteitä kävelystä löytyy mm. Ylen elävästä arkistosta.
Mutta onko Tuomen kirja taideteos?
”Jalan halki Ranskan” on eittämättä kävelyretken dokumentaatio, joten se rinnastuu käsitetaiteen pioneerin Richard Longin teoksiin. Tyyli on kuitenkin erilainen. Tuomi kertoo tarinan suorasanaisesti, vailla yritystä olla runollinen, syvällinen tai esteettinen. Teksti on sujuvaa, hauskaa ja informatiivista. Ei kuulosta ollenkaan taiteelliselta.
Spencer Meagher: Lone Hiker
Avaan tietosanakirjan kohdasta ”taide”. Siellä kerrotaan taiteen tarkoittavan ”…yleisesti kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa itsessään kokemiaan tunnevaikutuksia.” Tuon määritelmän mukaan Tuomen matkakertomus olisi taiteellinen tuotos. Tuomen teksti herättää lukijoissa hänen itse kokemiaan ”tunnevaikutuksia”. Luin kirjan jo jokunen vuosi sitten, mutta vieläkin miltei maistan Tuomen kuvailemat ranskalaisen maalaiskeittiön herkut. Itsekin tein jokin aikaa sitten kävelyretken Ranskan keskiylängöllä ja kirjasin kokemukset muistiin. Tulinko vahingossa tehneeksi kävelytaidetta?
Celeste Bergin: Walking in the Rain
Mikä hyvänsä ihmisen valmistama esine voi muuttua taiteeksi, jos se esitetään taidekontekstissa. Näin ajattelee taideteoreetikko ja nykytaiteen tutkija professori Helena Sederholm. Matkakertomuksia ei kirjoiteta ensisijaisesti esteettistä kokemusta varten, vaan ne välittävät tietoa, opastavat ja varoittavat. Matkakertomukset on kirjoitettu käyttöä varten. Niiden avulla seuraavat matkaan lähtijät osaavat suunnitella oman retkensä sujuvaksi, mielenkiintoiseksi ja turvalliseksi. Oman matkakertomukseni avulla voin myöhemmin elää retkeni vaiheet uudelleen ja jakaa ne ystävien kanssa.
Matkakertomus voisi olla taidetta, jos se olisi enemmän kuin tavallinen matkakertomus. Hyvässä taideteoksessa on sellaista herkkyyttä, joka ylittää kieli- ja kulttuurirajat, sanoo taidehistorioitsija Tuija Peltomaa. Ollakseen taidetta matkakertomuksen pitäisi jollain tavalla uudistaa tapaa, jolla matkakertomuksia tehdään ja käytetään. Tuomen kirja tai oma matkakertomukseni eivät siis sittenkään ole taideteoksia. Ne ovat perinteisiä matkakertomuksia vailla tuoreita tulkintoja kävelystä, hitaasta kulkemisesta, maisemasta, matkan rasituksista tai satunnaisista kohtaamisista. Nämä tarinat eivät tarjoa erityislaatuisia, yllättäviä tai outoja näkökulmia patikointiin. Ne eivät ole taidetta.
Myös elokuva on taidemuoto, ja kävely on viime vuosina ollut monen elokuvan aiheena. "The Way Back" kertoo puolalaisen Sławomir Rawiczin ja kumppaneiden 4000 kilometrin mittaisesta pakomatkasta Siperian vankileiriltä toisen maailmansodan aikaan. Australialaisen Robyn Davidson kokemuksiin perustuva "Tracks" on kertomus Davidsonin yhdeksän kuukautta kestäneestä vaelluksesta halki Australian. Davidson käveli 2700 kilometriä koiran ja neljän kamelin kanssa. "Villi vaellus" puolestaan perustuu Cheryl Strayedin muistelmiin 1800 kilometrin vaelluksestaan Yhdysvaltain länsirannikolla.
Ovatko nämä elokuvat kävelytaidetta?
Kaikki elokuvat eivät ole taidetta. Taide-elokuvalla tarkoitetaan elokuvaa, joka tyypillisesti on vakava ja kokeellinen teos. Se rikkoo rajoja, koettelee ja avartaa käsityksiä, määrittelee uudelleen. Taide-elokuvan ei ole tarkoitus miellyttää suurta yleisöä, viihdyttää tai edes tuottaa voittoa. Taide-elokuva voi käsitellä aihettaan epäsovinnaisin tai symbolisin keinoin ja avautua vain asiaan vihkiytyneelle katsojakunnalle. Koska taide-elokuvien päämotiivina ei ole rahanteko, rahoittajat eivät niistä yleensä innostu. Pienellä tuotantobudjetilla ei palkata tähtinäyttelijöitä, ei osteta prameita erikoistehosteita eikä käynnistetä näyttävää markkinointikampanjaa. Edellä mainitut kolme elokuvaa käsittelevät toki kävelyä, mutta ne eivät ole kävelytaidetta. Ne eivät täytä taide-elokuvan tunnusmerkkejä.
Simon Bouisson & Ludovic Zuili: Tokyo Reverse
Janet Cardiff
Entäpä sitten taidekävelykirjan kannessa mainittu Janet Cardiff? Selaan kirjasta esiin oikean kohdan. Saan selville, että Cardiff on yli kahden vuosikymmenen ajan luonut ääniteoksia, joita kuunnellaan kävellen samalla pitkin taiteilijan valitsemaa reittiä. Cardiff on toteuttanut tällaisia kävelyreittejä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Sydneyssä, Washingtonissa, New Yorkissa ja Berliinissä. Cardiff rakentaa ristiriitoja, leikittelee sillä mitä kuuntelija luulee tietävänsä, mitä hän näkee ja mitä hän kuulee. Historian kerrokset menevät päällekkäin. Vastaan saattaa tulla paikallista väkeä (ääninä) vuosisatojen takaa. Fakta ja fiktio sekoittuvat Cardiffin tarinoissa. Kuuntelija alkaa kyseenalaistaa asioita. Missä kulkee todellisuuden ja mielikuvituksen raja? Jos mielikuvitus on todellista, missä määrin todellisuus on mielikuvitusta?
