Camino Francés, osa 3: La Virgen del Camino — San Martin del Camino

20. Kävelypäivä. La Virgen del Camino — San Martin del Camino. Aamukahvien jälkeen reput selkään ja sateiseen aamuun. Sääennuste oli vihjannut vain joidenkin kuurojen mahdollisuudesta, mutta nyt taivas oli kauttaaltaan synkkien pilvien peitossa ja sade ropisi katukiveykselle yhtenäisenä ja kohtalaisen voimakkaana. Lähestyessämme paikkakunnan kirkkoa se näyttäytyi jokseenkin rumana betonimöhkäleenä, mutta päästessämme kurkistamaan sen julkisivua, vaikutelma muuttui. Pääsisäänkäynnin yläpuolella kohoava veistosryhmä koostuu 13 kuusimetrisestä pronssihahmosta, jotka esittävät Neitsyt Mariaa kahdentoista apostolin ympäröimänä.

Vuonna 1961 käyttöön vihityn “Basílica de la Virgen del Caminon” juuret ulottuvat 1500-luvun ilmestyslegendaan, jonka mukaan paimen nimeltä Alvar Simón Fernández paimensi karjaansa paikassa nimeltä El Humilladero. Alvarin mietiskellessä Neitsyt Maria ilmestyi hänelle ja sanoi: “Mene kaupunkiin, ilmoita piispalle, että hän tulisi tälle paikalle ja asettaisi säälliseen paikkaan tämän minun kuvani, jonka Poikani on halunnut ilmestyvän tähän paikkaan tämän maan hyväksi.” El Humilladeroon, pystytettiin ensimmäinen vaatimaton kappeli.

Sitten virisi halu siirtää palvontapaikka lähemmäs vilkasta Caminon reittiä ja pyhiinvaeltajien virtaa. Leónin katedraalin kapituli ja kuninkaallinen tuomari valtuuttivat laajemman ja ylellisemmän kappelin rakentamisen, mikä toteutui 1700-luvulla. 1900-luvulle tultaessa pyhäkkö osoittautui liian pieneksi. Ryhdyttiin puuhata uutta temppeliä, joka vastaisi paremmin Virgen del Caminon arvoa Leónin alueen suojeluspyhimyksenä.

Meksikolainen Grupo Modelo -yhtiön (Corona-oluen valmistaja) omistaja Pablo Díez Fernández, rahoitti paitsi uuden kirkon, myös viereisen hengellisten harjoitusten talon, sisäoppilaitoksen sekä luostarin dominikaanimunkkien yhteisölle. Viittauksena Fernándezin toiseen kotimaahan basilikan sisälle rakennettiin Guadalupen Neitsyelle omistettu kappeli. Pronssipatsaita ihmetellessäni reppuselkäinen ja sadeviittaan sonnustautunut nainen tyrkkäsi puhelimensa kouraani. Elekielestä ymmärsin, että pilgrimistä pitäisi ottaa valokuva erikoisen kirkon edessä. Toteutin toiveen.

Sitten maapohjaiselle kulku-uralle, jossa väistelimme vuoron perään savivelliä, lätäköitä ja etanoita. Ohitimme La Virgen del Caminon muurein ympäröidyn kalmiston. Iirikset kukkivat polun varrella ja välimerentulimarjan kukat tuoksuivat huumaavasti. Kattohaikarat olivat rakentaneet eräänlaisen kerrostaloasumuksen Valverde de la Virgenin kirkontorniin. Ohitimme joukon rinteeseen kaivettuja bodegoja. Jänöjussi loikki piiloon pensaan taakse. San Miguel del Caminossa popsittiin pizzat lounaaksi. Polku kulki koko ajan tien vieressä ja autoja sujahteli ohi välillä turhankin läheltä ja häiriten keskustelua melullaan.

Sade muuttui tihkuksi ja loppui sitten kokonaan. Monessa suunnassa väijyi kuitenkin tummia pilvimuodostelmia, jotka saattaisivat laskea vetensä päällemme millä hetkellä hyvänsä. Ohitimme äänekkään ja räyhäkkään mustavarisyhdyskunnan. Villadangos del Paramossa pysähdyttiin välipalalle. "del Páramo" kylän nimessä viittaa sen sijaintiin Páramo Leonés -nimisellä maantieteellisellä alueella. Páramo tarkoittaa puutonta, tasaista ja korkealla sijaitsevaa ylänköaluetta tai nummea, joka on tyypillistä tälle osalle Leónia. Juomien oheen iskettiin automaattisesti pieniä purtavia, joista saimme voimia päivän viimeiselle etapille. Kaivoin appelsiinin repustani ja mutustelin sen kävellessä.

San Martin del Caminosa majoituimme La Casa Verde -albergueen. Pääsin taas vaihteeksi yläpedille, mutta kirkon kylmällä kivilattialla yöpymisen jälkeen se tuntui suorastaan ylelliseltä. Tuija ja Anniina olivat vallanneet alberguen ainoan kahden hengen huoneen, jonka rauhaan vetäytyivät hintavan päivällisen jälkeen. Juuri kun olin nukahtamassa, alapuolellani loikoileva kiinalainen nainen reklamoi repustani, joka roikkui kuulemma liian paljon hänen alueellaan. Korjasin ripustusta.

21. Kävelypäivä. Martin del Camino — Astorga. Alapuolellani nukkunut kiinalainen oli heilutellut kerrossänkyä yöllä muutamaan otteeseen niin että olin herännyt, mutta muuten yö oli ollut kaikin puolin paras tähän asti. Olin illalla tarkistanut kerrossängyn rakenteet lutikoiden varalta löytämättä mitään hälyttävää. Lämpötila oli ollut nukkumista ajatellen parahultainen, korvatulpat olivat vaimentaneet vessassa kävijöiden aiheuttamat satunnaiset ovien kolahdukset, ja pään ympärille virittämäni tuubihuivi oli blokannut eteiskäytävään liiketunnistimella syttyvän kirkkaan valon välähdykset.

Vaikka olisin pärjännyt ilman aamupalaa puolentoista tunnin aamulenkin Hospital de Orbigoon, en voinut vastustaa alberguen eteiseen tarjolle jätetyn napolitanan viettelystä. Pudotin rasiaan pari kolikkoa maksuksi. Ilma oli vilpoinen, mutta onneksi sade ei näyttänyt todennäköiseltä. Edellispäivästä tuttu vilkkaan tien tuntumassa patikointi jatkui. Unikot kukkivat ja polulla kohosi kartionmuotoisia muurahaisten pesien suuaukkoja. Kasat ovat hiekkaa ja muuta maa-ainesta, jota muurahaiset kantavat maan pinnalle laajentaessaan maanalaisia käytäviään ja kammioitaan.

