Avohoidossa tuulettumassa 2024

Ensimmäinen avohoitojakso vuotta aiemmin oli ollut siinä määrin sielua ja soomaa virkistävä elämys, että liikkeellä oltiin taas samalla porukalla. Alustavan kliinisen kokemuksen perusteella tehohoidon, lastensuojelun ja mielenterveyshoidon yhdistelmä tuottaa viljalti epätodennäköisiä tilanteita sekä pitkäkestoiseen muistiin syöpyviä vaikutelmia ja kohtaamisia. Nyt alkavalla toisella avohoitojaksolla olisi jälleen luvassa patikointia Koilliskairassa avoimin mielin avoimen taivaan alla. Kolmantena retkipäivänä myös maasto muuttuisi avoimeksi, sillä silloin olisi tavoitteena kulkea Sokostin massiivin yli. Avoimet suhteet sen sijaan eivät olisi ohjelmassa.

Saariselän Nesteellä syötiin tuhti lounas. Olin unohtanut kartan kotiin, joten pistäydyin ostamassa uuden viereisestä K-marketista. Jos kaikki sujuisi hyvin, karttaa ei edes tarvittaisi, sillä kännykän maastokarttasovellus on osoittautunut erinomaisen käyttökelpoiseksi suunnistamisen apuvälineeksi. Pelkän GPS-navigoinnin varassa ei Kekkosen puistossa kuitenkaan kannata retkeillä, sillä itärajan tuntumassa GPS-paikannuksen tarkkuus on toisinaan kehno. Häiriöiden määrä on moninkertaistunut sen jälkeen kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja sitä on esiintynyt erityisesti Naton sotaharjoitusten aikaan. Murmanskin Severomorsissa toimii Venäjän Pohjoisen laivaston elektronisen sodankäynnin keskus, joka ylettyy härkkimään GPS-signaaleja miltei koko Lapin alueella.

13 kilometriä Saariselän pohjoispuolella käännyimme Anninkadulle, joka reilun kahden peninkulman mittaisena lienee Suomen pisin katu, vaikka todellisuudessa onkin vain kuoppainen soratie. Suurin osa ajomatkasta Aittajärvelle taittui rivakasti. Sitten tavoitimme hitaasti etenevän pikkuauton ja viimeiset kilometrit parkkipaikalle ajeltiin verenpainetta nostattavan verkkaisesti. Kiesistä ulos kömpiessäni aurinko paistoi niin lämpimästi, että oli vaikea uskoa elokuun vaihtuvan syyskuuksi vain muutaman päivän kuluttua. Sorapohjainen parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja. Saariselän selkosille suuntaavia ja sieltä palaavia retkeilijöitä hääräili rinkkojensa parissa.

1. Kävelypäivä: Aittajärveltä Suomu- ja Muorravaarakanjokia seuraten Jyrkkävaaraan. Ripustin vaelluskengät rinkkaani ja vilkaisin joelle, missä Marjatta ja Pauliina jo loiskivat kohti vastarantaa. Vedenpinta Aittajärven kahlaamossa näytti olevan edellisvuotta alempana ja yltävän vain polviin asti. Heilautin rinkan selkääni ja astuin veteen. Vaikka kavahdan kylmiä vesiä uimistarkoituksessa, jostain syystä kahlaaminen luonnistuu ja tuntuu vain virkistävältä. Anninkadulla hidastellut autoilija oli nyt saanut vauhdin päälle ja räpiköi Pauliinan ohi vettä roiskien. Tuumin, että kun autolla hidastelu ja joessa kiihdyttely huomioidaan kokonaisuutena, tilannenopeuden keskiarvo muodostuu jokseenkin asialliseksi. Samasta kohtaa Suomujoen ovat ylittäneet 1800-luvun puolivälissä myös Kalevalan ja Kantelettaren kokoaja Elias Lönnrot ja ylikiiminkiläinen sissipäällikkö Pekka Vesainen hurjine talonpoikineen vuonna 1589 Kantalahteen suuntautuneella ryöstö- ja hävitysretkellään.

Suomujoki saa alkunsa Raututuntureiden, Niilanpään ja Kopsusselän puroista ja paisuu välillä laajemmiksi vesialueiksi kuten Lankojärvi, Aittajärvi ja Suomujärvet. Hopeakylkinen kala, ehkä harjus, sujahti ohitseni. Kirkasvetisessä Suomujoessa polskii myös siikoja ja haukia. Suomujoen taimenkanta on viimeisiä luonnonvaraiseen lisääntymiseen perustuvia järvivaelteisia taimenkantoja Suomessa. Taimenet lihovat kesällä Venäjän puolella Ylä-Tuuloman tekoaltaalla ja palaavat syksyisin kutemaan Tuulomajoen vesistöalueen sorapohjaisiin latvajokiin. Punnersin itseni sauvojen avulla jyrkän rantatörmän päälle, missä Marjatta ja Pauliina jo kuivasivat jalkojaan. Pauliina rallatti “Sielutonna en voi lentää, vanki olen maan…” ja kertoi varpusesta, jonka riikinkukko oli tappanut Korkeasaaressa. Sielu oli erkaantunut pikkulinnusta vauhdikkaasti.

Maasto Suomujoen etelärannalla oli helppokulkuista ja miellyttävää. Pauliina oli edellisvuoden tapaan liikkeellä ohutpohjakengillä ja ihmettelin taas vaivattomuutta, jolla tuo vanha partiolainen eteni yli kivien ja juurakoiden raskas rinkka selässään. Polku seuraili joen reittiä läpi harvan mäntymetsän. Naavaa riippui oksilta tuuheina tupsuina. Siellä täällä näkyi maahan rojahtaneita kelohonkia ja konkelot natisivat tuulen huojuttaessa niitä eläviä puita vasten. Polun varressa kasvoi puolukoita ja variksenmarjoja ja erinomaisen pulleita juolukoita.

