Taksimiesten tietotoimiston mukaan Anninkatu on Suomen pisin katu. Oikeasti se on vain 21,6 kilometrin mittainen soratien pätkä, joka yhdistää Nelostien ja Kantatien 91. Jos Anninkatua ei olisi ollut olemassa, Lapin Muulien olisi täytynyt körötellä Raja-Joosepille Ivalon kautta. Se olisi kasvattanut ajomatkaa parilla peninkulmalla. Täyteen pakattu tilataksi pysähtyi Siliälammen ja Luttojoen väliselle parkkipaikalle yhden maissa. Kömmin ulos autosta, venyttelin ja haukottelin. Väsytti. Takana oli varhainen herätys Oulussa, ajo Saariselälle ja muonien pakkaaminen rinkkoihin Laanilan parkkipaikalla. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Keli oli vielä niin kesäinen, ettei takkia kaivannut.
 |
| Jokihelmisimpukka |
Metsähallituksen raakkututkijat hääräilivät kamojensa kimpussa parkkipaikalla. Pakettiautoon oli sullottu jos jonkinmoista varustetta ja tutkimuslaitetta. Itä-Lapin joet ja erityisesti Luttojoen valuma-alue on raakun eli jokihelmisimpukan asuinaluetta. Tuo outo nilviäinen on rauhoitettu ja voi elää jopa 200-vuotiaaksi. Suomen raakkumäärä on tällä hetkellä noin kolme miljoonaa simpukkaa, joista yli 90 prosenttia elää Lapin läänin alueella. Ylä-Tuuloman tekojärven ja voimalaitospadon rakentaminen 1960-luvulla Venäjän puolella lopetti lohen luonnollisen nousun Luttojoella. Tämän seurauksena raakkupopulaatio on ollut laskussa, sillä raakun toukat tarvitsevat lohen tai taimenen väli-isännäkseen kehittyäkseen simpukaksi.
1. Päivä: Luttojoki – Ylempi Kiertämäjärvi. Mustaan märkäpukuun sonnustautunut raakkututkija kahlasi jokeen ja toinen pukkasi kumiveneen vesille. Heitimme rinkat selkään ja lähdimme lampsimaan pitkin Luttojoen ylittävää jykevää riippusiltaa. Vielä edellisellä reissulla Lapin Muuleja oli ollut neljä. Nyt vaellusporukkamme oli kasvanut viisihenkiseksi, kun Ipe oli liittynyt joukon jatkoksi. Tuo kokenut metsästäjä ja taitava kalamies oli luvannut onkia meille hyvän aterian Luirojärvestä. Silta huojahteli ja notkahteli askeltemme tahdissa. Vähän matkan päässä alajuoksulla raakkututkija lipui hitaasti virran mukana, tähysti joenpohjassa lymyäviä nilviäisiä ja pärskäytti välillä snorkkelistaan komean vesisuihkun. 235 kilometriä pitkän Luttojoen vedet virtaavat Ylä-Tuuloman tekojärven kautta Kuolanvuonoon, ohittavat Murmanskin kaupungin, Severomorskin laivastotukikohdan ja Poljarnyin ydinsukellusvenetelakan päätyen lopulta Barentsinmereen.
Päivän tavoitteena olisi Ylemmän Kiertämäjärven autiotupa. Luttojoelta sinne on linnuntietä matkaa vajaa peninkulma. Järkeviä reittivaihtoehtoja on tasan kaksi. Toinen reitti kulkee metsäautotietä pitkin rajan tuntumassa. Se ei vaadi suunnistustaitoa, mutta on maisemiltaan jokseenkin yksitoikkoinen. Viehättävämpi reitti kiertää Auravaaran ja Läntisen Kiertämäpään länsipuolelta. Maastossa hyvin erottuva polku seurailee Kiertämäjoen, Alemman Kiertämäjärven ja Kiertämäojan rantoja. Nuotiopaikkoja on rakennettu muutaman kilometrin välein. Tiellä tallustelu ei meitä innostanut, joten valitsimme vesien äärellä kulkevan polun. Heti kohta polulla tuli vastaan kolme vaeltajaa, jotka varoittelivat märästä ja upottavasta maastosta.
Puoli neljän tienoilla pysähdyimme kaakaotauolle Alemman Kiertämäjärven laavulle. Kake arveli laihtuneensa edellisvuoden reissun jälkeen. Rinkan lantiovyö oli tuntunut kävellessä oudon löysältä. Lapin Muulien nestori laski rinkkansa maahan ja ryhtyi tutkimaan sen säätöjä. Ilo laihtumisesta oli ollut ennenaikaista. Lantiovyön säätämisessä käytettävä tarranauha oli vain repsahtanut irti. Kake kiinnitti tarranauhan paikalleen ja nosti kantolaitteen takaisin selkäänsä. Nyt rinkan säädöt olivat kohdallaan, mutta lonkkakipu vaivasi vanhaa muulia. Vain viikkoa aikaisemmin Kake oli tuiskahtanut nurin pyörälenkillä ja saanut kovan tällin lantioonsa. Ojensin Kakelle 800 mg ibuprofeenia lonkkasäryn taltuttamiseen. Sairaanhoitajaopintojeni ansiosta minut on ylennetty Lapin Muulien ensihoitajaksi. Käytännössä se tarkoittaa, että ensiapupakkauksen kantaminen on sälytetty tehtäväkseni.
Rannalla laavun vieressä kasvoi kitulias, vinoon nyykähtänyt lehtipuu. Kake väitti puuta pajuksi. Hidi tyrmäsi näkemyksen harhaoppisena ja vetosi omalta kotipihaltaan karttuneeseen laajaan pajutuntemukseensa. Vino puu ei missään tapauksessa voisi olla paju. Sekä Kake että Hidi esittivät väitteidensä tueksi lukuisia perusteita. Kaltaiselleni pajujen maailmaan perehtymättömälle maallikolle kumpainenkin kuulosti varsin vakuuttavalta. Yksimielisyyttä asiassa ei saavutettu, joten liitän kuvan vinosta puusta lukijoiden arvioitavaksi. Kenties lajinmääritys varmistuu jonkun tätä tarinaa lukevan kasviharrastajan tai -tieteilijän avulla.
Navakka etelätuuli oli iltapäivän kuluessa verhonnut taivaan harmailla pilvillä. Nyt se nostatti vaahtopäitä Alemmalla Kiertämäjärvellä. Näytti siltä, että pian alkaisi sataa. Karhupalon nuotiopaikalla neljä kurkea kaartoi pohjoisesta lähemmäksi ja katosi sitten luoteeseen järven taakse. Ipe yritti kuumeisesti löytää toimivia säätöjä rinkkaansa. Se oli aikaisemmin ollut pojan käytössä ja säädöt olivat nyt kirjaimellisesti ”päin persettä”, kuten Ipe asian ihastuttavan täsmällisesti ilmaisi. Nuotiopaikka oli sen verran tuulelta suojassa, että hyttyset, mäkäräiset ja polttiaiset alkoivat yhdessä tuumin ahdistella Lapin Muuleja. Jatkoin matkaa Kaken kanssa toisten jäädessä vielä tauolle.
Polku myötäili Alemman Kiertämäjärven itärantaa. Pälyilin huolestuneena järven toiselle puolelle. Sade kasteli jo Karhuvaaran rinteitä. Pysähdyin sullomaan kameran rinkkaan. Sitten vauhti kiihtyi kuin itsestään. Halusimme ehtiä tuvalle ennen sadetta. Kiertämäjärven tuvalle saavuimme puoli seitsemän maissa. Kolme ukkoa oli jo ennättänyt vallata kolme tuvan viidestä nukkumapaikasta. Ensimmäisinä tuvalle saapuneina muuleina majoituimme Kaken kanssa leveän laverin toiseen laitaan. Sitten rojahdin istumaan kuistille. Nojasin selkäni tuvan harmaita seinähirsiä vasten. Vaikka taival oli ollut melko lyhyt, päivä oli ollut pitkä. Se oli kuluttanut voimani loppuun. Loputkin Lapin Muulit ilmestyivät tuvalle. Ipe kaivoi kalastusvälineensä rinkasta ja kipitti toivorikkain mielin järvenrantaan.
Katselin lopen uupuneena miten järvimaisema hiipui sammuvan nuotion, hämärtyvän illan ja tihkusateen harmauteen. En voinut olla vertailematta mielessäni juuri alkanutta eräretkeä ja
heinäkuista vaellustani Etelä-Ranskassa. Helteisellä Ranskanmaalla olin vaeltanut neljän viehättävän naisen seurassa. Saariselän maisemissa taivalsin neljän ukonkörilään kanssa. Ranskassa olimme sananmukaisesti patikoineet halki eurooppalaisen kulttuurihistorian, ylittäen jokia muinaisten roomalaisten rakentamia holvikaarisiltoja pitkin ja vieraillen keskiaikaisissa kirkoissa. Lapissa kosteikkojen yli joutui tasapainottelemaan lahoja riukuja pitkin ja tupien historia ulottui harvoin vuosikymmeniä kauemmaksi menneisyyteen. Ehkä suurin ero näiden kahden vaelluskohteen välillä – ainakin tuolla hetkellä minusta siltä tuntui – oli sittenkin ruokahuollossa. Ranskassa GR65 -vaellusreitti kulki kylien ja kaupunkien välillä. Rasittavan patikoinnin jälkeen saattoi istahtaa kahvilan terassille ja tilata tuopillisen kylmää olutta. Lapin autiotuvissa taas…
”Maistuisiko huurteinen?”
Kohotin katseeni. Ipe ojensi järvessä viilentämäänsä oluttölkkiä. Napsautin tölkin auki ällistyneenä. Jestas, että maistuikin hyvälle! Se oli ensimmäinen vaellusretkellä nauttimani olut. Ipe oli päättänyt keventää saunaoluet rinkastaan jo ensimmäisenä iltana. Mikäpäs siinä. Sain kylmästä juomasta sen verran voimia, että ryhdyin puuhaamaan päivällistä. Pian pataruoka porisi hämärän ja ahtaan tuvan kaasuliedellä. Pikkumuulin näkökulmasta ilta tulisi olemaan historiallinen. Ipe ottaisi nyt päävastuun tiskaamisesta, mikä oli tähän asti ollut minun heiniäni. Olin henkisesti varautunut siihen, että vastuunsiirto tapahtuisi asteittain ja että uuden tiskarin perehdyttämiseen kuluisi muutama päivä. Mutta kun päivällinen oli pistelty tuulensuojaan, Ipe kaappasi likaiset astiat itselleen ja ryhtyi tiskaamaan konkarin ottein. Syysillan hämärä oli jo tiivistynyt yön pimeydeksi. Tapsa ja Hidi olivat jo aikaisemmin levittäneet makuualustansa ja -pussinsa puuliiteriin halkojen päälle. Ipe järjesti itselleen nukkumapaikan tuvan kuistille. Lainasin hyttysverkkoni Lapin Muulien uudelle tiskarille.
