1. kävelypäivä. Saint-Jean-Pied-de-Port — Roncesvalles. Heräsin kuudelta levottomien unien jälkeen ja pukkasin alapedillä nukkuvaa Sannaa olkapäähän herätyskellomaisesti. Olimme olleet lukiossa samalla luokalla, mutta sen jälkeen tekemisissä vain Facebookin välityksellä. Aprikoin mielessäni, mitenhän yhteinen taivallus Camino Francés -reitillä sujuisi.
Laskeuduin kierreportaat alakertaan ja kurkistin toivorikkaana ulos. Edellisenä iltana sääennuste oli luvannut sadetta koko päiväksi ja harmillisesti povaus näytti ainakin toistaiseksi pitävän kutinsa. Taivas oli kauttaaltaan harmaa ja sade ropisi katukiveykselle. Sadattelin huonoa tuuriamme. Edessä olisi koko reissun raskain päivätaival ja sade tekisi sen entistä raskaammaksi. Alberguen eteisessä nuori amerikkalainen nainen kiskoi lenkkareidensa päälle kumisia suojia välttääkseen kenkiensä kastumisen ja siitä kuulemma väistämättä seuraavat rakot. Tuumin mielessäni, etteivät moiset ohuet suojakalvot kovin montaa kilometriä ehjinä kestä.
Majoitukseen sisältyneen yllättävän tuhdin aamupalan nauttimisen ja alberguen isännän eli hospitaleron vetämän mindfulness -session jälkeen sonnustauduimme sadetamineisiin ja astuimme Rue de la Citadelle -kadulle. Varhaisimmat harmaasta ja vaaleanpunaisesta graniitista rakennetut talot olivat keskiajan lopulta ja nuorimmat 1800-luvulta. Ohitimme mm. talon No. 32, joka on rakennettu vuonna 1510. Tässä talossa syntyi taidemaalarina mainetta saavuttanut Jean de Mayorga. Vuonna 1568 Mayorga liittyi Jesuiitoihin ja lähti kohtalokkaalle Brasiliaan suuntautuneelle lähetysmatkalle. Hän ja muut 39 jesuiittaa menettivät henkensä hugenottimerirosvojen hyökkäyksessä.
Viereisessä talossa No. 33 syntynyt tasavaltalaisuutta kannattanut lakimies ja poliitikko Charles Floquet kajautti "Eläköön Puola!" vuonna 1867 Venäjän keisari Aleksanteri II:n vieraillessa Pariisin oikeustalossa. Tällä tavoin Floquet halusi ilmaista tukensa Puolan itsenäisyysliikkeelle sekä peräänkuuluttaa vapautta ja kapinaa Venäjän keisarillista järjestelmää vastaan. Puola oli tuohon aikaan ankarien sortotoimien kohteena ja mm. itsehallintoa heikennettiin, puolalaisia virkamiehiä korvattiin venäläisillä ja Venäjän lainsäädäntöä otettiin käyttöön Puolassa. Puolan kielen käyttöä rajoitettiin kouluissa ja muussa julkisessa toiminnassa. 1830- ja 1860-lukujen kansannousut tukahdutettiin raaoin ottein ja kapinallisia karkotettiin Siperiaan.
Edellisenä iltana olin kummastellut Sannan vain neljän kilon painoista reppua. Osoittautuikin, että sadepäiviin varautuminen oli puutteellista ja pienen repun ergonomia oli kehno. Onneksi kaikenlaisia retkeily- ja vaellusvarusteita myyvä “Boutique du Pèlerin” oli juuri avannut ovensa. Sanna täydensi varusteitaan vyölaukulla ja keltaisella repun sadesuojalla. Laskeuduimme kadun alapäähän märillä mukulakivillä liukastumista varoen, ylitimme Notre Damen sillan ja jatkoimme Rue d'Espagnea pitkin kohti etelää. Sade yltyi rankemmaksi. Olin haaveillut, että ylittäisimme Pyreneiden vuoriston käyttäen Route Napoleonia, mutta tällä kelillä niin korkealle nousemisesta ei olisi ollut iloa, ainakaan maisemien suhteen.
Kuljimme läpi kumpuilevan maiseman ohittaen kaltevilla laitumilla laiduntavia lampaita. Tien varressa kohosi ikivanhoja tammia. Pilvet roikkuivat läheisten kukkuloiden huiput peittäen. Arnéguyn ostoskeskuksessa pysähdyttiin kuivattelemaan varusteita ja popsittiin pottumunakkaat. Sitten ei auttanut muu kuin astua uudestaan sateeseen ja rajan yli Espanjaan, Navarran itsehallintoalueelle. Nousu jatkui loivana kohti Valcarlosia. Nimi "Kaarlen laakso" viittaa Kaarle Suureen, jonka armeijan kerrotaan kulkeneen kyseisen laakson kautta paluumatkallaan Espanjasta vuonna 778.
Valcarlosissa kamppeita kuivateltiinkin parisen tuntia, syötiin ja kerättiin voimia edessä olevaa päivän varsinaista nousuosuutta varten. Aterioidessa oli kiintoisaa muistella vanhoja kouluaikaisia tuttuja, joista osa löytyy Facebookista, mutta osa on kadonnut jäljettömiin. Muisteltiin lukion opettajia, jotka olivat 1980-luvulla vaikuttaneet ikälopuilta, vaikka olivat todellisuudessa olleet enimmäkseen elinvoimaisia keski-ikäisiä, ja monet nuorempia kuin me itse tällä hetkellä.
Sitten takaisin sateeseen. Reitti seuraili N-135 -tietä, mutta välillä keltaiset nuolet ohjasivat poluille tai vanhoille huonokuntoisille tieurille metsän siimekseen. Laaksonpohja jäi taakse ja metsät kävivät tiheäkasvuisemmiksi. Sade rummutti kuoritakin huppua ja tunsin kosteuden valuvan taas alas selkääni pitkin. Lämpötila laski sitä mukaa, mitä korkeammalle noustiin. Nousua Valcarlosista Ibañetan solaan kertyi noin 700 metriä.
Ibañetan sola on paikka, jonka tuntumassa Kaarle Suuren armeijan jälkijoukon uskotaan joutuneen baskien väijytykseen vuonna 778. Taistelussa kuoli mm. frankkien legendaarinen sotapäällikkö Roland, jonka sankariteoista kertoo keskiaikainen eepos "Rolandin laulu", jota pidetään yhtenä ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. Ohitimme vuonna 1964 rakennetun San Salvadorin kappelin, joka kohoaa keskiaikaisen pyhiinvaeltajien kappelin ja sairaalan paikalla.
Puu oli kaatunut polun poikki juuri ennen Roncesvallesia. Kampesin itseni rungon yli käsivoimin. Perässäni asteleva vanhempi herra puikkelehti latvuston oksiston välitse ja Sanna sukelsi rungon ali. Roncesvallesiin saavuttiin puoli kuuden maissa. Perimätiedon mukaan paikkakunnan luostari on perustettu paimenen löydettyä Neitsyt Marian patsaan härkien johdattamana paikasta, josta kuului metsästystorven soittoa muistuttava ääni. Torventöräytys on viittaus Rolandiin, jonka norsunluusta valmistettu torvi tunnettiin nimellä Olifant. Se oli Rolandin tunnusmerkki ja symboloi hänen asemaansa yhtenä Kaarle Suuren parhaista ritareista. Torven ääni oli voimakas ja kantoi kauas.
Solan huipun tuntumassa ilma tuntui hyytävän kylmältä. Hengitys höyrysi ja sormeni olivat käyneet miltei tunnottomiksi, mutta koska matkaa oli jäljellä vain vähän, ei tehnyt enää mieli kastella hanskoja. Saavuimme Roncesvallesiin puoli kuuden maissa. Parinkymmenen asukkaan Roncesvallesin talous perustuu metsätalouteen, muutamaan maatilaan sekä majoitustoimintaan. Pyhiinvaeltajien ja matkailijoiden palvelulla on iso rooli. Historiallisen ja taiteellisen kokonaisuuden ylläpito ylittää kunnan omat resurssit ja edellyttää viranomaisten taloudellista tukea.
Päivän päätteeksi Sanna valitteli lonkkien kolotusta ja reppu oli kipeyttänyt myös hartiat. Itselläni oikea polvi oli kipuillut alamäissä ja vasen nilkkakin oireili uhkaavasti. Joidenkin kipujen ja kolotusten kanssa pärjää, mutta jalkojen toiminnan häiriöt tuntuvat caminolla aina tavallista hankalammilta ja ahdistavammilta. Seuraavat pari päivää paljastaisivat, missä määrin edellä mainitut vaivat häiritsisivät kaavaillun aikataulun toteutusta.
2. Kävelypäivä. Roncesvalles — Zubiri. Ylös vasta seitsemältä, koska edessä olisi verrattain kevyt päivä. Vasemmassa nilkassa vihlaisi ikävästi heti sängystä noustessa. Aamiaiseksi paahtoleipää, croissant, jogurttia, kahvia ja sen verran raaka kiivi, ettei siitä oikein saanut kaiverrettua irti mitään tylsällä pikkulusikalla. Säätila oli kehittynyt yön aikana varsin miellyttävään suuntaan. Sinistä taivasta pilkisti poutapilvien lomasta. Ilma oli edelleen niin vilpoinen, että Sanna kiskoi sormikkaat käsiinsä.
Muutaman kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme Burgueteen, jonka baskankielinen nimi Auritz on ikivanha ja merkitys tuntematon. Kylän talot ovat suorakaiteen muotoisia ja niiden kantavat seinät on rakennettu kivestä. Oli liian varhaista pysähtyä välipalalle, joten jatkoimme Espinaliin, joka on Navarran kuninkaan Teobaldo II vuonna 1262 perustama kylä.
Pohdittiin, että onko oikein asioida aina kylän ensimmäisessä kahvilassa, joka vaikuttaisi kaappaavan leijonanosan Camino Francésin kulkijoista, ja tultiin siihen tulokseen, ettei ole. Lampsittiin ohi asialliselta vaikuttavan Basque Iratin ja tähysteltiin Google Mapsin lupaamia muita ravitsemusliikkeitä. Niitä ei löytynyt, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi palata Basque Iratiin. Tilasin vasta puristetun appelsiinimehun oheen “Bizcocho de pasas y nueces” -kakkupalan. Rusinoilla ja saksanpähkinöillä maustettu kakku on suosittu jälkiruoka ja välipala Espanjassa. Sanna siemaili teetä ja herkutteli suklaakreemillä täytetyllä napolitanalla.
Paimenen ja koiran kaitsema lammaslauma tulvehti vastaamme kapealla polulla. Barranco Sorabil -joen yli johti betonikuutioista sommiteltu kävelysilta, jonka jälkeen alkoi uuvuttava ylämäki. Polun varressa kohosi kyltti, jossa mainostettiin Bizkarretaan saapuville “toista baaria” niin pontevasti, että päätimme vastoin aikaisempaa vakaumustamme asioida ensimmäisessä baarissa. "Bizkar" tarkoittaa baskiksi harjannetta, vaikka Bizkarreta sijaitsee laakson pohjalla. Kylän eteläpuolisella harjanteella kohoaa Robledal de Muskilda, mahtava tammimetsä. Ensimmäisessä baarissa tilasimme kumpikin salaattiannokset ja napostelimme jälkiruoaksi muutaman rivin mantelisuklaalevystä, jonka olin ostanut edellisenä päivänä.
Kaksi ranskalaista muoria pyllisteli tienposkessa. Kertoivat etsivänsä neliapiloita hyvän onnen varmistamiseksi caminolla. Ranskalaiset olivat ilmeisesti unohtaneet käydä koskettamassa Cruz de Peregrinosia tai halusivat lisätä sen tarjoamaa varjelusta. Ohitimme Linzoáinin, jonka suoluspyhimys Pyhä Saturninus oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka Rooman paavi lähetti Galliaan 240-luvun lopulla. Saturninuksen vastuualueeseen kuuluivat myös Espanjan rajaseudut. Työ oli vaarallista, sillä esimerkiksi Carcassonnen asukkaat vangitsivat Saturninuksen, mutta perimätiedon mukaan enkeli vapautti hänet. Saturninus toimi Toulousen ensimmäisenä piispana ja kärsi marttyyrikuoleman noin vuonna 257. Hänen muistopäiväänsä vietetään 29. marraskuuta.
Pitkä ja paikoin jyrkkä kiipeäminen Erron harjumaiselle selänteelle sai hien virtaamaa. Kolme saksalaista oli pysähtynyt keskelle polkua tasaamaan hengitystä. Miltei kaiken saksankielentaitoni pinnistäen lausuin “Es ist heiß.” Germaanit nyökyttelivät. Ylhäällä polku muuttui miellyttävän helppokulkuiseksi ja sen molemmin puolin avautui viehättäviä näkymiä alas laaksoihin. Väriherneiden keltaiset kukat hehkuivat polun varressa. Edessä odottava laskeutuminen Zubiriin jännitti. Erityisesti olin huolissani oikeasta polvestani. Olin ravistellut ja venytellyt koipiani kuluneen päivän aikana yrittäen saada liikkuvat osat oikeille paikoilleen ja lihakset rentoutumaan. Ilmeisesti tämä improvisoitu hoitomuoto oli toimiva, sillä pitkä ja jyrkkä laskeutuminen kivisellä polulla sujui lopulta ilman kipuja. Päättelin aiemmin ilmenneen polven oireilun liittyneen lihaskireyteen pikemmin kuin nivelrikkoon.
Majoituimme Puente de la Rabian kupeessa sijaitsevaan Albergue Rio Argaan. Rabian sillan perustuksiin on perimätiedon mukaan haudattu Pyhän Quiterian jäännökset. Quiteria oli yksi yhdeksästä sisaruksesta, jotka syntyivät 200-luvulla Lusitaniassa eli nykyisessä Portugalissa. Heidän isänsä, roomalainen aatelismies, hylkäsi sisarukset heidän kristillisen uskonsa vuoksi. Quiteria ja hänen sisarensa omistautuivat sinnikkäästi kristinuskon levittämiseen, mikä johti heidän vangitsemiseensa ja marttyyrikuolemaansa. Paikallisen legendan mukaan Puente de la Rabia varjelee eläimiä raivotaudilta eli rabiekselta, ja karjaa onkin tässä tarkoituksessa kuljetettu sillan kautta.
3. kävelypäivä. Zubiri — Pamplona. Kello värisi ranteessani
aamukuudelta. Pukkasin yläpedillä koisivaa Sannaa olkapäähän ja hipsin
hammaspesulle alberguen ainoaan miestenvessaan. Kello kuusi aamulla vaikutti
olevan monen suosikkiajankohta heräämiselle, sillä joka puolella makuusalia
syttyi pieniä lamppuja ja lopulta myös kattovalo lävähti päälle. Kävelyvalmius
saavutettiin noin 25 minuutissa. Liikkeelle lähtö kuitenkin viivästyi
hedonististen pyrkimysten vuoksi. Hospitaleron edellisillan vinkkauksen avulla
löysimme läheltä baarin, jossa tilasimme espressot ja Sanna myös croissantin.
Mäen päälle noustuamme näimme laajalle levittäytyneen teollisuuslaitoksen valot. Magnesitas Navarras eli MAGNA on magnesiitin jalostukseen erikoistunut yritys, joka palvelee terästeollisuutta, maatalous- ja karjataloussektoria sekä ympäristöalan tarpeita. Tehdas työllistää liki 300 ihmistä, joten se on keskeinen taloudellisen vaurauden lähde 435 asukkaan Zubirille. Lisäksi sadat ihmiset työllistyvät MAGNAn vaikutuksesta Zubirin ja lähikuntien palvelusektorille sekä urakoivat ja toimivat alihankkijoita magnesiitin louhinnan ja sen jalostuksen parissa. Magnesiittia käytetään mm. tulenkestävien tiilien ja erikoissementtien valmistuksessa. Lannoitteissa kalsinoitu magnesiitti toimii magnesiumin lähteenä kasveille. Magnesiittia hyödynnetään myös kumituotteiden täyteaineena sekä palonestoaineena. Kevyesti kalsinoitua magnesiittia käytetään jäteveden käsittelyssä ja savukaasujen rikinpoistossa.
Aamu-usva leijui Esteríbarin laaksoa reunustavilla kukkuloilla. Muutaman tunnin käveltyämme energianpuute alkoi tuntua heikotuksena. Lihaksiin ja maksaan varastoitunut glykogeeni oli lopussa, ja kroppa valmistautui käyttämään subkutaanista rasvaa polttoaineena. Rasvan pilkkominen energiaksi on hitaampaa ja vaatii enemmän happea kuin hiilihydraattien käyttö. Tähän modus operandin vaihdokseen liittyy tyypillisesti erilaisia epämiellyttäviä tuntemuksia, kuten voimattomuutta, huimausta, hikoilua, mielialan laskua, keskittymisvaikeuksia, kömpelyyttä ja jopa pahoinvointia. Siispä vain puuskutin ja puhkuin, kunnes oloni normalisoitui.
Hevosia laidunsi polun vieressä. Yläilmoista ropsahti muutama sadepisara, mutta niin harvakseen, etteivät ne kyenneet varsinaisesti kastelemaan, vaan haihtuivat kuoritakin pinnalta. Saavuimme Arga -joen partaalle rakennettuun kahvilaan “La Parada de Zuriain”, missä popsittiin pottumunakkaat ja makoisat sitruunalla maustetut kakkupalat. Kahvilassa työskenteli kaksi kitarataiteilijaa, joiden intohimoiset otteet villitsivät kahvilan asiakkaat suosionosoituksiin.
Sitten caminon reitti yhtyi tiehen N-135, joka yhdistää Pamplonan Etelä-Ranskaan. Tällä tieosuudella harjoitteli aikoinaan espanjalainen pyöräilymestari Miguel Indurain, joka voitti Ranskan ympäriajon viidesti. Pyöräily vaikutti edelleenkin innostavan paikallisia, mikä näkyi monenlaisina vanhoista polkupyöristä tai niiden osista askarreltuina pihakoristeina. Kotvan kuluttua polun vieressä kohosi julkinen toiletti, jota Sanna siekailematta hyödynsi. Caminon reitti alkoi nousta ylemmäksi ja saavuimme pop-up-kioskille, jossa miekkonen myi hedelmiä ja juomia. Sanna osti kaksi mandariinia, joista sain toisen syötäväkseni.
Laskeuduimme pitkän loivan alamäen ja saavuimme Trinidad de Arreen. Espanjan kielessä sana "trinidad" tarkoittaa kolminaisuutta ja viittaa kristinuskon pyhään kolminaisuuteen. Ylitimme roomalaista alkuperää olevan kuusikaarisen kivisillan. Ohitimme Arren keskustaan parkkeeranneen intialaisen miekkosen, jolla oli runsas lautasellinen muonaa edessään. Jostain syystä emme tätä nälästämme huolimatta noteeranneet, vaan jatkoimme eteenpäin avoimia ruokapaikkoja tähystellen. Nälkä yltyi eikä syötävää löytynyt.
Muutenkin kohtalo alkoi viskellä sontaa yllemme. Vasen nilkkani, joka oli ollut oireeton koko päivän, intoutui lähettämään säkenöiviä kipuviestejä. Lisäksi Sannan tekemät majoitusvaraukset Booking.com -systeemin kautta ilmoitettiin epäonnistuneiksi. Lehdettömät plataanipuut reunustivat pitkää jalkakäytävää. Ohitimme Calle Mayor -kadulla sijaitsevan Urangan palatsin. Puiston ympäröimässä 1900-luvun alussa rakennetussa palatsissa toimii taidegalleriana, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä ympäri vuoden.
Onnuin hitaasti kohti Pamplonan keskustaa. Ylitimme Arga-joen käyttäen keskiaikaista Puente de la Magdalenaa, jonka kautta kulkee reitti kohti Pamplonan historiallista keskustaa ja pian edessämme kohosivat mahtavat 1500-luvulla rakennetut kaupunginmuurit. Puolustuksellisesti Pamplona sijaitsee edullisessa Arga -joen kaarteessa, mikä on vähentänyt tarvittavien muurien määrää.
Kuljimme Portal de Francian eli Ranskalaisen portin läpi, joka on yksi vanhan kaupunginmuurin parhaiten säilyneistä porteista. Se rakennettiin vuonna 1553 Alburquerquen herttuan toimesta. Portti toimi tuolloin ja toimii edelleen pääsisäänkäyntinä kaupunkiin Ranskan suunnasta saapuville pyhiinvaeltajille. Portissa on kaksi suurta ovea, joista sisempi on koristeltu renessanssiajan vaakunalla, jossa on kaksipäinen kotka ja keisarilliset tunnukset. Alkuperäinen nostosilta ja ketju ovat edelleen paikoillaan.
Pamplona on ensimmäinen merkittävä kaupunki ranskalaisella reitillä. Perimätiedon mukaan kaupungin perusti vuonna 75 eaa. roomalainen kenraali Pompeius, joka oli Hispaniassa kukistamassa Mariuksen kannattajia. Asutusta seudulla on ollut jo paljon varhaisemmin. Arga-joen rantamailta löydetyt kiviesineet todistavat ihmisen läsnäolosta näillä mailla 75 000 vuotta sitten. Keskiajalla syntyivät Pamplonan kolme burgoa eli kaupunginosaa: Navarrería, San Cernin ja San Nicolás, joihin asettui erityisesti ranskalaisperäistä väestöä.
Ravitsimme itseämme tapas -tyyppisillä pikkupurtavilla ja haeskelimme kuumeisesti nukkumapaikkaa seuraavaksi yöksi. Kaikki lupaavat majapaikat osoittautuivat täyteen buukatuiksi. Pääsiäisaika oli saanut espanjalaiset matkailijat liikkeelle sankoin joukoin. Ei auttanut muu kuin lähteä jalkapatikassa kyselemään yösijaa. Ohitimme Pamplonan korkeimmalla kohdalla kohoavan Catedral Metropolitana de Santa María la Real de Pamplonan eli Pyhän Marian katedraalin muutamaankin otteeseen säntäillessämme potentiaalisten majapaikkojen luota toiselle. Kirkko on rakennustyyliltään goottilainen, ja sitä pidetään Navarran merkittävimpänä goottilaisena monumentaalikokonaisuutena. Lopulta Arriazu Hostalin ystävällinen vastaanottovirkailija Alexander tarttui haasteeseen ja löysi pitkän puhelinrumban jälkeen nukkumapaikat Cizur Menorista, johon hurautimme jokseenkin epäortodoksisesti taksilla. Iltapalaksi popsin Patatas Bravas -annoksen.
4. kävelypäivä. Cizur Menor — Puente la Reina. Olin jättänyt suihkun väliin edellisenä iltana, sillä edellinen päivä oli ollut kohtalaisen kevyt ja suihku oli tarjonnut vain kylmää vettä. Koska huoneen ainoa valaisin ei toiminut, suoritin herätyksen kiskomalla sälekaihtimet ylös ja päästämällä aamuauringon valonsäteet sisään. Jokin ötökkä oli herkutellut verelläni yöllä, mistä oli jäänyt todisteeksi kolme kutiavaa paukamaa. Hyvitykseksi näistä pikku harmeista valmistin aamupalaksi mahtavan mansikkahillolla päällystetyn paahtoleivän.
Apteekin mittari näytti seitsemää lämpöastetta puoli yhdeksän maissa ja taivaalla näkyi enemmän sinistä kuin valkoista. Kappaleen matkaa Cizur Menorin katuja pitkin kuljettuamme löysimme takaisin caminon reitille ja pian jo kävelimme keltaisena hehkuvien rapsipeltojen keskellä. Sanna arveli rypsin ja rapsin keskinäisen suhteen samankaltaiseksi kuin vihtalla ja vastalla, mutta vastustin tätä näkemystä väittäen rypsiä ja rapsia eri kasveiksi. Ja muutaman nettihaun perusteella näin on marjat, tai kuten täällä Espanjassa sanottaisiin: ”¡Eso es todo!”.
Sekä rypsi että rapsi ovat keltakukkaisia öljykasveja ja kuuluvat samaan hyötykaalien Brassica -sukuun. Niiden pienistä pyöreistä siemenistä puristetaan kasviöljyjä. Rypsi on nauriin alalaji ja rapsi lantun alalaji. Rypsi on perinteisesti ollut Suomessa yleisempi viljelykasvi, sillä se menestyy paremmin lyhyellä kasvukaudella ja pohjoisemmilla leveysasteilla. Rapsi on lähtökohtaisesti satoisampi ja öljypitoisempi kuin rypsi, silloin kun kasvukausi on riittävän pitkä ja lämmin. Rypsiöljyssä on yleensä hieman enemmän omega-3-rasvahappoja kuin rapsiöljyssä. Molemmat öljyt sopivat hyvin paistamiseen, leivontaan ja salaattikastikkeisiin.
Sitten muutaman kilometrin päässä tien toisella puolella levittäytyi valtava ohrapelto ja toisella puolella lainehti silmän kantamattomiin vehnää. Tunteroisen patikoinnin jälkeen istahdin Zariquieguin kirkon muurille. Zariquieguin nimi on baskilaista alkuperää ja tarkoittaa "pajujen kukkulaa". Kaivoin suklaalevyn jämät repustani ja Sanna kipaisi kaupasta itselleen napolitana -leivoksen. Vesipullot täytettiin ja ennen matkan jatkamista kurkistettiin 1200-luvulla rakennettuun San Andrésin yksilaivaiseen kirkkoon. Siinä on yksinkertainen ristiholvisto sekä neliskulmainen torni kirkon länsipäässä.
Ensimmäisen kesäpäivän kunniaksi ostin jäätelön, sitten alkoi hikinen nousu Alto del Perdón -kukkulalle. Polku kiemurteli rinteessä miehenkorkuisten pensaiden katveessa. Välillä täytyi tasapainoilla mutalammikoiden läpi kiikkerillä kivillä tai kiertää ne piikikkäitä pensaita varoen. Kukkulan laelta avautuivat upeat näkymät sekä Navarran ylängölle että Argan- ja Elorz-jokien laaksoihin. Tuuli puhalsi niin rajusti, että lakista täytyi pitää kiinni.
Alto del Perdónin päällä oleva veistosryhmä koostuu 12 metallisesta hahmosta, jotka esittävät pyhiinvaeltajia eri aikakausilta keskiajalta nykypäivään. Kävelysauvat, reput ja vaatteet, jotka kuvastavat eri historiallisia ajanjaksoja. Ensimmäinen hahmo näyttää etsivän reittiä, symboloiden kiinnostuksen heräämistä pyhiinvaellusta kohtaan. Seuraavat kolme hahmoa kuvaavat pyhiinvaelluksen suosion kasvua. Teoksen on suunnitellut Vincente Galbete vuonna 1996.
Huipun tuntumassa kohosi myös Espanjan sisällissodan muistomerkki. Keskellä oleva suuri paasi edustaa niitä 92 Sierra del Perdónin alueen henkilöä, jotka menettivät henkensä Espanjan sisällissodassa vuosina 1936–1939. Pienemmät pystykivet edustavat niitä kyliä, pikkukaupunkeja ja kaupunkeja, joissa nuo henkilöt olivat asuneet. Monumentin tarkoituksena on estää sisällissodan tapahtumien ja uhrien unohtaminen, jotta samankaltainen katastrofi ei toistuisi tulevaisuudessa.
Sitten alkoi kivikkoinen ja jyrkkä alamäki, jossa kävelysauvoista olisi ollut iloa. Irtonaiset kivet lähtivät helposti vierimään jalkojen alta. Alhaalla maisema muuttuu avoimeksi viljelysmaaksi ja laajat hernepellot levittäytyivät polun vieressä. Utergassa nautittiin kevyet lounaat ja Obanos -nimisessä kylässä levähdettiin hetki. Obanoksen laidalla yhdistyvät Aragonian (Camino Aragonés) ja Navarran (Camino Francés) caminot, minkä kunniaksi tien laitaan on pystytetty Patxi Aldunan ja Pepe L. Tazónin veistos "Un camino", jonka läpi mahtuu kävelemään. Camino Aragonés alkaa Ranskan ja Espanjan rajalta Somportin solasta, noin 70 km itään Roncesvallesista, ja seurailee suurelta osin Aragonjokea.
Puolen tunnin loppurutistuksen jälkeen saavuimme Puente la Reinaan, jonka perusti Navarran kuningatar Muniadona tai Estefania 1000-luvulla palvelemaan pyhiinvaeltajia. Vuonna 2024 kaupungissa oli 2930 asukasta. Puente la Reinan maasto jyrkkää ja rikkonaista. Alueella viljellään viljaa, viiniköynnöksiä ja oliivipuita, ja kasteluviljelyn osuus on kasvanut Navarran kanavan avaamisen myötä. Puente la Reinaa ympäröinyt muuri oli varustettu torneilla ja kaupungin eteläosassa on yhä nähtävissä torneja talojen lomassa. Pitkäperjantai ei näyttänyt vaikuttavan ravintoloiden tai kauppojen aukioloaikoihin.
5. Kävelypäivä. Puente la Reina — Ayegui. Omatoimiaamupalana
kupillinen kahvia, kaksi muffinssia, banaani ja hedelmämehua. Ei aivan
lautasmallin mukainen, mutta erinomaisen maittava. Apteekin lämpömittari näytti
11 astetta ja taivas oli kauttaaltaan harmaiden pilvien peitossa. Edessä olisi
sääennusteen mukaan kelpo sadepäivä, joten edellisenä päivänä lievästi kärähtänyt
olkavarteni olisi turvassa auringon haitallisilta säteiltä. Ohitimme Puente la
Reinan kuuluisimman maamerkin, upean kuusikaarisen romaanisen sillan
1000-luvulta, joka johdatti meidät Rio Argan yli. Punaiset unikot koristivat tienpiennarta.
Sade alkoi lähes välittömästi polulle päästyämme. Toivotimme sen tervetulleeksi, iloitsimme siitä ja kiitimme kohtalon suopeutta sen päätettyä siunata kulkuamme virvoittavilla pisaroilla. Perinpohjainen kastuminen auttaa syvällisemmin ymmärtämään kuivana olemisen ylellisyyden. Kun litisevän märän kävelypäivän jälkeen pääsee kuivaan ja lämpimään majapaikkaan ja saa itsensä ravittua vastakohtien huima kontrasti tuottaa väkevän onnentunteen. Sateella ei tee mieli käydä puskapissalla kuin viime hetkellä, joten rakon koulutus tulee ikään kuin luontaisetuna.
Saavuimme mahtilätäkön luo. Se oli täyttänyt polun koko leveyden ja sen molemmin puolin kohosi piikikkäitä pensaita tiheänä kasvustona. Edellisten kulkijoiden askeleet olivat myllänneet mullan inhaksi mutavelliksi. Se oli niin löysää, että sitä roiskahti jokaisen askeleen alta kaikkiin ilmansuuntiin, pääasiassa kuorihousujen lahkeisiin. Tasapainoilin mahtilätäkön yli spagaatia lähentelevässä asennossa. Paikoittain mutavellin keskellä näkyi laakeiden ja kiikkerien kivien epämääräisiä hahmoja, joille saattoi hetkeksi varata painonsa.
Saavuimme Cirauquin kylään, joka mainitaan jo 1100-luvulla laaditussa pyhiinvaeltajien oppaassa. Paikallisen Rio Saladon vesi mainittiin tuossa oppaassa niin kehnoksi, että sitä juoneet hevoset heittivät henkensä. Paikalliset asukkaat eivät luonnollisesti varoittaneet matkalaisia kehnosta vedestä, vaan hioivat veitsiään ja odottelivat päästäkseen syömään kuolleet ratsut. Saint-Jean-Pied-de-Portista lähtien olimme etsineet avointa apteekkia, mutta ne kaikki olivat aina ovet säpissä – ja nyt löysimme apteekin, jonka ovi oli auki. Tyrmistyksestä selvittyämme astuimme sisään ostamaan aurinkovoidetta, laastareita ja muita tarvikkeita.
Kiipesimme jyrkkää katua kappaleen matkaa ja löysimme mukavan lämpimän kahvilan. Tilasimme pottumunakkaat ja patongin paistetulla kananmunalla. Palan painikkeeksi siemailin Carajillon ja Sanna Café Cortadon. Virkistävän tauon jälkeen Cirauquin toisella puolella ylitimme mukulakivin päällystetyn keskiaikaisen sillan. Kohtasimme ensimmäisen viiniviljelmän ja ohitimme modernin akveduktin.
Vähän ennen Lorcaa pitkässä ylämäessä polun vieressä kohosi musta risti. Kyseiseen paikkaan oli päättynyt tanskalaisen Arnen maallinen vaellus. Muistomerkin tekstissä sanottiin, että “sekunnin murto-osassa olit poissa, ikuisesti olet meidän sydämissämme.” Tällaisia muistomerkkejä on siellä täällä caminon varrella. Sitten polun varressa oli pöytä sateenvarjon alla. Tarjolla oli vettä ja paahdettua leipää “donativo” -periaatteella eli maksu suoritetaan omantunnon mukaan. Emme innostuneet tästä tarjouksesta, mutta pysähdyimme lämmittelemään kahvilaan. Ostin appelsiinin evääksi 50 sentillä.
Ensimmäinen kirjallinen maininta Lorcasta ajoittuu 1200-luvulle. Paikkakunnan nimi juontuu arabian kielestä ja tarkoittaa "taistelua", mikä viittaa vuonna 920 käytyyn yhteenottoon Navarran kuningas Sancho I:n ja muladí Abenlopen välillä. Täällä kuoli Pamplonan kuningas García Ramírez vuonna 1150. Kylän kirkko, San Salvador, on peräisin 1100-luvun jälkipuoliskolta ja edustaa romanista tyyliä.
Sanna lausui ääneen toivomuksen, että pilvimassa jakautuisi kahtia ja päästäisi auringonvalon tulvimaan maankamaralle, ja niin kävi vain hetken kuluttua. Villatuertassa pysähdyimme paikalliseen yleisurheilutalon kahvilaan, jossa kuntoilu näytti yhdistyvän luontevasti sosiaaliseen toimintaan, kuten ukkoporukoiden korttipeleihin. Villatuertan nimi on romaanista alkuperää ja liittyy latinan sanaan tortus ’vääntynyt, kaareva’ eli nimi tarkoittaisi’vääntynyttä, mutkittelevaa tai kiemurtelevaa kylää’. Iranzu-joki jakaa kylän kahteen alueeseen tai kaupunginosaan: alakaupunkiin ja yläkaupunkiin.
Villatuertan suojeluspyhimys on San Veremundo, jonka syntymäpaikasta kiistellään Villatuertan ja läheisen Arellanon kylän välillä. Kompromissina pyhimyksen jäännöksiä sisältävä uurna siirretään juhlavin menoin viiden vuoden välein kylästä toiseen. San Veremundo liittyi Irachen luostariin 12-vuotiaana. Vuonna 1052 hänet valittiin luostarin apotiksi ja hänen johdollaan laitos saavutti huomattavan kukoistuksen. Veremundo tunnettiin vieraanvaraisuudestaan ja hänen aikanaan Irachen luostarista tuli tärkeä pysähdyspaikka pyhiinvaeltajille. San Veremundoa pidetään Navarran alueen pyhiinvaellusreitin suojeluspyhimyksenä.
Pottumunakkaan ja sipsien vahvistamina jatkoimme eteenpäin. Paikalliset teinit neuvoivat reitin, kun keltaiset nuolet hetkeksi katosivat näkyvistämme. Edessäpäin tummista pilvistä näytti lankeavan maahan rankkoja sadekuuroja. Kiristimme tahtia, sillä toiseen kertaan kastuminen saman päivän aikana tuntui vastenmieliseltä ajatukselta. Violetit kurjenmiekat kukkivat polun varrella. Puoli viiden maissa saavuimme Estellaan, joka on niin hyvin vuorten suojassa, että sanotaan: "Estellaa ei näe, ennen kuin sinne saapuu".
Kaupungin perusti noin 1090 Aragonian ja Pamplonan kuningas Sancho Ramírez lähelle alkuperäistä Lizarra-nimistä kylää. Estellan nimi tulee latinankielisestä tähteä tarkoittavasta stella -sanasta, kun taas baskinkielinen nimi Lizarra tarkoittaa ‘saarnea’. kahdeksansakarainen tähti on ollut Estellan tunnus keskiajalta lähtien. Sijainti caminon reitillä houkutteli keskiajalla kauppiaita kaikkialta Euroopasta, erityisesti frankeja ja juutalaisia.
Ensimmäisen oppaan ” Liber Peregrinationis” pyhiinvaeltajille 1100-luvulla kirjoittanut Aymeric Picaud opasti kulkijoita arvokkaiden kirkkoja ja reliikkien äärelle, neuvoi hyvien ruokien ja viinien tarjoilupaikat, tärkeimmät alberguet ja huijaukset, joihin pyhiinvaeltajat saattaisivat langeta. Estellaa Picaud ylisti hedelmälliseksi maaksi: "…jossa on hyvää leipää, erinomaista viiniä, lihaa ja kalaa sekä kaikenlaisia tavaroita." Ega-joen vesi oli kronikoitsijan mukaansa ”raikasta, terveellistä ja poikkeuksellista”.
Kipakka loppukiri Albergue San Cipriano de Ayeguihin osoittautui hyödylliseksi. Vain muutama minuutti majapaikkaan saapumisemme jälkeen maahan lankesi rankkasade. Ayeguin albergue toimii kunnan yleisurheilutalon yhteydessä. Kirjoitan tätä urheilutalon kahvilassa, josta avautuu näkymä betonilattiaiselle kentälle. Siellä kirmaa kaksi kilpailevaa jalkapallojoukkuetta pallon perässä.
6. Kävelypäivä. Ayegui — Los Arcos. Oli tarkoitus herätä kuudelta, mutta kun alberguen makuusali pysyi hiljaisena, jäin kuulostelemaan tilanteen kehittymistä. Tiesin Sannan arvostavan yöunta ja aprikoin, miten pitkälle nukkujien unet piisaisivat. Lopulta klo 6:15 hermoni pettivät. Nousin alapediltä, jonka olin edellisenä iltana voittanut käyttööni kivi-sakset-paperi -pelissä, sieppasin hammasharjan kouraani ja pukkasin yläpedillä nukkuvaa Sannaa heräämisen merkiksi. Aamutoimissa kului vain hetki, sillä rutiini oli jo muodostunut. Hammaspesu, kamat kuivapusseihin, kuorivaatteet päälle ja menoksi.
Paitsi, että tänä aamuna asiat eivät rullanneet totutulla tavalla. Alakerrassa olisi pitänyt olla aamiaista tarjolla klo 6:30 alkaen, mutta tiskin takana hääräili vain yksi loivaliikkeinen neito. Menohaluisia pilgrimeitä kerääntyi koko ajan lisää alakerran ravintolaan, mutta jokainen paahtoleipä ja jokainen kahvikuppi valmistettiin pieteetillä yksi kerrallaan. Sanna arveli serviisin nopeutuvan ratkaisevasti, jos kahvi tarjoiltaisiin pumpputermoksesta ja sivupöydillä olisi jokunen omatoimikäyttöön varattu leivänpaahdin.
Taivaalla möllötti puolikuu hipsiessämme pitkin uuteen
päivään heräävän Ayeguin katuja. Apteekin lämpömittari näytti -128 astetta,
mikä tuntui hieman liioittelevalta, vaikka aamu oli kyllä vilpoinen.
Ensimmäisen kerran pysähdyttiin Irachen luostarin viinilähteellä “Fuente del
Vino”, josta Sanna kauhaisi kourallisen viiniä suuhunsa hillitäkseen orastavaa
flunssaa. En halunnut kastella käsiäni, mutta tuumin, että repun
olkaviillekkeessä roikkuva pieni kuppi olisi varsin käyttökelpoinen kapine ja
lisäsin sen alati päivittyvään camino -varustelistaani.
Itse Irachen luostari on ollut olemassa jo ennen Estellan perustamista. Sen alkuperä juontuu 700-luvulle, ja joitain rakennusten osia on säilynyt osia 1000-luvulta. Irachen luostari on yksi Navarran itsehallintoalueen merkittävimmistä monumentaalikokonaisuuksista, ja siinä erottuvat erityisesti 1100-luvun romaaninen kirkko, platereski-tyylinen luostarikäytävä sekä herreria-tyylinen torni.
Platereskityyli on Espanjassa 1400-luvun lopulta
1500-luvulle kehittynyt taiteellinen ja arkkitehtoninen tyylisuunta, joka
yhdistää goottilaisia ja renessanssivaikutteita. Tyylin nimi viittaa hopeasepän
(platero) koristeelliseen työskentelytapaan, ja sille on ominaista runsas,
yksityiskohtainen ornamentiikka. Estilo herreriano puolestaan on 1500-luvun
lopulla Espanjassa kehittynyt arkkitehtoninen suuntaus, jolle on ominaista
yksinkertaiset ja monumentaaliset muodot, geometrinen ja symmetrinen rakenne,
massiiviset seinäpinnat ja niukat koristeet sekä tasaiset kattolinjat ja
pyramidikattoiset tornit.
Kävelimme kumpuilevassa maastossa viinitarhojen ja viljapeltojen keskellä. Poutapilvin kirjottu taivas kaartui yllämme kirkkaana ja kylmänä. Tunteroisen kuluttua pysähdyimme noin 50 asukkaan Azquetassa, missä jokseenkin pitkän jonottamisen jälkeen saimme kupilliset kahvia siemailtavaksemme. Azquetan nimi juontuu todennäköisesti baskinkielisestä sanasta haitz (’kallio’) ja päätteestä -keta, joka ilmaisee paikkaa. Azqueta tarkoittaisi siis ’kallioiden paikkaa’. Varsinaisen lepo- ja lounastauko pidettäisiin vasta Villamayor de Monjardinissa.
Vähän ennen Villamayoria ohitimme Fuente de los Moros -nimisen keskiaikaisen lähteen. Se rakennettiin – nimestään huolimatta – kristittyjen toimesta noin vuonna 1200, eikä sillä ole suoraa yhteyttä islamilaiseen aikaan. Lähde oli vuosisatojen ajan rappiolla, mutta 1990 Institución Príncipe de Viana kunnosti sen poistamalla kasvillisuuden ja sedimentit seinämistä, avaamalla kaaret uudelleen sekä korjaamalla portaat, altaan, kaivon ja holvin. Holvin yläpuolelle lisättiin myös kaksilappeinen liuskekivikatto suojaamaan rakennetta.
Caminon reitti ohitti Villamayor de Monjardinin kahvilat, joten päätimme patikoida yhtä soittoa päivän tavoitteeseen eli Los Arcosiin. Sitten alkoivat vaikeudet. Polku laskeutui viinitarhan vieressä miellyttävän loivana, mutta tolkuttoman sotkuisena savivellinä. Toisinaan se roiskahti askelten alta lentäen kaikkiin ilmansuuntiin, mutta enimmäkseen se tarttui kengänpohjiin niin, että kengät alkoivat äkkiä painaa huomattavasti enemmän kuin aamulla. Paikallinen muori loiski vastaamme polulla ja suositteli siirtymään viinitarhan puolelle. Alhaalla polku olisi kuulemma aivan mahdoton kulkea.
Tusinan verran Jaakontien kulkijoita loikkasi matalan ojan yli ja lähti tarpomaan viinitarhan reunaa pitkin. Ja toden totta, savi ei upottanut yhtä paljon kuin tien puolella. Sen sijaan se tarttui kengänpohjiin entistä sitkeämmin niin, että monen vuosikymmennen jälkee tunsin jälleen kasvavani pituutta. Edettyämme jonkin matkaa tällä tavoin hitaasti ja varsin epävakaasti palasimme tielle. Sanna arvioi ojanpohjan kantavammaksi ja siirtyi astelemaan sinne, kunnes piikkipensas katkaisin reitin. Ojan yli takaisin tielle loikatessaan Sanna tuiskahti polvilleen saveen ja kolhaisi polvensa kiveen.
Savisen liejun jälkeen edessä oli enää loputtoman pitkältä tuntuva peltojen läpi kävely kohti Los Arcosia. Päivän ravitsemus ei kokonaisuudessaan onnistunut ihan oppikirjojen mukaisesti. Aamulla nautittujen kahden paahtoleivän lisäksi ennen Los Arcosia tuli nokkaa kohti popsituksi vain yksi sitrushedelmä. Los Arcosin alue on pääasiassa tasaista ja loivasti kumpuilevaa, mikä yhdessä joen tarjoaman kastelumahdollisuuden kanssa tekevät alueesta suotuisan maataloudelle.
Vuonna 1592 Los Arcosissa yöpynyt Espanjan kuningas Filip II kuvaili kylää seuraavasti: “Kylä sijaitsee tasangolla, jolta on kauaskantoinen näkymä, ja siinä on linna sekä vanha muuri, jossa on kaksikymmentä tornia, jotka kaunistavat kylää. Linnalla on oma päällikkönsä. Siellä on myös kaunis kellotorni, kirkko ja portti.”
Lounastimme paikallisessa Mónaco -ravintolassa, jossa pyöri väkkäränä häsläävä miestarjoilija. Turskaa ja perunaa -ruoka osoittautui keitoksi, mutta väkkärä ei hoksannut tuoda lusikkaa. Muussasin potut ja turskan eräänlaiseksi vauvanruoaksi ja haarukoin sen tuulensuojaan. Toisena ruokalajina tarjoillun annoksen pikkupihvit ja potut katosivat sukkelasti lautaseltani. Jäätelöjälkkäri oli kaupasta hankittu pakkaus, mutta aivan makoisa.
Hollantilainen hospitalera Martinette puuhasi päivällistä alberguen keittiössä samalla, kun kirjoittelin päivän tapahtumia muistiin. Martinette kertoi kävelleensä Rotterdamista Santiagoon kesällä 2023. Reissu oli kestänyt neljä kuukautta. Nyt Martinette kertoi elävänsä unelmaansa saadessaan olla osa Jaakontien kulkijoita palvelevaa verkostoa.
