 |
| Oulun automuseo |
 |
| Rompemarkkinat |
 |
| Kärppä 1 |
"Jos on valittava vaunujen ja sandaalien välillä, valitsen sandaalit."
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Oulun automuseo
torstai 9. kesäkuuta 2011
Mount Everestin perusleirille ja takaisin 20.3.-4.4.2011
Tässä hieman lyhennetty versio Lauran seikkailusta Mount Everestin perusleirille. Alkuperäisestä matkakertomuksesta löytyy lisää valokuvia ja lukijoiden kommentit sekä kerrotaan valmistautumisesta ja tunnelmista reissun jälkeen.
Sunnuntai 20.3.2011 Namaste!
Eli tervehdys Katmandusta, joka otti reissaajan vastaan ukkosmyrskyn kera, hampaissa rouskuu hiekka kun jumalaton tuuli puhalteli kaduilla ja heitti kaiken kivan mujun tienpientareilta ilmaan. En ihmettele laisinkaan etta osa paikallisista kulkee aina suu-nena-suojuksen kanssa... Tajusin juuri etta blogitekstien luettavuus voi hiukka ontua, kun ei se Suomi-aakkosto oikein skulaa taalla. Ja pirun vaikea valttaa loputtomiin sanoja joissa ei olisi aata ja oota... siis... noh... tiedatte rakkaat lukijat mita tarkoitan.
Huomenna nousu kukonlaulun aikaan ja klo 7:45 -jos ilmojen haltijat suovat- starttaa pieni potkurikone kohti Luklaa ja maailman vaarallisimmaksi tituleerattua lentokenttaa. Hui.
Tiistai 22.3.2011 Namche Bazaar
Eilinen Phakdingiin tulo oli aika iisi, jos ei Luklan lentoa lasketa. Hitusen hirvitti siina vaappuvassa pienkoneessa. Ilmakuoppa sai aikaan huikean joukkokiljaisun, ja kapteeni sai valtaisat aplodit, kun kone tumpsahti Luklan kapealle ja lyhyelle kiitoradalle. Oppaani Pasang on kunnon ammattilainen, mielestani on erittain hyva merkki etta puolet vastaantulijoista tuntevat hanet. Seutu ja ihmiset ovat siis tuttuja, eli ei ole opasta revitty pystymetsasta.
Kaksi asiaa tuli opittua eilisiltana: 1) vaihda HETI majapaikkaan saavuttuasi kuivat sukat ja paita, ei riita etta heitetaan vain lamminta paalle, ja liittyen edelliseen 2) mene makuupussiin ilman vaatteita, kroppa kylla hetken kuluttua lammittaa sen. Illalla oli varpaat umpijaassa ja vetaisin nukkumaan kaydessa villasukat jalkaan ja pitkahihaisen teknisen paidan, jonka tuloksena herasin kahden tunnin kuluttua siihen etta olisin voinut kylpea makuupussin sisalla hiessa. Lesson learned!
Keskiviikko 23.3.2011 Namche Bazaar II
Akklimatisoitumispaiva, tassuteltiin Pasangin kanssa kolmen tunnin lenkki, Suunto T6:sen virallisen laskelman mukaan korkein kohta lenkilla oli 3824 metria. Upeat maisemat, kotkia liiteli miltei vieressa ja kaiken kruununa huikea naky vaikuttavalle Ama Dablamille. Ylhaalla tuntui ensimmaista kertaa orastavaa hedarin alkua, mutta tilanne korjattiin kunnon vesisatsilla. Nesteytys on tosiaan aa ja oo, laskin etta eilisen nousupaivan aikana join yhteensa 2 litraa vetta + 1,5 litraa maitoteeta + puoli litraa kokista. Kusettaahan se enemman kuin palokunnan ruunaa, mutta olo ainakin oli hyva. Samalla toimivalla reseptilla jatketaan. Kroppa tekee pirusti nyt duunia ilmanalaan sopeutumiseksi ja lihasten hapettamiseksi, pumppu hakkaa jumalatonta vauhtia myos yolla. Eilen tiukimmissa nousuissa oli syke kutakuinkin 180, pidemmalla lepotauolla se laski noin sataseen. Noh, ainakin se kertoo siita etta olen elossa. Eilinen vaellus kesti muuten lounastauon kanssa aika tarkkaan kuusi tuntia.
Torstai 24.3.2011 Tengboche
Nonni. Tengbochen kukkulalla ollaan, tunnin paasta visiitille luostariin. Lounastauon kanssa vaellusta noin 5 tuntia, josta puolet helppoa laskuosuutta ja loppuun taas helvetillinen rypistys 400 metria ylemmas. Ei mitaan oireita kuitenkaan korkeudesta, vielakaan, alkaa jo tulla aika optimistinen olo base campin saavuttamisen suhteen. Holotnahan nailla korkeuksilla alkaa olla jo paivasaikaankin, onneksi poistin erinomaisen untuvatakin Namchesta eilen, toimii myos Suomen talvessa. Everest -tunnetaan myos nimilla Sagarmatha ja Chomolungma- huippu on kerran vilahtanut ennenkuin pilvet sulkivat sen syleilyynsa. Koko alue on saanut nimensa tuon vuoren mukaan, Sagarmatha national park, kuuluu muuten Unescon world heritage-listalle. Kansallispuistossa pitaisi olla mm. lumileopardeja, pikkupandoja ja muutamia muita TODELLA uhanalaisia elukoita, mutta ei varmaan vaikea arvata etta havainnot naista ujoista elukoista ovat olemattomia turistipoluilla. Maisemia ei varmaan erikseen tarvitse enaa kehua :)
Perjantai 25.3.2011 Pangboche
Nysse se sitten tuli. Enka tarkoita kotoisaa Manselaista bussia, vaan vanha tuttavani turistiripaska pienen kuumeen kera. Otin eilen aamulla keitettya vetta juomapussiin ja epailen etta sita ei oltu keitetty riittavan pitkaan. Ohuemmassa ilmanalassa vesi kiehuu jo pienemmilla lampoasteilla, joten sita pitaisi keittaa nailla korkeuksilla ainakin tupla-aika merenpinnan tasoon verrattuna. Ja niita perskuleen puhdistustabletteja unohtui tietenkin ostaa. Oli kuitenkin pakko juoda jotain taas rankan nousun aikana, kun pullovesi oli loppunut. Onneksi vanhat rakkaat frendini Norfloxasin ja Imodium olivat paikalla, eilisiltana pistin antibioottikuurin kayntiin ja nyt on ihan normi olo. Pienen dehydraation tuo iltajuoksu tietenkin sai aikaan, aamulla tuntui mietoa hedaria mutta onneksi tanaan oli vain puolentoista tunnin vaellus tanne Pangbochen pikkukylaan. Olen kehittanyt tassa nesteytystouhussa addiktion teenjuontiin, majapaikkaan paastya tulee heti tilattua sellainen litran termari mustaa teeta. Ruuan suhteen ei juuri epailyksia ole ollut, kaikki on tullut suoraan pannulta lautaselle ja poytaan, etta sapuskasta tuskin mitaan olen koppaissut. On muuten uskomatonta millaisen kasan erilaisia ateriavariaatioita saa riisista, nuudelista, pastasta, kasviksista, kananmunasta ja jakinmaitojuustosta... Jakinmaitojuusto oli muuten sikahyvaa paistetun kerrosleivan valissa :)
Tuo vesihomma on aika mielenkiintoinen ja iso juttu taalla vaellusreitin varrella. Tulee nimittain melkoista ekologista jalanjalkea. Kumpi on parempi, saastaa vatsaa ja ostaa pullotettua vetta josta tulee julmetusti muoviroskaa, vai ostaa majatalosta keitettya vetta, jonka kuumentamiseen on mahdollisesti kaytetty puuta, mika on suorastaan katoava luonnonvara taalla kansallispuistossa. Toistaiseksi ja sattuneista syista paadyn pulloveteen.
Lauantai 26.3.2011 Dingboche
Uskomatonta miten taalla on jokaisessa pikkukylassa ainakin yksi "cyber cafe". Siita cafesta en niin tieda, mutta netti ainakin toimii yllattavan hyvin. Eihan sita kukaan jaksa kohta lukeakaan tata blogia kun tavaraa pukkaa tanne niin nopealla tahdilla!
Muutama sata metria nousua tanaan, ns. "helppo" vaelluspaiva, jos ajallisesti lasketaan, reippailua noin 2 tuntia. Helppouden tunne on kylla kaukana aina kun tehdaan nousua... Olo on aika jees, vatsa asettui normaaliin tilaan, antibiootin toki jatkan loppuun, eika ole hedariakaan kuulunut. Ainoastaan nokka niiskuttaa ja kurkku hieman karhea kun 24/7 hengittelee ah, niin raikasta, mutta oih, niin kylmaa vuoristoilmaa. Tuo teen kittaaminen on tarkeaa ei ainoastaan sen nesteytyksen vaan myos kurkun lammittamisen kannalta. Ruuasta viela sen verran etta edellisessa postauksessa mainitut perusraaka-aineet ovat kylla majataloissa taydentyneet kivasti kanalla, jakinlihalla, sailyketonnikalalla ja joillakin hedelmilla. Aamiaiseksi on mukava vetaista iso annos kaurapuuroa, johon on pilkottu omenaa sekaan ja kyytipojaksi kuppi kuumaa kaakaota.
Tengbochen luostarissa tosiaan paastiin kuuntelemaan buddhalais-munkkien rukoushetkea. Ja tietysti hirvea turistikolonna paikalla. On mielestani aivan uskomatonta miten harskia porukkaa osa isoista valkoisista miehista ja naisista on. Kun selvasti sanotaan etta ala hairitse rukoushetkea eli ole hiljaa alaka rapsi kuvia, niin isoa valkoista turistiahan EI ohjeet koske. Supatusta ja salamavalojen raisketta, apotti keskeytti rukouksena kerran ja meni ojentamaan yhta tietamatonta leikkivaa miesta kameran kaytosta. Tsiisus etta ihmiset ovat idiootteja, ei mitaan kunnioitusta toisia kohtaan! Eilisella vaelluspatkalla Pangbocheen paasimme privaattivisiitille Pasangin kanssa pieneen Dibochen kylan luostariin, sielakin oli juuri rukoushetki meneillaan. Oli jotenkin hypnotisoivaa istua munkkien takana ja kuunnella heidan rukousmantrojaan, samalla kun toinen munkki paukutti perinteista luostarirumpua ja toinen "uhrasi" jakinmaitoa kaatamalla sita (puolen litran kokispullosta, oi naita maallisia ihmeita... ) hopeiseen astiaan ja viskelemalla riisin jyvia ilmaan. Oli paikallaan antaa pieni lahjoitus luostarin donation boxiin tasta mahdollisuudesta seurata kaunista ja rauhoittavaa rituaalia...
