Lapin Muulit mustikassa 2018

Auto heilahti renkaan osuessa kuoppaan elokuun viimeisenä päivänä. Kolautin pääni sivulasiin ja havahduin hereille. Aittajärven tie oli surkeassa kunnossa. Monin paikoin oli pakko ajaa kävelyvauhtia. Puoli kahden maissa röykytys vihdoin päättyi Aittajärven parkkipaikalle. Kömmin ulos autosta vanhan hiekkakuopan pohjalle ja venyttelin puutuneita jäseniäni. Aittajärvi on suosittu erävaellusten aloituspaikka. Kymmenkunta autoa seisoi nytkin hiekkakuopan reunoilla odottamassa retkeilijöiden paluuta. Suurin osa näytti olevan tila- ja pakettiautoja, joissa on hyvin tilaa varusteille. Viimeistelimme rinkkojen pakkauksen jakamalla Tapsan hankkimat murkinat neljään osaan.

Aittajärven parkkipaikalla

Jo edellisellä reissulla olin panostanut kartalla pysymiseen. Tuolloin olin laatinut jokaiselle päivälle yksityiskohtaiset reittiä koskevat muistiinpanot pienille paperilappusille. Mutta enää en tarvitsisi paperilappuja. Olin kesän kuluessa tutkinut karttaa suurennuslasin kanssa ja painanut kaavaillun reitin mieleeni. Muistin ulkoa edessä odottavat maastonmuodot, polut, purot ja järvet. Ja apuna suunnistuksessa olisi myös pikkusiskoni lahjoittama mainio kompassi… jota en nyt löytänytkään mistään, vaikka olin takuulla pakannut sen kotona rinkkaani. No, toisaalta ilmansuuntien päättely kartan, kellonajan ja luonnonmerkkien perusteella tekisikin suunnistamisesta mielenkiintoisempaa.

1. päivä, Aittajärvi─Sarvijoki. Punnersin rinkan koemielessä selkääni ja kauhistuin sen painoa. 25 kg tuntui kohtuuttoman raskaalta. Mutta edellisen reissun jälkeen olin karistanut kymmenkunta kiloa laardia kupeiltani, joten oikeastaan kannettavaa olisi reilusti vähemmän kuin vuotta aiemmin. Ripustin vaelluskengät rinkan taakse, työnsin paljaat jalat sandaaleihin ja lähdin sitten painelemaan Kaken perässä kohti parin sadan metrin päässä odottavaa Suomujokea. Olisi kuitenkin kannattanut kävellä vaelluskengillä rantaan. Sandaalien nilkkaremmin hankasivat ikävästi. Sadattelin mielessäni ajattelemattomuuttani. Saisinko ensimmäiset rakot jo ennen kuin retki oli kunnolla edes alkanut!?

Kengät valmiina Suomujoen ylitykseen

Kahlaamon kohdalla Suomujoki on noin 50 metrin levyinen. Virran yli on pingotettu vaijeri, josta roikkuu pylpyröiden varassa muutamia köydenpätkiä. Niistä kahlaaja saa tarvittaessa tukea tasapainon säilyttämiseen. Arvelin kävelysauvojen riittävän tueksi ja astuin hyiseen veteen. Se kohosi syvimmissäkin kohdissa vain polviin asti. Etelärannalle päästessäni jalkani olivat kohmettuneet tunnottomiksi. Hieroin niitä hetken ja veri alkoi taas kiertää. En ollut sittenkään saanut rakkoja sandaaleista. Jalkapöydissä näkyi vain ilkeästi punoittavat hankausjäljet. Kunnia reissun ensimmäisen vaellusvamman hankkimisesta lankesi Hidille, jonka lonkka kipeytyi jo parkkipaikalla rinkan kanssa touhutessa.

Suomujoen ylitys

Matthias Alexander Castrén

Vihdoin kolmen maissa lähdimme tarpomaan etelään Maantiekurunojan polkua. Hetken kuluttua saavuimme Helanderin kodan raunioille. Täällä Elias Lönnrot ja Matthias Alexander Castrén viettivät joulua tutkimusmatkallaan vuonna 1841. Kalevalan ja Kantelettaren koonnut Lönnrot lienee useimmille tuttu nimi. Kalevalan ruotsiksi kääntänyt Castrén saattaa olla vieraampi. Vain 38-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Castrén oli Helsingin yliopiston ensimmäinen suomen kielen professori ja uralilaisten kielten tutkimuksen ja etnografian uranuurtaja. Epäkäytännöllisen matala Helanderin kota on museoitu eikä siellä enää saa yöpyä. Sen suojaksi on rakennettu katos. Kaksi naista murkinoi kodan viereisellä nuotiopaikalla. Myös Sanna ja Kati aikoivat yöksi Sarviojalle. Halusimme päästä perille ennen pimeäntuloa, joten jatkoimme taivallusta lyhyen tauon jälkeen. Harva mäntymetsä oli mukavan helppokulkuista. Ja mikä parasta, hyttysistä ei ollut tietoakaan.

Tunnin patikoinnin jälkeen laskimme rinkat selästä Vetämäkurun nuotiopaikalla. Polku jatkuisi tästä lähes suoraan etelään kuutisen kilometriä ja tekisi sitten mutkittelevan kaarroksen Kaarnepään eteläpuolelta Sarviojaa seuraillen. Reitti veisi meidät Sarviojan tuvalle varmasti. Pituutta sillä olisi kymmenisen kilometriä. Tapsa käänteli karttaa edessään ja arvasin, mitä mestarisuunnistajan mielessä liikkui. Ensimmäisen päivän taival lyhenisi kolmisen kilometriä, jos nousisimme nuotiopaikalta suoraan Kuotmuttipäälle ja jatkaisimme sitten kaakkoon Kaarnepään yli.

Suunnistuspalaveri Vetämäkurun nuotiopaikalla

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Oikopolun parin ensimmäisen kilometrin matkalla kapusimme neljänneskilometrin korkeammalle. Hiki kasteli lippalakin läpimäräksi. Hikeä valui otsalle, kirveli silmissä ja tipahteli nenänpäästä maahan. Paita liimautui kiinni ihoon. Kuulin puuskutusta ympäriltäni Lapin Muulien ponnistellessa yhä ylemmäs kohti Kuotmuttipään huippua. Kuluneen vuoden aikana olin paitsi pudottanut painoa, myös aloittanut voimaharjoittelun. Kuntosalilla tehdyt kyykyt ja maastavedot helpottivat nyt taakan kantamista ja tasapainon hallintaa. Vajaan tunnin kiipeämisurakan jälkeen maisema avartui päästessämme metsärajan yläpuolella. Tuulen tuiverrus kuivatti hien.

Lapin Muulit Kuotmuttipään laella

Kuotmuttipään huipulla pidettiin lepotauko. Ihastelimme komeita näköaloja. Idässä näkyi Vaulopään pitkä harju ja sen takana Ukselmapää Pirunportin ja Paratiisikurun välissä.  Kiinnitin kameran jalustaan ja otettiin ryhmäkuva. Ylhäällä oli helppo kävellä. Moni muukin oli valinnut saman reitin Sarvijoelle. Kuotmuttipäältä  Kaarnepäälle kulkee vaeltajien maastoon tallaama ura, jota ei ole merkitty karttoihin. Ainut keskittymistä vaatinut suunnistustehtävä oli Sarvijoelle laskeutuvan polun löytäminen, mutta se ei tuottanut ongelmia. Sauvat helpottivat mukavasti pitkää ja jyrkkää laskeutumista. Sarviojan tupaa lähestyessämme oli jo sen verran hämärää, että kävelyvauhtia täytyi hidastaa. Vetämäkurun nuotiopaikalta laskien Kuotmuttipään ja hieman korkeamman Kaarnepään ylitys oli kestänyt kolme ja puoli tuntia. Hidi valmisti illalliseksi makoisan pasta bolognesen kebablihalla höystettynä. Söin suoraan kattilasta, kun toiset olivat ottaneet omat osuutensa. Sitten kiipesin ylälaverille ja nukahdin saman tien. Päivätaival kartalla.

2. päivä, Sarvijoki─Muorravaarakka. Raotin silmiäni kuuden maissa, mutta nukahdin sitten uudelleen. Seitsemältä Kaken keittämän kahvin tuoksu levisi varaustupaan. Kiskottelin tyytyväisenä makuupussissa. Maailma oli mallillaan. Ensimmäisen kävelypäivän rasitukset olivat haihtuneet jäsenistä yön aikana. Olo tuntui levänneeltä ja vahvalta. Ylälaverin toiselta laidalta kuului vienoa tuhinaa. Helanderin kodalla tapaamamme naiset kiskoivat vielä hirsiä. Parivaljakko oli saapunut Sarviojan tuvalle iltayön pimeydessä otsalamppujen valossa. Laskeuduin ylälaverilta, kävin hammaspesulla ja palasin tupaan aamukahville. Samalla toin yöksi ulos unohtuneen kamerani sisälle lämpenemään.

Aamutiski

Vielä edellisellä Lapin Muulien reissulla olin vieroksunut aamupuuroa. Vuosi on kuitenkin pitkä aika ja moni asiaa oli nyt toisin kuin ennen. Yksi muutoksista oli, että Pitkänmatkan Kävelijästä oli sukeutunut varsinainen puuron suurkuluttaja. Kotioloissa saatoin pistellä kattilallisen raejuustolla ja mustikoilla terästettyä puuroa parikin kertaa päivässä. Tieto tästä muutoksesta ei ollut päätynyt Lapin Muulien muonittajalle eli Tapsalle asti. Niinpä reissuun pakatut annospussit oli mitoitettu kolmelle ja aamupuuroa oli tarjolla niukanlaisesti. Mutustelin täydennykseksi muutaman keksin, tiskasin astiat ja ryhdyin sitten laittamaan rinkkaa lähtökuntoon. Yöllä oli ollut pakkasta, maa oli kuurassa. Autiotuvan puolelta kömpi pihalle slovakialainen partasuu ja saksalainen neito. Mies kertoi työskentelevänsä Rovaniemellä ja opiskelevansa yliopistolla suomea aina maanantaisin.

Kohti Paratiisikurua

Päivästä näytti kehkeytyvän kaunis. Vain itäisellä taivaalla näkyi muutama pilvenhattara. Liikkeelle lähdettiin yhdeksän maissa. Sarvijoen ylitys kävi helposti. Vettä oli niin vähän, ettei vaelluskenkiä tarvinnut riisua. Kiipesimme polkua pitkin Vaulopään itäpuoliselle rinteelle. Sarviojan tuvalla tapaamamme Slovakki ja saksalainen kyykkivät polun vieressä syömässä mustikoita. Kummallakin oli jaloissaan tavalliset lenkkitossut. Kahden kilometrin kohdalla noudatimme Keski-Eurooppalaisten vaeltajien esimerkkiä ja pysähdyimme levähtämään. Maa oli mustanaan mustikoista. Ne olivat suuria ja hyvän makuisia ja täydensivät niukaksi jäänyttä aamupalaa. ”Kyllä maalla on mukavaa” tuumi Kake ja kumosi kourallisen mustikoita suuhunsa. Lapin Muulien nestori arveli pärjäävänsä koko reissun juomatta tippaakaan vettä. Mustikoiden mehu riittäisi ylläpitämään elimistön nestetasapainoa.

Vaulopään itäpuoleinen polku oli ihastuttavan selkeä ja helppokulkuinen. Sitä pitkin pääsimme kätevästi Paratiisikurun luo, jonka suulla keitettiin kaakaot. Mutustelin samalla yhden proteiinipatukan. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että riisuin pitkähihaisen paidan. Levitin makuualustan varvikkoon ja oikaisin pitkäkseni. Suljin silmäni ja kuuntelin viereisen puron solinaa. Se saa vetensä Ukselmapään ja Lumipään rinteiltä. Paratiisikurun pohjukassa purot muodostavat kirkasvetisen matalan lammen, jonka näimme vähän ajan kuluttua jatkaessamme matkaa. Lammen rannasta lähdimme kiipeämään ylös rinnettä, jossa kasvoi mustikanvarpuja. Ne notkuivat suurten kypsien marjojen painosta.

Paratiisikuru

Paratiisikurun mustikat olivat uskomattoman makeita ja mehukkaita ja koko rinne näytti olevan niiden peitossa. Kauhoin marjoja suuhuni molemmin käsin. Sivusilmällä näin vanhojen muulien ryhtyneen samaan puuhaan. En ollut koskaan aikaisemmin maistanut yhtä herkullisia mustikoita. Lankesin polvilleni rinteeseen ja harmittelin, että käytössäni oli vain kaksi kättä. Sormeni värjäytyivät sinisiksi ja vaikka en suuhuni kurkistanutkaan, arvasin kieleni näyttävän samanväriseltä. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli vain löytää vain seuraava mustikkamätäs. Muutaman askeleen päästä löysin uuden valtavan, arktisia aromeja tirisevän mustikkakasvuston, ja sitten taas uuden ja uuden. Askel kerrallaan hivuttauduin rinnettä yhä ylemmäksi pistellen samalla poskeeni mustikoita. Raskas kiipeämisurakka sujui kuin itsestään.

Mahat mustikoita pullollaan saavuimme Ukselmapään ja Lumipään väliseen satulaan. Pitkäkoipinen Tapsa oli loikkinut rinteen ylös muita nopeammin. Mies näkyi enää pienenä pisteenä ja katosi sitten horisontin taa. Hidi muisteli, ettei tästä kohdin kannattaisi jatkaa suoraan ylös, vaan pitäisi pikemminkin kaartaa vinosti oikealle. Se osoittautui viisaaksi neuvoksi. Lumikuru avautui edessämme. Sen yläpää oli vaikeakulkuista kivikkoa. Alempana maasto muuttui heinikoksi ja varvikoksi ja lopulta olimme taas polulla. Vähän matkaa polkua edettyämme löysimme Tapsan, joka puolestaan oli löytänyt kaatuneen kelon. Siihen oli mukava istahtaa hetkeksi ja lepuuttaa koipia. Hidi veisteli siivuja ilmakuivatusta vasikanpaistista. Ensimmäisellä Lapin Muulien retkelläni olin hieman vieroksunut tuota mielestäni ”raakaa” lihaa. Nyt se maistui suussani makoisalle. Tapsa kaatoi palanpainikkeeksi tilkkaset irlantilaista viskiä.

Lumikuru

Päivätaipaleen viimeiset pari kilometriä taittuivat nopeasti. Myös Muorravaarakanjoessa oli vettä niin vähän, ettei vaelluskenkiä tarvinnut riisua. Kävin nakkaamassa makuupussin varaustuvan puolelle ja vaihdoin muutaman sanan hollantilaisen Johnin kanssa. Mies kertoi käyneensä vaeltamassa Saariselällä joka syksy jo parinkymmenen vuoden ajan. Tällä kertaa hän oli liikkeellä tyttöystävänsä kanssa. Siirryin laavulle nuotion ääreen. Taivaalle oli ilmestynyt pilviä. Ne kiisivät vinhaa vauhtia etelästä pohjoiseen. Niiden menoa oli hauska seurata. Kake arveli, että yöstä tulisi lämmin. Päivätaival kartalla.

3. päivä, Muorravaarakka─Anterinmukka. Heräsin seitsemän maissa hyvin nukutun yön jälkeen. Aamutoimien jälkeen kaadoin puuroannokseni päälle marjakeittoa. Sitä oli terästetty Hidin poimimilla mustikoilla. Istahdin nuotiopaikalle ja lusikoin puuroa suoraan kattilasta. Kaksi naista tupsahti paikalle, kysyivät sääennusteesta. Katseltiin yhdessä taivaalle ja todettiin ennusteen olevan hyvä. Tiskasin puurokattilan ja muut astiat, kuten pikkumuulin tehtäviin kuuluu. Mieli mustana katselin tiskivettä, jossa lillui kymmenkunta mustikkaa. Joku hämärässä kämpässä ruokailleista vanhoista muuleista oli ollut huolimaton. Kake lakaisi varaustuvan lattian ja Tapsa pyyhki pöydän puhtaaksi. Johnin tyttöystävää hermostutti Muorravaarakanjoen ylitys. John tolskasi joessa vähän aikaa edes takaisin etsien helpoimman reitin. Sitten pariskunta lähti käsi kädessä varovaisin askelin kahlaamaan matalan virran poikki.

Päivätaival Anterinmukkaan olisi vain kymmenkunta kilometriä, joten liikkeelle lähdettiin vasta puoli kymmeneltä. Kiipesimme Tiuhtelmakurun reunaa pitkin Muorravaarakan Purnuvaaran ja Tiuhtelmapään väliseen notkoon. Reilun kahden kilometrin matkalla polku nousi parisataa metriä Muorravaarakanjoen tasosta. Ylhäällä tuuli sen verran navakasti, että kaivoin kuoritakin rinkasta. Pilvien varjot vaelsivat tuntureiden rinteillä. Pysähdyimme Lapin Muulien kätkölle. Joku oli löytänyt Tunturipankin ja tehnyt sinne huomattavan talletuksen. Hidi ja Tapsa tutkivat kirjanpitoa kummissaan. Viimeisin merkintä oli vuoden takaa, jolloin olimme edellisen kerran pistäytyneet kätköllä. Talletuksen tehnyt henkilö halusi ilmeisesti pysytellä tuntemattomana. Tunturipankin vakavaraisuus todettiin erinomaiseksi ja lipas palautettiin kätköpaikkaan.

Polku laskeutui alemmaksi Kaarreojan uomaa seuraillen. Käkkyräiset vaivaiskoivut kurottelivat polulle ja niiden oksat raapivat käsivarsia. Puolilta päivin saavuimme perinteiselle taukopaikalle puronrantaan. Tapsa laittoi veden lämpiämään kaakaota varten. Hidi tarjoili italialaista Pecorino -juustoa. Tuulenpuuska ravisti viereisistä koivuista keltaisia lehtiä. Ne kieppuivat ilmassa kuin juopuneet perhoset. Muutamat niistä laskeutuivat puroon ja lähtivät seilaamaan kohti Kaarreojaa. Seurasin koivunlehtien purjehdusta rantatörmällä istuen ja kellahdin sitten raukeasti selälleni. Hamusin suuhuni muutaman juolukan. Lyhyen päivämatkan mahdollistama kiireettömyys ja lämpimästi paistava aurinko saivat lopulta torkahtamaan toviksi. Paussi venähti tunnin mittaiseksi.

Kaarreoja

Kahden maissa laskin rinkkani Anterinmukan kuistille. Ketään ei näkynyt. Kävin tuvassa valtaamassa reunapaikan ylälaverilta. Se on kokemukseni mukaan jokseenkin rauhallinen nukkumapaikka. Kiskoessani makuupussia rinkasta huomasin, että olin aamulla epähuomiossa sullonut sen kompressiopussin sijaan vedenpitävään pakkauspussiin. Silmäilin sattumalta syntynyttä nyyttiä ja päätin, että se oli oikeastaan aika mainio keksintö. Kun makuupussin laittaa pakkauspussiin ja sitten puristaa pakkauspussista ilmat pois, se mahtuu yhtä pieneen tilaan kuin nauhoilla tiiviiksi palloksi kiristetty kompressiopussi. Pakkauspussiin suljettuna makuupussi on kuitenkin automaattisesti suojassa kastumiselta. Se ei kastuisi, vaikka sattuisin kaatumaan puroa ylittäessäni tai molskahtaisin suohon pitkospuilta. Makuupussin mukana toimitettu kompressiopussi sen sijaan ei ole vedenpitävä.

Jamppa Tuominen

Palasin kuistille juuri kun vanhat muulit marssivat jonossa paikalle vilkkaasti jutellen. Päivän teemana oli vuonna 1998 kuollut Jamppa Tuominen. Kake muisteli oululaisen laulajalegendan traagisia loppuvaiheita. Hidi arveli, että Jampan tuotantoa voisi löytyä Youtubesta ja kaivoi puhelimensa esiin. Tukiasemaa ei löytynyt. Hidi kiipesi tuvan katolle, mutta sekään ei auttanut. Jamppa Tuomisen kuuntelu saisi odottaa maalikylille pääsyä. Mökin ulko-oveen oli kiinnitetty ilmoitus, että saunamaksun voisi hoitaa soittamalla Metsähallituksen palvelupuhelimeen. GSM-verkon puuttuessa ei monikaan saunamaksujaan puhelimella hoitaisi, ei ainakaan Anterinmukasta käsin. Lapin Muulit olivat kuitenkin hoitaneet maksupuolen etukäteen, joten saunan lämmitys alkoi saman tien. Tapsa valmisti kevyen keittolounaan.

Ei verkkoa, ei musiikkia

Polttopuut oli organisoitu uudella tavalla. Liiteristä ei enää löytynyt metrisiä halkoja, vaan polttovalmiita klapeja. Klapit oli sidottu verkoilla pieniksi nipuiksi, mikä teki niiden käsittelyn helpoksi. Kake testasi klapipakkauksen kestävyyttä nakkaamalla sen portaiden vierestä alas saunarantaan. Nippu kieri ja pomppi villisti jyrkässä alamäessä, rysähteli kiviin ja pysähtyi sitten säntillisesti saunan liepeille. Verkko oli kestänyt röykytyksen. Kaikki pilkkeet olivat pysyneet kyydissä. Pyykkäsin hikisen T-paitani saunapadan lämpimällä vedellä ja asettelin sen kuivamaan kuistille. Sitten saunottiin. ”Anterissa paistaa aina aurinko”, tuumi Kake ja kahlasi vilvoittelemaan kovien löylyjen jälkeen jääkylmään Anterinjokeen.

Sanna ja Kati olivat kulkeneet samoja päivätaipaleita kuin mekin ja ilmestyivät myös Anterinmukkaan. Sitten paikalle lampsi helsinkiläinen Jukka. Miekkonen kertoi viettäneensä Anterissa jo edellisen yön ja pyrkineensä täksi yöksi Vongoivan kammille. Siellä oli kuitenkin ollut sen verran tungosta, että Jukka oli päättänyt palata Anteriin. Kyselin Katilta kokemuksia sairaanhoitajan työstä, johon tähtäävät opinnot olin juuri ennen reissua aloittanut.

Laiskan päivän päätteeksi vielä pientä puuhastelua iltanuotiolla. Hidi kantoi nuotiopaikalle puoli ämpärillistä uusia perunoita ja neljä 200 gramman Black Angus ulkofileetä, joiden pintaan oli hieraistu ripaus suolaa ja mustapippuria. Sitten oli vielä pullollinen gorgonzolakastiketta. Se oli ollut jäässä ensimmäisen kävelypäivän ajan, sulanut toisen päivän kuluessa ja oli nyt valmis lämmitettäväksi pihvien ja perunoiden mausteeksi. Perunat kietaistiin folioon ja aseteltiin kehään nuotion ympärille. Pihvit tirisivät kypsiksi nuotion yläpuolelle viritetyn laattakiven päällä. Kivi oli niin pieni, että siinä mahtui paistamaan vain kaksi pihviä kerrallaan. Keräännyimme nuotion ympärille ja odottelimme vesi kielellä ruoan valmistumista. Pyysin omalle pihvilleni kypsyysastetta medium plus ─ ja se onnistui täydellisesti. Vaikka perunoiden olisi voinut antaa kypsyä hieman kauemmin, ateria oli kokonaisuudessaan yksi vuoden herkullisimmista. Ympäristö ja seura vaikuttavat makuaistiin jollain salamyhkäisellä tavalla. Päivällisen valmistaminen kevensi Hidin rinkkaa kolmisen kiloa. Päivätaival kartalla.

4. päivä, Anterinmukka─Hammaskuru. Aamupuuron jälkeen laskeuduin saunarantaan likaisten astioiden kera. Tiskivettä ei tarvinnut erikseen ryhtyä lämmittämään. Saunapadasta löytyi lämmintä vettä yllin kyllin edellisen päivän saunomisen jäljiltä. Silmäilin tiskivettä otsa rypyssä ja huokaisin sitten helpotuksesta. Jauheesta valmistettua marjakeittoa oli taas jatkettu muutamalla kourallisella tuoreita mustikoita, mutta tällä kertaa yksikään makoisa marja ei ollut jäänyt lautaselle.

Tapsalla on edessä leppoisa päivä. Suunnistustaitoja ei
tarvita matkalla Anterista Hammaskuruun.

Rinkat heitettiin selkään puoli kymmeneltä. Edessä olisi noin puolentoista peninkulman patikointi vanhaa tieuraa Hammaskurun kämpälle. Suunnistustaitoja ei tänään tarvittaisi eikä komeita maisemiakaan olisi luvassa. Keli jatkui poutaisena. Taivaalle oli yön aikana ilmestynyt ohutta yläpilveä, mutta pääväri oli edelleen vaaleansininen. Tunnin käveltyämme keitettiin kaakaot puron varressa. Mutustelin muutaman keksin. Pilvet taivaalla ohenivat. Anterinjoki virtasi ohitsemme leveänä ja matalana.

Puolenpäivän jälkeen saavuimme Anteripään kaakkoispuolella sijaitsevalle nuotiopaikalle. Vuotta aikaisemmin olimme täällä hyvästelleet rajavartijoiden matkaan lähteneen Konnan. Jämtlanninpystykorva oli eksynyt metsästysporukastaan ja lyöttäytynyt joukkoomme Auhtijoenselällä suunnistaessamme Tahvontuvalle. Nyt nuotiopaikalla istuskeli Jouni Valkeakoskelta. Mies oli tulossa Vongoivalta ja matkalla Anteriin. Hidi ryhtyi valmistamaan pinaattipastaa lounaaksi. Ruokaa odotellessani oikaisin pitkäkseni sammalvuoteelle. Aamusta alkaen oli tuullut navakasti. Kake arvioi etelätuulen nopeudeksi ainakin 15 metriä sekunnissa. Tuuli vavisutti nuotiopaikan vieressä töröttävää kelomäntyä. Yksi sen jykevistä oksista heilahteli suoraan loikoilupaikkani yläpuolellani. Näytti aivan siltä kuin puu olisi heristänyt nyrkkiään meille, jotka olimme tohtineet häiritä sen pitkää kuolonunta.

Hidin polvea oli alkanut jomottaa. Se tuntuu ärtyvän aina vaellusretken ensipäivien rasituksesta. Olin varautunut tähän ja ojensin Hidille ennen reissua valmistelemani pienen rasian. Sen sisälle olin säilönyt kymmenen 800 milligramman ibuprofeenitablettia. Ne riittäisivät polvikivun hoitoon koko reissun ajalle. Lounaan jälkeen tieura johdatti meidät ensin Anterinjoen yli sen eteläpuolelle. Sitten Anterinjoen länteen kurottava päähaara jäi taakse jatkaessamme taivallusta suoraan etelään. Tietä pitkin oli helppo kävellä. Paikoittain se oli kivenmurikoiden peitossa, välillä kahlasimme hienossa hiekassa. Hammaspään pohjoispuolella ohitimme vedenjakajan. Vesi polun viereisessä purossa matkasi nyt Lapin Muulien tavoin etelään. Hammaskurun kämpälle saavuimme kolmen maissa. Se oli siisti, mutta ahdas ja hämärä. Sekä varaus- että autiotuvan puolella oli nukkumapaikat kahdeksalle hengelle. Kaksi partasuuta majoittautui autiotuvan puolelle. Harmaampi partasuu kertoi retkeilleensä Saariselällä jo puolen vuosisadan ajan. Varaustuvan vieraskirjan mukaan kämpän liepeillä käyskentelisi kärppä, joka yrittää nakertaa reikää välikattoon.

Hammaskurun autio- ja varaustupa

Kirjoittelin muistiinpanoja tuvan pöydän ääressä. Ulkona ei tehnyt mieli liikkua, Hammaskurussa pörräsi ilkeitä polttiaisia. Ne osoittautuivatkin koko reissun ainokaisiksi lentäviksi kiusankappaleiksi. Niitä oli myös tuvassa, mutta ne pysyttelivät ikkunalaseja vasten. Siitä niitä oli helppo litistellä hengettömiksi. Tapsa ja Hidi lähtivät etsimään vanhan tukkikämpän jäänteitä polunvarresta ja löysivätkin sammaloituneita tukkeja. Niiden perusteella tukkikämppä on ollut pohja-alaltaan 7 x 14 metrinen ja suorakaiteen muotoinen. Kake ja Hidi jatkoivat Hammaskurun kämpässä vuonna 2008 alkanutta tuppiturnausta. Tuo ensimmäinen osakilpailu oli ratkennut Hidin eduksi. Kake oli kuitenkin tasoittanut Luirolla vuonna 2012 ja siirtynyt johtoon 2015 Somaksessa.

Tihrustin karttaa otsalampun valossa, mutten saanut selvää kaikista karttamerkeistä. Könysin kuistille rinkkani luo ja ryhdyin taas kerran etsimään kompassia. Olin ihan varmasti ottanut sen mukaan kotoa lähtiessä. Sen suurennuslasin avulla erottaisin maastokartasta pienetkin yksityiskohdat. Polttiaiset äkkäsivät läsnäoloni ja pakenin takaisin sisälle tyhjin käsin. Iltaruoaksi Tapsa valmisti meksikonpataa kebablihalla höystettynä. Pesin astiat ja hampaat ja kömmin makuupussiin jo yhdeksän aikoihin. Päivätaival kartalla.

5. päivä, Hammaskuru─Luiro. Hammaskurun kärppä jäi meiltä näkemättä. Välikatoltakaan ei kuulunut yöllä rapinaa. Tai ehkä me vain nukuimme niin sikeästi, että kärppä sai puuhailla mitä lystäsi. Heräsimme kuudelta yhdeksän tunnin unien virkistäminä. ”Taida-daida…” Kake hyräili hyväntuulisena lattiaa lakaistessaan. Aamurutiinit sujuivat jo kuin itsestään. Taipaleelle päästiin ennen kahdeksaa. Taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Katselin ympärilleni tietoisena siitä, että jokin oli muuttunut edellisen päivän jälkeen. Sitten hoksasin, että tuuli oli vaimentunut. Tai ei se ollut vaimentunut. Se oli loppunut ja sammunut tyystin kuin joku olisi yöllä kääntänyt sääilmiöiden säätöpaneelista tuulen voimakkuuden off -asentoon. Yksikään puu ei huojunut. Lehdet eivät havisseet. Heinäkin kahisi vain silloin, kun sen läpi käveli. Täysin tyyni sää tuntui erikoiselta ja vähän… uhkaavalta.

Pitkän levon jälkeen tunsin itseni tarmokkaaksi ja väkeväksi. Kroppa oli tottunut rinkan painoon. Jalat olivat sopeutuneet maastossa kävelyyn. Voimieni tunnossa kahlasin vauhdilla Hammaskurun tuvan vieressä virtaavan puron yli. Toinen jalka tökkäsi oksaan veden alla ja horjahdin. Harpoin purossa muutaman askeleen edestakaisen roiskien vettä joka suuntaan. Tasapainon menettäminen ja puroon kaatuminen oli hilkulla, mutta lopulta pysyin kuin pysyinkin tolpillani. Selvisin rytäkästä kastuneilla lahkeilla ja syketason reippaalla nousulla. Muistutin itselleni, että erämaassa kaatuminen voi olla kohtalokasta. Jatkossa toimisin varovaisemmin.

Hammaskurun tuvalta johtaa Luirolle jokseenkin suora polku kaakosta luoteeseen. Reitiltä on hankala eksyä. Riittää kun silloin tällöin tarkistaa, että kulkusuunta on osapuilleen luoteeseen. Lisäturvaa kartalla pysymiseen tarjoaa Sokostin massiivi, joka häämöttää polun pohjoispuolella koko päivätaipaleen ajan. Maastossa jäin taas jälkeen vanhoista muuleista. Pysähdyin tuon tuostakin ikuistamaan kamerallani jotain erikoista tai edustavan näköistä sientä. Kärppäjärviä ympäröivä metsämaa oli innostunut tuottamaan sieniä oikein urakalla. Haapa-, kangas- ja leppärouskut pilkistivät mustikkamättäiden lomasta. Lehmäntatit ja herkkutatit kohosivat uhmakkaina maanpovesta. Käävät kurkistelivat kuusten katveesta. Inhat itiöemät olivat vallanneet koko metsän. Valokuvasin sieniä lähinnä terapiatarkoituksessa. Ehkä vastenmielisyyteni niitä kohtaan lopulta hellittäisi. Ehkä jonain kauniina päivänä voisin suhtautua niihin vähintään neutraalisti.

Kärppäpään nuotiopaikalla pysähdyimme kaakaotauolle. Hidi tarjoili ilmakuivattua vasikanpaistia ja pecorinoa. Alkoi ripsiä vettä. Kiskoin sadesuojan rinkan päälle ja sadehousut jalkaan. Ei tehnyt mieli jäädä värjöttelemään nuotiopaikalle, vaan jatkoimme eteenpäin. Tunnin kuluttua ohitimme päivätaipaleen korkeimman kohdan Hietapään eteläpuolella. Luirojärvi pilkahti näkyvissä, mutta katosi sitten metsän taa laskeutuessamme alemmaksi. Sade loppui. Kirkasvetisen puron kohdalla muistin, ettei Luirolla ole hyvää juomavettä kuin reippaan kävelymatkan päässä. Täytin juomapulloni purovedellä. Mutta riittäisikö puoli litraa? Ei varmaan haittaisi, vaikka vettä olisi enemmänkin. Rinkan sivutaskussa oli melkein tyhjä viskipullo. Siitä saisin toisen juomapullon. Istahdin rantatörmälle suuren kärpässienen viereen. Kuuntelin puron solinaa mallastislettä siemaillen.

Luirolle saavuimme alkuiltapäivästä. Katselin kummissani polkujen risteykseen pystytettyä kylttiä. Siinä sanottiin, että Hammaskurun kämpälle olisi 16 kilometrin matka. Ranteeseeni kiinnitetty Suunnon Ambit ilmoitti GPS-mittauksen perusteella etäisyydeksi hieman alle 14 kilometriä. Nakkasin makuupussin varaustuvan laverille ja ripustin rinkkani naulaan tuvan ulkoseinälle. Saunapadassa oli lämmintä vettä, joten pyykkäsin hikiset alusvaatteet saman tien. Väänsin ne niin kuiviksi kuin jaksoin ja ripustin sitten narulle tuvan lämpöön. Ne ennättäisivät kuivaa seuraavaan aamuun mennessä. Sitten astelin nuotiopaikalle ruokapussini kanssa ja valmistelin eväsleivät kahta viimeistä kävelypäivää varten. Nuotion ääressä kököttivät myös berliiniläiset Roland ja Ute sekä ilta-ateriansa kimpussa puuhaileva Leena. Roland oli hiljattain hankkinut kuksan ja valitti, että siitä juotu vesi maistuu suolaiselta. Arvelin suolanmaun lieventyvän ajan myötä.

Illalla saunottiin. Kake oli tapansa mukaan tehnyt pesuvedet valmiiksi suuriin saaveihin. Vanhat muulit kirmasivat löylyistä uimasilleen saunarantaan. Itseäni kylmä vesi ei houkuttanut. Illan hämärtyessä Tapsa kiikutti nuotiopaikalle paistinpannun ja kulhollisen lättytaikinaa. Nuotion ympärille alkoi kerääntyä Luirolle majoittunutta väkeä. Lättypannu kiersi kädestä käteen ja kukin sai paistaa oman ohukaisensa. Lätyt käännettiin heittämällä. Itsekin yritin kahdesti. Kummallakin kerralla lätty kierähti ilmassa hassusti ja mätkähti takaisin pannuun eräänlaisena myttylättynä. Ute sen sijaan osoittautui varsinaiseksi mestarilätynkääntäjäksi. Merjalta ja Irmalta edellisellä reissulla opittu jalokahviliekitys antoi ohukaisille hauskan makusäväyksen. Saksalaiset tarjosivat metsästä noukkimiaan mustikoita ohukaisten täytteeksi. Siihen päälle vielä ripaus sokeria ja täydellinen eräherkku oli valmis nautittavaksi. Päivätaival kartalla.

6. päivä, Luiro─Sarvijoki. Lättykestien astiat olivat jääneet illalla pesemättä, mutta se ei ollut ongelma. Saunapadasta sain taas yllin kyllin lämmintä tiskivettä. Sitten vain kamat kasaan ja liikkeelle klo 7:46. Kuljimme aluksi Luirojärven itärannan polkua pohjoiseen, kurkistimme Raappanan kammiin ja jatkoimme sitten noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaan poromiesten kylään. Siellä ei näkynyt ristin sielua. Tapsa keitteli aamupuurot aution mökin ulkoportailla. Tyhjällä vatsalla liikkeelle lähtö aamutuimaan oli kehittänyt ruokahalun huippuunsa. Olisin voinut omin voimin pistellä koko kattilallisen puuroa. Kake ja Hidi olivat keränneet polun vierestä herkkutatteja. Arvelin, etteivät herrat saisi itiöemiään säilymään ehjinä niin kauan, että tarjoutuu mahdollisuus valmistaa niistä muhennosta.

Raappanan kammi

Matka jatkui Apujoukkojenvaaran länsireunaa kiertäen. Välillä polku katosi suomaastoon, mutta jollain ihmeen konstilla kärjessä marssiva Tapsa löysi aina kelvollisen kulku-uran. Siniseltä taivaalta putosi muutama tuulen kuljettama vesipisara. Männynneulanen roikkui valtavan pitkän hämähäkinseitin varassa. Kaivoin kamerani esiin. Tuulessa edes takaisin heilahtelevaa neulasta oli vaikea pyydystää kameran näyttöön, tarkentamisesta puhumattakaan. Kokeilin erilaisia asetuksia, taustoja ja etäisyyksiä. Jäin taas kauas jälkeen muista.

Pälkkimäojan laavulle oli poromiesten kylästä matkaa vain alle kaksi kilometriä, mutta se oli minulle miltei liikaa. Nälätti niin, että heikotti. Laavulle horjuttuani kaivoin eväsleivän rinkasta. Muutaman eräreissun kokeilujen jälkeen eväsleipäkonsepti oli nyt mielestäni valmis. 150 grammaa valmiiksi siivutettua kermajuustoa ja 100 grammaa poron kylmäsavupaistia riittivät juuri sopivasti neljän ruisleivän täytteiksi. Palanpainikkeeksi hörppäsin kaakaota ja jälkiruoaksi popsin suklaata. Samaan aikaan oli käynnissä suunnistuspalaveri. Tulimme siihen tulokseen, että olisi kätevintä seurata Pälkkimäojaa osapuilleen 430 metriä itään ja kääntyä sitten pohjoiskoilliseen Siliäselän rinteitä kohti. Silloin meidän pitäisi olla juurikin sen puron kohdalla, joka johdattaisi meidät Siliäselän kahden huipun väliseen satulaan.

Pikkumuuli

Siliäselän sulamisvedet ovat vuosituhansien kuluessa kuluttaneet tunturin rinteeseen useita uomia. Yhtä tällaista uurretta lähdimme seuraamaan. Nyt syyskuussa vettä oli vain niukasti. Se ryöppysi valkoisena kuohuna alas kalliokielekkeiltä. Sitä oli hauska katsella. Keväisin tällä paikalla pauhaa varmaan komea vesiputous.

Kiipesimme ylös puron oikealta puolen. Jyrkässä rinteessä kasvoi suuria ja mehukkaita mustikoita. Hamusin niitä suuhuni jokaisella askeleella. 500 metrin korkeudessa pysähdyimme lounastauolle. Valtava liuskekivikieleke tarjosi suojaa tuulelta. Koko reissun komein näköala avautui edessämme. Luirojärvi näkyi etelälounaassa ja muutama pienempi järvi siitä pohjoiseen. Luiron takana kohosivat Vasanlyömäpäiden ja Ampupäiden rinteet. Taivaalle oli ilmestynyt pilviä aamupäivän aikana. Ne lipuivat majesteettisen hitaasti harmaanvihreiden havumetsien yllä.

Maisemaravintola

Siliäselän päällä ujelsi hyytävä tuuli. Kasvillisuus oli niukkaa, vain matalia varpuja ja jokunen pensas. Tasaisessa maastossa oli mukava kävellä. ”Riekko!”, etummaisen asteleva Kake hihkaisi, ”Ja toinenkin!”. Kesti hetken, että tottumattomat silmäni erottivat linnut. Niitä oli yhteensä neljä. Ne olivat päästäneet meidät melko lähelle ennen kuin olivat ottaneet hatkat. Niiden ruskeankirjava suojaväri sulautui täydellisesti tunturin laen kivikkoon. Vasta kun riekot olivat lähteneet liikkeelle, ne oli helppo havaita.

Laskeuduimme purouomaa pohjoiseen. Vaulopään eteläpuolella jakaannuimme kahdeksi osastoksi. Hidi ja Kake jatkoivat alas kohti Paratiisikurua ja reittiä, jonka olimme kulkeneet toisena vaelluspäivänä. Tapsa harppoi Vaulopään rinnettä ylös helpon näköisesti. Tuo näennäinen helppous yhdessä sen näkökohdan kanssa, ettei erämaassa kannata liikkua yksin, saivat omatkin askeleeni suuntautumaan ylös Vaulopäälle. Kotvan kuluttua kipitin Tapsan perässä Vaulopään itäistä harjannetta pohjoiseen. Aurinko tuli esiin pilvien raosta ja paistoi lämpimästi. Heitimme rinkat selästä ja istahdimme ihailemaan maisemia. Ylärinteestä avautui näkymä Paratiisikuruun. Kaukana alhaalla erotimme Kaken ja Hidin polkua pitkin etenevät pikkuruiset hahmot. Tapsa kaatoi mukiini tilkkasen jaloviinaa. Se oli kamalaa tärpättiä. Huuhdoin pahan maun suustani Siliäselän purovedellä. Helikopteri säksätti ylitsemme.

Siliäselän helppokulkuista yläosaa

Laskeuduimme loivasti Sarvijoelle johtavalle polulle ja saavuimme tuvalle puoli kolmen maissa. Pihalla meidät vastaanotti ystävällinen pohjanpystykorva Väinö, joka oli retkeilemässä isäntänsä Teemun kanssa. Väinö oli eri maata kuin se hurja peto, jonka Hidi ja Kake kertoivat kohdanneensa päivällä Vaulopään ja Hattupään välisessä laaksossa. Koiran emäntä oli varoittanut, ettei se suvaitse muita uroksia lähellään. Koira oli vahvistanut tämän todeksi möreällä murinallaan. Päivätaival kartalla.

Väinö

Illan jo hämärtyessä Sarviojalle laskeutuivat Kaarnepäältä vielä Rauno, Pike, Eija ja Ritva. Rauno puhui samalla tavalla lystikkäästi D:n päälle kuin kuuluisa Nikke Pärmi, joka jatkosodan aikaan komensi rangaistusvangeista koottua pataljoonaa, ”Pärmin piruja”. Raunon selässä keikkui valtava 110-litrainen rinkka, joka oli ääriään myöten täyteen pakattu. Kake vetäytyi levolle jo kahdeksalta heti saatuaan mahansa täyteen. Päivätaival oli ollut raskas. Väinö mönki yöksi tuvan rossipohjan alle. Viimeinen ilta erämaassa herkisti Hidin runolliseksi ja tuvan pihalla hän lausui julki ajatuksensa:

Ihmislapsi herää

kävelee

väsyy

syö

ja on terävä

Ihmislapsi on ihmeellinen

7. päivä, Sarvijoki─Aittajärvi. Yöllä kolmen aikaan heräsin päänsärkyyn. Se oli seurausta siitä, että iltakahvi oli jälleen kerran jäänyt juomatta. Kake kiehauttaa aina aamuisin pannullisen hyvää vahvaa kahvia. Sen tuoksuun herääminen on yksi vaelluspäivän kohokohdista. Kahvihuolto iltaisin sen sijaan tuottaa harmaita hiuksia. Taidan olla vaellusporukkamme ainokainen iltakahvittelija. Yleensä en viitsi liata kahvipannua vain kupillisen keittämistä varten. Lisäksi yksi kahvipaketti tuntuu riittävän parahultaisesti viikon reissun aamukahvien keittämiseen, joten yhteistä kahvivarantoa ei kannata käyttää iltasumpin keittelyyn. Napsautin valon otsalamppuuni ja könysin alas ylälaverilta. Hiivin pihalle niin äänettömästi kuin osasin. Yö oli säkkipimeä. Pilvet olivat peittäneet taivaan, sillä en erottanut ainoatakaan tähteä. Väinö nosti päätään tuvan alla, tunnisti minut ja jatkoi koiranuntaan. Pengoin rinkasta suuhuni Buranan, hörppäsin päälle jäätävän kylmää vettä ja hipsin sitten takaisin makuupussiini. Seuraavalle reissulle ottaisin mukaan jonkinlaista pikakahvia tai vähintään kofeiinitabletteja.

Lapin Muulien aamuvirkku kahvinkeittäjä Kake

Heräsimme ennen sianpieremää. Se kuuluu viimeisen kävelypäivän luonteeseen. Maalikylillä odottavat sauna, WC, juokseva vesi, TV-uutiset, sähköllä toimiva keittiö ja kaikki muut sivistyneen maailman kotkotukset käynnistivät tuvassa kuumeisen hyörinän. Pisimmät yöunet kiskonut Kake hääräili tuulispäänä tupaa siivotessaan. Lisäksi sääennusteen mukaan puolilta päivin alkaisi ripsiä vettä ja olisi kiva päästä maastosta ennen kastumista. Sarviojan tuvan pihalla inisi aamulla muutama hyttynen. Polulle pääsimme vähän ennen seitsemää. Kulkisimme saman välin kuin reissun ensimmäisenä päivänä, mutta toisin päin. Ja tällä kertaa emme ylittäisi Kaarnepäätä, vaan kiertäisimme sen etelän kautta polkuja pitkin.

Aamu oli harmaa ja hämärä. Vaikutti siltä ettei päivä valkenisi lainkaan. Sarvijoen yllä retkotti konkelo, jonka vanhat muulit olivat panneet merkille jo vuosia sitten. Sen kohtaloksi oli koitunut juurtua ja kasvaa liian lähellä joenuomaa. Kun pehmeä rantatörmä oli lopulta pettänyt sen alta, vanha petäjä oli kellahtanut joen vastarannalla kasvavan toisen männyn syleilyyn. Aikojen saatossa tämä ”Sarvipuu”, kuten vanhat muulit sitä kutsuivat, oli kallistunut yhä vinompaan asentoon. Se toi mieleen keskiaikaisen linnan paikoilleen jämähtäneen laskusillan. Mutta Sarvipuu ei ollut antanut periksi elon taistossa. Se sinnitteli vielä hengissä. Vihreät havunneulaset koristivat sen oksia.

Vanhat muulit pysähtyivät levähtämään polkujen risteykseen reilun tunnin patikoinnin jälkeen. Itse en vielä kaivannut taukoa, vaan jatkoin eteenpäin. Reitti Aittajärvelle olisi helppo. Pitäisi vain kulkea pohjoiseen polkua pitkin. Rinkka tuntui mukavan kevyeltä ja maasto oli helppokulkuista. Vilkaisin taivaalle. Harmaat pilvet roikkuivat miltei puiden latvoissa. Ohitin ihmeellisen käkkyräisen juurakon. Se näytti paikoilleen jähmettyneeltä hirviöltä. Nuotiopaikalla istuskeli kolme naista ja valtavan kokoinen koira, jonka matala murina kantautui polulle asti. Se oli takuulla Hidin ja Kaken edellisenä päivänä kohtaama uroskoira. En jäänyt tutustumaan koiraan, vaan kiristin vauhtia päästäkseni pois sen lähettyviltä. Mutustelin kävellessäni viimeisen eväsleipäni. Tauolle ei ollut tarvetta.

Vähän ennen Aittajärveä ohitin kuusi vanhaa herraa. Vanhin vaeltaja oli kuulemma jo 80-vuotias. Yksi seurueen jäsenistä käveli varsin tuskaisen näköisesti. Ukon akillesjänne oli tulehtunut ja sitten oli vielä nilkkakin nitkahtanut kivikossa. Tuumin, että voisin ensin viedä oman rinkkani kahluupaikalle ja palata sitten kantamaan jalkavaivaisen kulkijan rinkan. En kuitenkaan ennättänyt toteuttaa tätä suunnitelmaa, sillä jalkapuoli nilkutti uskomattoman sitkeästi ja vauhdikkaasti Aittajärven rantaan. Ripustin kenkäni rinkan taakse, irrotin lahkeet housuista ja lähdin kahlaamaan virran yli. Vesi oli noussut viikossa vaaksan verran. Nyt se ylettyi reiden puoliväliin. Kotvan kuluttua myös Tapsa, Hidi ja Kake ilmestyvän kahluupaikan etelärannalle. Istuin rantatörmällä ja seurasin vanhojen muulien joenylitystä. Samalla poimin suuhuni muutaman mustikan viereisestä mättäästä. Makoisia olivat nämäkin, mutta eivät likimainkaan yhtä herkullisia kuin Paratiisikurun mustikat. Päivätaival kartalla.

Loppumietteet. Kelien puolesta meillä kävi jälleen kerran mainio tuuri. Viimeisenä päivänä sade alkoi juuri, kun olimme saaneet nostettua rinkat auton perään. Koko retkellä saimme sadetta niskaamme vain viidentenä päivänä Luirojärveä kohti kulkiessamme, ja sekin sade kesti vain tunnin verran. Muun ajan saimme nauttia poutasäästä. Sää oli sopivan vilpoinen myös eväiden säilymistä ajatellen.

Tämä oli neljäs Lapin Muulien retki, johon osallistuin. Vähän kerrassaan olen saanut selville mitkä varusteet ovat tarpeellisia ja mitkä eivät. Retkikirves kuulostaa hyödylliseltä erävarusteelta. Se on ollut mukanani tällä ja edellisellä retkellä, mutta kertaakaan en ole sitä tarvinnut. Toki se voi tietyissä tilanteissa olla varsin hyödyllinen, mutta ehkä jatkossa jätän ottamatta sen mukaan. Kateissa ollutta kompassia olisin mieluusti vilkaissut muutaman kerran maastossa, mutta löysin sen vasta kotona. Se oli ollut koko ajan rinkan ylätaskussa muutaman paperin välissä.

Suunto Ambit

Ensimmäinen ja viimeinen kävelypäivä muodostavat mielenkiintoisen vertailuparin. Kumpanakin päivänä patikoimme Aittajärven parkkipaikan ja Sarviojan tuvan välisen taipaleen. Ensimmäisenä päivänä ylitimme Kuotmuttipään ja Kaarnepään ja viimeisenä päivänä kiersimme ne polkuja pitkin. Seuraavassa taulukossa on tarkasteltu näiden kahden reittivaihtoehdon ominaispiirteitä olettaen yksinkertaisuuden vuoksi kulkusuunnan olevan pohjoisesta etelään eli Aittajärveltä Sarviojan tuvalle. Reittien pituudet on mitattu Suunto Ambitilla, joten lukuihin sisältyy jonkin verran mittausvirhettä (Ambit kerryttää jonkin verran lisämatkaa taukojen aikana). Lisäksi mittasin välimatkat myöhemmin kotona Maanmittauslaitoksen karttasovelluksella. Kartasta mitatut matkojen pituudet ovat suluissa. Keskinopeus ja matka-aika on kuitenkin poimittu suoraan Ambitista. Joku toinen kulkisi samat reitit hitaammin tai nopeammin, fyysisen kunnon, kantamuksen ja säätilan osaltaan vaikuttaessa asiaan.

Lapin Muulien vaellusretket:

Lapin Muulien Haltin valloitus 2015
Lapin Muulien saunaretki Anterinmukkaan 2016
Lapin Muulit Konnan kanssa kairassa 2017
Lapin Muulit mustikassa 2018
Lapin Muulit Muulipäällä 2019
Lapin Muuli leipureina 2020
Lapin Muulit herkuttelee 2023