torstai 15. kesäkuuta 2023

Porto - Santiago de Compostela 1.-11.5.2023

Olin aikaisemmin kävellyt Camino Portugués -reitistä pätkän Lissabonista pohjoiseen vuonna 2016 ja loppuosuuden Tuista Santiago de Compostelaan vuonna 2017. Tällä kertaa reitiksi valikoitui suosittu Portosta Santiagoon johtava rantareitti Camino Portugués de la Costa. Matkaseurana Tuija ja Jaana, joista ensimmäinen on camino-konkari ja jälkimmäinen reissussa nyt ensimmäistä kertaa. Mainiompaa matkaseuraa on hankala kuvitella. Tuijan laajat tiedot taide- ja kulttuurihistoriasta sekä arkkitehtuurista tekevät jokaisesta caminosta ainutlaatuisen syväsukelluksen paikallisiin maisemiin. Jaanan lääketieteellinen asiantuntemus ja varustus lievitti mukavasti kaikenlaisia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä huolenaiheita.

Estação do Oriente, Lissabon

Perillä Portossa oltiin vasta iltahämärissä

Finnair lennätti meidät Oulusta Lissaboniin, mistä jatkoimme samana päivänä Estação do Oriente -asemalta junalla (25,25 €) Portoon. Yöpyminen nuhjuisessa hostellissa, aamulla Cafetaria Mais Umin makoisat tonnikalapiiraat ja kahvia, ja sitten kävelykierros kaupungilla. Douro-joen ylittävät sillat, erityisesti Puente Don Luis I kauhistuttivat korkeita paikkoja välttelevää Tuijaa.

Puente Don Luis I alhaalta käsin kuvattuna

Porton keskiaikaisessa katedraalissa pörräsi matkailijoita tungokseksi asti, mutta sen toimistosta saatiin pyhiinvaelluspassit muutamalla eurolla.

Porton katedraali

Cais da Ribeira -rantakadulle oli pystytetty monenlaista telttakatosta, kahvilaa ja ravintolaa. Trubaduurien musisointi siivitti askeleita. Tuija ja Jaana nousivat funikulaarilla jyrkän ylämäen joenrannasta. Laite vaikutti sen verran hitaalta, että kipitin portaita pitkin ylös odottelemaan naisia.

Cais da Ribeira, taustalla Puente Don Luis I, jonka yläkannella
kulkee metro ja jalankulkijat

Salaattilounaan jälkeen matkasimme metrolla Póvoa de Varzimiin - vain 3,6 €… tosin en ole varma onnistuinko hankkimaan automaatista oikeanlaisen lipun, hinta vaikuttaa epäilyttävän alhaiselta - ja majoituimme hulppeaan Hotel Costa Verdeen (n. 26 €/hlö). Päivälliseksi lasagne läheisessä ravintolassa ja yömyssyksi paikallinen Licor Beirão.



Pastel de nata, herkku lehtevällä
voitaikinapohjalla ja vaniljaisella
täytteellä
Tiistai, 1. kävelypäivä: Póvoa de Varzim - Esposende. Costa Verden aamiaispöytä oli niin runsas, että arvelin pärjääväni sen turvin iltapäivään asti. Ensimmäiselle päivätaipaleelle lähdettiin puoli yhdeksän maissa. Maasto oli melko tasaista merenrantaa, ylä- ja alamäkiä ei juuri tullut vastaan. Sää oli pilvipoutainen, lähes tuuleton.

Iso osa matkasta kipitettiin eräänlaisia pitkospuita pitkin, välillä puiden varjossa, välillä aivan valtameren rannassa laiskojen aaltojen murtuessa rantahietikolle. Ohitimme vanhan luonnonkivistä muuratun tuulimyllyn tornin ja piipahdimme välipalalla kahvilassa.

Päivän ainoa erikoisempi tapaus oli villikoirien hyökkäys. Ohitin kolme rauhallisen näköistä pikkukoiraa. Kuljettuani seuraavan polunmutkan taakse kuulin kovaäänistä haukkumista ja huutoja. Seuraavassa taukopaikassa sain tietää, että koirulit olivat ahdistelleet kahta brittiä. Yksi karvaturri oli repäissyt viiden sentin lerpakkeen hyvään englantilaiseen pohkeeseen. Jaanan kokeneen silmän mukaan haava näytti kaipaavan huolellista puhdistusta, ompelua, antibioottiprofylaksiaa sekä mahdollisesti tetanustehostetta ja rabiesrokotetta.

Ohitimme Cávado-joen eriskummallisen kapeaa kevyenliikenteen väylää pitkin ja majoituimme Sleep&Go -nimiseen yksityiseen albergueen. Kävin suihkussa, pyykkäsin ja ripustin vaatteet kuivamaan pihalle. Illallinen Restaurante Limassa alkoi ruokalistan suomentamisella Googlen kääntäjän avustamana. Tilasin itselleni vain salaatin, jota täydensin naisväen annoksista syömättä jääneillä aineksilla. Alberguen isäntä ilmaantui majapaikkaan vasta iltahämärissä. Halusi kuvat passeistamme ja muutaman euron majoituksesta.

