Marivaara-Kuopskuusikko-Auhtijoenselkä-Tahvontupa 1.9.2017 valokuvina

Matkakertomus löytyy täältä 

Lapin Muulit Konnan kanssa kairassa 2017

Kahdella edellisellä Lapin muulien vaellusreissulla olin tyytynyt kipittämään kokeneiden suunnistajien kannoilla. Se oli ollut hauskaa ja huoletonta eräretkeilyä. Olin voinut keskittyä maisemien ihailuun ja valokuvaamiseen. Vanhat Muulit olivat huolehtineet reitillä pysymisestä sekä tauko- ja majapaikkojen löytämisestä. Olin ollut kuin hemmoteltu lapsi, jolla oli kaikki edut muttei vastuuta mistään. Tämän asetelman halusin murtaa Lapin Muulien syyskuun 2017 reissulla. Kesällä ostin kartan. Pikkusisko lahjoitti vanhan kompassinsa. Perehdyin reittivaihtoehtoihin tupien välillä. Tutkin karttaa suurennuslasin kanssa. Opiskelin uusia karttamerkkejä. Mittailin välimatkoja ja arvioin matka-aikoja. Elokuussa osasin suunnitellun reitin ulkoa, mutta en luottanut muistiini. Kirjoitin kustakin seitsemästä päivätaipaleesta keskeiset asiat paperilapuille. Päivälapusta olisi maastossa helppo tarkistaa etäisyydet, polkujen risteykset, tuntureiden nimet, metsätyypit ja monta muuta juttua kaivamatta karttaa esiin. Paperilaput sujautin muovitaskuihin, jotta ne pysyisivät hyvässä kunnossa maastossa sateellakin. Tällä reissulla olin päättänyt pysyä kartalla alusta loppuun.

Päivätaipaleet muistilapuille tiivistettynä

Lapin Muulien vankkurit lastattiin Oulussa perjantaina syyskuun 1. päivän aamuna jo ennen sianpieremää. Sitten vain Pohjantielle ja keula kohti Lappia. Pitkän köröttelyn jälkeen viimeiset ruoka- ja varustetäydennykset tehtiin Sodankylässä. Tähän asti reissu oli sujunut ongelmitta. Mutta pian Sodankylästä lähdön jälkeen mutkan takaa ilmestyi iso valkoinen kuorma-auto. Se kaahasi suurella ylinopeudella. Asfalttitie oli siinä kohtaa varsin kapea. Pelivaraa ei juuri ollut. Kuormuri ei pysynyt omalla kaistallaan. Se työntyi mutkassa keskiviivan yli vallaten tiestä koko keskialueen. Hidi jarrutti ja käänsi ohjauspyörää. Likistyin turvavyötä vasten. Auton oikeanpuoleiset pyörät siirtyivät epätasaiselle pientareelle. Auto alkoi täristä ja huojahdella. Hidi puristi rattia rystyset valkoisina. Sora ropisi vasten auton pohjalevyä. Kuorma-auto oli hetkessä kohdallamme. Kuului suhahdus sen kiitäessä ohi. Lapin Muulien auto huojahti rajusti ilmanpaineen vaikutuksesta. Pyörähdin katsomaan takaikkunasta. Kuorma-auto karkasi kaukaisuuteen. Se ei ollut hiukkaakaan hidastanut vauhtiaan, vaan jatkoi holtitonta hurjasteluaan. Kuskin täytyi olla päissään kuin pingviini.

Jatkoimme matkaa. Puolen tunnin kuluttua Kake alkoi höristellä korviaan takapenkillä. Vasen takarengas kuulemma piti kummaa ääntä. Hidastimme vauhtia. Nyt minäkin erotin omituisen jurnuttavan äänen. Hidi ohjasti kulkuneuvon sivutielle. Takarenkaan ääni muuttui suoranaiseksi kolinaksi, kun auton nopeus putosi kävelyvauhtiin. Vilkuilimme toisiamme huolestuneina. Vaellusreitin varrelta oli varattu majoitukset tietyiksi öiksi. Jos emme ennättäisi vielä saman päivän aikana Tahvontuvalle, emme ennättäisi ajoissa seuraaviinkaan majapaikkoihin. Kömmimme ulos autosta ja keräännyimme takarenkaan ympärille. Käsijarru oli hirttänyt kiinni. Takarenkaan vanne oli kuumentuessaan laajentunut ja rengasta paikallaan pitävät mutterit olivat löystyneet. Yksi mutteri oli jo pudonnut tielle. Jos ajoa olisi jatkettu vielä vähän matkaa, rengas olisi arvatenkin pian lentänyt jorpakkoon. Onneksi talvirenkaiden varusteet olivat matkassa, joten korvaava mutteri löytyi käden käänteessä. Käsijarru rassattiin toimivaksi ja mutterit kiristettiin. Aikaa renkaan kanssa värkkäilyyn tärväytyi lopulta vain vartti. Varaustupien avain noudettiin Lokasta (RM Poro ja Erä, Ikosentie 24). Perillä patikoinnin starttipaikalla eli Pajuojan etelärannalla oltiin kahden jälkeen iltapäivällä.

Kake lähtöpaikalla rinkkaa pakkaamassa

Pikkumuuli

1. Kävelypäivä: Marivaara-Tahvontupa. Pääsimme maastoon vasta kolmen maissa, reilusti aikataulusta myöhässä. Meillä ei olisi varaa kuhnailla metsässä, mikäli mielimme ennättää Tahvontuvalle valoisan aikaan. Tasapainoilin Pajuojan yli muutamaa riukua pitkin Äimivuotsonmaalle. Se on Pajuaavan ja Sankavaaranaavan välinen hieman vähemmän kostea maa-kaistale. Polku oli enimmäkseen mönkijöiden mutavelliksi jauhamaa. Sen molemmin puolin kohosi kapoisia mäntyjä ja lyhytkasvuisia koivuja. Taivas oli pilvien peitossa. Onneksi ei satanut. Rinkat tuntuivat raskailta, kuten aina ensimmäisenä päivänä. Puolisen tuntia talsittuamme istahdimme levähtämään kaatuneelle kelolle. Kuopskuusikon suunnalta harppoi jäntevä miekkonen moottorisaha olallaan. Vaihdettiin kuulumisia. Viljo kertoi olleensa metsästyshommissa. Vieras koira oli purrut Viljon koiraa. Se pitäisi nyt kuljettaa eläinlääkäriin ja odotteli jo autossa. Jatkoimme taivalta. Kipitimme Morottajavuotson yli pitkospuita pitkin. Jossain etäällä kajahti laukaus. Hirvestys jatkui vielä alueella. Polku kääntyi itään. Kuljimme poroaidan vieressä Kuopskuusikon ja Sankavaaran aavan välissä. Kulku-ura muuttui vetiseksi. Upottavaa suota ja liejua oli joka puolella. Jalansijat piti valita huolella.

Morottajavuotso

Parin tunnin patikoinnin jälkeen lännessä avautui näkymä Repoaavalle. Etäällä suon takana häämöttivät Nattasten huiput Sompion luonnonpuistossa. Polulla lojui piekanan sulka ja kasa poron papanoita. Maasto kävi sitä helppokulkuisemmaksi, mitä ylemmäs Auhtijoenselälle nousimme. Lopputaipaleen aikana ei tarvittaisi suunnistustaitoja. Poroaita johdattaisi meidät aivan Tahvontuvan tuntumaan. Edellisten reissujen tapaan astelin jonkin matkaa muiden perässä. Aina välillä Vanhat Muulit pysähtyivät odottamaan, että ilmestyin näkyviin. Kun sitten näin Kaken, Tapsan ja Hidin jälleen kerran pysähtyneen, arvelin heidän vain vartovan Pikkumuulia. Lähemmäksi päästyäni hoksasin miesten jaloissa pyörivän mustavalkoisen koiran. Se oli selvästi metsästyskoira. Sen kaulassa oli kaksikin oranssinpunaista paikannuslaitetta, joiden antennit kaartuivat niskan taakse. Kake arveli, että koiran omistajat pystyisivät sen kaulaan kiinnitettyjen laitteiden kautta kuuntelemaan koiran lähiympäristön ääniä. Kake ilmoitti kovalla äänellä koiran sijainnin mahdollisille kuuntelijoille. Jatkoimme eteenpäin. Koira lähti seuraamaan meitä. Pysähdyimme mutustelemaan eväitä. Koira nuuhki leipien ja muiden ruokatarpeiden tuoksuja kuola valuen. Sillä oli kova nälkä. Päätimme kuitenkin olla ruokkimatta sitä, jotta se ei enää seuraisi meitä, vaan palaisi takaisin metsästysporukkaansa.

Hei, minä voisin lähteä teidän matkaan!

Puoli kuuden jälkeen edessä avautui suora polun pätkä. Mönkijäuran vasemmalla puolella kulki poroaita. Oikealla puolella kohosi pitkien kapearunkoisten koivujen ja mäntyjen rivistö kuin Auhtijoenselän vartiokaarti. Kulku-ura oli tasainen ja helppokulkuinen. Tuntui kuin olisimme siirtyneet metsäautotieltä moottoritielle. Vauhti kiihtyi kuin itsestään. Se olikin hyvä, sillä pilvinen taivas oli jo alkanut tummua. Pilvet pudottivat alas muutaman vesipisaran. Pysähdyin puhuttelemaan pilviä. Pyysin niitä säästämään sateen seuraavalle päivälle. Pisarointi loppui. Keskellä polkua oli nuotion jäänteet. Yritin harpata hiiltyneiden oksien yli, mutta astuinkin niiden päälle. Varhainen herääminen ja pitkä, lähes tauoton taival alkoivat painaa jäseniä. Tumma hahmo sujahti ohi. Pelästyin niin, että olin kaatua. Sitten älysin, että sehän olikin seuraamme lyöttäytynyt karvaturri. Polulla mönki iso musta koppakuoriainen. Sen kitiinikuori kiilteli hiipuvassa päivänvalossa. Vanhat Muulit olivat taas karanneet näkymättömiin. Vilkuilin koko ajan vasemmalle, jotta en kadottaisi poroaitaa näkyvistä. Varsinaista eksymisen vaaraa ei sinänsä ollut. Kaavaillun kulkureittimme pohjoispuolella oli poroaita ja eteläpuolella virtasi Auhtijoki. Periaatteessa riitti, että kulkisin suoraan kohti itää. Mutta jos ajatuksissani harhautuisin polulta, se hidastaisi matkantekoa. Halusin päästä levolle niin pian kuin mahdollista.