Kummastelimme monen kulkijan mukanaan kuljettamia kävelysauvoja. Niitä kannettiin reppuihin sidottuina, roikotettiin sivuilla tai poikittain selän takana, tai parhaimmassa tapauksessa niillä töksäyteltiin maata kevyesti askelten tahdissa. Yksikään kävelysauvoilla varustettu kulkija ei vaikuttanut hoksanneen sauvojen potentiaalisia hyötyjä. Oikein käytettynä kävelysauvat pienentävät nivelkuormitusta sekä auttavat ryhdin ja tasapainon säilyttämistä. Lisäksi sauvojen antama lisätyöntö mahdollistaa nopeamman kävelyvauhdin ilman, että rasitus tuntuu merkittävästi kovemmalta.

Kauriin haatuneet luut makasivat ojassa. Vähän ennen Hospital de Orbigoa vastaan tölväsi lammaslauma paimenen ja koiran kaitsemana. Törötin tien reunassa hievahtamatta ja lauma jakautui kulkien ohitseni kummaltakin puoleltani. Sitten näin yläilmoissa liitävän oudon hahmon, kuin haikaralle olisi kasvanut valtavan tuuhea ja sotkuinen heviletti. Kesti hetken, ennen kuin käsitin mistä oli kyse. Kattohaikara kuljetti rakennusmateriaalia vesitornin huipulla sijaitsevaan pesäänsä. Hospital de Orbigossa pysähdyttiin kahville ja välipalalle. Sitten kahvilan läheltä löytyi vielä avoin kauppa, josta hankittiin vähän evästä.

Hospital de Orbigon 20-kaarinen ja 204 metriä pitkä Puente Romano -silta rakennettu 1200-luvulla. Vuonna 1434 Leónista kotoisin ollut ritari Suero de Quiñones järjesti sillalla turnajaiset onnettoman rakkauden tähden. Ritari oli rakastunut kalseaan impeen saamatta vastakaikua tunteilleen. Luonteva ratkaisu probleemaan oli tapella kuukausi putkeen liput liehuen, torvien töräytellessä fanfaareita ja yleisön hurratessa. Suero de Quiñones menestyikin turnajaisissa oivallisesti ja katsoi vapautuneensa onnettomasta, yksipuoliseksi jääneestä lemmensuhteestaan.

Caminon reittiä oli uudistettu niin, ettei sitä tuntenut entisekseen. Siinä, missä ennen oli kulkenut mutkitteleva maapohjainen polku puiden ja pensaiden muodostamassa holvikäytävässä, oli nyt leveä kivistä, sorasta ja hiekasta rakennettu sieluton tieura. Pitkässä ylämäessä poimin maasta villaisen käsineen. Se oli pudonnut joltakulta aivan hiljattain, sillä se ei ollut märkä ja likainen, vaan puhdas ja vielä lämpimän tuntuinen.

Läheiseen Santibánez de Valdeinglesiasiin päästyämme kysyin muutamalta kulkijalta, olisiko hanska hukassa? Kolmannella yrittämällä tärppäsi. Lontoolainen Sally sieppasi sormikkaansa iloisesti huudahtaen ja kutsuen minua camino-enkeliksi. “Camino Angel” tarkoittaa henkilöä, joka tarjoaa pyhiinvaeltajalle odottamatonta, pyyteetöntä ja merkittävää apua matkan varrella. Apu voi olla luonteeltaan esimerkiksi ruoan, veden tai muun tarpeellisen tarjoamista, auttamista yösijan löytämisessä, reittiohjeiden antamista tai henkisen tuen ja kannustuksen antamisen vaikealla hetkellä. Itsehän olin hiljattain kohdannut kaksikin camino-enkeliä El Burgo Ranerossa Miguelin ja Marisan hahmossa, joten mieluusti toimin itsekin tässä roolissa.

Santibánez de Valdeinglesiasissa koimme, jos emme sentään pyhää kolminaisuutta, niin ainakin erinomaisen kolminaisuuden. Bar Valle de Orbigon salaatti “Ensalada Valle de Orbigo” osoittautui koko reissun tähänastisista salaateista makoisimmaksi. Lisäksi sama baari oli ruokapaikoista ylivoimaisesti siistein ja puhtain, vessa iso ja toimiva. Kolmas erinomaisuus liittyi ajoitukseen. Sade alkoi melko pian Bar Valle de Orbigoon saavuttuamme ja loppui juuri, kun olimme levähtäneet riittävästi ja valmiita jatkamaan matkaa.

Astorgaa lähestyessämme Anniina virvoitti janoisen pilgrimin, jonka kalebassista oli vesi loppunut. Päivän viimeiselle lepotauolle pysähdyimme San Justo de la Vegaan. Tuija ja Anniina eivät kaivanneet syötävää, mutta huomasin ruokalistalla olevan Patatas Bravasin, jonka olin opetellut valmistamaan vuosi takaperin edellisen caminon jälkeen. Tilasin annoksen, joka osoittautui huomattavan suureksi ja tulisesti maustetuksi, eräänlaiseksi pikaruokaversioksi traditionaalisesta reseptistä. Annos oli sen verran mausteinen, että Tuija maistoi vain kaksi haarukallista. Hikihelmet kihosivat otsalleni lautasen tyhjentyessä.

Viimeinen tunti kohti Astorgaa taittui nopeasti. Kaupungin laidalla ohitimme vehreällä tontilla käyskenteleviä city-kanoja, kiipesimme jokseenkin pitkät ja raskaat keskustaan johtavat portaat ja navigoimme sitten majapaikkaan nimeltä Albergue Só Por Hoje. Emäntä Patricia kertoi oman caminonsa aikana menettäneensä pitkään sairasteelleen isänsä, jolle oli rukoillut kivutonta loppua, mikä olikin toteutunut ihmeen kaltaisesti. Tästä kiitollisena Patricia oli päättänyt perustaa alberguen Astorgaan.