Keskiviikko, 2. kävelypäivä: Esposende - Viana do Castello. Herätys klo 6 ja polulle puolta tuntia myöhemmin. Niskat jumissa alberguen jämäkän kumipintaisen tyynyn jäljiltä. Lämmintä parisenkymmentä astetta jo aamuhämärissä ja poutasää näytti jatkuvan. Ostin Esposenden keskustassa pikkukaupasta pizzapalan ja pari vesipulloa. Ohitimme Esposenden kauniin kalmiston ja bastion-tyyppisen pienen meripuolustuslinnakkeen. Muutaman irtokoiran kohtaaminen palautti mieleen edellisen päivän villikoirien hyökkäyksen, mutta nämä kohtaamisen sujuivat rauhallisesti.


Sivuutimme hyvin hoidettuja pikkusieviä puutarhoja. Sitruunapuiden oksat notkuivat kypsyvien hedelmien painosta. Keväistä kukkaloistoa pihoilla ja metsissä. Istahdimme kotvan Belinhossa Café O Lampiãossa, joka toimi myös eräänlaisena museona. Kahvilan katosta roikkui sadoittain erilaisia tuoppeja ja kuppeja, työkaluja, kalebasseja sekä urheiluseurojen huiveja, kangasmerkkejä, lippalakkeja ja sukkia. Paljasta seinäpintaa oli hankala nähdä soitinten, kameroiden, kellojen ja muunlaisten vanhojen kojeiden, sekä erityisen runsaslukuisten Che Guevaraa esittävien postereiden, maalausten ja valokuvien alta. Tilasimme kahvit ja saimme kaupanpäälisiksi keksejä, joiden päälle oli tarjolla hunajaa ja hilloa.

Vaatimattoman Neiva -joen ylityksen jälkeen alkoi reissun ensimmäinen rankempi nousuosuus kohti Neivaa. Tummia pilviä kerääntyi taivaalle. Pysähdyin Chafessa Café/Pastelaria S.Sebastiãoon kahvittelemaan ja herkuttelemaan pain au chocolatilla, joka muistuttaa melkoisesti espanjassa yleistä napolitana -leivosta.

Neiva-joen ylitys

Tuija ja Jaana tupsahtivat kohta myös tähän oivalliseen taukopaikkaan, mutta jatkoivat sitten taivallusta tilatessani toista suklaalla täytettyä torttua. Kävely oli kasvattanut ruokahalua, joten pistelin vielä kolmannenkin leivoksen tuulensuojaan ennen kuin jatkoin matkaa.

Tauon aikana oli alkanut sataa. Nakkasin sadeviitan niskaan niin, että se ylettyi myös repun suojaksi. Sade oli saanut etanat villiintymään. Valtavia lötkäleitä ryömi maastossa ja tiellä niin paljon, että oli vaikea välttää niiden päälle astumista.

Laskeuduimme Lima -joen laaksoon ja ylitimme Eiffelin suunnitteleman 565 metriä pitkän sillan, jossa jalankulkijoille oli jälleen varattu vain tuskallisen kapea väylä. Sitten suunnistimme Viana do Castelon katuja pitkin ranskalaisen pikku mummon vuokraamaan huoneistoon, joka sijaitsi mukavan keskeisellä paikalla. Mummeloinen selosti käytännön asioita sinnikkäästi ranskaksi ja espanjaksi, vaikka tytär olisi osannut englantiakin.

Torstai, 3. kävelypäivä: Viana do Castello - Moledo. Sadetta oli ennustettu koko päiväksi, joten herätys varhain ja aamupalalle läheiseen kahvilaan… jota ei enää ollutkaan, kännykän karttasovelluksen vakuutteluista huolimatta. Pienen haeskelun jälkeen löytyi café, jonka omistaja valmisti makoisat kinkkujuustosämpylät, vaikka sellaiset eivät varsinaisesti liikkeen valikoimaan kuuluneet.

Igreja de Nossa Senhora da Agonia

Synkästä sääennusteesta huolimatta sadepilviä ei näkynyt. Ohitimme siron barokkityylisen kirkon Igreja de Nossa Senhora da Agonian. Se tunnetaan suuresta vuotuisesta kulkueestaan, joka järjestetään elokuussa. Läheisen mäen päällä vihreän metsän syleilystä kohosi valkoisena hohtava Pyhän Lucian luostarikirkko.


Ensimmäinen taukopaikka näytti opaskirjan mukaan olevan kahdeksan kilometrin paikkeilla… mutta kun Carrecosta en löytänyt ainoatakaan avointa ravintolaa, kipitin eteenpäin. Tuija ja Jaana viestittivät löytäneensä oivan kahvilan, jossa Tuija nautti tunnistamattoman pienen mykkysen ja Jaana juustosämpylän.

Sr. Bacalhau Restaurant löytyi metsäpolkutaipaleen päästä. Naisväkeä odottaessani pöytään kannettiin ruokahalun kiihokkeeksi siivutettua Queijo Curado -juustoa, sämpylää ja portugalilaista broa-leipää, joka syntyi aikoinaan valaanpyytäjien ja kalastajien tuotua maissia Portugaliin Uuden Englannin rannikolle suuntautuneilta retkiltään. Alkujaan köyhien ruokana tunnettua broaa tarjoiltiin nyt varsin hienossa ravintolassa. Muita lounasasiakkaita vilkaistessani tuli jokseenkin alipukeutunut ja nuhjuinen olo.


