Kahdella edellisellä Lapin muulien vaellusreissulla olin
tyytynyt kipittämään kokeneiden suunnistajien kannoilla. Se oli ollut hauskaa
ja huoletonta eräretkeilyä. Olin voinut keskittyä maisemien ihailuun ja
valokuvaamiseen. Vanhat Muulit olivat huolehtineet reitillä pysymisestä sekä
tauko- ja majapaikkojen löytämisestä. Olin ollut kuin hemmoteltu lapsi, jolla
oli kaikki edut muttei vastuuta mistään. Tämän asetelman halusin murtaa Lapin
Muulien syyskuun 2017 reissulla. Kesällä ostin kartan. Pikkusisko lahjoitti vanhan
kompassinsa. Perehdyin reittivaihtoehtoihin tupien välillä. Tutkin karttaa
suurennuslasin kanssa. Opiskelin uusia karttamerkkejä. Mittailin välimatkoja ja
arvioin matka-aikoja. Elokuussa osasin suunnitellun reitin ulkoa, mutta en
luottanut muistiini. Kirjoitin kustakin seitsemästä päivätaipaleesta keskeiset
asiat paperilapuille. Päivälapusta olisi maastossa helppo tarkistaa etäisyydet,
polkujen risteykset, tuntureiden nimet, metsätyypit ja monta muuta juttua
kaivamatta karttaa esiin. Paperilaput sujautin muovitaskuihin, jotta ne
pysyisivät hyvässä kunnossa maastossa sateellakin. Tällä reissulla olin
päättänyt pysyä kartalla alusta loppuun.
Päivätaipaleet muistilapuille tiivistettynä |
Lapin Muulien vankkurit lastattiin Oulussa perjantaina syyskuun
1. päivän aamuna jo ennen sianpieremää. Sitten vain Pohjantielle ja keula kohti
Lappia. Pitkän köröttelyn jälkeen viimeiset ruoka- ja varustetäydennykset tehtiin
Sodankylässä. Tähän asti reissu oli sujunut ongelmitta. Mutta pian Sodankylästä
lähdön jälkeen mutkan takaa ilmestyi iso valkoinen kuorma-auto. Se kaahasi
suurella ylinopeudella. Asfalttitie oli siinä kohtaa varsin kapea. Pelivaraa ei
juuri ollut. Kuormuri ei pysynyt omalla kaistallaan. Se työntyi mutkassa keskiviivan
yli vallaten tiestä koko keskialueen. Hidi jarrutti ja käänsi ohjauspyörää. Likistyin
turvavyötä vasten. Auton oikeanpuoleiset pyörät siirtyivät epätasaiselle pientareelle.
Auto alkoi täristä ja huojahdella. Hidi puristi rattia rystyset valkoisina. Sora
ropisi vasten auton pohjalevyä. Kuorma-auto oli hetkessä kohdallamme. Kuului
suhahdus sen kiitäessä ohi. Lapin Muulien auto huojahti rajusti ilmanpaineen vaikutuksesta.
Pyörähdin katsomaan takaikkunasta. Kuorma-auto karkasi kaukaisuuteen. Se ei
ollut hiukkaakaan hidastanut vauhtiaan, vaan jatkoi holtitonta hurjasteluaan.
Kuskin täytyi olla päissään kuin pingviini.
Jatkoimme matkaa. Puolen tunnin kuluttua Kake alkoi
höristellä korviaan takapenkillä. Vasen takarengas kuulemma piti kummaa ääntä. Hidastimme
vauhtia. Nyt minäkin erotin omituisen jurnuttavan äänen. Hidi ohjasti
kulkuneuvon sivutielle. Takarenkaan ääni muuttui suoranaiseksi kolinaksi, kun
auton nopeus putosi kävelyvauhtiin. Vilkuilimme toisiamme huolestuneina. Vaellusreitin
varrelta oli varattu majoitukset tietyiksi öiksi. Jos emme ennättäisi vielä
saman päivän aikana Tahvontuvalle, emme ennättäisi ajoissa seuraaviinkaan
majapaikkoihin. Kömmimme ulos autosta ja keräännyimme takarenkaan ympärille. Käsijarru
oli hirttänyt kiinni. Takarenkaan vanne oli kuumentuessaan laajentunut ja rengasta
paikallaan pitävät mutterit olivat löystyneet. Yksi mutteri oli jo pudonnut
tielle. Jos ajoa olisi jatkettu vielä vähän matkaa,
rengas olisi arvatenkin pian lentänyt jorpakkoon. Onneksi talvirenkaiden varusteet
olivat matkassa, joten korvaava mutteri löytyi käden käänteessä. Käsijarru
rassattiin toimivaksi ja mutterit kiristettiin. Aikaa renkaan kanssa värkkäilyyn
tärväytyi lopulta vain vartti. Varaustupien avain noudettiin Lokasta (RM Poro
ja Erä, Ikosentie 24). Perillä patikoinnin starttipaikalla eli Pajuojan
etelärannalla oltiin kahden jälkeen iltapäivällä.
Kake lähtöpaikalla rinkkaa pakkaamassa |
Pikkumuuli |
1. Kävelypäivä: Marivaara-Tahvontupa. Pääsimme maastoon
vasta kolmen maissa, reilusti aikataulusta myöhässä. Meillä ei olisi varaa kuhnailla
metsässä, mikäli mielimme ennättää Tahvontuvalle valoisan aikaan. Tasapainoilin
Pajuojan yli muutamaa riukua pitkin Äimivuotsonmaalle. Se on Pajuaavan ja
Sankavaaranaavan välinen hieman vähemmän kostea maa-kaistale. Polku oli
enimmäkseen mönkijöiden mutavelliksi jauhamaa. Sen molemmin puolin kohosi kapoisia
mäntyjä ja lyhytkasvuisia koivuja. Taivas oli pilvien peitossa. Onneksi ei
satanut. Rinkat tuntuivat raskailta, kuten aina ensimmäisenä päivänä. Puolisen
tuntia talsittuamme istahdimme levähtämään kaatuneelle kelolle. Kuopskuusikon
suunnalta harppoi jäntevä miekkonen moottorisaha olallaan. Vaihdettiin
kuulumisia. Viljo kertoi olleensa metsästyshommissa. Vieras koira oli purrut
Viljon koiraa. Se pitäisi nyt kuljettaa eläinlääkäriin ja odotteli jo autossa. Jatkoimme
taivalta. Kipitimme Morottajavuotson yli pitkospuita pitkin. Jossain etäällä kajahti
laukaus. Hirvestys jatkui vielä alueella. Polku kääntyi itään. Kuljimme
poroaidan vieressä Kuopskuusikon ja Sankavaaran aavan välissä. Kulku-ura
muuttui vetiseksi. Upottavaa suota ja liejua oli joka puolella. Jalansijat piti
valita huolella.
Morottajavuotso |
Parin tunnin patikoinnin jälkeen lännessä avautui näkymä
Repoaavalle. Etäällä suon takana häämöttivät Nattasten huiput Sompion
luonnonpuistossa. Polulla lojui piekanan sulka ja kasa poron papanoita. Maasto kävi
sitä helppokulkuisemmaksi, mitä ylemmäs Auhtijoenselälle nousimme. Lopputaipaleen
aikana ei tarvittaisi suunnistustaitoja. Poroaita johdattaisi meidät aivan
Tahvontuvan tuntumaan. Edellisten reissujen tapaan astelin jonkin matkaa muiden
perässä. Aina välillä Vanhat Muulit pysähtyivät odottamaan, että ilmestyin
näkyviin. Kun sitten näin Kaken, Tapsan ja Hidin jälleen kerran pysähtyneen,
arvelin heidän vain vartovan Pikkumuulia. Lähemmäksi päästyäni hoksasin miesten
jaloissa pyörivän mustavalkoisen koiran. Se oli selvästi metsästyskoira. Sen
kaulassa oli kaksikin oranssinpunaista paikannuslaitetta, joiden antennit
kaartuivat niskan taakse. Kake arveli, että koiran omistajat pystyisivät sen
kaulaan kiinnitettyjen laitteiden kautta kuuntelemaan koiran lähiympäristön
ääniä. Kake ilmoitti kovalla äänellä koiran sijainnin mahdollisille
kuuntelijoille. Jatkoimme eteenpäin. Koira lähti seuraamaan meitä. Pysähdyimme
mutustelemaan eväitä. Koira nuuhki leipien ja muiden ruokatarpeiden tuoksuja
kuola valuen. Sillä oli kova nälkä. Päätimme kuitenkin olla ruokkimatta sitä,
jotta se ei enää seuraisi meitä, vaan palaisi takaisin metsästysporukkaansa.