Sunnuntai 27.3.2011 Dingboche II
Voi luoja etta olen poikki. Ensimmaista kertaa tuli tanaan mietittya etta mita helvettia oikein olen tekemassa taalla. Akklimatisoitumispaiva, tehtiin taas Pasangin kanssa "pikku" lenkki, kolme tuntia ylos todella jyrkkaa kukkulan kylkea ja tunti alas. Ihmettelin kun nousussa otti niin kovasti hengityksen paalle, piti suunnilleen kymmenen askeleen valein pysahtya puuskuttamaan ja reidetkin tahtoivat menna maitohapoille. Sitten raahustettiin viimeiset metrit kivikkoiselle huippukohdalle, istahdin alas ja katsoin Suuntoa: 5103 metria!!! Pasang vahvisti etta nain on, paalle viidessa tontussa ollaan. Ei enaa ollenkaan ihmetyttanyt se jalkojen hapotus... Mahtavaa on se etta korkeus ei aiheuttanut paansarkya, nyt on vain tosi sippi, piti ihan ottaa nokoset lounaan paalle.
Keskiviikko 30.3.2011 Gorakshep
Suunnitelmat ovat hieman elaneet meilla parin viime paivan aikana. Dingbochessa oltiin kahden yon sijaan kolme, kun tuli todella paska ilma koko alueelle, koko paivan satoi lunta ja oli raskas sumu. Siispa Dughla skipattiin ja vaellettiin eilen Dingbochesta suoraan Lobucheen. Melkoista ajantappamista oli tuo yksi ylimaarainen paiva, varsinkin kun oli pirun kylma, mutta se lepopaiva tuli kylla tarpeeseen, juuri kuten Skonari kirjoitti kommentissaan, chillaillen ja lueskellen. Maistoin jakkipihvia Dingbochessa ensimmaista kertaa, lihan maussa ei ollut mitaan moittimista, mutta kylla oli raukka parka sitkeaa pureskeltavaa... ei olisi mennyt alas ilman isoa settia lohkoperunoita ja puolta litraa vetta...
Tanaan saavuttiin Gorakshepiin ja nyt iski se hedarikin kunnolla, nesteytyksesta huolimatta. Oli tarkoitus menna tanaan base campiin ja saastaa voimia huomiseen Kala Patharin nousuun ennen Lobucheen paluuta, mutta iskin jarrut paalle. En ole masokisti, jos olo ei ole mukava, ei kannata lahtea urheilemaan. Suosiolla skippaan Kala Patharin kokonaan ja menemme huomenna base campiin, terveys ja turvallisuus ennen kaikkea. Tanaan olen lahinna makoillut ah, niin ihanan lampimassa ja pehmeassa makuupussissani juoden teeta ja vetta, nyt on olo hieman parempi, vaikka vielakin juilii. Mutta paalle viiteen tonniin olen paassyt ja maisemat ovat uskomattomat, erityisesti Khumbun jaavirta, odotan hartaasti huomista kliimaksia ja sitten onkin aika kaantya vaelluspolulla takaisinpain.
Perjantai 1.4.2011 Veni, vidi, vici!
Paluumatkalla ollaan, yopyminen jalleen Tengbochen luostarilla. Laskeuduimme tanaan Lobuchesta asti eli hieman paalle kilometrin verran. Viime yo taisi olla reissun kylmin, eilisiltana mulla oli viela pullossa pari desia vetta ja aamulla iso jaakimpale... Eli holatna on majatalossa sisallakin.
Eilen lahdimme aamulla klo 7:30 taapertamaan kohti Everestin perusleiria upeassa auringonnousussa. Kuvia ei valitettavasti saa vielakaan, on tosi surkean hidas lataamaan tama kone, pistan kollaasia heti kun onnistuu. Olin tosi tyytyvainen etta jatin Kala Patharin valiin, lepo ja nesteytys tehosivat sen verran etta eilisaamuna tuntui vain aavistuksen raskaalta paassa. Oli huikaisevaa kavella Khumbun jaatikon reunaa myoden, kun vasemmalla puolellamme aurinko kultasi Pumori-vuoren ja oikealla oli itse jaatikko kaikessa komeudessaan Nuptse-vuoren seinaman alla. Jaatikko elaa koko ajan ihan omaa elamaansa, nytkin se paukahteli ja rouskahteli ajoittain. Kavely perusleiriin kesti n. 2h, eika kyseessa ollut mikaan pieni sieva polku, vaan paikoitellen raskasta kivikossa talsimista. Tallainen hobitin kokoinen persjalkainen kun hieman erehtyy vauhdissa katsomaan maisemia, meinaa olla putoaminen/turvallaan oleminen lahella... Loppumatka kaveltiin jo itse jaatikolla, oli aika hurjan nakoista kun huomasi polun kulkevan suoraan railon yli, avonainen kohta polussa oli tukittu erilaisella kivitavaralla. Polku, tai pikemminkin reitti elaa koko ajan jaan sulamisen ja jaatymisen mukaan, kuten koko perusleirin pohja.
Perusleiri pystytetaan joka kevat uudelleen, sherpat kayvat laittamassa fasiliteetit valmiiksi retkikuntia varten. Yllatys yllatys etta Pasangilla oli tuttu perusleirissakin, hanen ystavansa toimi siela kokkina sherpatyontekijoille. Ensin meille tarjoiltiin teeta, sitten Pasangin ystava keitti meille todella maukkaan nuudelikeiton, johtuiko sitten kavelyn jalkeisesta kovasta nalasta ja raittiista vuoristoilmasta, mutta ehdottomasti yksi parhaita nuudelikeittoja mita reissuillani olen syonyt! Ruokailun lisaksi toinen autenttinen perusleirikokemus oli telttavessa, nyt tietaa milta Veikasta ja Carinasta on tuntunut siela kaydessa: kuumuus on karmea ja haju siela kuumuudessa lahes sietamaton... ja nyt ollaan viela viileammassa kaudessa kun sesonki on vasta alussa.
Kylla tunsi itsensa aika pieneksi istuessaan siina teekuppi kadessa ja katsellessaan ymparilleen. Khumbun jaatikko on kaikessa valkoisessa hohtavuudessaan ja massiivisuudessaan ehka kaunein luonnonilmio mita koskaan olen nahnyt. Everestia ei paljoa perusleirista nakynyt, huippua vain hieman, mutta itse pidan nyt Ama Dablamia ja Pumoria paljon vaikuttavamman nakoisina huippuina. Tiibetin raja on heti naiden massiivisten vuorten, Everestin ja Lhotsen takana. Voisi luonnehtia vuoristoa maailman tehokkaimmaksi rajaviranomaiseksi, kukaan ei varmasti tule sielta kysymatta lapi...
Paluumatkalla perusleirista Gorakshepiin iski hedari uudelleen, ja nyt ihan kunnolla moukaroiden. En tieda kuinka paljon asiaa olisi auttanut jos olisimme ehtineet yopya myos Dughlassa, mutta ilmojen haltijat olivat toista mielta. Pikainen teestoppi Gorakshepissa ja sitten jatkettiin suunnitelman mukaisesti muutama sata metri alemmas Lobucheen yopymaan. Tein sen ratkaisun etta otin Gorakshepissa yhden Diamoxin laskeutumisen helpottamiseksi, tieda nyt sitten helpottiko se varsinaisesti, silla niin armottomasti se pistaa kusettamaan... Viela Lobuchessakin hieman sarki, mutta tutut toiminnot eli nesteytys ja lepo toimivat taas hyvin. Huomenna jatkuu paluumatkamme Namcheen.
Maanantai 4.4.2011 Katmandu
Jufenauta millainen oli paluu Katmanduun aamulla! Koskaan ennen en ole pelannyt niin paljoa lentokoneessa... Dornier 228 heilui ja poukkoili siihen malliin etta useampi henkilo (mm. oppaani Pasang) kaiveli paperipussia istuimen taskusta valmiiksi kouraansa. Konetyyppihan on tosi pieni, laskin etta nyt kyydissa oli 14 matkustajaa, paikkoja kaikenkaikkiaan tassa konetyypissa taisi olla parikymmenta. Alkumatkasta olin ihan varma etta emme tule ainakaan elossa maan pinnalle takaisin...
Olenkin kuosittanut itseani huolella tuon shokeeraavan lentomatkan jaljilta tutustumalla Katmandun roskaruokatarjontaan, seitseman vuotta sitten ei ollut tietoakaan KFC:sta, myos PizzaHut on ilmestynyt shoppailukatu Durbar Margin varteen. Kornia kylla nuo meikalaisten silmissa perus-roskaruoka-suola-ihra-mujua edustavat paikat nayttavat olevan taalla hieman "parempia" paikkoja, ovella on vartija katsomassa naaman soveltuvuuden ja laskemassa jengin sisalle. Jumantsuikka miten hyva palvelukin oli!
Suosikkiravintolassani La Dolce Vitassa maistui pitsa ja capuccino ihan yhta hyvalle kuin seitseman vuotta sitten... Persaukiset opiskelijat harrastivat eskapismia arjen keskella livahtamalla valilla Thamelin turistialueella sijaitsevaan La Dolceen pitsalle, kun alkoivat riisiruuat kyllastyttaa. Nayttaa meno olevan aika ennallaan muutenkin, sama hulina Kanti Pathilla ja Durbar Margilla, jotka ovat isoja ns. ostoskatuja. Thamelissa samat vaellusvaruste-, pashmina- ja hippivaatekaupat, puhumattakaan buddhalais- ja hindulaismatkamuistoroinasta. Bongasin yhdesta kadun kulmasta jopa saman lansimaalaisen hippiukon, joka seitseman vuotta sitten kauppasi huiluja turisteille. Naama ei unohdu, kun muita valkonaamoja ei siela kaupusteluhommissa ole... Myyntiartikkelikin oli ukolla edelleen sama :)
Lauantai 9.4. Kotona taas
Vaiherikkaan reissun jälkeen taas turvallisesti kotona... Viimeinen päivä Katmandussa eli 5.4 oli taas ikimuistettavaa settiä. Kaupunkioppaani ajelutti pyhätöltä ja temppeliltä toiselle, tuli käytyä tutuissa Swayambunathissa (buddhalaisluostari ja -temppeli, tunnetaan myös nimellä monkey temple) ja Pashupatinathissa (alueen merkittävin hindutemppeli ja vainajien polttohautauspaikka) sekä Katmandu Durbar squarella (meillä oli harvinainen kunnia nähdä vilaus Kumarista) ja Boudhanathin buddhalaisella Stupalla.