Jälleen kerran sade-ennuste oli osoittautunut vääräksi ja päivästä oli kehkeytynyt erinomaisen kaunis, joskaan ei täysin pilvetön. Suunnistusvirheen seurauksena patikoimme parisen kilometriä N13-tien reunaa. Seuraavaksi kaavaillun taukopaikan väki oli vetäytynyt siestalle, joten kipitimme yhtä kyytiä Ancoraan välipalalle. Sitten reitti jatkui aivan rannan tuntumassa. Atlantin vaahtopäiset aallot murtuivat tummiin rantakiviin. Polun vieressä kukki villejä viikunapäivikkejä ja lauma vuohia käyskenteli vapaana niityllä.

Moledossa Google Maps ohjasi korttelin verran sivuun, mutta Tuijan tehokkaan tiedustelutoiminnan ansiosta majapaikka löytyi. Poimin avaimen ikkunaluukun takaa ja avasin oven tilavaan huoneistoon. Sitten pyykkäystä, peseytyminen ja pizzat iltapalaksi.

Perjantai, 4. kävelypäivä: Moledo – Viladesuso. Tuija ja Jaana olivat jemmanneet edellisen illan pizzaa aamupalaksi, itse laittauduin taipaleelle tyhjin vatsoin. Tunteroisen jaloittelun jälkeen saavuimme Caminhaan, joka sijaitsee Atlantiin laskevan Minho -joen etelärannalla.

Ihastelimme paikkakunnan Mudéjar -tyylistä kirkkoa. Aamiaispaikkaa etsiessämme Miguel pysäytti rämisevän 1970-luvun farmariautonsa viereemme ja kysyi, olimmeko soittaneet venekuljetuksesta. Tämän kiistimme, mutta sovimme halukkaasti kuljetuksesta Minhon yli. Miguelin löydettyä vielä kaksi alkuperäistä asiakastaan suuntasimme “satamaan”.

Satama tarkoitti tässä tapauksessa vanhoilla autonrenkailla pehmustettuja rantakiviä. Asettauduimme pienen veneen sivupenkeille, sonnustauduimme pelastusliiveihin ja vene ampaisi matkaan. Leveältä näyttänyt joki ylitettiin parissa minuutissa. Vastarannalla reipas loikkaus rantahietikolle ja olimme Espanjassa. Samalla siirryimme aikavyöhykkeeltä toiselle eli kelloja siirrettiin tuntia aikaisemmaksi.

Ensimmäiset kilometrit Espanjan puolella taittuivat mukavasti leveää lankuista rakennettua polkua pitkin. Viereisiin puihin oli maalattu ympäristötaidetta, joka näyttäytyi tarkoitetussa muodossaan vain merkityissä kohdissa seisten. Rannalla näkyi jäänteitä muinaisista roomalaisista suolatehtaista, joissa suolaa oli erotettu merivedestä. Päivän ensimmäinen ateria - kinkkujuustoleipä - löytyi Taperia Xeitosta, A Guardan eteläreunalta.

Atlantin rannikolla toimi runsaasti roomalaisia suolatehtaita

Itse Pyhä Jaakko nökötti simpukkaistuimellaan kävelykadun päässä. Päivän aikana tuli taas vastaan monenlaisia eläimiä, mm. hevosia, kanoja, koiria, liskoja, etanoita, kissoja, pitkäsarvisia härkiä sekä monenlaisia tirppoja. Ylä- ja alamäet pysyivät varsin maltillisina rantaviivan tuntumassa.

Jonkin aikaa polku kulki mukavan varjoisassa metsässä. Valkoinen heppa kurkisti niityn törmän takaa. Täytin juomapulloni tien poskessa solisevasta vesipisteestä ja laskeuduin loivan alamäen Oiaan. Mikään ruokapaikka ei ollut auki, mutta löysin yhden baarin, josta sai olutta ja perunalastuja, joita mutustelin naisväkeä odotellessa muutaman pussillisen.


Vielä viimeiset viitisen kilometriä patikoituamme majoituimme maalaishotelliin Budiño de Serraseca, jonka pihalla käyskenteli kaksi aasia, Cuca ja Carolo. Isäntä Xurxo kuljetti meidät illalliselle läheiseen ravintolaan, josta avautui kaunis näkymä tummuvalle Atlantille. Tilasin ison salaatin ja pitkästä aikaa myös makoisan espanjalaisen munakkaan, jonka valmistuksen opettelu on kesän ohjelmassa. Perunamunakas oli niin iso, että sitä jäi iso siivu kotipakettiinkin.

Illallisravintolasta avautui näkymä
tummenevalle Atlantille

Lauantai, 5. kävelypäivä: Viladesuso - San Pedro da Ramallosa. Havahduin yöllä rankkasateen ropinaan ja huomasin, että jalkoja kuumotti peiton alla. Se oli merkki siitä, että illalla pyykkäämäni sukat olivat kuivuneet. Sukkien kuivatus ruumiinlämmöllä on toimiva, mutta jokseenkin epämiellyttävä menetelmä. Märkien sukkien kiskominen jalkaan ja niihin totuttautuminen on inhaa puuhaa. Illalla pesemäni paita kuivui yön aikana henkarissa roikkuen.