Hei, minä voisin lähteä teidän matkaan! |
Puoli kuuden jälkeen edessä avautui suora polun
pätkä. Mönkijäuran vasemmalla puolella kulki poroaita. Oikealla puolella kohosi
pitkien kapearunkoisten koivujen ja mäntyjen rivistö kuin Auhtijoenselän
vartiokaarti. Kulku-ura oli tasainen ja helppokulkuinen. Tuntui kuin olisimme siirtyneet
metsäautotieltä moottoritielle. Vauhti kiihtyi kuin itsestään. Se olikin hyvä,
sillä pilvinen taivas oli jo alkanut tummua. Pilvet pudottivat alas muutaman
vesipisaran. Pysähdyin puhuttelemaan pilviä. Pyysin niitä säästämään sateen
seuraavalle päivälle. Pisarointi loppui. Keskellä polkua oli nuotion jäänteet.
Yritin harpata hiiltyneiden oksien yli, mutta astuinkin niiden päälle.
Varhainen herääminen ja pitkä, lähes tauoton taival alkoivat painaa jäseniä.
Tumma hahmo sujahti ohi. Pelästyin niin, että olin kaatua. Sitten älysin, että
sehän olikin seuraamme lyöttäytynyt karvaturri. Polulla mönki iso musta
koppakuoriainen. Sen kitiinikuori kiilteli hiipuvassa päivänvalossa. Vanhat
Muulit olivat taas karanneet näkymättömiin. Vilkuilin koko ajan vasemmalle,
jotta en kadottaisi poroaitaa näkyvistä. Varsinaista eksymisen vaaraa ei
sinänsä ollut. Kaavaillun kulkureittimme pohjoispuolella oli poroaita ja eteläpuolella
virtasi Auhtijoki. Periaatteessa riitti, että kulkisin suoraan kohti itää.
Mutta jos ajatuksissani harhautuisin polulta, se hidastaisi matkantekoa.
Halusin päästä levolle niin pian kuin mahdollista.
Hidi |
Kotona karttaa tutkiessani olin jostain syystä päätynyt
sellaiseen käsitykseen, että Auhtijoenselkä olisi jylhä ja mahtava
harjumuodostelma. Tosiasiassa nousimme ylös Auhtijoenselälle niin loivasti,
että sitä tuskin huomasi. Käytännössä harjun kolmea ”huippua” oli vaikea
havaita maastossa. Seitsemän jälkeen maisema alkoi avartua. Puiden takana
pohjoisessa näkyivät Vongoivan rinteet. Ilta hämärtyi. Koira oli kadonnut
jonnekin. Ehkä se oli vainunnut hirven tai lähtenyt lopulta palaamaan omiensa
luo. Noin kahdeksantoista kilometriä taivallettuamme maasto alkoi lopulta viettää
alaspäin. Metsän syvenevät varjot saivat mielikuvituksessani uudenlaisia
merkityksiä. Näin Vanhat Muulit istumassa kaatuneen kelon rungolla minua
odottamassa. Lähemmäksi päästyäni tavoitin vain pystyyn nousseen männyn
juurakon. Laskeuduin jyrkkää mönkijäuraa. Kiviä muljahteli irti jalkojeni alta ja
lähti kierimään alas. Ylitin Jaurujoen harvalankkuista siltaa pitkin. Vanhat
Muulit vartoivat vastarannalla. Tihentyvässä hämärässä patikoimme viimeisen
kilometrin Jaurujoen itärannalla. Sitten Tahvontuvan tumma silhuetti kohosi
edessämme.
Tapsa piti Lapin Muulit oikealla reitillä |
Tahvontupa |
Sekä varaus- että autiotuvan puoli olivat tyhjillään. Se
tarjosi mahdollisuuden odottamattomaan pikkuylellisyyteen. Valtasin autiotuvan henkilökohtaiseen
käyttööni. Vanhat Muulit majoittuivat varaustupaan. Tapsa ryhtyi puuhaamaan
päivällistä. Alkoikin jo olla nälkä. Kake ja Hidi lähtivät lämmittämään saunaa.
Autiotuvan edellinen asukas oli asetellut puut valmiiksi autiotuvan kamiinaan.
Tulen teko kävi hetkessä. Laverien päällä retkotti muutama puhki nukuttu patja.
Levitin makuualustani lakanaksi. Iltayöllä uusi tuttavamme metsästyskoira
ilmestyi Tahvotuvalle. Se ei ollut löytänyt takaisin metsästysporukan luo. Se
rojahti lopen uupuneena lämpimän autiotuvan lattialle. Kun nyt näytti selvältä,
että koira kulkisi mukanamme, säästimme sille osan päivällisestämme. Vanhat Muulit
lähtivät saunomaan. Lisäsin puita kamiinaan ja oikaisin autiotuvan laverille.
Väsytti julmetusti, mutta uni ei tullut. Päivä oli ollut hieman liian raskas. Kroppa
surrasi ylikierroksilla. Koira kurkisti lattialta ja kömpi sitten nukkumaan
viereiselle patjalle. Se nuolaisi kättäni. Vaivuin jonkinlaiseen horteeseen.
Kahden aikaan yöllä havahduin hikisenä hereille. Kämppä oli lämmennyt liian
kuumaksi. Koira oli siirtynyt lattialle, missä oli vilpoisempaa. Kävin ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja tuuletin kämppää tovin.
Sitten sain unenpäästä kiinni. Kartalta mitattuna mittaa päivätaipaleelle kertyy
reilut 18 km, mutta todellisuudessa patikoimme noin 20 km. Päivätaival kartalla. Kuvakooste päivän vaiheista.
2. Kävelypäivä: Tahvontupa-Vongoiva. Nukuimme pitkään, sillä
edessä olisi mukavan lyhyt päivätaival Vongoivan kammille. Sulloin rutkasti
meetvurstia ja juustoa ruisleipäsiivujen väliin. Sellainen välipala pitää nälän
loitolla pitkään. Petikaverini seurasi puuhiani kiinnostuneena. Sen älykkäät
silmät tapittivat herkeämättä jokaista liikettäni. Kuola valui koiran suupielistä,
mutta se ei tehnyt elettäkään ryöstääkseen leivän itselleen. Sellainen temppu olisi
onnistunut siltä helposti. Poimin käteeni ison kermajuustosiivun ja heittelin
sen pala kerrallaan koiralle. Se nappasi ilmassa lepattavat juustot näppärästi
suuhunsa. Aamun kuluessa koira ristittiin Oskuksi. Kake tarjoili sille ison
annoksen kaurapuuroa voisilmällä. Tiskasin astiat. Se kävi helposti, sillä
Vanhat Muulit olivat edellisenä iltana saunomisen jälkeen täyttäneet saunan
vesiastiat. Padan vesi oli edelleen kuumaa. Saunalta tuvalle palatessani
huomasin, että Oskun kaulaan kiinnitettyjen paikannuslaitteiden merkkivalot
välähtelivät edelleen. Kake arveli, että olimme kuitenkin edenneet jo niiden
toimintasäteen ulkopuolelle. Oskun kaulapannasta löytyi puhelinnumero. Siitä ei
kuitenkaan olisi vielä apua koiran omistajien tavoittamisessa, sillä olimme
matkapuhelinverkon ulkopuolella. Puhelimet saattaisivat toimia myöhemmin,
kunhan pääsisimme korkeampaan maastonkohtaan.
Liikkeelle lähdettiin vasta kymmenen jälkeen. Kapusimme
tuvan viereisen rinteen päälle. Tasaisella alueella jykevien honkien keskellä
oli nuotiopaikka ja monta hyvää teltan paikkaa. Reitti kulkisi aluksi suoraan
länteen. Etelän puolelta kantautui Jaurujoen pauhu. Polun pohjoispuolella
kohosivat mahtavat Vongoivan männiköt. Edellisenä päivänä kohtaamamme Viljo oli
kertonut, että Vongoivan männikössä laidunsi valtavankokoisia hirviä. Kotvan
kuluttua laskeuduimme jyrkkäreunaiseen kuruun. Sen pohjalla virtasi puro.
Puuskutin vastakkaisen rinteen ylös. Edellisen päivän pikamarssi tuntui vielä
jaloissa. Nälkä kurni jo mahassa, vaikka aamupalasta oli vain hetki. Kaivoin
esiin Sodankylästä hankkimani Snickers -patukan. Suklaa karkotti pahimman
heikotuksen. Osku sai vainun hirvestä ja katosi yhdessä vilauksessa Vongoivan
suurten petäjien sekaan.
Pikkumuuli, Kake, Tapsa ja Hidi |
Vanhat Muulit odottelivat vähän matkan päässä kaatuneella
kelolla. Kaikilla alkoi jo olla nälkä. Päätimme lounastaa läheisellä
Siulanruoktulla. Reitti olisi helppo. Polku kulkisi enimmäkseen korkeuskäyrää
pitkin. Saavuimme autiotuvalle puolilta päivin. Joku oli jättänyt pöydälle
vanhaa leipää. Se kelpasi alkupalaksi Oskulle, joka oli taas ilmestynyt
paikalle. Kake kipaisi vettä joesta. Vedenhakumatka oli tavallista rankempi.