Viimeisen päivän huipentumaksi oli Katmandun matkatoimisto ystävällisesti järjestänyt mulle hienon illallisen erään huippuhotellin huippuravintolaan, joka oli erikoistunut Nepalilaisiin perinneruokiin. Tiedossa oli kuuden ruokalajin setti upeissa perinteiseen tyyliin rakennetuissa ravintolapuitteissa, vimpan päälle luksusta ja eksotiikkaa. Koko päivän oli kuitenkin ollut hieman kuvottava olo, joka ei ainakaan lähtenyt parantumaan noilla Nepalilaisilla mausteilla ja isoilla annoksilla. Jotenkuten selvisin aterioinnin loppuun, sitten kun oli aika kiittää ja kumartaa, poistuin vessaan ja oksensin. En ollut ennen tiennytkään kuinka paljon tavaraa voi mahtua näin pienen ihmisen mahalaukkuun. Hetken aikaa meni siivotessa jälkiä (kyllä, oksensin myös lattialle ja kengilleni) ennen kuin tyynesti poistuin vessasta ja mitä herttaisimmin hymyillen kiittelin ravintolan henkilökuntaa hienosta illasta. Siinähän se viimeinen ilta ja yö sitten menivätkin, pikkutunneille asti, halatessa hotellihuoneen vessanpönttöä. Tämä viimeistään vahvisti aiemmat epäilyni siitä, että Nepalilainen ruoka ei ole tehty minua varten.
Sunnuntai 20.3.2011 Namaste!
Eli tervehdys Katmandusta, joka otti reissaajan vastaan ukkosmyrskyn kera, hampaissa rouskuu hiekka kun jumalaton tuuli puhalteli kaduilla ja heitti kaiken kivan mujun tienpientareilta ilmaan. En ihmettele laisinkaan etta osa paikallisista kulkee aina suu-nena-suojuksen kanssa... Tajusin juuri etta blogitekstien luettavuus voi hiukka ontua, kun ei se Suomi-aakkosto oikein skulaa taalla. Ja pirun vaikea valttaa loputtomiin sanoja joissa ei olisi aata ja oota... siis... noh... tiedatte rakkaat lukijat mita tarkoitan.
Matka alkoi eilen rattoisasti haistellessa bussissa oksennusta, yksi pikkupoika laatoitti bussin lattian komeassa kaaressa. Omakin hissi meinasi ottaa liikahdusta tuossa hapokkaassa ilmapiirissa. Finnairilla oli ihan uusi terveys- ja turvallisuusjuttu ennen Delhiin laskeutumista: stuertit spreijasivat koko koneen jollain itikkamyrkylla. Lentoemon kuulutuksen mukaan kyseessa on WHO:n suositusten mukainen toimenpide jolla estetaan haitallisten itikoiden vaeltaminen ihmisten ja heidan vaatteidensa mukana muihin maihin. Miten se ajatus jotenkin ontui mielessani, etta SUOMESTA leviaa keskella TALVEA haitallisia itikoita INTIAAN. Oman vaatimattoman kuulopuhetiedon perusteella ne kaikenlaiset inhat verenimijat sun muut loiset kun tulee useammin tuliaisina Intiasta Suomeen, ja aina taysin pyytamatta ja yllattaen.
Huomenna nousu kukonlaulun aikaan ja klo 7:45 -jos ilmojen haltijat suovat- starttaa pieni potkurikone kohti Luklaa ja maailman vaarallisimmaksi tituleerattua lentokenttaa. Hui.
Tiistai 22.3.2011 Namche Bazaar
Nyt on Laura korkeammalla kuin koskaan ennen! Oli h*lvetin raskas nousu tanaan, 800 metria, mutta olo on onneksi hyva, jollei suorastaa loistava. Toki nuppi tuntuu hieman raskaammalta, mutta laskettakoon osa siita ennemmin ominaisuudeksi kuin viaksi. Alla hehkea otos laitettavaksi mallikansiooni toiseksi pahimman nousun jalkeen ja juuri ennen hitonmoista loppunousua.
Eilinen Phakdingiin tulo oli aika iisi, jos ei Luklan lentoa lasketa. Hitusen hirvitti siina vaappuvassa pienkoneessa. Ilmakuoppa sai aikaan huikean joukkokiljaisun, ja kapteeni sai valtaisat aplodit, kun kone tumpsahti Luklan kapealle ja lyhyelle kiitoradalle. Oppaani Pasang on kunnon ammattilainen, mielestani on erittain hyva merkki etta puolet vastaantulijoista tuntevat hanet. Seutu ja ihmiset ovat siis tuttuja, eli ei ole opasta revitty pystymetsasta.
Kaksi asiaa tuli opittua eilisiltana: 1) vaihda HETI majapaikkaan saavuttuasi kuivat sukat ja paita, ei riita etta heitetaan vain lamminta paalle, ja liittyen edelliseen 2) mene makuupussiin ilman vaatteita, kroppa kylla hetken kuluttua lammittaa sen. Illalla oli varpaat umpijaassa ja vetaisin nukkumaan kaydessa villasukat jalkaan ja pitkahihaisen teknisen paidan, jonka tuloksena herasin kahden tunnin kuluttua siihen etta olisin voinut kylpea makuupussin sisalla hiessa. Lesson learned!
Keskiviikko 23.3.2011 Namche Bazaar II
Akklimatisoitumispaiva, tassuteltiin Pasangin kanssa kolmen tunnin lenkki, Suunto T6:sen virallisen laskelman mukaan korkein kohta lenkilla oli 3824 metria. Upeat maisemat, kotkia liiteli miltei vieressa ja kaiken kruununa huikea naky vaikuttavalle Ama Dablamille. Ylhaalla tuntui ensimmaista kertaa orastavaa hedarin alkua, mutta tilanne korjattiin kunnon vesisatsilla. Nesteytys on tosiaan aa ja oo, laskin etta eilisen nousupaivan aikana join yhteensa 2 litraa vetta + 1,5 litraa maitoteeta + puoli litraa kokista. Kusettaahan se enemman kuin palokunnan ruunaa, mutta olo ainakin oli hyva. Samalla toimivalla reseptilla jatketaan. Kroppa tekee pirusti nyt duunia ilmanalaan sopeutumiseksi ja lihasten hapettamiseksi, pumppu hakkaa jumalatonta vauhtia myos yolla. Eilen tiukimmissa nousuissa oli syke kutakuinkin 180, pidemmalla lepotauolla se laski noin sataseen. Noh, ainakin se kertoo siita etta olen elossa. Eilinen vaellus kesti muuten lounastauon kanssa aika tarkkaan kuusi tuntia.
Torstai 24.3.2011 Tengboche
Nonni. Tengbochen kukkulalla ollaan, tunnin paasta visiitille luostariin. Lounastauon kanssa vaellusta noin 5 tuntia, josta puolet helppoa laskuosuutta ja loppuun taas helvetillinen rypistys 400 metria ylemmas. Ei mitaan oireita kuitenkaan korkeudesta, vielakaan, alkaa jo tulla aika optimistinen olo base campin saavuttamisen suhteen. Holotnahan nailla korkeuksilla alkaa olla jo paivasaikaankin, onneksi poistin erinomaisen untuvatakin Namchesta eilen, toimii myos Suomen talvessa. Everest -tunnetaan myos nimilla Sagarmatha ja Chomolungma- huippu on kerran vilahtanut ennenkuin pilvet sulkivat sen syleilyynsa. Koko alue on saanut nimensa tuon vuoren mukaan, Sagarmatha national park, kuuluu muuten Unescon world heritage-listalle. Kansallispuistossa pitaisi olla mm. lumileopardeja, pikkupandoja ja muutamia muita TODELLA uhanalaisia elukoita, mutta ei varmaan vaikea arvata etta havainnot naista ujoista elukoista ovat olemattomia turistipoluilla. Maisemia ei varmaan erikseen tarvitse enaa kehua :)
Perjantai 25.3.2011 Pangboche
Nysse se sitten tuli. Enka tarkoita kotoisaa Manselaista bussia, vaan vanha tuttavani turistiripaska pienen kuumeen kera. Otin eilen aamulla keitettya vetta juomapussiin ja epailen etta sita ei oltu keitetty riittavan pitkaan. Ohuemmassa ilmanalassa vesi kiehuu jo pienemmilla lampoasteilla, joten sita pitaisi keittaa nailla korkeuksilla ainakin tupla-aika merenpinnan tasoon verrattuna. Ja niita perskuleen puhdistustabletteja unohtui tietenkin ostaa. Oli kuitenkin pakko juoda jotain taas rankan nousun aikana, kun pullovesi oli loppunut. Onneksi vanhat rakkaat frendini Norfloxasin ja Imodium olivat paikalla, eilisiltana pistin antibioottikuurin kayntiin ja nyt on ihan normi olo. Pienen dehydraation tuo iltajuoksu tietenkin sai aikaan, aamulla tuntui mietoa hedaria mutta onneksi tanaan oli vain puolentoista tunnin vaellus tanne Pangbochen pikkukylaan. Olen kehittanyt tassa nesteytystouhussa addiktion teenjuontiin, majapaikkaan paastya tulee heti tilattua sellainen litran termari mustaa teeta. Ruuan suhteen ei juuri epailyksia ole ollut, kaikki on tullut suoraan pannulta lautaselle ja poytaan, etta sapuskasta tuskin mitaan olen koppaissut. On muuten uskomatonta millaisen kasan erilaisia ateriavariaatioita saa riisista, nuudelista, pastasta, kasviksista, kananmunasta ja jakinmaitojuustosta... Jakinmaitojuusto oli muuten sikahyvaa paistetun kerrosleivan valissa :)
Tuo vesihomma on aika mielenkiintoinen ja iso juttu taalla vaellusreitin varrella. Tulee nimittain melkoista ekologista jalanjalkea. Kumpi on parempi, saastaa vatsaa ja ostaa pullotettua vetta josta tulee julmetusti muoviroskaa, vai ostaa majatalosta keitettya vetta, jonka kuumentamiseen on mahdollisesti kaytetty puuta, mika on suorastaan katoava luonnonvara taalla kansallispuistossa. Toistaiseksi ja sattuneista syista paadyn pulloveteen.