22. Kävelypäivä. Astorga — Rabanal del Camino. Heräsin seitsemältä ja kuulin heti korvatulpat irti kiskaistuani Anniinan terveyshuolista. Edellisenä iltana alkanut etureisien lihaskipu ja päänsärky sekä viluntunne olivat yön kuluessa eskaloituneet. Vatsan toiminta oli sekaisin ja päänsärky pahentunut. Nukkuminen oli ollut perin kehnoa. Aamulla Anniina kuvaili oloaan voimattomaksi ja vetämättömäksi. Kaivoin ensiapulaukustani imodiumia, jota olin kuljettanut camino -reissuilla turhaan viitisentoista vuotta. Tilanteen harmillisuudesta huolimatta tunsin hienoista tyytyväisyyttä. Vihdoinkin erikoistilanteisiin varautuminen osoittautui hyödylliseksi.

Alberguen aamupalalla Anniina söi vähän väkisin. Sitten päätettiin kokeilla kävelyn tervehdyttävää vaikutusta ja nakattiin reput selkään. Päivätaival jakautuisi neljään noin puolen peninkulman osuuteen ja jokaisessa taukopaikassa olisi mahdollista vaihtaa autokuljetukseen, jos jalat eivät kantaisi. Caminon reitti johdatti meidät suklaapuodin ohi. Astorgalla pitkä historia suklaateollisuuden keskuksena Espanjassa. Astorga oli ensimmäisiä paikkoja, joissa opeteltiin valmistamaan suklaata sen jälkeen, kun konkistadori Hernán Cortésin toi kaakaopavun Amerikasta vuonna 1528. Astorgassa oivallettiin nopeasti tämän uuden hyödykkeen potentiaali ja kehitettiin osaamista suklaanvalmistuksessa.

Suklaanvalmistuksen kasvua Astorgassa edistivät Astorgan markiisi, hiippakunta ja kekseliäät Maragato-muulinkuljettajat, jotka hallitsivat kauppareittejä. Vuonna 1914 Astorgassa toimi jo 49 suklaavalmistajaa. Suklaateollisuudesta kumpuaa merkittävä osa kaupungin identiteetistä ja vauraudesta. Vielä nykyäänkin Astorga on laajalti arvostettu korkealaatuisesta suklaasta sekä perinteisistä makeisista ja leivonnaisista. Kaupungissa toimii myös suklaamuseo, joka esittelee alueen rikasta suklaahistoriaa ja perinteisiä tuotantomenetelmiä.

Ohitimme hämmentävän näköisen rakennuksen. Katalonialainen arkkitehti Antoni Gaudí sai 1800-luvun lopulla toimeksiannon suunnitella ja rakentaa Astorgaan piispanpalatsi. Pytingin arkkitehtoninen tyyli on sekoitus uusgotiikkaa ja katalonialaista modernismia. Tyylien yhdistelmä tuotti visuaalisesti erikoisen rakennuksen, joka ilmentää Gaudín mainetta arkkitehtonisten rajojen rikkojana. Piispanpalatsi on Astorgan tunnetuin rakennus ja se houkuttelee paikkakunnalle joukoittain turisteja ja arkkitehtuurin harrastajia.

Seuraavaksi kohtasimme modernin kirkon, Iglesia de San Pedro de Rectivian, jonka tarina alkaa keskiajalta. Kirkko syntyi kappelina nimeltä "San Pedro de Afuera" eli “Pyhä Pietari Syrjässä”, mikä viittaa sijaintiin silloisella Astorgan reunalla. Nykyisen kirkon rakentaminen aloitettiin vuonna 1970 vanhan kirkon paikalle, arkkitehtien Ángel Mirones ja Ceferino Bada suunnitelmien pohjalta. Rakentaminen ajoittuu Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiseen aikaan eli kauteen, joka tuuppi kirkkoarkkitehtuuria kohti toiminnallisuutta, yhteisöllisyyttä ja modernia yksinkertaisuutta. Kirkon sisälle päästyämme huomiomme kiinnittyi upeisiin Via Crucis -ikkunoiden lasimaalauksiin, jotka esittivät pääsiäisen tapahtumia.

Astorgasta liikkeelle lähteneitä kulkijoita oli paljon liikkeellä. Juutuimme kotvaksi hälisevän ja eloisan italialaisen seurueen keskelle. Ohitimme betonipalkkeja valmistavan teollisuuslaitoksen ja pysähdyimme sitten toviksi Murias de Rechivaldoon. Ilma oli vilpoinen eikä kahvilan sisään mahtunut. Anniinna söi väkisin yhden banaanin. Hörppäsin muutaman kourallisen vettä paikkakunnan vesipisteestä. Sitten taas vipinää virsuihin. Ihmettelin Anniinan sitkeyttä kävellä, vaikka pyrstöyskän olisi kaiken järjen mukaan pitänyt anastaa kaikki toimintavoimat. Santa Catalina de Somozassa pysähdyttiin toiselle välipalalle ja kuulostelemaan Anniinan vointia. Väkisinsyönnin kohteeksi valikoitui tällä kertaa siivu pottumunakasta.

Keli oli kehittynyt puolipilviseksi, mutta päivä oli olemukseltaan edelleen kalsea. Kävelin T-paidassa ja hieman viluissani, mikä kannusti pitämään vauhtia yllä. El Gansossa naiset jäivät kahvilaan popsimaan välipalaa, kun pikaisen oluen jälkeen suuntasin viimeiselle etapille. Noin puolentoista tunnin patikoinnin jälkeen saavuin Rabanal del Caminoon. Tuijan Albergue La Sendasta kolmelle hengelle varaama huone oli annettu toiselle porukalle, joten majoituimme isompaan makuusaliin.

Pyykkäsin ja ripustin vaatteeni alberguen pyykkinarulle toivoen niiden kuivavan vilpoisessa poutasäässä. Siirryin viereiseen ravintolaan kirjaamaan muistiin päivän tapahtumia ja tilasin lasillisen viiniä. Isäntä pyöritteli silmiään ja kantoi sitten pöytään myös lautasellisen ranskalaisia perunoita ilmoittaen, että viinin nauttiminen ilman ruokaa on vaarallista.