Porrasaskelmia veden äärelle oli 68. Oikaisin hetkeksi laverille. Tapsa
valmisti broileriaurajuustokeittoa. Tälle retkelle en ollut ottanut lautasta
kannettavakseni. Jokaisella aterialla odotin, että Vanhat muulit kauhoivat
ensin osuutensa. Sen jälkeen söin suoraan kattilasta mitä jäljelle jäi. Oskun annokseen
sekoitettiin näkkileivän palasia. Jälkiruoaksi seuralaisemme sai siivun
kermajuustoa.
Siulanruoktun autiotupa |
Siulanruoktun tuvan ja puuliiterin väliset portaat ehkäisevät tehokkaasti polttopuun haaskaamista |
Pysähdyimme tauolle jyrkän rinteen päälle. Alhaalla virtasi
Vongoivanjoki. Paikka vaikutti mainiolta kuvauspaikalta. Juuri tällaisia hetkiä
varten olin ottanut mukaan uuden mikrojärjestelmäkameran Olympus Pen E-PL7:n.
Kameralaukku roikkui edessäni parilla halvalla karabiinihaalla. Toinen haka oli
avattava, jotta voisin laskea repun selästäni. Tohkeissani räpläsin hakaa auki
liian suurella voimalla ja kömpelösti. Salpa taittui vinoon ja yli. Jokin osa
antoi periksi ja äkkiä salpa lerppuikin velttona saranassaan. Jousi ei enää
sulkenut hakaa, kuten olisi pitänyt. Himputti! Tutkin karabiinihaan rakennetta
ja toimintaperiaatetta kelolla kököttäen. Pikkuruinen metalliliuska oli
luiskahtanut pois paikaltaan. Yritin painaa metallinpalan takaisin paikalleen
oksan kärjellä. Puu oli liian pehmeää ja sen kärki murtui. Kaivoin rinkasta
Leatherman Wave monitoimityökalun ja taitoin esiin pienen terävän talttakärjen.
Sen avulla pystyin painamaan metalliliuskaa paremmin. Ähräsin tässä puuhassa
koko tauon ajan, mutten saanut karabiinihakaa korjattua. Harmissani sulloin
haan osat taskuun odottamaan uutta yritystä. Hidi antoi narunpätkän, jonka
sidoin rikkoutuneen haan paikalle. Valokuvaaminen jäi tuolla tauolla toisten
tehtäväksi.
Vongoivanjoki |
Laskeuduimme Vongoivanjoen tuntumaan. Sinänsä on melko
juhlavaa kutsua vaatimatonta virtaa joeksi. Pikemmin kyseessä on puro. Ainakin
syyskuussa 2017 virtaama oli niin pieni, että vuon yli pystyi kahlaamaan mistä
kohtaa hyvänsä. Joen länsirannalla erottui polku-ura, jota pitkin lähdimme
tallustelemaan kohti pohjoista. Puoli neljän maissa pysähdyimme kaakaotauolle
korkeiden kuusten keskelle. Väsytti. Alkoi ripsiä vettä harvakseltaan.
Mutustelin pari keksiä. Lepohetken kruunasi Hidin tarjoilema konjakkisiivu.
Viritin sadesuojat kameralaukun ja rinkan päälle. Sujautin muistiinpanovihon
housuntaskusta rinkan sisään. Sitten lähdin tarpomaan jokivartta ylös
vaihteeksi muiden edellä. Alkoi sataa rankemmin. Housut olivat nopeasti
läpimärät sateesta ja vaivaiskoivuista pisaroivasta vedestä. En piitannut siitä,
sillä pian pääsisimme kammiin kuivattelemaan varusteita. Kuusikko joen molemmin
puolin kävi sitä harvemmaksi mitä ylemmäksi nousimme. Viiden maissa tummat
pilvet kaikkosivat ja sade loppui. Auringonsäteet loihtivat iloksemme kauniin
kaksoissateenkaaren. Alemman sateenkaaren pää oli vain sadan metrin päässä joen
vastarannalla. Se oli kirkas ja selväpiirteinen, kuin taiteilijan maisemaan
maalaama.
Pian aurinko porotti siniseltä taivaalta ja housut kuivuivat
kävellessä. Puoli kuuden maissa saavuimme Vongoivan turvekammille. Se on pieni
kammi, jossa on tilaa neljälle yöpyjälle. Ränsistynyt vanha kammi hävitettiin
vuonna 2015. Samalla ryhdyttiin rakentamaan uutta turvekammia, joka valmistui
heinäkuussa 2016. Kammin rakentamisesta löytyy dokumentti youtubesta. Kammin
neljää patjaa ei saanut mitenkään fiksusti aseteltua makuulaverille. Kake
sytytti nuotion. Hidi ryhtyi valmistamaan Lapin Muulien eräpihvejä. Niiden valmistusohje löytyy täältä. Tapsa käyskenteli kotvan joenrannalla ja palasi sitten
kivilaatta kainalossaan. Sen päällä olisi hyvä paistella pihvit. Koska minua ei
kaivattu keittiöllä, ryhdyin kokeilemaan valokuvausta erilaisilla suljinajoilla ja
aukoilla. Olin vasta hiljattain kiinnostunut valokuvauksesta. Toistaiseksi taitoni ovat vielä niin vaatimattomat, että kuvaaminen kameran automaattiohjelmalla
tuottaa yleensä parempilaatuisen lopputuloksen. Erilaisten asetusten kokeileminen
ja valokuvien kompositioiden suunnittelu on joka tapauksessa mielenkiintoista
puuhaa.
Olympus Pen E-PL7 ja Gorillapod Hybrid |
Pihvi paistuu kiviarinalla |
3. Kävelypäivä: Vongoiva-Anterinmukka. Heräsin seitsemän
maissa Kaken keittämän kahvin tuoksuun. Kurkkua aristi, mutta flunssa tuskin
teki tuloaan. Joskus kurkku vain on karhea erämaassa nukutun yön jälkeen.
Siemailin kuumaa kahvia ja kurkun aristus alkoikin hellittää. Kömmin kammista
ulos aurinkoiseen aamuun. Taivaalla lipui vain muutama harmiton poutapilvi. Pihvien
paistamiseen edellisenä iltana käytetty kiviarina oli vielä lämmin. Pesin
hampaat. Silmäilin mietteissäni 19 millilitran hammastahnatuubia.
Riittäisiköhän se viikon vaellukselle? Hidi laski Oskun eteen kaurapuuroannoksen.
Seurakoiramme kävi ahnaasti puuron kimppuun, mutta tempaisi kuononsa samassa kauas
lautasesta. Puuro oli ollut liian kuumaa. Eläinparka oli polttanut kielensä. Se
ei enää halunnut kajota puuroon. Vasta sitten kun Kake kumosi puuron laakealle
kivelle, Osku rohkaistui lähestymään aamupalaansa uudestaan. Aluksi se haisteli sitä epäluuloisesti. Sitten se alkoi litkiä puuroa pienin
varovaisin lipaisuin. Moitin Hidiä sanoen, että asiakkaalle tarjoiltavan ruoan
pitää olla sen lämpöistä, ettei suun polttamista tarvitse pelätä. Samassa
käsitin opettavani asiakaspalvelua italialaisen ravintolan omistajalle. Nolostuin
ja poistuin paikalta korvat luimussa.
Kake oli toisen kävelypäivän aikana hankkinut rakot
kantapäihinsä. Niitä oli särkenyt yöllä. Kipupiikki oli sykähtänyt 20 sekunnin
välein. Se oli tuntunut kuulemma samanlaiselta kuin neulanpisto. Aamulla rakot
teipattiin huolella. Liikkeelle lähdettiin vähän ennen kymmentä. Edessä oli
jälleen mukavan lyhyt päivätaival. Tavoitteena olevaan Anterinmukkaan olisi
matkaa vain reilu peninkulma. Aluksi reitti jatkui Vongoivanjokea seuraten.
Muutaman sadan metrin patikoinnin jälkeen uoma kuivui. Puolen tunnin
patikoinnin jälkeen saavuimme Sihverinlakopään ja Reututunturin väliseen
satulaan. Se oli tämänpäiväisen reittimme korkein kohta. Kake pirautti Oskun
kaulapannasta löytyneeseen puhelinnumeroon. Jenna vastasi heti. Koiraa oli
kaivattu kovasti. Oskun oikeaksi nimeksi paljastui Konna. Sovittiin, että Konna
seuraa meitä Anterinmukkaan. Sieltä Konnan voisi sitten käydä hakemassa
mönkijällä. Kake kiinnitti narun Konnan kaulaan. Emme halunneet sen katoavan
uudelleen.
Kolmijalan avulla kamera oli helppo suunnata ja pitää vakaana |
Näkymä luoteeseen Reututunturin ja Sihverinlakopään välistä. Valotusaika 1/20 sekuntia, aukko f/16, polttoväli 24 mm (48 mm kinovastaavuus) |
Kuulostaa kuin joku olisi tulossa |
Konna nosti päänsä pystyyn. Se höristi korviaan. Arvasimme
jonkun lähestyvän nuotiopaikkaa. Muutaman minuutin kuluttua kaksi rajavartijaa ajoi
paikalle mönkijöillä. Konna arvasi noutajan saapuneen. Sen villi ja vapaa
seikkailureissu itäkairassa oli vääjäämättömästi päättymässä. Se änkesi Hidin
syliin ja pälyili rajavartijoita onnettomana. Se ei olisi halunnut jättää Lapin
Muulien tuttua ja turvallista seuraa. Saisikohan kotona edes naudan ulkofileetä
brandykastikkeella? Ensimmäisenä nuotiopaikalle karauttanut rajavartija oli
Konnalle entuudestaan vieras, mutta Antti oli onneksi tuttu kaveri. Rajamiehet
kertoivat, että rinteestä vähän ylempää löytyisi rutkasti keltavahveroita. Kotvan
kuluttua Konna rentoutui. Se lähti nöyrästi kipittämään mönkijöiden perässä
kohti Raja-Jooseppia. Sieltä se saisi autokyydin kotiin. Seurasimme Konnan
lähtöä apein mielin. Olimme siihen kovasti tykästyneet.
Samsung Xcover 271 |
Sauna oli lämmin. Vanhat Muulit kipittivät jyrkät portaat alas saunarantaan ketterästi kuin alppimuulit. Otin muutaman kuvan Anterinjoessa telmivistä ukoista ja siirryin sitten itsekin löylyttelemään. Viimeisenä saunojana täytin saunapadan ja kylmävesisaavin. Lisäsin muutaman halon padan ja kiukaan alle. Joku varmaan vielä ilmestyisi Anterinmukkaan ja ilahtuisi valmiiksi lämmitetystä saunasta. Muita eräretkeilijöitä ei kuitenkaan ilmaantunut, ei ketään koko iltana. Vanhat Muulit muistelivat, etteivät olisi koskaan aikaisemmin olleet Anterinmukassa vain omalla porukalla. Aina oli ollut muitakin kulkijoita paikalla. Edellisellä reissulla olimme tavanneet täällä dokumentaristi Olli Järvenkylän ja Saunaänkyrä oli nostanut tunteet pintaan. Nyt majailimme Anterinmukassa orpoina ja maailman hylkääminä. Konnakaan ei enää ollut seuranamme. Muistelimme haikeina sen terävää katsetta ja ystävällistä hännän heilutusta. Nyt vain tuvan ympärillä kasvavat hongat pitivät meille seuraa. Ne huojuttivat oksiaan iltatuulessa. Yksinäinen käpy putosi tuvan katolle, kimmahti muutaman pompun ja tömähti sitten pihanurmelle.
Anterinmukka |
Wellpur Tua -tyyny |
4. Kävelypäivä: Anterinmukka-Muorravaarakka. Heräsin puoli
kahdeksalta Kaken radiosta raikuvaan populaarimusiikkiin. Aamukahvin jälkeen
kumosin pussillisen mysliä marjakeiton sekaan. Vanhat Muulit pistelivät
totuttuun tapaansa aamupalaksi kaurapuuroa, joskin myönsivät, ettei se pitänyt
nälkää pitkään loitolla. Sain taas lämpimän tiskiveden saunapadasta. Edessä olisi
reissun viimeinen lyhyt päivätaival, kymmenen kilometrin patikointi
Muorravaarakkaan. Heitimme rinkat selkään laiskan ja hitaan aamun päätteeksi
kymmenen korvilla. Taakat olivat jo keventyneet mukavasti. Jalat olivat
tottuneet maastossa kävelyyn. Askel nousi kevyesti. Keli oli muuten samanlainen
kuin edellisenä päivänä, mutta nyt taivaalla ei näkynyt ainoatakaan
pilvenhattaraa. Oli juuri sopivan vilpoista kävellä. Hämähäkki oli kutonut
verkkonsa puiden väliin keskelle polkua. Se kimalteli kirkkaassa
auringonpaisteessa. Ihastelin taitavaa rakennelmaa. Sitten astuin syrjään
polulta. Kiersin verkon varovasti, jotta hyttysten pyydystäjän ansa ei olisi
turmeltunut. Mäntyjen oksilla roikkui naavatupsuja. Kolmen kilometrin patikoinnin
jälkeen pidettiin levähdystauko puron äärellä. Hidi tarjoili reilut siivut ilmakuivattua
vasikanpaistia ja pecorino -juustoa.
Anteripäältä, Muorravaarakan Purnuvaaralta, Tiuhtelmapäältä,
Laukkunoskalta, Sara-Pieran Muurivaaralta ja Rovapäältä vetensä keräävä
Kaarreoja on nimensä veroinen. Se tekee viisi lähes u-kirjaimen muotoista
kaarrosta ennen yhtymistään Anterinjokeen. Anterinmukan ja Muorravaarakan
välinen polku seurailee Kaarreojaa. Kaartelun ansiosta polun korkeuserot ovat
vaatimattomia, pois lukien tietenkin Muorravaarakan Purnuvaaran ja
Tiuhtelmapään välistä kulkeva osuus. Polkua pitkin oli helppo kävellä. Se
erottui hyvin maastossa. Paikka paikoin pensasmaiset tunturikoivut kurottelivat
polulle ja niiden läpi piti puskea voimalla. Sitten yksi koivunkäkkyrä tökkäsi
kipeästi kylkeeni. Kostonhimoisena hamusin jo retkikirvestä kouraani. Sitten muistin
lukeneeni jotain asiaan liittyvää ja aloin empiä. Puhisin ja puhkuin
kiukkuisena hieroen kipeää kylkeä. Lopulta annoin ilkeälle koivulle anteeksi ja
jätin sen rauhaan. Toivottavasti se ei puhkaise reikää kenenkään nahkaan.
Myöhemmin kotona selasin läpi Urho Kekkosen kansallispuiston järjestyssäännöt.
Siellä tosiaan sanottiin yleisten kieltojen osastossa, että kiellettyä on ”…puiden,
pensaiden ja muiden kasvien sekä elävien ja kuolleiden kasvinosien ottaminen ja
vahingoittaminen”.
Toinen levähdystauko pidettiin Lapin Muulien kätköllä. Kukin kartutti pääomaa varallisuutensa mukaan. Hämmästelin jälleen kätköön kertyneiden aarteiden määrää. Samassa yhteydessä pidettiin kätköä hallinnoivan Lapin Muulien Tunturipankin hallituksen kokous. Hallitus oli yksimielinen siitä, että kannattavuutta olisi syytä edelleen parantaa jatkossa. Kakelle annettiin tehtäväksi laatia lista mahdollisista toimenpiteistä. Kannattavuuden parantaminen on kuitenkin toteutettava siten, että riskit pysyvät kohtuullisella tasolla. Myyrät tai vastaavat jyrsijät olivat kuluneen vuoden aikana tunkeutuneet kätköön aiheuttaen seteleiden ja arvopapereiden kastumisen. Kolikot eivät tietysti olleet kosteudesta moksiskaan. Tilannetta pidettiin kestämättömänä. Arvokas omaisuus olisi pikaisesti saatava parempaan suojaan eläimiltä ja säänvaihteluilta. Uuden kassalippaan hankkiminen tuli minun tehtäväkseni. Seuraava Lapin Muulien Tunturipankin hallituksen kokous pidetään syyskuussa 2018.
Muorravaarakan Purnuvaaralla pysähdyttiin ottamaan ryhmäkuva.
Asettelin kamerani seisomaan laakealle kivelle kolmijalan varaan. Kiven
kupeessa oli kirjava linnunmuna. Näin myöhään syksyllä se ei voinut olla muuta
kuin hylätty. Ehkä se oli tullut munituksi liian lähelle polkua ja ohikulkijat
olivat häirinneet hautomista. Ajattelin poimia munan talteen kuvaussession
jälkeen, ja tutkia sitä tarkemmin Muorravaarakassa. Lapin Muulit asettuivat
riviin. Taustalla kohosivat Ukselmapään ja Suppu-Kotavaaran rinteet.
Ukselmapään halkaisevassa Pirunportissa näytti olevan vielä lunta. Taivaalle
oli ilmestynyt jokunen poutapilvi. Varmuuden vuoksi napsautin kameraan
automaattiasetukset. En vielä luottanut osaamiseeni aukon ja suljinajan
säätäjänä. Kytkin kameraan aikasytytyksen ja loikin rivin vasempaan laitaan.