Lauantai 26.3.2011 Dingboche
Uskomatonta miten taalla on jokaisessa pikkukylassa ainakin yksi "cyber cafe". Siita cafesta en niin tieda, mutta netti ainakin toimii yllattavan hyvin. Eihan sita kukaan jaksa kohta lukeakaan tata blogia kun tavaraa pukkaa tanne niin nopealla tahdilla!
Muutama sata metria nousua tanaan, ns. "helppo" vaelluspaiva, jos ajallisesti lasketaan, reippailua noin 2 tuntia. Helppouden tunne on kylla kaukana aina kun tehdaan nousua... Olo on aika jees, vatsa asettui normaaliin tilaan, antibiootin toki jatkan loppuun, eika ole hedariakaan kuulunut. Ainoastaan nokka niiskuttaa ja kurkku hieman karhea kun 24/7 hengittelee ah, niin raikasta, mutta oih, niin kylmaa vuoristoilmaa. Tuo teen kittaaminen on tarkeaa ei ainoastaan sen nesteytyksen vaan myos kurkun lammittamisen kannalta. Ruuasta viela sen verran etta edellisessa postauksessa mainitut perusraaka-aineet ovat kylla majataloissa taydentyneet kivasti kanalla, jakinlihalla, sailyketonnikalalla ja joillakin hedelmilla. Aamiaiseksi on mukava vetaista iso annos kaurapuuroa, johon on pilkottu omenaa sekaan ja kyytipojaksi kuppi kuumaa kaakaota.
Tengbochen luostarissa tosiaan paastiin kuuntelemaan buddhalais-munkkien rukoushetkea. Ja tietysti hirvea turistikolonna paikalla. On mielestani aivan uskomatonta miten harskia porukkaa osa isoista valkoisista miehista ja naisista on. Kun selvasti sanotaan etta ala hairitse rukoushetkea eli ole hiljaa alaka rapsi kuvia, niin isoa valkoista turistiahan EI ohjeet koske. Supatusta ja salamavalojen raisketta, apotti keskeytti rukouksena kerran ja meni ojentamaan yhta tietamatonta leikkivaa miesta kameran kaytosta. Tsiisus etta ihmiset ovat idiootteja, ei mitaan kunnioitusta toisia kohtaan! Eilisella vaelluspatkalla Pangbocheen paasimme privaattivisiitille Pasangin kanssa pieneen Dibochen kylan luostariin, sielakin oli juuri rukoushetki meneillaan. Oli jotenkin hypnotisoivaa istua munkkien takana ja kuunnella heidan rukousmantrojaan, samalla kun toinen munkki paukutti perinteista luostarirumpua ja toinen "uhrasi" jakinmaitoa kaatamalla sita (puolen litran kokispullosta, oi naita maallisia ihmeita... ) hopeiseen astiaan ja viskelemalla riisin jyvia ilmaan. Oli paikallaan antaa pieni lahjoitus luostarin donation boxiin tasta mahdollisuudesta seurata kaunista ja rauhoittavaa rituaalia...
Sunnuntai 27.3.2011 Dingboche II
Voi luoja etta olen poikki. Ensimmaista kertaa tuli tanaan mietittya etta mita helvettia oikein olen tekemassa taalla. Akklimatisoitumispaiva, tehtiin taas Pasangin kanssa "pikku" lenkki, kolme tuntia ylos todella jyrkkaa kukkulan kylkea ja tunti alas. Ihmettelin kun nousussa otti niin kovasti hengityksen paalle, piti suunnilleen kymmenen askeleen valein pysahtya puuskuttamaan ja reidetkin tahtoivat menna maitohapoille. Sitten raahustettiin viimeiset metrit kivikkoiselle huippukohdalle, istahdin alas ja katsoin Suuntoa: 5103 metria!!! Pasang vahvisti etta nain on, paalle viidessa tontussa ollaan. Ei enaa ollenkaan ihmetyttanyt se jalkojen hapotus... Mahtavaa on se etta korkeus ei aiheuttanut paansarkya, nyt on vain tosi sippi, piti ihan ottaa nokoset lounaan paalle.
Keskiviikko 30.3.2011 Gorakshep
Suunnitelmat ovat hieman elaneet meilla parin viime paivan aikana. Dingbochessa oltiin kahden yon sijaan kolme, kun tuli todella paska ilma koko alueelle, koko paivan satoi lunta ja oli raskas sumu. Siispa Dughla skipattiin ja vaellettiin eilen Dingbochesta suoraan Lobucheen. Melkoista ajantappamista oli tuo yksi ylimaarainen paiva, varsinkin kun oli pirun kylma, mutta se lepopaiva tuli kylla tarpeeseen, juuri kuten Skonari kirjoitti kommentissaan, chillaillen ja lueskellen. Maistoin jakkipihvia Dingbochessa ensimmaista kertaa, lihan maussa ei ollut mitaan moittimista, mutta kylla oli raukka parka sitkeaa pureskeltavaa... ei olisi mennyt alas ilman isoa settia lohkoperunoita ja puolta litraa vetta...
Tanaan saavuttiin Gorakshepiin ja nyt iski se hedarikin kunnolla, nesteytyksesta huolimatta. Oli tarkoitus menna tanaan base campiin ja saastaa voimia huomiseen Kala Patharin nousuun ennen Lobucheen paluuta, mutta iskin jarrut paalle. En ole masokisti, jos olo ei ole mukava, ei kannata lahtea urheilemaan. Suosiolla skippaan Kala Patharin kokonaan ja menemme huomenna base campiin, terveys ja turvallisuus ennen kaikkea. Tanaan olen lahinna makoillut ah, niin ihanan lampimassa ja pehmeassa makuupussissani juoden teeta ja vetta, nyt on olo hieman parempi, vaikka vielakin juilii. Mutta paalle viiteen tonniin olen paassyt ja maisemat ovat uskomattomat, erityisesti Khumbun jaavirta, odotan hartaasti huomista kliimaksia ja sitten onkin aika kaantya vaelluspolulla takaisinpain.
Perjantai 1.4.2011 Veni, vidi, vici!
Paluumatkalla ollaan, yopyminen jalleen Tengbochen luostarilla. Laskeuduimme tanaan Lobuchesta asti eli hieman paalle kilometrin verran. Viime yo taisi olla reissun kylmin, eilisiltana mulla oli viela pullossa pari desia vetta ja aamulla iso jaakimpale... Eli holatna on majatalossa sisallakin.
Eilen lahdimme aamulla klo 7:30 taapertamaan kohti Everestin perusleiria upeassa auringonnousussa. Kuvia ei valitettavasti saa vielakaan, on tosi surkean hidas lataamaan tama kone, pistan kollaasia heti kun onnistuu. Olin tosi tyytyvainen etta jatin Kala Patharin valiin, lepo ja nesteytys tehosivat sen verran etta eilisaamuna tuntui vain aavistuksen raskaalta paassa. Oli huikaisevaa kavella Khumbun jaatikon reunaa myoden, kun vasemmalla puolellamme aurinko kultasi Pumori-vuoren ja oikealla oli itse jaatikko kaikessa komeudessaan Nuptse-vuoren seinaman alla. Jaatikko elaa koko ajan ihan omaa elamaansa, nytkin se paukahteli ja rouskahteli ajoittain. Kavely perusleiriin kesti n. 2h, eika kyseessa ollut mikaan pieni sieva polku, vaan paikoitellen raskasta kivikossa talsimista. Tallainen hobitin kokoinen persjalkainen kun hieman erehtyy vauhdissa katsomaan maisemia, meinaa olla putoaminen/turvallaan oleminen lahella... Loppumatka kaveltiin jo itse jaatikolla, oli aika hurjan nakoista kun huomasi polun kulkevan suoraan railon yli, avonainen kohta polussa oli tukittu erilaisella kivitavaralla. Polku, tai pikemminkin reitti elaa koko ajan jaan sulamisen ja jaatymisen mukaan, kuten koko perusleirin pohja.
 |
| Everestin huippu kahden vuoren kainalossa |
Kylla tunsi itsensa aika pieneksi istuessaan siina teekuppi kadessa ja katsellessaan ymparilleen. Khumbun jaatikko on kaikessa valkoisessa hohtavuudessaan ja massiivisuudessaan ehka kaunein luonnonilmio mita koskaan olen nahnyt. Everestia ei paljoa perusleirista nakynyt, huippua vain hieman, mutta itse pidan nyt Ama Dablamia ja Pumoria paljon vaikuttavamman nakoisina huippuina. Tiibetin raja on heti naiden massiivisten vuorten, Everestin ja Lhotsen takana. Voisi luonnehtia vuoristoa maailman tehokkaimmaksi rajaviranomaiseksi, kukaan ei varmasti tule sielta kysymatta lapi...
Paluumatkalla perusleirista Gorakshepiin iski hedari uudelleen, ja nyt ihan kunnolla moukaroiden. En tieda kuinka paljon asiaa olisi auttanut jos olisimme ehtineet yopya myos Dughlassa, mutta ilmojen haltijat olivat toista mielta. Pikainen teestoppi Gorakshepissa ja sitten jatkettiin suunnitelman mukaisesti muutama sata metri alemmas Lobucheen yopymaan. Tein sen ratkaisun etta otin Gorakshepissa yhden Diamoxin laskeutumisen helpottamiseksi, tieda nyt sitten helpottiko se varsinaisesti, silla niin armottomasti se pistaa kusettamaan... Viela Lobuchessakin hieman sarki, mutta tutut toiminnot eli nesteytys ja lepo toimivat taas hyvin. Huomenna jatkuu paluumatkamme Namcheen.