Rabanal del Camino mainitaan jo 1100-luvun pyhiinvaeltajaoppaassa, Codex Calixtinuksessa. Se on viimeinen kylä, jossa on kattavat palvelut ennen nousua Monte Iragolle. Rabanalin perinteiset asukkaat olivat "maragatoja" eli muulinajajia, joiden ammattiin kuului tavaroiden kuljettaminen. Tämä toimeliaisuus kerrytti vaurautta alueelle. 1600- ja 1700-luvuilla Rabanalin maragatoista tuli Leónin alueen merkittävimpiä ja he saavuttivat suurta vaikutusvaltaa. Perinteinen maragato-arkkitehtuuri, johon kuuluvat tukevat kivitalot ja suuret pihat kärryille ja härille, on edelleen nähtävissä Rabanalissa.

23. Kävelypäivä. Rabanal del Camino — Molinaseca. Aamulla ilmeni, ettei Anniina vointi ollut kohentunut. Yö oli kulunut sängyn ja WC:n väliä kulkiessa. Nyt olo oli voimaton, mutta onneksi ei kuumeinen. Koska edessä olisi Tuijan ja Anniinan pikku-caminon raskain päivä, ensin kiipeäminen Rautaristille ja sitten pitkä laskeutuminen Molinasecaan, tilanteeseen olisi vain yksi järkevä ratkaisu. Anniina jäisi lepäilemään albergueen niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista ja hurauttaisi sitten taksilla jatkamaan rauhaiseloa seuraavaan majapaikkaan eli laakson pohjalle Molinasecaan. Annoin matkaevääksi levyllisen Imodiumia.

Jatkoin matkaa kahden Tuijan kanssa. Ilma oli purevan kylmä, mutta taivas ensi kertaa sitten Saint-Jean-Pied-de-Portin täysin pilvetön. Rabanalin ainoan kadun yläpäässä pysähdyimme nauttimaan espressot ja kahdeksan maissa päästiin varsinaisesti liikkeelle. Laitumella käyskenteli mahtavilla sarvilla varustettuja nautoja. Ohitimme kylän “lavaderon” eli perinteisen julkisen pyykkäyspaikan. Horisontissa siintävän vuorijonon harjalla kohosi pitkä rivi valkoisia tuulimyllyjä. Mitä ylemmäksi nousimme, sitä enemmän maisema alkoi muistuttaa Lapin tunturiylänköjä.

Polku oli paikka paikoin hankalakulkuinen kivisyyden ja savisten kuralällyjen takia. Kuljimme läpi outojen metsiköiden, joissa kohosi kuolleiden näköisiä tummarunkoisia puita. Tarkemmin katsoen pienet lehtien silmut olivat kuitenkin jo nupulla. Ruskeita lehmiä laidunsi polun vieressä juuri ennen Foncebadónia, missä pysähdyimme aamupalalle. Reilun tunnin ylämäkikävely oli saanut ruokahalun heräämään. Tilasin paistetuilla munilla ja pekonilla päällystetyn leivän, joka ilahdutti massiivisuudellaan. Tuija pisteli silmää räpäyttämättä valtavan chorizolla täytetyn leivän. Hostal-Restaurante El Trasgu de Foncebadónin yhteydessä toimi myös pieni puoti, jossa myytiin tavanomaisen rihkaman sijaan kaikenlaista caminolla oikeasti tarpeellista, taskulampuista ja veitsistä säilykkeisiin ja kuivattuihin hedelmiin.

Sitten edessä oli viimeinen nousuosuus Rautaristille. Taivaalle oli ilmestynyt pilviä, jotka ajoittain peittivät auringon lämmittävät säteet. Alapuolellamme levittäytyivät vihreät niityt ja laidunmaat. Maisemia ihaillessani mutustelin salmiakkia, jota olin saanut sekä Tuijalta että Anniinalta tuliaisina kaukaisesta Suomesta. Linnunruohot ja väriherneet kukkivat polun varrella. Kanervat muodostivat vuorien rinteille laajoja roosanpunaisia niittyjä.

Yhdentoista maissa saavuimme Rautaristille. Caminon reitin varrella on useita merkittäviä paikkoja, mutta harva niistä on yhtä ikoninen kuin Cruz de Ferro. Se kohoaa Foncebadónin solassa noin 1500 metriä merenpinnan yläpuolella. Monumentti on ulkoisesti vaatimaton, noin viisi metriä korkea puinen pylväs, jonka huipulla on pieni rautaristi. Nykyinen risti on kopio alkuperäisestä, joka siirrettiin turvaan vuonna 1976 ja on nykyään nähtävillä museossa Astorgan piispanpalatsissa. Saapuessani Rautaristille sen ääreen oli polvistunut aasialainen nainen, jonka huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa.

Pylvään juurella kohoaa jatkuvasti kasvava kivikasa, humilladero, johon laskin oman pienen kiveni. Olin saanut sen ensimmäisestä alberguesta Saint-Jean-Pied-de-Portista. Kivinen kumpu on muodostunut vuosisatojen aikana lukemattomien pyhiinvaeltajien jättämistä kivistä. Jokainen kivi edustaa yksittäisen Jaakontien kulkijan henkilökohtaista tarinaa, taakkaa, syntiä tai toivetta. Ensimmäisen ristin pystyttäminen liitetään 1000-luvulla eläneeseen erakkoon nimeltä Gaucelmo. Gaucelmo, joka tunnetaan myös Foncebadóniin perustamastaan pyhiinvaeltajien sairaalasta ja majatalosta, pystytti ristin sekä kristilliseksi symboliksi että käytännön tienviitaksi pyhiinvaeltajille.

Ylhäällä tuuli sen verran vinhasti, ettei sinne tehnyt mieli jäädä pitkäksi aikaa. Ohitimme Manjarin -nimisen kylän, jonka viimeinen asukas laittoi lapun luukulle vuonna 2022. Paikalla toimi nyt Food Truck -tyyppinen kahvila, mutta ilman asianmukaisia toilettifasiliteetteja, joten jatkoimme matkaa. Kivenheiton päässä partainen ukko ilmestyi lautahökkelistä tervehtimään. Leima pyhiinvaelluspassiin olisi ollut tarjolla, mutta ei vessaa, joten jatkoimme matkaa. Laskeutuminen El Aceboon oli kivinen ja paikoin varsin jyrkkä, mutta komeat maisemat korvasivat reitin rasittavuuden. Kuljimme kappaleen matkaa tien vieressä nauttien asfaltin tasaisuudesta ja piittaamatta virallisesta reitistä. Seudun kallioaines oli erikoisen liuskeista ja haurasta. Poimin käteeni yhden pitkulaisen, veistä muistuttavan kiven kappaleen. Se mureni vähäisestäkin voimasta.