Xurxo kattoi mahtavan aamiaispöydän: kahvia, saksanpähkinöitä, hunajaa, marmeladia, jogurttia, leipää ja voita, cantaloupemelonista silpaistuja siivuja, juuri puristettua appelsiinimehua sekä ihka oikeaa pullaa, johon en ollut aikaisemmin Espanjassa törmännyt. Kattaus oli huolella suunniteltu ja tyylikäs. Kun täydensin aamiaisateriaa vielä edellisiltaisen munakkaan jämillä, nälkä pakeni kauas tulevaisuuteen.


Talon koira toivotti meille hyvää matkaa railakkaasti räksyttäen. Maasto oli märkä yöllisen sateen jäljiltä ja kosteaa ilmaa oli mukava hengittää. Ohitimme Villadesuson kerroksittain arkistoidut vainajat ja paikkakunnan taiteenharrastajien installaation seuraavassa risteyksessä. Tienvarressa kasvoi komeita Kalloja. Pyhiinvaeltajien tallaama käärmeenpoikanen retkotti kulku-uralla suu äänettömään tuskanparaukseen avautuneena.

Viimeiset pilvet haihtuivat puolen päivän maissa. Meren ja liikenteen pauhu vaihtelivat reitillä, sitten sukellettiin korkeiden puiden siimekseen. Raudoitetut kärrynpyörät olivat vuosisatojen kuluessa uurtaneet jälkensä kiviseen polkuun. Baredossa pidettiin pitkä ruokatauko Asador María Eugeniassa. Popsin maukkaan salaatin ja pelastin sitten vielä naisten lautasilta syömättä jääneet lohkoperunat joutumasta biojätteen joukkoon.

Baionassa Duudsoneita fanittava baarinpitäjä kertoi, että alueella asui aikoinaan parisen tuhatta ihmistä, jotka hartaina katolisina rakensivat viisi komeaa kivikirkkoa. Näistä kaksi keskeisintä on pyhitetty naisille, Neitsyt Marialle ja Pyhälle Liberatalle, joka legendan mukaan eli 14. vuosisadalla näillä seuduin. Tämä kanonisoimaton pyhimys oli ylhäinen neito, jonka isä oli luvannut vaimoksi maurilaiselle kuninkaalle. Liberata halusi kuitenkin pysyä neitsyenä ja rukoili muuttuvansa vastenmieliseksi. Rukouksiin vastattiin. Liberatalle kasvoi tuuhea parta ja naimakauppa peruuntui. Julmistunut isä antoi ristiinnaulita tyttärensä.

Reitti jatkui pitkin Pyhän Liberatan katua. Viimeiset kilometrit Baionasta San Pedro da Ramallosaan taitettiin katuja pitkin. Ramallosaa edeltävä keskiaikainen silta oli säilynyt lähes alkuperäisessä kunnossaan. Majoituimme El Pazo Pías -hospederiaan, jonka rakentaminen aloitettiin 1600-luvulla. Konservatiivinen karlistien johtaja José Arias Teixeiro y Correa (1799-1867) asui ja kuoli tässä talossa. Ensimmäisen karlistisodan jälkeen José lähti maanpakoon Ranskaan, missä teki tieteellistä uraa. Espanjaan palattuaan hän ryhtyi kampanjoimaa vakuuttaakseen maamiehensä perunoiden ravintoarvosta. Lieneekö sitten sattumaa, että Espanjan kansallisruoka, Tortilla de Patatas, alkoi yleistymään juurikin varhaisten karlistisotien jälkeen?

Ramallosan keskiaikainen silta

Sunnuntai, 6. kävelypäivä: San Pedro da Ramallosa - Vigo. Sanotaan, että joutsenet laulavat kauniisti ennen kuolemaansa. Ennen caminoa en ennättänyt - tai oikeastaan saanut aikaiseksi - totuttaa jalkoja kävelyyn, vaikka sellainen oli aikomuksena ollut. Olin treenannut koipia vain sulkapallon perässä pomppimalla ja muutamilla kyykkäyssarjoilla. Caminolle olin lähtenyt jokseenkin huolestuneessa mielentilassa, varmana siitä, että jalat pettävät alta parin ensimmäisen päivän jälkeen.

Mutta ei.

Jalkaosastolta ei ole toistaiseksi kuulunut valituksia. Ei kipuja. Ei särkyä. Ei edes väsymystä. Päivätaipaleet ovat toki pysytelleet kohtuullisina reilun parin peninkulman mittaisina, mutta silti… Tämä alkaa tuntua pelottavalta. Mietin kuolevia joutsenia ja jalkojani, jotka toimivat kuin unelma. Onko kyseessä ikääntyvien koipien viimeinen voimannäyttö ennen romahdusta? Putoavatko alaraajat kohta pois ja joudun raahautumaan Santiagoon surkeasti pelkkien käsien varassa?

Kuudennen kävelypäivän aamuna heräsin taas jalat virkeinä ja valmiina taipaleelle. Oletuksena oli, ettei sunnuntaina aamupalaa saisi mistään. Joen rannasta löytyi kuitenkin kahvila, joka oli juuri availemassa palvelutarjontaansa. Kahvia ja tuoretta appelsiinimehua siemaillessa sekä kakkua ja kinkkujuustoleipäsiä mutustellessa aamu kului pitkälle. Polulle päästiin varsinaisesti vasta puoli kymmenen maissa. Reittimerkintöjen monimuotoisuus ja -tulkintaisuus Vigoa lähestyttäessä alkoi heti aamusta. Caminon reittiä osoittavien nuolten väri vaihtui keltaisesta sinertäväksi.