Maanantai 4.4.2011 Katmandu
Jufenauta millainen oli paluu Katmanduun aamulla! Koskaan ennen en ole pelannyt niin paljoa lentokoneessa... Dornier 228 heilui ja poukkoili siihen malliin etta useampi henkilo (mm. oppaani Pasang) kaiveli paperipussia istuimen taskusta valmiiksi kouraansa. Konetyyppihan on tosi pieni, laskin etta nyt kyydissa oli 14 matkustajaa, paikkoja kaikenkaikkiaan tassa konetyypissa taisi olla parikymmenta. Alkumatkasta olin ihan varma etta emme tule ainakaan elossa maan pinnalle takaisin...
Olenkin kuosittanut itseani huolella tuon shokeeraavan lentomatkan jaljilta tutustumalla Katmandun roskaruokatarjontaan, seitseman vuotta sitten ei ollut tietoakaan KFC:sta, myos PizzaHut on ilmestynyt shoppailukatu Durbar Margin varteen. Kornia kylla nuo meikalaisten silmissa perus-roskaruoka-suola-ihra-mujua edustavat paikat nayttavat olevan taalla hieman "parempia" paikkoja, ovella on vartija katsomassa naaman soveltuvuuden ja laskemassa jengin sisalle. Jumantsuikka miten hyva palvelukin oli!
Suosikkiravintolassani La Dolce Vitassa maistui pitsa ja capuccino ihan yhta hyvalle kuin seitseman vuotta sitten... Persaukiset opiskelijat harrastivat eskapismia arjen keskella livahtamalla valilla Thamelin turistialueella sijaitsevaan La Dolceen pitsalle, kun alkoivat riisiruuat kyllastyttaa. Nayttaa meno olevan aika ennallaan muutenkin, sama hulina Kanti Pathilla ja Durbar Margilla, jotka ovat isoja ns. ostoskatuja. Thamelissa samat vaellusvaruste-, pashmina- ja hippivaatekaupat, puhumattakaan buddhalais- ja hindulaismatkamuistoroinasta. Bongasin yhdesta kadun kulmasta jopa saman lansimaalaisen hippiukon, joka seitseman vuotta sitten kauppasi huiluja turisteille. Naama ei unohdu, kun muita valkonaamoja ei siela kaupusteluhommissa ole... Myyntiartikkelikin oli ukolla edelleen sama :)
Lauantai 9.4. Kotona taas
 |
| Swayambunath |
Viimeisen päivän huipentumaksi oli Katmandun matkatoimisto ystävällisesti järjestänyt mulle hienon illallisen erään huippuhotellin huippuravintolaan, joka oli erikoistunut Nepalilaisiin perinneruokiin. Tiedossa oli kuuden ruokalajin setti upeissa perinteiseen tyyliin rakennetuissa ravintolapuitteissa, vimpan päälle luksusta ja eksotiikkaa. Koko päivän oli kuitenkin ollut hieman kuvottava olo, joka ei ainakaan lähtenyt parantumaan noilla Nepalilaisilla mausteilla ja isoilla annoksilla. Jotenkuten selvisin aterioinnin loppuun, sitten kun oli aika kiittää ja kumartaa, poistuin vessaan ja oksensin. En ollut ennen tiennytkään kuinka paljon tavaraa voi mahtua näin pienen ihmisen mahalaukkuun. Hetken aikaa meni siivotessa jälkiä (kyllä, oksensin myös lattialle ja kengilleni) ennen kuin tyynesti poistuin vessasta ja mitä herttaisimmin hymyillen kiittelin ravintolan henkilökuntaa hienosta illasta. Siinähän se viimeinen ilta ja yö sitten menivätkin, pikkutunneille asti, halatessa hotellihuoneen vessanpönttöä. Tämä viimeistään vahvisti aiemmat epäilyni siitä, että Nepalilainen ruoka ei ole tehty minua varten.
lauantai 28. toukokuuta 2011
Le Puy - Pamplona (Via Podiensis) 28.3.-6.5.2011
Valmistautuminen
Valmistautuessamme viime kevään pyhiinvaellukselle Astorgasta Santiago de Compostelaan tulimme lukeneeksi aika tavalla matkakertomuksia ja -kuvauksia jotka käsittelivät tuota Ranskalaista tietä, joka siis nimestään huolimatta kulkee koko matkan Espanjan puolella. Carl Jakob Gardbergin kirja ”Santiago de Compostela. Matka apostoli Jaakobin haudalle” herätti mielenkiinnon myös Le Puy:stä alkavaa ja Santiago de Compostelaan päättyvää Via Podiensis -reittiä kohtaan. Ajattelin jo silloin, että jos joskus lähden uudelle matkalle, haluan aloittaa sen nimenomaan Le Puy:stä.
Matkan on tarkoitus alkaa 28.3. jolloin pirssi hakee meidät klo 6 kotoa. Lento Pariisiin lähtee 8.30, sieltä sitten toinen lento Lyoniin iltapäivällä. Lyonissa nousemme junaan joka vie meidät perille Le Puy:hin. Majoittaudumme B&B -paikkaan aivan kaupungin keskustassa. Aamulla olisi tarkoitus osallistua katedraalissa klo 7 järjestettävään messuun, jonka yhteydessä pyhiinvaellukselle lähtevät siunataan ja saamme myös aloitusleimat pyhiinvaelluspasseihimme. Teemme tarvittavat hankinnat ja lähdemme puoliltapäivin ensimmäiselle taipaleelle (noin 17 kilometriä).
Teimme matkavalmistelut huolella. Lähtöpäätöksen synnyttyä puhuimme asiasta varmasti päivittäin ja vierailimme netin avulla eri sivustoilla ottaen asioista niin hyvin selvää kuin se on mahdollista. Erityisen haasteenhan meille muodostaa lähes täydellisyyttä hipova kielitaidottomuus. Me emme usko sen olevan este, hidaste se varmasti on! Ikävintä on se, että pyhiinvaelluksen yksi ulottuvuus, kommunikointi muiden vaeltajien kanssa jää vajaaksi. Uskomme kuitenkin, että iloisella mielellä ja hurtilla huumorilla selviämme ja saamme itsemme tarpeellisesti ilmaistua. Kaksi ystäväämme, Ranskassa asuva Jinny ja Suomessa asuva Niina ovat meitä auttaneet ja saimme heiltä luvan ottaa yhteyttä puhelimitse, jos tarvetta ilmaantuu. Kiitos tästä!
Via Podiensis on osa ranskalaista GR -polkuverkostoa, polun numero on GR65. Valmistautumista varjosti Soilin 98-vuotiaan äidin vointi. Teimme päätöksen, että Soili palaa tarpeen tullen kotimaahan kesken matkan. Kaikkia mahdollisuuksia on turhaa ja mahdotontakin varmistella.
Tästä tuleekin mieleemme, että uutisten seuraaminen on sitten aika hakusessaan. Edellisellä reissulla olimme oppineet sen, mikä erottaa entisajan pyhiinvaeltajan tämän päivän kulkijoista. Ennen pyhiinvaeltajat kertoivat matkalla uutisia asukkaille maailman tapahtumista, nyt asukkaat kertovat niitä kulkijoille. Esimerkiksi eduskuntavaalit tulisivat olemaan meiltä pimennossa, mutta ei se tunnu yhtään huonolta!
Mukanamme tulee olemaan Päivän Tunnussana ja siinä on lähtöpäivämme tekstinä seuraavat sanat: ”Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet.” (Jes. 35:3) ja ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” (Fil. 3:14). Uskomme, että meitäkin vahvistetaan ja voimistetaan tarpeen mukaan. Juoksua pyrimme välttämään, mutta maaliin toivomme silti pääsevämme!
Vaellus Ranskan Le Puy:stä Espanjan Pamplonaan
Näinhän se juuri menee.
Jotakin haluan kuitenkin yrittää.
Jos vaellusta tarkastelee reitin ja maaston osalta, sen voi jakaa kolmeen eri vaiheeseen: Ensimmäinen vaihe käsitti noin kaksisataa kilometriä Ranskan Keski-Pyreneitten ylängöllä. Päivittäiset nousut ja laskeutumiset saattoivat olla yhteensä yli kilometrin luokkaa. Maisema vaihteli karusta nummimaisesta kivikosta viljaviin laaksoniittyihin. Polvet ja jalat olivat aika kovilla näillä rinteillä, mutta avarat ja kauniit maisemat korvasivat matkan vaivat!
Toinen vaihe käsitti loppuosan Ranskan puoleisesta reitistä. Maasto ei ollut enää niin vaihtelevaa, vaikka kipuamista ja laskeutumista riittikin. Koko reitillä ei ollut kuin yksi tylsäntasainen päivämatka, muuten se jaksoi yllättää aina uudelleen ja uudelleen. Tällä osuudella kuljettiin viiniviljelmien, peltolakeuksien, hedelmätarhojen ja puutarhojen rytmittämässä maisemassa.
Kolmas vaihe alkoi Saint Jean Pied de Portista ja käsitti Pyreneiden ylityksen, laskeutumisen ja saapumisen Pamplonaan, pituudeltaan noin sata kilometriä.
Reittimme kulki GR65 polkuverkostoa pitkin. Polku oli merkitty puna-valkoisin merkein ja kaikissa risteyksissä ja mahdollisissa haarautumissa oli vääriin suuntiin johtavilla teillä samanväriset ”kruksit” estämässä eksymistä. Kerran poikkesimme GR651 reitille ja seurasimme tätä Cele -joen kanjonissa kulkevaa polkua neljän päivän ajan. Sitten lähdimme taas GR65 polulle. Olemme tähän reitinvalintaan erittäin tyytyväisiä, sillä jos alkutaipaleella ei ollut lisäksemme juuri muita, niin nyt ei enää ketään! Kanjonin maisemat olivat upeaa upeampia ja aivan erikoisia meikäläisille.
Tästä maastosta ja reitistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka ja paljon, mutta sitähän voi ihailla ja siihen tutustua esim. netissä.
Gite:et toimivat joko kunnallisina, järjestöpohjalta tai yksityisinä palveluntarjoajina. Kunnallisissa gite:issä oli yleensä keittomahdollisuus, samoin järjestöjen majataloissa. Yksityisten gite:et tarjosivat mielellään tuon puolihoitomahdollisuuden, mutta pelkän petipaikankin saattoi ostaa. Me valitsimme aika usein puolihoidon.