El Acebossa popsittiin salaatit. Koko tauon ajan olin kuvitellut lataavani kännykkääni, mutta lähtöä tehdessä ilmeni, että pistorasia ravintolan seinässä oli ollut vain hämäystä. Sitten lasku jatkui jyrkkänä, loputtoman tuntuisena, kivisenä ja alituista tarkkaavaisuutta vaativana. Kaksi vihreää liskoa vilahti polun yli edessämme. Tuntui etuoikeudelta laskeutua polkua näin hyvällä säällä. Sateessa ja pimeällä kulku olisi ollut monta kertaluokkaa vaativampaa ja vaarallisempaa. Alemmaksi laskeutuessa polun viereen ilmestyi kellovihmojen ja pihkakistuksien valkoisia sekä laventelin violetteja kukintoja. Ohitimme kaksi ikivanhaa paksurunkoista puuta, jotka kohosivat polun vieressä synkkinä ja rujoina.

Riego de Ambrosissa Tuija tiedusteli paikallisesta alberguesta, voisiko pistäytyä vessassa, mutta tuli käännytetyksi pois. Aprikoin mielessäni, millainen mahtaa olla sellaisen ihmisen psyykkinen rakenne, joka kieltää lähimmäiseltään vessan käytön. Läheltä löytyi kuitenkin baari, missä pysähdyimme keräämään voimia viimeiselle laskeutumisosuudelle, johon kului reilu tunti. Vihdoin loputtomalta tuntuneen huolellisen askelluksen jälkeen saavuimme Molinasecaan puoli kuuden maissa ja aiempaa selvästi parempi vointinen Anniina käveli vastaamme.

Anniina kertoi nukkuneensa Molinasecaan saavuttuaan, mutta päättäneensä sitten jaloitella kaupungilla. Hankittuaan ruokatarpeita ja käteistä Anniina oli pysähtynyt kuvaamaan vanhan talon etuovea, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty “Myytävänä” -kyltti. Huoliteltu herrasmies oli ohi kulkiessaan huikannut, aikoiko Anniina ostaa talon.

Päivätorkkujen jälkeen Anniina oli suunnannut kohti paikkakunnan kirkkoa ja löytänyt samaisen herrasmiehen istuskelemasta kirkon pihalla vihreä kravatti ojennuksessa ja kalliit kengät moitteettoman puhtaina. Mies esittäytyi Timiksi. Hän kertoi kunnostaneensa kirkon pihan sekä rakennuttaneensa uuden kappelin Rautaristin vanhan huonokuntoisen kappelin tilalle. Kirkon pihalla Tim istuskeli kuunnellakseen pyhiinvaeltajien huolia ja murheita, tarinoita ja kohtaloita, joita ihmiset kuulemma halukkaasti jakoivat hänen kanssaan.

Oman caminonsa Tim kertoi tehneensä yhdeksän vuotta aikaisemmin ja kotiin palattuaan saaneensa vision tai päähänpinttymän kappelista, jonka ovi olisi auki. Tim oli palannut Espanjaan, mutta tällä kertaa hän oli ajellut caminon reittiä taksilla etsien sopivaa kappelia, joka oli lopulta löytynyt Rautaristin luota. Sen jälkeen Tim oli palannut vielä kahdeksi vuodeksi Amerikkaan, myynyt omaisuutensa ja muuttanut sitten Molinasecaan, missä kertoi nyt asuneensa kuutisen vuotta.

Illastimme Timin kanssa hänen suosittelemassaan Restaurante Las Meigas de Josema. Tim esitteli kävelysauvansa, jonka kahva oli veistetty eläimen pään kaltaiseksi siten, että siinä oli piirteitä kirahvista, apinasta, koirasta ja monesta muustakin eläimestä. Sauva palveli paitsi 80-vuotiaan Timin kävelysauvana, myös kätevänä jäänsärkijänä ihmisten arvuutellessa, mikä eläin kahvaan oli veistetty.

24. Kävelypäivä. Molinaseca — Camponaraya. Sehän se on mielessä heti herätessä, aamukahvi. Päästyämme kylän pääkadulle, ilmeisesti kovastikin aamukahvia etsivien näköisinä, reppuselkäinen papparainen viittilöi seuraamaan. Hyvää ja vahvaa kahvia olisi kuulemma saatavilla kadun päädyssä. Kipitimme ukon perässä ohittaen keskiaikaista tunnelmaa huokuvan Molinasecan kivitaloja ja kapeita kujia. Ja toden totta, pitkän kadun päädyssä sijaitsi peräti kolme kahvilaa. Ja ne kaikki olivat kiinni.

Ei tehnyt mieli palata kylän toiseen päähän. Hieman harmistuneina suuntasimme kohti kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa Ponferradaa. Ensimmäiset kilometrit taittuivat jalkakäytävällä tien laidassa. Retkikunnan terveysrintamalta kantautui sekä hyviä että huonoja uutisia. Anniina näytti paljon aiempaa virkeämmältä. Edellisiltainen keittoannos oli pysynyt sisällä ja askel kulki nyt kevyesti. Itselläni sen sijaan oli kurkku kipeänä. Ilmeisesti olin vilustunut edellisen aamupäivän kylmässä nousussa Kantabrian vuorille. Olin kulkenut ilman takkia luottaessani liian paljon kropan omaan lämmöntuottoon.

Caminon reittimerkinnät ohjasivat meidät soratielle. Luonto vaikutti vehreämmältä Cantabrian vuorten tällä puolen. Yli 300 kilometrin mittainen vuorijono muodostaa maantieteellisen esteen pohjoisen rannikkoalueen ja Meseta välille, mikä vaikuttaa huomattavasti alueen ilmasto-olosuhteisiin. Ero kosteiden pohjoisrinteiden ja kuivempien etelärinteiden välillä on silmiin pistävä. Olin juuri astumassa pois oikealta reitiltä pienessä Campon kylässä, kun englantilainen peregrina viittilöi oikean suunnan. Kiitin ja astelimme kappaleen matkaa rinnan. Britti kertoi käyneensä Suomessa helmikuussa, uineensa avannossa ja pitäneensä ruoasta, mutta kauhistuneensa viinin hintaa. Hiljattain eläköityneellä naisella oli suunnitelmissaan yli 30 km päivätaival.