Päivän aikana ohitimme uimarantoja, surffauskouluja, picknick -alueita, nudistirantoja ja purjeveneitä. Yksinäinen mies golffasi uimarannan hienolla hiekalla. Pyöräilijöitä oli liikkeellä paljon. Muutama kilometri täytyi kävellä tympeästi tien reunaa pitkin. Itävaltalainen 77-vuotias tosikävelijäpappa poikansa kanssa ohitti Tuijan ja Jaanan sauvat viuhtoen. 

Lounaaksi nautittiin pienet pizzat. Majapaikka Vigossa löytyi loputtoman pitkältä tuntuneen satama-alueen päädystä. Päivällismurkinaksi valitsin Jerusalem -nimisestä ravintolassa Fatush -salaatin. Se oli herkullista, joten tilasin toisen samanlaisen.

Maanantai, 7. kävelypäivä: Vigo - Pontesampaio. Hotellin aamiaisbuffet todettiin kohtuuttoman kalliiksi, joten yhdeksän maissa ryhdyimme mahat kurnien haeskelemaan aamupalapaikka. Jalkakäytävällä nökötti yksinäinen appelsiini. Sitten vähän matkan päässä katukiveyksellä näkyi tuore sämpylä.

Arvelin, että nämä olivat hyviä enteitä ja seuraavalta kadulta löytyikin oivallinen aamiaispaikka. Monipuolinen aamiaispöytä maksoi vain puolet hotellin pyytämästä hinnasta. Aikomuksenani oli aloittaa päivä  terveellisesti ja asiallisesti, mutta tulinkin popsineeksi muutaman napolitanan ja hillolla kuorrutettuja paahtoleipiä. Makoisaa!

Se mitä Vigosta voi todeta on, että se on moderni satama- ja telakkakaupunki. Sanalla sanoen ankea, ruma, meluisa ja tiheään rakennettu. Tätä synkkyyttä muutamat istutukset ja taideteokset yrittävät piristää. Ihmiset kipittävät synkkäilmeisinä sinne tänne tärkeissä toimissaan. Vigon keskustan ja laitakaupungin sivuuttamiseen tärväytyi parisen tuntia.

Sitten noustiin ylemmäs ja maisemat muuttuivat avarammiksi ja vehreämmiksi. Täytin juomapulloni tien vieressä virtaavalla lähdevedellä ja kysyin veden juomakelpoisuudesta. Ensimmäinen papparainen kehui veden erinomaiseksi. Toinen arveli veden soveltuvan korkeintaan aasien juottamiseen. Hörppäsin vettä tyytyväisenä. Alhaalla siinteli laaja Vigon suisto, Ría de Vigo. Sadat ostereiden ja sinisimpukoiden kasvattamiseen käytetyt lautat, bateat, erottuivat hyvin.

Mukavan varjoisa metsätaival lykkäsi aurinkovoiteen käyttötarvetta ja taivaalle alkoi mukavasti ilmaantua myös pilviä. Ohitimme kuohuvan pienen vesiputouksen ja pysähdyimme sitten välipalalle Taperia O Eido Velloon. Ystävällinen palvelu äidin, tyttären ja tyttären tyttären toimesta. Laskeuduttiin Redondelaan, missä popsittiin lounassalaatit. Naisväki järkyttyi ymmärtäessään, että matkaa olisi jäljellä vielä vajaa peninkulma mäkistä maastoa. Ottivat taksin.

Jatkoin kaavailtua reittiä eteenpäin yksin. Aluksi hieman kumpuilevaa, sitten päävoittoisesti tasaista ja alas viettävää. Erinomaisen helppoa ja miellyttävää kuljettavaa äänikirjaa kuunnellessa. Päivän kallistuessa iltaa kohti pilvet täyttivät taivaan. Majapaikkaa lähestyessä muutama sadepisara putosi maahan asti. Ylitin Pontesampaion keskiaikaisen kivisillan ja löysin Tuijan ja Jaanan albergueen majoittuneina. Osakseni koitui taas kömpiä yläsänkyyn. Alapuolellani yöpyi puhelias brasilialainen neito. Päivällismurkinaksi löysin viereisestä ravintolasta tuhdin annoksen pastabolognese ketsupin ja Tabascon kera. Yömyssyksi Larios eli välimerellinen ginihömpsy.

Tiistai, 8. kävelypäivä: Pontesampaio - Pontevedra. Aamu valkeni harmaana. Pilvet roikkuivat matalalla ja sataa tihuutti. Onneksi edessä oli tavallista lyhyempi päivätaival, vain noin 12 kilometriä. Aamupalaa olisi ehkä löytynyt palaamalla Pontesampaion keskustaan, mutta se olisi kasvattanut matkaa parilla kilometrillä, joten laittauduimme polulle sadetamineissa ja mahat tyhjyyttä kumisten. Reppuselkäisiä kulkijoita oli paljon heti aamutuimaan.