Kerronpa erään yksityisen gite:en tapahtumat. Saavuimme Miradoux:iin pitkän (35 km) kävelyn uuvuttamina. Ryhdyimme etsiskelemään majapaikkaa ja huomasimme erään, hieman ”kulahtaneen” talon seinässä gite:e kyltin ja talon edessä hääräävän keski-iän ohittaneen naisen sekä komikymppisen miehen. Saimme elekielellä kysyttyä, olimmeko löytäneet oikeaan paikkaan. Naisihminen ei korviaan lotkauttanut, mutta nuorimies kertoi talossa toimivan majatalon. Jäimme odottamaan jatkoa, sillä ymmärsimme, että nainen on paikan emäntä. Saatuaan kukat kasteltua ja koirat teljettyä häkkeihin, emäntä vihdoin avasi oven ja laski meidät keittiö/olohuone/ruokahuoneeseensa. Olipa se paikka:
Keskellä huonetta oli valtava pöytä, joka pursuili erilaisia tavaroita, astioita ja hedelmävateja.
Tarjottuaan oluet, emäntä lähti johdattamaan meitä makuupaikkaamme. Kuljimme läpi yhden makuuhuoneen, joka oli samanlainen kaaos kuin keittiö/olohuonekin. Pimeän varastokäytävän päässä oli ovi, jonka auettua näimme huoneessa kuusi vuodetta. Saimme valita: joko ensimmäiseen huoneeseen tai sitten tähän? Valinta oli helppo ja pian olivat vuoteet sijatut ja suihkussa käyty ja pyykit kuivamassa. Madamme ilmoitti, että ruoka olisi tarjolla 19.15 ja kun tulimme paikalle siellä oli ranskalaiset Sara, Kristan (huivimies) ja aikaisemmin näkemämme nuorimies. Pöytään käytyämme kävi ilmi, että madamme ei halunnut itseään kutsuttavan madameksi vaan hän oli Teresa.
Aluksi Teresa tarjosi maljat, joka oli valmistettu likööristä ja kuohuviinistä. Sen yhteydessä hän lauloi/hoilasi laulun, joka kertoi pyhiinvaelluksesta. Ja jos Teresa olikin ollut aluksi tylyn sulkeutunut, niin nyt hän loisti ja loihti! Juttua tuli kuin vettä lähteestä. Siinä olivat ranskalaiset matkakumppanimme kovilla, että saivat ylipäätään jotakin syötyä, niin intensiiviseen keskusteluun Teresa heitä haastoi. Ymmärsimme, että Teresa oli itsekin pyhiinvaeltaja ja oman vaelluksensa yksityiskohtia hän siinä sitten kertaili Me suomalaistollot selvisimme kuin koirat veräjästä ja saimme kaikessa rauhassa syödä Teresan loihtimia herkkuja! Kiitokseksi pidin suomenkielisen kiitospuheen, joka saavutti ilmeistä päätellen hyvin kuulijoiden hyväksynnän. Aamupalan jälkeen erosimme kyynelsilmin ja laulun saattamina!
Mitä tämä sitten maksoi? Se jää salaisuudeksi, sillä kun kysyimme sitä, Teresa näytti kaapin päällä olevaa purkkia ja antoi ymmärtää, että sinne voi panna mitä haluaa. Vanha ohje kuuluu: ”Anna niin paljon, että ei hävetä ja niin vähän, että ei kaduta”!
Voisi myös kertoa kohtaamistamme ihmisistä, sillä vaikka meillä ei koskaan ollut oikein toimivaa yhteistä kieltä, niin uskomattoman paljon kykenimme kommunikoimaan ja tulemaan ymmärretyiksi.
Varsinkin alkumatkasta kohtaamamme harvat kulkijat ovat jääneet mieliimme. Annoimme heille, kun nimet eivät ole vahvoja puoliamme, omia nimiä. Näin saatoimme keskustella heistä myös heidän kuulleen. Eihän me mitään ilkeyksiä oltaisi sanottu, mutta juuri tällaisessa tilanteessa, jossa puuttuu yhteinen kieli on eduksi puhua piiloilmaisuin, ettei synny turhia väärinkäsityksiä. Siis:
Punanaama, Huivimies, Kolme iloista rouvaa, Silmälasi, Hiljainen mies, Belgialaiset (isovanhemmat ja lapsenlapsi)...
”Hiljainen mies” oli seuranamme parin päivän ajan. Hän oli matkalla Le Puy:stä Santiago de Compostelaan ja hävisi pian etääntyvään tomuun meidän etanavauhtia kulkevien edestä. Nimen hän sai siitä, että emme ole koskaan kuulleet kenenkään tulevan tai lähtevän majoitustilasta niin hiljaa kuin teki tämä Hiljainen mies.
”Huivimies” puolestaan tiesi Arto Paasilinnan ja osasi lentää! Hän nimittäin oli meitä vastassa Condomissa, vaikka ei ohittanut meitä missään vaiheessa.
”Sabine” oli puolestaan viehättävä pariisitar, joka kulki välillä poikansa, välillä poikansa ja pojan kaverin ja välillä yksinään tätä matkaa.
”Silmälasi” kuului ranskalaisryhmään, jonka kanssa majoittauduimme muutamaan otteeseen samaan majataloon. Nimensä hän sai siitä, että hänellä oli hassut, keskeltä kahdeksi osaksi taittuvat silmälasit.
Mitä kirkkoihin, jumalanpalveluksiin ja hengelliseen elämään tulee, niin merkille pantavaa oli se, että pyhiinvaeltajille tarkoitettuja messuja oli aika harvassa. Osittain pääsisäinen varmaankin sekoitti vielä tätä tarjontaa, mutta noin yleisenä havaintona kuitenkin.
Aloitimme vaelluksemme Le Puy:n katedraalissa 29.3. klo 07.00 pidetystä messusta. Messun johti Le puy:n piispa ja messun jälkeen hän kokosi meidät matkaan lähtevät (7) vielä yhteen. Kerroimme keitä ja mistä olemme. Paikalla olevat olivat etupäässä ranskalaisia. Lisäksi oli nuoripari Kanadasta ja sitten me Suomalaiset luterilaiset, jonka piispa teki selväksi koko ryhmälle. Mukava mies, joka oli aikoinaan ollut Norjassa, Tromssassa pappina. Esittelyn jälkeen hän luki, ilmeisesti pyhiinvaeltajilta otettavan lupauksen, jonka eri osien välissä meidän tuli, ”kuuluvalla äänellä” (erillinen kehotus!), vastata yhteen ääneen: ”AAMEN”. Tilaisuudesta jäi hyvä maku suuhun. Ja tunsimme olevamme nyt todellisia pyhiinvaeltajia.
13.4. olimme paikassa nimeltä Lascapanes. Päivä jää mieleemme kahdesta syystä: Oli isä-Hannun 100-vuotis syntymäpäivä ja illalla messun aluksi pappi pesi kaikkien halukkaiden jalat. Näin hän tekee joka päivä! Lisäksi hän keräsi messuun osallistuneiden nimet ja kansallisuudet vihkoonsa, josta hän ne seuraavana iltana, ennen esirukousta tulisi lukemaan. Muuten käväisimme auki olevissa kirkoissa, usein luimme siellä Päivän tunnussanan, päivän rukouksen ja laulaa lurautimme jonkun muistamme Taize-laulun.
Kulkiessamme emme hirveästi jutelleet, molemmat teimme omaa matkaamme ja ajattelimme omia ajatuksiamme. Liki täydellinen tietämättömyys maailmantapahtumista, keskitti ajatukset omaan elämään ja sen tapahtumiin. Tämä vaikutti myös unimaailmaan. Näimme aika erikoisia unia! Eipä niitäkään voi oikein jakaa, mutta jotakin terapeuttista niissä kuitenkin oli. En voi sanoa, että olisin saanut ohittamattomia ideoita tai nähnyt suuria visioita, mutta en kohdannut myöskään ajatuksissani mitään pelottavaa tai ahdistavaa. Puhdistavaa kylläkin!
Kahdenkeskisen vaelluksemme lisäksi teimme viikon ajan matkaa Kaisan ja Masin kanssa. Tämä jakso oli virkistävä ja paljon antava. Kipeiden jalkojen ja väsymyksen rinnalla saimme jakaa niin huumoria kuin vakaviakin asioita keskenämme. Ja selvällä suomen kiellä! Ja kirjoitettiinhan niitä myös asfalttiin!
Sitten lopuksi vielä tylsääkin tylsempi näkökulma: Mitä maksaa? Ranska on selvästi kalliimpi (myös laadukkaampi) vaellusmaa kuin Espanja. Aluksi kaavailemamme laskutapa, 1 euro/kilometri/henkilö, ei riittänyt, mutta jokainen kulutettu euro oli sen arvoinen!
Matka jatkuu! Tämä kokemamme matka oli tähänastisen elämme paras, tästä olemme yhtä mieltä. Eikä se edes ole päättynyt. Olemme matkalla edelleen. Ajatuksissamme, unissamme, alitajunnassamme. Yritämme säilyttää niitä hyviä ominaisuuksiamme, joita matkamme nosti esiin ja työntää sivummalle niitä vähemmän hyviä piirteitämme...
Kiitos, että olette olleet mukanamme. Tiedämme ja tunnemme, että puolestamme on paljon rukoiltu ja meitä ajateltu.
Sen tien kulkijat Soili ja Heikki
Lisätietoja: panda.pietila(at)luukku.com
Valmistautuessamme viime kevään pyhiinvaellukselle Astorgasta Santiago de Compostelaan tulimme lukeneeksi aika tavalla matkakertomuksia ja -kuvauksia jotka käsittelivät tuota Ranskalaista tietä, joka siis nimestään huolimatta kulkee koko matkan Espanjan puolella. Carl Jakob Gardbergin kirja ”Santiago de Compostela. Matka apostoli Jaakobin haudalle” herätti mielenkiinnon myös Le Puy:stä alkavaa ja Santiago de Compostelaan päättyvää Via Podiensis -reittiä kohtaan. Ajattelin jo silloin, että jos joskus lähden uudelle matkalle, haluan aloittaa sen nimenomaan Le Puy:stä.
