Avohoidossa tuulettumassa 2024

Ensimmäinen avohoitojakso vuotta aiemmin oli ollut siinä määrin sielua ja soomaa virkistävä elämys, että liikkeellä oltiin taas samalla porukalla. Alustavan kliinisen kokemuksen perusteella tehohoidon, lastensuojelun ja mielenterveyshoidon yhdistelmä tuottaa viljalti epätodennäköisiä tilanteita sekä pitkäkestoiseen muistiin syöpyviä vaikutelmia ja kohtaamisia. Nyt alkavalla toisella avohoitojaksolla olisi jälleen luvassa patikointia Koilliskairassa avoimin mielin avoimen taivaan alla. Kolmantena retkipäivänä myös maasto muuttuisi avoimeksi, sillä silloin olisi tavoitteena kulkea Sokostin massiivin yli. Avoimet suhteet sen sijaan eivät olisi ohjelmassa.

Saariselän Nesteellä syötiin tuhti lounas. Olin unohtanut kartan kotiin, joten pistäydyin ostamassa uuden viereisestä K-marketista. Jos kaikki sujuisi hyvin, karttaa ei edes tarvittaisi, sillä kännykän maastokarttasovellus on osoittautunut erinomaisen käyttökelpoiseksi suunnistamisen apuvälineeksi. Pelkän GPS-navigoinnin varassa ei Kekkosen puistossa kuitenkaan kannata retkeillä, sillä itärajan tuntumassa GPS-paikannuksen tarkkuus on toisinaan kehno. Häiriöiden määrä on moninkertaistunut sen jälkeen kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja sitä on esiintynyt erityisesti Naton sotaharjoitusten aikaan. Murmanskin Severomorsissa toimii Venäjän Pohjoisen laivaston elektronisen sodankäynnin keskus, joka ylettyy härkkimään GPS-signaaleja miltei koko Lapin alueella.

13 kilometriä Saariselän pohjoispuolella käännyimme Anninkadulle, joka reilun kahden peninkulman mittaisena lienee Suomen pisin katu, vaikka todellisuudessa onkin vain kuoppainen soratie. Suurin osa ajomatkasta Aittajärvelle taittui rivakasti. Sitten tavoitimme hitaasti etenevän pikkuauton ja viimeiset kilometrit parkkipaikalle ajeltiin verenpainetta nostattavan verkkaisesti. Kiesistä ulos kömpiessä aurinko paistoi niin lämpimästi, että oli vaikea uskoa elokuun vaihtuvan syyskuuksi vain muutaman päivän kuluttua. Sorapohjainen parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja. Saariselän selkosille suuntaavia ja sieltä palaavia retkeilijöitä hääräili rinkkojensa parissa.

1. Kävelypäivä: Aittajärveltä Suomu- ja Muorravaarakanjokia seuraten Jyrkkävaaraan. Ripustin vaelluskengät rinkkaani ja vilkaisin joelle, missä Marjatta ja Pauliina jo loiskivat kohti vastarantaa. Vedenpinta Aittajärven kahlaamossa näytti olevan edellisvuotta alempana ja yltävän vain polviin asti. Heilautin rinkan selkääni ja astuin veteen. Vaikka kavahdan kylmiä vesiä uimistarkoituksessa, jostain syystä kahlaaminen luonnistuu ja tuntuu vain virkistävältä. Anninkadulla hidastellut autoilija oli nyt saanut vauhdin päälle ja räpiköi Pauliinan ohi vettä roiskien. Tuumin, että kun autolla hidastelu ja joessa kiihdyttely huomioidaan kokonaisuutena, tilannenopeuden keskiarvo muodostuu jokseenkin asialliseksi. Samasta kohtaa Suomujoen yli kahlasi ylikiiminkiläinen sissipäällikkö Pekka Vesainen hurjine talonpoikineen Kantalahteen suuntautuneella ryöstö- ja hävitysretkellään vuonna 1589 ja Kalevalan ja Kantelettaren koonnut Elias Lönnrot 1800-luvun puolivälissä.

Suomujoki saa alkunsa Raututuntureiden, Niilanpään ja Kopsusselän puroista ja paisuu välillä laajemmiksi vesialueiksi kuten Lankojärvi, Aittajärvi ja Suomujärvet. Hopeakylkinen kala, ehkä harjus, sujahti ohitseni. Kirkasvetisessä Suomujoessa polskii myös siikoja ja haukia. Suomujoen taimenkanta on viimeisiä luonnonvaraiseen lisääntymiseen perustuvia järvivaelteisia taimenkantoja Suomessa. Taimenet lihovat kesällä Venäjän puolella Ylä-Tuuloman tekoaltaalla ja palaavat syksyisin kutemaan Tuulomajoen vesistöalueen sorapohjaisiin latvajokiin. Punnersin itseni sauvojen avulla jyrkän rantatörmän päälle, missä Marjatta ja Pauliina jo kuivasivat jalkojaan. Pauliina rallatti “Sielutonna en voi lentää, vanki olen maan…” ja kertoi varpusesta, jonka riikinkukko oli tappanut Korkeasaaressa. Sielu oli erkaantunut pikkulinnusta vauhdikkaasti.

Maasto Suomujoen etelärannalla oli helppokulkuista ja miellyttävää. Pauliina oli edellisvuoden tapaan liikkeellä ohutpohjakengillä ja ihmettelin taas vaivattomuutta, jolla tuo vanha partiolainen eteni yli kivien ja juurakoiden raskas rinkka selässään. Polku seuraili joen reittiä läpi harvan mäntymetsän. Naavaa riippui oksilta tuuheina tupsuina. Siellä täällä näkyi maahan rojahtaneita kelohonkia ja konkelot natisivat tuulen huojuttaessa niitä eläviä puita vasten. Polun varressa kasvoi puolukoita ja variksenmarjoja sekä erinomaisen pulleita juolukoita.

Ensimmäisellä nuotiopaikalla kuljaili yksinäinen mies, kertoi lähteneensä matkaan viikkoa aiemmin Kemihaarasta. Yksinäinen poro tolskasi rannassa ja samassa uusi värssy purkautui Pauliinan suusta: “Varrella virran, kelluu poro valkoinen, varrella virran…”. Reilun kolmen kilometrin päässä pysähdyimme kahvittelemaan niemennokkaan rakennetulle nuotiopaikalle. Marjatta sekoitti kahviaan niin pontevasti, että muovinen lusikka-haarukka napsahti poikki.

Vähän myöhemmin matkan taas jatkuttua polulla kimalteli jotain valkeaa, jonka kumarruin poimimaan hyppysiini. Se ei ollutkaan kivi, vaan pala jokihelmisimpukan (Margaritifera margaritifera) eli raakun kuoresta. Suomujoki laskee Luttoon, joka on tunnettu raakkujoki ja jonne oli löytöpaikasta vajaa peninkulma. Ilmeisesti raakkuja elää vielä myös Suomujoen Lotjanankoskessa, joka on vanha helmenpyyntipaikka. Lapuanliikkeen nokkamies, Talvisodan mottitaisteluiden kehittäjä ja Mannerheimin inhokki, jääkärikenraali K.M.Wallenius kahlaili Lotjanankoskessa monena kesänä 1920-luvulla helmien toivossa. Helmenpyynti jatkui vielä sotien jälkeen Lutolla ja sen latvavesillä, kunnes toiminta kiellettiin lailla vuonna 1955.

Jokihelmisimpukat luokitellaan nykyisin erittäin uhanalaisiksi ja esimerkiksi Luton raakkupopulaatio ei ole enää lisääntynyt omatoimisesti 60 vuoteen. Rauhoitettuun raakkuun ei saa kajota ja kalastajien on varottava astumasta raakkujen päälle. Löytämäni kuorenkappale saattoi olla jäänne esimerkiksi saukon simpukka-ateriasta. Jokihelmisimpukat ovat varsin hyödyllisiä nilviäisiä, sillä ne ylläpitävät ja ilmentävät veden hyvää laatua. Yksi raakku suodattaa jopa 50 litraa vettä vuorokaudessa ravintoa haaliessaan. Hyvässä kasvupaikassa raakkuja voi elää tuhatkin yksilöä neliömetrillä, jolloin kyseessä on jo varsin tehokas vedenpuhdistamo. Raakut ovat retkeilijän ystäviä, sillä niiden esiintyminen viittaa puhtaaseen veteen, jonka keittäminen ei ole välttämätöntä.

Tuuli oli yltynyt navakaksi saapuessamme paikkaan, missä Muorravaarakanjoki laskee Suomujokeen. Laskin rinkkani heinikkoon ja ryhdyin avaamaan vaelluskenkien nyörejä. Iso musta hämähäkki halusi ilmeisesti myös päästä Muorravaarakanjoen itäpuolelle ja yritti sinnikkäästi kiivetä rinkkaani. Öttiäinen antoi periksi vasta huiskaistuani sen pois puolenkymmentä kertaa. Kahluuoperaation jälkeen kuivattelin jalkojani laakealla kivellä, kun kuulin Marjatan kiukkuisen ulvahduksen. Tuulenpuuska oli lennättänyt Marjatan nilkkatuen jokeen, missä se ajelehti nyt kohti lepokiveäni. Poimin kompressiosukkaa muistuttavan ortoosin virrasta vaellussauvalla ja palautin omistajalleen. Marjatan koettelemukset eivät loppuneet tähän, sillä myös aurinkolasit olivat mystisesti kadonneet Muorravaarakanjokea ylittäessä.

Matka jatkui eteläkaakkoon Muorravaarakanjoen itärantaa pitkin, kunnes saavuimme polkujen risteykseen. Jyrkkävaaran tuvan läheisyydessä ei ole virtaavaa vettä, joten Pauliina täytti kymmenen litran vetoisen vesisäkin Muorravaarakanjoen raikkaalla vedellä. Arvelin, että puolikas säkillinen piisaisi hyvin. Pauliina valutti vähän vettä varvikkoon ja lähti sitten raahaamaan säkkiä Jyrkkävaaran suuntaan. Olin monta vuotta manannut vesisäkin kantamisen raskautta ja kehnoa ergonomiaa. Hyvää ja pitävää otetta on vaikea löytää ja vettä lorahtaa helposti maahan, jos säkkiä kallistaa liikaa. Vain vähän matkaa käveltyään Pauliina ratkaisi säkin kantamiseen liittyvän problematiikan yksinkertaisesti ripustamalla nyssäkän etupuolelleen hyödyntäen rinkan alumiinisen tukirangan ylöspäin sojottavaa putken päätä.

Jyrkkävaaran tuvalle saavuttiin auringon painuessa kohti horisonttia. Asemapaikan läheisyyteen oli pystytetty neljä telttaa, ja riippumatto oli viritetty mäntyjen väliin. Varaustuvassa hengaili puolalainen pariskunta. Autiotuvan puoli oli nimensä mukaisesti autio, joten siirsimme patjat sinne saavuttaen tällä tavoin rahtusen ylellistä väljyyttä majoituksessa. Popsin iltapalaksi kermajuustolla ja kylmäsavuporolla täytetyn eväsleipäni ja törmäsin sitten riipparin omistajaan, joka valmisteli tortilla-ateriaa. Eräopas Sonja eli Nokisonja kertoi edellisyönä sataneen kaatamalla, mutta riippumatossa oli pysynyt kuivana ja siinä saanut makoisat unet. Ilmeni, että puolalaiset olivat Sonja asiakkaita. Keski-Eurooppalaisesta näkövinkkelista eräoppaan kanssa retkeily Suomen Lapissa on varmasti kätevä ja turvallinen vaihtoehto. Hammaspesun jälkeen vaihdoin muutaman sanan puolalaisen Lucasin kanssa. Kehui Sonjan ruokia maukkaiksi ja vähemmän pierettäviksi kuin valmiit “lisää-vain-kiehuva-vesi” -retkiateriat.

2. Kävelypäivä: Jyrkkävaarasta Muorravaarakkaan. Heräsin kuuden maissa painajaiseen, jossa pakenin verenhimoista riikinkukkoa. Kävin pihanperällä keventämässä oloani. Räystäältä tipahteli vettä, mutta sade oli loppunut jo aikaa sitten. Harmaaseen pilvipeitteeseen oli repeytynyt aukkoja, joista pilkisti sinistä taivasta. Kömmin takaisin makuupussiini parin tunnin jatkounille. Myöhemmin aamiaispöydässä naiset kertoivat yöllisestä rankkasateesta. Korvatulppien ansiosta en ollut herännyt sateenropinaan. Tulpat varmistavat jokseenkin häiriöttömät yöunet eräkämpissä, mutta samalla jotain kiintoisaa tai tarpeellistakin voi mennä ohi korvien.

Valutin kiehuvan kuumaa vettä Blå Bandin pakastekuivatuilla hedelmänpaloilla maustettuun puuropussiin. Valmistusohjeessa, jota tarkoin noudatin, käskettiin lisäämään vettä G-pisteeseen asti. Sekoitin puuroainekset, rullasin pussin kiinni ja siirsin sen syrjään hautumaan. Säädetyn ajan jälkeen avasin puuropussin toivorikkaana… ja tyrmistyin. Kuiva-ainekset olivat sekoittuneet veteen eräänlaiseksi laihaksi ruishiutalevelliksi. Virhe valmistusohjeessa lienee ollut syy alehinnalle, jolla olin puurot hankkinut. Sain Pauliinalta kourallisen kaurahiutaleita ja ruusunmarjasoppajauhetta, joiden avulla liru velli paksuuntui puuromaiseksi ja oikeastaan varsin makoisaksi aamiaiseksi.

Kolme kuukkelia pyrähteli pihalla puusta puuhun tarkkaillen kamojen pakkaamista. Lucas nuuhkaisi rinkkaansa ja nyrpisti nenäänsä. Kertoi, että oli löytänyt mätänevän hiiren rinkastaan juuri ennen Saariselälle lähtöä. Karsea kalman katku ei ollut kaikonnut kantolaitteesta millään konstilla, oli vain hieman menettänyt teräänsä lukuisten puhdistus- ja desinfiointiaineiden vaikutuksesta. Aluksi löyhkä oli ollut niin kammottava, että Lucas oli ollut jo aikeissa nakata uuden rinkkansa roskiin. Puolalaisille ja Nokisonjalle yö Jyrkkävaarassa oli ollut reissun viimeinen. Lupasivat Aittajärvelle kulkiessaan pitää silmänsä auki siltä varalta, että Marjatan kadonneet aurinkolasit sattuisivat reitille. Päivästä näytti kehkeytyvän erinomaisen kaunis. Puolalaisille jäisi Lapin vaelluksesta mainio jälkimaku.

Päivän tavoitteena olisi taittaa vajaan 16 kilometrin taival Muorravaarakkaan. Suunnistustaidolle ei olisi juuri tarvetta, sillä polku kulkee koko matkan Muorravaarakanjoen itärannan tuntumassa. Jäin taas jonon viimeiseksi ja naisten äänekäs pulina loittoni verkalleen. Tuumin, ettei ainakaan karhuja tarvitsisi tällä kokoonpanolla pelätä, sillä retkikuntamme lähestymisen kuulisi kaukaa ja mahdollisella mesikämmenellä olisi hyvin aikaa siirtyä sivummalle. Lampsin polulla ontologisiin mietteisiin (ambulo, ergo sum) vaipuneena, kun iso teeri (Lyrurus tetrix) räpisteli lentoon aivan jalkojeni juuresta. Sydän jätti muutaman iskun väliin ja valehtelisin, jos väittäisin, etten säikähtänyt ollenkaan. Samalla ratkesi pohdiskelemani ontologinen probleema, sillä olematon olento tuskin kykenisi pelästymään yhtä intensiivisesti.

Aamukahvit keitettiin, kun polku johdatti meidät joen partaalle lähellä paikkaa, jossa Harrijoki laskee Muorravaarakanjokeen. Kastoin keksin kahviin ja haukkasin siitä puolet. Näillä main sijaitsi aikoinaan Aulis Nuotion omin luvin rakentama asumakenttä. Siihen kuuluneet maja, laavu, kota ja vankkarakenteinen turvekammi olivat olleet huonokuntoisia jo 1950-luvun lopulla. Rakennuksista ei näkynyt maastossa enää merkkejä, ei niitä tosin etsittykään. Koirana Auliksella oli kesy Liisa-ahma (Gulo gulo), jonka kanssa hän oli käynyt maalikylilläkin ja 1951 Helsingissä asti. Auliksen kömmänät oli rakennettu hyvälle paikalle, sillä Harrijoesta sai tuolloin isoja harjuksia. Erityisen hyvä kalastuspaikka oli jokien yhtymäkohta. Nykyisin Muorravaarakkajoki on kalastukselta rauhoitettu.

Kapean Harrijoen yli oli laitettu kaksi keloa sillaksi. Kelopuista ohuempi viisti vedenpintaa ja paksumpi puunrunko oli vähän ylempänä niin, että siitä saattoi ottaa tukea käsillä. Silta näytti huteralta ja vaaralliselta. Hörpittiin kahvia ja naureskeltiin, että tuostakin jotkut joutuvat yli menemään. Silmäilin karttaa ja totesin, että siitähän meidänkin täytyisi yli mennä. Jyrkkävaaran suunnalta ilmestyi kaksi konkarieränkävijää, Markku ja Teemu. Parivaljakko ylitti harrijoen ongelmitta ja rohkaisten meitä esimerkillään. Harrijoen ylitys sujuikin lopulta helpommin kuin olin ounastellut. Tuuli yltyi taas iltapäivällä niin, että Sarvijoen suun kohdalla täytyi jo pitää lakista kiinni. Harrijoen ja Muorravaarakanjoen välisen selänteen eli Harrijoenkaidan länsipuolella maasto muuttui karuksi harvakasvuiseksi mäntymetsäksi ja polku luikerteli isojen kivenjärkäleiden välistä. Yläjängän suolammen rannalla pidettiin tauko. Naiset maistelivat välimerellistä pähkinä-oliivi-sekoitusta, jota kehuivat makoisaksi.

Avasin rinkan pikkutaskun, jonne olin pakannut pussillisen makoisaa, sokerilla ja rasvalla kyllästettyä mysliä, jota olin vielä tehostanut kuivatuilla karpaloilla. Sormeni sujahtivat läpi taskuun ilmestyneestä reiästä. Savotta mainostaa tuotteitaan kestäviksi, mutta myyrän yöllistä hyökkäystä taskun 1000D Cordura ei ollut kestänyt. Jyrsijä oli nakertanut tiensä ensin läpi jämäkän polyamidikudoksen ja sitten repinyt muovipussin kylkeen ison aukon.

Kämppämyyrät kiinnostuvat retkeilijöiden murkinoista syksyllä öiden käydessä kylmiksi. Jos olisin ollut fiksu, olisin ripustanut evääni yöksi tuvan pyykkinarulle. Tosin sekään ei aina estä myyrien ruokavarkauksia, sillä metsämyyrä ja punamyyrä ovat taitavia kiipeilijöitä. Ne liikkuvat ketterästi myös hirsiseinää pitkin ja pujahtavat sisään vaikka raollaan olevasta tuuletusräppänästä. Toinen keino estää myyrien tihutöitä olisi vahva muovi- tai metallilaatikko, jollainen pelasti Lapin Muulien suklaakeksit Muorravaarakanruoktussa muutama vuosi sitten. Hiirenloukulla myyriä ei Saariselällä kannata pyydystää, sillä loukkuun saattaisi jäädä rauhoitettu harmaakuve- tai punamyyrä. Koira – tai kesy ahma – sen sijaan hillitsee jyrsijöiden yöllisiä ryöstöretkiä tuvissa tehokkaasti.

Mulkoilin rikkinäistä taskua tavoittaen kalpean aavistuksen siitä pelon, vihan, voimattomuuden, ahdistuksen ja häpeän tunteiden myllerryksestä, jonka asuntomurron kohteeksi joutunut kokee. Rinkan pieni molletasku oli turmeltunut käyttökelvottomaksi ja mysliin oli sekoittunut jäänteitä muovipussista. Onneksi kyseessä oli vain myslipussi ja tapauksen voisi kääntää oppimiskokemukseksi. Eristin myyrän ulottuvilla olleen osan ja rouskuttelin loput myslit. Metsämyyrä voi levittää myyräkuumetta, jonka aiheuttajavirus saattaa tarttua virtsan ja papanoiden ohella myös syljestä. Keittäminen tappaisi viruksen, mutta myslin keittäminen ei innostanut. Myyrien takia ylimääräisiä retkieväitä ei kannata jättää tupiin ja kaikki kokkauksen yhteydessä mahdollisesti syntyneet ruoan roiskeet kannattaa siivota huolella. Vesiämpärit ja -kauhat sekä kattilat on hyvä kääntää pois lähtiessä ylösalaisin, jottei seuraava vieras löytäisi niistä myyrän papanoita tai kuolleita myyriä.

Kannattamanoskan länsipuolella valmistettiin lounaaksi tomaattipastakeitto, jonka pasta jäi rapsahtavan aldenteksi. Marjatta ja Pauliina riipivät suihinsa kahmalokaupalla makeita mustikoita. Tiuhtelmapään länsipuolella kohtasimme murheellisen näyn – kokonainen puuyhteisö oli heittänyt henkensä jäätyään valtavan kaatuneen kelohongan alle. Yksinäinen rusko- tai ehkä viitasammakko kökötti polun vieressä paikoilleen jähmettyneenä. Kannustettuna se suostui ottamaan laiskan loikan. Yläilmoista ropsahti muutama vesipisara, mutta tämä sade oli niin minimalistinen, että maasto ja kamppeet pysyivät kuivina.

Muorravaarakkaan saavuttiin viiden maissa. Ohitimme Imatran Lapinkävijöiden vuonna 1953 rakentaman turvekattoisen Muorravaarakanruoktun ja vanhan keittokatoksen. Laskin rinkkani varaustuvan terassille. Kaksi yksin vaeltavaa naista (Homo sapiens femina) oli varannut nukkumapaikat alalaverilta, joten nakkasin yöstelykamppeeni yläpetille. Joukko helsinkiläisiä partiolaisia oli pystyttänyt telttoja lähimaastoon. Pauliina riisui kenkänsä ja lampsi keskelle jokea “tutkimaan veden ihmeitä”. Kertoi palattuaan tehneensä palveluksen virrassa seilaaville havunneulasille eli poistaneensa tukoksen neulasten purjehdusreitiltä laakean kiven halkeamasta. Vesi oli kuulemma ollut niin kylmää, että varpaat olisivat kiljuneet, jos olisivat osanneet. Tomaattikeittojauheella terästetty kebab-pottumuusi maistui makoisalle, vaikka päivä ei ollutkaan ollut erityisen pitkä tai raskas. Pihalla törmäsimme kansallispuiston liepeillä asuvaan rouvaan, joka kertoi monta jännittävää karhutarinaa. Kuulimme myös, että juuri kävelemällämme reitillä oli toissa päivänä nähty karhu.

3. Kävelypäivä: Muorravaarakasta Lumikurun ja Sokostin kautta Luirolle. Heräsin kahdeksan maissa naisväen pulinaan, vaikka olin nukkunut tulpat korvissa. Avohoitoyksikkö oli illalla vallannut koko yläpetin ja olin kasannut ylimääräiset patjat näkö- ja kuuloesteeksi itseni ja naisten väliin. Kömmin siveysmuuriksi ristityn vallin yli ja lampsin pihalle ottamaan selkoa säästä. Edellispäivän vinha puhuri oli tyyntynyt ja muutama pilvenhaituva leijui sinisellä taivaalla. Helsinkiläiset partiolaiset loiskivat jo Muorravaarakanjoen yli ja katosivat sitten metsän siimekseen. Kumpikin ulkohuone oli varattu. Seisoskelin polulla pitkään odottamassa vuoroani, mutta kun huussirakennuksesta ei toviin kuulunut mitään, huikkasin kohteliaan kysymyksen toimituksen kestosta. Kumpikin toimenpidehuone osoittautui tyhjäksi. Joku oli sulkenut ovet ja jättänyt hakaset “varattu” -asentoon.

Edellisestä kerrasta viisastuneena en noudattanut puuropussin valmistusohjetta, vaan lähes puolitin veden määrän ja – voilà! – puurosta tuli rakenteeltaan mitä mainioin. Kun sain Pauliinalta mausteeksi vielä kourallisen mustikoita, aamiaisesta kehkeytyi huomattavan myönteinen kokemus, vaikka kahvista tulikin varsin väkevää. Sulloin makuupussiani pakkauspussiin, kun Pauliina palasi tuohtuneena sinänsä menestyksekkäältä, mutta pitkäksi venähtäneeltä vessaretkeltään. Joku oli taas jättänyt kummankin ulkohuoneen oven hakaset roikkumaan ikään kuin kopit olisivat olleet miehitettyjä. Toistuva huussiholtittomuus herätti tuvassa närkästynyttä pohdintaa ja polemiikkia. Poissulkemismenettelyn kautta yleinen mielipide kallistui sille kannalle, että helsinkiläiset partiolaiset olivat syyllistyneet taitamattomaan pissaamiseen ja kakkaamiseen.

Aamutoimet sujuivat nyt nopeammin kuin ensimmäisenä aamuna Jyrkkävaarassa ja polulle päästiin jo yhdeksän jälkeen. Kahlasin vähävetisen Muorravaarakanjoen yli riisumatta pitkävartisia vaelluskenkiäni ja kuljin sitten tovin yksinäisenä kärkenä naisten jäädessä kuivattelemaan jalkojaan joenrantaan. Lumikurun ja Pirunportin polkujen risteykseen johtavat huonokuntoiset pitkospuut oli purettu ja lahonneet lankut koottu röykkiöksi polun viereen. Aurinko lämmitti niin, ettei takkia kaivannut. Lähestyvästä syksystä vihjasi vain siellä täällä erottuva tunturikoivujen lehtien kellastuminen ja varvikon punerrus. Pitkän loivan nousun jälkeen Lumikurun karun jylhä maisema levittäytyi ympärillämme. Kurua silmäillessä oli helppo yhtyä Goethen ajatukseen luonnosta henkistä hyvinvointia edistävänä, parantavana, lohduttavana ja inspiroivana elementtinä.

Pidimme tauon Lumikurunojan varressa. Useimmille retkeilijöille tauko tarkoittaa lepoa, maiseman kiireetöntä silmäilyä tai välipalan napostelua. Istahdinkin varvikkoon poimimaan kypsiä mustikoita ja pikapäikkäreiden mestari Marjatta pötkähti selälleen katajapensaan varjoon. Pauliinan käsitys lepotauosta oli erilainen. Saatuani mustikkamättään tyhjennettyä marjoista silmäilin lähimaastoa kummissani. Pauliina oli kadonnut. Nousin seisomaan ja kadonnut lammas – tai ehkä susi – löytyi. Pauliina retkotti joentörmällä niin, että vain alaruumis oli näkyvissä ja yläkroppa roikkui vertikaalisesti vedenpintaa viistäen. “Täällä on jonkin olennon pesä!”, kajahti riemastunut tiedotus veden solinan yli. Sitten Pauliina punnertautui ylös vesi hiuksista valuen, huomasi valtavan paksun männyn kasvavan rinteessä hieman ylempänä ja riensi tutkimaan kiipeilymahdollisuuksia. Puunrunko osoittautui kuitenkin liian paksuksi ylös kapuamista ajatellen.

Pauliina herätti Marjatan tarjoilemalla mustikoita suoraan varvusta, inspiraationa mielikuva antiikin ylhäisön juhla-aterioilla tarjoilluista viinirypäleistä. Asetelma liittyy ideaan nautintokeskeisestä ja yltäkylläisestä elämäntyylistä, mikä toteutuu avohoidossa oivallisesti. Tauon jälkeen kiipeilymahdollisuuksia ilmaantuikin sitten yllin kyllin lähtiessämme nousemaan Lumipään itärinnettä. Polun vieressä kasvavan pihlajan kypsät marjatertut hehkuivat punaisina auringonpaisteessa. Kaksi teertä tepasteli polulla ja kipitti sitten syrjemmäksi lähestyessäni niitä. Pauliina ja Marjatta loittonivat aina pysähtyessäni ottamaan valokuvan jostain kiinnostavasta.

Ylämäki jyrkkeni ja tuntui loputtoman pitkältä. Muutaman kerran kivi kierähti irti jalkojeni alla ja lähti vierimään poukkoillen ja kolisten rinnettä alas. Vaellussauvat helpottivat pystyssä pysymistä. Naiset valitsivat hieman pohjoisempana kulkevan reitin ja katosivat harjanteen taa. Ylhäällä uudelleen tavatessamme kertoivat pohjoisrinteen olleen kostea ja savinen. Sopulien pesäkoloja oli näkynyt paljon kuten myös niiden jätöksiä, jotka muistuttivat mustia lontoonrakeita.

Tuuli yltyi sitä navakammaksi, mitä korkeammalle noustiin. Lumipään ja Suppu-Kotavaaran välisessä satulassa täytyi taas pitää lakista kiinni. Vähän matkaa Riitelmäpään suuntaan kuljettuamme löysimme mainion lounaspaikan, joka oli suojassa tuulelta. Eroosion aikojen saatossa tunturin rinteeseen kovertama syvänne oli kuin luonnon muovaama pieni keittiö, josta puuttui vain yksi seinä ja katto. Lounaaksi valmistettiin spagetti-tonnikala-tomaattisörsseli, jota terästettiin paahdetulla sipulilla, tomaattikeittojauheella ja grillimausteella. Lounaspaikan hulppeat maisemat ja hyvä seura vaikuttivat kenties osaltaan ateriointikokemukseen, mutta eittämättä kyseessä oli yksi niistä ikimuistoisista herkutteluhetkistä, joita voi muistella hoivakodin kiikkustuolissa sitten, kun jalka ei enää nouse. Jälkiruoaksi Marjatta tarjosi Tupla double layer caramel -patukat kaikille avohoitojaksoon osallistuneille.

Matka jatkui ensin korkeuskäyrää pitkin Riitelmäpään luoteisrinteessä ja sitten kivikkoisena ja hankalana nousuna Sokostille. Naiset karkasivat kauas edelle suunnaten kohti massiivin korkeinta kohtaa. Huipulle johtavan harjanteen laelle päästyäni pysähdyin ihailemaan maisemaa. Lännessä siinsi Luirojärvi, vanha sompiolaisten siika-aitta. Harmaa pilvipeite oli verhonnut taivaan ja tuuli yltynyt nyt niin rajuksi, että sitä vasten saattoi nojata rinkka selässä. Koska olin huiputtanut Sokostin jo aiemmin Lapin Muulien kanssa eikä kivikossa tasapainoilu viehättänyt, suuntasin kohti Jaurutuskurua. Polkua laskeutuessa vastaan tuli tuon tuostakin Sokostille kapuavia päiväretkeilijöitä. Myöhemmin Pauliina kertoi huipulla tuulleen niin vinhasti, että pääkopassa oli tuntunut läpivetoa. Ainakin etuotsalohko oli kuulemma lentänyt takin huppuun.

Täytin vesisäkin Sokostinojan sillan kupeessa ja ripustin sen roikkumaan eteeni Pauliinan keksimällä tavalla. Kylläpä raskas taakka kulkikin helposti tällä konstilla! Suomen suurimmalle autio-varaustuvalle saavuttiin puoli kuuden maissa.

Päivälliseksi nautittiin jämäsekoitus sekalaisista ruokatarpeista ja nuotiolla käristettyä makkaraa. Pieni tuubi Auran sinappia piisasi kahdeksalle kyrsälle, vaikka taisinkin truutata yli puolet omille makkaroilleni. Samassa tiimellyksessä nuotion lämmössä sulivat myös Marjatan muovisten sandaalien pohjat. Saunassa naiset kohtasivat vertaisensa laulajaleidit, jotka esittivät duettona Katri Helena, Lea Lavenin, Marionin ja Paula Koivuniemen Hittiputken. Ja saunassa käytiin myös päivän erikoisin keskustelu Pauliinan kiivetessä lauteille:

Pauliina: “Astuin jonkin mustan, märän ja pehmeän päälle.”
Laulajaleidi: “Ne oli mun uikkarit.”
Pauliina: “Hyvä ettei sielusi.”
Laulajaleidi: “Sekin on musta, märkä ja pehmeä.”

4. Kävelypäivä: Luirolta Palovangan kautta Lankojärvelle. Herätys seitsemältä, kamat rinkkaan ja polulle jo puoli kahdeksan maissa, sillä edessä olisi avohoitojakson pisin päivätaival, suunnitelmana taittaa miltei koko vajaan parin peninkulman jotos Lankojärvelle puro- ja jokiuomia seuraten. Kolme tunnistamattomaksi jäänyttä vesilintua räpisteli loitommaksi saapuessamme joenniskan kahlaamolle. Vedenpinta oli täälläkin alhaalla, joten loiskuttelin Luirojoen yli kengät jalassa. Maisema oli verhoutunut niin sakeaan sumuun, ettei Sokostia näkynyt. Ohitimme loivarinteisen Luusuanvaaran pohjoispuolelta ja perustimme sitten aamiaiskeittiön saman pikku puron varteen kuin vuotta aikaisemmin.

Koska Vasanlyömäpäältä laskevalla ja Ampuojaan vähän etelämpänä yhtyvällä piskuisella vesiuomalla ei ole – ainakaan karttaan painettua – nimeä, ja koska samaisella rannalla keitettiin aamupuuroa jo toistamiseen nimesimme lirun Puuro-ojaksi. Sain Marjatalta Rostenin leipomon siemennäkkileivän ja sen päälle Pauliinalta ruotsalaista, tuubista puristettavaa sulatejuustoa. Yhdistelmä osoittautui herkulliseksi. Energiaintensiivinen siemennäkkäri toi mieleeni Tolkienin tarinoissaan kuvaaman haltijoiden matkaleivän, lembasin. Sadassa grammassa siemennäkkileipää on energiaa noin 550 kilokaloria, kun tavallisessa näkkärissä jäädään alle 350 kilokalorin ja pehmeissä ruispaloissa reippaasti alle kolmensadan. Siemennäkkärissä on myös runsaasti kuituja ja proteiinia, mikä pitää nälän loitolla pitkään.

Pauliina truuttasi sulatejuustoa näkkärille rutistaen tuubia keskeltä tavalla, joka sai kylmän hien kihoamaan otsalleni. Tuijotin runneltua tuubia epäuskoisen järkytyksen vallassa ja hörppäsin kahvia rauhoittuakseni. Kun kotvan kuluttua pystyin taas ajattelemaan järkevästi, pyysin saada vilkaista sulatejuustoputkiloa. Lueskelin tuotetietoja ja puristelin alumiinituubin samalla takaisin asialliseen muotoon. Keittokamppeita pakatessaan Pauliina nuuhki rinkkaansa muikea ilme naamallaan, kehui kantolaitteen haisevan hyvälle. Ilmeisesti siellä ei ollut mätäneviä jyrsijöitä. Aamiaisen aikana sumu oli hälvennyt ja taivaan sininen silkkiliina levittäytyi yllemme. Pilviä ei näkynyt missään ilmansuunnassa. Päivästä näytti tulevan taas erinomaisen kaunis.

Ampuojan vieressä kulkeva polku johdatti meidät Vasanlyömäpäiden ja Tuiskupäiden väliselle vedenjakajalle, minkä jälkeen uoman nimi vaihtui Vasanlyömäpäänojaksi. Aurinko porotti niin kuumasti, että pelkäsin niskanahkani kärähtävän. Aurinkovoidetta en ollut syysvaellukselle ottanut mukaan, mutta pyöräytin lakkini lipan niskan suojaksi.

Palovangan nuotiopaikalla nautittiin lounaaksi punasikuririsottoa, jota täydennettiin kuivatuilla kasviksilla ja kourallisella parmesaania, ja jälkkäriksi naposteltiin muutama makea taateli. Suruvaippa (Nymphalis antiopa) laskeutui Marjatan jalkaterälle. Se käyttää ravinnokseen puiden mahlaa sekä ylikypsien ja rikkoutuneiden hedelmien ja marjojen nesteitä. Suruvaippa on melko yleinen perhonen maan etelä- ja keskiosissa, näin pohjoisessa harvinaisempi. 

Nuotiopaikan kyltissä luki “Paasjoki”, mikä viittaa samaan kuin Palovanka, mutta jota nimeä paikkakuntalaiset eivät ilmeisesti käytä. Pauliina, jonka energiavarastot vaikuttivat ehtymättömiltä, halusi taas tiskata. Hanke toteutuikin niin railakkaasti, että Marjatan lusikan nysä, joka oli jäänne reissun ensimmäisellä tauolla katkenneesta lusikka-haarukasta, katosi pöpelikköön. Etsintä kohdennettiin astioiden tiskaus- ja huuhtelupaikkoihin sekä operaatiossa käytettyihin kulkureitteihin, mutta lusikkaa ei löytynyt. Räikeän värinen muovinpala piilotteli maastossa niin kauan, että Marjatta suunnitteli jo vuolevansa itselleen uuden lusikan. Vasta kolmannella huuhtelupaikan tarkistuksella Pauliina bongasi kadonneen aterimen. Ilmeisesti ratkaiseva tekijä oli maaston skannaaminen useasta eri suunnasta.

Jokiuoman nimi vaihtui Palovanganjoeksi ja sen suunta kääntyi luoteeseen. Polku seuraili jokea oikaisten muutamassa kohdin ja nousten toisinaan etelässä kohoavien Tuiskutuntureiden alimmille rinteille. Naiset karkasivat taas kauas edelle. Yleensä liikun metsässä jokseenkin huolettomasti, mutta nyt tuli sellainen olo, että joku tarkkaili kulkuani, vaikkei ihmisiä eikä eläimiä näkynyt. Tuumin, että jos olisin karhu, polun viereisellä rinteellä olisi kiva istuskella arvioimassa ohi marssivien retkeilijöiden herkullisuutta. Neljän kilometrin päässä pysähdyimme jyrkän joentörmän päälle Padagovan nuotiopaikalle. Tässä sijaitsi 1950-luvulta vuoteen 1984 asti Saariselän geomorfologiaa eli maanpinnan muotoja, niiden syntyä ja kehitystä tutkineen Lauri Lehtisen tutkimuskämppä.

Puolen kilometrin päässä odotti ankea yllätys. Edellisvuonna käyttämämme “Pekan puu” oli ajautunut pois paikaltaan. Oksaista keloa pitkin olisi ollut helppo ylittää Palovanganjoki, mutta nyt piti keksiä toinen keino. Onneksi olimme liikkeellä vähävetiseen aikaan. Kotvan joenrantaa tutkittuani löytyi paikka, josta pääsin kiveltä toiselle harppomalla veden yli kenkiä riisumatta.

Kevytkenkäisten naisten sen sijaan täytyi laskeutua kohti Palovanganjoen ja Suomujoen risteystä. Peitteisestä maastosta huolimatta parivaljakon sijainnin muuttumista oli helppo seurata. Vesiuoman ylittämisen provosoima pulina, hekotus ja hoilotus kantautuivat veden solinan yli. Sitten jäljellä oli tunteroisen taival Suomujoen itärantaa erinomaisen kauniissa ja helppokulkuisessa maastossa. Lankojärven tuvalle saavuttiin viiden maissa.

Marjatan verkko-operaattori DNA:n logolla varustettu istuinalusta herätti hilpeyttä. Muuan miekkonen oli pannut sen merkille jo Sokostilla. Pettymys oli karu, kun ilmeni, ettei kyseessä ollutkaan DNA:n “liikkuva laajakaista” -tempaus erämaassa. Illan lättykestejä varten Marjatta marjasti mahtavan määrän makoisia mustikoita, vadelmia ja variksenmarjoja, joita hieman soseutettiin ja maustettiin hunajalla. Pauliinan paistaessa räiskäleitä nuotiolla valmistin digestiivin. Pengoin rinkastani kahden desilitran putelin lähinnä mahdollisten haavojen puhdistusaineeksi ja lääkkeeksi tarkoitettua vodkaa, johon sekoitin pussillisen kaakaojauhetta ja loput hunajasta. Tuloksena oli niin pahanmakuinen litku, että se nauratti ja itketti samanaikaisesti.

5. Kävelypäivä: Lankojärveltä Suomujokea pitkin Aittajärvelle. Havahduin hereille epämääräiseen tunteeseen siitä, että kaikki ei ollut kuten piti. Oli pilkkopimeää, mutta pihalta tuikahti huoneen seinille välillä valonvälähdyksiä, kuin siellä olisi puuhasteltu jotain keskellä yötä. Kello näytti vasta puolta neljää. Sovittuun heräämisaikaan oli vielä puolisen tuntia, mutta tänä nimenomaisena päivänä olisi parempi lähteä liikkeelle liian aikaisin kuin liian myöhään. Edessä olisi sinänsä helppokulkuinen taival takaisin lähtöruutuun eli Aittajärvelle. Suunnistaminen ei tulisi tuottamaan ongelmia, sillä koko matka kipitettäisiin Suomujoen rannan tuntumassa kulkevaa polkua. Aikataulu sen sijaan olisi tiukka. Kävelyosuuden, puuduttavan Saariselkä–Oulu -ajomatkan, siistiytymisen ja matkatavaroiden vaihtamisen jälkeen Marjatan pitäisi ennättää illalla vielä Oulusta Tampereelle lähtevään junaan.

Nyppäisin tulpat korvistani ja kuulin vain nukkuvien retkeilijöiden rauhallisesta unesta kertovia hengitysääniä. Hengitysfrekvenssit vaikuttivat normaaleilta, en erottanut mainittavia rahinoita tai vinkumisia. Joku vaihtoi asentoaan yläpetillä. Sitten kajahti hirmuinen karjahdus jostain lähettyviltä niin, että arvelin kiukkuisen karhun livahtaneen tupaan. Äkkiä olin aivan hereillä ja terästin aistejani. Hiljaisuutta jatkui muutaman minuutin, sitten karjahdus toistui. Napsautin valon rannekellooni ja pälyilin ympärilleni sen himmeässä valossa. Alalaverille oli iskenyt väestökato. Siinä mihin Marjatta ja Pauliina olivat illalla käyneet nukkumaan näkyi nyt vain tyhjät patjat. Tumma hahmo alapetin toisella laidalla kuului miekkoselle, jonka kanssa olin vaihtanut muutaman sanan edellisenä iltana. Juurikin tuosta suunnasta karjahdukset olivat kuuluneet. Tuvassa ei ollutkaan karhu, vaan huomattavan lahjakas kuorsaaja, jolla vaikutti olevan myös melko pitkiä hengityskatkoksia unensa aikana. 

Kömmin pihalle, missä Pauliina puuhasi trangian kanssa ja Marjatta pakkasi makuupussia rinkkaansa. Naiset olivat vaikuttuneita kuorsaajan taidoista, joskaan eivät myönteisessä mielessä. Pauliina oli ensin ajatellut tyrkätä rohisijaa kylkeen, mutta luopunut tästä hankkeesta siinä pelossa, ettei saisi rajoitettua tökkäyksen voimaa asialliseksi. Otsalampun valon tuikauttaminen nukkujan silmiin, kiukkuinen tuijotus ja pahojen eli julmien ajatusten kehittely eivät olleet tuottaneet minkäänlaista vastetta. Kuorsaus oli jatkunut epärytmisenä, alkuvoimaisen rajuna ja raivostuttavana. Kotvan kärvisteltyään Pauliina oli kerännyt kamppeensa ja siirtynyt nukkumaan tuvan terassille ja pian Marjatta oli seurannut perässä. Terassillakaan nukkuminen ei ollut onnistunut, sillä makuupussissa oli ollut liian kuuma ja makuupussin ulkopuolelle jäänyttä paljasta ihoa polttiaiset olivat kupanneet armottomasti.

Aamuyön pimeydessä nautitun pikaisen aamiaisen jälkeen suuntasimme polulle, jota Marjatta oli jo iltasella käynyt tiedustelemassa. Alkoi koko reissun kiivain eteneminen, aluksi otsalamppujen valossa ja sitten verkkaan valkenevan syysaamun kajossa. Edellisten päivien kaava toistui taas, naiset vilistivät nopeasti kauas edelle. Tätä kiritaivalta varten olin varannut muutaman energiapatukan, joita popsin lepotauoilla. 16 kilometrin polkujuoksulla tosin pysähdyttiin vain neljästi, mutta kymmenen minuutin levähdyksetkin palauttivat voimia mukavasti. Kiireestä huolimatta Pauliina onnistui löytämään samankaltaisen puisen figuurin kuin edellisellä retkellä.

Erään kallioisen maiseman läpi kulkiessani kadotin polun, mutta kännykän karttasovelluksen vilkaisu palautti oikealle uralla. Jatkosodan aikaan näihin Suomujoen maisemiin putosi lentokone, mutta sen jäänteitä ei ollut mahdollisuutta haeskella, se kun olisi vaatinut aikaa ja polulta poistumista. Viimeisellä tauolla yksinäinen poro kuljaili sadan metrin päässä puiden katveessa, tarkkaili meitä kotvan ja kipitti sitten matkoihinsa. Pikamarssi Lankojärveltä Aittajärven parkkipaikalle kesti melko tarkkaan viisi tuntia. Taivallus oli niin reipasta, että Pauliinan ohutpohjakengät eivät sitä kestäneet, vaan repsahtivat hajalle viime metreillä.

Kaikki avohoitojaksot:

Avohoidossa hyvän sään aikaaan 2023

Avohoidossa tuulettumassa 2024

Camino del Norte, osa 4: Figueras – Santiago de Compostela

28. Kävelypäivä: Figueras – Lourenza. Paskamainen päivä alkoi saada muotoaan jo aamuyöllä herätessäni vatsanväänteisiin. Suoleni olivat muuttuneet käärmevyyhdeksi, joka ei malttanut olla hetkeäkään aloillaan. Olin edellisenä iltana syönyt valtavan annoksen pastaa juustoisella tomaattikastikkeella sekä paistettuja munia ja ranskalaisia perunoita. Ehkä vatsani oli pelästynyt tavallista tuhdimpaa evästä? Torkahtelin tuskaisesti, kunnes kello oli kuusi. Nousin äänettömästi ollakseni häiritsemättä muita nukkujia ja pistäydyin vessassa heittämässä veteni. Viimeistelin illalla pakkaamani repun ja astuin ulos harmaiden pilvien alle.

Kaikki värit olivat paenneet taivaalta. Erotin vain harmaan eri sävyjä. Tuoreimman sääennusteen mukaan sateen pitäisi alkaa parin tunnin kuluessa. Figuerasin vesitorni kohosi uhkaavana varjona polun vieressä. 1800-luvun jälkipuoliskolla täällä toimi parhaimmillaan seitsemän säilyketehdasta, jotka purkittivat lihaa, vihanneksia ja kalaa, mutta tämä teollisuus väistyi laivanrakennuksen tieltä. Nykyisin kaupungin keskeinen työnantaja on Astilleros Gondán -telakka, joka työllistää satoja työntekijöitä Figuerasista ja lähialueelta. Lisäksi Figueras on turistikohde, jonka väkiluku kasvaa huomattavasti kesällä.

Lähdin lampsimaan Ribadeon suuntaan ja saavuin Asturian ja Galician yhdistävälle “Puente de los Santos” -sillalle. Vuonna 1987-rakennettu hieman yli 600 metriä pitkä silta lopetti vuosisataisen tavan kulkea Figuerasin ja Ribadeon väliä veneillä ja oli aikansa rakennustekninen virstanpylväs. Sillan rakenteet nielivät 2 164 tonnia terästä ja 17 600 kuutiometriä betonia. Jalankulkijoille oli mahtavalta sillalta varattu kuitenkin vain surkean kapeat kaistat autoliikenteen reunoilta. Onneksi vastaantulijoita ei näkynyt. Alkoi sataa etuajassa. Tuuli yltyi sitä hurjemmaksi, mitä keskemmälle siltaa etenin. Otin lakin päästäni, jottei se olisi lentänyt Ribadeon lahteen.

Päästyäni Ribadeon puolelle olin jo litimärkä. Harhailin kylmästä hytisten tovin kaupungilla löytääkseni avoimen kahvilan, mutta kaikki paikat olivat maanantaiaamuna kiinni. Lopulta eräällä sivukujalla tärppäsi. Harvoin on kupponen kuumaa maistunut yhtä makoisalle. Vihdoinkin ruoansulatuskanava oli saanut päätöksen aikaiseksi ajankohtaisesta tilanteestaan. Onneksi olin kahvilassa, jossa oli vessa muutaman askeleen päässä. Tunteroisen aamukahvittelun kuluessa vaatteeni kuivuivat mukavasti.

Ulkona sade oli kiihtynyt, mutta ilma oli sen verran lämmin, ettei kuoritakin ja -housujen pukeminen innostanut. Parempi jatkaa valitulla tyylillä ja kastua uudelleen. Irroitin lahkeet housuistani. Turha niitä olisi kastella kuravedellä ja liata savella ja lehmänlannalla. Jatkoin matkaani hammasta purren. Sade ropisi niskaani ja tipahteli lippalakkini reunasta jokaisella askeleella. Vesi norui alas selkääni ja kasteli housuni ja jatkoi kenkiini. Kiristin vauhtia pysyäkseni lämpimänä.

Synkkyys valtasi mieleni. Muistin etenemistä tukevan katkelman Junnu Vainion iskelmästä “No dullaan, dullaan, dääldäbä jo dullaan…”. Ei toiminut. Sitten mieleeni juolahti vaimoni klassinen “Vittu, saatanan perkele”, jota toistetaan hiljaa mielessä tai jupistaan umpimielisesti hiljaisella äänellä niin kauan, että hankala vaihe on ohitettu. Siitä se lähti. Askel kerrallaan. Määränpää oli tiedossa, joskin vielä kaukana. Askel kerrallaan. Tai kuten erinomaisen tuottelias kirjailija Stephen King vastaa jonkun kysyessä miten hän kirjoittaa: “Sana kerrallaan”.

Ohitin kauniin hyvin hoidetun pihan, mutten ottanut siitä valokuvaa. Olisin varmaan loukannut jonkun yksityisyyttä. Ohitin muutaman avoimen kahvilan, mutten pysähtynyt välipalalle, sillä tiesin jalkojeni jaksavan ainakin kahdeksan tuntia yhteen menoon. Ja välipala olisi varmaan maistunut tuhkalle suussani. Saavuin Lourenzáan samaan aikaan kuin sade loppui. Sitten pilvet vetäytyivät syrjään paljastaen kauniin sinisen taivaan.

29. Kävelypäivä: Lourenza – Abadín. Hillopaahtoleipä ja sokerilla maustettu jogurtti aamupalaksi, sitten polulle seitsemän maissa. Luvassa taas sadepäivä, mutta mitäpä siitä. Edellisen päivän katharsiksen jälkeen maailma tuntui olevan taas kohdillaan. Synkkyys oli karissut mielestäni ja jäljelle oli jäänyt stoalainen tyyneys. Yöllä ei ollut satanut, sillä maa oli kuiva. Pilvet olivat kuitenkin keränneet voimia uutta sadepäivää varten. Varttitunnin patikoinnin jälkeen ensimmäiset sadepisarat alkoivatkin lystikkäästi lätsähdellä lakkini lippaan.

Tuulimyllyt jauhoivat vihreää energiaa läheisellä vuorella. Hórreo -aitat olivat nyt Galiciassa kapeampia ja korkeampia kuin Asturiassa. Toisinaan hórreoiden katoilla törrötti kivipiikkejä, joiden tarkoitusta en tiedä. Ehkä ne ovat koristeita.

Ajoittain tummat pilvet paljastivat hieman sinistä taivasta ja auringonsäteet lankesivat maahan asti. Mondoñedoa lähestyessäni kaunis sateenkaari koristi maisemaa. Kaksi hevosta käyskenteli polun viereisellä laitumella. Puhuttelin toista heppaa ja se asteli aidan luo.

Kaikki Mondoñedon kadut johtavat 1200-luvulla rakennetulle katedraalille. Vuonna 2015 UNESCO julisti katedraalin ihmiskunnan perintökohteeksi. Kirkon pääovi edustaa romaanista tyyliä, mutta ruusuikkuna viittaa gotiikkaan. Urkujen alla on seinämaalauksia 1300-luvulta, joista toiset kuvaavat viattomien lasten teurastusta ja toiset Pyhän Pietarin elämää. Barokkityyliset lasimaalaukset, tornit ja tympanon lisättiin 1700-luvulla.

Parin tunnin patikointi oli saanut ruokahaluni heräämään. Astelin katedraalin viereiseen Cafeteria O Rei das Tartas -ravintolaan, jonka edustalle oli pysäköity yksipyöräinen. Tilasin pizzan, jossa tuotekuvauksen mukaan olisi pitänyt olla ripaus tulisuutta matkassa. Ei ollut. Pyysin tarjoilijalta “Salsa Picante” -pullon, jolla tehostin pizzani mausteisuutta. Ja nyt kun olin päässyt herkuttelun makuun, pyysin jälkiruoaksi vielä kahvin kera paikallisen erikoisuuden. “Tarta de Mondoñedo” on valmistettu mantelimassasta, munista ja sokerista, ja se on koristeltu mantelilastuilla. Se on pehmeä ja herkullinen.

Edellisenä iltana alberguen keittiössä olin pannut merkille barcelonalaiseen sähköjänikseen, joka ei malttanut olla hetkeäkään aloillaan tai vaiti. Nyt sama miekkonen pörräsi kahvilan edustan patiolla muutaman muun Jaakontien kulkijan kanssa. Heitin repun selkääni ja lähdin astelemaan Mondoñedon katuja. Espanjalainen kirjailija Camilo José Cela kuvaa Mondoñedoa rauhalliseksi ja hiljaiseksi kaupungiksi, jossa elämä on hidasta ja yksinkertaista.

Ohitin Mondoñedon vuonna 1548 rakennetun vesipisteen ja lähdin sitten kapuamaan kaupungin eteläpuolella kohoavaa mäkeä. Siitä alkoi koko iltapäivän kestänyt kuurosateiden aikakausi, jonka kuluessa kastuin ja kuivahdin perusteellisesti kolmeen otteeseen. Edelläni mäenrinnettä kapusi miekkonen taluttaen yksipyöräistä, arvatenkin samaa laitetta, jonka olin nähnyt cafeterian edustalla. Mäen korkeimmalla kohdalla saavutin normista poikkeavan matkalaisen ja puhuttelin häntä ihmeissäni. Reppuselkäinen nuori mies kertoi kulkevansa caminoa yksipyöräisellään ja sanojensa vakuudeksi lähti laskettelemaan alamäkeä laitteellaan.

Kaksi liekaan kytkettyä vuohta siivosi tienpiennarta liian pitkistä kasveista. Ohitin vaatimattoman kappelin ja kalmiston. Pieni vesiputous kohisi notkelmassa ja reitti alkoi taas nousta. Sitten törmäsin erikoiseen raunioon. Kolossaalinen rakennus kohosi metsässä keskellä ei mitään, hyljättynä mäen rinteessä. Kyseessä oli kalkkiuuni 1900-luvun puolivälistä. Kalkkiuunissa kalsiumkarbonaattia sisältävää kiveä kuumennetaan tuhannen celsiusasteen lämpötilassa, jolloin kalsiumkarbonaatti hajoaa kalkiksi ja hiilidioksidiksi. Kalkki on erinomaisen monipuolinen materiaali. Sitä käytetään rakennusmateriaalina, maanparannusaineena, vedenpuhdistuksessa, raudan ja teräksen valmistuksessa sekä erilaisten kemikaalien valmistuksessa.

Kalkkiuuniin liittyviä massiivisia rakenteita ohittaessani tuntui kuin olisin kävellyt jonkin ammoisina aikoina kukoistaneen valtakunnan halki. Mäen päällä pilvien lomaan repeytyi sininen aukko ja asettelin huivin niskani suojaksi. Viiden minuutin kuluttua alkoi taas sataa. Mainiossa Xabarin Rooms -majapaikassa törmäsin kahteen australialaiseen, Markiin ja Gordoniin. Vanhoja herroja huvitti, kun kerroin nimien mieleen painamisen tekniikkani, esimerkkeinä Mark Twain ja Flash Gordon. Sinänsä Mark Twain sattui sopivasti, sillä Markilla oli romaanin käsikirjoitus työn alla kuten itsellänikin, minkä tiimoilta riitti puhuttavaa.

30. Kävelypäivä: Abadín – Vilalba. Tähyilin caminon reittimerkintöjä unenpöpperöisin silmin. Ripsi vettä, enkä halunnut kastella kännykkääni, jonka avulla olisin oitis löytänyt reitin. Keltaisia nuolia tai simpukkasymboleja ei näkynyt missään. Kirosin nykyihmisen avuttomuutta ilman kännykkäänsä. Sitten jalkani osui johonkin ja olin tuiskahtaa nurin. Siinähän se oli! Jalkakäytävän kiveykseen oli kiinnitetty metallinen kampasimpukka merkiksi siitä, että olin oikella tiellä. Ja nyt kun tiesin mitä etsiä, reittimerkkejä löytyi helposti lisää.

Kävelin läpi metsän, jossa köynnökset olivat kietoutuneet puiden ympärille ja roikkuivat oksista polun yllä. Sitten sukelsin metsästä avoimen taivaan alle ja sade alkoi rummuttaa takkini huppua. Pitkässä alamäessä tavoitin selkä menosuuntaan astelevan hahmon. Siinä ontui muutaman päivän takainen tuttu Marisa, joka kertoi, että alamäessä takaperin kulkien polveen sattui vähemmän ja että ostaisi kävelysauvat seuraavasta kaupungista. Vähän matkan päässä tavoitin toisen argentiinalaisen, Marian, joka oli luopunut polvensa tukisiteestä, mutta kertoi nilkkojensa kipeytyneen. Ihailin ja kunnioitin suuresti parivaljakon asennetta. Vaikeuksista huolimatta naiset etenivät sinnikkäästi ja heidän hyväntuulinen juttelunsa ja naurunsa kuuluivat kauas.

Parin tunnin patikoinnin jälkeen poikkesin caminon reitiltä toivoen löytäväni kupillisen kahvia. Tienvarressa sijaitseva Panaderia Martiñan vaikutti lupaavalta. Näin papparaisen astuvan ulos patonki kainalossaan ja kiihdytin askeleitani. Tämä leipäkauppa osoittautui kuitenkin varsin vaatimattomaksi. Hädin tuskin mahduin reppuineni sisään. Tiskin taakse ilmestynyt vajaalla hammaskalustolla virnistelevä heppu pudisti päätään tiedustellessani kahvittelun mahdollisuutta. Jatkoin tien pientareella patikointia puolisen kilometriä Restaurante A Casillaan, joka oli täynnä äänekästä paikallisenergiaa ja sain eteeni kupillisen kuumaa maitokahvia.

Loikkasin yli puron, joka solisi raskailla kiviharkoilla vahvistetun polun poikki. Vanha lierihattuinen nainen asteli huterin askelin tiluksillaan kahteen kävelysauvaansa tukeutuen. Goirizin kahvilassa nautin lounaaksi juustolla ryyditetyn munakkaan ja latasin kännykän akun. Pistorasiaan oli pitkä matka, kuten toisinaan on, mutta tällä reissulla se ei ole haitannut. Olin ennen caminoa hankkinut kolme metriä pitkän USB-kaapelin, jonka avulla olin eräässä kahvilassa pyydystänyt sähköä kännykkääni katonrajasta asti. Jatkoin matkaa, mutta kotvan kuluttua tunsin tarvetta keventää oloani. Sopivan syrjäisen paikan löydettyäni poikkesin polulta. Kesken toimituksen aistin tuijotuksen niskassani. Viereisellä niityllä kahdeksan lampaan katras seurasi vedenheittoa kiinteästi tuijottaen.

Saavuin Vilalbaan neljän maissa. Ensimmäiset maininnat kylästä ovat 500-luvulta Lucenon kirkolliskokouksesta. 700-luvulla Vilalba tuhoutui täysin tulipalossa. Amerikasta tuodun maissin käyttöönotto paransi aateliston taloudellista tilannetta 1600-luvun alkupuolella ja Vilalban alueelle rakennettiin ylellisiä aateliskartanoita. Maissi menestyi Galician olosuhteissa. Ravintoarvoiltaan hyvä viljelyskasvi tarjosi uuden ravinnonlähteen sekä ihmisille että eläimille. Runoilija ja toimittaja Antonio García Hermida laittoi alulle Vilalban laajan sanomalehtiperinteen vuonna 1902, mutta tämä ilmaisunvapauteen kytkeytyvä toimeliaisuus kuihtui diktatuurin aikana. Tuolloin ilmestyi vain kaksi lehteä, jotka molemmat olivat luonteeltaan urheilullisia. Kulttuurisen rappeutumisen aikaan viittaa 1950-luvun riimittely:

Villalba, hurja kaupunki,

150 kapakkaa ja ei yhtään kirjakauppaa,

Vain aapisia myydään yhdessä karkkikaupassa,

Joka kuuluu Don Mariano Sánchezille,

joka on naimisissa Doña Marian kanssa.

Uutta sanomalehteä täytyi odottaa demokratian aikaan asti. Vuodesta 1983 ilmestynyt "La Voz de Villalba" eli “Villalban ääni” saavutti suuren suosion.

31. Kävelypäivä: Vilalba – Baamonde. Heräsin yöllä hikisenä ja manasin espanjalaisten intoa lämmittää talojaan tähän aikaan vuodesta. Lämpöpatteri oli paahtanut kuumana illasta lähtien, mikä on kyllä kätevää pyykkien kuivausta ajatellen, mutta nukkuminen käy hankalaksi. Avasin ikkunat loppuyöksi, kun ei kerran satanut ja sain uudelleen kiinni unenpäästä. Sääennuste alkavalle päivälle oli poikkeuksellisen synkkä. Aamusta iltaan oli luvassa sadetta. Kurjaa päivää odottaen suljin majapaikan oven.

Koska jokaisessa kaupungissa ilmeisesti pidetään kunnia-asiana kehittää oman tyyliset camino-opasteet katujen varsille, kesti kotvan hoksata uudenlaiset reittimerkinnät. Vilalbassa ne olivat tummia puupölkkyjä, joiden yläpäähän oli integroitu myös valaistus, joskaan se ei nyt aamusella ollut päällä. Kuhunkin pölkkyyn oli kiinnitetty messinkilaatta, johon oli kaiverrettu camino-teemainen ajatelma, runo tai sitaatti tyyliin "Ja minä, tuntematta tuskaa siitä, että sanovat minun kaventavan jalkojani, kohotan lähemmäs kaidetta etten kaatuisi poluilla..." Tämä tosin on ChatGPT 3.5:n suomennos. Alkuperäinen galiciankielinen Carmiña Prieto Roucon teksti lienee runollisempi.

Ei kuitenkaan satanut. Ohitin kaupungin vedenpuhdistamon. Ylitin puisen sillan, jota kaksi timpuria kunnosti. Ihmettelin jälleen kerran Bepanthen-voiteen tehoa. Olin edellisenä iltana levittänyt sitä hiertymään ja nyt aamulla vaiva oli tiessään. Caminolla hiertymiä on likipitäen mahdotonta välttää, joten dekspantenolia sisältävä voide on liki pakollinen matkavaruste. Jos hiertymää ei hoida heti sen ilmaannuttua, seurauksena voi olla pitkäaikainen ja hankala riesa.

Ohitin pienen romaanisen San Juan de Alban kirkon ja sen viereisen hautausmaan, ja aloin sitten ihmetellä edestä päin kuuluvaa naksutusta. Astelin lähemmäksi ja näin kaksi isoa kattohaikaraa lyhtypylvään nokkaan rakentamassaan pesässä. Kumpikin naksutteli nokkiaan intomielisesti, mutta vaikenivat päästessäni lähemmäksi. Kattohaikarat eivät useimpien muiden lintujen tapaan laula, vaan hoitavat kommunikointiin ja sosiaaliseen toimintaan liittyviä tarpeitaan naksuttelemalla nokkiaan.

Peninkulman patikoinnin jälkeen pysähdyin lounaalle Casa Alejandroon ja sain eteeni hankalimman leivän ikinä. Pitkän paahdetun patongin väliin oli tällätty tomaattisiivuja ja juustolla täytetty munakas. Annoksen mukana tullut hentoinen veitsi ei tähän rakennelmaan pystynyt. Iskin haarukan päällimmäiseen leipäpalaan, jolloin löysää munakasta ja sulaa juustoa pursui lautaselle. Hylkäsin työkalut ja tartuin mahtavan kokoisen konstruktion “kanteen”, joka oli tuhottava ennen kuin pääsisin käsiksi varsinaiseen herkkuun. Sottaista puuhaa, mutta loppujen lopuksi varsin makoisa ja täyttävä lounas.

Baarin yhteydessä toimi myös pieni kauppa, josta ostin suklaalevyn iloitakseni viileiden päivien keskeisestä edusta. Suklaa ei sula repussa, vaan sillä voi herkutella, aina silloin kuin mieli tekee. Toinen pilvisten päivien mukava puoli on, ettei aurinkovoiteen kanssa tarvitse lutrata. Jatkoin etenemistä suklaata mutustellen ja kummastellen sateen viipymistä. Välillä niskaani tipahteli muutama sadepisara, mutta sateeksi sitä ei voinut kutsua. Soitin isälleni synttärionnittelut vain päivän myöhästyneenä.

Ohitin siimaleikkurilla tien piennarta siivoavan miehen ja saavuin sitten kapealle tielle, jonka yläpuolella puiden oksat kaartuivat suojaavaksi katoksi. Pääsin perille 400 asukkaan Baamondeen vähän ennen neljää, eikä vieläkään satanut. Baamonde on yksi vanhimmista kylistä Galiciassa ja maatalous sen tärkein elinkeino. Asutusta on ollut roomalaisten ajoista lähtien.

32. Kävelypäivä: Baamonde – Cabana. Tarkoitus oli kävellä vain 15 kilometriä, mutta lopulta päivätaival kuitenkin venähti 26 kilometrin mittaiseksi. Lyhyttä päivää ajatellen olin nukkunut aamulla pitkään ja vasta vähän ennen yhdeksää tallustelin läheiseen Hostal Restaurante Ruta Esmeraldaan. Taivas oli taas tummanharmaa, mutta pääsin aamupalalle kastumatta. Ilmoitin yöpyneeni km101 -hostellissa ja sain eteeni hillopaahtoleivän ja kupposen kahvia. Tiskin takana hääräilevä nainen huokaili ja puhalteli, ja vaikutti stressaantuneelta. Otteissa oli tehokkuutta ja kokemusta, mutta myös eräänlaista tuskaisuutta ja levottomuutta. Olin jo vähällä tiedustella nukkumisen sujumisesta, mielialasta ja aamulääkkeiden ottamisesta, kunnes muistin missä roolissa parhaillaan olin. Nyt ei ollut aika miettiä työasioita, vaan edessä olevaa taivalta. Heitin repun selkääni ja silmäilin pihalle, missä tavallista rajumpi sadekuuro rummutti asfalttia.

Sadeviittaan sonnustautunut Elena saapui aamiaiselle roiskien vesipisaroita ympärilleen. Ei tehnyt mieli astua sateeseen, joten istahdin Elenan seuraksi. Yksin taivaltava eläkeläinen kertoi työskenneensä espanjankielen opettaja Barcelonan kansainvälisessä yliopistossa. Baaritiskin takaa kantautui lattialle pudonneen lasin räsähdys. Myös Elena oli suunnitellut kävelevänsä Miraziin, joten sadekuuron mentyä ohi lähdimme tallustelemaan peräkanaa tien leveää piennarta. Kotvan kuluttua reitti kääntyi pois tien tuntumasta ja ylitimme kapean Parga -joen. Iso valkoinen koira juoksi vastaan, kiersi meidän ympäri ja palasi sitten edessämme astelevan isäntänsä luo. Saavuimme metsän keskellä kohoavalle Pyhän Albertin kappelille. Dominikaanimunkki Albert tuli 1200-luvulla tunnetuksi ideastaan uskonnon ja tieteen rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Albert myös ensimmäisenä sovelsi Aristoteleen filosofiaa kristinuskon ajatteluun.

Päivittäin Pyhän Albertin kappelin alueella ulkoileva koiran isäntä ryhtyi matkaoppaaksemme kertoen kappelin historiasta ja osoittaen rakenteen yksityiskohtia. Kappelin pihalla soliseva lähde on kuulemma ihmeitä tekevä, ja kiintoisa erityisesti puheterapeuttien kannalta, sillä lähteen vettä nautittuaan puheentuoton vaikeuksista kärsivä lapsi pääsee eroon oireistaan.

Sitten matka jatkui halki vihreiden lehtipuumetsien puheliaan Elenan kertoessa moottoripyörästään, aikaisemmista caminoistaan, lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ja kysellessä Suomen oloista. Kahvitauko Seixon de Arribassa ei osunut ajoitukseltaan ihan nappiin. Pari minuuttia tauon jälkeen rankkasade lankesi niskaamme. Tien varren kivipaadessa ilmoitettiin, että matkaa Santiagoon olisi jäljellä vielä 87 kilometriä. Kaksi lehmää värjötteli kylki kyljessä ison puun alla suojassa sateelta.

Ohitimme puolustustarkoituksiin 1400-luvulla rakennetun “Torre de Mirazin” sekä pienen kirkon ja hautausmaan. Vain kevyt päiväreppu selässään kulkeva Elena suunnisti albergueen, jonne kertoi matkalaukkunsa toimitetun. Kanoja tieltäni hätyytellen jatkoin Mirazin ainoaan ravintolaan, jossa kohtasin Mark Twainin ja Flash Gordonin Australiasta. Vanhat herrat lopettelivat juuri lounastaan ja kertoivat majoittuneensa läheiseen albergueen. Mark poistui päivälevolle, mutta Gordon jäi pohtimaan kanssani ilmastonmuutosta, hyönteisten käyttämistä ravintona, uusia tomaattilajikkeita ja kenguruiden älykkyyttä. Tilasin lounaaksi Ensalada Mixtan.

Koska sade oli loppunut, päätin hyödyntää tilaisuuden ja kävellä vielä kymmenkunta kilometriä ja samalla supistaa huomattavasti seuraavan päivän oletettavasti märkää patikointia. Tilasin ravintolasta juustolla ja chorizolla täytetyn bocadillon, jonka arvelin hyvin riittävän iltapalaksi, ja laittauduin matkaan. Sateisen aamupäivän jälkeen tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Poutapilvet purjehtivat sinisellä taivaalla ja lämpötila oli kohonnut selvästi.

Myös maisema muuttui. Lehtimetsien tilalle tuli kallioisena kumpuileva avoin maasto, joka karuudessaan muistutti hieman Lapin maisemia. Seuraavaksi sukelsin mäntymetsään ja sitten taas vanhojen, köynnösten koristelemien lehtipuiden katveeseen. Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuin A Roxicaan, jonka alberguessa ei kuitenkaan ollut tilaa. Jatkoin kilometrin eteenpäin ja majoituin ainoana asiakkaana Cabanan kunnalliseen albergueen. Suihkusta palatessani pitkä jono laitumelta yöksi navettaan palaavia lehmiä marssi ikkunan ohi.

33. Kävelypäivä: Cabana – Sobrado. Yksi lämpopatteri ei ollut riittänyt lämmittämään isoa makuusalia. Matkavarustukseeni ei kuulunut makuupussia eikä albergue tarjonnut asiakkailleen huopia, joten olin saanut nukuttua vain pätkittäin, vaikka olin pukenut ylleni kaikki mahdolliset vaatteet. Parakkimainen albergue vaikutti innottomien ja lahjattomien amatöörien kokoamalta. Seinät ja lattiat olivat vinoja, lattialistat repsottivat työn jälki oli kaikin puolin ala-arvoista. Suihkukopin vesi oli illalla valunut pesuhuoneen nurkkaan, mistä oli yön kuluessa tihkunut puulattian rakenteisiin.

Alberguen ulko-ovelta avautuva näky oli masentava. Raskaat vesipisarat mätkähtelivät sisäpihan betonille. Toisaalta ratkaisu ongelmaan olisi yksinkertainen. Olisi vain edettävä askel kerrallaan. Nakkasin repun selkääni ja liityin robottimaisesti eteenpäin talsivien kulkijoiden synkeään joukkoon. Hiljalleen kosteus tunkeutui kaikkialle piittaamatta vähääkään vedenpitävistä kuorivaatteistani. Lätäköt tulvivat ja kenkäni kastuivat läpimäriksi tuota pikaa. Mutustelin aamiaiseksi viimeiset palat pari päivää sitten ostamastani suklaalevystä.

Kahden ja puolen tunnin litisevän ja lotisevan ja kylmän lampsimisen jälkeen Bar Suso kohosi edessäni ihmeellisen keitaan kaltaisena. Flash Gordon ja Mark Twain olivat jo varanneet pöydän ja siemailivat kahvejaan. Marisa puuhaili märkien varusteidensa kanssa ja kertoi Marian kipittäneen jo kauas edellemme. Tilasin espresson sekä orujon lämmittääkseni hypotermistä tomumajaani. Grappan kaltainen Orujo valmistetaan tislaamalla viinin valmistuksen puristusjätettä. Orujon kotipaikkana pidetään Galiciaa, joten juoman nauttiminen Galician pääkaupunkia lähestyttäessä oli asiallinen ja paikallista kulttuuria arvostava teko.

Kotvan kuluttua myös Elena ilmestyi paikalle tilaten kahvin ja orujon, jonka kertoi mukavasti lämmittävän kylmänä päivänä. Marisa oli kyllästynyt kastumiseen ja osti rullan valtavankokoisia jätesäkkejä, joista alkoi sommittelemaan itselleen ja repulleen kaiken kattavaa ja monimutkaista sadesuojarakennelmaa. Säkkejä täytyi repiä ja leikata ja rei’ittää sekä pingottaa ja sitoa kiinnin niin monella tavalla, että naurunremakka levisi koko baariin. Yritin vielä ostaa napolitana-leivoksen, mutta sain sen jostain syystä ilmaiseksi. Baarin isossa televisiossa näytettiin härkätaistelua.

Jatkoin matkaa taas puheliaan Elenan kanssa ja kotvan käveltyäni tunsi outoa kuumotusta niskassani. Pyörähdin ympäri epäuskoisena, mutta totta se oli. Auringonsäteet tunkeutuivat pilvimassan raosta ja valaisivat maiseman hetkeksi. Sitten taianomainen hetki katosi ja alkoi taas tihkuttaa. Yritin opettaa Elenalle “tihku” -sanan ääntämistä, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Jotenkin se espanjalaisessa suussa kaikesta yrittämisestä huolimatta vääntyi muotoon “disku”. Itse kuitenkin opin, että tihkusade espanjaksi on “chirimiri”.

Ohitimme Lagoa de Sobradon, jonka munkit rakensivat 1500-luvulla patoamalla pieniä jokia. Ideana oli kastella niittyjä, pyörittää myllyjä ja tarjota mahdollisuus kalastukseen. Lähes pyöreän muotoinen vesialue on noin 10 hehtaarin suuruinen ja keskimäärin vain 1,5 metriä syvä. Alueella elää sammakoita, sorsia, sudenkorentoja, saukkoja ja merikotkia. Laguuni on suosittu retkikohde ja kalastuspaikka, ja siellä on kävelyreittejä ja lintujen tarkkailualueita.

Juuri ennen Sobradoa kastuimme taas perinpohjaisesti synkkien pilvien riehaantuessa roiskimaan vettä toden teolla niskaamme. Salaattilounaan jälkeen suunnistin suihkuun Albergue Leceriin. Elena puolestaan lähti astelemaan kohti Santa Marian luostaria, jonka albergueen oli Marian ja Marisan tavoin varannut nukkumapaikan. Sobradon Santa Marían luostari mainitaan jo 900-luvun lopun asiakirjoissa. Nykyisin siellä asuu kolmisenkymmentä sisterssiläisen sääntökunnan munkkia ja luostari on UNESCOn maailmanperintökohde.

34. Kävelypäivä: Sobrado – Arzua. Makoisat ja pitkät unet yksityisessä Albergue Lecerissä, joka oli aivan toista maata kuin edellisen yön kunnallinen albergue. Olin saapunut majapaikkaan niin myöhään, että olin joutunut yläpedille, mutta se ei haitannut lainkaan. Sänky ei natissut eikä huojunut asentoa vaihtaessani. Kenkien kuivaamiseen oli oma lämpökaappi ja vanhoja sanomalehtiä kosteuden imeyttämiseen. Pyykkikoneiden ja -kuivureiden käyttö sisältyi majoituksen hintaan. Paikan ainoa heikkous oli, että yön aikana ilmastoinnin teho ei aivan riittänyt ja aamuyöstä ilma kävi jokseenkin raskaaksi.

Olin ajatellut lähteä kävelemään ilman aamiaista, mutta en voinut vastustaa ravintolan avointa ovea. Tilasin espresson ja sain pyytämättä myös kakkupalan. Herkkuhetken jälkeen pääsin polulle vasta yhdeksän jälkeen. Tavoitin pian Flon ja Patchin, joista ensimmäinen on ranskatar ja jälkimmäinen dalmatialaisen ja bordecollien hauska sekoitus. Nimi Patch tulee koiran vasemman silmää ympäröivästä mustasta laikusta, joka muistuttaa silmälappua. Flo kertoi tekevänsä erilaisia keikkahommia maataloudessa ja kaupan alalla rahoittaakseen seikkailunsa. Erikoisimpia keikkoja olivat olleet avustajan työ elokuvaproduktiossa ja lammaskoiran koulutus Uudessa-Seelannissa.

Patch juoksenteli suuren osan matkasta vapaana, kävi haistelemassa ja haukkumassa tienvarren koirat pistäytyen välillä metsän puolella, mutta palaten aina kutsusta emäntänsä luo. Koira vaikutti nauttivan caminosta. Kuljimme läpi eucalyptusmetsän. Korkeiden puiden vanhat kuoret olivat repsahtaneet irti ja varisseet maahan suurina paloina ja nauhoina. Kaikki yli 700 eukalyptuslajia kasvattavat vuosittain uuden kuorikerroksen, ja samalla kuoren uloin kerros kuolee. Poimin pientareelta kouraani eucalyptuksen hedelmän, joka tuoksui väkevästi. Se teki sormeni tahmaisiksi ja kännykän sormenjälkitunnistin lakkasi toimimasta.

Alkoi sataa laiskasti. Flon mukaan ranskankielessä ei ollut espanjan chirimirin kaltaista sanaa kuvaamaan pientä sadetta. Polun varressa kasvoi minttua. Hieroin muutaman lehden sormieni välissä. Tuoksu palautti mieleeni intialaisen ruoan, jota on tullut kokattua aivan liian harvoin. Ja niin minttu, joka ei edes kuulu kotikeittiön tavanomaiseen maustevalikoimaan, laukaisi valtavan koti-ikävän puuskan. Päätin kotiin palattuani valmistaa ison annoksen kanakormaa kaikkine lisukkeineen. Flo otti Patchin kiinni lähestyessämme vilkkaammin liikennöityä tietä. Saavuimme Boimilin pienen baarin luo. Suuntasin kahville sanoen heipat Flolle ja Patchille, jotka jatkoivat matkaansa.

Olin jonkin aikaa paikan ainoa asiakas, sitten Elena tupsahti paikalle. Syötävää ei ollut juuri tarjolla, jos leivonnaisia ei lasketa, joten kahvikupillinen sai riittää välipalaksi. Pistäydyin vessassa, jonka virkaa toimitti reikä komeron lattiassa. Sateen tauottua jatkoimme matkaa ja edellisenä päivänä alkanutta suomen ja espanjan kielten opiskelua ja vertailua. “Vesihiisi sihisi hississä” oli täydellisen mahdoton espanjankielen opettajan lausuttavaksi. Elena kertoi “Patatas Bravas” alkupalasta, joka kuulemma on yleinen kaikkialla Espanjassa. Kuulosti makoisalta ja kysyimmekin sitä muutamasta Boimorton kahvilasta, mutta huonolla menestyksellä.

Ohitimme Sendellen pienen kirkon ja sitten mykistävän komean, puiden alle lähes hautautuneen pihatien portin. Perunapellot olivat oraalla, mikä innosti Elenaa kertomaan erilaisten perunalajikkeiden käytöstä Espanjassa. Esimerkiksi Kennebec soveltuu Tortilla de Patataksen valmistukseen oivallisesti. Agria on hyvä valinta ranskalaisten perunoiden ja perunamuusin valmistukseen sekä paistamiseen, koska se saa rapean pinnan. Pitkulainen Spunta puolestaan soveltuu paistettavaksi ja grillattavaksi. Jaerlan kiinteä rakenne tekee siitä hyvän valinnan höyrytettäville perunoille ja keittoihin. Ja paljon muutakin Elena vielä kertoi, mutta kapasiteettini uuden tiedon prosessointiin tuli nopeasti vastaan.

Alkoi sataa, ensin leppoisasti, sitten kiivaasti. En viitsinyt kaivaa kuoritakkia repusta, sillä olin jo sisäistänyt kastumisen ja kuivumisen luontaisen syklin. Sitten seurasi vastaisku vesihiidelle. Elena lasketteli R-äänteen sujuvuuden testaamiseen käytetyn lorun: “El perro de san Roque no tiene rabo porque Ramón Ramírez se lo ha cortado.”, jonka pyysi toistamaan. Ja onnistuihan se tavu tavulta muutaman yrityksen jälkeen. Espanjankielen R-äänne ei ole suomalaiselle kovinkaan hankala, mutta ranskalaisille kuulemma jokseenkin mahdoton.

Taukobaari olisi löytynyt sivupolulta kymmenen minuutin matkan päästä, mutta tuntui paremmalta jatkaa yhtä soittoa Arzuaan asti. Elena vaikutti väsyneeltä ja ilahtui repustani löytyneistä hunajalla kyllästetyistä maapähkinöistä. Niillä pärjäsimme lounaspaikkaan asti, missä oli tarjolla kasviskeittoa, kanaa pottujen ja porkkanoiden kera sekä jälkkäriksi jogurttia hunajan kera. Sitten jossain välissä suustani lipsahti, etten ollut vielä koskaan aterioinut pulperiassa, joten päivälliseksi syötiin sitten simpukoita ja mustekalaa. Viimeinen ilta Marian, Marisan ja Elenan kanssa jatkui liiankin myöhään ajatellen seuraavan päivän pitkää taivalta.

35. Kävelypäivä: Arzua – Lavacolla. Olin edellisenä iltana hipsinyt alberguen makuusaliin niin myöhään, että kaikki muut jo nukkuivat. Sängyn päädystä ei ollut löytynyt huopaa, joten sonnustauduin äänettömästi kaikkiin mahdollisiin vaatteisiini pysyäkseni lämpimänä yöllä. Suuressa makuusalissa oli itseni lisäksi vain neljä nukkujaa, joten yhteenlaskettu ruumiinlämpöön perustuva lämmitystehomme jäisi vaatimattomaksi, noin 500 wattiin. Torkuin katkonaisesti havahtuen muutaman kerran vilun tunteeseen, kunnes rannekellon värinä herätti kahdeksalta. Olin yksin, muut olivat jo laittautuneet matkaan. Ja nyt aamun valossa näin myös huopamyttyjä niissä sängyissä, joissa oli nukuttu. Tutkin huonetta ja löysin kaapista ison pinon huopia.

Päivä valkeni sumuisena, mutta aurinko kurkisteli pilvien välistä. Arzuassa Camino del Norte ja Camino Francés yhtyvät, ja myös Camino Primitivo on Melidessä vähän ennen Arzuaa kasvattanut kävelijöiden määrää. Kun tähän vielä lisätään lyhyttä, compostelaan oikeuttavaa, sadan kilometrin mini-caminoa kulkevat ryhmät, caminon reitti oli varhaisesta aamusta lähtien tupaten täynnä kulkijoita. Pujottelin eteenpäin ihmismeressä. Polulla näkyi monen ikäisiä, värisiä ja kokoisia kulkijoita. Yksi porukka lauloi kulkiessaan, toinen ryhmä oli sonnustautunut yhdenmukaisiin asuihin.

Voima sykki jaloissani. Nyt, kun takana oli jo lähes 800 kilometrin taival, jalat ja koko kroppa olivat sopeutunut kävelyyn. Aamulla heräämisen jälkeen tuntuu luontevalta ja helpolta heittää reppu selkään ja lähteä patikoimaa. Pitkätkään ylämäet eivät tunnu rasittavilta ja alamäissä askel rullaa pehmeästi. Viikkokausia kulkeneet vaeltajat ovat jakautunut kahteen joukkueeseen. Osa kärsii rasitusvammoista ja kivuista ja kävelee hitaasti raahustaen, erilaisiin tukisiteisiin, teippeihin ja sauvoihin tukeutuen. Toinen osa on säästynyt fyysisiltä hankaluuksilta ja muovautunut viikkojen kuluessa aikaisempaa keveämmin käveleviksi, sitkeämmiksi ja vahvemmiksi.

Tuntui erikoiselta ylellisyydeltä kävellä poutasäässä. Tosin edellisten päivien sateet näkyivät ja tuntuivat vielä polulla muta- ja savivellilampareina. Ohitin polulla argentiinalaiset rouvat ja monta muutakin tuttua. Mark kertoi ottaneensa aikaa itselleen reissun lähestyessä loppuaan ja haluavansa kävellä vähän aikaa yksikseen. Tämä kuitenkin todettiin ympärillä vellovassa väenpaljoudessa mahdottomuudeksi. Flo joutui pitämään Patchia kiinni polulla ohi rämistelevien polkupyörien takia.

Gordon kertoi hankkineensa hankalan rakon jalkaansa, mutta puhkaisseensa sen ja kaiken olevan nyt hyvin. Kotvan kuluttua ohittamani saksalainen miekkonen kertoi olevansa hyvin tyytyväinen säärystimiinsä, joiden ansiosta housujen lahkeet eivät kuraantuneet. Muodokas iäkkäämpi rouva Washingtonin osavaltiosta puuskutti ylämäessä ja kertoi tavoittelevansa compostelaa eli todistusta pyhiinvaelluksen hyväksytystä suorittamisesta kävelemällä vaaditun minimin eli sata kilometriä, mutta aprikoi jaksaako perille asti.

Baareja ja kahviloita oli näin lähellä Santiagoa muutaman kilometrin välein. Samoin erilaisia kaupustelijoiden kojuja, joista saattoi halutessaan ostaa koruja, kampasimpukan kuoren reppuun ripustettavaksi ja muuta camino-aiheista tavaraa, sekä saada leiman pyhiinvaelluspassiin. Pysähdyin popsimaan pottumunakkaan Quintásissa ja sitten parin tunnin kuluttua muutaman pinchon O Pedrouzossa.

Sitten edessä oli enää vajaan peninkulman patikointi majapaikkaan. Tummat pilvet purjehtivat taivaalla. Pääsin juuri Amenaliin, kun raju sadekuuro alkoi rummuttaa pihalle pystytettyä katosta. Ukkonen jyrähti muutaman kerran. Söin jogurtin ja jäätelön sateen taukoamista odottaessani ja siemailin espresson. Kaikki tutut matkakumppanit olivat jääneet O Pedrouzoon, mutta se ei ollut itselleni mahdollista. Oli päästävä niin lähelle Santiago de Compostelaa kuin suinkin, jotta ennättäisin aamulla Lissabonin bussiin. Sateen vaimennuttua tihkuksi laitoin vipinää virsuihin. Pääsin Lavacollan hostelliin juuri ennen kuin uusi raju sadekuuro lankesi maahan.

36. Kävelypäivä: Lavacolla – Santiago de Compostela. Viimeisenä kävelypäivänä pääsin liikkeelle jo ennen kuutta, reilua tuntia ennen auringonnousua. Olin edellisenä iltana nakannut puhki kuluneet sukat roskiin ja pyykännyt savet housujeni lahkeista, jotta olisin edustavassa kunnossa saapuessani Santiago de Compostelaan. Avasin hostellin ulko-oven ja kurkistelin taivaalle epäluuloisena. Ei sadetta, mutta maa oli märkä.

Oli lähes pilkkopimeää ja olin kiitollinen tasaisesta asfaltista jalkojeni alla. Se tuntui mukavan vakaalta ja ennustettavalta kaikkien lehmänlannalla tehostettujen liejulätäkköpolkujen jälkeen. Sammutin taskulampun sen akkua säästääkseni. Kulku-ura erottui pimeässä juuri ja juuri. Lisäsin vauhtia ja LÄTS! Tienpinnassa oli harvakseltaan jalkapallon puolikkaan kokoisia kuoppia täynnä kuravettä, kuten lampun sytyttämisen jälkeen oli helppo nähdä. Kenkäni oli humpsahtanut kuoppaan ja kastunut täydellisesti. Onneksi nilkkani ei ollut taittunut yllätysmontussa. Päätin jatkaa eteenpäin taskulampun valossa.

Oli kuitenkin kiva, ettei satanut. Olin saanut nauttia sateesta jo kyllikseni tämän caminon aikana ja tuntui kerrassaan oikeudenmukaiselta, että saisin kulkea lopputaipaleen kastumatta. Viimeisen kävelypäivän kunniaksi olin ennen lähtöä pessyt tukkani ja asetellut harjalla kutrini ojennukseen tyylikästä loppuhuipennusta varten. Samassa tuulenpuuska ravisteli puuta, jonka alapuolella parhaillaan astelin. LÄTS, LÄTS, LÄTS, LÄTS, LÄTS, LÄTS. Lehvästöstä norui niskaani pieni yksityinen, ällistyttävän tarkasti ajoitettu sadekuuro. Hieno city-kampaukseni lätsähti pään myötäiseksi.

Taskulampun valo leikkasi aamuyön sumua pitkänä keilana. Loivassa ylämäessä edelläni kulki tumma varjo, kuin usvassa etenevä haamu. Lähemmäs päästessäni erotin vanhan miehen kyyryn hahmon, joka eteni hitaasti ja vaivalloisesti reppu selässään. Huikkasin hyvät huomenet ja perinteisen “Buen camino!” -toivotuksen. Sain vastaukseksi tuskaisesti kuiskatun espanjalaisen heipan “Hola”. Ilmeisistä hankaluuksista huolimatta miekkonen jatkoi sinnikkäästi eteenpäin.

Päivä alkoi valjeta seitsemän maissa. Monte del Gozolle noustessa sumu tiivistyi tihkusateeksi, joka kuitenkin loppui mäen toisella puolella. Alkoi ankea kävely pitkin Santiago de Compostelan katuja, jonka päätteeksi seisahduin toviksi katedraalin aukiolle. Varhaisesta aamusta huolimatta siellä täällä näkyi jo perille pääsystään riemuitsevia Jaakontien kulkijoita.

Jatkoin yhtä soittoa linja-autoasemalle, lätsähtäneessä kampauksessa ja märkä kenkä toisessa jalassani lotisten. Bussissa istahdin guatemalalaisen psykologin viereen, joka oli kävellyt camino francésin. Mayoista polveutuva Merly kertoili mayojen pyramideista ja kielistä sekä guatemalalaisist murkinoista, kuten tulivuoressa paistetuista pizzoista ja mausteisesta kalkkunakeitosta (Kak’ik guatemalteco), joka kuulosti niin makoisalta, että päätin yrittää sen valmistamista kotona. Lissabonin Oriente asemalla löysin tyttäreni ja halasimme pitkän eron jälkeen.

Muutama huomio varusteista

Varusteluetteloita caminolle löytyy netistä yllin kyllin, joten tässä yhteydessä mainitsen vain muutaman varusteen, jotka osoittautuivat Camino del Nortella varsin käyttökelpoisiksi ja toisaalta sellaisiksi, joita ei ehkä kaikista varusteluetteloista löydy. Rannekello värinäominaisuudella mahdollistaa muita nukkujia häiritsemättömän heräämisen alberguessa. Itse käytin nukkuessani joka yö korvatulppia, joten en olisi edes herännyt kännykän herätykseen. Kellon näytön himmeässä valossa onnistuivat myös satunnaiset yölliset vessakäynnit sytyttämättä räikeän kirkkaita kattovaloja. Korvatulppia kannattaakin pakata mukaan useampi pari, sillä ne eivät paina juuri mitään ja kuluvat käytössä. Ja aina löytyy joku kanssakulkija, joka ei ole älynnyt tai muistanut pakata korvatulppia reppuunsa. Kylminä öinä putkipipo lämmitti päähineenä ja kylminä aamuina kaulan ympärillä. Putkipiposta saa tarvittaessa myös unimaskin tai kiristyssiteen raajan ympärille. 

S-koukun lisäksi käytin
Heroclip -koukkuja pakkauspussien
ja repun sijoittamiseen kauas
sängystä ja mahdollisista lutikoista

Albergueiden suihkukopeissa ei toisinaan ole vaatekoukkuja. Kevyen muovisen S-koukun saa yleensä iskettyä suihkukopin yläreunaan. Siihen voi sitten ripustaa puhtaat vaatteet, pyyhkeen ja toilettilaukun. Likaiset vaatteet yleensä pudottelin suihkukopin lattialle, mistä siirryin samantien pyykkäyshommiin. Yleensä käsienpesualtaiden tulpat ovat kadoksissa, joten oma tulppa kannattaa ottaa mukaan. Espanjassa kylpyhuoneiden lavuaareissa vedenpoistoaukkojen halkaisijat ovat yleensä 32 mm (1 1/4 tuumaa) ja 40 mm (1 1/2 tuumaa), joten kahdella tulpalla pärjää auttavasti. Itse kaavailen seuraavalle caminolle ottavani mukaan silikonisen tulpan, jonka pitäisi sopia kaiken kokoisten vedenpoistoaukkojen tukkeeksi. Kokeilemisen arvoinen vaihtoehto on myös pyykätä vaatteet hölskyttelemällä muovipussissa. Käytin caminolla 100 millilitran kokoista muovista nestepulloa pesunesteen säilyttämiseen. Albergueista pesunestepullo vajeni ja hostelleissa vastaavasti täyttyi paikallisen tarjonnan mukaan.

USB-laturin pitkä latausjohto helpottaa puhelimen lataamista kahviloissa. Itselläni oli mukana kolmen metrin pituinen kaapeli, jonka jouduin pariin otteeseen avaamaan täyteen pituuteensa. Puhelimen sovelluksista eniten olivat käytössä GoogleMaps ja Wise Pilgrim, johon olin ostanut Camino del Norte -paketin ja ladannut reitin kartat etukäteen puhelimen muistiin. Wise Pilgrim näyttää puhelimen sijainnin karttapohjalla suhteessa caminon reittiin, mikä tekee eksymisestä varsin hankalaa. Käytin pieneen tilaan pakkautuvaa pikkureppua paitsi kauppaostoksiin ja myös eväiden säilytykseen matkustaessani linja-autolla Bilbaosta caminon lähtöpisteeseen Irúniin, ja reissun jälkeen puuduttavan pitkällä matkalla Santiago de Compostelasta Lissaboniin. Monta muovikassia jäi ostamatta pikkurepun ansiosta.

Camino del Norte 16.4.–21.5.2024:

1. Irún – Portugalete
2. Portugalete – Nueva
3. Nueva – Figueras ja
4. Figueras – Santiago de Compostela