Kukkaistutukset talojen pihoilla ja parvekkeilla loistivat kirkkaissa väreissä. Sitten polku sukelsi metsään ja aamupalaongelma ratkesi itsestään. Reitin varteen oli pystytetty pop-up kahviloita, joista ensimmäinen toimi donativo -periaatteella. Eväistä sai maksaa itse päättämänsä summan. Kolikot olivat päässeet loppumaan taskustani, joten pysähdyin vasta kolmannen kioskin asiakkaaksi, missä hinnat ilmoitettiin selkeästi. Mukillinen juuri puristettua appelsiinimehua maksoi 3,5 euroa ja maistui makoisalta.

Pilvet häipyivät taivaalta, mutta metsässä oli miellyttävän varjoisaa tallustella. Ohitimme laajan tietyömaan. Maasto oli helppokulkuista.

Pääsin ensimmäisenä Casa Fermín -kahvilaan ja tiedotin ilouutisesta perässä tuleville Tuijalle ja Jaanalle, mutta hieman liian myöhään. Tuija oli juuri ennättänyt perustamaan omatoimivessan läheiselle niitylle. Casa Fermín oli mukava paikka. Aina, kun tilasi kahvin, oluen tai mehun, sai pari palaa pullaa tai pienen patonkiyllätyksen. Kahvilan yhteydessä toimi myös kauppa, josta ostin lähtiessäni jäätelön kuumaksi muuttunutta päivää viilentämään.

Sitten reitti haarautui. Aprikoimme tovin lähtisimmekö kulkemaan jokivartta vai tietä seurailevaa vaihtoehtoa. Päädyimme kulkemaan jokireittiä, mikä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Valtavat eucalyptukset tarjosivat varjoa sen verran, että peruin taas aikeeni käyttää aurinkovoidetta.

Jokiuoma kiemurteli jyrkillä mutkilla ja oli vain muutaman metrin levyinen. Yksinäinen kalastaja heitteli viehettä veteen, vaikka kaloja ei näkynyt kirkkaassa vedessä. Pontevedrassa lämpömittari näytti 28 astetta. Majoittumisen jälkeen naisväki lähti kulttuurikierrokselle. Pontevedran vanhan kaupungin alue on tutustumisen arvoinen, täynnä keskiajalta aina 1700-luvulle ulottuvia arkkitehtonisia ihmeitä, joissa näkyy mm. arabikulttuurin vaikutus.

Iltapesun jälkeen Tuija esitteli hullunkurista, yletöntä, löllyvää, outoa, hilpeää ja kivutonta pikkuvarpaan rakkoaan. Päivällinen nautittiin hieman kulahtaneessa ravintolassa, missä kaikki oleellinen toimi kuitenkin kuin unelma. Viini maistui pehmeän täyteläiselle. Leivitetty turska yllätti maukkaudellaan. Palvelu oli sydämellistä. Yömyssyksi Do Paisano -kahvilikööriä.

Keskiviikko, 9. kävelypäivä: Pontevedra - Caldas de Rei. Liikkeelle aamuhämärässä. Aamukahvit ja -toastit läheisen hotellin kahvilassa. Mukavan vilpoisa keli hellepäivien jälkeen, hengitys huurusi. Täytin juomapulloni Plaza da Verduran lystikkäällä vesipisteellä, missä parrakas ja levätukkainen Neptunus lorotti vettä suustaan. Tuomari Nurmiota muistuttava pronssipatsas jökötti seuraavalla Plazalla.

Ylitimme Lérez-joen pitkin keskiaikaista Puente del Burgoa, joka on muutama vuosi sitten muutettu kävelysillaksi. Ensimmäinen maininta sillasta on vuodelta 1165. 16. vuosisadalla sillan kummassakin päässä oli pienet puolustustornit, mutta englantilaiset rikkoivat ne vuonna 1719. Tuija kiinnitti huomiota erikoisiin siellä täällä reitin varrella kohoaviin krusifikseihin, joissa sureva Neitsyt Maria oli ristin takana ja Pyhä Jaakko edustalla.

Ensimmäiset kilometrit talsittiin tienviertä pitkin, sitten polku johdatti meidät metsän siimekseen. Ikiaikainen tieura kulki korkeiden ja jyrkkien maavallien välissä. Tallustelin jonkin matkaa muita edellä ja pysähdyin sovitusti San Amarossa ensimmäiseen kahvilaan. Se oli niin täynnä Jaakontien kulkijoita, ettei viihtyvyydestä tai palvelun sujuvuudesta kannattanut haaveilla. Siemailin virvokkeeni vauhdilla ja jatkoin matkaa.

Kylän aukiolla santarmit jakoivat huomioliivejä kävelijöille ja TVE:n reportteri teki tapauksesta juttua televisioon. Sulloin keltaisen liivin reppuni taskuun ja lampsin kylän toiseen kahvilaan. Se oli puoliautio ja sain helposti ostettua jäätelön. Caminon varrella kylien ensimmäiset kahvilat näyttäisivät käärivän leijonanosan kulkijoiden käyttämästä rahamäärästä. Linja-autolla tuettu kevytvaeltajajoukko oli levittäytynyt evästelemään läheiseen puistoon.

Päivästä oli kehkeytynyt varsin kaunis, kuin suomalainen heinäkuun päivä parhaimmillaan. Muutaman kilometrin päässä polun varteen oli pysäköity kioskiauto, josta ostin uuden jäätelön. Pilviverho alkoi taas repeillä. Neljä aseistettua sotilasta juoksi ohitseni ja irtolaislammas kipitti vastaan tien viereisessä viinitarhassa. Pulskia maalaiskanoja käyskenteli viiniköynnösten seassa. Pysähdyin ostamaan taas uuden jäätelön ja huomasin, että kelloni silikonihihna oli murtunut.