2. Päivä: Ylempi Kiertämäjärvi – Anterinmukka. Heräsin aamuyöllä päänsärkyyn. Auringon, lieden ja retkeilijöiden ruumiinlämmön kuumentamassa tuvassa oli hikisen nihkeä tunnelma. Ulkoa kantautui hiljaista puhetta. Taskulampun valo välähti. Mistä oli kysymys? Oliko autiotupaan pyrkimässä lisää väkeä keskellä yötä? Kello oli vasta puoli viisi. Kuuntelin kotvan keskittyneesti, mutta en erottanut Kaken hengitysääniä viereiseltä nukkumapaikalta. Kömmin alas laverilta, sujautin sandaalit jalkaan ja hiivin ulos. Sade oli lakannut. Ilma oli mukavan vilpoisa, mutta sakeanaan hyttysiä.
Ipe ja vanhat muulit puuhasivat jotain nuotiopaikalla. Sain kouraani aamupalakeksin. Hiljalleen minulle valkeni, että aamuyön hämärässä valmisteltiin jo seuraavalle päivätaipaleelle lähtöä. Kiertämäjärven autiotuvasta ei ollut löytynyt kahvipannua, joten aamukahvit keitettäisiin maastossa. Hidi ja Tapsa kehuivat liiterin olleen kerrassaan mainio nukkumapaikka. Muhkuraiset halot olivat nukkuessa hieroneet paikat vetreiksi. Hidi kertoi asetelleensa kaksi halkojen pakkaamisessa käytettyä verkkoa kasvojensa suojaksi. Vaikka tuo improvisoitu hyttysverkko oli ollut melko harva, verenimijät eivät olleet osanneet mönkiä sen läpi. Omasta kekseliäisyydestään vaikuttuneena Hidi lausui juhlavasti:
Ihmislapsi keksii keinot pysyä hengissä
Ihmislapsi on pedoista paras
...tai pahin
Edessä olisi reissun pisin päivätaival. Kiertämäjärven tuvalta Anterinmukkaan kertyisi matkaa kartalta mitattuna noin 21,5 kilometriä. Ja se olisi takuulla myös koko reissun rasittavin taival, sillä rinkat olivat vielä eväitä pullollaan ja kropat eivät olleet vielä ennättäneet tottua patikointiin. Kake kevensi kantamustaan jättämällä ilmatäytteisen makuualustansa autiotuvan varusteeksi. Muistelin, että Anterissa olisi roskis tyhjille juomatölkeille ja -pulloille, ja sujautin edellisiltana tyhjentämäni oluttölkin rinkan sivutaskuun. Tarjoilin särkylääkkeet lonkkavaivaiselle Kakelle ja itselleni. Arvelin päänsäryn johtuvan iltakahvin unohtamisesta. Jälleen kerran lupasin itselleni, että seuraavalle reissulle ottaisin mukaan pikakahvia, sillä yhteiset kahvit riittivät vain aamukahvitteluun.
 |
| Halkopussin verkosta saa toimivan suojan kasvoille hyttysiä vastaan |
Polulle päästiin ennätyksellisen aikaisin, vähän viiden jälkeen. Tuntui kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Raahauduin eteenpäin hämärällä polulla horjuvin askelin. Taivas oli kauttaaltaan harmaiden pilvien peitossa. Ipe huikkasi jotain selkäni takaa. Pysähdyin ja käännyin ympäri. Ipe oli poiminut polulta toisen vaellussauvani. Tuijotin sitä tyrmistyneenä. Olin varmasti kiinnittänyt kummankin vaellussauvan asiallisesti rinkkani taakse. Laskin kantamukseni varvikkoon ja – totta tosiaan – toinenkin sauva oli putoamaisillaan. Olin unohtanut varmistaa kiinnityksen hihnalla. Onneksi en ollut kävellyt viimeisenä. Silloin olisin huomannut sauvojen katoamisen ehkä vasta monen kilometrin jälkeen.
Reilut kolme kilometriä taivallettuamme saavuimme Ahmaojan nuotiopaikalle. Tapsa ryhtyi aamupuuron keittoon. Ipe tarjoili alkupalaksi itse valmistamaansa hirven kuivalihaa. Istahdin halkoliiterin ovenpieleen tutkimaan karttaa. Tästä eteenpäin ei suunnistustaidoille olisi juuri tarvetta. Rajavyöhykkeen takarajaa myötäilevä metsäautotie veisi meidät Harrijärven ja Keinutuolijängän kautta Länsimmäisen Helttamoroston ja Helttamoroston väliin. Siellä pitäisi valita läntinen polunhaara ja kaartaa sitten länteen Saunaharjun luoteispuolella sijaitsevan nimettömän lammen kohdalla. Sitten vain Anterinjokea seuraten Anterinmukkaan asti. Tuhti annos puuroa, kuivaliha ja aamukahvi kohensivat oloa, mutta eivät vieneet päänsärkyä. Se tuntui vain yltyvän. Heitin toisen särkytabletin suuhuni ja kulautin päälle kylmää Ahmaojan vettä.
Lähdin tallustelemaan tieuraa etelään jo ennen muita, sillä päänsäryn riuduttamana arvelin eteneväni tavallistakin hitaammin. Tien vieressä kulkeva sähkölinja hieman romutti erävaelluksen tunnelmaa. Rajavartijoiden mönkijät olivat kuvioineet tien hiekkapinnan renkaanjäljillä. Harrijärven jälkeen kapusin tien viereiselle töyräälle odottelemaan Ipeä ja vanhoja muuleja. Levitin makuualustani varvikkoon mäntyjen väliin ja napostelin kuivahedelmiä. Näin jo heti aamutuimaan olin saanut koettua yksitoikkoisen päivän kaikki keskeiset elementit: kävelyä tieuralla ja lepotauko… kävelyä tieuralla ja lepotauko… kävelyä tieuralla ja lepotauko… Tuota sykliä vain toistettaisiin, kunnes pääsisimme määränpäähän. Luvassa ei olisi edes kummoisia maisemia ihailtavaksi. Päänsäryn oheen oli ilmaantunut myös uusi vaiva. Rinkan lantiovyö oli alkanut painaa lonkkia kipeästi. Arvelin sen johtuvan kuitenkin vain siitä, että kroppa ei ollut vielä tottunut rinkan painoon.
Pitkän päivän ainoa maininnanarvoinen tapaus sattui, kun kohtasimme rajavartijat aamulla vähän ennen yhdeksää. Kaksi jykevää mönkijää lähestyi pohjoisesta eli ne kulkivat samaan suuntaan kuin mekin. Kotvan jutustelun jälkeen raihnaista vanhusta ovelasti näytellyt Kake kiipesi virnistellen toisen mönkijän takaistuimelle saadakseen kyydityksen Anterinmukan liepeille. Rajavartijat eivät varmaan aavistaneet, että olivat poimineet kyytiinsä porukan kovakuntoisimman ukon. Kaken kadottua pölypilveen jatkoimme taas ”kävelyä tieuralla ja lepotauko” -systeemiä.
Ja koko ajan päätäni jomotti ja särki ja vihloi. Kyse ei voinut olla vain iltakahvin puutteesta. En ollut mielestäni syönyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ehkä joku ulkomajoitukseen joutuneista Lapin Muuleista oli katkeroitunut hyvän nukkumapaikkani tähden ja pamauttanut halolla päähän nukkuessani? Kuljetin sormiani takaraivolta päälaelle ja ohimoille. Kallo vaikutti eheältä. En erottanut kuhmua tai mitään muutakaan epätavallisia. Oliko kyseessä aivokasvain tai migreeni? Jokin allerginen reaktio? Ehkä jomotus oli seurausta aivoverenvuodosta tai aivokalvontulehduksesta? Sairaanhoitajan opintojeni ansiosta liikaakin vaihtoehtoisia selityksiä päänsärylle putkahteli mieleeni. Purin hammasta ja yritin kävellä mahdollisimman tasaisesti. Äkkinäiset pään liikkeet tuntuivat provosoivan kipua.
Hirvaspäänpalon nuotiopaikalla pysähdyttiin lounastauolle. Sitten alkoi päivän nousuosuus. Helttamoroston ja Länsimmäisen Helttamoroston välissä ohitimme vedenjakajan. Samalla katosivat hyttyset. Ne tuntuivat jostain syystä viihtyvän paremmin vedenjakajan pohjoispuolella. En ollut tästä pahoillani. Pilvipeite oli aamun kuluessa ohentunut ja repeillyt paljastaen yhä enemmän sinistä taivaankantta. Saunaharjun jälkeen pysähdyimme levähtämään toviksi polun viereen rakennetulle laavulle. Tapsa viritti tulen nuotioon. Levitin makuualustani laavun puulattialle ja oikaisin pitkäkseni. Ipe kiskoi jo hirsiä viereisellä paikalla. Vain vanhat karaistuneet muulit jaksoivat hääräillä ja turista nuotion ympärillä. Tapsa keitti vettä kaakaota varten.
Siinä loikoillessani muistin kupeillani tuntuneen kivun. Se oli yltynyt päivän mittaan varsin ikäväksi. Tunnustelin lonkkiani ja tavoitin sormiini pienet muoviset lukot, joilla takinhelmaa saa tarvittaessa kiristettyä tiukemmalle. Juurikin nuo mötikät olivat ilmeisesti jääneet rinkan lantiovyön alle ja painaneet kipeästi lonkkaluita. Lainasin Hidin puukkoa ja leikkasin punaisen kuminauhan irti. Sitten katkaisin kuminauhasta vielä lyhyen pätkän ja solmin sen lenkiksi vyöni ympärille. Tällä tavoin sain taltutettua pitkänä lerppuneen vyönpään, joka oli taipuillut ja taittuillut hankalasti milloin mitenkin. Nakkasin suuhuni taas uuden ibuprofeenitabletin, sillä päänsärky ei ollut vieläkään loppunut, ja kellahdin takaisin laavunpohjalle.