”Ei onnistunut”, totesivat Vanhat Muulit, kun kuvaa tarkasteltiin. Olin
unohtanut Lapin Muulien poseerauksen. Uusi yritys. Pingoin taas paikalleni
rivin päähän. Tällä kertaa muistin asettautua oikeaan asentoon, ainakin suurin
piirtein. Palasin kameran luo ja… RÄKS! Olin epähuomiossa astunut linnunmunan
liiskaksi.
Parin kilometrin laskeutuminen Muorravaarakkaan Tiuhtelmakurua pitkin kävi sukkelasti. Viisi kuopiolaista ukonkörilästä oli jo valtaamassa varaustuvan alalaveria. Päätimme majoittua autiotuvan puolelle, jos siellä vain olisi tilaa. Iltapäivällä oli taas hyvää aikaa tutkia kameran asetuksia. Kiinnitin kameran jalustaansa ja kömmin rantakivelle. Otin Muorravaarakanjoesta sarjan kuvia erilaisilla suljinajoilla. Pari uteliasta muurahaista kiipesi ylös kameran jalustan jalkaa pitkin. Sillä välin Kake viritti tulen nuotiopaikalle. Hyttyset, mäkäräiset ja polttiaiset kiusasivat ensimmäistä kertaa reissun aikana tosissaan. Kutinan lievittämiseksi olin jo ennen vaellusta aloittanut antihistamiinikuurin (Kestine 10 mg). Nyt se osoittautui hyödylliseksi varotoimeksi. Kaikki ilmassa inisevät öttiäiset näyttivät olevan kiinnostuneita erityisesti Pikkumuulista. Vanhoja Muuleja hyönteiset eivät näyttäneet kiusaavan lainkaan. Istahdin nuotion ääreen toivoen savun karkottavan lentävät kiusanhenget. Ei auttanut. Tuskastuneena pistäydyin rinkan luona ja etsin hyttyshupun pääni suojaksi. Lisäksi pujotin putkipipon kaulaani ja työnsin kädet kynsikkäiden suojaan. Se tepsi. Nyt sain istua nuotion ääressä rauhassa.
Tapsa ryhtyi valmistamaan päivällistä. Muorravaarakkaan
saapui koko ajan lisää porukkaa, mutta kaikilla näytti olevan teltat mukanaan.
Illan aikana alueelle pystytettiin ainakin kuusi telttaa. Alkoi näyttää
ilmeiseltä, ettei kukaan ollut aikeissa majoittua autiotupaan. Kävimme siirtämässä
neljä patjaa varaustuvasta autiotuvan puolelle. ”Kyllä maalla on mukavaa”,
tuumasi Kake ja lisäsi muutaman halon nuotioon. Jostain syystä hyttyshuppuni
huvitti Kakea suuresti. Ranskalainen sipulikeitto maistui, vaikka takana oli
lyhyt ja helppo päivätaival. Syödessäni huomasin, että päätä suojaavasta
hyttysverkosta oli haittaakin. Muutaman kerran yritin työntää lusikallisen soppaa
suuhuni verkon läpi. Ei onnistunut. Nuotiopaikalle ilmaantui kaksi naista,
jotka myös ryhtyivät puuhaamaan päivällistä. Trangiaa käyttelevä Maritta oli
Espoosta ja saksalaistunut Merja Hannoverista. Lapsuudenystävät tapasivat vuosittain
patikoinnin merkeissä. Illan hämärtyessä hyttyset menivät nukkumaan. Kiskoin hyttysverkon
päästäni ja taittelin sen suojapussiinsa. Naiskaksikolta jäi hieman pöperöä
kattilanpohjalle. Pistelin sen kiitollisena tuulensuojaan. Muorravaarakan joki
liplatteli leppoisasti. Kuusipuut paukahtelivat nuotiossa. Tähdet syttyivät
taivaankannelle. 10 km päivätaival kartalla.
Muorravaarakanjoki |
5. Kävelypäivä: Muorravaarakka-Luirojärvi. Tiistaiaamu oli
jälleen kaunis. Taivas kaartui yllämme vaaleansinisenä. Koska edessä oli
edellisiä päiviä raskaampi taival, laitoimme vipinää virsuihin jo puoli
yhdeksältä. Kuopiolaisukot viikkasivat vielä lakanoitaan tuvan pihalla heittäessämme
rinkat selkään. Hekin aikoivat Luirolle, mutta toista reittiä kuin Lapin Muulit.
Edessä olisi eräänlainen kilpajuoksu. Se joukkue, joka ensimmäisenä saapuisi
Luirolle, valtaisi varaustuvan alalaverin käyttöönsä. Reitti Luirolle olisi
helppo. Seuraisimme vain Muorravaarakanjokea Sokostin juurelle. Sitten
pitäisi vain kavuta tunturin yli ja oltaisiinkin jo Luirolla. Tapsa kuitenkin
keksi mainion oikaisumahdollisuuden. Niinpä kahlasimme Muorravaarakanjoen yli jo
kilometrin päässä tuvalta. Sitten suuntasimme suoraan etelään Suppu-Kotavaaran
itäpuolitse Muorravaarakanjoen tehdessä mutkan idän kautta. Oikoreitin maasto
oli helppokulkuista mäntymetsää. Siellä täällä törrötti keloja pystyssä tai
maahan rojahtaneina. Tuumin, että jos olisin joskus tullut kohdelleeksi maaemoa
kaltoin, nyt sillä olisi hyvä tilaisuus tasata tilit. Hiippailin kelojen lomassa
tiedostaen pienuuteni ja kuolevaisuuteni. Yksikään mahtava kelohonka ei kuitenkaan
rojahtanut päälleni. Metsäosuuden lopussa laskeuduimme jyrkähkön törmän alas ja
pääsimme tavoittelemallemme polulle. Se kulki Muorravaarakanjoen itärannalla
suoraan kohti Sokostia. Jätin rinkan rantatörmän päälle ja kävin täyttämässä
juomapulloni.
Parin tunnin patikoinnin jälkeen pysähdyimme nuotiopaikalle.
Tapsa kiehautti vettä kaakaota varten. Kahmin rannasta suuhuni muutaman
kourallisen kypsiä hilloja. Suolainen ilmakuivattu vasikanpaisti maistui
tavallista paremmalle. Rinkka selässä kävellessä tulee hikoiltua sen verran,
että kropan suolavarastoja täytyy täydentää päivän mittaan. Levitin
makuualustan maahan ja oikaisin selälleni. Putkipipo suojasi kasvoja liian
tuttavallisilta hyttysiltä. Aurinko lämmitti mukavasti. Torkahdin toviksi,
sitten jatkoimme eteenpäin.
Urho Kekkosen kansallispuiston korkein tunturi kohosi lännessä. Mitä lähemmäksi Sokostia pääsimme, sitä jyrkemmin maasto kohosi. Lyhensin Komperdell -sauvojeni pituutta ylämäessä. Suotta olin epäillyt niiden kestävyyttä Lapin vaativissa maastoissa. Teleskooppivarret eivät olleet kertaakaan vahingossa liukuneet toistensa sisään, vaikka olin muutamaan otteeseen nojannut sauvoihin koko massallani. Teleskooppirakenteen ansiosta sauvoja on helppo kuljettaa rinkassa silloin, kun maasto ei edellytä niiden käyttöä tai käsillä on jotain tähdellisempää tehtävää. Lisäksi näiden sauvojen kahvat ovat kerrassaan mainiot. Ne eivät hankaa kämmentä verille, vaan tuntuma on pehmeä sekä kahvassa että hihnassa. Kahdella edellisellä reissulla olin käyttänyt tavallisia kävelysauvoja. Tuolloin juurikin hankauksen vuoksi oli ollut pakko käyttää käsineitä osan matkasta.
Sokostin juurella pysähdyimme vielä valmistamaan
pinaattipastalounaan. Sitten alkoi uuvuttava kapuaminen kohti huippua. Pari suihkuhävittäjää
oli käynyt piirtämässä taivaalle omia kiekuroitaan. Hiki virtasi tällä
reissulla ensimmäistä kertaa vuolaana. Haukankatseinen Hidi oli näkevinään
kahden vaeltajan kulkevan käyttämäämme reittiä kaukana Muorravaarakanjoen
varressa. Nousin ylemmäksi keskittyen aina yhteen askeleeseen kerrallaan. Onneksi
hankalakulkuista rakkaa oli vain tunturin yläosassa. Nousun muuttuessa
jyrkemmäksi säädin kävelysauvoja taas lyhyemmiksi. Lopulta puuskutin hengästyneenä
hirsimökin vieressä. Tönö oli lähes Sokostin huipulla. Se oli näkynyt koko
nousun ajan ja toiminut kulkumme tähtäyspisteenä. Mökin lukittu ovi oli murrettu auki
ja sisällä oli sotkuista.
Urho Kekkosen kansallispuiston korkein tunturi kohosi lännessä. Mitä lähemmäksi Sokostia pääsimme, sitä jyrkemmin maasto kohosi. Lyhensin Komperdell -sauvojeni pituutta ylämäessä. Suotta olin epäillyt niiden kestävyyttä Lapin vaativissa maastoissa. Teleskooppivarret eivät olleet kertaakaan vahingossa liukuneet toistensa sisään, vaikka olin muutamaan otteeseen nojannut sauvoihin koko massallani. Teleskooppirakenteen ansiosta sauvoja on helppo kuljettaa rinkassa silloin, kun maasto ei edellytä niiden käyttöä tai käsillä on jotain tähdellisempää tehtävää. Lisäksi näiden sauvojen kahvat ovat kerrassaan mainiot. Ne eivät hankaa kämmentä verille, vaan tuntuma on pehmeä sekä kahvassa että hihnassa. Kahdella edellisellä reissulla olin käyttänyt tavallisia kävelysauvoja. Tuolloin juurikin hankauksen vuoksi oli ollut pakko käyttää käsineitä osan matkasta.
Sokostille kapuaminen sai hien virtaamaan |
Tapsa ja näkymä Sokostilta itään |
Luirojärvi Sokostin huipulta kuvattuna |
Palasin tupaan parahiksi päivälliselle. Kirjoittelin kynttilän valossa muistiin päivän vaiheita ja vaikutelmia. Siltakävelyllä kohtaamani Sanna ja Tanja palasivat retkeltään. Leidit olivat nauttineet syysillasta siemaillen likööriä sillalla. Tuvassa parivaljakko huomasi kassinsa sotkeutuneen likööristä märäksi ja tahmeaksi. Pullon korkki oli ollut huonosti kiinni. Saunarannasta tuli ilmoitus, että sauna olisi vapaa seuraavalle porukalle eli Lapin Muuleille. Koska sauna oli varsin tilava, muutama muukin herrahenkilö lyöttäytyi seuraamme. Hämäläisellä luonteenlaadullani ennätin saunalle joukon viimeisenä. Sulloin likaiset vaatteet muovipussiin ja astuin löylyhuoneeseen. Vanhoilla Muuleilla näytti olevan pefletit matkassa. Minullekin oli kuulemma varattu yksi. Palasin pukuhuoneen puolelle haeskelemaan paperista istuinalustaa. Samassa Tanja törmäsi sisään selittäen unohtaneensa saunalle jonkin tavaransa. Löysin pefletin ja kapusin lauteille. Kaipasin Anterinmukan saunan rauhallista tunnelmaa. Löylyttelyn jälkeen huomasin unohtaneeni pyyhkeen rinkkaan. Huiskin enimmät pisarat pois ja kuivattelin kotvan pukuhuoneen penkillä. Tukan kuivasin kostealla lainapyyhkeellä.
Luiron autio- ja varaustupa |
Pyrstötiaisten laite kuten sen Petterin kuvauksesta ymmärsin |
6. Kävelypäivä: Luiro-Lankojärvi. Koska edessä oli reissun
pisin päivätaival, rinkat heitettiin selkään jo aamukahdeksalta. Sitä ennen oli
kumottu kupilliset vahvaa kahvia ja Jaana oli pitänyt edellisenä iltana lupaamansa
hoitotunnin. Taitavat kädet olivat puhdistaneet Kaken jalkojen rakot ja haavaumat,
ja peittäneet ne puhtain sitein. Melkeinpä toivoin, että itsellänikin olisi
ollut jokin vaiva hoidettavaksi. Aamu oli vilpoinen. Luirojärvi ja koko tienoo
olivat sumun peitossa. Kiersimme uuden sillan kautta järven länsipuolelle,
missä kulki polku pohjoiseen. Pensaiden lehdet kimmelsivät kuurasta. Luiron
länsipuolinen polku kulki enimmäkseen kovalla metsänpohjalla, mutta paikoin myös
soista rantaa pitkin. Olimme lähteneet liikkeelle hyvään aikaan. Soisten kohtien
pintakerros oli yöpakkasen kohmettamaa. Se kantoi miehen painon. Sen päällä oli
mukava astella. Kun aurinko alkaisi lämmittää, maastosta tulisi taas upottavampaa
ja raskaampaa kävellä. Olimme päässeet jo Vasanlyömälahden tuntumaan, kun aurinko
ponnahti taivaalle Luiron itäpuolisten tuntureiden takaa. Sumu hälveni nopeasti.
Valo ja lämpö havahduttivat myös lentävät pikku kiusankappaleet.
Luirojärvi aamulla |
Vasanlyömälahden pohjoispuolella suo muuttui upottavaksi.
Polku haarautui eri suuntiin. Jäljistä päätellen kantavaa kulkureittiä oli haettu eri suunnilta.
Kuljin taas vähän matkaa Vanhoista Muuleista taakse jääneenä, kun näin kolmikon
palaavan takaisin umpikujaksi osoittautuneelta polulta. Käännyin kannoillani ja
palasin vähän matkaa takaisin. Valitsin toisen polun. Se näytti kulkevan osapuilleen
oikeaan suuntaan eli pohjoiseen kohti metsänreunaa. Polkua oli käytetty
hiljattain. Ohitin märkään turpeeseen painuneita jalanjälkiä. Kulku-ura muuttui
koko ajan vetisemmäksi. Sitten pääsin astumaan ohuelle puunrungolle. Se jaksoi
juuri ja juuri kannatella kulkijan pinnalla, vaikka painuikin itse upoksiin.
Joku oli raahannut sen suolle pitkospuuksi. Sen perässä oli lisää kapeita
riukuja ja oksia. Kuljin puiden päällä kieli keskellä suuta. Vesi litisi ja
loiskui puiden painuessa ja noustessa askelteni tahdissa. Horjahdin mutkaisen
oksan taipuessa askeleeni alla. Pysyin kuitenkin pystyssä. Sitten edessä oli
nelisen metriä pitkä loppuhuipennus. Yksinäinen pitkä kelopuu johti lammikon
poikki. Tämä lutakko oli mahdollisimman kaukana sellaisista viehättävistä kirkasvetisistä
erämaalammista, jollaisia näkee maalauksissa ja maisemakuvissa. Veden sijasta se
oli täynnä mustaa turvevelliä. Sen sekaan ei tehnyt mieli kellahtaa. Ehdotin
takanani seuraaville Vanhoille Muuleille sopivan turvavälin jättämistä.
Kaikkien ei kannattaisi molskahtaa mutaan ainakaan yhdellä kertaa. Kelo natisi
ja tutisi allani tasapainoillessani eteenpäin. Sauvoista ei ollut apua. Niillä
ei voinut ottaa tukea mistään. Pääsin rannalle ja käännyn seuraamaan toisten
hidasta ja huojuvaa etenemistä. Kukaan Lapin Muuleista ei ottanut mutakylpyä.
Vajaan tunnin eli kolmen kilometrin jaloittelun jälkeen
pysähdyimme aamupalalle puron varteen. Ihmettelin hyvää tuuriamme kelien
suhteen. Yksinäinen pilvenhattara kellui sinisellä taivaalla. Syksy oli
muuttanut läheisen koivun lehdet kauttaaltaan keltaisiksi. Puun takaa paistava
aurinko sytytti lehtiin kultaisen loisteen. Joukhaispäältä ja Vasanlyömäpäiltä
laskevat purot yhtyvät tuntureiden välissä isommaksi virraksi, jonka uomaa
polkumme seuraili. Vesiväylä oli monessa kohdin laajentunut pitkulaisiksi
pikkujärviksi, Livikönlammiksi. Kolmisen tuntia patikoituamme saavuin
vedenjakajalle. Vanhat Muulit olivat taas kipittäneet kauas edelleni. Kuulin
koiran haukkuvan. Ohitseni suhahti tumma hahmo. Mielessäni läikähti lämmin muisto
Konnasta. Polulla pinkova koirakin oli mustavalkoinen pystykorva, mutta Konna oli
ollut rakenteeltaan jykevämpi. Lisäksi tämä koira kantoi omat varusteensa
vihreässä repussa. Takaani huhuileva naisen ääni vahvisti arvaukseni oikeaksi.
Kyseessä oli Sokostin laella tapaamamme Jannu-koira. Joona ja Sanna kulkivat
samaa polkua hieman jäljessäni. Hetken kuluttua Jannu palasi
tiedusteluretkeltään. Se kiisi ohitseni kieli suusta lerppuen.
Tavoitin Vanhat Muulit nuotiopaikalta lounasta
valmistamasta. Myös Joona, Sanna ja Jannu ilmestyivät pian evästelemään nuotion
ääreen. Kun sitten vielä Petteri kahlasi puron poikki samalle taukopaikalle, nuotion
ympärillä alkoi olla tungosta kuin Tuiran asemalla. Valmistin viimeiset
eväsleivät. Kake pisteli poskeensa yli jääneet juustosiivut ja Tapsa
meetvurstit. Petteri kertoi vaeltaneen samoilla Meindl -vaelluskengillään jo 17
vuoden ajan. Huolloksi oli riittänyt harjaus ja vahaus. Kenkien nahka oli
edelleen hyvässä kunnossa, mutta kumiosat alkoivat rispaantua. Siinä oli
ajattelemisen aihetta Kakelle, joka oli ostanut vuosi takaperin halvat
vaelluskengät. Nyt ne olivat pehmenneet ja levinneet muodottomiksi, hölskyivät
jalassa ja hankasivat kipeästi. Petteri kertoi tutkineensa aamulla ylittämämme
mutalammikon syvyyttä. Kävelysauva oli uponnut mutavelliin metrin verran.
Pohjalla oli ollut kiviä. Tavallista pitempi riuku tai sauva olisi saattanut
toimia hyvin ylityksen turvaajana.
Palovanganjoen eteläpuolella kulkeva polku oli mukavan
helppokulkuinen. Se kulki avarassa mäntymetsässä. Mehiläispesä oli pudonnut
puusta polulle. Muutama utelias muurahainen tutki outoa pesäkonstruktiota. Palovanganjoki
puristui kuohuvana kymenä kallioiden välistä ja yhtyi sitten Suomujokeen. Kosken
partaalla kohtasimme taas monelta reissulta tutun saapasjalkapariskunnan. Kummallakin
oli havunneulasia hiuksissaan. Nämä yli kuusikymppiset vaeltajat olivat jälleen
parin viikon erämaalomalla. Arvelin, että kosken kuohuista saisi komean
valokuva. Kiinnitin jalustan kameraan ja ryhdyin ähräämään säätöjen kanssa. Halusin
saada veden pehmeäksi, joten käytin pitkää valotusaikaa (0,77 sekuntia). Se
tarkoitti, että valoa ennättäisi päästä kameran kennolle rutkasti, joten
pienensin aukon minimiin (f/22). Sillä konstilla kuva ei ylivalottunutkaan,
ainakaan veden osalta. Vesiuomaa reunustava metsämaisema sen sijaan ylivalottui
räikeästi. Valotusaikaa olisi pitänyt lyhentää tai käyttää valon määrää
vähentävää suodinta. Lepohetki kosken partaalla alkoi kuitenkin olla jo
lopuillaan, joten pakkasin kuvauskamppeet takaisin rinkkaan. Jälkikäsittelyllä ylivalottuneen
metsän saisi ehkä elvytettyä paremman näköiseksi. Ohessa koskikuva on kuitenkin
käsittelemättömänä. Tauon päätteeksi Petteri otti ryhmäkuvan Lapin Muuleista,
varmuuden vuoksi automaattiasetuksilla.
Kosken kohdalta käännyimme seuraamaan Suomujokea pohjoiseen.
Hyvin erottuva ja helppokulkuinen polku kulki enimmäkseen lähellä rantaa.
Välillä se nousi korkeammalle rantatörmän ja kallioiden päälle. Puolukanvarvut notkuivat
punaisista marjoista. Sopiva Suomujoen ylityspaikka löytyi joenmutkasta, missä
joki kääntyy eteläluoteeseen pienen saaren pohjoispuolella. Karttaan merkitty
kahlaamo olisi ollut hieman pohjoisempana. Lampsin rantaan muiden perässä.
Riisuin vaelluskengät ja -sukat, mutta jätin alussukat jalkaan huuhtoakseni
niistä hiet. Samalla hetkellä kun sain housujen lahkeet irti, noin miljoona
polttiaista iski kiinni pohkeisiini. Ei tehnyt mieli kuhnailla rannalla. Sidoin
vaelluskengät rinkan taakse ja hyppäsin sandaaleihin. Loiskuttelin matalan
virran poikki. Vastarannalla oli karttaan merkitsemätön
nuotiopaikka. Sen penkeillä oli mukava kuivatella jalat ja nyörittää kengät
takaisin jalkoihin. Harmitti, kun olin kastellut alussukat. Ne olivat nyt toki
raikkaat, mutta myös pois pelistä ainakin seuraavaan aamuun. Toiset alussukat
olivat likapyykkipussissa. Niitä ei tehnyt mieli ottaa käyttöön.
Kymmenen tunnin kävelyuran jälkeen eli kuuden maissa illalla ripustin rinkkani Lankojärven tuvan seinälle. Asetin kävelysauvat tuvan seinää vasten ja työnsin märät alussukat kahvoihin. Ajattelin ohimennen, että siinä ne varmaan kuivaisivat. Varaustuvan puolelle oli jo majoittunut kaksi sairaanhoitajaa, Irma ja Merja. Kaksikko keitti kahvia niin runsaasti, että minullekin riitti kupillinen. Kahvikupponen ei kuitenkaan karkottanut näläntunnetta. Tapsa ryhtyi paloittelemaan vasikanpaistia. Sen avulla pasta carbonara muuttuisi astetta ruokaisammaksi. Kun vielä loput pecorinotkin murennettiin kattilaan, aromit alkoivat olla kohdillaan. Lopulta ruokaa valmistui niin iso annos, ettei sitä kaikkea saatu syödyksi. Kävin tiedusteluretkellä nuotion ääressä ja Joona lupautui pistelemään lopun murkinan. Irma ja Merja sekoittivat lättytaikinaa. Kun Lapin Muuleillakin oli vielä ainekset yhteen lättytaikinaan, päätettiin tehdä vain yksi iso taikina ja paistaa se porukalla nuotiopaikalla.
Lounas Palovanganjoen nuotiopaikalla |
Petterin kenkä 17 vuoden eräretkien jälkeen. |
Palovanganjoen koski |
Kymmenen tunnin kävelyuran jälkeen eli kuuden maissa illalla ripustin rinkkani Lankojärven tuvan seinälle. Asetin kävelysauvat tuvan seinää vasten ja työnsin märät alussukat kahvoihin. Ajattelin ohimennen, että siinä ne varmaan kuivaisivat. Varaustuvan puolelle oli jo majoittunut kaksi sairaanhoitajaa, Irma ja Merja. Kaksikko keitti kahvia niin runsaasti, että minullekin riitti kupillinen. Kahvikupponen ei kuitenkaan karkottanut näläntunnetta. Tapsa ryhtyi paloittelemaan vasikanpaistia. Sen avulla pasta carbonara muuttuisi astetta ruokaisammaksi. Kun vielä loput pecorinotkin murennettiin kattilaan, aromit alkoivat olla kohdillaan. Lopulta ruokaa valmistui niin iso annos, ettei sitä kaikkea saatu syödyksi. Kävin tiedusteluretkellä nuotion ääressä ja Joona lupautui pistelemään lopun murkinan. Irma ja Merja sekoittivat lättytaikinaa. Kun Lapin Muuleillakin oli vielä ainekset yhteen lättytaikinaan, päätettiin tehdä vain yksi iso taikina ja paistaa se porukalla nuotiopaikalla.
Kake lätynpaistossa |
Jalokahvilla liekitetty lätty |
7. Kävelypäivä: Lankojärvi-Kiilopää. Viimeisenä
kävelypäivänä iskee yleensä kova halu päästä takaisin ihmistenilmoille. Niin
kävi tälläkin kertaa. Itse asiassa jo edellisenä iltana lättykestien jälkeen ajatukset
olivat alkaneet pyöriä lämpimän suihkun, puhtaiden vaatteiden ja kylmän oluen
ympärillä. Olisi hauska nauttia ateria oikealta lautaselta käytellen oikeaa
veistä ja haarukkaa. Kömmin makuupussista jo kuuden maissa. Hörppäsin kupilllisen Kaken
keittämää kahvia ja pesin hampaat. Yöpakkasen jäljiltä oli vielä hyytävän kylmää.
Taivas oli taas pilvetön. Keräsin tavarani tuvasta mahdollisimman äänettömästi.
Teippasin Kaken kantapäät ja nilkat. Naisväki jatkoi vielä uniaan ylälaverilla.
Edellisenä iltana olin hölmösti ripustanut alussukat kuivumaan kävelysauvojen kahvoihin.
Ne olivat vielä epämiellyttävän kosteat. Olisi ollut fiksumpaa kuivattaa ne
yön aikana tuvassa. Enää asialle ei kuitenkaan voinut tehdä mitään. Vedin märät alussukat
jalkoihin ja niiden päälle paksummat vaellussukat. Lähdimme liikkeelle
seitsemän maissa. Kynsikkäät jättivät sormenpäät paljaiksi ja pian ne olivat
kylmästä kohmeessa ja tunnottomat. Kiristin vauhtia. Kun kroppa lämpiäisi,
kuumana kiertävä veri lämmittäisi myös sormenpäät.
Reitti olisi helppo. Aluksi seuraisimme Rautuojaa Rautulammelle.
Sen jälkeen jatkaisimme hyvin merkittyä ja paljon kuljettua polkua pitkin Rautupään
ja Niilapään eteläpuolitse, ohittaisimme Kiilopään luoteispuolelta ja sitten olisimmekin
jo Kiilopään tunturikeskuksessa. Helppoa kuin heinänteko. Aamuaurinko paistoi
suoraan selkäni takaa. Yritin olla jäämättä liiaksi jälkeen Vanhoista Muuleista. Kartalla
reitti oli näyttänyt helpolta, mutta maastossa polku-ura ei ollutkaan yhtä
selväpiirteinen. Polkua tarkatessani jotain vilahti näkökenttäni reunamilla.
Kohotin katseeni. Polun yllä pörräsi parvi ampiaisia. Ne lensivät vinhaa
vauhtia kuin olisivat kiertäneet jotain näkymätöntä ilmassa leijuvaa
keskipistettä. Tein pienen mutkan. En halunnut häiritä ampiaisten puuhia. Vanhat
Muulit odottelivat kelolla Rautuojan rannalla. Aamupalaksi popsittiin viimeisiä
pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Rautulammella olisi tarkoitus valmistaa lounas.
Itselläni oli jäljellä kaksi eväsleipää. Arvelin niiden riittävän
evääkseni loppupäivän taipaleelle.
Rautulammelle saavuimme puolikymmenen maissa. Pistäydyin
ulkohuoneessa ja jatkoin matkaa. Vanhat Muulit jäivät lounastamaan
nuotiopaikalle. Rautulammen länsipäädystä alkoi uuvuttava kapuaminen
Rautupäälle. Hiki virtasi. Onneksi ylhäällä kävi vilpoisa tuulenvire. Ylös päästyäni pakkasin
kävelysauvat rinkkaan. Niitä ei enää tarvinnut. Tästä eteenpäin polulla ei
olisi mainittavia ylä- tai alamäkiä. Mutustelin eväsleivät kävellessäni. Mitä
lähemmäksi Kiilopäätä pääsin, sitä enemmän alkoi näkyä muita kulkijoita.
Vastaan käveli muutama vaeltajakin, mutta enimmäkseen näin päiväretkeläisiä.
Polku vaihtui laudoitetuksi kävelytieksi. Tunturikeskuksen rakennukset
pilkistivät puiden takaa. Parkkipaikalla syysauringonpaisteessa välkehtivä
automeri näytti epätodelliselta. Se oli näky toisesta maailmasta. Olin perillä
puoli yhden maissa. Kävely Lankojärveltä Kiilopäälle oli kestänyt viisi tuntia
ja 32 minuuttia, mihin sisältyi pari lyhyttä taukoa. Astelin tunturikeskuksen
ravintolaan. Tilasin oluen. Nopeasti taivaltavat Vanhat Muulit saapuivat
tunturikeskukseen vain varttituntia myöhemmin. Kake oli tuiskahtanut nurin
polulla kompastuttuaan kiveen. Nopeat refleksit ja väkevät käsivarret olivat pelastaneet
tilanteen, eikä kaatumisesta ollut aiheutunut vammoja. Lounaaksi söimme
kalasoppaa - oikeilta lautasilta. 18 km päivätaival kartalla.
Loppumietteet. Kokeneet vaeltajat ja eränkävijät varmasti
virnistelevät ennen reissua kirjoittamilleni päivätaipalekohtaisille muistilapuille.
Päivälappujen suurin hyöty taisi lopulta olla, että tulin tutkineeksi karttaa
ennen retkeämme hyvin yksityiskohtaisesti. Maastossa kulkiessani tiesin koko ajan suurin
piirtein missä kohtaa olimme menossa. Päivälappuihin kirjaamani
etäisyysmerkinnät heittivät kuitenkin häränpyllyä yleensä jo päivätaipaleiden
alkuvaiheessa. Maastossa mittasin välimatkoja Suunnon Ambitilla. Hieman
primitiivisenä GPS-laitteena se kerryttää kuljettua matkaa myös taukojen
aikana. Onnettomin esimerkki tällaisesta sattui kuudentena kävelypäivänä Palovanganjoen
nuotiopaikalla. Tuolloin Ambit kehräsi lounastauon aikana nelisentoista
kilometriä ylimääräistä pituutta päivätaipaleelle. Kävelypäivien aikana
jouduinkin koko ajan laskemaan ja pitämään mielessä todellisten ja kartasta
laskettujen etäisyyksien erotuksen. Ambit toimi kuitenkin hyvin siinä mielessä,
että reissun jälkeen sen tallentamista tiedoista näkee käyttämämme kulkureitin riittävän
tarkasti.
19 millilitran hammastahnatuubi riitti oikein hyvin viikon
vaellusreissulle. Siitä piisasi tahnaa hampaiden harjaukseen vielä maalikylilläkin.
Valokuvaustaitoni sen sijaan eivät riittäneet vielä mihinkään. Suurin osa tämän
matkakertomukset kuvituksesta on Tapsan taskukameran tai Hidin kännykkäkameran
tallenteita. Toivottavasti seuraavalla reissulla osaan jo ottaa asiallisia
kuvia. Olympus Pen E-PL7:n mukana paketissa tullut objektiivi ei välttämättä
ole paras mahdollinen eräretken dokumentointiin. Sen valovoima on vaatimaton,
mikä hankaloittaa ilta- ja yökuvaamista. Tällä reissulla testaamani kameranjalusta
Gorillapod Hybrid osoittautui varsin toimivaksi laitteeksi. Sen käyttämiseksi
on kuitenkin yleensä kyykistyttävä tai istuttava maahan. Lisäksi se on niin
kevyt, että voimakas tuuli saa sen huojumaan, kuten kävi Sokostin laella.
Kotimatkalla poikkesimme Sodankylässä tervehtimässä Konnaa,
joka oli onnellisesti päässyt kotiinsa. Konna muisti meidät hyvin ja tervehti iloisesti,
kun ilmestyimme sen aitauksen viereen. Se alkoi äännellä erikoisella tavalla.
Se ei ollut haukkumista, ulvomista, uikutusta tai murinaa. En ollut koskaan
aikaisemmin kuullut koiran ääntelevän sillä tavalla. Ensin luulin, että jotain
oli juuttunut sen kurkkuun. Sitten ymmärsin mistä oli kysymys. Konna yritti
puhua. Ehkä se ajatteli, ettei saisi asiaansa toimitettua koirien kielellä ja
yritti puhua kuten ihmiset. Ymmärsimme kuitenkin hyvin sen elekieltä. Se
heilutti häntäänsä niin rajusti, että koko sen peräpää heilui puolelta toiselle
ja pelkäsin sen kaatuvan. Jälleennäkeminen oli molemmin puolin suuri
ilon aihe. Konna oli tehnyt vaellusreissumme ensimmäisistä päivistä rikkaamman
ja hauskemman. Katselin vahvaa ja älykästä eläintä haikein mielin. Pian
joutuisimme sanomaan sille lopulliset jäähyväiset.
Myöhemmin kahvikupin ääressä Jari ja Jenna valottivat Konnan
seikkailun vaiheita siltä osin kuin se oli jäänyt meiltä pimentoon. Kun Konna
ensimmäisenä vaelluspäivänä oli liittynyt Lapin Muulien seuraan, sillä oli ollut
matkamittarissa jo yli sadan kilometrin taival Savukosken ja Sodankylän
selkosilla. Sitten yhteydet paikannuslaitteisiin olivat katkenneet. Kuopskuusikossa
kohtaamamme Viljo oli itse asiassa Jennan setä. Viljo oli pistäytynyt jälkeemme
Tahvontuvalla ja Siulanruoktulla. Nimemme olivat löytyneet tupien
vieraskirjoista. Jenna oli sen jälkeen haeskellut nimiin liittyviä
puhelinnumeroita numerotiedustelusta ja lähettänyt tekstiviestit minun ja
Tapsan kännyköihin. Tosin siinä vaiheessa, kun tekstiviestit tömähtivät
luureihimme, Kake jo jutteli Jennan kanssa puhelimessa.
Saariselällä olimme hankkineet naudan ulkofileepihvin Konnalle,
sillä muistimme sen arvostaneen Lapin Muulien eräpihvien makua. Ennen kotimatkalle
laittautumista Hidi oli valmistanut brandykastiketta ja säilönyt sen Konnaa
varten pieneen muovipulloon. Myös pieni pala ilmakuivattua vasikanpaistia oli
jäänyt syömättä retkellämme. Senkin jätimme Konnalle. Lähtiessämme evästimme
vielä Jennaa, että kastiketta pitäisi kiehauttaa ennen tarjoilua, jotta
alkoholi haihtuisi pois. Myös sanoimme, että pihvi ei saisi päätyä isännän
lautaselle, sillä Jari vilkuili ulkofileetä silmät kiiluen. Jenna lupasi tarjoilla
pihvin Konnalle jo samana iltana. Sanoimme heipat, kapusimme autoon ja käänsimme
keulan kohti etelää.
Lapin Muulien Haltin valloitus 2015