Yöpaikan löytämisessä oli ongelmia ensin kartanluvussa, sitten kielen ymmärtämisessä ja lopuksi ilmaantui myös teknisiä probleemia. Ensimmäistä kertaa reissun aikana hermostuin hiukkasen, ja myönnän sadatelleeni näprätessäni auki majapaikan avaimen sisältänyttä pientä, numerokoodilla lukittua lokeroa. Onneksi naisväkeä ei ollut neuvomassa, vaan Tuija ja Jaana nauttivat virvokkeita läheisessä kahvilassa.

Torstai, 10. kävelypäivä: Caldas de Rei - Padrón. Aamutoimet sujuvat jo rutiinilla caminon lähestyessä loppuaan. Pesu, pisu ja pukeutuminen veivät varttitunnin, sitten vipinää virsuihin. Iltapalaksi nauttimani eräänlainen galicialainen pyttipannu antoi hyvin kävelyvoimaa. Ilma oli jälleen mukavan vilpoinen, joten sonnustauduin kuoritakkiin. Kipitimme yläilmoissa kohoavan N550-tien sillan ali ja saavuimme linnunlaulun täyttämään vanhaan metsään.

Reilun viiden kilometrin patikoinnin jälkeen pysähdyimme aamupalalle O Cruceiroon. Hieman nurinkurisesti nautimme alkupalaksi kahvia ja Tarta de Santiago. Sitten paistettua pekonia ja kananmunaa, patonkia sekä nakki, jota kutsuttiin juhlallisesti makkaraksi. Isot rekat jyrryyttivät aamiaispaikan ohi niin, että koko rakennus tärisi. Tämä onkin yksi Portugalin caminon huonoista puolista. Aivan liian usein olemme joutuneet patikoimaan vilkkaasti liikennöidyn tien reunaa olemattomalla turvavälillä ohikiitäviin autoihin.

Aamuaurinko kohosi läheisen kirkon takaa. Viereisellä laitumella käyskenteli lehmiä ja liekaan sidottu kilipukki. Kapea tieura kiemurteli maalaistalojen välistä. Vastaa rämisi traktori peräkärryä kiskoen. Astuin pientareelle odottamaan ohitusta. Pikkuinen vanha nainen kökötti kärryn perällä jalat maata viistäen. Sitten mutkan takaa kantautui terhakasta tööttäilyä ja hyppäsin ojaan juuri ajoissa. Esiin kaartoi pieni kuorma-auto lava täynnä teräksisiä kaasupulloja.

Tuija ja Jaana olivat laittaneet  ison vaihteen silmään, enkä nähnyt parivaljakkoa pitkään aikaan. Kulkuani hidasti sekin, että jäin usein katselemaan tai kuvaamaan jotain mielenkiintoista. Yksinäinen polle nyhti ruohoa polun vieressä. Kysyin, että saisinko ottaa kuvan ja heppa hirnahti hyväksyvästi. Pysähdyin levähtämään kahvilaan, jossa Azúcar Moreno lauloi “ Ven Devórame Otra Vez” eli “Pure mua”, kuten Meiju Suvas laulaa suomennetussa versiossa.

Sitten mäkistä maastoa ja surkeasti ontuvia kulkijoita tukisiteineen ja kävelysauvoineen. Tunsin vähän syyllisyyttä omien ongelmattomien koipieni takia. Varjoisan taipaleen aikana en kokenut juurikaan janoa, mutta kokemuksesta viisastuneena kulauttelin vettä tasaisin välein. Dehydaatio aiheuttaa tuskallisen päänsäryn, johon havahtuu viimeistään yön pimeinä tunteina.

Jotenkin olin päätynyt naisten edelle ja pysähdyin erikoiseen taukopaikkaan, katokseen, joka oli täynnä monenlaista romua, tarvekalua ja materiaalia. Saapuessani kaksi tsekkiä nauroi tikahtuakseen isännän edesottamuksille. Ales käännytti pois ranskalaisen vessaa etsivän neidon vaatimalla 10 euron WC-maksua. Saksalainen mies ei saanut leimaa pyhiinvaelluspassiinsa, saksalaisuuden paljastuttua. Suomalaiset asiakkaat kuitenkin kelpasivat.

Ales kertoi tilaavansa parranhoitotuotteensa Suomesta (www.nordicshaving.com) ja omistavansa saamelaisen puukon 1800-luvun puolivälistä. Kaksi portugalilaista neitoa saivat kuulla olevansa kotoisin Etelä-Galiciasta. Ales löysi kosolti yhtymäkohtia saamelaisten ja galicialaisten kohtaloista, työkaluista ja vaatetuksesta. Lisäksi Ales painotti halveksivansa nationalisteja, mutta ihailevansa galicialaista kieltä ja kulttuuria, mikä kuulostaa hieman… hmm... nationalistiselta.