Anterinmukkaan saavuimme neljän jälkeen. Mönkijäkyydillä miltei perille asti päässyt Kake oli lämmittänyt saunan valmiiksi. Se oli päivän paras uutinen. Hidin toisen jalan sisäsyrjään päkiän kohdalle oli kehittynyt mojova rakko. Tutkin sitä innoissani. Vihdoinkin hommia ensihoitajalle! Nestemollukka oli noin kahden euron kolikon kokoinen. Se ei ollut puhjennut eikä ollut edes kovin kipeä. Päätin peitellä sen rakkolaastarilla saunan jälkeen. Hyvässä lykyssä laastari kestäisi jalassa koko reissun ajan.
Koska Anterinmukan sauna on melko pieni, odottelin tuvan terassilla muistiinpanoja kirjoitellen, että vanhat muulit saivat saunottua. Sitten laskeuduin jyrkät portaat saunarantaan, riivin vaatteet yltäni ja kapusin lauteille. Ipe liittyi seuraan ja houkutteli pulahtamaan Anterinjokeen. Ilmoitin jokseenkin suorasanaisesti, ettei moinen kidutus ollut minua varten. En ollut aikaisemmillakaan Lapin Muulien retkillä polskinut hyisissä luonnonvesissä, enkä ollut nytkään aikeissa aloittaa sellaista harrastusta. Se ei ollut minua varten. Riittäisi hyvin, että peseydyn saunaan kannetulla vedellä. Asia loppuun käsitelty. Piste.
 |
| Kiviset portaat Anterinmukan saunarantaan |
Ipe ryhtyi pohdiskelemaan ääneen, että miten vanhat muulit suhtautuisivat siihen, jos yllättäen pulahtaisinkin jokeen. Kukaan ei takuulla odottaisi sellaista. Ipen mielestä olisi ollut hauska nähdä Kaken, Tapsan ja Hidin ilmeet sellaisen tempun jälkeen, etenkin kun olin jo vakiinnuttanut maineeni luonnonvesissä polskimisen antaumuksellisena välttelijänä. Mutta ei kiitos. Minulla ei ollut tarvetta ällistyttää ketään. Sitten Ipe nosti esiin henkisen kehityksen näkökulman, omien rajojen rikkomisen, epämukavuusalueelle menemisen ja muuta sellaista soopaa. Sekään ei kiinnostanut sillä haavaa. Opiskelun ja työharjoittelun tiimoilta joudun jatkuvasti epämukavuusalueelle. Lapin Muulien retkelle olin lähtenyt juurikin toipuakseni sellaisesta stressistä. ”Toisaalta”, Ipe tuumi käytännönläheisesti, ”joessa pulahtaminen olisi kätevä konsti huuhdella saippuat ja hiet pois saunomisen jälkeen.” Arvelin, että saunaan kannetuilla vesillä peseytyminen ja huuhtelu sujuvat paljon helpommin.
”No, ei väkisin”, Ipe sanoi ja laskeutui lauteilta. Ja sitten tuo kiero ja periksiantamaton tyyppi totesi vielä kuin ohimennen kylmän veden tekevän hyvää rasittuneille lihaksille. Hetken hiljaisuuden jälkeen pyysin kertomaan lisää. Sain tietää, että kylmävesihoito on yksi käytetyimpiä lihasten rasituksesta palautumista edistäviä menetelmiä, etenkin kestävyysurheilussa. Tämä viimein romahdutti puolustukseni. Olisi kertakaikkisen mukavaa, jos pitkästä kävelystä rasittuneet lihakseni eivät olisikaan seuraavana päivänä kovin kipeät.
Kipitin Ipen perässä Anterinjoen rantaan ja kahlasin suoraa päätä huppeluksiin hyisen kylmään veteen. Tuhat jäistä tikaria työntyi ruumiiseeni. En voinut hengittää, vaikka pääni oli vedenpinnan yläpuolella. Pyörrytti. Ja sitten yhtäkkiä kaikki jännitys ja kireys katosivat jäsenistäni. Hetken aikaa olin täydellisen rento ja elossa ja tietoinen kaikesta. Kun kömmin joesta takaisin saunaan, koko päivän vaivannut päänsärky oli kadonnut kuin taikaiskusta.
Päivälliseksi Tapsa loihti cous-cousilla ryyditettyä tofupataa. Ipe kävi koettamassa kalaonneaan alajuoksulla, mutta sai vain pari pientä tammukkaa, jotka pääsivät takaisin jokeen. Edellisistä reissuista poiketen Kakella ei ollutkaan pientä radiota mukanaan, joten iltauutiset jäivät kuuntelematta. Päivänpäätteeksi tuvalle ilmestyi vielä Heidi Turusta. Saunassa käytyään tuo kovakuntoinen neito lähti patikoimaan vielä Muorravaarakan suuntaan aikoen yöpyä teltassaan jossain Kaarreojan varressa. Tapsa löysi edellisenä vuonna pihvien paistamiseen käyttämämme ison laakean kiven ja kätki sen Kaken rinkkaan. Olimme liikuttavan yksimielisiä vakaumuksessamme, että mönkijän kyydissä matkustanut Kake oli taittanut reissun pisimmän päivätaipaleen aivan liian mukavasti ja helposti.
3. Päivä: Anterinmukka – Muorravaarakka. Edellisen illan hyytävän pulahduksen jälkeen kipeytynyt kurkkuni oli jo toipunut säikähdyksestään, kun havahduin hereille kuuden maissa. Siemailin Kaken keittämät aamukahvit ja mutustelin Cliff Bar White Chocolate Macadamia Nut -energiapatukan, joita oli koemielessä otettu mukaan pari laatikollista. Kertakaikkisen makoisa uusi tuttavuus! Palasin loikoilemaan makuupussiini. Ei ollut kiire mihinkään. Edessä olisi vain kymmenen kilometrin patikointi Muorravaarakkaan. Pihalta kantautui kiukkuinen mylvähdys ”Hidi Perkele!”. Kake oli löytänyt rinkastaan Tapsan kätkemän kivenmurikan.
Myöhemmin aamupuuroa lusikoidessani panin merkille lusikkahaarukkani erinomaisuuden. Se oli nyt ensimmäistä kertaa käytössäni eräretkellä. Se on appiukkovainaan jäämistöä ja kulkenut Lapin erämaissa ja kalavesillä jo ennen syntymääni. Lusikkahaarukan varteen on stanssattu ”Epilä”. Ruostumattomasta teräksestä valmistetun työkalun kuuppaosa on reilusti suurempi kuin tavallisessa lusikassa. Siihen mahtuu yhdellä kauhaisulla mahtava määrä murkinaa. Kuljetusasentoon taitettuna se mahtuu kätevästi rinkan lantiovyön taskuun. Auki käännettynä lusikkahaarukan haarukkapää muodostaa pitkän kahvan, joten lusikan ulottuvuus on erinomainen. Sillä on helppo kaapia viimeiset rippeet syvästäkin kattilasta. Samanlaisilla lusikkahaarukoilla suomalaiset korpisoturit tyhjensivät pakkinsa jo viime sotien aikaan.
Rinkat nostettiin selkään yhdeksän maissa. Päivästä näytti tulevan taas poutainen. Aamusella ei tuullut nimeksikään. Mäntyjen latvukset olivat jähmettyneet aloilleen. Vaivaiskoivujen lehdetkin olivat kuin kivettyneet liikkumattomiksi. Heinä ei havissut. Askelten rahina polulla ja vaatteiden kahina olivat ainoat erottamani äänet. Astelin oudon hiljaisen metsän läpi omalla luontaisella paikallani eli muulijonon viimeisenä.
Tuhdista aamupalasta huolimatta tunsin itseni voimattomaksi vain kappaleen matkaa käveltyäni. Löysin kuoritakin olkataskusta ikivanhan energiageelin. Sen ”parasta ennen” -päiväys oli mennyt jo aikaa sitten. Se oli vaellusreissusta toiseen kulkenut kuoritakin taskussa lähinnä siksi, etten ollut koskaan muistanut nakata sitä roskikseen. Repäisin pussin kaulan auki ja imaisin empien mustaherukan makuista siirappia suuhuni. Se oli tolkuttoman makeaa. Se ei kuitenkaan maistunut pilaantuneelle, joten tyhjensin pikkupussin muutamalla imaisulla. Tämän tankkauksen turvin jaksoin astella taukopaikalle, missä lysähdin kaatuneelle kelolle. Kaivoin rinkastani suklaapatukan ja mutustelin sen lopen uupuneena. Ilmeisesti en ollut vielä täysin toipunut edellisen päivän pitkästä taipaleesta ja sitä edeltäneestä liian lyhyestä yölevosta. Pöllökin oli hiljattain pitänyt taukoa samalla paikalla. Sammalvuoteella jalkojeni vieressäni lojui kaksi karvaista oksennuspalloa.
Toinen tauko pidettiin ”Pähkinäojalla”, joka on vähävetinen Kaarreojaan Anteripäältä laskeva puro. Se sijaitsee kutakuinkin Anterinmukan ja Muorravaarakan välisen polun puolivälissä. Pähkinäojan suojaisella rantatörmällä on mukava istuskella, keittää kaakaot ja mutustella pähkinöitä. Pähkinäojan taukopaikalla paistaa aina aurinko. Tälläkin kertaa lorvimme paikalla vajaan tunnin puron solinaa kuunnellen. Hento tuulenvire huojutti kellastuneita vaivaiskoivuja. Torkahdin toviksi.
Sitten alkoi pitkä nousu Muorravaarakan Purnuvaaralle. Olin taas jäänyt muista jälkeen, kun polun viereinen pensaikko kahahti. Käännähdin katsomaan ja ennätin juuri nähdä, miten yksinäinen riekko pinkoi pakoon. Tavoitin Ipen ja vanhat muulit vasta ylhäällä Tunturipankin toimistolla. Joku oli tallettanut pankkiin Savet Superclean -kosteuspyyhkeen ja kaksi laastaria. Näistä talletuksista ei ollut kuitenkaan tehty asianmukaisia kirjauksia pankin kirjanpitoon. Tunturipankin johtokunta kiittää tuntematonta hyväntekijää näistä lahjoista. Jatkossa olisi kuitenkin suotavaa, että lahjoitukset tehtäisiin käteisenä tai arvopapereina. Tarvittaessa Tunturipankki ottaa vastaan myös esimerkiksi kultaharkkoja, mutta tällaisesta talletuksesta on hyvä sopia etukäteen. Tunturipankin taloustilanne todettiin niin vakavaraiseksi, että YT-neuvotteluille ei ole näillä näkymin tarvetta.