Hidi

Kotona karttaa tutkiessani olin jostain syystä päätynyt sellaiseen käsitykseen, että Auhtijoenselkä olisi jylhä ja mahtava harjumuodostelma. Tosiasiassa nousimme ylös Auhtijoenselälle niin loivasti, että sitä tuskin huomasi. Käytännössä harjun kolmea ”huippua” oli vaikea havaita maastossa. Seitsemän jälkeen maisema alkoi avartua. Puiden takana pohjoisessa näkyivät Vongoivan rinteet. Ilta hämärtyi. Koira oli kadonnut jonnekin. Ehkä se oli vainunnut hirven tai lähtenyt lopulta palaamaan omiensa luo. Noin kahdeksantoista kilometriä taivallettuamme maasto alkoi lopulta viettää alaspäin. Metsän syvenevät varjot saivat mielikuvituksessani uudenlaisia merkityksiä. Näin Vanhat Muulit istumassa kaatuneen kelon rungolla minua odottamassa. Lähemmäksi päästyäni tavoitin vain pystyyn nousseen männyn juurakon. Laskeuduin jyrkkää mönkijäuraa. Kiviä muljahteli irti jalkojeni alta ja lähti kierimään alas. Ylitin Jaurujoen harvalankkuista siltaa pitkin. Vanhat Muulit vartoivat vastarannalla. Tihentyvässä hämärässä patikoimme viimeisen kilometrin Jaurujoen itärannalla. Sitten Tahvontuvan tumma silhuetti kohosi edessämme.

Tapsa piti Lapin Muulit oikealla reitillä

Tahvontupa

Sekä varaus- että autiotuvan puoli olivat tyhjillään. Se tarjosi mahdollisuuden odottamattomaan pikkuylellisyyteen. Valtasin autiotuvan henkilökohtaiseen käyttööni. Vanhat Muulit majoittuivat varaustupaan. Tapsa ryhtyi puuhaamaan päivällistä. Alkoikin jo olla nälkä. Kake ja Hidi lähtivät lämmittämään saunaa. Autiotuvan edellinen asukas oli asetellut puut valmiiksi autiotuvan kamiinaan. Tulen teko kävi hetkessä. Laverien päällä retkotti muutama puhki nukuttu patja. Levitin makuualustani lakanaksi. Iltayöllä uusi tuttavamme metsästyskoira ilmestyi Tahvotuvalle. Se ei ollut löytänyt takaisin metsästysporukan luo. Se rojahti lopen uupuneena lämpimän autiotuvan lattialle. Kun nyt näytti selvältä, että koira kulkisi mukanamme, säästimme sille osan päivällisestämme. Vanhat Muulit lähtivät saunomaan. Lisäsin puita kamiinaan ja oikaisin autiotuvan laverille. Väsytti julmetusti, mutta uni ei tullut. Päivä oli ollut hieman liian raskas. Kroppa surrasi ylikierroksilla. Koira kurkisti lattialta ja kömpi sitten nukkumaan viereiselle patjalle. Se nuolaisi kättäni. Vaivuin jonkinlaiseen horteeseen. Kahden aikaan yöllä havahduin hikisenä hereille. Kämppä oli lämmennyt liian kuumaksi. Koira oli siirtynyt lattialle, missä oli vilpoisempaa. Kävin ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja tuuletin kämppää tovin. Sitten sain unenpäästä kiinni. Kartalta mitattuna mittaa päivätaipaleelle kertyy reilut 18 km, mutta todellisuudessa patikoimme noin 20 km. Päivätaival kartalla. Kuvakooste päivän vaiheista.

2. Kävelypäivä: Tahvontupa-Vongoiva. Nukuimme pitkään, sillä edessä olisi mukavan lyhyt päivätaival Vongoivan kammille. Sulloin rutkasti meetvurstia ja juustoa ruisleipäsiivujen väliin. Sellainen välipala pitää nälän loitolla pitkään. Petikaverini seurasi puuhiani kiinnostuneena. Sen älykkäät silmät tapittivat herkeämättä jokaista liikettäni. Kuola valui koiran suupielistä, mutta se ei tehnyt elettäkään ryöstääkseen leivän itselleen. Sellainen temppu olisi onnistunut siltä helposti. Poimin käteeni ison kermajuustosiivun ja heittelin sen pala kerrallaan koiralle. Se nappasi ilmassa lepattavat juustot näppärästi suuhunsa. Aamun kuluessa koira ristittiin Oskuksi. Kake tarjoili sille ison annoksen kaurapuuroa voisilmällä. Tiskasin astiat. Se kävi helposti, sillä Vanhat Muulit olivat edellisenä iltana saunomisen jälkeen täyttäneet saunan vesiastiat. Padan vesi oli edelleen kuumaa. Saunalta tuvalle palatessani huomasin, että Oskun kaulaan kiinnitettyjen paikannuslaitteiden merkkivalot välähtelivät edelleen. Kake arveli, että olimme kuitenkin edenneet jo niiden toimintasäteen ulkopuolelle. Oskun kaulapannasta löytyi puhelinnumero. Siitä ei kuitenkaan olisi vielä apua koiran omistajien tavoittamisessa, sillä olimme matkapuhelinverkon ulkopuolella. Puhelimet saattaisivat toimia myöhemmin, kunhan pääsisimme korkeampaan maastonkohtaan.

Liikkeelle lähdettiin vasta kymmenen jälkeen. Kapusimme tuvan viereisen rinteen päälle. Tasaisella alueella jykevien honkien keskellä oli nuotiopaikka ja monta hyvää teltan paikkaa. Reitti kulkisi aluksi suoraan länteen. Etelän puolelta kantautui Jaurujoen pauhu. Polun pohjoispuolella kohosivat mahtavat Vongoivan männiköt. Edellisenä päivänä kohtaamamme Viljo oli kertonut, että Vongoivan männikössä laidunsi valtavankokoisia hirviä. Kotvan kuluttua laskeuduimme jyrkkäreunaiseen kuruun. Sen pohjalla virtasi puro. Puuskutin vastakkaisen rinteen ylös. Edellisen päivän pikamarssi tuntui vielä jaloissa. Nälkä kurni jo mahassa, vaikka aamupalasta oli vain hetki. Kaivoin esiin Sodankylästä hankkimani Snickers -patukan. Suklaa karkotti pahimman heikotuksen. Osku sai vainun hirvestä ja katosi yhdessä vilauksessa Vongoivan suurten petäjien sekaan.

Pikkumuuli, Kake, Tapsa ja Hidi

Vanhat Muulit odottelivat vähän matkan päässä kaatuneella kelolla. Kaikilla alkoi jo olla nälkä. Päätimme lounastaa läheisellä Siulanruoktulla. Reitti olisi helppo. Polku kulkisi enimmäkseen korkeuskäyrää pitkin. Saavuimme autiotuvalle puolilta päivin. Joku oli jättänyt pöydälle vanhaa leipää. Se kelpasi alkupalaksi Oskulle, joka oli taas ilmestynyt paikalle. Kake kipaisi vettä joesta. Vedenhakumatka oli tavallista rankempi. Porrasaskelmia veden äärelle oli 68. Oikaisin hetkeksi laverille. Tapsa valmisti broileriaurajuustokeittoa. Tälle retkelle en ollut ottanut lautasta kannettavakseni. Jokaisella aterialla odotin, että Vanhat muulit kauhoivat ensin osuutensa. Sen jälkeen söin suoraan kattilasta mitä jäljelle jäi. Oskun annokseen sekoitettiin näkkileivän palasia. Jälkiruoaksi seuralaisemme sai siivun kermajuustoa.

Siulanruoktun autiotupa

Siulanruoktun tuvan ja puuliiterin
väliset portaat ehkäisevät tehokkaasti
polttopuun haaskaamista

Sitten edessä oli päivän suunnistusosuus. Päivätaival lyhenisi hieman, jos emme palaisikaan omia jälkiämme Vongoivanjoelle, vaan suuntaisimme suoraan koilliseen. Mestarisuunnistajat Kake ja Tapsa tarttuivat suunnistustehtävään hanakasti. Aluksi nousimme 143 askelmaa tuvalta puuliiterille. Se veti jalat maitohapoille. Tyydyin taas kulkemaan jonon hännillä. Aurinko helpotti suunnistamista. Se paistoi lähes suoraa takaamme. Riitti, kun kuljimme osapuilleen varjojen suuntaisesti. Eksymisen vaaraa ei ollut. Kunhan saisimme suunnan pidettyä edes suurin piirtein oikeana, saapuisimme ennen pitkää pohjoisesta etelään virtaavan Vongoivanjoen uomalle. Oikoreitti vei meidät melko helppokulkuisen havumetsän läpi. Osku juoksenteli omilla tutkimusmatkoillaan välillä kaukanakin. Silloin tällöin se palasi tarkistamaan, että sen uudet hitaat ja kömpelöt kaksijalkaiset kaverit olivat kunnossa.

Pysähdyimme tauolle jyrkän rinteen päälle. Alhaalla virtasi Vongoivanjoki. Paikka vaikutti mainiolta kuvauspaikalta. Juuri tällaisia hetkiä varten olin ottanut mukaan uuden mikrojärjestelmäkameran Olympus Pen E-PL7:n. Kameralaukku roikkui edessäni parilla halvalla karabiinihaalla. Toinen haka oli avattava, jotta voisin laskea repun selästäni. Tohkeissani räpläsin hakaa auki liian suurella voimalla ja kömpelösti. Salpa taittui vinoon ja yli. Jokin osa antoi periksi ja äkkiä salpa lerppuikin velttona saranassaan. Jousi ei enää sulkenut hakaa, kuten olisi pitänyt. Himputti! Tutkin karabiinihaan rakennetta ja toimintaperiaatetta kelolla kököttäen. Pikkuruinen metalliliuska oli luiskahtanut pois paikaltaan. Yritin painaa metallinpalan takaisin paikalleen oksan kärjellä. Puu oli liian pehmeää ja sen kärki murtui. Kaivoin rinkasta Leatherman Wave monitoimityökalun ja taitoin esiin pienen terävän talttakärjen. Sen avulla pystyin painamaan metalliliuskaa paremmin. Ähräsin tässä puuhassa koko tauon ajan, mutten saanut karabiinihakaa korjattua. Harmissani sulloin haan osat taskuun odottamaan uutta yritystä. Hidi antoi narunpätkän, jonka sidoin rikkoutuneen haan paikalle. Valokuvaaminen jäi tuolla tauolla toisten tehtäväksi.