Ensimmäisellä nuotiopaikalla kuljaili yksinäinen mies, kertoi lähteneensä matkaan viikkoa aiemmin Kemihaarasta. Yksinäinen poro tolskasi rannassa ja samassa uusi värssy purkautui Pauliinan suusta: “Varrella virran, kelluu poro valkoinen, varrella virran…”. Reilun kolmen kilometrin päässä pysähdyimme kahvittelemaan niemennokkaan rakennetulle nuotiopaikalle. Marjatta sekoitti kahviaan niin pontevasti, että lusikka-haarukka napsahti poikki.

Vähän myöhemmin matkan taas jatkuttua polulla kimalteli jotain valkeaa, jonka kumarruin poimimaan hyppysiini. Se ei ollutkaan kivi, vaan pala jokihelmisimpukan (Margaritifera margaritifera) eli raakun kuoresta. Suomujoki laskee Luttoon, joka on tunnettu raakkujoki ja jonne oli löytöpaikasta vajaa peninkulma. Ilmeisesti raakkuja elää vielä myös Suomujoen Lotjanankoskessa, joka on vanha helmenpyyntipaikka. Lapuanliikkeen nokkamies, Talvisodan mottitaisteluiden kehittäjä ja Mannerheimin inhokki, jääkärikenraali K.M.Wallenius tolskasi Lotjanankoskessa monena kesänä 1920-luvulla helmien toivossa. Helmenpyynti jatkui vielä sotien jälkeen Lutolla ja sen latvavesillä, kunnes toiminta kiellettiin lailla vuonna 1955.

Jokihelmisimpukat luokitellaan nykyisin erittäin uhanalaisiksi ja esimerkiksi Luton raakkupopulaatio ei ole enää lisääntynyt omatoimisesti 60 vuoteen. Rauhoitettuun raakkuun ei saa kajota ja kalastajien on varottava astumasta raakkujen päälle. Löytämäni kuorenkappale saattoi olla jäänne esimerkiksi saukon simpukka-ateriasta. Jokihelmisimpukat ovat varsin hyödyllisiä nilviäisiä, sillä ne ylläpitävät ja ilmentävät veden hyvää laatua. Yksi raakku suodattaa jopa 50 litraa vettä vuorokaudessa ravintoa haaliessaan. Hyvässä kasvupaikassa raakkuja voi elää tuhatkin yksilöä neliömetrillä, jolloin kyseessä on jo varsin tehokas vedenpuhdistamo. Raakut ovat retkeilijän ystäviä, sillä niiden esiintyminen viittaa puhtaaseen veteen, jonka keittäminen ei ole välttämätöntä.

Tuuli oli yltynyt navakaksi saapuessamme paikkaan, missä Muorravaarakanjoki laskee Suomujokeen. Laskin rinkkani heinikkoon ja ryhdyin avaamaan vaelluskenkien nyörejä. Iso musta hämähäkki halusi ilmeisesti myös päästä Muorravaarakanjoen itäpuolelle ja yritti sinnikkäästi kiivetä rinkkaani. Öttiäinen antoi periksi vasta huiskaistuani sen pois puolenkymmentä kertaa. Kahluuoperaation jälkeen kuivattelin jalkojani laakealla kivellä, kun kuulin Marjatan kiukkuisen ulvahduksen. Tuulenpuuska oli lennättänyt Marjatan nilkkatuen jokeen, missä se ajelehti nyt kohti lepokiveäni. Poimin kompressiosukkaa muistuttavan ortoosin virrasta vaellussauvalla ja palautin omistajalleen. Marjatan koettelemukset eivät loppuneet tähän, sillä myös aurinkolasit olivat mystisesti kadonneet Muorravaarakanjokea ylittäessä.

Matka jatkui eteläkaakkoon Muorravaarakanjoen itärantaa pitkin, kunnes saavuimme polkujen risteykseen. Jyrkkävaaran tuvan läheisyydessä ei ole virtaavaa vettä, joten Pauliina täytti kymmenen litran vetoisen vesisäkin Muorravaarakanjoen raikkaalla vedellä. Arvelin, että puolikas säkillinen piisaisi hyvin. Pauliina valutti vähän vettä varvikkoon ja lähti sitten raahaamaan säkkiä Jyrkkävaaran suuntaan. Olin monta vuotta manannut vesisäkin kantamisen raskautta ja kehnoa ergonomiaa. Hyvää ja pitävää otetta on vaikea löytää ja vettä lorahtaa helposti maahan, jos säkkiä kallistaa liikaa. Vain vähän matkaa käveltyään Pauliina ratkaisi säkin kantamiseen liittyvän problematiikan yksinkertaisesti ripustamalla säkin etupuolelleen hyödyntäen rinkan alumiinisen tukirangan ylöspäin sojottavaa putken päätä.

Jyrkkävaaran tuvalle saavuttiin auringon painuessa kohti horisonttia. Asemapaikan läheisyyteen oli pystytetty neljä telttaa ja riippumatto oli viritetty mäntyjen väliin. Varaustuvassa hengaili puolalainen pariskunta. Autiotuvan puoli oli nimensä mukaisesti autio, joten siirsimme patjat sinne saavuttaen tällä tavoin rahtusen ylellistä väljyyttä majoituksessa. Popsin iltapalaksi kermajuustolla ja kylmäsavuporolla täytetyn eväsleipäni ja törmäsin sitten riipparin omistajaan, joka valmisteli tortilla-ateriaa. Eräopas Sonja eli Nokisonja kertoi edellisyönä sataneen kaatamalla, mutta riippumatossa oli pysynyt kuivana ja saanut makoisat unet. Ilmeni, että puolalaiset olivat Sonja asiakkaita. Keski-Eurooppalaisesta näkövinkkelista eräoppaan kanssa retkeily Suomen Lapissa on varmasti kätevä ja turvallinen vaihtoehto. Hammaspesun jälkeen vaihdoin muutaman sanan puolalaisen Lucasin kanssa. Kehui Sonjan ruokia maukkaiksi ja vähemmän pierettäviksi kuin valmiit “lisää-vain-kiehuva-vesi” -retkiateriat.