Sitten alkoi työläs projekti. Vanha holvi kaivettiin esiin maanpovesta ja poistettiin käytöstä. Hain uuden jykevän kassalippaan rinkastani. Se on paksua terästä, harmaaksi maalattu ja painoi kuin synti. Se on valmistettu kestämään Lapin ankaria luonnonoloja. Valmistajan eli Jaakopin laskelmien mukaan esimerkiksi lämpötilanvaihtelujen tapahtuessa välillä -30⁰C ja +30⁰C, uuden kassalippaan pituuden pitäisi muuttua enintään 0,1 millimetriä. Leveyden ja korkeuden osalta koonvaihtelu on vielä tätäkin vähäisempää. Kun kaikki varallisuus oli pitkän uurastuksen jälkeen saatu siirrettyä uuteen kassalippaaseen, Tunturipankin johtokunnan puheenjohtaja tarjosi konjakit pankin juhlahuoneistossa. Sieltä avautui kaunis näkymä länteen Pirunportin suuntaan.
 |
| Näkymä Muorravaarakan Purnuvaaralta itään syyskuussa 2019 |
 |
| Muorravaarakan uusi roskis |
Muorravaarakkaan saavuimme puoli kahden tienoilla. Tupa oli tyhjillään ja vain yksi telttailija – joka myöhemmin esittäytyi Timoksi – oli majoittautunut sen läheisyyteen. Iltapäivän kuluessa lisää väkeä kuitenkin alkoi tupsahdella paikalle. Moni kantoi telttaa mukanaan. Telttamajoitus oli ollut myös oma aikomukseni tällä reissulla, mutta kokeilu oli siirtynyt vuodella eteenpäin. Kiskoin fleecen ylleni ja ihmettelin Ipeä, joka oli viihtynyt koko päivän shortseissa ja T-paidassa. Vain viimaisen Muorravaarakan Purnuvaaran laella tuo kuumaverinen muuli oli hetkeksi kiskonut ohuen takin ylleen. Mutta nyt kun lihakset eivät enää tuottaneet lämpöä, Ipekin joutui kiskomaan housut jalkaansa. Osaltaan tähän kannustivat toki myös Muorravaarakanjoen liepeillä pörräävät hyttyset.
Kaivoin repustani esiin juomarakon, jonka käyttöä olin opiskellut
heinäkuisella Ranskan retkellä. Nyt halusin kokeilla sen toimivuutta eräretkellä. Täytin juomarakon Muorravaarakanjoen vedellä ja sulloin sen sitten rinkkani sivutaskuun valmiiksi seuraavaa päivää varten. Hidi ryhtyi puuhaamaan päivällistä nuotiopaikalla. Naudan ulkofileepihvit olivat parahultaisesti sulaneet ja marinoituneet kolmen ensimmäisen vaelluspäivän aikana. Nyt ne olivat parhaimmillaan. Myös Ravintola Toscanan kokkien valmistama gorgonzola -kastike oli sulanut kylmälaukussa juuri sopivasti. Ipe kahlaili edestakaisin matalassa joenuomassa ja löysi laakean sileän kiven pihvien paistamista varten.
Kaadoin kastikkeen valurautaiseen paistinpannuun ja laitoin sen sitten lämpiämään nokisen ritilän päälle, juuri sopivan etäälle nuotion kuumuudesta. Hidi pudotti voinokareen tirisemään arinakivelle ja asetteli sitten kaksi pihviä paistumaan vierekkäin. Kake siirsi paistinpannun lähemmäksi tulta saadakseen sen lämpenemään nopeammin. Arvelin, että niin lähellä liekkejä kastike olisi vaarassa palaa pohjaan ja että hitaampi lämmitys olisi parempi. Siirsin paistinpannun etäämmälle liekeistä ja kävin sitten hakemassa lusikkahaarukkani rinkasta. Tällä välin Kake oli taas työntänyt paistinpannun liekkien nuoltavaksi. Tapsa saapui tuvalta kantaen mukanaan höyryävää riisikattilaa ja bambulautasia, mikä juuri sopivasti veti Kaken huomion puoleensa. Hivutin paistinpannun kauemmaksi liekeistä.
Lapin Muulien pihviateria osoittautui jälleen kerran vuoden kulinaariseksi kohokohdaksi. Liha oli täydellisen mureaa, riisi juuri sopivan kypsää ja kastikkeen aromit kohdillaan. Samaan aikaan nuotiolla hääräili myös turkulainen Juha meksikolaistyylisen iltapalansa kimpussa. Pitkänhuiskea miekkonen lämmäytti tortillan nuotion ritilällä, kasasi täytteeksi salaattia ja paistettua jauhelihaa, ja valutti niiden päälle salsakastiketta. Sitten vielä ropsaus sinihomejuustoa, kietaisu rullaksi ja herkku oli valmis nautittavaksi. Vaikka olin vasta saanut oman lautaseni tyhjäksi, Juhan ateriointia seuratessani tunsin itseni jälleen nälkäiseksi. Toinenkin iso burrito valmistui. Seurasin sivusilmällä ja vesi kielellä projektin etenemistä. Sitten Juha ilmoitti, ettei jaksaisikaan syödä kolmatta burritoa. Joku muu voisi sen syödä, jos vain sattuisi maistumaan. Ilmoittauduin siekailematta vapaaehtoiseksi. Jestas, että osasikin olla herkullista!
Kaksi käpylintua viipotti männystä toiseen ja pudotteli käpyjä maahan. Nuotiopaikka veti retkeilijöitä puoleensa. Muutamat pistäytyivät vain hetkeksi, toiset viipyivät pitempään. Raumalaiset Toni ja Ella paistoivat makkaraa. Sitten paikalle tupsahtivat myös Hannu ja Tomi, joihin olimme törmänneet neljä vuotta takaperin
Haltin reissulla. Vaihdettiin kuulumisia ja pohdittiin kartan ääressä seuraavan päivän reittivaihtoehtoja. Ilta pimeni. Istuskelin nuotiokatoksen penkillä ja seurasin katseellani liekkien tanssia. Hidi oli löytänyt jostain laudanpätkän ja pitkän ruosteisen naulan. Muutama isku kirveen hamaralla ja pöytätaso oli asennettu nuotiokatoksen laitaan. Laskin kuksani tyytyväisenä pienelle sivupöydälle. Tuo ilta Muorravaarakassa oli niitä harvinaisia hetkiä, jolloin kaikki sujuu kuin itsestään, maailmankaikkeus on tasapainossa ja ihmisillä hyvä tahto.
4. Päivä: Muorravaarakka – Luiro. Yö oli jälleen hikisen kuuma. Täysi tuvallinen nukkujia oli lämmittänyt varaustuvan tehokkaasti. Kömmin pihalle puoli seitsemän maissa. Tuvan lämpömittari näytti 12 astetta. Polttiaisetkin olivat jo heränneet. Nuo vain yhden millimetrin mittaiset kyttyräselkäiset pirulaiset ovat niin pieniä, että ne pääsevät tunkeutumaan sisätiloihin hyttysverkkojen läpi. Sisällä niistä tosin ei ole haittaa, sillä ne vain hengailevat ikkunalasien pinnoilla. Mutta ulkona polttiaiset ovat todellinen riesa. Ne mönkivät myös vaatteiden alle, missä ne puraisevat terävillä hampaillaan palan ihosta ja työntävät sitten imukärsänsä reikään. Polttava tunne aiheutuu siitä, kun polttiainen purskauttaa haavaan veren hyytymistä ehkäisevää ainetta. Polttiaiset voivat imeä verta myös veriaterian nauttineesta hyttysestä. Juurikin polttiaisten puremien varalta olin koko reissun ajan ottanut antihistamiini tabletin (Kestine 10 mg) kerran päivässä. Se hillitsee hyönteisten pistojen ja puremien aiheuttamaa kutinaa.
Kiskoin tuubihuivin kaulalta ylemmäksi niin, että vain silmät jäivät näkyviin huivin ja lippalakin alta. Nyt saatoin kohtuullisen rauhassa järjestellä tavaroita rinkkaan. Ensimmäistä kertaa reissun aikana taivas oli miltei pilvetön ja kesäisen sininen. Tuvan ovi narahti. Hidi ilmestyi pihalle ja valitteli päänsärkyä. Katselin ohi virtaavan Muorravaarakanjoen pintaa tyytyväisenä. Vettä oli niukasti. Joen yli olisi helppo kahlata… mutta sitten sanapari ”helppo ylitys” sai hälytyskellot soimaan päässäni. Neljä vuotta aikaisemmin
Haltin reissulla olin lähtenyt kahlaamaan Pitsusjoen yli mielessäni ajatus ”helposta ylityksestä” ja tuiskahtanut sitten nurin keskellä jokea. Onneksi en ollut tuolloin loukannut itseäni kiviin ja aineelliset vahingotkin olivat jääneet pieniksi. Mutta toista kertaa en sortuisi huolettomuuden ja ylimielisen itsevarmuuden syntiin virtaa ylittäessäni.