Perjantai, 11. kävelypäivä: Padrón - Santiago de Compostela. Heräsin ravisteluun viitisen minuuttia ennen kuin rannekello olisi herättänyt värinällä. Kömmin alas yläpediltä hankalia tikkaita pitkin. Kulmikkaat poikkipuut pureutuivat jalkapohjiin eikä käsille löytynyt kunnollisia tarttumapaikkoja. Yö oli ollut taas kuuman nihkeä ja hikinen, kuten edellinenkin albergue-yöpyminen. Nukkuva ihminen tuottaa lämpöä noin sadan watin teholla, joten isossa nukkumasalissa lämmityspuoli on kunnossa.

Tiristin tuubista viimeiset tahnat hammasharjalle. Yhteen hampaiden harjaukseen vaikuttaisi kuluvan tahnaa noin 0,83 millilitraa. Tältä pohjalta on jatkossa helppo laskea kulutusarvio eri mittaisille reissuille. Tieto saattaa kiinnostaa erityisesti grammanviilauksesta kiinnostuneita kevytretkeilijöitä.

Aamiaiskahvila löytyi muutaman sadan metrin päästä. Valutin oliiviöljyä paahdetun patongin päälle hykerrellen tyytyväisenä. Jäljellä olisi enää kaksi yötä, eikä vieläkään havaintoja lutikoista. Siemaisin appelsiinimehua. Se maistui herkulliselta, joten kävin hakemassa toisenkin mehupullon. Eihän se ollut vasta puristetun veroista, mutta varsin makoisaa, joten hain kolmannenkin putelin.

Hautausmaa Padrónin kirkon yhteydessä kylpi kukkameressä. Se olikin ensimmäisten kilometrien viehättävin havainto, sillä patikoimme taas hyvän tovin vilkkaasti liikennöityjen teiden pientareilla. Pysähdyimme kahville ja mehulle A Escrabitudessa. Tauon jälkeen poimin pakastimesta vielä jäätelön kävellessä nautittavaksi. Ohitimme paikkakunnan jylhän kirkon, joka oli Tuijan arvion mukaan rakentunut vaiheittain vuosien 1200 ja 1700 välissä.

Musta-valko-vihreisiin tamineisiin sonnustautunut säkkipillin soittaja kohotti viimeisen kävelypäivän tunnelmaa. Pudotin avoimeen soitinkoteloon muutaman kolikon. Nykyisin skottien suosima säkkipilli levisi Eurooppaan Rooman imperiumin vaikutuksesta ensimmäisen vuosituhannen alussa. Vuohilauma laidunsi tien vieressä. Pikku vuohet uskoivat ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella ja kurkottelivat kaulaansa aidan raoista. Naisten pillimehuhetken jälkeen sukelsimme varjoisaan metsään. Raudoitettujen kärrynpyörien uurtamat jäljet erottuivat Via Romana XIX laakeiden kivien pinnassa.

Sadekuuron patisti meidät kahvitauolle O Faramellossa. Jatkoin ruokahävikin torjuntatyötä syömällä puolet Tuijan tilaamasta sämpylästä. Sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomasta. Ohitimme ikivanhan tammimetsikön. O Milladoirossa pysähdyimme kevyelle lounaalle, jonka yhteydessä hoksasin kipeän patin vasemmassa polvessani. Selästäni löysin kaksi pattia lisää, mutta jostain syystä yksikään ei kutissut. Lutikka oli käynyt aterioimassa edellisenä yönä. Olin iloinnut lutikkavapaasta caminosta liian aikaisin.

Viimeisten kilometrien persoonattoman kaupunkimaiseman jälkeen saavuin katedraalille puoli kuuden maissa, Tuija ja Jaana vähän myöhemmin. Naiset hakivat myös compostelat, mikä sujui yllättävän nopeasti. Systeemiä on muokattu niin, että monta työvaihetta hoituu itsepalveluna digitaalisesti. Henkilökunta auttaa auliisti, jos QR-koodin tms. kanssa menee sormi suuhun. Vain pyhiinvaelluspassin leimojen tarkistaminen tapahtui kasvotusten virkailijan kanssa. Köröttelimme taksilla O Pedrouzoon, mistä olin varannut vuoden takaiselta reissulta tutun majoituksen. Santiagossa yöpymishinnat olivat kohonneet turkasen korkeiksi.

Santiago de Compostelan katedraali

Loppumietteet. Reitti Portosta Santiagoon on pituudeltaan vain noin kolmannes ns. ranskalaisesta reitistä. Lyhyytensä ja maaston helppouden ansiosta Portugalin camino soveltuu hyvin “johdantokurssiksi” pyhiinvaellusten maailmaan. Aloitimme kävelyn Povoa de Varzimista, joten reissulle kertyi pituutta noin 234 km eli reilut 21 kilometriä päivää kohden.

Kaikkien jalat toimivat hyvin. Tapaturmia ei sattunut. Sään suhteen oli tuuria, sillä jouduimme kävelemään vain pari tuntia sateessa. Loppumatkan vilpoisuus tuntui mukavalta. Jaana tuumi, että kaksi viikkoa oli kulunut nopeasti. Matkaseura oli mitä parhainta, väsyneenäkään kukaan ei kiukutellut. Yhteistyö toimi hyvin. Eläkeläinen Tuija kertoi työasioiden unohtuneen jo toisena kävelypäivänä. Valtavankokoisen suitsutusastian, Botafumeiron, heiluriliike Santiago de Compostelan katedraalissa oli tehnyt naisiin lähtemättömän vaikutuksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuukauden luetuimmat/Month's most read posts