2. Kävelypäivä: Jyrkkävaarasta Muorravaarakkaan. Heräsin kuuden maissa painajaiseen, jossa pakenin verenhimoista riikinkukkoa. Kävin pihanperällä keventämässä oloani. Räystäältä tipahteli vettä, mutta sade oli loppunut jo aikaa sitten. Harmaaseen pilvipeitteeseen oli repeytynyt aukkoja, joista pilkisti sinistä taivasta. Kömmin takaisin makuupussiini parin tunnin jatkounille. Myöhemmin aamiaispöydässä naiset kertoivat yöllisestä rankkasateesta. Korvatulppien ansiosta en ollut herännyt sateenropinaan. Tulpat varmistavat jokseenkin häiriöttömät yöunet eräkämpissä, mutta samalla jotain kiintoisaa tai tarpeellistakin voi mennä ohi korvien.

Valutin kiehuvan kuumaa vettä Blå Bandin pakastekuivatuilla hedelmänpaloilla maustettuun puuropussiin. Valmistusohjeessa, jota tarkoin noudatin, käskettiin lisäämään vettä G-pisteeseen asti. Sekoitin puuroainekset, rullasin pussin kiinni ja siirsin sen syrjään hautumaan. Säädetyn ajan jälkeen avasin puuropussin toivorikkaana… ja tyrmistyin. Kuiva-ainekset olivat sekoittuneet veteen eräänlaiseksi laihaksi ruishiutalevelliksi. Virhe valmistusohjeessa lienee ollut syy alehinnalle, jolla olin puurot hankkinut. Sain Pauliinalta kourallisen kaurahiutaleita ja ruusunmarjasoppajauhetta, joiden avulla liru velli paksuuntui puuromaiseksi ja oikeastaan varsin makoisaksi aamiaiseksi.

Kolme kuukkelia pyrähteli pihalla puusta puuhun tarkkaillen kamojen pakkaamista. Lucas nuuhkaisi rinkkaansa ja nyrpisti nenäänsä. Kertoi, että oli löytänyt mätänevän hiiren rinkastaan juuri ennen Saariselälle lähtöä. Karsea kalman katku ei ollut kaikonnut kantolaitteesta millään konstilla, oli vain hieman menettänyt teräänsä lukuisten puhdistus- ja desinfiointiaineiden vaikutuksesta. Aluksi löyhkä oli ollut niin kammottava, että Lucas oli ollut jo aikeissa nakata uuden rinkkansa roskiin. Puolalaisille ja Nokisonjalle yö Jyrkkävaarassa oli ollut reissun viimeinen. Lupasivat Aittajärvelle kulkiessaan pitää silmänsä auki siltä varalta, että Marjatan kadonneet aurinkolasit sattuisivat reitille. Päivästä näytti kehkeytyvän erinomaisen kaunis. Puolalaisille jäisi Lapin vaelluksesta mainio jälkimaku.

Päivän tavoitteena olisi taittaa vajaan 16 kilometrin taival Muorravaarakkaan. Suunnistustaidolle ei olisi mainittavasti tarvetta, sillä polku kulkee koko matkan Muorravaarakanjoen itärannan tuntumassa. Jäin taas jonon viimeiseksi ja naisten äänekäs pulina loittoni verkalleen. Tuumin, ettei ainakaan karhuja tarvitsisi tällä kokoonpanolla pelätä, sillä retkikuntamme lähestymisen kuulisi kaukaa ja mahdollisella mesikämmenellä olisi hyvin aikaa siirtyä sivummalle. Lampsin polulla ontologisiin mietteisiin (ambulo, ergo sum) vaipuneena, kun iso teeri räpisteli lentoon aivan jalkojeni juuresta. Sydän jätti muutaman iskun väliin ja valehtelisin, jos väittäisin, etten säikähtänyt ollenkaan. Samalla ratkesi pohdiskelemani ontologinen probleema, sillä olematon olento tuskin kykenisi pelästymään yhtä intensiivisesti.

Aamukahvit keitettiin, kun polku johdatti meidät joen partaalle lähellä paikkaa, jossa Harrijoki laskee Muorravaarakanjokeen. Kastoin keksin kahviin ja haukkasin siitä puolet. Näillä main sijaitsi aikoinaan Aulis Nuotion omin luvin rakentama asumakenttä. Siihen kuuluneet maja, laavu, kota ja vankkarakenteinen turvekammi olivat olleet huonokuntoisia jo 1950-luvun lopulla. Rakennuksista ei näkynyt maastossa enää merkkejä, ei niitä tosin etsittykään. Koirana Auliksella oli kesy Liisa-ahma (Gulo gulo), jonka kanssa hän oli käynyt maalikylilläkin ja 1951 Helsingissä asti. Auliksen kömmänät oli rakennettu hyvälle paikalle, sillä Harrijoesta sai tuolloin isoja harjuksia. Erityisen hyvä kalastuspaikka oli jokien yhtymäkohta. Nykyisin Muorravaarakkajoki on kalastukselta rauhoitettu.