Alussa näytti siltä, että lähden matkalle yksin, tai ainakin ilman Soilin seuraa, mutta iloksemme huomasimme kohta olevamme lähdössä yhdessä! Tähän päätökseen on vaikuttanut ennen kaikkea se, että poiketen Espanjan puolella olevasta käytännöstä, jossa majoitusta ei refugioista voi varata etukäteen, Ranskassa se on suositeltavaa, ellei jopa pakollista. Tällä asialla on sikäli merkitystä, että vaikka se toisaalta sitoo aikatauluihin, se samalla vapauttaa ”kilpajuoksusta” yöpaikkoihin ja epävarmuudesta niiden saamisesta. Näin vaelluspäivälle saadaan paljon lisää aikaa ja ei tarvitse miettiä sitä, mihin päänsä illalla kallistaa. Meille on tärkeää, että kettujen ja lintujen lisäksi myös ihmisen poika ja tytär tietävät tulevan yösijansa! Viime keväänä emme tosin jääneet kuin kerran ilman majapaikkaa refugiossa ja silloinkin varamajoitus löytyi viereisen ravintolan takahuoneesta.
Aktiivinen valmistautuminen kesti runsaat puoli vuotta. Ensin tehtiin päätös matkalle lähtemisestä ja sitten ryhdyttiin hankkimaan kuntoa ja varusteita. Kävelimme päivittäin 5-30 kilometrin lenkkejä ja tunsimme olevamme hyvässä kunnossa. Varustepuolella uusittiin niin kengät kuin reputkin. Viime kevään lainarinkat saivat väistyä tosi keveiden (alle kilo/kpl) Osprey -reppujen tieltä. Näin saimme kaksi asiaa: yli kilon säästö pelkän repun painon kohdalla, joka puolestaan merkitsee sitä, että ne saadaan käsimatkatavaroina lennoille. Reppuihin hankittiin lisäksi integroidut kahden litran juomasysteemit. Näiden avulla voimme nauttia nestettä kulkiessamme juomaputkien kautta. Reput olivat käytössä ja pakattuina koko harjoitusjakson ajan ja ovat todella hyvin istuvat ja huomaamattomat matkakumppanit.
Jalkinepuolella vaihdoimme myös kenkiä. Merkki on edelleen Salomon, mutta tyypiksi valitsimme Retki -lehden testivoittajat, XA pro 3D Ultra:t (huh, huh mikä nimi). Kengät ovat mukavan tuntuiset ja hyvin sisään ajetut. Lisäksi kiinnitimme aika tavalla huomiota siihen, että emme ottaisi mitään tarpeetonta mukaamme. Syy on erittäin yksinkertainen: pakkaus ei saa painaa yli 8 kiloa, jotta sen saa käsimatkatavaraksi. Joitakin hankintoja teemme tästä syystä vasta perillä Le Puy:ssä. Niihin kuuluu mm. kävelysauvat, teräaseet jne.
Matkan on tarkoitus alkaa 28.3. jolloin pirssi hakee meidät klo 6 kotoa. Lento Pariisiin lähtee 8.30, sieltä sitten toinen lento Lyoniin iltapäivällä. Lyonissa nousemme junaan joka vie meidät perille Le Puy:hin. Majoittaudumme B&B -paikkaan aivan kaupungin keskustassa. Aamulla olisi tarkoitus osallistua katedraalissa klo 7 järjestettävään messuun, jonka yhteydessä pyhiinvaellukselle lähtevät siunataan ja saamme myös aloitusleimat pyhiinvaelluspasseihimme. Teemme tarvittavat hankinnat ja lähdemme puoliltapäivin ensimmäiselle taipaleelle (noin 17 kilometriä).
Teimme matkavalmistelut huolella. Lähtöpäätöksen synnyttyä puhuimme asiasta varmasti päivittäin ja vierailimme netin avulla eri sivustoilla ottaen asioista niin hyvin selvää kuin se on mahdollista. Erityisen haasteenhan meille muodostaa lähes täydellisyyttä hipova kielitaidottomuus. Me emme usko sen olevan este, hidaste se varmasti on! Ikävintä on se, että pyhiinvaelluksen yksi ulottuvuus, kommunikointi muiden vaeltajien kanssa jää vajaaksi. Uskomme kuitenkin, että iloisella mielellä ja hurtilla huumorilla selviämme ja saamme itsemme tarpeellisesti ilmaistua. Kaksi ystäväämme, Ranskassa asuva Jinny ja Suomessa asuva Niina ovat meitä auttaneet ja saimme heiltä luvan ottaa yhteyttä puhelimitse, jos tarvetta ilmaantuu. Kiitos tästä!
Via Podiensis on osa ranskalaista GR -polkuverkostoa, polun numero on GR65. Valmistautumista varjosti Soilin 98-vuotiaan äidin vointi. Teimme päätöksen, että Soili palaa tarpeen tullen kotimaahan kesken matkan. Kaikkia mahdollisuuksia on turhaa ja mahdotontakin varmistella.
Mukanamme tulee olemaan Päivän Tunnussana ja siinä on lähtöpäivämme tekstinä seuraavat sanat: ”Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet.” (Jes. 35:3) ja ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” (Fil. 3:14). Uskomme, että meitäkin vahvistetaan ja voimistetaan tarpeen mukaan. Juoksua pyrimme välttämään, mutta maaliin toivomme silti pääsevämme!
Vaellus Ranskan Le Puy:stä Espanjan Pamplonaan
 |
Matka alkoi katedraalin portailta ja
edessä oli 810 kilometriä...
|
Huomaan, että olen samanlaisessa tilanteessa kuin missä olin nuorisotyössä toimiessani monen monta kertaa: Kun valmistelimme rippikoululeiriläisiä kotiinpaluuseen annoimme heille seuraavasisältöisen ohjeen: ”Kun vanhempanne ja kaverinne kysyvät teiltä leiristä on tärkeää, että kerrotte heille oletteko tyytyväisiä vai ette. Sitten on tärkeää, että vastaatte heidän kysymyksiinne. Älkää kuitenkaan pettykö, jos he eivät innostu teidän innostanne. Leiri oli teille pitkä prosessi ja vain siihen osallistuneet voivat ymmärtää ja käsittää sen mitä tapahtui ja mitä olette tunteneet ja kokeneet”.
Näinhän se juuri menee.
Jotakin haluan kuitenkin yrittää.
 |
Alkumatkasta maisemat olivat
karuja, mutta vaihtelevia
|
Kolmas vaihe alkoi Saint Jean Pied de Portista ja käsitti Pyreneiden ylityksen, laskeutumisen ja saapumisen Pamplonaan, pituudeltaan noin sata kilometriä.
 |
| Nousu Pyreneille oli upea ja laaksoissa oleva sumu loi uskomatonta tunnelmaa |
Tästä maastosta ja reitistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka ja paljon, mutta sitähän voi ihailla ja siihen tutustua esim. netissä.
Matkaamme voi tarkastella myös retkeilijälle tärkeiden palveluiden näkökulmasta. Miten majoitus ja ruokailut olivat tarjolla? Majataloja, eli gite:itä oli riittävästi, mutta harvemmassa kuin Espanjassa. Myöskään matkan varrella olevissa kylissä ei juuri ollut, ainakaan avoimena olevia, kahviloita tai ravintoloita. Sen sijaan useimmat majapaikat tarjosivat puolihoitomahdollisuuden eli yösijan lisäksi illallisen ja aamiaisen seuraavana aamuna. Nämä aamiaiset nyt kyllä olivat yhtä tyhjän kanssa: vaaleaa leipää, marmeladia, teetä tai kahvia. Niillä eväillä ei pitkälle pötkitä!
 |
Belgialaisia, ranskalaisia, suomalaisia....
|
Mutta illalliset! Jos ne olisivat vielä olleet tarjolla ihmisten aikaan, siis tuossa ilta viiden-kuuden maissa, olisivat ne olleet osa taivaan valtakuntaa. Kun olimme tottuneet Espanjassa viime keväänä siihen, että pyhiinvaeltajan illallinen sisältää kolme ”lautasta” joista yksi on alkukeitto/salaatti, toinen sianlihaa ja ranskalasia perunoita ja jälkiruokana kakunpala/hedelmä, niin nyt oli tahti toinen. Emme Ranskassa syöneet kahta samanlaista ruokaa, juustotarjotin kuului aina asiaan ja sen päälle tuli vielä jokin jälkkäri. Ruoka oli hyvää/erinomaista yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, mutta sekin on selitettävissä oleva asia. Olimme silloin valinneet yöpymispaikaksemme entisen luostarin, jossa matkalaisten lisäksi oli lievästi kehitysvammaisten hoitokoti. Heidän tehtäviinsä kuului mm. keittiöpalvelu. Soppa oli ehtinyt pojilta palamaan pohjaan eikä risottokaan ollut mitenkään erinomaista, mutta niidenkin avulla nälkä siirtyi kyllä seuraavaan päivään.
 |
| Gitet olivat siistejä ja usien olimme niisssä ainoat yöpyjät |
Keskellä huonetta oli valtava pöytä, joka pursuili erilaisia tavaroita, astioita ja hedelmävateja.
Tarjottuaan oluet, emäntä lähti johdattamaan meitä makuupaikkaamme. Kuljimme läpi yhden makuuhuoneen, joka oli samanlainen kaaos kuin keittiö/olohuonekin. Pimeän varastokäytävän päässä oli ovi, jonka auettua näimme huoneessa kuusi vuodetta. Saimme valita: joko ensimmäiseen huoneeseen tai sitten tähän? Valinta oli helppo ja pian olivat vuoteet sijatut ja suihkussa käyty ja pyykit kuivamassa. Madamme ilmoitti, että ruoka olisi tarjolla 19.15 ja kun tulimme paikalle siellä oli ranskalaiset Sara, Kristan (huivimies) ja aikaisemmin näkemämme nuorimies. Pöytään käytyämme kävi ilmi, että madamme ei halunnut itseään kutsuttavan madameksi vaan hän oli Teresa.
 |
| Teresa |
Mitä tämä sitten maksoi? Se jää salaisuudeksi, sillä kun kysyimme sitä, Teresa näytti kaapin päällä olevaa purkkia ja antoi ymmärtää, että sinne voi panna mitä haluaa. Vanha ohje kuuluu: ”Anna niin paljon, että ei hävetä ja niin vähän, että ei kaduta”!
Voisi myös kertoa kohtaamistamme ihmisistä, sillä vaikka meillä ei koskaan ollut oikein toimivaa yhteistä kieltä, niin uskomattoman paljon kykenimme kommunikoimaan ja tulemaan ymmärretyiksi.
Varsinkin alkumatkasta kohtaamamme harvat kulkijat ovat jääneet mieliimme. Annoimme heille, kun nimet eivät ole vahvoja puoliamme, omia nimiä. Näin saatoimme keskustella heistä myös heidän kuulleen. Eihän me mitään ilkeyksiä oltaisi sanottu, mutta juuri tällaisessa tilanteessa, jossa puuttuu yhteinen kieli on eduksi puhua piiloilmaisuin, ettei synny turhia väärinkäsityksiä. Siis:
Punanaama, Huivimies, Kolme iloista rouvaa, Silmälasi, Hiljainen mies, Belgialaiset (isovanhemmat ja lapsenlapsi)...
”Hiljainen mies” oli seuranamme parin päivän ajan. Hän oli matkalla Le Puy:stä Santiago de Compostelaan ja hävisi pian etääntyvään tomuun meidän etanavauhtia kulkevien edestä. Nimen hän sai siitä, että emme ole koskaan kuulleet kenenkään tulevan tai lähtevän majoitustilasta niin hiljaa kuin teki tämä Hiljainen mies.
”Huivimies” puolestaan tiesi Arto Paasilinnan ja osasi lentää! Hän nimittäin oli meitä vastassa Condomissa, vaikka ei ohittanut meitä missään vaiheessa.
”Sabine” oli puolestaan viehättävä pariisitar, joka kulki välillä poikansa, välillä poikansa ja pojan kaverin ja välillä yksinään tätä matkaa.
”Silmälasi” kuului ranskalaisryhmään, jonka kanssa majoittauduimme muutamaan otteeseen samaan majataloon. Nimensä hän sai siitä, että hänellä oli hassut, keskeltä kahdeksi osaksi taittuvat silmälasit.
Mitä kirkkoihin, jumalanpalveluksiin ja hengelliseen elämään tulee, niin merkille pantavaa oli se, että pyhiinvaeltajille tarkoitettuja messuja oli aika harvassa. Osittain pääsisäinen varmaankin sekoitti vielä tätä tarjontaa, mutta noin yleisenä havaintona kuitenkin.
 |
| 29.3.2011 Le Puy:n piispa lähetti kulkijat matkalle |
 |
Tämä pappi pesee joka ilta ennen
messua kulkijoiden jalat!
|
Tärkein anti ja kokemus, mutta vaikeimmin avattavissa oleva on tietenkin se, mitä meissä tapahtui tai mitä sisällämme liikkui. Ensinäkin totean, yhteisenä kokemuksenamme, että meillä oli harvinaisen mukavaa matkaseuraa: matkassa olivat entinen poika- ja tyttöystävä. Toinen perusasia, ei sekään itsestäänselvyys, oli se, että molemmat olimme lähtöömme tyytyväisiä. Soilihan oli aluksi hieman empinyt lähtöään, mutta totesi heti alkumatkasta olleensa hullu, jos ei olisi mukaan tullut (huomaamatta runo!).
Kulkiessamme emme hirveästi jutelleet, molemmat teimme omaa matkaamme ja ajattelimme omia ajatuksiamme. Liki täydellinen tietämättömyys maailmantapahtumista, keskitti ajatukset omaan elämään ja sen tapahtumiin. Tämä vaikutti myös unimaailmaan. Näimme aika erikoisia unia! Eipä niitäkään voi oikein jakaa, mutta jotakin terapeuttista niissä kuitenkin oli. En voi sanoa, että olisin saanut ohittamattomia ideoita tai nähnyt suuria visioita, mutta en kohdannut myöskään ajatuksissani mitään pelottavaa tai ahdistavaa. Puhdistavaa kylläkin!
Sitten lopuksi vielä tylsääkin tylsempi näkökulma: Mitä maksaa? Ranska on selvästi kalliimpi (myös laadukkaampi) vaellusmaa kuin Espanja. Aluksi kaavailemamme laskutapa, 1 euro/kilometri/henkilö, ei riittänyt, mutta jokainen kulutettu euro oli sen arvoinen!
Kiitos, että olette olleet mukanamme. Tiedämme ja tunnemme, että puolestamme on paljon rukoiltu ja meitä ajateltu.
Sen tien kulkijat Soili ja Heikki
Lisätietoja: panda.pietila(at)luukku.com
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Minne seuraavaksi, osa 2
Andrew Bain on seikkaillut viidellä mantereella Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, mm. kipittänyt jäätä pitkin Baikal -järven yli ja pyöräillyt Australian ympäri. Finnairin Blue Wings -lehden huhtikuun numerossa Andrew Bain kertoo ajatuksiaan patikoinnista. Tässä on hänen viisi suosikkivaellusreittiään:
Alppien klassikkovaellus Tour du Mont Blanc kiertää Mont Blancin massiivin. Noin 170 kilometrin reitti kulkee Ranskan, Italian ja Sveitsin alueella. TMB:n kiertämiseen kuluu seitsemästä kymmeneen päivään. Eritasoisia majoituspalveluita on tarjolla runsaasti. Maasto on korkeuserojen vuoksi vaativaa ja sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti.
Larapinta Trail kulkee West MacDonnell Ranges -vuoristossa ja tarjoaa oivallisen mahdollisuuden tutustua Australian luontoon ja kulttuuriperinteeseen. Pituutta erittäin hyvin maastoon merkityllä reitillä on 223 kilometriä. Larapinta Trail on jaettu 12 osuuteen, jotka vaativat kunnosta riippuen yhden tai kaksi päivää. Maastosta löytyvä ja vesipisteiden vesi puhdistetaan keittämällä sitä viisi minuuttia ja vedenpuhdistutablettien avulla.
Afrikan mantereen karuin vuoristo, Semien -vuoret, kohoaa Etiopiassa yli 4500 metrin korkeuteen. Alueen kansallispuisto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet vaeltamiseen ja villieläinten tarkkailuun. Vuoriston alueella on tavattu yli 50 eri lintulajia, mm. valtava partakorppikotka.
Maailman hienoimmaksi vaellusreitiksi mainittu Milford Track kulkee Uudessa Seelannissa Fiordlandin kansallispuiston kanjoneiden, vuonojen, järvien ja vesiputousten lomitse. Yöpyminen on mahdollista mökeissä. Te Anau -järveltä alkavalla reitillä on pituutta reilut viisi peninkulmaa.
 |
| Tour du Mont Blanc |
 |
| Larapinta Trail, Australia |
 |
| Semien kansallispuisto, Etiopia |
Torres del Paine on kansallispuisto Etelä-Chilessä Patagoniassa. Maisemaa hallitsee Painen massiivi, Andien itäinen etuvartio. Alueella on runsaasti vuoria, jäätiköitä, järviä ja jokia. Jo Darwin kiinnitti huomiota seudun erikoiseen eläimistöön ja kasvikuntaan. Hyvällä tuurilla voi nähdä puumankin.
 |
| Torres del Paine, Chile |
 |
| Milford Track, Uusi-Seelanti |
Lue lisää Bainin seikkailuista kirjasta ”A Year of Adventures: A Guide to the World’s Most Exciting Experiences”
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Liminganlahden lintuparatiisi
Toukokuun pitkä tallustelu (reitti kartalla) suuntautui Liminganlahdelle, jonka vesialue on kansainvälisestikin huomattava muuttolintujen levähdysalue. Englantilainen aamiainen ja tien päälle klo 7. Aluksi suuntasin Linnanmaalta Kauppatorin Kahvilamakasiiniin tuoreiden possumunkkien toivossa, mutta koska tarjolla olikin vain munkkirinkilöitä (kääk!), tyydyin kahvikupposeen. Melkein koko matka Oulusta Lumijoelle on varustettu kevyenliikenteen väylillä, vain Tupoksen ja Limingan välinen kuuden kilometrin pätkä täytyi patikoida tien pientareella. Reitillä on mittaa viitisenkymmentä kilometriä, joten se soveltuu oivallisesti esimerkiksi caminokunnon viimeistelylenkiksi. Intomieliset kävelijät voivat patikoida seuraavana päivänä takaisin Ouluun, itselläni oli autokyyti sovittuna. Lumijoelta pääsee pois myös linja-autolla, esimerkiksi Kylmäsen Liikenteen kyydissä.
 |
| Suopöllö voi elää jopa 20-vuotiaaksi |
 |
| Virkkulan lintutorni |
 |
| CANON 15x50 IS UD All Weather -kaukokatseen saa omaksi vajaalla kymppitonnilla |
Lintutornissa ihmettelin lintuharrastajien varusteita. Pitkillä kävelylenkeillä varusteiden keveys on ensiarvoisen tärkeää, tipujen tiirailussa puolestaan laitteiden erotuskyky, optinen laatu sekä käyttö- ja tekniset ominaisuudet. Juhan kameran putkikin oli miehen reiden vahvuinen. Varusteisiin saa helposti kulutettua uuden henkilöauton hinnan, mutta huokeammillakin vermeillä pärjää.
Liminganlahdella pesii yli sata lintulajia. Vuosittain alueella havaitaan lähes kolmesataa eri lintulajia, jos läpimuuttavat linnut lasketaan mukaan. Muuttoaikaan Liminganlahdella levähtää satoja tuhansia lintuja. Hyvällä tuurilla Liminganlahdella voi nähdä myös kiljuhanhen, joka on pohjolan uhanalaisin pesimälintu. Pohjolassa pesii enää vain 20-30 kiljuhanhiparia.
 |
| Pajusirkku, rantojen ja kosteikkojen pesimälintu |
Kiitokset Juhalle lintujen tarkkailun johdantokurssista! Jos lintuharrastus alkaa kiinnostaa, polunpäitä löytyy esimerkiksi Lintukuva.fi ja BirdLife Suomi -sivustojen kautta. BirdLife Suomen kautta löytyvät näppärästi myös lukuisat paikalliset lintutieteelliset yhdistykset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Kuukauden luetuimmat/Month's most read posts
-
Ensi kesäkuussa olisi tarkoitus lähteä pitkälle kävelylle Ranskan GR65-reitille, joka on osa Santiago de Compostelaan johtavaa pyhiinvaellus...
-
Deuter Aircontact PRO 70+15 Perjantaiaamuna 21.8.2015 olin huonosti nukutun yön ja varhaisen herätyksen jälkeen matkalla kohti Lappia. ... -
Jalkapohjan jännekalvo eli kantakalvo alkaa jokaisen varpaan tyviosasta ja jatkuu viuhkan tavoin kaventuen kantaluun alle, jonka keskiosa...