Ponferradan reunalla pysähdyimme aamiaiselle ensimmäiseen avoimeen kahvilaan. Aamulenkki oli saanut ruokahalun heräämään. Voilla ja hillolla päällystetty paahtoleipä maistui makoisalle. Kahvikupposen lisäksi pakettiin kuului lasillinen juuri puristettua appelsiinimehua. Samaan baariin tupsahti myös Lori, jonka olin tavannut Mansilla de las Mulasin jälkeen. Tänään olisi ohjelmassa kipsin poisto ja röntgenkuvien ottaminen kyynärvarresta tilannearviota varten. Tuija onnistui purkamaan ja levittämään lähes koko reppunsa sisällön kahvilan ruokapöytään ja kertoi sitten edellisenä iltana yrittäneensä pestä hiuksensa aurinkovoiteella. Se oli ollut samankaltaisessa tuubissa kuin shampoo. Ei ollut vaahdonnut kovinkaan hyvin.

Olimme saapuneet El Bierzon alueen pääkaupunkiin, joka sijaitsee Sil- ja Boeza-jokien yhtymäkohdassa, laajassa vuorten ympäröimässä laaksossa. Ponferradan keskustaa lähestyessämme Anniina, jokseenkin merkittävä arktinen oviesteetikko, löysi paljon mielenkiintoista kuvattavaa. Tämän peregrinan huomio kiinnittyy erityisesti elämää nähneisiin, kolhuisiin ja patinoituneisiin ovenrähjiin. Ensimmäisillä caminoillaan Anniinan fokus oli ollut ovissa itsessään, ovien kyvyssä ilmentää ovisuutta. Nyttemmin tarkastelukohde on laajentunut myös ovien läheisiin rakenteisiin ja ilmiöihin, sanalla sanoen oviin konteksteissaan.

Ponferradan merkittävin historiallinen vaihe liittyy Temppeliritareihin, jotka saivat kaupungin haltuunsa 1100-luvulla ja rakensivat vaikuttavan linnan suojelemaan pyhiinvaeltajia. Linna on yksi parhaiten säilyneistä koko Espanjassa. Linnan vieressä kohosi synkän näköinen patsas. ”Nazareno Lambrión Chupacandiles” on Ponferradan pääsiäisviikon perinteikäs hahmo, tehtävänään ilmoittaa pääsiäisviikon saapumisesta. Perinne juontaa juurensa 1600-luvulle. Lambrión Chupacandiles kiertää Ponferradan katuja kolmen tunnin ajan, tarkoituksenaan muistuttaa kaikkia veljeskunnan jäseniä siitä, että on aika valmistella kaavut juhlamenoja varten. Perinteisesti Lambrión Chupacandiles kiertää bodegojen kautta, missä hänelle tarjotaan uuden sadon viiniä.

Kävellessäni Parque de la Concordian puiden katveessa oikea nilkkani alkoi temppuilla. Kipu vihlaisi terävänä. Olin jonkin matkaa Tuijan ja Anniinan jäljessä ja välimatka alkoi kasvaa nopeasti. Oli pakko hidastaa vauhtia ja kuulostella koiven tilannetta. Ravistelin jalkaa ja otin muutamia erinomaisen tietoisia ja huolellisia askeleita rauhoittaakseni tilanteen. Minkäänlaista merkille pantavaa, hankalaa askelta en muistanut ottaneeni, mutta mieleeni juolahti kaksi mahdollista selitystä kivulle. Edellisen päivän pitkä ja rasittava laskeutuminen Cantabrian vuorilta alas Molinasecaan oli ehkä kumuloinut rasitusta nilkkaan siten, etteivät kaikki osaset jaksaneet toimia asianmukaisesti. Toinen selitys liittyi laskeutumisesta aristavien pohjelihasten kireyteen. Ehkä normaalia piukeampi lihas kiskoi koko nilkan pois normaalista asennostaan. Puolen kilometrin kuluttua kipua katosi yhtä salaperäisen äkillisesti kuin oli ilmaantunutkin.

Lyhyen kävelypäivän viimeiset kilometrit taittuivat leppoisasti poutasäässä, välillä kahviloissa pistäytyen. Polun varressa kasvoi vihamielisen näköisiä kruunuohdakkeita, punaisia unikoita ja valkoisia koiranheisiä.

Columbrianoksen kirkon pihalla kohosi betonista valettu pylväs jonka nokassa näkyi valtava kattohaikaran pesä. Rakennelman alapuolisissa koloissa näytti olevan pikkulintujen pesiä. Kylän kahvilassa Syötiin lounassalaatit television lähettäessä ohjelmaa uuden paavin valinnasta. Camponarayassa julisteissa mainostettiin seuraavana päivänä alkavaa hevosjuhlaa, johon emme valitettavasti ennättäisi osallistua. Päivälliseksi nautittiin frittimuikkuja ja keitettyjä pottuja.

25. Kävelypäivä. Camponaraya — Trabadelo. Olin kaavaillut herääväni reippaasti kuudelta, mutta ilmeisesti krahnaus kurkussa oli verottanut voimavaroja. Kömmin sängystä vasta puoli yhdeksän maissa, sulloin kamat reppuun ja raahauduin alakertaan missä Tuija ja Anniina popsivat aamiaista. Sanottiin heipat. Naiset palaisivat ensin Ponferradaan ja siitä sitten etappi kerrallaan kohti napapiiriä ja itse jatkaisin patikointia kohti Santiago de Compostelaa. Löntystelin verkkaisesti kohti Cacabelosta. Yskitti. Matkaa oli vain reilut viisi kilometriä, mutta taivallus tuntui kestävän ikuisuuden.

Toissapäiväinen vilustuminen tuntui paitsi kurkussa ja jaloissa, myös mielialassa. Kröhä oli vienyt joustavuuden askelista ja vauhdin kävelystä, ja köpöttelin eteenpäin kuin tutiseva vanhus. Värit olivat kadonneet maailmasta ja kaikki tuntui yhdentekevältä. Cacabeloksessa popsin palan pottumunakasta maistamatta mitään, mutta kupillinen kahvia sentään maistui tervalta. Jatkoin matkaa ja ohittaessani paikkakunnan arkeologista museota puhelimeni soi sen merkiksi, että oli työhaastattelun aika. Liikenteen melu hiljeni, kun siirryin viereiseen puistoon. Oli vaikea keskittyä. Yritin olla yskimättä ja tehdä asiallisen vaikutelman.