Sulloin kamerani vedenpitävään pakkauspussiin ja irrotin vaellussauvat rinkasta, missä ne olivat tähän asti roikkuneet toimettomina. Olin kertakaikkisen mielistynyt teleskooppirakenteisiin sauvoihin. Ne on helppo pakata rinkkaan silloin kun niille ei ole käyttöä. Niiden pituuden voi säätää portaattomasti kulloisenkin tarpeen mukaan. Nyt joenylitystä varten lukitsin sauvat niin pitkiksi, että niillä ulottui ottamaan tukea pohjasta ja kivistä kauempaakin. Sauvoille olisi käyttöä Muorravaarakanjoen ylittämisen jälkeenkin, sillä luvassa olisi reippaita nousuja ja laskuja. Tarkoitus olisi kiivetä Pirunportista Muulipäälle, kaartaa sitten korkeuskäyrää pitkin Ukselmapään ja Lumipään luoteissivuja pitkin Siliäselälle. Sitten vain laskeuduttaisiin Pälkkimäojalle, jonka tuntumassa kulkevaa polkua pitkin olisi helppo edetä Luirojärven tuvalle.
 |
| Nousu Pirunportille |
Muorravaarakanjoen yli päästiinkin miltei kenkiä kastelematta. Alkumatkalle joukon jatkoksi lyöttäytyi myös yksin Saariselällä retkeilevä Timo. Kahden ja puolen kilometrin loivan ylämäen jälkeen pysähdyimme levähtämään Pirunportin edustalle. Pistelin viimeisen Geisha -patukan poskeeni ja ihailin itään avautuvaa tunturimaisemaa. Aurinko lämmitti mukavasti. Kymmenen minuutin voimien keräämisen jälkeen heilautimme rinkat selkään ja marssimme Pirunporttiin. Se on rakkakivikkoinen kuru, jyrkkäreunainen viilto Ukselmapään kaakkoon laskevassa rinteessä. Se on myös keskeinen kulkuväylä Muorravaarakkaan Ukselmakurun ja Paratiisikurun suunnalta. Pirunportissa voi olla lunta pitkälle kesään ja talvella siellä on lumivyöryvaara. Katsellessani kurun jyrkillä rinteillä kohoavia kivenlohkareita ja pienempiä murikoita arvelin, että Pirunportissa tapahtui silloin tällöin myös maanvyörymiä. Joudutin askeleitani. Halusin päästä pois uhkaavan näköisestä paikasta mahdollisimman nopeasti. Puolikymmenen maissa ohitimme Pirunportin korkeimman kohdan. Timo jatkoi omaa vaellustaan Ukselmakurua pitkin, kun taas Lapin Muulit ryhtyivät kapuamaan ylös Ukselmakurun jyrkkää lännenpuoleista rinnettä.
 |
| Pirunportissa |
 |
| Pohjanketunlieko |
Vaaleansiniset kissankellot värittivät rinnettä. Kyseessä oli ilmeisesti niittykissankello tai lapinkissankello, sillä tunturikissankelloon törmää tyypillisimmin käsivarren erämaa-alueella. Laskeuduin polvilleni varvikkoon ja yritin napata valokuvan kauniista kukasta. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Ylhäällä rinteessä tuuli puuskittain. Aina välillä ilmavirrassa heiluva kukka kuitenkin jähmettyi liikkumattomaksi ja muutaman minuutin yrittämisen jälkeen onnistuin hankkeessani. Astelin vähän matkaa eteenpäin ja näin uuden kiintoisan kasvin. Rinteestä kohosi muutama pohjanketunliekokasvusto. Olin tavannut tämän erikoisennäköisen veijarin ensimmäisen kerran
kolme vuotta aikaisemmin Apujoukkojenvaaran laella. Laskeuduin taas polvieni varaan rinteeseen ja kaivoin kamerani esiin. Jämäkkä pohjanketunlieko oli paljon helpompi kuvauskohde kuin hentovartinen kissankello.
Kohottauduin taas jalkeille ja katselin ympärilleni. Mihin kaikki olivat menneet? Lapin Muulit olivat kadonneet kuin maan nielemänä. Reittisuunnitelma oli kuitenkin selvä, joten jatkoin loivaa nousua luoteeseen. Kotvan kuluttua saavuin harjanteelle, josta avautui hyvä näkymä kaikkiin ilmansuuntiin paitsi etelään, missä kohosi Urho Kekkosen kansallispuiston toiseksi korkein tunturi Ukselmapää (698 metriä). Pikainen tähystys selvitti tilanteen. Olin noussut liian ylös Ukselmapään pohjoisrinnettä. Kaukana alhaalla näin neljä ihmishahmoa, joita arvelin Lapin Muuleiksi. Tarkensin kameran pitkän putken etäiseen kohteeseen, painoin suljinta ja zoomasin ottamani kuvan niin suureksi kuin mahdollista. Lapin Muulithan ne siellä huitoivat käsiään. Olin selvästi tullut itsekin huomatuksi. Heilautin kättäni vastaukseksi, kaivoin eväsleivän rinkasta ja istahdin välipalalle.
Suunniteltu päivätaival olisi jo sellaisenaan kyllin pitkä, joten pitkä kävely alas ei houkuttanut. Siinä mielessä harharetkeni oli onnistunut, että olin nyt kutakuinkin reitillä, jota alhaalla näkyvä nelikko tulisi kulkemaan jonkin ajan kuluttua. Minun ei tarvitsisi kuin kököttää aloillani voidakseni liittyä taas Lapin Muulien karavaaniin. Toisaalta harhautumiseni liian ylös Ukselmapään rinteelle oli kauhistuttava erehdys. Alhaalla oleva nelikko suuntasi parhaillaan Ukselmakurun ja Paratiisikurun väliselle harjanteelle. Vuosi takaperin olin istuskellut Tapsan kanssa Vaulopään länsirinteellä ja huomiomme oli tuolloin kiinnittynyt kyseiseen harjanteeseen. Kun sillä ei ollut karttaa merkittyä nimeä, olimme keskenämme alkaneet kutsua sitä Muulipääksi. Myöhemmin myös muut Lapin Muulit olivat ihastuneet ajatukseen harjanteen nimeämisestä nimikkoeläimemme mukaan. Ja nyt tällä nimenomaisella päivämäärällä tarkoituksenamme oli ollut pitää juhlallinen kastetilaisuus ja nimenantojuhla.
Seurasin kameran pitkän putken avulla tapahtumien kehittymistä Muulipään tuntumassa. Kaksi hahmoa – Tapsa ja Hidi – jättivät rinkkansa Ukselmapään ja Muulipään väliseen satulaan, ja lähtivät etenemään kohti Muulipään korkeinta kohtaa. Kake ja Ipe jäivät ensin kotvaksi rinkkojen luo, mutta ryhtyivät sitten patikoimaan korkeuskäyrää pitkin lounaaseen eli kuta kuinkin suunnitellun reitin mukaisesti. Tällä välin Tapsa ja Hidi puuhasivat jotain kuumeisesti Muulipään korkeimman kohdan tuntumassa. Nostin rinkan selkääni ja laskeuduin alemmaksi rinteessä tavoittaakseni Kaken ja Ipen. Kummastelin miksi parivaljakko ei ollut osallistunut Muulipään vihkitilaisuuteen, vaikka oli ollut aivan tapahtumapaikan tuntumassa. ”Minä en perkele tyhjän takia kävele!”, Kake murahti. Ipe kohautti olkiaan.
 |
| Näkymä Muulipäältä Paratiisikuruun |
Jatkoimme kohti Lumipäätä. Sinänsä Lumipäälle kiipeämiselle ei ollut pakottavaa tarvetta. Arvelin kuitenkin, että sieltä käsin saisi hyvän yleisnäkymän lähitienoosta. Lisäksi kulkiessamme riittävän ylhäällä väistäisimme Lumipään ja Siliäselän välisen kivikon, joka kartan perusteella voisi olla varsin hankalakulkuinen. Samassa jänis viiletti ylös rinnettä ja katosi näkyvistä niin nopeasti, etten ennättänyt kaivaa kameraani esille. Lumipään länsirinteellä ohitimme kuolleen poronvasan. Se oli heittänyt henkensä ehkä pari viikkoa aikaisemmin. Veriset luut oli kaluttu lihattomiksi. Käänsimme askeleemme luoteeseen eli ryhdyimme patikoimaan pitkin helppokulkuisen Siliäselän lounaisen puoleista sivua. Tapsa ja Hidi olivat oikaisseet Lumipään luoteispuolelta, joten pian olimme taas yhdessä koko muulilauma. Lounastauolle pysähdyttiin Siliäselän huippujen välistä lounaaseen virtaavan vesiputouksen äärelle.
Nälkä olikin jo hirmuinen. Ryhdyin etsimään perunamuusijauhetta rinkastani. Samalla kuuntelin kertomusta siitä, miten Muulipään vihkiminen oli tapahtunut. Tapsa ja Hidi olivat kasanneet muutaman kiven harjanteen korkeimmalle kohdalle juhlallisuuksien keskipisteeksi. Oli pidetty asiaan kuuluvia juhlapuheita ja kohotettu maljoja. Kirosin mielessäni. Ikimuistoinen tilaisuus oli mennyt sivu suun enkä löytänyt pottumuusijauhetta mistään, vaikka se takuulla oli jossain rinkassani. Hidi kertoi, miten oli pirskottanut tilkkasen konjakkia Muulipään laelle samaan tapaan kuin uusi laiva kastetaan rikkomalla pullollinen hyvää samppanjaa sen kylkeen. Sitten oli otettu asiaankuuluva potretti.
 |
| Muulipään vihkitilaisuus |
Tässä vaiheessa tapahtumat olivat saaneet erikoisen käänteen. Koko tunturi oli vavahtanut niin, että kivikasan päällä nököttänyt konjakkipullo oli kaatunut kyljelleen. Jaloa juomaa oli pulpunnut maahan puolisen pulloa ennen kuin Tapsa oli ennättänyt sieppaamaan pullon kouraansa. Jälkikäteen Hidi arveli, että pullo olisi kaatunut tuulenpuuskan voimasta, mutta Tapsa piti kiinni tunturinjäristystulkinnastaan. Kumosin vimmoissani rinkkani sisällön varvikkoon. Muusijauhetta ei löytynyt. Sitten minulla välähti. Olin jo edellisenä iltana valmistautunut lounastaukoon siirtämällä perunamuusipussit muiden ruokien joukosta rinkan sivutaskuun. Ja sieltähän ne löytyivät. Kebabperunamuusin valmistumista odotellessa käytyjen keskustelujen myötä kirkastui hiljalleen käsitys siitä, että Muulipään vihkiminen oli onnistunut yli odotusten. Olihan itse tunturikin aktiivisesti osallistunut juhlallisuuksiin.
Vesiputouksen yläpuolella retkotti päivän toinen poronraato. Se makasi lähellä paikkaa, jossa olimme edellisenä vuonna nähneet riekkopoikueen. Nyt kuusi korppia riekkui juhla-aterian kimpussa. Onneksi poro ei ollut kuollessaan kaatunut vesiuomaan, jolloin se olisi pilannut hyvän juomaveden lähteen. Lounaan jälkeen Kake ja Ipe laskettelivat kärkijoukkona vesiputoukselta Pälkkimäojalle. Tapsa ja Hidi jäivät vielä tiskaamaan kattiloita, kun lähdin seuraamaan Lapin Muulien nestoria ja junioria. Jyrkimmästä laskusta selvittyäni kuulin edestäpäin outoa röhkivää ääntä. Astelin varovasti eteenpäin vaivaiskoivikon läpi kamera valmiina. Pensaikko kahahti ja sitten sarvipää hirvasporo jolkotti näkyviin. Se pysähtyi kuin poseeraamaan hetkeksi, öhkäisi pari kertaa ja jatkoi sitten matkaansa. Pälkkimäojan laavulla pidettiin tauko. Tapsa ja Hidi olivat taas oikaisseet ja olivat laavulla jo ennen minua. Seuraava levähdystauko pidettiin vajaan parin kilometrin päässä poromiesten kylässä.