Vongoivanjoki

Laskeuduimme Vongoivanjoen tuntumaan. Sinänsä on melko juhlavaa kutsua vaatimatonta virtaa joeksi. Pikemmin kyseessä on puro. Ainakin syyskuussa 2017 virtaama oli niin pieni, että vuon yli pystyi kahlaamaan mistä kohtaa hyvänsä. Joen länsirannalla erottui polku-ura, jota pitkin lähdimme tallustelemaan kohti pohjoista. Puoli neljän maissa pysähdyimme kaakaotauolle korkeiden kuusten keskelle. Väsytti. Alkoi ripsiä vettä harvakseltaan. Mutustelin pari keksiä. Lepohetken kruunasi Hidin tarjoilema konjakkisiivu. Viritin sadesuojat kameralaukun ja rinkan päälle. Sujautin muistiinpanovihon housuntaskusta rinkan sisään. Sitten lähdin tarpomaan jokivartta ylös vaihteeksi muiden edellä. Alkoi sataa rankemmin. Housut olivat nopeasti läpimärät sateesta ja vaivaiskoivuista pisaroivasta vedestä. En piitannut siitä, sillä pian pääsisimme kammiin kuivattelemaan varusteita. Kuusikko joen molemmin puolin kävi sitä harvemmaksi mitä ylemmäksi nousimme. Viiden maissa tummat pilvet kaikkosivat ja sade loppui. Auringonsäteet loihtivat iloksemme kauniin kaksoissateenkaaren. Alemman sateenkaaren pää oli vain sadan metrin päässä joen vastarannalla. Se oli kirkas ja selväpiirteinen, kuin taiteilijan maisemaan maalaama.

Pian aurinko porotti siniseltä taivaalta ja housut kuivuivat kävellessä. Puoli kuuden maissa saavuimme Vongoivan turvekammille. Se on pieni kammi, jossa on tilaa neljälle yöpyjälle. Ränsistynyt vanha kammi hävitettiin vuonna 2015. Samalla ryhdyttiin rakentamaan uutta turvekammia, joka valmistui heinäkuussa 2016. Kammin rakentamisesta löytyy dokumentti youtubesta. Kammin neljää patjaa ei saanut mitenkään fiksusti aseteltua makuulaverille. Kake sytytti nuotion. Hidi ryhtyi valmistamaan Lapin Muulien eräpihvejä. Niiden valmistusohje löytyy täältä. Tapsa käyskenteli kotvan joenrannalla ja palasi sitten kivilaatta kainalossaan. Sen päällä olisi hyvä paistella pihvit. Koska minua ei kaivattu keittiöllä, ryhdyin kokeilemaan valokuvausta erilaisilla suljinajoilla ja aukoilla. Olin vasta hiljattain kiinnostunut valokuvauksesta. Toistaiseksi taitoni ovat vielä niin vaatimattomat, että kuvaaminen kameran automaattiohjelmalla tuottaa yleensä parempilaatuisen lopputuloksen. Erilaisten asetusten kokeileminen ja valokuvien kompositioiden suunnittelu on joka tapauksessa mielenkiintoista puuhaa.

Vongoivan turvekammi

Olympus Pen E-PL7 ja
Gorillapod Hybrid

Istahdin kammin pöydän ääreen ja aloin taas askarrella rikkoutuneen karabiinihaan kanssa. Tuvassa leijui jo brandykastikkeen makuhermoja kutkuttava aromi. Hidi hämmensi kastiketta kattilassa kamiinan päällä. Hitaasti sulava pecorino -juusto vaatii kokilta kärsivällisyyttä. Parin minuutin yrittämisen jälkeen karabiinihaan osaset loksahtivat takaisin paikoilleen. Jousimekanismi toimi taas moitteetta. Kiinnitin haan takaisin rinkkaani ja palautin narunpätkän Hidille. Ennen päivällistä ennätin vielä testata miten retkeilykäyttöön hankkimani taipuvajalkainen kamerajalusta Gorillapod Hybrid toimisi käytännössä. Kiinnitin kameran jalustaansa. Sitten taittelin jalustan lonkerokoivet koivun oksan ympäri. Tyrkin kameraa eri suunnista. Se istui oksallaan mukavan jämäkästi. Pystyin kuitenkin kääntelemään kameraa jalustan pallonivelen varassa. Ryhdyin säätämään aukkoa ja suljinaikaa. Otin koko joukon kuvia. Lähes kaikki olivat epätarkkoja, yli- tai alivalottuneita tai hassusti rajattuja. Täysikuu kohosi eteläiselle taivaalle. Kake huikkasi, että nuotioperunat alkoivat olla kypsiä. Lähdin astelemaan ulkoilmakeittiön suuntaan. Ensimmäisenä pihvin kimppuun käynyt Kake leikkasi pihvistään neljänneksen ja tarjoili sen Oskulle. Noudatimme kukin vuorollamme Kaken esimerkkiä. Näin Osku oli ainoa, joka sai syödäkseen kokonaisen pihvin. Kamiina oli lämmittänyt turvekammin niin hyvin, että kävin yöunille käyttäen makuupussia vain peittona. Aamuyöllä havahduin kylmään ja kömmin makuupussin sisälle. Osku tuhisi pöydän alla. 13 km päivätaival kartalla.

Pihvi paistuu kiviarinalla

3. Kävelypäivä: Vongoiva-Anterinmukka. Heräsin seitsemän maissa Kaken keittämän kahvin tuoksuun. Kurkkua aristi, mutta flunssa tuskin teki tuloaan. Joskus kurkku vain on karhea erämaassa nukutun yön jälkeen. Siemailin kuumaa kahvia ja kurkun aristus alkoikin hellittää. Kömmin kammista ulos aurinkoiseen aamuun. Taivaalla lipui vain muutama harmiton poutapilvi. Pihvien paistamiseen edellisenä iltana käytetty kiviarina oli vielä lämmin. Pesin hampaat. Silmäilin mietteissäni 19 millilitran hammastahnatuubia. Riittäisiköhän se viikon vaellukselle? Hidi laski Oskun eteen kaurapuuroannoksen. Seurakoiramme kävi ahnaasti puuron kimppuun, mutta tempaisi kuononsa samassa kauas lautasesta. Puuro oli ollut liian kuumaa. Eläinparka oli polttanut kielensä. Se ei enää halunnut kajota puuroon. Vasta sitten kun Kake kumosi puuron laakealle kivelle, Osku rohkaistui lähestymään aamupalaansa uudestaan. Aluksi se haisteli sitä epäluuloisesti. Sitten se alkoi litkiä puuroa pienin varovaisin lipaisuin. Moitin Hidiä sanoen, että asiakkaalle tarjoiltavan ruoan pitää olla sen lämpöistä, ettei suun polttamista tarvitse pelätä. Samassa käsitin opettavani asiakaspalvelua italialaisen ravintolan omistajalle. Nolostuin ja poistuin paikalta korvat luimussa.

Kake oli toisen kävelypäivän aikana hankkinut rakot kantapäihinsä. Niitä oli särkenyt yöllä. Kipupiikki oli sykähtänyt 20 sekunnin välein. Se oli tuntunut kuulemma samanlaiselta kuin neulanpisto. Aamulla rakot teipattiin huolella. Liikkeelle lähdettiin vähän ennen kymmentä. Edessä oli jälleen mukavan lyhyt päivätaival. Tavoitteena olevaan Anterinmukkaan olisi matkaa vain reilu peninkulma. Aluksi reitti jatkui Vongoivanjokea seuraten. Muutaman sadan metrin patikoinnin jälkeen uoma kuivui. Puolen tunnin patikoinnin jälkeen saavuimme Sihverinlakopään ja Reututunturin väliseen satulaan. Se oli tämänpäiväisen reittimme korkein kohta. Kake pirautti Oskun kaulapannasta löytyneeseen puhelinnumeroon. Jenna vastasi heti. Koiraa oli kaivattu kovasti. Oskun oikeaksi nimeksi paljastui Konna. Sovittiin, että Konna seuraa meitä Anterinmukkaan. Sieltä Konnan voisi sitten käydä hakemassa mönkijällä. Kake kiinnitti narun Konnan kaulaan. Emme halunneet sen katoavan uudelleen.

Kolmijalan avulla kamera oli helppo
suunnata ja pitää vakaana

Harjoittelin maisemakuvausta Anterinjokeen laskevan puron varressa. Sillä välin Vanhat Muulit harppoivat kauas edelleni. Se ei haitannut, sillä alas johti selvä polku-ura. Polkukin oli periaatteessa tarpeeton. Maisema oli erinomaisen selväpiirteinen. Oikealla näkyi Kielitunturi ja edessä Anteripää. Anterinjoki tulisi väistämättä vastaan, kunhan vain kipittäisin riittävän pitkälle luoteeseen. Rinne vietti loivasti luoteeseen. Siinä kasvoi käkkyräisiä vaivaiskoivuja. Ne tarttuivat koukkukynsillään lahkeisiin ja rinkan remmeihin. Polku haarautui, muuttui epäselväksi ja katosi sitten kokonaan. Jouduin laskeutumaan syvään kuruun, sillä se oli poikittain kulkusuuntaani nähden. Puuskutin vastakkaisen rinteen ylös ja pysähdyin sitten katselemaan ja kuuntelemaan. Vanhat Muulit olivat kadonneet kuin pieru Saharaan. Napsautin virran kännykkään. Laite löysi Telian gsm-verkon. Soitin Tapsalle, joka vastasi saman tien, koska oli juuri ollut aikeissa soittaa minulle. Kävi ilmi, että olin koivikossa kulkenut muista edelle. Pian löysimme taas toisemme. Mietimme, että radiopuhelimet olisivat hyvä apu silloin kun seurue jostain syystä hajoaa. Edellisenä vuonna samankaltainen separaatiotilanne oli sattunut Pirunportin luona. Hidi ja Tapsa olivat kulkeneet Muorravaarakasta Sarviojan kämpälle Paratiisikurun kautta ja minä Kaken kanssa Ukselmakurun kautta.

Näkymä luoteeseen Reututunturin ja Sihverinlakopään välistä. Valotusaika
1/20 sekuntia, aukko f/16, polttoväli 24 mm (48 mm kinovastaavuus)

Puolilta päivin kahlasimme Anterinjoen yli. Tapsa ja Hidi vilvoittelivat koipiaan tarpomalla sandaaleissa matalan virran poikki. Vastarannalla oli nuotiopaikka, jonka ääressä ryhdyimme puuhaamaan lounasta. Kake kertoi Konnan auttaneen maastossa liikkumista kiskomalla narusta. Erityisesti silloin kun Konna oli saanut vainun isosta sarvipäisestä porosta, Kaken oli ollut kepeä astella eteenpäin. Yksinäinen vaeltaja kuuhkaili joen rannalla ja katosi sitten jonnekin. Avasin makuualustan ja loikoilin sen päällä auringonlämmöstä nauttien. Levitin putkipipon suojaamaan kasvoja hyttysiltä. Nuotiopaikalta kantautui astioiden kilahtelua. Anterinjoki liplatti laiskasti. Torkahdin toviksi ja havahduin sitten hereille aterian valmistuessa. Lounaan jälkeen tiskasin. Astioiden pesu on Lapin Muulien vaellusreissujen aikana hiljalleen vakiintunut Pikkumuulin hommaksi.