Cúa -joen ylityksen jälkeen tien vieressä kohosi museoitu viinipuristin. Kastanjapuusta valmistettua massiivista laitetta käytettiin aikoinaan rypäleiden puristamiseen ja rypälemehun keräämiseen. Puristimen painon yhteydessä oleva kara mahdollistaa nivelletyn palkin liikuttamisen. Muutaman kilometrin töisevän paarustamisen jälkeen pysähdyin Jardin de Pieros -kahvilaan, missä siemailin espresson. Samaan paikkaan tupsahti italialainen pariskunta. Hintelän ja töykeän kiivasluontoisen miehen seurassa kulki ehkä kaunein nainen, jonka ihmiskunta on tuottanut. Pistäydyin keventämässä oloani vessassa ja kuulostelin samalla sananvaihtoa kahvilan puolelta. Kiivas italiaano menetti malttinsa käsitettyään vessan olevan vain kahvilan asiakkaille. Mies huusi ja meuhkasi, mutta kahvilan emäntä piti pintansa.

Saavuin Villafranca del Bierzoon puoli kahden maissa. Ohitin romaanisen Pyhän Jaakon kirkon. Pyhiinvaeltajat, jotka eivät keskiajalla sairauden tai vammojen takia voineet jatkaa matkaansa Santiagoon asti, saivat tästä kirkosta compostelan, joka osoitti heidän suorittaneen pyhiinvaelluksensa hyväksyttävällä tavalla. Laskeuduin kylän pääkadulle ja söin koko reissun runsaimman Ensalada Mixtan.

Jatkaessani matkaa harmaanvalkoinen kissa pysähtyi puistossa eteeni kuin haluten kertoa jotain. Seurasin kattia vähän matkaa ja se pysähtyi popsimaan kivimuurin viereen kaadettuja koirannappuloita. Kiitin kissaa hoksautuksesta, mutta kerroin jo nauttineeni lounaspalan läheisessä kahvilassa. Villafranca de Bierzon alueella vallitsee välimerellinen mikroilmasto, joka on ihanteellinen erityisesti Mencía- ja Godello-rypäleille ja mahdollistaa sadonkorjuun kuukautta aiemmin kuin Kastiliassa. Viininviljelyllä on täällä pitkät perinteet. Roomalaiset toivat viiniköynnökset alueelle ja myöhemmin Clunyn munkit jatkoivat ja kehittivät viljelyä 1000-luvulla. Phylloxera-kirva tuhosi viinitarhoja 1800-luvun lopulla, mutta alueen viinitarhat toipuivat varttamistekniikoiden avulla.

Alkoi sataa, mutta ei hätää, sillä olin varautunut tilanteeseen. Kaivoin Anniinalta perimäni sateenvarjon rinkkani taskusta ja pukkasin sen auki. Ohitin Santa María de Cluniacon kollegiaattikirkon, joka oli alunperin 1100-luvulla Clunyn luostari. Villafrancan markiisit rakensivat raunioituneen monumentin uudelleen 1500- ja 1700-lukujen välillä. Se on tyylien sulatusuuni. Uudelleenrakentaminen aloitettiin myöhäisgoottilaisena ja sitä täydennettiin renessanssi- ja barokkikappeleilla sekä rokokoo -tyylisellä kuorilla 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Sade yltyi rajummaksi ja alkoi tuulla. Edessä oli päivän viimeinen peninkulma. Caminon reitti seuraili lähes koko matkan Trabadeloon A-6 -tietä. Tuulenpuuska tempaisi uuden sateenvarjoni ylösalaisin rikkoen heppoisen saranamekanismin. Sade ropisi kuoritakin huppuun miltei peittäen ohi huristavien autojen äänet. Kosteus valui hiljalleen alemmaksi selkääni ja rintaani pitkin. Puuduttavan, hitaan ja litisevän märän taivalluksen jälkeen ilahduin nähdessäni lopulta Alberguen, josta olin varannut makuupaikan. Pudotin rikkoutuneen sateenvarjon roskikseen, kävin kuumassa suihkussa, popsin ison salaattiannoksen ja vetäydyin levolle yläkertaan.

26. Kävelypäivä. Trabadelo — Fonfría. Kömmin ulos aamuyön pimeyteen varttia vaille kuusi. Kurkku tuntui edelleen karhealta, mutta ei pahemmalta kuin edellisenä päivänä ja toisaalta oireet olivat pysytelleet täsmälleen samassa kohdassa eskaloitumatta esimerkiksi nuhaksi. Ja kun olo ei edelleenkään ollut kuumeinen, suuntasin kohtalaisin voimavaroin kohti noin 30 kilometrin päivätaivalta. Tosin se olisi maaston ja ennustetun säätilan takia kertaluokkaa raskaampi kuin pelkän pituuden perusteella voisi olettaa. A-6 tietä kannattelevat siltarakenteet lipuivat näkyviin pimeydestä ja autojen valot vilahtelivat kaukana ylhäällä. Kaksi aasialaista Jaakontien kulkijaa hipsivät ohitseni ja katosivat sitten aamuyön hämyyn.

Tunnin kävelyn jälkeen hörppäsin aamukahvin Hotel Valcarcen aularavintolassa ja sitten toisen Ruitelanissa. Noin peninkulman kävelyn jälkeen alkoi kahdeksan kilometrin nousuosuus kohti O Cebreiroa. Samalla alkoi tihuttaa. Alkumatka päällystetyllä tiellä taittui kevyesti, sitten reittimerkinnät ohjasivat maapohjaiselle polulle, jossa täytyi tasapainoilla kivien, lätäköiden, saviliejun ja hevostenlannan läpi. Saavuin La Fabaan sopivasti ennen isompaa tungosta ja ennätin kahvittelemaan ja lataamaan puhelinta kaikessa rauhassa. Lähtöä tehdessäni väkimäärä alkoi kasvaa ja samaan pöytään tupsahtivat lohjalaiset Kurre ja Outi. Oli hauska kommunikoida taas suomenkielellä.