Autioiden pikkumökkien välistä ilmestyi nuori mies rinkka selässään. Epävarman oloinen miekkonen kertoi olevansa saksalainen ja kotoisin Berliinin läheltä. Mies oli lähtenyt Luirolta ja suunnisti nyt Pälkkimäojan laavulle. Neuvoimme oikean suunnan. Neuvot olivatkin tarpeen, sillä saksalaisen kartta oli kehno. Se oli vain A4-kokoinen valokopio oikeasta kartasta, mittakaavaltaan ehkä luokkaa 1:150 000. Sellaisella kartalla on varsin hankala suunnistaa. Mies kertoi, että hänen vaelluskaverinsa osalta oli ”game over”. Ymmärsimme saksalainen englanninkielisestä selostuksesta, että hänen kumppaninsa oli saanut jonkinlaisen paniikkikohtauksen yöllä Luirolla ja aamulla hänet oli kuljetettu helikopterikyydillä maalikylille. Sitten germaani katosi Pälkkimäojan suuntaan.
Synkkiä pilviä oli kerääntynyt taivaalle päivän kuluessa. Alkoi ripsiä vettä. Pakkasin kameran rinkkaan, pingotin sadesuojan kantamuksen päälle ja kiskoin sadehousut jalkaan. Matkaa Luirolle olisi enää viitisen kilometriä eli noin puolentoista tunnin urakka. Sadevarusteiden käyttöönotto eräretkellä vaikuttaa samalla tavoin kuin sateenvarjon mukana kantaminen kaupunkioloissa. Sillä on voimakas sadetta ehkäisevä ja hillitsevä vaikutus. Niinpä tämäkin sade jäi vain viiden minuutin mittaiseksi kuuroksi. En viitsinyt ryhtyä riisumaan sadekamppeita, vaikka ne hiostivatkin melkoisesti. Illaksi olisi luvassa sekä kropan että alusvaatteiden pesumahdollisuus Luiron saunassa. Sokostinojalla täytin juomarakon raikkaalla vedellä, sillä muistin ettei Luirolla ollut hyvää juomavettä helposti saatavilla.
Luirojärven majoitusalueelle saavuimme neljän jälkeen. Polttiaisia oli tälläkin rannalla enemmän kuin olisin kaivannut. Kake ryhtyi valmistelemaan saunaa käyttökuntoon. Varaustuvan puolelle oli jo majoittunut pariskunta Kankaanpäästä. Myöhemmin paikalle ilmestyi myös turkulainen Matias isänsä kanssa ja muutakin väkeä. Valtasin mielipaikkani ylälaverin reunasta. Päivällisen jälkeen nuotiolla paistettiin räiskäleitä, jotka liekitettiin jo perinteiseen tapaan jalokahvilla. Paistinpannu kiersi kädestä käteen. Meksikolaisilla lätyillä Muorravaarakassa verrytellyt Juha osoittautui mestariksi myös suomalaisten lättyjen käsittelyssä. Ohukaiset kiepsahtivat ilmassa hallitun puolivoltin ja putosivat tarkasti pannulle. Pitkän kävelyurakan, tuhdin päivällisen ja kuumien löylyjen jälkeen uni tuli nopeasti. Iltayöstä joku pudotti metallisen juomapullonsa lattialle. Sen aikaansaama ääni kuulosti yön hiljaisuudessa pieneltä räjähdykseltä. Havahduin hetkeksi kuulostelemaan tilannetta, mutta nukahdin miltei heti uudelleen.
5. Päivä. Kalastusta ja laiskottelua Luirojärvellä. Kömmin tuvasta vilpoiselle pihalle hammasharja suupielestä lerppuen ja unihiekkaa silmistä hieroen. Joku kiskoi sikeitä terassilla penkin alla, vaikka sisälläkin olisi ollut tilaa. Ehkä tuvassa oli ollut penkin alle mönkineen mielestä liian lämmintä. Aamu oli valjennut pilvisenä. Taivaalta mätkähteli harvakseltaan suuria vesipisaroita. Olin mielissäni, ettei tänään tarvinnut laittautua taipaleelle. Miltei kaikki polttiaiset olivat kadonneet yön aikana. Siitäkin olin mielissäni. Olin nukkunut hyvin, vielä jokseenkin saunapuhdas ja tunsin nenässäni pohjoisen havumetsän tuoksun. Tuona aamuna elo maistui erinomaisen makoisalle.
Palasin varaustupaan, missä Tapsa puuhasi aamupalaa. Kahvi oli valmista. Puuro porisi liedellä kattilassa. Toisessa kattilassa oli tarkoitus valmistaa marjakeittoa, mutta joku oli polttanut pöperönsä pohjaan niin maan perusteellisesti. Tapsa rapsutti otsalampun valossa kattilan pohjaa. Se oli kauttaaltaan mustan karstan peitossa. Vieraskirjasta löytyi muutama kattilan surkeaa tilannetta päivittelevä kommentti. Keittovälinettä oli myös yritetty puhdistaa useampaan kertaan. Sitä oli liotettu ja kaavittu ilman mainittavaa tulosta. Kake – joka tietää ratkaisut ja konstit kaikkiin käytännön ongelmiin – sieppasi kattilan itselleen ja suunnisti saunarantaan. Vähän hiekkaa ja vettä kattilan pohjalle, muutama voimakas pyöräytys rystysillä ja selvän teki. Teräskattilan pohja kiilteli puhtautta säihkyvänä. Mustasta karstakerroksesta ei ollut jälkeäkään.
Aamupalan jälkeen käsillä oli totuuden hetki. Ipe oli luvannut pyydystää meille makoisan kala-aterian Luirojärvestä. Juuri kalastuksen mahdollistamiseksi olimme päättäneet yöpyä Luirolla kaksi yötä. Ipellä olisi nyt kokonainen päivä aikaa lunastaa lupauksensa. Seurasin mielenkiinnolla kalamiehen valmistautumista. Ainakin säätila olisi otollinen kalastusta ajatellen. Viileä ja sateinen keli lisää jossain määrin veden happipitoisuutta, mikä saa eväkkäät liikkeelle. Sitten sade loppui. Pilvet hälvenivät ja aurinko ilmestyi näkyviin. Ipe sieppasi virvelinsä, harppoi päättäväisin askelin Luirojärven rantaan ja katosi pohjoisen suuntaan. Kalamies halusi selvästi päästä loitolle leirialueen hälystä omaan rauhaansa.
 |
| Kalastus- ja lepopäivästä kehkeytyi varsin kaunis |
Aamupäivän kuluessa Luirojärven tuvissa yöpyneet retkeilijät poistuivat vähitellen omille teilleen. Käytin jouto-aikaa muistiinpanojen kirjoitteluun ja täydentämiseen eräretken ensimmäisten päivien osalta. Selailin tuvan vieraskirjaa. Tiskasin nostalgisesti muistellen omaa tiskariaikaani Lapin Muulien riveissä. Lakaisin varaustuvan lattian aikani kuluksi ja kömmin loikoilemaan ylälaverille. Heräsin päiväunilta kalastusverkkoja käsittelevään keskusteluun. Tunnistin Kaken äänen, mutta toisen puhujan ääni oli minulle vieras. Haukottelin ja kiskottelin. Kaasulieden suunnalta kuului astioiden kolahduksia. Verkkokalastajat pääsivät yksimielisyyteen siitä, että ahvenia kannattaa pyytää verkoilla, joiden silmäkoko on 38 tai 40. Silmäkoko 35 on jo aivan liian pieni, sillä sellaisesta verkosta ahvenia on tuskallisen työläs irrottaa.
Tein pienen kävelykierroksen leirialueella. Nuotiopaikan viereisellä aukiolla viiletti kolme västäräkkiä. Sytytin tulen nuotioon, hain liiteristä lisää pilkkeitä ja istahdin penkille seuraamaan västäräkkien touhuja. Ne pinkoivat tasamaalla sinne tänne minkä kintuistaan pääsivät, tekivät hassuja tasajalkahyppyjä ja pyrähtivät välillä lentoon. Näytti kuin niillä olisi ollut käynnissä jonkinlainen nopeatempoinen seurapeli. Päivän kuluessa uusia retkeilijöitä alkoi saapua Luirolle. Lättymestari Juha tutki nuotiopaikalla karttaa ja pohti seuraavan päivän suunnistuskuvioita. Toni ja Ella saapuivat Pälkkimäojan laavulta, missä olivat yöpyneet. He eivät kuitenkaan olleet tavanneet kehnolla kartalla suunnistanutta saksalaismiestä. Onneksi yöt eivät vielä olleet kovin viileitä.
 |
| BOING - BOING - BOING |
Musta englanninkääpiöterrieri Eki ja puoli-havannankoira Reino asettautuivat tuvan eteen tarkkailemaan tilannetta. Koirakaverukset olivat kotoisin Kontiolahdelta ja suhtautuivat vieraisiin ihmisiin hieman varautuneesti. Ekin ja Reinon emäntä Kaija kertoi, että ne suosivat telttamajoitusta ja kaivautuivat yöllä syvälle makuupusseihinsa. Sitten nuotiopaikalle ilmestyivät viitasaarelaiset Jere ja Iita. Iita oli iloinen ja luottavainen pohjanpystykorva, jolla oli karvanlähtöaika. Se kiipesi muutaman kerran syliini jättäen jälkeensä valtavasti valkeita karvoja. Nypin niitä fleecestäni vielä seuraavanakin päivänä.
 |
| Eki |
Neljän jälkeen Ipe palasi kalojen kera. Tuomisina oli viisi suurta ahventa ja kolme harria. Pienimmät saaliskalat olivat päässeet takaisin Luirojärveen kasvamaan pituutta. Kaksi isoa säynettä oli jäänyt rannalle lintujen ruoaksi. Ipe oli arvellut etteivät niin ruotoiset kalat olisi saavuttaneet suurta suosiota leirissä, vaikka savustettuina niistä olisikin saanut makoisia. Kake fileerasi kalat ammattimiehen ottein. Tapsa kipaisi rinkasta paistinpannun ja voipaketin. Kohta fisut tirisivät pannussa ja niiden tuoksu levisi nuotiopaikalle. Ipe koputteli kokonaiset pippurit ja isot merisuolarakeet hienommiksi ja ripotteli niitä fileiden päälle.