Kapean Harrijoen yli oli laitettu kaksi keloa sillaksi. Kelopuista ohuempi viisti vedenpintaa ja paksumpi puunrunko oli vähän ylempänä niin, että siitä saattoi ottaa tukea käsillä. Silta näytti huteralta ja vaaralliselta. Hörpittiin kahvia ja naureskeltiin, että tuostakin jotkut joutuvat yli menemään. Silmäilin karttaa ja totesin, että siitähän meidänkin täytyisi yli mennä. Jyrkkävaaran suunnalta ilmestyi kaksi konkarieränkävijää, Markku ja Teemu. Parivaljakko ylitti harrijoen ongelmitta rohkaisten meitä esimerkillään. Harrijoen ylitys sujuikin lopulta helpommin kuin olin ounastellut. Tuuli yltyi taas iltapäivällä niin, että Sarvijoen suun kohdalla täytyi jo pitää lakista kiinni. Harrijoen ja Muorravaarakanjoen välisen selänteen eli Harrijoenkaidan länsipuolella maasto muuttui karuksi harvakasvuiseksi mäntymetsäksi ja polku luikerteli isojen kivenjärkäleiden välistä. Yläjängän suolammen rannalla pidettiin tauko. Naiset maistelivat välimerellistä pähkinä-oliivi-sekoitusta, jota kehuivat makoisaksi.

Avasin rinkan pikkutaskun, jonne olin pakannut pussillisen makoisaa, sokerilla ja rasvalla kyllästettyä mysliä, jota olin vielä tehostanut kuivatuilla karpaloilla. Sormeni sujahtivat läpi taskuun ilmestyneestä reiästä. Savotta mainostaa tuotteitaan kestäviksi, mutta myyrän yöllistä hyökkäystä taskun 1000D Cordura ei ollut kestänyt. Jyrsijä oli nakertanut tiensä ensin läpi jämäkän polyamidikudoksen ja sitten repinyt muovipussin kylkeen ison aukon.

Kämppämyyrät kiinnostuvat retkeilijöiden murkinoista syksyllä öiden käydessä kylmiksi. Jos olisin ollut fiksu, olisin ripustanut evääni yöksi tuvan pyykkinarulle. Tosin sekään ei aina estä myyrien ruokavarkauksia, sillä metsämyyrä ja punamyyrä ovat taitavia kiipeilijöitä. Ne liikkuvat ketterästi myös hirsiseinää pitkin ja pujahtavat sisään vaikka raollaan olevasta tuuletusräppänästä. Toinen keino estää myyrien tihutöitä olisi vahva muovi- tai metallilaatikko, jollainen pelasti Lapin Muulien suklaakeksit Muorravaarakanruoktussa muutama vuosi sitten. Hiirenloukulla myyriä ei Saariselällä kannata pyydystää, sillä loukkuun saattaisi jäädä rauhoitettu harmaakuve- tai punamyyrä. Koira – tai kesy ahma – sen sijaaan hillitsee jyrsijöiden yöllisiä ryöstöretkiä tuvissa tehokkaasti.

Mulkoilin rikkinäistä taskua tavoittaen kalpean aavistuksen siitä pelon, vihan, voimattomuuden, ahdistuksen ja häpeän tunteiden myllerryksestä, jonka asuntomurron kohteeksi joutunut kokee. Rinkan pieni molletasku oli turmeltunut käyttökelvottomaksi ja mysliin oli sekoittunut jäänteitä muovipussista. Onneksi kyseessä oli vain myslipussi ja tapauksen voisi kääntää oppimiskokemukseksi. Eristin myyrän ulottuvilla olleen osan ja rouskuttelin loput myslit. Metsämyyrä voi levittää myyräkuumetta, jonka aiheuttajavirus saattaa tarttua virtsan ja papanoiden ohella myös syljestä. Keittäminen tappaisi viruksen, mutta myslin keittäminen ei innostanut. Myyrien takia ylimääräisiä retkieväitä ei kannata jättää tupiin ja kaikki kokkauksen yhteydessä syntyneet ruoan roiskeet täytyy siivota huolella. Vesiämpärit ja -kauhat sekä kattilat kannattaa kääntää pois lähtiessä ylösalaisin, jottei seuraava vieras löytäisi niistä myyrän papanoita tai kuolleita myyriä.

Kannattamanoskan länsipuolella valmistettiin lounaaksi tomaattipastakeitto, jonka pasta jäi rapsahtavan aldenteksi. Marjatta ja Pauliina riipivät suihinsa kahmalokaupalla makeita mustikoita. Tiuhtelmapään länsipuolella kohtasimme murheellisen näyn – kokonainen puuyhteisö oli heittänyt henkensä jäätyään valtavan kaatuneen kelohongan alle. Yksinäinen rusko- tai ehkä viitasammakko kökötti polun vieressä paikoilleen jähmettyneenä. Kannustettuna se suostui ottamaan laiskan loikan. Yläilmoista ropsahti muutama vesipisara, mutta tämä sade oli niin minimalistinen, että maasto ja kamppeet pysyivät kuivina.

Muorravaarakkaan saavuttiin viiden maissa. Ohitimme Imatran Lapinkävijöiden vuonna 1953 rakentaman turvekattoisen Muorravaarakanruoktun ja vanhan keittokatoksen. Laskin rinkkani varaustuvan terassille. Kaksi yksin vaeltavaa naista (Homo sapiens femina) oli varannut nukkumapaikat alalaverilta, joten nakkasin yöstelykamppeeni yläpetille. Joukko helsinkiläisiä partiolaisia oli pystyttänyt telttoja lähimaastoon. Pauliina riisui kenkänsä ja lampsi keskelle jokea “tutkimaan veden ihmeitä”. Kertoi palattuaan tehneensä palveluksen virrassa seilaaville havunneulasille eli poistaneensa tukoksen neulasten purjehdusreitiltä laakean kiven halkeamasta. Vesi oli ollut kuulemma niin kylmää, että varpaat olisivat kiljuneet, jos olisivat osanneet. Tomaattikeittojauheella terästetty kebab-pottumuusi maistui makoisalle, vaikka päivä ei ollutkaan ollut erityisen pitkä tai raskas. Pihalla törmäsimme kansallispuiston liepeillä asuvaan rouvaan, joka kertoi, että juuri kävelemällämme reitillä oli toissa päivänä nähty karhu.

3. Kävelypäivä: Muorravaarakasta Lumikurun ja Sokostin kautta Luirolle. Heräsin kahdeksan maissa naisväen pulinaan, vaikka olin nukkunut tulpat korvissa. Avohoitoyksikkö oli illalla vallannut koko yläpetin ja olin kasannut ylimääräiset patjat näkö- ja kuuloesteeksi itseni ja naisten väliin. Kömmin siveysmuuriksi ristityn vallin yli ja lampsin pihalle ottamaan selkoa säästä. Edellispäivän vinha puhuri oli tyyntynyt ja muutama pilvenhaituva leijui sinisellä taivaalla. Helsinkiläiset partiolaiset loiskivat jo Muorravaarakanjoen yli ja katosivat Lumikurun suuntaan. Kumpikin ulkohuone oli varattu. Seisoskelin pitkään polulla odottamassa vuoroani, mutta kun huussirakennuksesta ei toviin kuulunut mitään, huikkasin kohteliaan kysymyksen toimituksen kestosta. Kumpikin toimenpidehuone osoittautui tyhjäksi. Joku oli sulkenut ovet ja jättänyt hakaset “varattu” -asentoon.

Edellisestä kerrasta viisastuneena en noudattanut puuropussin valmistusohjetta, vaan lähes puolitin veden määrän ja – voilà! – puurosta tuli rakenteeltaan mitä mainioin. Kun sain Pauliinalta mausteeksi vielä kourallisen mustikoita, aamiaisesta kehkeytyi huomattavan myönteinen kokemus, vaikka kahvista tulikin varsin väkevää. Sulloin makuupussiani pakkauspussiin, kun Pauliina palasi tuohtuneena sinänsä menestyksekkäältä, mutta pitkäksi venähtäneeltä vessaretkeltään. Joku oli taas jättänyt kummankin ulkohuoneen oven hakaset roikkumaan ikään kuin kopit olisivat olleet miehitettyjä. Toistuva huussiholtittomuus herätti tuvassa närkästynyttä pohdintaa ja polemiikkia. Poissulkemismenettelyn kautta yleinen mielipide kallistui sille kannalle, että helsinkiläiset partiolaiset olivat syyllistyneet taitamattomaan pissaamiseen ja kakkaamiseen.

Aamutoimet sujuivat nyt nopeammin kuin ensimmäisenä aamuna Jyrkkävaarassa ja polulle päästiin jo yhdeksän jälkeen. Kahlasin vähävetisen Muorravaarakanjoen yli riisumatta pitkävartisia vaelluskenkiäni ja kuljin sitten tovin yksinäisenä kärkenä naisten jäädessä kuivattelemaan jalkojaan joenrantaan. Lumikurun ja Pirunportin polkujen risteykseen johtavat huonokuntoiset pitkospuut oli purettu ja lahonneet lankut koottu röykkiöksi polun viereen. Aurinko lämmitti niin, ettei takkia kaivannut. Lähestyvästä syksystä vihjasi vain siellä täällä erottuva tunturikoivujen lehtien kellastuminen ja varvikon punerrus. Pitkän loivan nousun jälkeen Lumikurun karun jylhä maisema levittäytyi ympärillämme. Kurua silmäillessä oli helppo yhtyä Goethen ajatukseen luonnosta henkistä hyvinvointia edistävänä, parantavana, lohduttavana ja inspiroivana elementtinä.

Pidimme tauon Lumikurunojan varressa. Useimmille retkeilijöille tauko tarkoittaa lepoa, maiseman kiireetöntä silmäilyä tai välipalan napostelua. Istahdinkin varvikkoon poimimaan kypsiä mustikoita ja pikapäikkäreiden mestari Marjatta pötkähti selälleen katajapensaan varjoon. Pauliinan käsitys lepotauosta oli erilainen. Saatuani mustikkamättään tyhjennettyä marjoista silmäilin lähimaastoa kummissani. Pauliina oli kadonnut. Nousin seisomaan ja kadonnut lammas – tai ehkä susi – löytyi. Pauliina retkotti joentörmällä niin, että vain alaruumis oli näkyvissä ja yläkroppa roikkui vertikaalisesti vedenpintaa viistäen. “Täällä on jonkin olennon pesä!”, kajahti riemastunut tiedotus veden solinan yli. Sitten Pauliina punnertautui ylös vesi hiuksista valuen, huomasi valtavan paksun männyn kasvavan rinteessä hieman ylempänä ja riensi tutkimaan kiipeilymahdollisuuksia. Puunrunko osoittautui kuitenkin liian paksuksi ylös kapuamista ajatellen.

Pauliina herätti Marjatan tarjoilemalla mustikoita suoraan varvusta, inspiraationa mielikuva antiikin ylhäisön juhla-aterioilla tarjoilluista viinirypäleistä. Asetelma liittyy ideaan nautintokeskeisestä ja yltäkylläisestä elämäntyylistä, mikä toteutuu avohoidossa oivallisesti. Tauon jälkeen kiipeilymahdollisuuksia ilmaantuikin sitten yllin kyllin lähtiessämme nousemaan Lumipään itärinnettä. Polun vieressä kasvavan pihlajan kypsät marjatertut hehkuivat punaisina auringonpaisteessa. Kaksi teertä tepasteli polulla ja kipitti sitten syrjemmäksi lähestyessäni niitä. Pauliina ja Marjatta loittonivat aina pysähtyessäni ottamaan valokuvan jostain kiinnostavasta.

Ylämäki jyrkkeni ja tuntui loputtoman pitkältä. Muutaman kerran kivi kierähti irti jalkojeni alla ja lähti vierimään poukkoillen ja kolisten rinnettä alas. Vaellussauvat helpottivat pystyssä pysymistä. Naiset valitsivat hieman pohjoisempana kulkevan reitin ja katosivat harjanteen taa. Ylhäällä uudelleen tavatessamme kertoivat pohjoisrinteen olleen kostea ja savinen. Sopulien pesäkoloja oli näkynyt paljon kuten myös niiden jätöksiä, jotka muistuttivat mustia lontoonrakeita.

Tuuli yltyi sitä navakammaksi, mitä korkeammalle noustiin. Lumipään ja Suppu-Kotavaaran välisessä satulassa täytyi taas pitää lakista kiinni. Vähän matkaa Riitelmäpään suuntaan kuljettuamme löysimme mainion lounaspaikan, joka oli suojassa tuulelta. Eroosion aikojen saatossa tunturin rinteeseen kovertama syvänne oli kuin luonnon muovaama pieni keittiö, josta puuttui vain yksi seinä ja katto. Lounaaksi valmistettiin spagetti-tonnikala-tomaattisörsseli, jota terästettiin paahdetulla sipulilla, tomaattikeittojauheella ja grillimausteella. Lounaspaikan hulppeat maisemat ja hyvä seura vaikuttivat kenties osaltaan ateriointikokemukseen, mutta eittämättä kyseessä oli yksi niistä ikimuistoisista herkutteluhetkistä, joita voi muistella hoivakodin kiikkustuolissa sitten, kun jalka ei enää nouse. Jälkiruoaksi Marjatta tarjosi Tupla double layer caramel -patukat kaikille avohoitojaksoon osallistuneille.

Matka jatkui ensin korkeuskäyrää pitkin Riitelmäpään luoteisrinteessä ja sitten kivikkoisena ja hankalana nousuna Sokostille. Naiset karkasivat kauas edelle suunnaten kohti massiivin korkeinta kohtaa. Huipulle johtavalle harjanteen laelle päästyäni pysähdyin ihailemaan maisemaa. Lännessä siinsi Luirojärvi, vanha sompiolaisten siika-aitta. Harmaa pilvipeite oli verhonnut taivaan ja tuuli yltynyt nyt niin rajuksi, että sitä vasten saattoi nojata rinkka selässä. Koska olin huiputtanut Sokostin jo aiemmin Lapin Muulien kanssa eikä kivikossa tasapainoilu viehättänyt, suuntasin kohti Jaurutuskurua. Polkua laskeutuessa vastaan tuli tuon tuostakin Sokostille kapuavia päiväretkeilijöitä. Myöhemmin Pauliina kertoi huipulla tuulleen niin vinhasti, että pääkopassa oli tuntunut läpivetoa. Ainakin etuotsalohko oli kuulemma lentänyt takin huppuun.

Täytin vesisäkin Sokostinojan sillan kupeessa ja ripustin sen roikkumaan eteeni Pauliinan keksimällä tavalla. Kylläpä raskas taakka kulkikin helposti tällä konstilla! Suomen suurimmalle autio-varaustuvalle saavuttiin puoli kuuden maissa.

Päivälliseksi jämäsekoitus sekalaisista ruokatarpeista ja nuotiolla käristettyä makkaraa. Pieni tuubi Auran sinappia piisasi kahdeksalle kyrsälle, vaikka taisinkin truutata yli puolet omille makkaroilleni. Samassa tiimellyksessä nuotion lämmössä sulivat myös Marjatan muovisten sandaalien pohjat. Saunassa naiset kohtasivat vertaisensa laulajaleidit, jotka esittivät duettona Katri Helena, Lea Lavenin, Marionin ja Paula Koivuniemen Hittiputken. Ja saunassa käytiin myös päivän erikoisin keskustelu Pauliinan kiivetessä lauteille:

Pauliina: “Astuin jonkin mustan, märän ja pehmeän päälle.”
Laulajaleidi: “Ne oli mun uikkarit.”
Pauliina: “Hyvä ettei sielusi.”
Laulajaleidi: “Sekin on musta, märkä ja pehmeä.”

4. Kävelypäivä: Luirolta Palovangan kautta Lankojärvelle. Herätys seitsemältä, kamat rinkkaan ja polulle jo puoli kahdeksan maissa, sillä edessä olisi avohoitojakson pisin päivätaival, suunnitelmana taittaa miltei koko vajaan parin peninkulman jotos Lankojärvelle puro- ja jokiuomia seuraten. Kolme tunnistamattomaksi jäänyttä vesilintua räpisteli loitommaksi saapuessamme joenniskan kahlaamolle. Vedenpinta oli täälläkin alhaalla, joten loiskuttelin Luirojoen yli kengät jalassa. Maisema oli verhoutunut niin sakeaan sumuun, ettei Sokostia näkynyt. Ohitimme loivarinteisen Luusuanvaaran pohjoispuolelta ja perustimme sitten aamiaiskeittiön saman pikku puron varteen kuin vuotta aikaisemmin.

Koska Vasanlyömäpäältä laskevalla ja Ampuojaan vähän etelämpänä yhtyvällä piskuisella vesiuomalla ei ole – ainakaan karttaan painettua – nimeä, ja koska samaisella rannalla keitettiin aamupuuroa jo toistamiseen nimesimme lirun Puuro-ojaksi. Sain Marjatalta Rostenin leipomon siemennäkkileivän ja sen päälle Pauliinalta ruotsalaista, tuubista puristettavaa sulatejuustoa. Yhdistelmä osoittautui herkulliseksi. Energiaintensiivinen siemennäkkäri toi mieleeni Tolkienin tarinoissaan kuvaaman haltijoiden matkaleivän, lembasin. Sadassa grammassa siemennäkkileipää on energiaa noin 550 kilokaloria, kun tavallisessa näkkärissä jäädään alle 350 kilokalorin ja ruispaloissa reippaasti alle kolmensadan. Siemennäkkärissä on myös runsaasti kuituja ja proteiinia, mikä pitää nälän loitolla pitkään.

Pauliina truuttasi sulatejuustoa uudelle näkkärisiivulle rutistaen tuubia keskeltä tavalla, joka sai kylmän hien kihoamaan otsalleni. Tuijotin runneltua tuubia epäuskoisen järkytyksen vallassa ja hörppäsin kahvia rauhoittuakseni. Kun kotvan kuluttua pystyin taas ajattelemaan järkevästi, pyysin saada vilkaista sulatejuustoputkiloa. Lueskelin tuotetietoja ja puristelin alumiinituubin samalla takaisin asialliseen muotoon. Keittokamppeita pakatessaan Pauliina nuuhki rinkkaansa muikea ilme naamallaan, kehui kantolaitteen haisevan hyvälle. Ilmeisesti siellä ei ollut mätäneviä jyrsijöitä. Aamiaisen aikana sumu oli hälvennyt ja taivaan sininen silkkiliina levittäytyi yllemme. Pilviä ei näkynyt missään ilmansuunnassa. Päivästä näytti tulevan taas erinomaisen kaunis.

Ampuojan vieressä kulkeva polku johdatti meidät Vasanlyömäpäiden ja Tuiskupäiden väliselle vedenjakajalle, minkä jälkeen uoman nimi vaihtui Vasanlyömäpäänojaksi. Aurinko porotti niin kuumasti, että pelkäsin niskanahkani kärähtävän. Aurinkovoidetta en ollut syysvaellukselle ottanut mukaan, mutta pyöräytin lakkini lipan niskan suojaksi.

Palovangan nuotiopaikalla nautittiin lounaaksi punasikuririsottoa, jota täydennettiin kuivatuilla kasviksilla ja kourallisella parmesaania, ja jälkkäriksi muutama makea taateli. Suruvaippa (Nymphalis antiopa) laskeutui Marjatan jalkaterälle. Se käyttää ravinnokseen puiden mahlaa sekä ylikypsien ja rikkoutuneiden hedelmien ja marjojen nesteitä. Suruvaippa on melko yleinen perhonen maan etelä- ja keskiosissa, pohjoisempana harvinaisempi. 

Nuotiopaikan kyltissä luki “Paasjoki”, mikä viittaa samaan kuin Palovanka, mutta jota nimeä paikkakuntalaiset eivät ilmeisesti käytä. Pauliina, jonka energiavarastot vaikuttivat ehtymättömiltä, halusi taas tiskata. Hanke toteutuikin niin railakkaasti, että Marjatan lusikan nysä, joka oli jäänne reissun ensimmäisellä tauolla katkenneesta lusikka-haarukasta, katosi pöpelikköön. Etsintä kohdennettiin astioiden tiskaus- ja huuhtelupaikkoihin sekä operaatiossa käytettyihin kulkureitteihin, mutta lusikkaa ei löytynyt. Räikeän värinen muovinpala piilotteli maastossa niin kauan, että Marjatta suunnitteli jo vuolevansa itselleen uuden lusikan. Vasta kolmannella huuhtelupaikan tarkistuksella Pauliina bongasi kadonneen aterimen. Ilmeisesti ratkaiseva tekijä oli maaston skannaaminen useasta eri suunnasta.

Jokiuoman nimi vaihtui Palovanganjoeksi ja sen suunta kääntyi luoteeseen. Polku seuraili jokea, oikaisi muutamassa kohdin ja nousi toisinaan etelässä kohoavien Tuiskutuntureiden alimmille rinteille. Naiset karkasivat taas kauas edelle. Yleensä liikun metsässä jokseenkin huolettomasti, mutta nyt tuli sellainen olo, että joku tarkkaili kulkuani, vaikkei ihmisiä eikä eläimiä näkynyt. Tuumin, että jos olisin karhu, polun viereisellä rinteellä olisi kiva istuskella arvioimassa ohi marssivien retkeilijöiden herkullisuutta. Neljän kilometrin päässä pysähdyimme jyrkän joentörmän päälle Padagovan nuotiopaikalle. Tässä sijaitsi 1950-luvulta vuoteen 1984 asti Saariselän geomorfologiaa eli maanpinnan muotoja, niiden syntyä ja kehitystä tutkineen Lauri Lehtisen tutkimuskämppä.

Puolen kilometrin päässä odotti ankea yllätys. Edellisvuonna käyttämämme “Pekan puu” oli ajautunut pois paikaltaan. Oksaista keloa pitkin olisi ollut helppo ylittää Palovanganjoki, mutta nyt piti keksiä toinen keino. Onneksi olimme liikkeellä vähävetiseen aikaan. Kotvan joenrantaa tutkittuani löytyi paikka, josta pääsin kiveltä toiselle harppomalla veden yli kenkiä riisumatta.

Kevytkenkäisten naisten sen sijaan täytyi laskeutua kohti Palovanganjoen ja Suomujoen risteystä. Peitteisestä maastosta huolimatta parivaljakon sijainnin muuttumista oli helppo seurata. Vesiuoman ylittämisen provosoima pulina, hekotus ja hoilotus kuuluivat jo kaukaa veden solinan yli. Siten jäljellä oli tunteroisen taival Suomujoen itärantaa erinomaisen kauniissa ja helppokulkuisessa maastossa. Lankojärven tuvalle saavuttiin viiden maissa.

Marjatan verkko-operaattori DNA:n logolla varustettu istuinalusta herätti hilpeyttä. Muuan miekkonen oli pannut sen merkille jo Sokostilla. Pettymys oli karu, kun ilmeni, ettei kyseessä ollutkaan DNA:n “liikkuva laajakaista” -tempaus erämaassa. Illan lättykestejä varten Marjatta marjasti mahtavan määrän makoisia mustikoita, vadelmia ja variksenmarjoja, joita hieman soseutettiin ja maustettiin hunajalla. Pauliinan paistaessa räiskäleitä nuotiolla valmistin digestiivin. Pengoin rinkastani kahden desilitran putelin lähinnä mahdollisten haavojen puhdistusaineeksi ja lääkkeeksi tarkoitettua vodkaa, johon sekoitin pussillisen kaakaojauhetta ja loput hunajasta. Tuloksena oli niin pahanmakuinen litku, että se nauratti ja itketti samanaikaisesti.

5. Kävelypäivä: Lankojärveltä Suomujokea pitkin Aittajärvelle. Havahduin hereille epämääräiseen tunteeseen siitä, että kaikki ei ollut kuten piti. Oli pilkkopimeää, mutta pihalta tuikahti huoneen seinille välillä valonvälähdyksiä, aivan kuin siellä olisi puuhasteltu jotain keskellä yötä. Kello näytti vasta puolta neljää. Sovittuun heräämisaikaan oli vielä puolisen tuntia, mutta tänä nimenomaisena päivänä olisi parempi lähteä liikkeelle liian aikaisin kuin liian myöhään. Edessä olisi sinänsä helppokulkuinen taival takaisin lähtöruutuun eli Aittajärvelle. Suunnistaminen ei tulisi tuottamaan ongelmia, sillä koko matka kipitettäisiin Suomujoen rannan tuntumassa kulkevaa polkua. Aikataulu sen sijaan olisi tiukka. Kävelyosuuden, puuduttavan Saariselkä–Oulu -ajomatkan, siistiytymisen ja matkatavaroiden vaihtamisen jälkeen Marjatan pitäisi ennättää illalla vielä Oulusta Tampereelle lähtevään junaan.

Nyppäisin tulpat korvistani ja kuulin vain nukkuvien retkeilijöiden rauhallisesta unesta kertovia hengitysääniä. Hengitysfrekvenssit vaikuttivat normaaleilta, en erottanut mainittavia rahinoita tai vinkumisia. Joku vaihtoi asentoaan yläpetillä. Sitten kajahti hirmuinen karjahdus jostain lähettyviltä niin, että pelkäsin kiukkuisen karhun livahtaneen tupaan. Äkkiä olin aivan hereillä ja terästin aistejani. Hiljaisuutta jatkui muutaman minuutin, sitten karjahdus toistui. Napsautin valon rannekellooni ja pälyilin ympärilleni sen himmeässä valossa. Alalaverille oli iskenyt väestökato. Siinä mihin Marjatta ja Pauliina olivat illalla käyneet nukkumaan näkyi nyt vain tyhjät patjat. Tumma hahmo alapetin toisella laidalla kuului miekkoselle, jonka kanssa olin vaihtanut muutaman sanan edellisenä iltana. Juurikin tuosta suunnasta karjahdukset olivat kuuluneet. Tuvassa ei ollutkaan karhu, vaan huomattavan lahjakas kuorsaaja, jolla vaikutti olevan myös melko pitkiä hengityskatkoksia unensa aikana. 

Kömmin pihalle, missä Pauliina puuhasi trangian kanssa ja Marjatta pakkasi makuupussia rinkkaansa. Naiset olivat vaikuttuneita kuorsaajan taidoista, joskaan eivät myönteisessä mielessä. Pauliina oli ensin ajatellut tyrkätä rohisijaa kylkeen, mutta luopunut tästä hankkeesta siinä pelossa, ettei saisi rajoitettua tökkäyksen voimaa asialliseksi. Otsalampun valon tuikauttaminen nukkujan silmiin, kiukkuinen tuijotus ja pahojen eli julmien ajatusten kehittely eivät olleet tuottaneet minkäänlaista vastetta. Kuorsaus oli jatkunut epärytmisenä, alkuvoimaisen rajuna ja raivostuttavana. Kotvan kärvisteltyään Pauliina oli kerännyt kamppeensa ja siirtynyt nukkumaan tuvan terassille ja pian Marjatta oli seurannut perässä. Terassillakaan nukkuminen ei ollut onnistunut, sillä makuupussissa oli ollut liian kuuma ja makuupussin ulkopuolelle jäänyttä paljasta ihoa olivat polttiaiset kupanneet armottomasti.

Aamuyön pimeydessä nautitun pikaisen aamiaisen jälkeen suuntasimme polulle, jota Marjatta oli jo iltasella käynyt tiedustelemassa. Alkoi koko reissun kiivain eteneminen, aluksi otsalamppujen valossa ja sitten verkkaan valkenevassa syysaamussa. Edellisten päivien kaava toistui taas, naiset vilistivät nopeasti kauas edelle. Tätä kiritaivalta varten olin varannut muutaman energiapatukan, joita popsin lepotauoilla. 16 kilometrin polkujuoksulla tosin pysähdyttiin vain neljästi, mutta kymmenen minuutin levähdyksetkin palauttivat voimia mukavasti. Kiireestä huolimatta Pauliina onnistui löytämään samankaltaisen puisen figuurin kuin edellisellä retkellä.

Erään kallioisen maiseman läpi kulkiessani kadotin polun, mutta kännykän karttasovelluksen vilkaisu palautti oikealle uralla. Jatkosodan aikana näihin Suomujoen maisemiin putosi lentokone, mutta sen jäänteitä ei ollut mahdollisuutta haeskella, se kun olisi vaatinut aikaa ja polulta poistumista. Viimeisellä tauolla yksinäinen poro kuljaili sadan metrin päässä puiden katveessa, tarkkaili meitä kotvan ja kipitti sitten matkoihinsa. Pikamarssi Lankojärveltä Aittajärven parkkipaikalle kesti melko tarkkaan viisi tuntia. Taivallus oli niin reipasta, että Pauliinan ohutpohjakengät eivät sitä kestäneet, vaan repsahtivat hajalle viime metreillä.

Kaikki avohoitojaksot:

Avohoidossa hyvän sään aikaaan 2023

Avohoidossa tuulettumassa 2024