Hyvitykseksi syksyn varsinaisen avohoitojakson peruuntumisesta suuntasimme syyskuisena lauantaina Litokairaan patikointikykyä ylläpitävälle intervallijaksolle. Litokaira sijaitsee Oulun ja Lapin läänien rajalla Iin, Ranuan ja Pudasjärven kuntien alueella. Kyseessä on Euroopan laajin yhtenäinen ja luonnontilainen suometsäerämää napapiirin eteläpuolella. Se on osapuilleen saman kokoinen kuin Välimerellä sijaitseva Maltan saari. Tai jos käytetään mittatikkuna kaupunkeja, Litokairan kokonaispinta-ala samaa luokkaa kuin Turun kaupungin, ja Portugalin pääkaupunkiin Lissaboniin verrattuna se on kolminkertainen. Litokairassa on siis ihan hitokseen hyllyvää, litisevää, lätsähtelevää, upottavaa ja saappaita imevää suota.
Litokairan luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1988. Nykyisin se on luonnonsuojelulain, soidensuojeluohjelman ja Natura 2000 -verkoston varjelema erämaa-alue. Maisemaa hallitsevat laajat, luonnontilaisina säilyneet suot, joista suuri osa on puuttomia nevoja. Alueella viihtyvät häiriintymätöntä luontoa vaativat lajit. Vaikeakulkuisuus ja syrjäinen sijainti ovat suojelleet Litokairaa ihmisten liialta toimeliaisuudelta. 1800-luvun alun kaskenpolton jäljiltä alueen eteläosissa kasvaa vanhoja lehtipuumetsiä. 1900-luvun alussa metsää hakattiin hieman, mutta pääosin Litokaira on säilynyt luonnontilaisena.
Sade ropisi niin rankkana, etteivät tuulilasinpyyhkijät tahtoneet pysyä vauhdissa mukana ja kuoppaisella soratiellä oli ajettava hitaasti. Silmäilin märkää metsämaisemaa epäuskon ja hämmennyksen vallassa. Miten olin joutunut mukaan tähän soppaan? Auton renkaat osuivat lätäkköön ja kuravettä roiskahti tien pientareelle patsaaksi jähmettyneen teeren niskaan. Liekokylä oli jäänyt taakse hetkeä aiemmin ja lähestyimme nyt Vitikkokangasta, mistä patikkaretki oli kaavailtu alkavaksi. Kotvan kuluttua Pauliina pysäköi auton Oijärventien ja pohjoiseen johtavan kapean ja huonokuntoisen tieuran risteykseen.
Hyppäsin ulos autosta ja kiiruhdin takakontille. Heilautin repun selkääni ja nakkasin sadeviitan päällimmäiseksi säilyäkseni vielä hetken kuivana. Uuden sadeviitan testaus olikin yksi syy, miksi en kavahtanut ajankohtaista sadekeliä. Marjatalla ja Pauliinalla näytti olevan paljon kevyemmät kantamukset kuin itselläni lähtiessämme lampsimaan möykkyistä, lätäköiden kirjomaa kulku-uraa kohti Litokairaa, joka odottaisi meitä reilun viiden kilometrin päässä. Sumusuon länsipuolella etenemisen katkaisi muutama mutapohjainen lammikko. Suo oli julkeasti nielaissut pätkän polusta. Pauliina loiskutteli empimättä läpi lammikoiden pitkävartisissa saappaissaan. Lyhytvartisiin Haisaappaisiin sonnustautunut Marjatta lähti hakemaan kuivempaa reittiä tieuran ulkopuolelta ja seurasin esimerkkiä.
Edestä päin kantautui koiran räksytystä ja pian suomenpystykorva tölväsi näkyviin pensaiden takaa. Koira silmäili meitä epäluuloisena hetken ja palasi sitten kivenheiton päähän polusta pystytetyn tarpin ja kahden ukonkörilään luo. Tunteroisen patikoituamme saavuimme mahtavan Litokairan reunaan tai ehkä pikemminkin rantaan, sillä niin vetiseltä suo näytti.
Retken varsinaisen maantieteellisenä tavoitteena olisi Litokairan vanha porokämppä, joka palvelee nykyisin autiotupana. Reitti sinne kulkisi Sumulammen itäpuolelta kiertäen ja siitä sitten Isosuon itälaitaa pitkin pohjoiseen. Pituutta matkalle kertyisi kartan perusteella alle viisi kilometriä, mutta märimpien paikkojen ohittaminen lisäisi matkaa jonkin verran. Lisäksi upottavalla suolla tarpominen tekisi matkanteon kertaluokkaa raskaammaksi, joten kaiken kaikkiaan edessä olisi kelpo urakka ja sen jälkeen vielä samanmoinen paluumatka autolle.
Kun Pauliina lampsi siekailematta suolle, eikä joutunut maan nielaisemaksi, lähdin itsekin astelemaan eteenpäin. Takaani kantautuvista loiskahduksista päättelin myös Marjatan rohkaisseen mielensä. Edellisenä iltana olin suunnitellut kiristäväni sadehousujen lahkeet irtoremmeillä vaelluskenkien varsia vasten. Tällä tavoin olisin saanut käyttööni jokseenkin vedenpitävät kahluuhousut. Paha vain, että lähtötohinassa remmit olivat jääneet kotiin. Nyt saatoin vain toivoa, etteivät jalkani humpsahtaisi kovin syvälle suohon.
Edettyämme rannasta satakunta metriä alkoivat vaikeudet. Pauliina oli jotenkin jo keplotellut itsensä upottavan rimmen toisella puolella kohoavalle jänteelle eli pitkänomaiselle, hieman paremmin kantavalle geomorfologiselle muodostelmalle, joka näytti pikkuruiselta saarelta upottavan suolakeuden keskellä. Silmäilin rimmen pintaa hakien mahdollista kulkureittiä. Veden alta pilkisti harvakseltaan heinätupsuja, joiden päälle tähtäsin askeleeni. Mättäät kestivät päälle astumista hetken, ennen kuin alkoivat painua syvyyksiin. Sitten ne loppuivat ja räpiköin viimeiset metrit upoten polviani myöten suohon ja kauhoen käsilläni vauhtia höttöisestä turvevellistä.
Pauliina ja Marjatta nauroivat kippurassa esitykselleni. Olin kuulemma muistuttanut isoa koppakuoriaista sadeviitan alla pullistelevan reppuni kanssa. Ravistelin turvetta kuoritakkini hihoista ja seurasin Marjatan kahlaamista, joka itseäni kevyempänä pääsi kuin pääsikin saarellemme kuivin jaloin. Pysähdyimme levähtämään ja päivittämään tilannearviota. Marjatta kaivoi repustaan suklaalevyn. Jestas, että maistuikin makoisalle! Pauliina paljasti löytäneensä netistä matkakertomuksia reissuista Litokairan porokämpälle, mutta kaikki nämä reissut oli tehty talvella. Edessä odottavan maiseman silmäilyn ja kartan tutkimisen myötä kallistuimme sille kannalle, ettemme tällä erää pistäytyisi porokämpällä.
Ei tehnyt mieli kahlata omia jälkiä pitkin takaisin metsänreunaan, joten päädyimme tekemään laajahkon kaarroksen Isosuon eteläkärjessä. Tässä vaiheessa retkeämme Marjatta tunnusti kärsivänsä helofobiasta eli upottaviin soihin liittyvästä pelosta. Pahin painajainen kuulemma olisi vajota huppeluksiin suonsilmäkkeeseen. Tältä pohjalta arvioimme reissumme siinä mielessä erinomaisen onnistuneeksi, että siedätyshoitoa suokammoiselle kertyisi nyt roppakaupalla.
Matka jatkui rimpien välissä mutkittelevia jänteitä seuraillen. Näillä mätäspintaisilla, ruskosammaleen kirjomilla saarilla kävely muistutti hyvin pehmeällä patjalla kävelyä. “Tää tekee hyvää pohkeille!”, pauliina ilmoitti, ja kumartui sitten poimimaan karpalon jalkojensa juuresta ja nakkasi sen suuhunsa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia suomäntyjä. Suon ravinneköyhyys, happamuus ja hapettomuus pakottavat männyn hidastamaan kasvunsa äärimmilleen. Suolla mänty panostaa pituuskasvun sijaan syvään juuristoon pysyäkseen pystyssä höttöisellä kasvualustalla. Suomänty voikin olla satojen vuosien ikäinen, vaikka se olisi vain parin metrin korkuinen.
Sade loppui, mutta se oli tässä vaiheessa oikeastaan yhdentekevää. Olimme kaikki siinä määrin litimärkiä ja turpeen sotkemia, että se alkoi tuntua hullunkurisen hupaisalta. Suolla rämpiminen oli sen verran raskasta puuhaa, ettei ketään viluttanut, vaikka keli oli syksyisen kolea. Ohitimme matalan muurahaiskeon. Se oli rakennettu suopursujen lehdistä, jotka kuivuessaan muuttuvat tummanruskeiksi tai punertaviksi, ja niiden reunat käpertyvät voimakkaasti sisäänpäin, jolloin lehti näyttää neulasmaiselta. Suopursun terpeenit tuoksuvat maustemaisesti. Ne vaikuttavat keskushermostoon ja voivat aiheuttaa päänsärkyä tai pahoinvointia. Helteisenä päivänä suopursun eteeriset öljyt voivat leijailla suolla niin väkevinä, että herkimmät ihmiset pökertyvät. Suopursulla on pitkä historia kansanlääkinnässä. Sitä on käytetty sisäisesti ja ulkoisesti hoitamaan astmaa, hinkuyskää, reumaa ja ihottumia, ja sitä on käytetty myös lemmenyrttinä
Takaisin suon laitaan päästyämme jatkoimme vielä vähän matkaa eteenpäin matalan ja laakean mäen päälle. Taukopaikalle saapuessani Pauliina oli jo virittänyt tulen onttoon kantoon. Paistettiin makkarat ja suunniteltiin seuraavan syksyn avohoitojakson reittiä. Juotiin termoskahvit ja syötiin loput suklaat. Paluumatka autolle sujui kepeästi poutasäässä. Sadeviitta vaikutti tämän ultra-märän retken perusteella varsin pätevältä sadekelin varusteelta. Se ei hiostanut samalla tavalla kuin sadetakki ja se suojasi hyvin myös reppua. Taittelin viittani Skodan peräkonttiin samalla, kun naiset kaatoivat vesiä saappaistaan. Tuumin, että tulipa tehtyä omituinen ja lystikäs retki, sellainen ekskursio, jota en olisi todennäköisesti koskaan tullut oma-aloitteisesti ja -toimisesti toteuttaneeksi.