Saaliista riitti syötävää koko seurueelle. Ällistelin Kaken kalankäsittelytaitoa. En löytänyt omasta annoksestani yhtään ruotoa. Aterioidessaan Ipe kertoili retkensä vaiheista. Hän oli säästänyt yhden oluen Luirojärvelle asti ja siemaillut sen virvelöinnin lomassa. Eväänä oli ollut myös yksi paksu sikari. Sitä oli ollut mukava silloin tällöin tuprutella rantakivellä istuskellen. Mutta ennen kaikkea kalastusretki oli ollut erinomainen luontoelämys. Juuri tällaisten kokemusten toivossa Ipe oli Lapin Muulien matkaan lähtenyt. Parasta eräretkeilyä oli kuulemma sellainen, mihin liittyi erämaan antimien hyödyntäminen, esimerkiksi kalastuksen muodossa. Kalastuksessa itsessäänkin on outoa tenhovoimaa. Kaloja narratessa työasiat unohtuvat ja mieli tyyntyy. Vieheen heittämisessä veteen on jotain kiehtovaa. Nappaako kala syötin vai ei?
Viereisen männyn oksalle lehahti kuukkeli. Kake arveli, että se saattaisi käydä nappaamassa makupalan kädestä ja varisti muutaman pähkinän kouraansa. Kuukkeli lennähti toiseen puuhun ja katseli kiinnostuneena suoraksi ojennettua käsivartta. Otin kameran valmiiksi ja ennätin juuri tarkentaa pähkinöihin, kun kuukkeli rohkaisi mielensä. Se laskeutui Kaken kämmenelle, sieppasi pähkinän nokkaansa ja lehahti takaisin männyn oksalle. Arvelin painaneeni kameran suljinta juuri oikeaan aikaan. Avasin kuvan kameran näytölle ja …tyrmistyin. Olin napannut erinomaisen kuvan kuukkelin takapuolesta. Lintu pyllisti suoraan kameralle. Toisesta suunnasta kamerallaan tähdännyt Tapsa sentään sai hyvän kuvan kuukkelista.
 |
| Sylikoira Iita iltanuotiolla |
Kaksi kansallispuiston huoltomiestä jyryytti paikalla isoilla mönkijöillä. Ilta hämärtyi. Vanhat muulit ja Ipe kävivät saunomassa. Lepopäivän päätteeksi oli vielä tarjolla yksi riemastuttava kokemus. Kun myöhemmin illalla kömmin ylälaverille vakavassa nukkumistarkoituksessa, ei hommasta tullutkaan mitään. Ylälaverin toiselle laidalle oli nukahtanut eräänlainen kuorsaustaiteilija. Ensin kuului aina ”haaagh” ja sitten perään ”haaah”. Nämä kaksi äännettä toistuivat säännöllisin välein. Ne eivät sinänsä olleet niin äänekkäitä, että olisivat häirinneet nukahtamista tai nukkumista. Äänet kuulostivat pikemminkin kuiskauksilta tai huokauksilta kuin tavalliselta kuorsauksen rohinalta. Mutta jostain syystä tuo erikoinen kuorsaus kuulosti korvissani poskettoman hullunkuriselta. Jouduin tekemään kaikkeni, jotten olisi alkanut nauraa ääneen. Performanssi kesti vartin verran ja päättyi vasta taiteilijan vaihtaessa nukkuma-asentoaan.
6. Päivä: Luiro – Suomunruoktu. Heräsin kuudelta Kaken ”Pojat kahville” -kuiskaukseen. Aikainen herätys olikin tarpeen, sillä edessä oli pitkä, yli 20 kilometrin päivätaival Suomunruoktulle. Mutustelin pari keksiä kahvin kanssa, truuttasin viimeiset hunajat puuron päälle ja lusikoin oman osuuteni suoraan kattilasta. Kömmin pihalle pakkaamaan rinkkaa. Ripsi vettä, vaikka sääennusteen mukaan luvassa oli ollut poutapäivä. Ilmassa oli syksyn tuntua lämpimien päivien jälkeen. Irrotin lahkeet katkolahjehousuistani ja kiskoin sadehousut jalkaan. Imaisin kylmää raikasta vettä juomarakosta. Olin siihen erittäin tyytyväinen. Rakkoon mahtui pari litraa nestettä ja tyhjänä se ei paljoa painanut.
Polulle päästin puoli kahdeksan jälkeen. Sade loppui. Ylitimme matalan Luusuanvaaran ja pysähdyimme levähtämään Ampuojan varteen. Hidi tarjoili ilmakuivattua vasikanpaistia. Suoraan edessämme lännessä kohosivat Kivikkoiset Ampupäät. Pilvipeite alkoi repeillä. Aurinko tuli näkyviin. Ohitimme Ampupäät ja laskeuduimme Tuiskukuruun kymmenen maissa. Joku oli unohtanut Tuiskukurun varaustupaan Tunturivaeltajan luonto-oppaan. Laminoituun ja kokoon taiteltavaan läpyskään oli koottu Lapin yleisimpiä lintuja ja kasveja. Nisäkkäistä mukaan oli mahtunut vain ahma, naali ja tunturisopuli. Höristin korviani. Jostain kantautui moottorin ääntä. Pian Tuiskukurun tuvan pihalle ajoi kaksi mönkijää. Luirolta tutut kansallispuiston huoltomiehet pysähtyivät hetkeksi vaihtamaan kuulumisia.
 |
| Tuiskukurun autio- ja varaustupa |
Kummastelin pihalla törröttävää punavalkoista keppiä ja astelin lähemmäksi. Siihen kiinnitetyssä kyltissä luki ”Pelastushelikopterin laskeutumispaikka”. Sitä ollut merkitty karttaan. Tapsa ilmoitti, että ruoka olisi valmista. Pistelin poskeeni pinaattipastan, kirjoittelin muistiinpanoja reissun vaiheista ja oikaisin hetkeksi varaustuvan patjalle. Sitten matka jatkui helppokulkuista mönkijäuraa suoraan länteen. Pikkutuntureiden eteläpuolisella suolla porotokka tölväsi polun poikki. Seuraavaksi törmäsimme kahdeksan riekon poikueeseen. Peräpohjolan maakuntalinnut olivat vielä ruskeankirjavissa kesäpuvuissaan. Ne olivat löytäneet hyvän mustikka-apajan polun vierestä, mutta kipittivät nyt vauhdilla kauemmaksi.
Vintilätunturin eteläpuolella törmäsimme erikoiseen näkyyn. Polun vieressä kökötti puinen puistonpenkki. Se oli uusi ja jykevä ja sille oli mukava istua hetkeksi lepuuttamaan jalkoja. Mutta penkki tuntui olevan väärässä paikassa. Se pisti silmään kuin mummo diskossa. Istumapaikalta avautui kuitenkin kaunis avara maisema mäntyjä ja vaivaiskoivuja kasvavaan Kopsusjokilaaksoon. Nattaset kohosivat peninkulman päässä lounaassa. Vaatimattomasta alusta huolimatta päivästä oli tullut kaunis. Aurinko paistoi jo enimmän osan ajasta. Poutapilviä näkyi vielä taivaalla, mutta ne hupenivat nopeasti.
Maasto kohosi Vintilätunturin länsipuolelle asti. Sitten alkoi 3,5 kilometrin laskeutuminen Suomujoelle. Polku jatkui aluksi loivana ja helppokulkuisena, muuttui sitten jyrkemmäksi ja paikoin niin kivikkoiseksi, että askelten paikat täytyi katsoa huolella. Otin kävelysauvat käyttöön. Pohjoiseen viettävässä rinteessä kasvoi jykeviä mäntyjä. Ipe ja vanhat muulit kipittivät kaukana edelläni, mutta en joutunut kävelemään yksin. Utelias kuukkeli piti seuraa melkein koko pitkän alamäen ajan. Se lensi edelläni puusta puuhun, laskeutui välillä kannonnokkaan tai varvikkoon, ja tarkkaili herkeämättä kulkuani. Ehkä se oli saanut kuukkelikoulussa kotitehtäväkseen ihmisten havainnoinnin. Tai sitten se odotti, että heittäisin sille leipäpalan tai pähkinöitä. Tuotin seuralaiselleni pahan pettymyksen ja otin esiin vain kamerani.
Oli ollut puhetta, että Aitaojan nuotiopaikalla levähdettäisiin ennen päivätaipaleen viimeistä reilun parin kilometrin mittaista osuutta. Tauolle alkoikin jo olla tarvetta. Puhti oli poissa. Askeleeni olivat käyneet lyhyiksi. Jalat olivat väsyneet ja alkoi olla nälkäkin. Aitaojan nuotiopaikan näkeminen ilahdutti uupunutta mieltäni. Ipe ja vanhat muulit olivat saapuneet paikalle jo aikaa sitten. Laahustin viimeiset metrit, laskin rinkkani maahan ja lysähdin tyytyväisenä penkille. Samassa Kake ponnahti jalkeille pirteänä kuin peipponen ja lausahti: ”Joo pojat, eiköhän jatketa matkaa”. Himputti! Täytin juomarakon Suomujoen raikkaalla vedellä ja kampesin rinkan takaisin selkääni. Lepotauko oli kestänyt puolisen minuuttia.
Polku jatkui harvassa mäntymetsässä Suomujoen itärantaa seuraillen. Joka puolella näkyi kelohonkia. Osa niistä retkotti maassa pitkin pituuttaan, osa törrötti vielä pystyssä. Moni kelottunut petäjä oli jäänyt eräänlaiseen välitilaan. Ne eivät enää jaksaneet pysyä pystyssä omin voimin, mutta eivät olleet vielä kaatuneet maahankaan. Ne olivat tarranneet kiinni viereisistä puista uhmaten maan vetovoimaa viimeiseen asti. Muutamat konkeloiksi jääneet kelot ja elävät männyt olivat kietoneet oksansa tiukasti toistensa ympärille. Ne huojuivat sylikkäin hiljaa tuulessa. Toisiaan vasten hankaavista rungoista lähti narisevaa ja natisevaa ääntä, aivan kuin puut olisivat laulaneet omalla muinaisella kielellään. Ne tanssivat ikihonkien hidasta kuolontanssia.