Vessassa pistäytyessäni huomasin oikean alaluomeni roikkuvan ja pullistuneen hassun näköisesti. Joku röyhkeä moskiitto oli käynyt yöllä aterioimassa. Sitten taivalta jatkaessani alkoi myös jaloissani tuntua kutiavia kohtia, jotka erottuivat paukamina kuorihuosujen läpi tunnustelemalla. Olin ilmeisesti jokin aika sitten muodostanut yöllisen pitopöydän myös lutikoille. Seuraavalle lepotauolle pysähdyin jo parin kilometrin päässä La Lagunassa. Tiskin takana hääräili sama miekkonen kuin edellisessä majoituspaikassa Trabadelossa. Vesipullon täyttäminen ei maksanut mitään. Palasin polulle varmana Via Dolorosan jatkumisesta, mutta vastoin odotuksiani sade näytti loppuvan.

Viimeiset kilometrit O Cebreirolle taittuivat poutasäässä ja oudon kevyesti vaatteiden kuivaessa ja mielialan kohotessa viehättävää maisemaa ihaillessa. Pilvenriekaleet vaelsivat vuortenhuippujen lomassa ja vihreät niityt levittäytyivät rinteille. Ohitin ryhmän vaeltajia, jotka työnsivät polkupyöriään ylöspäin rasituksesta puuskuttaen. 

Astuin Galician itsehallintoalueelle ohittaessani kivisen rajapyykin. Sitten Carrion de los Condesin jälkeen tapaamani australialaiset Larry ja Sally kipittivät taas kerran ohitseni. Kummastelin reppujen puuttumista ja parivaljakko kertoi jättäneensä ne kuljetuspalvelun huoleksi. O Cebreiroa lähestyessäni kuulin säkkipillin ääntä. Pudotin pari kolikkoa pillipiiparin astiaan ja jatkoin kiireesti matkaa. Musisointi oli niin äänekästä, että myös korvani alkoivat soivat.

Säkkipilli Espanjassa ei ole yhtenäinen käsite, vaan se kattaa joukon erilaisia alueellisia soittimia, joilla kullakin on oma äänensä ja historiansa. Vaikka säkkipilli usein yhdistetään pohjoisempiin kelttiläisiin maihin, Iberian niemimaalla on omat säkkipilliperinteensä jo roomalaisajoista lähtien. Galicialainen Gaita galega on kansainvälisesti tunnetuin espanjalainen säkkipilli. Soitin on kehittynyt yksinkertaisemmasta keskiaikaisesta muodosta nykyiseen, usein kolmibordunaiseen asuunsa. Gaita galega on keskeinen osa kansanmusiikkia, tansseja, uskonnollisia kulkueita ja sosiaalisia kokoontumisia.

Popsin salaattiannoksen ja jatkoin matkaa, kun poutasää näytti vielä jatkuvan. Ohitin muutamia perinteisiä pallozoja. Palloza on kiviseinäinen, pohjakaavaltaan soikea tai pyöreä rakennus, jota peittää olkikatto. Sillä on yhteys kelttiläisiin rakennusperinteisiin ja rautakautiseen "pyöreätalo"-kulttuuriin, jota esiintyi eri puolilla Eurooppaa, myös Britanniassa. Joillakin alueilla Pallozoja käytettiin asumuksina 1900-luvun loppupuolelle saakka. Pallozan rakenne soveltuu mainiosti Galician vuoriston ankaraan ilmastoon, jolle ovat ominaisia kylmät, pitkät talvet ja runsaat lumisateet. Paksut kiviseinät ja olkikatto tarjosivat erinomaisen lämmöneristyksen.

Kipitin kastumatta muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Liñaresiin ja astuin sisään Casa Jaimeen. Sinne oli kerääntynyt melkoinen joukko reppuselkäisiä kulkijoita. Siemailin kahvin ja juuri, kun olin aikeissa jatkaa matkaa alkoi taas sataa. Seisoskelin ovensuussa taivaalle tähystellen ja tilannearviota laatien, kun valkoinen kissa pyörähti kulman takaa eteeni. Se mourusi surkealla äänellä kuin kysyen lupaa puikahtaa sisään avoimesta ovesta. Selitin sille, ettei minulla ollut valtuuksia moisen päätöksen tekemiseen. Sitten korkeuksista alkoi ropista rakeita ja etäältä kantautui vaimeaa ukkosen kumua. Vetäydyin oviaukosta takaisin baaritiskin ääreen.

Joku aloitti keskustelun bussikyydistä. Kullakin oli tähtäimessä omat ennalta varatut majapaikkansa ja läheiselle bussipysäkille kohtapuoliin pysähtyvä onnikka näyttäytyi useimmille mieluisana, sateelta pelastavana mahdollisuutena. Kyytiä odotellessa nuori peregrina esitti keskiaikaisen kirkkolaulun.

Sitten siirryttiin paikkaan, jossa bussipysäkin oletettiin sijaitsevan. Minkäänlaista kylttiä ei tienposkessa ollut. Joukkoon levisi riehakkaan synnillinen ilakointi siitä, että kävelyn sijaan ajettaisiinkin onnikalla. Rikollisliigaa täydennettiin vielä huutelemalla tien toisella puolella kyyryssä eteneville kulkijoille. Kaksi kiinalaista naista ilahtui tästä niin, että nauroivat ääneen ja kertoivat ratsastaneensa hevosilla O Cebreirolle. Itävaltalainen Emil, jonka oli tavannut Sahagunin jälkeen, ihasteli aidan takana laiduntavien nautojen komeita sarvia ja paksuja nahkoja kertoen isänsä toimineen nauta-alalla.

Onnikka saapui viitisen minuuttia myöhässä. Tässä vaiheessa olimme taas kastuneet litimäriksi ja sullouduimme miellyttävän lämpimän ajoneuvon istuimille. Hyppäsin pois Fonfríassa pohtien keinoja välttyä öisiltä lutikanpuremilta, joista en suoranaisesti nauttinut. Kysyin tekoälyltä auttaisiko valojen päällä pitäminen. Ei kuulemma tepsisi. Pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet toimisivat paremmin. Kävin suihkussa ja laahustin majatalon ravintolaan päivälliselle. Loputtomalta tuntuva kylmyys ja kosteus, vilustuminen ja lutikoiden puremat alkoivat tympäistä. Sääennuste lupasi koiranilman jatkuvan vielä usean päivän ajan. Kaiken kukkuraksi olin myöhässä kaavailemastani aikataulusta. Mikäli mielisin ennättää Santiago de Compostelasta lähtevälle peluulennolle, luvassa olisi pitkä ja märkiä päivätaipaleita koko loppureissulle.