Kuulostaa kuin joku olisi tulossa

Konna nosti päänsä pystyyn. Se höristi korviaan. Arvasimme jonkun lähestyvän nuotiopaikkaa. Muutaman minuutin kuluttua kaksi rajavartijaa ajoi paikalle mönkijöillä. Konna arvasi noutajan saapuneen. Sen villi ja vapaa seikkailureissu itäkairassa oli vääjäämättömästi päättymässä. Se änkesi Hidin syliin ja pälyili rajavartijoita onnettomana. Se ei olisi halunnut jättää Lapin Muulien tuttua ja turvallista seuraa. Saisikohan kotona edes naudan ulkofileetä brandykastikkeella? Ensimmäisenä nuotiopaikalle karauttanut rajavartija oli Konnalle entuudestaan vieras, mutta Antti oli onneksi tuttu kaveri. Rajamiehet kertoivat, että rinteestä vähän ylempää löytyisi rutkasti keltavahveroita. Kotvan kuluttua Konna rentoutui. Se lähti nöyrästi kipittämään mönkijöiden perässä kohti Raja-Jooseppia. Sieltä se saisi autokyydin kotiin. Seurasimme Konnan lähtöä apein mielin. Olimme siihen kovasti tykästyneet.

Samsung Xcover 271

Loppumatka Anterinmukkaan taittui nopeasti. Anterinjoen länsirannalla kulkeva tieura oli niin hyvässä kunnossa, että ainakin osan matkasta olisi voinut ajaa tavallisella henkilöautolla. Vastaamme tuli kaksi vaeltajaa. Puoli neljän maissa laskin rinkkani Anterinmukan terassille. Aurinko paistoi edelleen niin lämpimästi, että kävin ripustamassa ruokapussin tuvan varjoisalle seinustalle. Kake laittoi saunan lämpiämään. Muita yöpyjiä ei ollut vielä saapunut, mutta varmaan joku vielä ilmaantuisi. Anterinmukka on Urho Kekkosen kansallispuiston syrjäinen helmi. Se sijaitsee komealla paikalla rantatörmän päällä. Aurinko paistaa terassille aamusta iltaan. Rantasaunaa moni pitää Suomen tunnelmallisimpana. Istuskelin terassilla ja kirjoitin reissun vaiheita vaihteeksi ruutuvihkoon. Ensimmäisen ja toisen päivän aikana olin tehnyt muistiinpanoja enimmäkseen käyttämällä vanhan Samsung Xcover 271 -luurin puhemuistiotoimintoa. Olin hankkinut kyseisen puhelimen aikoinaan toimintavarmaksi viestintävälineeksi Mont Blancin kierrosta varten. Vesitiiviin Xcover 271:n akku kestää monin verroin pitempään kuin nykyaikaisten kosketusnäyttöpuhelinten akut. Se osaa myös näyttää sijainnin GPS-koordinaatteina. 10 km päivätaivalkartalla.

Sauna oli lämmin. Vanhat Muulit kipittivät jyrkät portaat alas saunarantaan ketterästi kuin alppimuulit. Otin muutaman kuvan Anterinjoessa telmivistä ukoista ja siirryin sitten itsekin löylyttelemään. Viimeisenä saunojana täytin saunapadan ja kylmävesisaavin. Lisäsin muutaman halon padan ja kiukaan alle. Joku varmaan vielä ilmestyisi Anterinmukkaan ja ilahtuisi valmiiksi lämmitetystä saunasta. Muita eräretkeilijöitä ei kuitenkaan ilmaantunut, ei ketään koko iltana. Vanhat Muulit muistelivat, etteivät olisi koskaan aikaisemmin olleet Anterinmukassa vain omalla porukalla. Aina oli ollut muitakin kulkijoita paikalla. Edellisellä reissulla olimme tavanneet täällä dokumentaristi Olli Järvenkylän ja Saunaänkyrä oli nostanut tunteet pintaan. Nyt majailimme Anterinmukassa orpoina ja maailman hylkääminä. Konnakaan ei enää ollut seuranamme. Muistelimme haikeina sen terävää katsetta ja ystävällistä hännän heilutusta. Nyt vain tuvan ympärillä kasvavat hongat pitivät meille seuraa. Ne huojuttivat oksiaan iltatuulessa. Yksinäinen käpy putosi tuvan katolle, kimmahti muutaman pompun ja tömähti sitten pihanurmelle.

Anterinmukka

Kake kuorsasi tuvassa. Vielä ei ollut yöunien aika, joten kyseessä oli sitten ilmeisesti myöhäispäikkärit. Teki mieli kahvia. Tapsa kertoi juuri keittäneensä pannullisen. Hain kuppini ja hiivin keittonurkkaukseen. Tartuin kahvipannuun ja nostin sen… AUTS! Kahva oli tulikuuma. Kahvipannu oli kuitenkin jo ilmassa, puolivälissä lieden ja pöydän välillä. Teki mieli päästää irti kahvasta. Mutta silloin kahvipannu olisi pudonnut lattialle isolla räminällä ja Kake olisi herännyt varsin epämiellyttävällä tavalla. Purin hammasta ja laskin pannun varovasti pöydälle. Vasta sitten tempaisin käteni irti kahvasta. Kuuma tuli sykki sormenpäissäni. Onneksi olin tarttunut kahvaan vain sen syrjistä. Siirryin terassille arvioimaan vahinkojen laajuutta. Peukalonpäähän ilmestyi pian valkea viiva kohtaan, jolla olin koskenut pannun kahvaa. Jostain syystä muihin sormiin ei jäänyt jälkiä. Näytin peukaloa Hidille, joka suositteli hoidoksi hammastahnaa. Kummastelin ehdotusta. En ollut koskaan kuullut moisesta. Toisaalta tuskin hammastahnasta olisi haittaakaan. Pusersin hieman hammastahnaa peukalon kärkeen ja lätkäisin päälle laastarin. Kuumotus alkoikin hellittää nopeasti. Hiivin uudestaan hakemaan kahvia. Kake veteli edelleen hirsiä tuvan laverilla.

Wellpur Tua -tyyny

Päivällisellä vallitsi liikuttava yksimielisyys vaellusvammojen merkityksestä. Jos mitään paikkaa ei illalla kolottanut, päivätaival ei ollut ollut ollut riittävän pitkä ja vaivalloinen. Hidi hieroi kipeytynyttä oikeaa polveaan. Tapsa pyöritteli hartioitaan ja venytteli käsivarsiaan eri suuntiin. Lapaluut olivat kuulemma pahasti jumissa. Kake oli kunnostautunut erityisesti jalkavaivojen hankkimisessa. Kantapäiden rakkojen lisäksi hyttyset olivat kupanneet nilkat täyteen punaisia paukamia. Epävarmana nostin laastaroidun peukaloni Vanhojen Muulien arvioitavaksi. Tuli aivan hiljaista. Katseet pyyhkivät peukaloani ylhäältä alas ja takaisin. Sitten Vanhat Muulit alkoivat nyökkäillä hyväksyvästi. He vakuuttivat, että palovamma kelpasi oikein hyvin. Ilta hämärtyi kolotuksia ja kipuja arvioidessa ja vertaillessa. Alkoi ramaista. Toisin kuin useimmissa autiotuvissa, Anterinmukassa on patjat talon puolesta. Tyynyjä ei löytynyt, mutta Kake äkkäsi jostain kaistaleen vaahtomuovia ja leikkasi sen Hidin kanssa tyynyiksi. Itse käytin Jyskistä kahdeksalla eurolla hankkimaani Wellpur Tua -tyynyä. Sen saa pakattua varsin pieneen tilaan kierittämällä rullalle ja sitomalla tiukaksi paketiksi irtoremmillä.

4. Kävelypäivä: Anterinmukka-Muorravaarakka. Heräsin puoli kahdeksalta Kaken radiosta raikuvaan populaarimusiikkiin. Aamukahvin jälkeen kumosin pussillisen mysliä marjakeiton sekaan. Vanhat Muulit pistelivät totuttuun tapaansa aamupalaksi kaurapuuroa, joskin myönsivät, ettei se pitänyt nälkää pitkään loitolla. Sain taas lämpimän tiskiveden saunapadasta. Edessä olisi reissun viimeinen lyhyt päivätaival, kymmenen kilometrin patikointi Muorravaarakkaan. Heitimme rinkat selkään laiskan ja hitaan aamun päätteeksi kymmenen korvilla. Taakat olivat jo keventyneet mukavasti. Jalat olivat tottuneet maastossa kävelyyn. Askel nousi kevyesti. Keli oli muuten samanlainen kuin edellisenä päivänä, mutta nyt taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa. Oli juuri sopivan vilpoista kävellä. Hämähäkki oli kutonut verkkonsa puiden väliin keskelle polkua. Se kimalteli kirkkaassa auringonpaisteessa. Ihastelin taitavaa rakennelmaa. Sitten astuin syrjään polulta. Kiersin verkon varovasti, jotta hyttysten pyydystäjän ansa ei olisi turmeltunut. Mäntyjen oksilla roikkui naavatupsuja. Kolmen kilometrin patikoinnin jälkeen pidettiin levähdystauko puron äärellä. Hidi tarjoili reilut siivut ilmakuivattua vasikanpaistia ja pecorino -juustoa.

Anteripäältä, Muorravaarakan Purnuvaaralta, Tiuhtelmapäältä, Laukkunoskalta, Sara-Pieran Muurivaaralta ja Rovapäältä vetensä keräävä Kaarreoja on nimensä veroinen. Se tekee viisi lähes u-kirjaimen muotoista kaarrosta ennen yhtymistään Anterinjokeen. Anterinmukan ja Muorravaarakan välinen polku seurailee Kaarreojaa. Kaartelun ansiosta polun korkeuserot ovat vaatimattomia, pois lukien tietenkin Muorravaarakan Purnuvaaran ja Tiuhtelmapään välistä kulkeva osuus. Polkua pitkin oli helppo kävellä. Se erottui hyvin maastossa. Paikka paikoin pensasmaiset tunturikoivut kurottelivat polulle ja niiden läpi piti puskea voimalla. Sitten yksi koivunkäkkyrä tökkäsi kipeästi kylkeeni. Kostonhimoisena hamusin jo retkikirvestä kouraani. Sitten muistin lukeneeni jotain asiaan liittyvää ja aloin empiä. Puhisin ja puhkuin kiukkuisena hieroen kipeää kylkeä. Lopulta annoin ilkeälle koivulle anteeksi ja jätin sen rauhaan. Toivottavasti se ei puhkaise reikää kenenkään nahkaan. Myöhemmin kotona selasin läpi Urho Kekkosen kansallispuiston järjestyssäännöt. Siellä tosiaan sanottiin yleisten kieltojen osastossa, että kiellettyä on ”…puiden, pensaiden ja muiden kasvien sekä elävien ja kuolleiden kasvinosien ottaminen ja vahingoittaminen”.

Toinen levähdystauko pidettiin Lapin Muulien kätköllä. Kukin kartutti pääomaa varallisuutensa mukaan. Hämmästelin jälleen kätköön kertyneiden aarteiden määrää. Samassa yhteydessä pidettiin kätköä hallinnoivan Lapin Muulien Tunturipankin hallituksen kokous. Hallitus oli yksimielinen siitä, että kannattavuutta olisi syytä edelleen parantaa jatkossa. Kakelle annettiin tehtäväksi laatia lista mahdollisista toimenpiteistä. Kannattavuuden parantaminen on kuitenkin toteutettava siten, että riskit pysyvät kohtuullisella tasolla. Myyrät tai vastaavat jyrsijät olivat kuluneen vuoden aikana tunkeutuneet kätköön aiheuttaen seteleiden ja arvopapereiden kastumisen. Kolikot eivät tietysti olleet kosteudesta moksiskaan. Tilannetta pidettiin kestämättömänä. Arvokas omaisuus olisi pikaisesti saatava parempaan suojaan eläimiltä ja säänvaihteluilta. Uuden kassalippaan hankkiminen tuli minun tehtäväkseni. Seuraava Lapin Muulien Tunturipankin hallituksen kokous pidetään syyskuussa 2018.

Muorravaarakan Purnuvaaralla pysähdyttiin ottamaan ryhmäkuva. Asettelin kamerani seisomaan laakealle kivelle kolmijalan varaan. Kiven kupeessa oli kirjava linnunmuna. Näin myöhään syksyllä se ei voinut olla muuta kuin hylätty. Ehkä se oli tullut munituksi liian lähelle polkua ja ohikulkijat olivat häirinneet hautomista. Ajattelin poimia munan talteen kuvaussession jälkeen, ja tutkia sitä tarkemmin Muorravaarakassa. Lapin Muulit asettuivat riviin. Taustalla kohosivat Ukselmapään ja Suppu-Kotavaaran rinteet. Ukselmapään halkaisevassa Pirunportissa näytti olevan vielä lunta. Taivaalle oli ilmestynyt jokunen poutapilvi. Varmuuden vuoksi napsautin kameraan automaattiasetukset. En vielä luottanut osaamiseeni aukon ja suljinajan säätäjänä. Kytkin kameraan aikasytytyksen ja loikin rivin vasempaan laitaan. ”Ei onnistunut”, totesivat Vanhat Muulit, kun kuvaa tarkasteltiin. Olin unohtanut Lapin Muulien poseerauksen. Uusi yritys. Pingoin taas paikalleni rivin päähän. Tällä kertaa muistin asettautua oikeaan asentoon, ainakin suurin piirtein. Palasin kameran luo ja… RÄKS! Olin epähuomiossa astunut linnunmunan liiskaksi.

Parin kilometrin laskeutuminen Muorravaarakkaan Tiuhtelmakurua pitkin kävi sukkelasti. Viisi kuopiolaista ukonkörilästä oli jo valtaamassa varaustuvan alalaveria. Päätimme majoittua autiotuvan puolelle, jos siellä vain olisi tilaa. Iltapäivällä oli taas hyvää aikaa tutkia kameran asetuksia. Kiinnitin kameran jalustaansa ja kömmin rantakivelle. Otin Muorravaarakanjoesta sarjan kuvia erilaisilla suljinajoilla. Pari uteliasta muurahaista kiipesi ylös kameran jalustan jalkaa pitkin. Sillä välin Kake viritti tulen nuotiopaikalle. Hyttyset, mäkäräiset ja polttiaiset kiusasivat ensimmäistä kertaa reissun aikana tosissaan. Kutinan lievittämiseksi olin jo ennen vaellusta aloittanut antihistamiinikuurin (Kestine 10 mg). Nyt se osoittautui hyödylliseksi varotoimeksi. Kaikki ilmassa inisevät öttiäiset näyttivät olevan kiinnostuneita erityisesti Pikkumuulista. Vanhoja Muuleja hyönteiset eivät näyttäneet kiusaavan lainkaan. Istahdin nuotion ääreen toivoen savun karkottavan lentävät kiusanhenget. Ei auttanut. Tuskastuneena pistäydyin rinkan luona ja etsin hyttyshupun pääni suojaksi. Lisäksi pujotin putkipipon kaulaani ja työnsin kädet kynsikkäiden suojaan. Se tepsi. Nyt sain istua nuotion ääressä rauhassa.

Tapsa ryhtyi valmistamaan päivällistä. Muorravaarakkaan saapui koko ajan lisää porukkaa, mutta kaikilla näytti olevan teltat mukanaan. Illan aikana alueelle pystytettiin ainakin kuusi telttaa. Alkoi näyttää ilmeiseltä, ettei kukaan ollut aikeissa majoittua autiotupaan. Kävimme siirtämässä neljä patjaa varaustuvasta autiotuvan puolelle. ”Kyllä maalla on mukavaa”, tuumasi Kake ja lisäsi muutaman halon nuotioon. Jostain syystä hyttyshuppuni huvitti Kakea suuresti. Ranskalainen sipulikeitto maistui, vaikka takana oli lyhyt ja helppo päivätaival. Syödessäni huomasin, että päätä suojaavasta hyttysverkosta oli haittaakin. Muutaman kerran yritin työntää lusikallisen soppaa suuhuni verkon läpi. Ei onnistunut. Nuotiopaikalle ilmaantui kaksi naista, jotka myös ryhtyivät puuhaamaan päivällistä. Trangiaa käyttelevä Maritta oli Espoosta ja saksalaistunut Merja Hannoverista. Lapsuudenystävät tapasivat vuosittain patikoinnin merkeissä. Illan hämärtyessä hyttyset menivät nukkumaan. Kiskoin hyttysverkon päästäni ja taittelin sen suojapussiinsa. Naiskaksikolta jäi hieman pöperöä kattilanpohjalle. Pistelin sen kiitollisena tuulensuojaan. Muorravaarakan joki liplatteli leppoisasti. Kuusipuut paukahtelivat nuotiossa. Tähdet syttyivät taivaankannelle. 10 km päivätaival kartalla.

Muorravaarakanjoki

5. Kävelypäivä: Muorravaarakka-Luirojärvi. Tiistaiaamu oli jälleen kaunis. Taivas kaartui yllämme vaaleansinisenä. Koska edessä oli edellisiä päiviä raskaampi taival, laitoimme vipinää virsuihin jo puoli yhdeksältä. Kuopiolaisukot viikkasivat vielä lakanoitaan tuvan pihalla heittäessämme rinkat selkään. Hekin aikoivat Luirolle, mutta toista reittiä kuin Lapin Muulit. Edessä olisi eräänlainen kilpajuoksu. Se joukkue, joka ensimmäisenä saapuisi Luirolle, valtaisi varaustuvan alalaverin käyttöönsä. Reitti Luirolle olisi helppo. Seuraisimme vain Muorravaarakanjokea Sokostin juurelle. Sitten pitäisi vain kavuta tunturin yli ja oltaisiinkin jo Luirolla. Tapsa kuitenkin keksi mainion oikaisumahdollisuuden. Niinpä kahlasimme Muorravaarakanjoen yli jo kilometrin päässä tuvalta. Sitten suuntasimme suoraan etelään Suppu-Kotavaaran itäpuolitse Muorravaarakanjoen tehdessä mutkan idän kautta. Oikoreitin maasto oli helppokulkuista mäntymetsää. Siellä täällä törrötti keloja pystyssä tai maahan rojahtaneina. Tuumin, että jos olisin joskus tullut kohdelleeksi maaemoa kaltoin, nyt sillä olisi hyvä tilaisuus tasata tilit. Hiippailin kelojen lomassa tiedostaen pienuuteni ja kuolevaisuuteni. Yksikään mahtava kelohonka ei kuitenkaan rojahtanut päälleni. Metsäosuuden lopussa laskeuduimme jyrkähkön törmän alas ja pääsimme tavoittelemallemme polulle. Se kulki Muorravaarakanjoen itärannalla suoraan kohti Sokostia. Jätin rinkan rantatörmän päälle ja kävin täyttämässä juomapulloni.

Parin tunnin patikoinnin jälkeen pysähdyimme nuotiopaikalle. Tapsa kiehautti vettä kaakaota varten. Kahmin rannasta suuhuni muutaman kourallisen kypsiä hilloja. Suolainen ilmakuivattu vasikanpaisti maistui tavallista paremmalle. Rinkka selässä kävellessä tulee hikoiltua sen verran, että kropan suolavarastoja täytyy täydentää päivän mittaan. Levitin makuualustan maahan ja oikaisin selälleni. Putkipipo suojasi kasvoja liian tuttavallisilta hyttysiltä. Aurinko lämmitti mukavasti. Torkahdin toviksi, sitten jatkoimme eteenpäin.

Urho Kekkosen kansallispuiston korkein tunturi kohosi lännessä. Mitä lähemmäksi Sokostia pääsimme, sitä jyrkemmin maasto kohosi. Lyhensin Komperdell -sauvojeni pituutta ylämäessä. Suotta olin epäillyt niiden kestävyyttä Lapin vaativissa maastoissa. Teleskooppivarret eivät olleet kertaakaan vahingossa liukuneet toistensa sisään, vaikka olin muutamaan otteeseen nojannut sauvoihin koko massallani. Teleskooppirakenteen ansiosta sauvoja on helppo kuljettaa rinkassa silloin, kun maasto ei edellytä niiden käyttöä tai käsillä on jotain tähdellisempää tehtävää. Lisäksi näiden sauvojen kahvat ovat kerrassaan mainiot. Ne eivät hankaa kämmentä verille, vaan tuntuma on pehmeä sekä kahvassa että hihnassa. Kahdella edellisellä reissulla olin käyttänyt tavallisia kävelysauvoja. Tuolloin juurikin hankauksen vuoksi oli ollut pakko käyttää käsineitä osan matkasta.

Sokostille kapuaminen sai hien virtaamaan

Sokostin juurella pysähdyimme vielä valmistamaan pinaattipastalounaan. Sitten alkoi uuvuttava kapuaminen kohti huippua. Pari suihkuhävittäjää oli käynyt piirtämässä taivaalle omia kiekuroitaan. Hiki virtasi tällä reissulla ensimmäistä kertaa vuolaana. Haukankatseinen Hidi oli näkevinään kahden vaeltajan kulkevan käyttämäämme reittiä kaukana Muorravaarakanjoen varressa. Nousin ylemmäksi keskittyen aina yhteen askeleeseen kerrallaan. Onneksi hankalakulkuista rakkaa oli vain tunturin yläosassa. Nousun muuttuessa jyrkemmäksi säädin kävelysauvoja taas lyhyemmiksi. Lopulta puuskutin hengästyneenä hirsimökin vieressä. Tönö oli lähes Sokostin huipulla. Se oli näkynyt koko nousun ajan ja toiminut kulkumme tähtäyspisteenä. Mökin lukittu ovi oli murrettu auki ja sisällä oli sotkuista.

Tapsa ja näkymä Sokostilta itään

Jatkoimme vielä hieman ylemmäksi. Ohitimme radiomaston ja sen viereen asennetut aurinkopaneelit. Sokostin korkeinta kohtaa lähestyessä kuulin koiran haukkuvan. Joona ja Sanna olivat Jannu-koiransa kanssa kavunneet Sokostille sen länsirinnettä pitkin. Laskin rinkan selästäni. Navakka tuuli kuivasi hien selästä. Korkeimmalta kohdalta avautui suurenmoinen näkymä länteen. Luirojärvi näytti olevan aivan käden ulottuvilla. Sen eteläkärjen tuntumassa olisi tämänpäiväinen tavoitteemme. Viritin kameran kolmijalan nokkaan laakealle kivelle. Sokostin laella tuuli kuitenkin niin voimakkaasti, että kevyt kolmijalka huojui ja värisi viimassa. Oli parempi kuvata käsivaralta.

Luirojärvi Sokostin huipulta kuvattuna

Lähdimme laskeutumaan kohti Luiroa. Polku kulki jyrkässä ylärinteessä alas laajoin kaarroksin, mutta suoristui laskeutumisen loiventuessa. Kulku-uran merkiksi oli kasattu kiviä pieniksi torneiksi. Viiden kilometrin helpon lopputaipaleen päätteeksi ripustin rinkkani varaustuvan seinäkoukkuun. Kuopiolaisviisikko oli jo majoittunut varaustupaan. Varauspuoli oli niin tupaten täynnä, että katsoimme jälleen paremmaksi vaihtoehdoksi kantaa patjamme autiotuvan puolelle. Sieltäkin löytyi kuopiolaisia, Jaana ja Pekka. Kaken kengät olivat alkaneet hiertää yhä pahemmin. Päivän aikana myös nilkkojen etupuolelle oli ilmestynyt ilkeän näköiset hankausjäljet. Jaana ilmoitti työkseen paikkailevansa varusmiehiä, joten Kaken jalat pääsisivät aamulla ammattilaisen käsittelyyn. Kävin vilkaisemassa Luirojoen ylittävää siltaa järven eteläpäädyssä. Se oli rakennettu kesän aikana. En löytänyt kelvollista paikkaa juomaveden hankkimiseen, joten lähdin lampsimaan takaisin hirsirakennuksia kohti. Kaksi neitoa kipitti vastaan rantapolulla. Ohitin saunan. Äänistä päätellen se oli täynnä naisväkeä. Nuotiopaikalla kalju partaniekka kertoi vaeltavansa suurelta osin luonnonantimien varassa. Rinkassa oli vain jokunen juures ja mausteita. Kalaa tuli kuulemma syötyä paljon.

Palasin tupaan parahiksi päivälliselle. Kirjoittelin kynttilän valossa muistiin päivän vaiheita ja vaikutelmia. Siltakävelyllä kohtaamani Sanna ja Tanja palasivat retkeltään. Leidit olivat nauttineet syysillasta siemaillen likööriä sillalla. Tuvassa parivaljakko huomasi kassinsa sotkeutuneen likööristä märäksi ja tahmeaksi. Pullon korkki oli ollut huonosti kiinni. Saunarannasta tuli ilmoitus, että sauna olisi vapaa seuraavalle porukalle eli Lapin Muuleille. Koska sauna oli varsin tilava, muutama muukin herrahenkilö lyöttäytyi seuraamme. Hämäläisellä luonteenlaadullani ennätin saunalle joukon viimeisenä. Sulloin likaiset vaatteet muovipussiin ja astuin löylyhuoneeseen. Vanhoilla Muuleilla näytti olevan pefletit matkassa. Minullekin oli kuulemma varattu yksi. Palasin pukuhuoneen puolelle haeskelemaan paperista istuinalustaa. Samassa Tanja törmäsi sisään selittäen unohtaneensa saunalle jonkin tavaransa. Löysin pefletin ja kapusin lauteille. Kaipasin Anterinmukan saunan rauhallista tunnelmaa. Löylyttelyn jälkeen huomasin unohtaneeni pyyhkeen rinkkaan. Huiskin enimmät pisarat pois ja kuivattelin kotvan pukuhuoneen penkillä. Tukan kuivasin kostealla lainapyyhkeellä.

Luiron autio- ja varaustupa

Tapsa kaivoi paistinpannun rinkastaan ja valmisti lättytaikinan. Pian autiotuvassa leijui voissa paistettujen lättyjen herkullinen tuoksu. Kävin noutamassa pahvilautaset räiskäleiden alustaksi ja astelin sitten nuotiopaikalle. Vastapäätä istuva uupuneen oloinen ja pienen kattilan kanssa touhuava nuori mies vaikutti tutulta. En kuitenkaan saanut päähäni missä olisimme voineet tavata aikaisemmin. Sanoin mieluusti lisääväni puita nuotioon, jos ei se vain haittaisi iltamurkinan valmistusta. Heppu vasta, ettei se haittaisi ollenkaan. Asettelin muutaman halon hiipuvaan tuleen. Samassa älysin kenen kanssa olin tekemisissä. Olin kuullut miekkosen äänen monella vaellusaiheisella videolla. Nuotion toisella puolella kökötti Suomen ykkösrivin vaellusdokumentaristi Ari Leiniö. Olin suurella mielenkiinnolla katsonut miehen vaellusvideoita, varustetestauksia ja -esittelyjä sekä eräruokavinkkejä. Ari Leiniön youtube -kanava löytyy täältä.

Luirojärvi illalla

Pyrstötiaisten laite kuten
sen Petterin kuvauksesta
ymmärsin

Muorravaarakasta tutut Merja ja Marittakin ilmestyivät iltanuotiolle ja ryhtyivät valmistamaan myöhäistä päivällistä. Ilta oli edellisiä kylmempi. Alkoi paleltaa, vaikka olin jo siirtynyt mahdollisimman lähelle tulta. Sanna ja Tanja könysivät myös nuotion ääreen ja asettelivat istuinalustat pyllyjensä alle. Kylmästä hytisevänä toivoin, että itsellänikin olisi ollut sellainen matkassa. Sitten neidot alkoivat muistella ja keksiä istuinalustalle niin roiseja nimityksiä, että en siveänä ja herkkänä ihmisenä rohkene niitä muistella, saati kirjoittaa. Vaasalainen Petteri kertoi hiljattain nähneensä hauskan istuinalustasovelluksen. Kaksi miekkosta oli sitonut istuinalustat taakseen jonkinlaisilla vöillä tai remmeillä niin, että ne lepattivat iloisesti kävellessä. Joku vääräleuka oli ristinyt parivaljakon pyrstötiaisiksi. Tapsa saapui nuotiolle lättypinoa kantaen. Olimme elätelleet toivoa, että päivän aikana olisi löytynyt mustikoita lättyjen päälle. Tällä kertaa jouduimme kuitenkin popsimaan vain sokerilla maustettuja ohukaisia. Ne maistuivatkin niin hyvin, että koko lättypino oli tuhottu yhdessä hujauksessa. Samassa nuotiopaikalle pyrähti parvi Kuuselan kämppään majoittuneita sairaanhoitajia. Kipusiskojen puheet olivat siinä määrin ruokottomia, että korvani alkoivat pian punoittaa. En jaksanut innostua riehakkaasta seurasta. Mieluummin olisin kuunnellut nuotion napsahtelua ja tuijottanut sen liekkejä omissa ajatuksissani. Hiippailin hammaspesulle ja nukkumaan. 16 km päivätaival kartalla.

6. Kävelypäivä: Luiro-Lankojärvi. Koska edessä oli reissun pisin päivätaival, rinkat heitettiin selkään jo aamukahdeksalta. Sitä ennen oli kumottu kupilliset vahvaa kahvia ja Jaana oli pitänyt edellisenä iltana lupaamansa hoitotunnin. Taitavat kädet olivat puhdistaneet Kaken jalkojen rakot ja haavaumat, ja peittäneet ne puhtain sitein. Melkeinpä toivoin, että itsellänikin olisi ollut jokin vaiva hoidettavaksi. Aamu oli vilpoinen. Luirojärvi ja koko tienoo olivat sumun peitossa. Kiersimme uuden sillan kautta järven länsipuolelle, missä kulki polku pohjoiseen. Pensaiden lehdet kimmelsivät kuurasta. Luiron länsipuolinen polku kulki enimmäkseen kovalla metsänpohjalla, mutta paikoin myös soista rantaa pitkin. Olimme lähteneet liikkeelle hyvään aikaan. Soisten kohtien pintakerros oli yöpakkasen kohmettamaa. Se kantoi miehen painon. Sen päällä oli mukava astella. Kun aurinko alkaisi lämmittää, maastosta tulisi taas upottavampaa ja raskaampaa kävellä. Olimme päässeet jo Vasanlyömälahden tuntumaan, kun aurinko ponnahti taivaalle Luiron itäpuolisten tuntureiden takaa. Sumu hälveni nopeasti. Valo ja lämpö havahduttivat myös lentävät pikku kiusankappaleet.

Luirojärvi aamulla

Vasanlyömälahden pohjoispuolella suo muuttui upottavaksi. Polku haarautui eri suuntiin. Jäljistä päätellen kantavaa kulkureittiä oli haettu eri suunnilta. Kuljin taas vähän matkaa Vanhoista Muuleista taakse jääneenä, kun näin kolmikon palaavan takaisin umpikujaksi osoittautuneelta polulta. Käännyin kannoillani ja palasin vähän matkaa takaisin. Valitsin toisen polun. Se näytti kulkevan osapuilleen oikeaan suuntaan eli pohjoiseen kohti metsänreunaa. Polkua oli käytetty hiljattain. Ohitin märkään turpeeseen painuneita jalanjälkiä. Kulku-ura muuttui koko ajan vetisemmäksi. Sitten pääsin astumaan ohuelle puunrungolle. Se jaksoi juuri ja juuri kannatella kulkijan pinnalla, vaikka painuikin itse upoksiin. Joku oli raahannut sen suolle pitkospuuksi. Sen perässä oli lisää kapeita riukuja ja oksia. Kuljin puiden päällä kieli keskellä suuta. Vesi litisi ja loiskui puiden painuessa ja noustessa askelteni tahdissa. Horjahdin mutkaisen oksan taipuessa askeleeni alla. Pysyin kuitenkin pystyssä. Sitten edessä oli nelisen metriä pitkä loppuhuipennus. Yksinäinen pitkä kelopuu johti lammikon poikki. Tämä lutakko oli mahdollisimman kaukana sellaisista viehättävistä kirkasvetisistä erämaalammista, jollaisia näkee maalauksissa ja maisemakuvissa. Veden sijasta se oli täynnä mustaa turvevelliä. Sen sekaan ei tehnyt mieli kellahtaa. Ehdotin takanani seuraaville Vanhoille Muuleille sopivan turvavälin jättämistä. Kaikkien ei kannattaisi molskahtaa mutaan ainakaan yhdellä kertaa. Kelo natisi ja tutisi allani tasapainoillessani eteenpäin. Sauvoista ei ollut apua. Niillä ei voinut ottaa tukea mistään. Pääsin rannalle ja käännyn seuraamaan toisten hidasta ja huojuvaa etenemistä. Kukaan Lapin Muuleista ei ottanut mutakylpyä.

Vajaan tunnin eli kolmen kilometrin jaloittelun jälkeen pysähdyimme aamupalalle puron varteen. Ihmettelin hyvää tuuriamme kelien suhteen. Yksinäinen pilvenhattara kellui sinisellä taivaalla. Syksy oli muuttanut läheisen koivun lehdet kauttaaltaan keltaisiksi. Puun takaa paistava aurinko sytytti lehtiin kultaisen loisteen. Joukhaispäältä ja Vasanlyömäpäiltä laskevat purot yhtyvät tuntureiden välissä isommaksi virraksi, jonka uomaa polkumme seuraili. Vesiväylä oli monessa kohdin laajentunut pitkulaisiksi pikkujärviksi, Livikönlammiksi. Kolmisen tuntia patikoituamme saavuin vedenjakajalle. Vanhat Muulit olivat taas kipittäneet kauas edelleni. Kuulin koiran haukkuvan. Ohitseni suhahti tumma hahmo. Mielessäni läikähti lämmin muisto Konnasta. Polulla pinkova koirakin oli mustavalkoinen pystykorva, mutta Konna oli ollut rakenteeltaan jykevämpi. Lisäksi tämä koira kantoi omat varusteensa vihreässä repussa. Takaani huhuileva naisen ääni vahvisti arvaukseni oikeaksi. Kyseessä oli Sokostin laella tapaamamme Jannu-koira. Joona ja Sanna kulkivat samaa polkua hieman jäljessäni. Hetken kuluttua Jannu palasi tiedusteluretkeltään. Se kiisi ohitseni kieli suusta lerppuen.

Lounas Palovanganjoen nuotiopaikalla

Tavoitin Vanhat Muulit nuotiopaikalta lounasta valmistamasta. Myös Joona, Sanna ja Jannu ilmestyivät pian evästelemään nuotion ääreen. Kun sitten vielä Petteri kahlasi puron poikki samalle taukopaikalle, nuotion ympärillä alkoi olla tungosta kuin Tuiran asemalla. Valmistin viimeiset eväsleivät. Kake pisteli poskeensa yli jääneet juustosiivut ja Tapsa meetvurstit. Petteri kertoi vaeltaneen samoilla Meindl -vaelluskengillään jo 17 vuoden ajan. Huolloksi oli riittänyt harjaus ja vahaus. Kenkien nahka oli edelleen hyvässä kunnossa, mutta kumiosat alkoivat rispaantua. Siinä oli ajattelemisen aihetta Kakelle, joka oli ostanut vuosi takaperin halvat vaelluskengät. Nyt ne olivat pehmenneet ja levinneet muodottomiksi, hölskyivät jalassa ja hankasivat kipeästi. Petteri kertoi tutkineensa aamulla ylittämämme mutalammikon syvyyttä. Kävelysauva oli uponnut mutavelliin metrin verran. Pohjalla oli ollut kiviä. Tavallista pitempi riuku tai sauva olisi saattanut toimia hyvin ylityksen turvaajana.

Petterin kenkä 17 vuoden eräretkien jälkeen.

Palovanganjoen eteläpuolella kulkeva polku oli mukavan helppokulkuinen. Se kulki avarassa mäntymetsässä. Mehiläispesä oli pudonnut puusta polulle. Muutama utelias muurahainen tutki outoa pesäkonstruktiota. Palovanganjoki puristui kuohuvana kymenä kallioiden välistä ja yhtyi sitten Suomujokeen. Kosken partaalla kohtasimme taas monelta reissulta tutun saapasjalkapariskunnan. Kummallakin oli havunneulasia hiuksissaan. Nämä yli kuusikymppiset vaeltajat olivat jälleen parin viikon erämaalomalla. Arvelin, että kosken kuohuista saisi komean valokuva. Kiinnitin jalustan kameraan ja ryhdyin ähräämään säätöjen kanssa. Halusin saada veden pehmeäksi, joten käytin pitkää valotusaikaa (0,77 sekuntia). Se tarkoitti, että valoa ennättäisi päästä kameran kennolle rutkasti, joten pienensin aukon minimiin (f/22). Sillä konstilla kuva ei ylivalottunutkaan, ainakaan veden osalta. Vesiuomaa reunustava metsämaisema sen sijaan ylivalottui räikeästi. Valotusaikaa olisi pitänyt lyhentää tai käyttää valon määrää vähentävää suodinta. Lepohetki kosken partaalla alkoi kuitenkin olla jo lopuillaan, joten pakkasin kuvauskamppeet takaisin rinkkaan. Jälkikäsittelyllä ylivalottuneen metsän saisi ehkä elvytettyä paremman näköiseksi. Ohessa koskikuva on kuitenkin käsittelemättömänä. Tauon päätteeksi Petteri otti ryhmäkuvan Lapin Muuleista, varmuuden vuoksi automaattiasetuksilla.

Palovanganjoen koski

Kosken kohdalta käännyimme seuraamaan Suomujokea pohjoiseen. Hyvin erottuva ja helppokulkuinen polku kulki enimmäkseen lähellä rantaa. Välillä se nousi korkeammalle rantatörmän ja kallioiden päälle. Puolukanvarvut notkuivat punaisista marjoista. Sopiva Suomujoen ylityspaikka löytyi joenmutkasta, missä joki kääntyy eteläluoteeseen pienen saaren pohjoispuolella. Karttaan merkitty kahlaamo olisi ollut hieman pohjoisempana. Lampsin rantaan muiden perässä. Riisuin vaelluskengät ja -sukat, mutta jätin alussukat jalkaan huuhtoakseni niistä hiet. Samalla hetkellä kun sain housujen lahkeet irti, noin miljoona polttiaista iski kiinni pohkeisiini. Ei tehnyt mieli kuhnailla rannalla. Sidoin vaelluskengät rinkan taakse ja hyppäsin sandaaleihin. Loiskuttelin matalan virran poikki. Vastarannalla oli karttaan merkitsemätön nuotiopaikka. Sen penkeillä oli mukava kuivatella jalat ja nyörittää kengät takaisin jalkoihin. Harmitti, kun olin kastellut alussukat. Ne olivat nyt toki raikkaat, mutta myös pois pelistä ainakin seuraavaan aamuun. Toiset alussukat olivat likapyykkipussissa. Niitä ei tehnyt mieli ottaa käyttöön.

Kymmenen tunnin kävelyuran jälkeen eli kuuden maissa illalla ripustin rinkkani Lankojärven tuvan seinälle. Asetin kävelysauvat tuvan seinää vasten ja työnsin märät alussukat kahvoihin. Ajattelin ohimennen, että siinä ne varmaan kuivaisivat. Varaustuvan puolelle oli jo majoittunut kaksi sairaanhoitajaa, Irma ja Merja. Kaksikko keitti kahvia niin runsaasti, että minullekin riitti kupillinen. Kahvikupponen ei kuitenkaan karkottanut näläntunnetta. Tapsa ryhtyi paloittelemaan vasikanpaistia. Sen avulla pasta carbonara muuttuisi astetta ruokaisammaksi. Kun vielä loput pecorinotkin murennettiin kattilaan, aromit alkoivat olla kohdillaan. Lopulta ruokaa valmistui niin iso annos, ettei sitä kaikkea saatu syödyksi. Kävin tiedusteluretkellä nuotion ääressä ja Joona lupautui pistelemään lopun murkinan. Irma ja Merja sekoittivat lättytaikinaa. Kun Lapin Muuleillakin oli vielä ainekset yhteen lättytaikinaan, päätettiin tehdä vain yksi iso taikina ja paistaa se porukalla nuotiopaikalla.

Kake lätynpaistossa

Jalokahvilla liekitetty lätty

Kolme nipin napin täysi-ikäistä neitoa ilmestyi varaustupaan tyylikkäissä vaelluskuoseissaan. Tytöt nakkasivat makuupussinsa yläpetille Irman ja Merjan kamppeiden seuraksi. Näin olimme majoittuneet siveästi kahteen kerrokseen, mies- ja naisväkeen jakautuneina. Nuorten neitojen edesottamuksia oli hauska seurailla illan kuluessa. Saatuaan kevyen iltameikin valmiiksi tytöt käyttivät ulkohuonetta vuorotellen pukuhuoneenaan. Lättyporukka kerääntyi iltanuotion ympärille sillä aikaan kun tiskasin päivällisastiat. Irma pudotti voinokareen Merjan kannattelemalle paistinpannulle, missä se tirisi voisulaksi. Sitten vain mukillinen taikinaa pannulle ja ensimmäinen ohukainen oli pian paistettu. Merja veti paistinpannun pois liekeistä. Irma lorautti valmiin ohukaisen päälle tilkkasen jalokahvia. Se leimahti mahtavaksi liekkimereksi, kun paistinpannua käytettiin uudestaan nuotion yllä. Jalokahviliekitys antoi lätyille kerrassaan herkullisen aromin. Paistinpannu kiersi kädestä käteen ja jokainen halukas sai kokeilla miten lätynkääntö sujui heittämällä. Nuotion ympärillä leijui herkullinen savun, paistuvien ohukaisten ja jalokahvin tuoksujen sekoitus. Ilta pimeni nuotion ääressä istuessamme. Täysikuu kohosi Lankojärven ylle. 22 km päivätaival kartalla.

7. Kävelypäivä: Lankojärvi-Kiilopää. Viimeisenä kävelypäivänä iskee yleensä kova halu päästä takaisin ihmistenilmoille. Niin kävi tälläkin kertaa. Itse asiassa jo edellisenä iltana lättykestien jälkeen ajatukset olivat alkaneet pyöriä lämpimän suihkun, puhtaiden vaatteiden ja kylmän oluen ympärillä. Olisi hauska nauttia ateria oikealta lautaselta käytellen oikeaa veistä ja haarukkaa. Kömmin makuupussista jo kuuden maissa. Hörppäsin kupilllisen Kaken keittämää kahvia ja pesin hampaat. Yöpakkasen jäljiltä oli vielä hyytävän kylmää. Taivas oli taas pilvetön. Keräsin tavarani tuvasta mahdollisimman äänettömästi. Teippasin Kaken kantapäät ja nilkat. Naisväki jatkoi vielä uniaan ylälaverilla. Edellisenä iltana olin hölmösti ripustanut alussukat kuivumaan kävelysauvojen kahvoihin. Ne olivat vielä epämiellyttävän kosteat. Olisi ollut fiksumpaa kuivattaa ne yön aikana tuvassa. Enää asialle ei kuitenkaan voinut tehdä mitään. Vedin märät alussukat jalkoihin ja niiden päälle paksummat vaellussukat. Lähdimme liikkeelle seitsemän maissa. Kynsikkäät jättivät sormenpäät paljaiksi ja pian ne olivat kylmästä kohmeessa ja tunnottomat. Kiristin vauhtia. Kun kroppa lämpiäisi, kuumana kiertävä veri lämmittäisi myös sormenpäät.

Reitti olisi helppo. Aluksi seuraisimme Rautuojaa Rautulammelle. Sen jälkeen jatkaisimme hyvin merkittyä ja paljon kuljettua polkua pitkin Rautupään ja Niilapään eteläpuolitse, ohittaisimme Kiilopään luoteispuolelta ja sitten olisimmekin jo Kiilopään tunturikeskuksessa. Helppoa kuin heinänteko. Aamuaurinko paistoi suoraan selkäni takaa. Yritin olla jäämättä liiaksi jälkeen Vanhoista Muuleista. Kartalla reitti oli näyttänyt helpolta, mutta maastossa polku-ura ei ollutkaan yhtä selväpiirteinen. Polkua tarkatessani jotain vilahti näkökenttäni reunamilla. Kohotin katseeni. Polun yllä pörräsi parvi ampiaisia. Ne lensivät vinhaa vauhtia kuin olisivat kiertäneet jotain näkymätöntä ilmassa leijuvaa keskipistettä. Tein pienen mutkan. En halunnut häiritä ampiaisten puuhia. Vanhat Muulit odottelivat kelolla Rautuojan rannalla. Aamupalaksi popsittiin viimeisiä pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Rautulammella olisi tarkoitus valmistaa lounas. Itselläni oli jäljellä kaksi eväsleipää. Arvelin niiden riittävän evääkseni loppupäivän taipaleelle.

Rautulammelle saavuimme puolikymmenen maissa. Pistäydyin ulkohuoneessa ja jatkoin matkaa. Vanhat Muulit jäivät lounastamaan nuotiopaikalle. Rautulammen länsipäädystä alkoi uuvuttava kapuaminen Rautupäälle. Hiki virtasi. Onneksi ylhäällä kävi vilpoisa tuulenvire. Ylös päästyäni pakkasin kävelysauvat rinkkaan. Niitä ei enää tarvinnut. Tästä eteenpäin polulla ei olisi mainittavia ylä- tai alamäkiä. Mutustelin eväsleivät kävellessäni. Mitä lähemmäksi Kiilopäätä pääsin, sitä enemmän alkoi näkyä muita kulkijoita. Vastaan käveli muutama vaeltajakin, mutta enimmäkseen näin päiväretkeläisiä. Polku vaihtui laudoitetuksi kävelytieksi. Tunturikeskuksen rakennukset pilkistivät puiden takaa. Parkkipaikalla syysauringonpaisteessa välkehtivä automeri näytti epätodelliselta. Se oli näky toisesta maailmasta. Olin perillä puoli yhden maissa. Kävely Lankojärveltä Kiilopäälle oli kestänyt viisi tuntia ja 32 minuuttia, mihin sisältyi pari lyhyttä taukoa. Astelin tunturikeskuksen ravintolaan. Tilasin oluen. Nopeasti taivaltavat Vanhat Muulit saapuivat tunturikeskukseen vain varttituntia myöhemmin. Kake oli tuiskahtanut nurin polulla kompastuttuaan kiveen. Nopeat refleksit ja väkevät käsivarret olivat pelastaneet tilanteen, eikä kaatumisesta ollut aiheutunut vammoja. Lounaaksi söimme kalasoppaa - oikeilta lautasilta. 18 km päivätaival kartalla.

Loppumietteet. Kokeneet vaeltajat ja eränkävijät varmasti virnistelevät ennen reissua kirjoittamilleni päivätaipalekohtaisille muistilapuille. Päivälappujen suurin hyöty taisi lopulta olla, että tulin tutkineeksi karttaa ennen retkeämme hyvin yksityiskohtaisesti. Maastossa kulkiessani tiesin koko ajan suurin piirtein missä kohtaa olimme menossa. Päivälappuihin kirjaamani etäisyysmerkinnät heittivät kuitenkin häränpyllyä yleensä jo päivätaipaleiden alkuvaiheessa. Maastossa mittasin välimatkoja Suunnon Ambitilla. Hieman primitiivisenä GPS-laitteena se kerryttää kuljettua matkaa myös taukojen aikana. Onnettomin esimerkki tällaisesta sattui kuudentena kävelypäivänä Palovanganjoen nuotiopaikalla. Tuolloin Ambit kehräsi lounastauon aikana nelisentoista kilometriä ylimääräistä pituutta päivätaipaleelle. Kävelypäivien aikana jouduinkin koko ajan laskemaan ja pitämään mielessä todellisten ja kartasta laskettujen etäisyyksien erotuksen. Ambit toimi kuitenkin hyvin siinä mielessä, että reissun jälkeen sen tallentamista tiedoista näkee käyttämämme kulkureitin riittävän tarkasti.

19 millilitran hammastahnatuubi riitti oikein hyvin viikon vaellusreissulle. Siitä piisasi tahnaa hampaiden harjaukseen vielä maalikylilläkin. Valokuvaustaitoni sen sijaan eivät riittäneet vielä mihinkään. Suurin osa tämän matkakertomukset kuvituksesta on Tapsan taskukameran tai Hidin kännykkäkameran tallenteita. Toivottavasti seuraavalla reissulla osaan jo ottaa asiallisia kuvia. Olympus Pen E-PL7:n mukana paketissa tullut objektiivi ei välttämättä ole paras mahdollinen eräretken dokumentointiin. Sen valovoima on vaatimaton, mikä hankaloittaa ilta- ja yökuvaamista. Tällä reissulla testaamani kameranjalusta Gorillapod Hybrid osoittautui varsin toimivaksi laitteeksi. Sen käyttämiseksi on kuitenkin yleensä kyykistyttävä tai istuttava maahan. Lisäksi se on niin kevyt, että voimakas tuuli saa sen huojumaan, kuten kävi Sokostin laella.

Kotimatkalla poikkesimme Sodankylässä tervehtimässä Konnaa, joka oli onnellisesti päässyt kotiinsa. Konna muisti meidät hyvin ja tervehti iloisesti, kun ilmestyimme sen aitauksen viereen. Se alkoi äännellä erikoisella tavalla. Se ei ollut haukkumista, ulvomista, uikutusta tai murinaa. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut koiran ääntelevän sillä tavalla. Ensin luulin, että jotain oli juuttunut sen kurkkuun. Sitten ymmärsin mistä oli kysymys. Konna yritti puhua. Ehkä se ajatteli, ettei saisi asiaansa toimitettua koirien kielellä ja yritti puhua kuten ihmiset. Ymmärsimme kuitenkin hyvin sen elekieltä. Se heilutti häntäänsä niin rajusti, että koko sen peräpää heilui puolelta toiselle ja pelkäsin sen kaatuvan. Jälleennäkeminen oli molemmin puolin suuri ilon aihe. Konna oli tehnyt vaellusreissumme ensimmäisistä päivistä rikkaamman ja hauskemman. Katselin vahvaa ja älykästä eläintä haikein mielin. Pian joutuisimme sanomaan sille lopulliset jäähyväiset.

Myöhemmin kahvikupin ääressä Jari ja Jenna valottivat Konnan seikkailun vaiheita siltä osin kuin se oli jäänyt meiltä pimentoon. Kun Konna ensimmäisenä vaelluspäivänä oli liittynyt Lapin Muulien seuraan, sillä oli ollut matkamittarissa jo yli sadan kilometrin taival Savukosken ja Sodankylän selkosilla. Sitten yhteydet paikannuslaitteisiin olivat katkenneet. Kuopskuusikossa kohtaamamme Viljo oli itse asiassa Jennan setä. Viljo oli pistäytynyt jälkeemme Tahvontuvalla ja Siulanruoktulla. Nimemme olivat löytyneet tupien vieraskirjoista. Jenna oli sen jälkeen haeskellut nimiin liittyviä puhelinnumeroita numerotiedustelusta ja lähettänyt tekstiviestit minun ja Tapsan kännyköihin. Tosin siinä vaiheessa, kun tekstiviestit tömähtivät luureihimme, Kake jo jutteli Jennan kanssa puhelimessa.

Saariselällä olimme hankkineet naudan ulkofileepihvin Konnalle, sillä muistimme sen arvostaneen Lapin Muulien eräpihvien makua. Ennen kotimatkalle laittautumista Hidi oli valmistanut brandykastiketta ja säilönyt sen Konnaa varten pieneen muovipulloon. Myös pieni pala ilmakuivattua vasikanpaistia oli jäänyt syömättä retkellämme. Senkin jätimme Konnalle. Lähtiessämme evästimme vielä Jennaa, että kastiketta pitäisi kiehauttaa ennen tarjoilua, jotta alkoholi haihtuisi pois. Myös sanoimme, että pihvi ei saisi päätyä isännän lautaselle, sillä Jari vilkuili ulkofileetä silmät kiiluen. Jenna lupasi tarjoilla pihvin Konnalle jo samana iltana. Sanoimme heipat, kapusimme autoon ja käänsimme keulan kohti etelää.

Lapin Muulien vaellusretket:

Lapin Muulien Haltin valloitus 2015
Lapin Muulien saunaretki Anterinmukkaan 2016
Lapin Muulit Konnan kanssa kairassa 2017
Lapin Muulit mustikassa 2018
Lapin Muulit Muulipäällä 2019
Lapin Muuli leipureina 2020
Lapin Muulit herkuttelee 2023