Suomunruoktulle saavuin viimein neljän maissa, tapani mukaan muulilauman peränpitäjänä. Autiotuvan puolelle oli jo majoittunut kolme muoria. Telttansa vähän matkan päähän pystyttäneellä tšekkiläisellä pariskunnalla oli matkassaan valkoruskea koira, jota arvelin border collieksi. Nakkasin makuupussini ylälaverille nukkumapaikan valtauksen merkiksi ja astelin lopen uupuneena nuotiopaikalle. Tšekkien koira jolkotti luokseni. Se töytäisi koivuhalkoa kuonollaan, heilutti häntäänsä ja haukahti merkitsevästi. Viskasin halon niin kauas kuin jaksoin. Koira paineli sen perään, sieppasi halon leukoihinsa ja palasi luokseni. Nakkasin kapulan uudestaan huitsin kuikkalaan. Ja sitten sama uudestaan ja uudestaan. Tätä puuhaa jatkui vartin verran, sitten karvaturri kyllästyi leikkiin ja ryhtyi järsimään halkoa.
Hidikin ilmestyi nuotiopaikalle ja lisäsi muutaman halon hiipuvaan tuleen. Kummastelimme uutta nuotiokonseptia. Jyhkeä valurautainen häkkyrä seisoi betonilaatalla. Tulipesä oli kohotettu arinan avulla kyynärän verran maanpinnan yläpuolelle. Korkeat reunat ympäröivät liekkejä niin, että nuotion lämmittävä vaikutus suuntautui enimmäkseen ylöspäin. Hyvää uudessa designissa oli ruoanvalmistusta helpottava ritilä. Ehkä pienehkö tulipesä myös jossain määrin hillitsee polttopuiden kulutusta. Hidi oli oikeastaan ollut matkalla iltapesulle, mutta nuotiopaikka oli houkutellut tekemään ylimääräisen mutkan.
Siemailimme Hidin konjakkia ja katselimme liekkien loimotusta tulipesässä. Pitkä päivätaival tuntui jäsenissä. Jyrkän rantatörmän takaa kuuluvat äänet palauttivat Hidin aikaan ja paikkaan. Tapsa ja Ipe tolskasivat jokirannassa pesupuuhissa. Hidi kysyi voisiko jättää konjakkipullonsa nuotiopaikalle. Lupasin istuskella nuotiolla vielä tovin ja vartioida jaloa juomaa tunnollisesti. Hidin poistuttua kaadoin konjakkipullosta kuksaani vain kohtuulliseksi arvioimani vartijan palkkion ja ryhdyin sitten kirjaamaan päivän tapahtumia muistivihkooni.
Kake kurkisti tuvan ovesta, heilutteli ämpäriä kädessään ja pyysi hakemaan talousvettä Suomujoesta. Muistin pitämättä jääneen levähdystauon Aitaojan nuotiopaikalla ja kuulin kostonhimoisen paholaisen kuiskuttelevan korvaani. Vastasin Kakelle, että vartioin parhaillaan Hidin konjakkia, joten en missään tapauksessa voisi lähteä hakemaan vettä. Hetken kuluttua Kake pyyhälsi jokirantaan sandaalit läpsyen. ”Perkeleen pikkumuuli ei voinut hakea vettä, kun sen piti vartioida Hidin konjakkia. Mun puolesta se saa vartioida vaikka koko yön.” Iltayöstä Suomunruoktulle saapui vielä neljä nuorta neitoa Seinäjoelta. Fysioterapeuttiopiskelijat ryhtyivät teltanpystytykseen otsalamppujen valossa. Kaikilla oli kuulemma mahtavat rakot jaloissaan.
 |
| Suomunruoktun varaustupa oli siistissa kunnossa |
7. Päivä: Suomunruoktu – Kiilopää. Kake keitti aamukahvit jälleen ennen sianpieremää. Raotin silmiäni ja tarkistin ajan rannekellosta – vasta vähän yli viisi. Tällä kertaa syy aikaiseen herätykseen ei ollut pitkä päivätaival, vaan vaellusretken viimeiseen kävelypäivään liittyvä erityinen tunnelma. Tässä vaiheessa reissua sivistyksen pariin palaaminen tuntui jo kertakaikkisen innostavalta ja viehättävältä ajatukselta. Kaipasin jääkaappia, juoksevaa vettä ja muita maalikylien mukavuuksia. Varhaisen liikkeellelähdön lisäksi odotettavissa oli myös rivakkaa patikointia. Kävelykunto oli nyt huipussaan kropan totuttua rääkkiin. Vakaat askelten paikat löytyivät maastossa jo vaistonvaraisesti. Lisäksi rinkka oli keventynyt mukavasti eväiden kadottua nälkäisten Lapin Muulien suihin.
Kömmin pihalle aamupesulle. Maisema oli verhoutunut sumuvaippaan. Pikkuruiset ilmassa leijuvat vesipartikkelit hohtivat valkoisina otsalampun valokeilassa. Kosteaa ilmaa oli mukava hengittää. Palasin tupaan, missä oli jo käynnistynyt kuumeinen hyörinä. Viimeisellä aamupalalla kaikki keksit ja patukat olivat vapaata riistaa. Kastoin kaurakeksin mustaan kahviin, joka osoittautui verrattoman väkeväksi. Kake oli nakannut kahvipannuun kaikki loput pannukahvijauheet. Tapsa sulloi makuupussia pakkauspussiin ja Hidi kääri makuualustaansa tiukaksi rullaksi. Kake haukkasi välipalapatukkaa ja tuumi, että ”Köyhtyä saa, muttei laihtua”. Otin neuvosta vaarin ja levitin loput margariinit leivälle. Sitten ruisleipäsiivujen väliin vielä loput juustot ja kylmäsavuporosiivut, ja tuhti eväs oli valmis.
Sitten vain vipinää virsuihin. Viimeinen päivätaival aloitettiin vähän ennen seitsemää Suomujoen ylityksellä. Vettä oli jokiuomassa niin vähän, ettei kenkiä tarvinnut riisua. Ipe ja vanhat muulit katosivat näkyvistä melkein saman tien, kun jäin valokuvaamaan punaista haavanlehteä. Tavoitin muut vasta polkujen risteyksessä 4,4 kilometrin kohdalla. Ipe kertoi pohjelihaksensa kipeytyneen edellisen päivän pitkällä taipaleella. Yhden yön mittainen lepo ei ollut riittänyt toipumiseen, sillä pohjetta oli taas alkanut särkeä. Pistelin eväsleivän poskeeni laskematta rinkkaa selästä. Patikointi helppokulkuisella polulla oli mukavasti vetreyttänyt lihakset ja arvelin jaksavani Kiilopäälle ilman taukojakin. Seuraavaksi edessä olisi kolmen kilometrin nousu Niilanpään etelään kurkottavalle harjanteelle. Säädin kävelysauvat hieman pitemmiksi, jotta niistä olisi enemmän hyötyä ylämäessä.
Seisoskelu polkujen risteyksessä kesti 7 minuuttia ja 53 sekuntia, sitten alkoi viimeinen ponnistus. Pikkukivet sinkoilivat ilmaan vaelluskenkien takoessa polku-uraa. Lykin sauvoilla tasatyönnöin saadakseni lisää vauhtia. Selkäni takaa kuulin Kaken huudahtavan ”Pikkumuuli laittoi kuutosvaihteelle ja meillä on vain viisi!” Mutta joku toinenkin oli lähtenyt taukopaikalta kuutosvaihteella. Kake se ei ollut, sillä huudahdus oli kajahtanut etäämpää kuin selkäni takaa nyt kuuluva kivien ratina ja kävelysauvojen teräspiikkien rytmikäs kilke. Hidi ja Tapsa eivät olleet niin kilpailuhenkisiä, että olisivat lähteneet tähän leikkiin. Kivisessä rinteessä en voinut vilkaista taakseni, sillä kaikki huomio täytyi kohdentaa askelten ja sauvojen sijoitteluun. Päättelin, ettei perääni lähtenyt voinut olla kukaan muu kuin Ipe, Lapin Muulien uusi tiskari.
Loikkasin sauvojen varassa pienen montun yli ja vilkaisin eteenpäin. Ylämäki vaikutti loppumattoman pitkältä. Alkoi tulla kuuma. En kuitenkaan voinut pysähtyä vähentämään vaatetusta, sillä olisin auttamattomasti menettänyt kärkipaikan. Hikipisaroita tirisi lippalakin reunan alta ja valui otsalle ja kaulalle. Ipe ei ollut antanut tuumaakaan periksi, vaikka olin kiristänyt vauhdin äärimmilleen. Saman ilmiön olin havainnut myös sulkapalloa pelatessa. Ipe ei antanut yhtään pistettä ilmaiseksi ja pelasi aina voittaakseen. Sitten muistin, miten taukopaikalla polkujen risteyksessä Ipe oli kertonut pohjevaivastaan. Lapin Muulien uusi tiskari ei antaisi periksi kilpakävelyssä, vaikka pohjelihas paukahtaisi poikki. Hiljensin normaaliin kävelyvauhtiin ja jatkoimme patikointia rinnakkain.
Tuuli kuljetti aamusumun rippeitä. Näytti siltä kuin kalvakat haamut olisivat vaeltaneet Terävänkivenpään rinteillä. Sitten auringonsäteet puhkaisivat harmauden, utu hälveni ja loppumatkan patikoimme päivänpaisteessa. Kiilopäälle saavuimme puoli kymmeneltä. Olimme taivaltaneet Suomunruoktulta Kiilopäälle melkoista pikamarssia, keskinopeudeksi tuli tasan viisi kilometriä tunnissa. Kotvan kuluttua istuimme jo hikisinä ja uupuneina Kiilopään ravintolan terassilla olutkolpakot kourassa. Vanhat muulit ilmestyivät paikalle puolen tunnin kuluttua. Konkarit olivat pitäneet lepotauon Niilanpään nuotiopaikalla. Kun Tapsa vähän myöhemmin kävi palauttamassa varaustupien avaimen
Kiehiseen, Luirojärven saksalaisten kohtalo selvisi. Helikopterilla haettu mies oli ilmeisesti saanut lämpöhalvauksen. Poromiesten kylästä Pälkkimäojan laavulle kehnon kartan kera suunnistanut saksalainenkin oli selvinnyt takaisin ihmisten ilmoille.
Lapin Muulien vaellusretket:
