Mönkään mennyt kävely

Oulussa mitattiin maanantaina 30.7.2018 paikkakunnan kaikkien aikojen lämpöennätys 33,2 astetta. Mikäpä olisi ollut parempi päivä pitkälle kävelylenkille? Mikä voisi mennä pieleen? Heräsin puoli kuudelta. Rasvasin varpaat vaseliinilla ja levitin kyynärvarsiin aurinkovoidetta. Hörppäsin kupin kahvia ja söin leivän. Sitten ulos klo 6:10 ja suunta kohti Kuusamontietä. Sorsa räpiköi lentoon Pyykkösjärven rannasta ja äänteli närkästyneesti. Ehkä olin herättänyt sen yöunilta. Yskitti. Edellisellä viikolla kurkussa oli käväissyt jonkin sortin lievä tulehdus. Se oli kuitenkin tullut kukistetuksi parissa päivässä. Mutta se oli jättänyt jälkeensä limaa, jota täytyi silloin tällöin köhiä pois. Yskin kävellessäni niin paljon, että kurkkua alkoi kutittaa. Kutka aiheutti lisää yskimistä ja pian olin tympeässä noidankehässä. Yskin, koska kurkkua kutitti ja kurkkua kutitti, koska yskin.

Pysähdyin tauolle Ruskon Citymarketin luona reilun tunnin patikoinnin jälkeen. Olin kävellyt hitaammin kuin olin kaavaillut. Viiden ja puolen kilometrin matkaan oli kulunut tunti ja vartti. Jalat eivät selvästikään olleet vielä heränneet. Kauppa ei ollut vielä auennut, joten pystytin retkituolin sen pihanurmikolle. Kurkkukutinan kaveriksi oli ilmaantunut toinenkin vaiva. Vasemman jalan isovarpaan sisäsyrjää aristi. Sellaisen vaivan ei olisi pitänyt olla mahdollinen. Olin samoilla kengillä kävellyt juuri viikon Ranskassa. Sielläkin oli ollut kuuma. Lisäksi jalassani oli samanlainen sukkavarustus kuin Ranskan retkellä. Ihoa vasten oli ohut tekninen sukka ja sen päällä paksumpi vaellussukka. Lisäksi juuri ennen Ranskan reissua olin kävellyt Hetasta Pallakselle täsmälleen samalla kenkä-sukka-kokoonpanolla. Mikään ei ollut periaatteessa muuttunut, mutta niin vain isovarpaan sisäsyrjä oli alkanut temppuilla heti ensimmäisen tunnin aikana. Kiva. Istuskelin mainiossa Helinox Chair One -retkituolissani (lue tuotearvosteluni täältä) ja katselin ohitseni sujahtelevia työmatkapyöräilijöitä.

Kampesin itseni ylös tuolista. Siinä touhussa katkolahjehousujen kangas repesi reisitaskun vierestä. Vanhojen housujeni kangas oli haurastunut, vaikka en ollut käyttänyt kyseistä vaatetta kovinkaan ahkerasti. Onneksi repeämä ei ollut kovin suuri tai kriittisessä paikassa. Voisin jatkaa taivalta samoilla pöksyillä, mutta kaikki istuutumiset ja ylös nousemiset pitäisi tehdä hyvin varovasti. Jatkoin matkaa Kuusamontien itäpuolella kulkevaa pyörätietä pitkin. Seuraavalle taukopaikalle olisi matkaa 5,2 kilometriä. Olin etukäteen suunnitellut pysähtymispaikat huolella. Itse asiassa koko kävelyretken tarkoitus olisi tutkia säännöllisten taukojen vaikutusta jaksamiseen. Olin edellisenä iltana lyönyt lukkoon taukopaikat koko reissulle. Niitä piisaisi tasaisesti koko taipaleelle noin viiden kilometrin välein. Alustavasti olin päättänyt, että kymmenen minuutin levähdystauon pitäisi riittää aina tunteroisen kävelyn jälkeen. Vain Kiimingissä ja Haukiputaalla olin kaavaillut pitäväni pitemmät tauot.

Laakeat kivet vakauttavat retki-
tuolin pehmeällä maalla

Ajatus kymmenen minuutin lepotauon riittämisestä romuttui heti toisella taukopaikalla. Olin kaavaillut levähtäväni Kuusamontien ja Ylikiimingintien risteyksessä. Risteyksen itäpuolelta löysinkin hyvän paikan. Se oli metsän reunassa. Pensaat tarjosivat näkösuojaa tielle. Avasin retkituolini ja istahdin siihen tyytyväisenä. Samassa yksi tuolin jaloista upposi muutaman sentin pehmeään maahan. Korjasin asentoani vauhdikkaasti ja ei kun *räts*. Housut repesivät uudesta kohdasta, jälleen taskun vierestä. Asettelin muutaman laakean kiven tuolin jalkojen alle ja istuuduin uudelleen varovasti. Nyt istuin oli vakaa. Mutustelin eväsleivän ja tyhjensin puolet toisesta vesipullostani. Sinänsä minulla ei ollut jano, mutta tiesin riittävän juomisen olevan edellytys kävelylenkin onnistumiselle. Kaiken kaikkiaan kaikenlaiseen värkkäilyyn tärväytyi taukopaikalla lähes 25 minuuttia. Se niistä kymmenen minuutin tauoista. Olin arvioinut taukojen keston reippaasti alakanttiin.

Vain kolmisen kilometriä eteenpäin käveltyäni tien vieressä näkyi Jäälin Grilli. Vielä ei ollut tauon aika, joten grillille ei olisi asiaa. Sinne ei olisi syytä poiketa. Sitä virhettä en tekisi. Joten tilasin vain pienen Coke Zeron ja siemailin sen grillin terassilla. Laiton tauko tuntui synnillisen hekumalliselta. Kävelin kolmisen kilometriä eteenpäin ja saavuin varsinaiselle taukopaikalle, vuonna 1890 käyttöön vihitylle Jäälin hautausmaalle. Se on metsähautausmaa. Puut ovat enimmäkseen mäntyjä. Istahdin varjoon penkille ja katselin ympärilleni kiinnostuneena. Nainen haki vesipisteestä vettä kastelukannuunsa ja tassutteli pois. Hautakivet ja ristit kohosivat kangasturpeesta. Monella haudalla oli kukkia. Hautausmaa näytti kauniilta ja hyvin hoidetulta. En kuitenkaan voinut täysin siemauksin nauttia ympärilleni levittäytyvästä näkymästä. Jalkaosastolle oli viimeisten kilometrien kuluessa ilmaantunut uusi huolenaihe. Oikean jalan lonkankoukistajan tienoilla tuntui kivistystä.

Jäälin hautausmaa

Nousin penkiltä ja palasin Kuusamontielle. Kipu tuntui nivustaipeessa joka kerta, kun heilautin oikean jalan eteenpäin. Muutin hieman askellusta ja pudotin vauhtia. Kävelylenkki pitäisi lopettaa ennen aikojaan, jos oikea lonkankoukistaja ei ryhdistäytyisi. Saavuin Kiimingin ABC:lle vasta puolilta päivin eli noin tunnin kaavailemaani myöhemmin. Tilasin vuohenjuustobroilerin. Nakkasin suuhuni 800 milligramman edestä ibuprofeenia. Ehkä se rauhoittaisi lonkankoukistajan. Syömisestä ei tahtonut tulla mitään. Yskitti vietävästi. Murkinan jälkeen pistäydyin apteekkiin ja kerroin myyjälle kurkkuni tilanteen. Tautia ei enää olisi, mutta olin joutunut yskimiskierteeseen. Nainen otti hyllystä Bafucin -rasian. Imeskelytabletit kuulemma puuduttaisivat kurkun niin, että yskiminen vähenisi. Sitten nainen otti hyllystä toisen tuotteen ja kertoi, että yskimisen tarve vähenisi, jos sitä hörppäisi. Kysyin, että mikä sen vaikutusmekanismi on. Puuduttaisiko sekin kurkun? Ei, sitä vain hörpätään ja sitten yskimisen tarve vähenee. Ok, en jaksanut jäädä miettimään asiaa pitempään. Ostin Bafucinia. Sen vaikutusmekanismin ainakin ymmärsin.

Ensimmäiset kilometrit Kiimingin jälkeen olivat vaikeita. Lämpötila oli noussut ennätyslukemiin. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä. Oikea lonkankoukistaja muistutti olemassaolostaan jokaisella askeleella. Aprikoin, että pitäisiköhän koko hanke keskeyttää.  Mutta vähitellen kipu alkoi lievittyä. Sitten käsitin, ettei siitä ollutkaan kysymys. Nyt myös vasen lonkankoukistaja oli ärtynyt. Mutta tasaisesti jakautunut kipu oli paljon mukavampi kuin toispuoleinen. Ja ehkä ibuprofeenikin alkoi vaikuttaa. Ainakin vasemman jalan isovarpaan syrjä oli rauhoittunut. Kävely alkoi taas sujua. Istahdin penkille pyörätien laitaan ja ravistelin pikkukiven pois kengästä. Haipuskylän jälkeen pyörätie erkani maantiestä. Kotvan kuluttua huomasin taukopaikaksi kaavailemani linja-autopysäkkikatoksen kaukana niityn takana. Kävelin parhaillaan omakotitaloalueen läpi. En halunnut häiritä seudun asujaimistoa pystyttämällä retkituolini jonkun pihan tuntumaan. Koko huolella laatimani kävelysuunnitelma rapautui koko ajan yhä pienemmiksi muruiksi.

Olin ajatellut hankkivani vesitäydennystä Alakylästä. Siellä on pieni kyläkauppa. Tai oikeastaan siellä on joskus ollut pieni kyläkauppa. Nyt sitä ei enää ollut. Matkaa Haukiputaalle oli jäljellä 17 kilometriä. Juomavettä oli jäljellä vain vajaa litra. Läkähdyttävä kuumuus vaikeutti tilannetta entisestään. Mutta taskussani oli puhelin. Voisin milloin hyvänsä soittaa kyydin kotiin. Ja tarvittaessa voisin pyytää vesitilkkasen jostain talosta. Siispä eteenpäin. Päätin unohtaa etukäteen kaavailemani taukopaikat. Kävelisin tunnin ja lepäisin sitten tovin sopivassa paikassa. Ja sitten vain toistaisin samat vaiheet yhä uudestaan riittävän monta kertaa. Yksinkertaista. Söin pussillisen perunalastuja korvatakseni elimistöstä hikoilun myötä poistuneita suoloja. Se oli virhe. Suolainen välipala alkoi janottaa. Tyhjensin toisen vesipulloni. Olisin halunnut juoda saman tien myös toisen vesipullon, mutta pakotin sormeni irti sen korkista. Tarvitsisin jäljellä olevaa vettä myöhemmin vielä enemmän.

The way is shut.
You shall not pass.

Kiiminkijoen ylittävän sillan kupeessa kohtasin iloisen yllätyksen. Tien vieressä oli kaivo. Harpoin lähemmäksi ja melkein jo tunsin kylmän veden suussani. Tartuin pumpun varteen ja väänsin. *Töks* Pumppu oli lukittu. Jykevä riippulukko esti vipuvarren liikkeen. Se siitä. Ylitin sillan, käännyin Asemakyläntielle ja saavuin kotvan kuluttua rautatiesillan viereiselle uimapaikalle. Siellä ei ollut vesipistettä. Pystytin retkituolini nurmikolle ja nautin veden solinasta. Pikkuväkeä tolskasi hiekkarannalla. Matkaa Haukiputaalle oli jäljellä vaivaiset neljä kilometriä. Kaadoin juomapullosta viimeisen vesitilkan kuivaan kurkkuuni. Söin proteiinipatukan. Sitten pakkasin tuolin reppuun ja kävelin rautatiesillan yli. Sadetin roiski vettä omakotitalon pihalla. Pisarat lensivät liian kaukana, jotta olisin voinut pyydystää niitä kielelläni. Toisen talon pihalla muutama tenava polski uima-altaassa. Ihania H2O-pisaroita roiskahteli ilmaan ja putoili nurmikolle, missä niistä ei ollut iloa kenellekään.

Takaani lähestyi mies polkupyörällä. Miekkonen hiljensi vauhtiaan ja kysyi, että vieläkö on pitkä matka jäljellä. Kerroin, että Ouluun pitäisi vielä jaksaa. Mies tiedusteli, että taitanko matkaani armeijan tyylillä. Kysyin, että mikä se sellainen tyyli on. Mies selitti, että siinä kävellään kolme varttia ja sitten on vartin lepotauko. Myönsin, että jotain sellaista tässä on tekeillä. Että tässä on juurikin tarkoitus testata säännöllisten taukojen vaikutusta jaksamiseen. Mies toivotti hyvää matkaa ja evästi vielä, että pitää muistaa juoda paljon. Olin samaa mieltä. Saavuin Haukiputaalle käveltyäni noin 13 ja puoli tuntia. Pienet tauot olen laskenut tuohon mukaan, mutta Kiimingissä viettämäni tunti ei siihen sisälly. Astelin lonkankoukistajat kireinä Hotelli Samanttaan ja tilasin oluen. Olin taittanut ennätyshelteessä noin 46 kilometriä. Alkoi laiskottaa. Ei tehnyt enää mieli jatkaa, vaikka alkuperäinen suunnitelmani olikin ollut kävellä vielä takaisin Ouluun. Ilmoitin kotiväelle, että olisin valmis noudettavaksi. Päivätaival kartalla.

Via Podiensis, osa 3: Cajarc - Moissac 11.-17.7.2018. Tammimetsiä ja hedelmätarhoja.

Prologi. Lufthansan kone laskeutui Toulouseen maanantai-iltana. GR65:lle oli tällä kertaa lähdössä patikoimaan Pitkänmatkan Kävelijän lisäksi vaimo ja Tuija. Hyppäsimme taksiin (33 €) ja ajoimme hotelli ibis budget Toulouse Centre Gareen. Se oli huokea (56 €) ja mukavan lähellä (900 m) rautatieasemaa. Aamupalasta jouduimme pulittamaan muutaman lisäeuron. Aamulla kävelimme rautatieasemalle. Kävi ilmi, ettei sieltä voisikaan ostaa lippuja junaan, jolla olimme kaavailleet matkustavamme Cahorsiin. Kyseiset liput olisivat myynnissä vain netissä. Ne voisi kuitenkin ostaa myös SNCF app -kännykkäsovelluksella, josta löytyy lisätietoja täältä. Asensin sen puhelimeeni, valitsin kieleksi englannin sekä annoin luottokorttini numeron ja matkustajien tiedot. Matkaliput tupsahtivat suoraan puhelimeen. Se oli osapuilleen tuhat kertaa helpompaa ja kätevämpää kuin aseman lippuluukulla jonottaminen tai lippuautomaatin kanssa värkkääminen. Kapusimme junaan ja köröttelimme Cahorsiin.

Cahorsin rautatieasema ja linja-autoasema olivat kätevästi vierekkäin. Odottelimme kotvan ja nousimme sitten Cajarciin menevään 910 -linjan bussiin (2018 aikataulut löytyvät täältä; pdf-tiedosto). Tie oli kapea ja mutkainen. Bussi ajoi kovaa vauhtia. Osa tiestä oli louhittu jyrkkään kalliorinteeseen. Vasemmalla puolen kohosi miltei pystysuora kallioseinämä. Oikealla puolella avautui Lot -joen laaksoon syöksyvä kymmenien metrien pudotus. Puristin istuimen kyynärnojia rystyset valkoisina. Kuski vaikutti aivan liian rennolta ja huolettomalta. Vaimon mielestä Cahorsin ja Cajarcin välinen tie oli hauska ja jännittävä. Tuija puolestaan nukkui suurimman osan matkasta. Tunnin hermoja riipivän ajomatkan jälkeen laskeuduin onnikasta polvet tutisten Cajarcin pysäkille. Varsinaista linja-autoasemaa ei pienessä kaupungissa ollut. Tänne olimme päättäneet taivalluksemme edellisenä kesänä. Kävelimme muutaman sadan metrin matkan tuttuun Hotel La Peyradeen, jätimme reput huoneeseen ja suuntasimme kaupungin keskustaan. Cajarcissa on vain tuhatkunta asukasta. Monet rakennuksista ovat peräisin keskiajalta. Pistäydyimme kirkossa. Pyhä Roch seisoi jalustalla koiransa kanssa. Ikkunoissa oli kauniit lasimaalaukset.

Popsimme Le Président -ravintolan terassilla huomattavan ruokaisat salaatit. Sitten jatkoimme jaloittelua ja helteeseen totuttelua. Siellä täällä näkyi kaupungin vuotuisen kulttuuritapahtuman Africajarcin mainoksia. Nelipäiväinen festivaali esittelee afrikkalaista nykymusiikkia ja kulttuuria aina heinäkuun viimeisellä viikolla. Cajarciin johtaa myös rautatie, mutta liikennöinti rataosuudella on lopetettu aikapäiviä sitten. Kirjailija Françoise Sagan syntyi täällä ja vietti varhaiset lapsuusvuotensa Lot -joen mukaan nimetyssä departementissa. Pysähdyimme terassille siemailemaan kylmät juomat. Lämpötila pysytteli illallakin yli 30 asteessa. Baarin omistajat virittelivät dataprojektoria ja valkokangasta illan Ranska-Belgia jalkapallo-ottelua varten. Jalkapallofaneja alkoi kerääntyä terassille. Pistäydyimme kaupassa hankkimassa evästä seuraavan päivän taipaleelle ja köpöttelimme sitten takaisin päivälliselle La Peyradeen. Alkupalaksi tarjoiltiin hienostunut versio kaalikääryleestä. Sitten pöytään kannettiin pihvejä ja uuniperunoita ja jälkiruoaksi tuoreita mansikoita. Reissu oli alkanut varsin lupaavasti.

1. kävelypäivä keskiviikko 11.7. Cajarc - Limonge. Herätys klo 6. Kupillinen termoskahvia karisti unet silmistä. Sitten vain hammaspesu, kamat reppuun ja tien päälle. Helpommin sanottu kuin tehty. Kaikenlaiseen värkkäilyyn ja valmistautumiseen tärväytyi tunti. Ehkä se oli ensimmäisen retkiaamun kankeutta. Aurinko pilkisti vuorten takaa. Sen vinot ensisäteet kietoivat jokilaakson pehmeään valoon. Cajarcin kadut olivat vielä autiot ja ilma vilpoisa. Pääsimme GR65:n reitille melkein heti majapaikasta lähdettyämme. Edellisiltä retkiltä tutut punavalkoiset merkit ohjasivat meidät etelään. Ohitimme leirintäalueen ja saavuimme Lot -joen rantaan. Virran pinnasta kohosi usvaa. Rantatörmällä oli kalamiesten leiri. Vavat törröttivät telineissään. Ukot nukkuivat makuupusseissa taivasalla. Pari koiraa nosti päänsä ylös, kun hipsimme leirin ohi.

Polun varressa kasvoi hedelmäpuita. Niissä kasvoi pieniä raakileita. Tunnistimme omenapuun ja päärynäpuun. Muutamaa arvuuttelimme persikaksi tai aprikoosiksi. Nousimme jyrkän mäen päälle ja saavuimme Neitsyt Marian kappelille. Muutama ranskalainen vaeltaja kipitti ohitsemme. Ylitimme Lot -joen D19 -tien siltaa pitkin. Rantatörmällä törrötti samalla paikalla aikaisemmin sijainneen riippusillan kiviset pylonit. Ohitimme hautausmaan. Pari pukkia kurkisteli talon pihalta muurin yli. Sitten alkoi nousuosuus. Kivinen polku kohosi parisataa metriä ylemmäksi muutaman kilometrin matkalla. Ylämäki oli pitkä, mutta mukavan loiva. Polkua reunustavat puut tarjosivat varjoa pilvettömältä taivaalta porottavalle auringolle. Hiki virtasi siitä huolimatta. Kaskaat sirittivät niin kovaäänisesti, että korviin sattui.

Ylhäällä lehmät lipoivat suolakiveä. Uskomattoman kaunis monivärinen perhonen lepatti polulla edessäni. Se laskeutui täydelliseen poseerausasentoon polun viereen. Se levitteli suuria siipiään valkoisen kukan terälehtien seassa. Tilanteen kruunasi lehvästön läpi juuri oikeassa kulmassa langennut auringonvalo. Se valaisi kirjavan perhosen kuin valonheitin teatterin näyttämöllä. Kaivoin kamerani esiin ja napsautin virran päälle. Juuri kun sain perhosen tarkennettua, ampiainen tölväsi samaan kukkaan. Kaunis perhonen lepatti tiehensä, mutta sain sentään kuvan pörriäisestä.

Kulku-ura vaihtui kapeaksi asfalttitieksi. Metsähiiri oli rusentunut auton renkaan alle. Papparainen oli perustanut baarin notkelmaan kylän kupeeseen. Narulla roikkui satamäärin pyhiinvaeltajien reppujen koristeeksi tarkoitettuja maalattuja kampasimpukankuoria. Niihin emme kajonneet, mutta makea sitruunaolut huuhtoi pölyt kurkuistamme. Olimme tallustelleet osapuilleen 11 kilometriä ilman taukoja. Naisväki tilasi myös kahvit ja vilkuili kiiluvin silmin muutamaa komeaa nuorta vaeltajaa. Täytin pulloni seinän vesipisteestä. Tarkistin majapaikan sijainnin Google Mapsista. Päivätaipaleesta oli jäljellä viitisen kilometriä.

Matka jatkui pitkin pieniä maapohjaisia polkuja pitkin. Naiset aikoivat perustaa vessan kapean metsätien varteen. Edestäpäin lähestyvä auto keskeytti hankkeen toviksi. Polun pientareelle laskeutui mustanharmaa perhonen. Se oli kalpea ja tylsä ilmestys edellisen perhosen jälkeen, mutta se ei karannut tiehensä, vaan salli Pitkänmatkan Kävelijän käytellä kameraansa kaikessa rauhassa. Naiset tavoittivat minut tähän puuhaan syventyneenä. Vaimo näytti keskisormea. Pörriäinen oli pistänyt siihen vessasta lähtiessä. Siro metsäkauris kavahti lähestymistämme. Se vilisti nopeasti loitommaksi niitynreunaa pitkin.

Majapaikka La Hulotte osoittautui erinomaisen viehättäväksi. Se oli hieman sivussa reitiltä, mutta jokaisen ylimääräisen askeleen väärti. Majatalon vanhimmat osat olivat 1400-luvulta, uusimmat 1600-luvulta. Yrittäjäpariskunta oli uudistanut ja remontoinut taloa tyylikkäästi kolmisen vuotta kestäneessä projektissaan. Osa vanhoista puupalkeista oli edelleen näkyvillä, mutta kaikki pinnat oli uusittu. Langaton netti toimi sujuvasti ja palvelu oli erinomaisen ystävällistä. Päivälliselle tupsahti irlantilainen pariskunta Dublinista ja hieman myöhemmin toinen pariskunta Pariisista. Toisella silmällä seurasimme Englannin ja Kroatian välistä puolivälieräottelua jalkapallon MM-kisoissa. Varsinaisen aterian jälkeen pariisilaiset tarjosivat muhkeat siivut pastis gascon -torttua, Cajarcin alueen perinteistä omenaleivosta. Päivätaival kartalla.

2. kävelypäivä torstai 12.7. Limonge - Vaylats. La Hulotten väki oli järjestänyt keittiöön omatoimiaamupalan. Kahvimasiina oli käynnistynyt ajastimen ohjaamana jo ennen sianpieremää. Vastoin aikomustani pistelin jogurttia ja mysliä tuulensuojaan ahnaasti. Reput heitettiin selkään varttia vaille seitsemän. Varhaisen aamun vilpoiset hetket kannattaa hyödyntää. La Hulotten pihalla käyskenteli muutama kana. Kipitimme muutaman kilometrin matkan Limognen keskustaan. Vaimo huomasi kadun vieressä julisteen, jonka jokseenkin optimistisesti tulkitsi tarkoittavan palomiesten tanssiaisia. Aamupäivästä näytti kehkeytyvän puolipilvinen.

Kirkon viereinen kahvila avautui juuri sopivasti toista aamukahvia varten. Pääskyset syöksähtelivät läheisen kivitalon räystään alle ja sieltä pois. Varpuset hypähtelivät kahvilan edustalla leivänmurusia etsien. Yritin pyydystää niitä kameralla, mutta ne säpsähtelivät sinne tänne aivan liian nopeasti ja yllättäen. Irlantilainen pariskunta saapui kahvilan luo, mutta jatkoi matkaansa muutaman sanan vaihdettuamme. Kirkontornin kello löi kahdeksaa. Naisväki lähti hakemaan viereisestä kaupasta suolaista purtavaa päivätaipaleelle.

Puluparvi touhusi jotain niityllä heti keskustan ulkopuolella. Koko parvi lehahti lentoon, kun roskakuskit paukauttivat jäteastian kantta railakkaasti. Polku vei meitä aluksi suoraan lounaaseen. Iso kyltti mainosti tryffeelikonsulentin palveluksia. Valikoimaan kuului ohjattuja tryffeliretkiä tryffelikoiran kanssa sekä aihepiiriä käsitteleviä luentoja. Polun vieressä seisova kyltti ilmoitti, että reilun kilometrin päässä olisi dolmen. Riensimme tarkastelemaan tuota muinaisten kelttien tammilehtoon pykäämää mystistä kivirakennelmaa. Raskas laattakivi oli asetettu vaakatasoon kahden kannatinkiven varaan. Lopputulos muistutti karkeatekoista pöytää. Isokokoinen mies olisi mahtunut mönkimään sen alle. Ja mönkiä sinne pitäisikin voidakseen aistia maagisen rakennelman välittämät värähtelyt. Jätimme kokeilematta, mutta painoimme paikan mieleen vastaisen varalle.

Kulku-ura oli välillä asfalttia, välillä kivistä polkua tai kuivuudesta halkeillutta savea. Korvat alkoivat tottua kaskaiden alituiseen siritykseen. 11 kilometriä patikoituamme istahdimme polunpieleen asetetulle tukille. Kaivoin esiin aamupalalla rakentamani kerrosvoileivän. Siinä oli vain vaaleaa leipää kolmessa kerroksessa ja voita välissä. Hyvää oli. Sinänsä taukoon ei omasta puolestani olisi ollut tarvetta. Jalkaosastolla oli kaikki hyvin. Edellisen päivän kävely oli herättänyt uinuneet kävelylihakseni. Jalat tuntuivat niin vahvoilta, että olisin voinut kävellä yhtä soittoa vaikka Timbuktuun. Polkujen risteyksessä näkyi pitkästä aikaa Espanjan puolella yleinen sinikeltainen kampasimpukkakyltti. Hevonen oli vääntänyt valtava tortun polulle. Kulku-uraa reunustavat kiviaidat olivat eriskummallisen leveitä.

Yhdentoista kieppeillä löysimme avoimen Gite d'Etapen Varairen läheltä. Majapaikan ulkopuolella istuskeli koira. Se seurasi lähestymistämme käännellen niskaansa notkeasti puolelta toiselle. Kummastelin koiran laiskaa suhtautumista vieraisiin kulkijoihin. Syy siihen selvisi, kun koira nousi ylös. Sillä oli vain kolme jalkaa. Oikea takajalka oli amputoitu reiden yläosasta. Koira jolkotti sivummalle kömpelösti kolmella jalallaan konkaten. Kaunis keltamusta perhonen laskeutui syreeninkukkaan. Sillä oli siniset puolikuut siipien takaosassa. Vihdoinkin sain napattua asiallisen perhoskuvan. Nautimme kylmät oluet. Keski-Hollannista kotoisin oleva isäntä suositteli chemindecompostelle.com -sivustoa ja siihen liittyvää Miam Miam Dodo -opaskirjaa parhaana ranskan puoleisen caminon tietolähteenä.

Tauon jälkeen sukelsimme takaisin vihreän metsän siimekseen. Lehvästö kaartui yllemme suojaavana kattona. Se tarjosi hieman helpotusta auringonpaisteelta. Pilvet olivat kadonneet taivaalta lähes tyystin. Reilut neljä kilometriä vilahtivat ohi nopeasti. Pysähdyimme Bachissa puoli kahden maissa. Vaimo ryhtyi penkomaan pussisalamia repustaan. Jatkoin aukion yli ja kurkistin kulman taakse. Siinä oli ravintola. Palasin huikkaamaan siskoksille löydöstä juuri ajoissa. Vaimo pakkasi salamin takaisin reppuunsa. Kotvan kuluttua istuimme pölyisinä ja hikisinä hienossa ravintolassa, joka ovessa olleen ilmoituksen mukaan löytyisi myös Michelinin katalookista. Vaimo löysi ruokalistasta tryffelimunakkaan, mutta tuomitsi sen suoralta kädeltä kohtuuttoman hintaiseksi. Ravintola olisi veloittanut pienestä munakkaasta peräti 35 euroa. Joten sitä ei tilattaisi. Sitä virhettä ei tehtäisi. Joten vaimo ja Tuija tilasivat tryffelimunakkaan yhdessä tuumin ja jakoivat sen sisarellisesti. Ja palan painikkeeksi tietysti juustolautanen.

Tallustelimme viimeiset kilometrit Vaylatsin nunnaluostariin. Meidät otti vastaan vain ranskaa puhuva papparainen, joka tarjosi tervetuliaisjuomaksi granaattiomenamehua. Yritin oitis ryhtyä toimittamaan pyykkäripojan virkaani, mutta mukaan varaamani tulppa oli liian iso. Se ei sopinut luostarin lavuaariin. Silmäilin harmissani ympärilleni ja huomasin roskiksen. Se muistutti muodoltaan kapeaa ämpäriä. Täysin sen lämpimimmällä vedellä ja kaadoin sekaan pesuainetta pienestä reissupullostani. Pesuaine oli koostumukseltaan jokseenkin epämääräistä litkua. Olen vuosien mittaan lisännyt puteliin lorauksen pesuainepullosta jos toisestakin. Sen sisältö on reissujen mittaan muuttunut välillä ruusuntuoksuiseksi, välillä laventeliksi ja vaikka miksi. Sen väri oli joskus kauan sitten punainen, nyt se oli tumman vihreä. Pyykkäsin omat ja naisväen vaatteet roskaämpärissä. Vaimo oli tyytyväinen pesutulokseen. Vaatteet tuoksuivat kuulemma erinomaisen puhtaille.

Vaylatsin kirkko

Pyykkäämisen jälkeen astuin suihkuun. Koska luostarin majoitusserviisiin ei kuulunut minkäänlaista saippuaa, kaivoin erikoispesuainepulloni uudelleen esiin. Kun fairyn mainostetaan olevan hellävarainen käsille, kai se on hellävarainen iholle ylipäänsä. Ainakin se vaahtosi tehokkaasti. Ja se oli myös erinomaisen riittoisaa, kuten TV-mainoksessa oli luvattu joskus 1980-luvulla. Tavalliseen nestesaippuaan verrattuna se oli ällistyttävän riittoisaa. Pieni loraus riitti koko kropan puhdistamiseen. Päätin täyttää reissupullon jatkossakin Fairylla aina kun siihen vain tarjoutuisi mahdollisuus. Vain yhdessä suhteessa se hävisi hienostuneemmille suihkusaippuoille ja shampoille. Se kirveli silmissä turkasesti.

Sitten päivälliselle nunnien kanssa. Kyseessä oli selvästikin sosiaaliseksi suunniteltu tilaisuus. Hämäläiset antisosiaaliset geenini aktivoituivat ärhäkkäästi. Iäkkäät nunnat istuivat yhtenä ryhmänä salin toisella puolella. Meidät Jaakontien kulkijat oli sijoitettu keskenämme samaan pöytään. Edellisestä majapaikasta tuttujen irlantilaisten lisäksi pöydässämme istui sveitsiläinen mies. Vaimo ja Tuija eivät olleet vielä ilmestyneet paikalle. Osallistujien odotettiin kertovan jotain itsestään. Meidät luostariin vastaanottanut papparainen toimi juontajana ojentaen mikrofonin kullekin vuorollaan. Irlantilainen nainen puhui pitkään sujuvalla ranskan kielellä ja sai raikuvat aplodit nunnaosastolta. Mikrofoni ojennettiin minulle. Selitin lyhyesti englanniksi, että olen reissussa vaimon ja tämän siskon kanssa, ja että naisväki hoitaa puhepuolen ja minä vain kirjoitan. Lisäsin vielä, että varmastikin siskokset kertoilevat meistä ja reissustamme laveasti, jahka löytävät ruokasaliin. Päivälliseksi tarjoiltiin uuniperunaa ja paahtopaistia, jälkiruoaksi jäätelötötteröt. Päivätaival kartalla.

3. kävelypäivä perjantai 13.7. Vaylats - Cahors. Kömmin sängystä klo 5:45. Yö oli ollut hankala. Selkää oli särkenyt ja vasta aamuyöllä olin hoksannut ottaa särkylääkettä. Tuntui siltä etten ollut nukkunut silmäystäkään. Meille oli edellisenä iltana valmistettu tuhdit eväspakkaukset. Mutustelin keksit ja tartuin omenasosepurkkiin. Lusikkaa ei ollut. Mutta oli kuiva leipäviipale, jonka olin jättänyt aamua varten. Se sai toimittaa lusikan virkaa. Tien päälle pääsimme vähän kuuden jälkeen. Hyödynsimme taas aamun vilpoisia tunteja. Kipitimme auringonkukkapellon reunaa takaisin GR65:n reitille. Muutama kukka oli jo avannut terälehtensä tai sitten unohtanut edellisenä iltana sulkea ne. Metsäkauris kavahti askeleittemme ääniä ja pomppi pois. Taivaanranta loisti aniliininpunaisena. Haukkasin palasen evääksi annetusta omenasta.

Pysähdyimme aamupalalle tunnin kävelyn jälkeen. Mutustelin kaksi vehnäleipäsiivua, joiden väliin olin sujauttanut juustoa. Naiset voivottelivat aamukahvin puuttumista. Sitä ilman ei kuulemma ole elämää. Jalat eivät käynnisty, ajatus ei kulje eikä katse tarkennu. Kirkonkellot alkoivat soida jossain selkämme takana. Samassa alkoi koira ulvoa. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin näiden kahden tapahtuman yhteyden. Koira ei ulvonut sattumalta kirkonkellojen soidessa. Se lauloi kirkonkellojen säestämänä.

Päivän kävelytaipaleesta ei ole paljoa sanottavaa. Polku jatkui vuoroin kivisenä ja vuoroin tasaisempana kohti länttä. Se kulki halki metsiköiden, laidunmaiden ja niittyjen. Kaikki mahdolliset taukopaikat olivat vähintään kilometrin lisätaipaleen päässä. Meillä ei ollut intoa moisen lisämatkan kulkemiseen. Etenkään, kun ei ollut minkäänlaista varmuutta majatalojen ja kahviloiden aukiolosta. Olisi ollut tympeää patikoida ekstrataival vain huomataksemme, että kahvilan väki kiskoo päikkäreitä.

Vaaleanruskeita lehmiä laidunsi polun vieressä. Ratsastaja kopsutteli polulla vastaan kauniilla hepalla. Astelin vaimon perässä. Kumpikin repun sivutaskuissa näkyvä vesipullo oli puolillaan. Kummastelin asiaa. Vaimo selitti juovansa vuorotellen ja tasaisesti kummastakin pullosta. Muutoin voisi väsyneenä kellahtaa kumolleen raskaamman vesipullon puolelle. Parinkymmenen kilometrin jälkeen vaimo yritti istahtaa polunvarteen välipalalle. Se ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Väsyneet jalkalihakset eivät enää totelleet. Touhua oli hauska seurata. Vaimoa näytti naurattavan ja itkettävän samaan aikaan. Ojensin käteni ja laskin rouvan tammen varjoon. Lahjoitin vaimolle yhden vesipulloistani. Sovimme tapaavamme Cahorsissa ensimmäisessä baarissa pitkän sillan jälkeen ja jatkoin eteenpäin. Polulla retkotti hengetön lintu. Kärpäset olivat innoissaan tuoreesta vainajasta.

Tämä hepokatti luotti ilmeisesti suojaväritykseensä, eikä viitsinyt loikata loitommaksi.

Siimatoukka

Puiden oksilta roikkui tahmaisia toukkia siimojen varassa. Joukon etummaisena kulkeva törmäsi niihin useammin kuin muut. Toukat tarttuivat siimojensa avulla lakin lippaan, paitaan ja käsivarsiin. Väistelin niitä parhaani mukaan. Huiskin niitä tiehensä ja pudottelin maahan, mutta niitä oli turkasen paljon. Kotvan kävelyn jälkeen niitä ryömi niskassa ja mönki paidan alla. Jonkinlainen hepokatti pomppasi eteeni polulle. Se ei hätkähtänyt, vaikka työnsin kameran melkein sen suuhun. Sitten polulla kökötti puunlehdeksi ja oksiksi naamioitunut hyönteinen. Tai ehkä sen oli vain puunlehti ja oksia. Taivaalla pörräsi yksinäinen pienkone.

Kolmisen peninkulmaa patikoituani saavuin mäen päälle ja näin Cahorsin kaupungin. Jalkapohjiin sattui. En ollut riittävästi totuttanut jalkojani kävelyyn ennen reissua. Laskeuduin pitkän alamäen hitain varovaisin askelin. Huomasin apteekin ennen kaupunkiin johtavaa siltaa. Kävin ostamassa lisää aurinkovoidetta. Ensimmäinen puteli oli huvennut nopeasti. Kävelin pitkän sillan yli. Sen toisessa päässä oli vanha L'Octroi eli tulliasema. Siinä markkinoille tuotteitaan kauppaamaan saapuneiden maajussien oli aikaisemmin täytynyt maksaa tullimaksu.

Kaksi naista viittoili minut L'Octroin kivisen mökin luo. Kerroin nimeni ja kansalaisuuteni. Vastineeksi tarjottiin kupillinen mehua ja reittiohjeet majapaikkaan. Naiset eivät juurikaan puhuneet englantia, enkä minä ranskaa, mutta jotenkin asiat saatiin toimitettua. Nämä Cahorsin "sisäänheittäjät" palvelevat kaikkia GR65:n kulkijoita, kuten myöhemmin sain tietää. Toiminnassa on tällä haavaa mukana 35 henkeä, jotka ovat jakaneet tullikopin päivystysvuorot keskenään. Tarkoitus on auttaa reppureissaajia löytämään tarvitsemansa palvelut kaupungista.

Siemailin kylmää olutta sillan päädyn baarissa ja odottelin siskoksia. Päivä oli ollut raskas. 30 kilometrin taival oli taittunut lähes ilman taukoja. Pöytään ilmestynyt perunalastukulho tyhjeni nopeasti. Olin ilmeisesti hikoillut runsaasti, sillä suolanhimo oli kova. Tunteroisen kuluttua vaimo ja Tuija tupsahtivat paikalle. Päivätaival oli koetellut myös naisten kestävyyttä. Kotvan kuluttua raahauduimme majapaikkaan. Gîte du Papillon Vert eli Vihreän Perhosen majatalo osoittautui erinomaisen miellyttäväksi majapaikaksi. Ilmapiiri oli rento ja jotenkin hipahtava. Samaan aikaan meidän kanssamme sinne ilmestyi espanjalaisen pariskunta. Miehen polvi oli kipeytynyt pitkistä päivätaipaleista. Fysioterapeuttina työskentelevä tyttöystävä oli virittänyt polven ympärille näyttävän kinesioteippauksen. Lutikoiden leviämisen estämiseksi reput piti jättää alakertaan. Tarvittavat kamppeet sai kantaa ylös pikku koreissa. Juurikin suhtautuminen lutikoihin on ollut positiivinen yllätys GR65:llä. Majatalojen pitäjät vaihtavat koko ajan tietoja tilanteesta. Lutikoita ei hävetä eikä asiaa hyssytellä, vaan siihen suhtaudutaan käytännöllisesti ja asiallisesti. Päivätaival kartalla.

Matkakertomuksen luonnostelua päivällisen jälkeen

4. kävelypäivä lauantai 14.7. Cahors - Lascabanes. Herätys 5:30. Tuntui siltä, etten ollut nukkunut minuuttiakaan. Kun Tuija lopetti yskimisen yöllä, vaimo alkoi hengittää raskaasti. Ja sitten Tuija otti taas vetovuoron ja alkoi yskiä. Lisäksi alaselkääni oli särkenyt taas. Särky ei ollut sinänsä kova. Päiväsaikaan se ei ylittänyt edes havaintokynnystä. Mutta yöllä, muiden ärsykkeiden puuttuessa, sen aisti helposti. Aamupalalle kömmimme kuuden maissa. Siinä puuhassa vierähtikin sitten tunteroinen. Siskokset siemailivat antaumuksellisesti kauan kaipaamaansa aamukahvia. Lisäksi tarjolla oli maukasta täysjyväleipää, jogurttia ja mysliä. Rakensin päivätaipaletta varten muutaman eväsleivän. Kätevä vaimo huolehti aamiaisastioiden tiskaamisesta, joka kuului majatalon vieraiden velvollisuuksiin. Kehnosta unesta huolimatta Papillon Vert oli kokonaisuutena erinomaisen positiivinen kokemus.

Papillon Vertin vessan seinät oli koristeltu aikaisempien
vieraiden tervehdyksillä

Lutikoiden yllätyshyökkäyksen varalta nakkasin suuhuni Kestine -tabletin. Antihistamiini lievittäisi jonkin verran lutikanpuremien syyhyä. Se tepsii parhaiten, kun kuuri aloitetaan jo ennen lutikoiden kohtaamista. Toinen vaikeuksia ennalta karkottava aamulääkkeeni on magnesiumtabletti. Se ehkäisee yöllisiä lihaskramppeja ja suonenvetoa, joita yletön päivittäinen hikoilu saattaa aiheuttaa elimistön hivenainetasapainon järkkyessä. Oikeastaan en ole huolissani lihaskrampeista. Popsinpahan vain pois lääkelaatikosta löytyneet tabletit. Vaimo lutrasi aurinkovoiteen kanssa niin, etten enää ihmetellyt sen hupenemista. Sitä näytti menevän joka puolelle, vaikka vain pieni osa ihosta altistuu paahteelle. Kummastelin asiaa varovasti, mutten saanut asiallista vastausta. Itse sipaisen aurinkovoidetta vain nenänpäähän, käsivarsien ulkosyrjään ja sääreen pohkeen paksuimmalle kohdalle. Lippalakin alle viritetty huivi suojaa niskan ja päänsivut.

Sataa tihuutti. Se aiheutti reppujen uudelleenorganisoinnin majatalon ahtaassa alakerrassa. Sujautin kameran, muistivihon ja lompakon repun sisään. Lisäksi jouduin sullomaan sandaalini reppuun saadakseni sadesuojan ylettymään paikalleen. Tallustelimme kaupungin länsilaidalle. Ylitimme keskiaikaisen holvikaarisillan. Sitten edessä oli nousu ylös laaksoa reunustaville kukkuloille. Miltei pystyjyrkkä ylämäki alkoi heti sillan jälkeen. Onneksi kallioon oli louhittu askelmat. Osa askelmista oli jopa valettu betonista.

Naiset nousivat ylös omalla tyylillään. Niin sanotussa Tuijan nousuaskelluksessa jyrkässä ylämäessä otetaan 30 askelta ja levätään sen jälkeen paikalla seisten 15 sekuntia. Loivemmassa ylämäessä otetaan 60 askelta ja levätään sitten 20 sekuntia. Se oli vaimon mielestä oivallista mindfulness -harjoitusta. Kun keskittyy laskemaan askelia ja lepotaukojen kestoa, ei kohta enää muistakaan koko puuhan rasittavuutta, särkeviä lihaksia tai hiertäviä alushousuja. Tosin muutaman kerran naiset olivat jo harhautuneet reitiltä keskityttyään liian antaumuksellisesti askelien ja sekuntien laskemiseen.

Ylhäältä avautui hulppea näkymä yli Cahorsin kattojen. Harmaat pilvet alkoivat hälvetä. Jatkoimme länteen tien reunassa. Sinistä taivasta näkyi koko ajan yhä enemmän. Olimme selvinneet sateesta pelkällä säikähdyksellä. Ja sääennusteenkin mukaan ukkosmyrskyjä olisi odotettavissa vasta myöhemmin. Kävelin parhaillaan muutama sata metriä siskosten jäljessä, kun takaa lähestynyt auto hidasti kävelyvauhtiin vierelleni. Ystävällisesti hymyilevä nainen ojensi esitteen. Siinä kysyttiin mahdoinko kokea kärsimystä ja kuinkahan paljon. Vastaukset kärsimyksen lieventymiseen ja ymmärtämiseen löytyisivät kuulemma raamatusta.

Päivän ensimmäiset pari tuntia vilahtivat ohi asfalttipäällysteisillä kulku-urilla. Sitten edessä oli uuvuttava nousu maapohjaisella polulla. Seurasin punavalkoisia reittimerkintöjä. Lyhtypylvääseen oli maalattu outo punasininen merkki. Huolestuin. Olinko eksynyt reitiltä? Minne olivat kadonneet GR65:n reittimerkit? Pelkästään suunniteltu päivätaival olisi jälleen lähes 30 kilometrin mittainen. Tulisiko siihen nyt lisää pituutta reitiltä harhautumisen vuoksi? Jatkoin eteenpäin otsa rypyssä. Muita reppumatkailijoita ei näkynyt. Koira haukkui vihaisesti talon pihalla. Se kiersi kehää aidan sisäpuolella. Sähkötolpassa varoitettiin kuolemanvaarasta. Sitten vähän matkan päässä näkyi taas punavalkoinen GR65:n tunnus. Huokaisin helpotuksesta.

Tuijan repun sadesuojasta löytynyt
siimatoukka

Reitti kulki muutaman pienen kylän ja tusinan auringonkukkapellon läpi. Kymmenen maissa pysähdyimme tauolle majataloon, jota ei mainittu vanhassa opaskirjassamme. Tilasin oluen ja ostin omenan 50 sentillä. Vaihdoimme vesipullojen vedet raikkaisiin pihan vesipisteestä. Puolen tunnin levähdys varjossa piristi mukavasti. Sitten edessä oli jyrkkä laskeutuminen alas laaksoon. Irtokivet muljahtelivat jalkojen alla. Seurasin huolestuneena vaimon laskeutumista, mutta olin samassa itse vähällä kaatua kiven pyörähtäessä irti rinteestä. Sukelsimme taas vihreän lehväkatoksen suojaan. Viinitarhan viereen oli pystytetty risti reitille tuupertuneen vaeltajan muistoksi. Iso valkoinen koira juoksi perääni talon pihalta. Se ei kuitenkaan ollut vihainen. Kävi vain tarkistamassa, että kuka tiellä kulki. Pieni hämähäkki oli kutonut siistin verkon kahden puun väliin.

Lascabanesin kirkon kupeessa, vain puolisen kilometriä ennen seuraavaa majapaikkaa, oli viimeinen taukomahdollisuus. Jalkapohjat olivatkin taas muuttuneet muhennokseksi. La P'tite Pause oli rakennettu muutamasta kiinteästä seinästä, parista kärrystä ja katoksesta. Naisväki ilmestyi paikalle. Baarissa puuhasi pieni porukka ison television kimpussa. Kaksi tomeraa rouvaa irrotti ja kytki kaapeleita. Laiha mies antoi ohjeita tuolissa loikoillen. Mahamies kantoi telkkarin katoksen nurkasta toiseen. Mahamiehen maha työntyi reilusti rintakehän ulkopuolelle ja roikkui puolisen metriä housujen vyön alapuolella. Televisio päätyi ilmeisesti aikaisempaa huonompaan paikkaan, sillä kotvan kuluttua se raahattiin takaisin alkuperäiselle paikalleen. Sieltä tuli jalkapalloa.

La P'tite Pause

Paikalle hurautti tummahipiäinen mies, joka esittäytyi Ronnieksi. Miekkonen työskenteli kuulemma seuraavassa majapaikassamme ja tarjoutui kuljettamaan reppumme perille. Mikäpäs siinä, nostelimme reput mustan katumaasturin kyytiin. Meidän itsemme ei kuitenkaan olisi soveliasta matkustaa auton kyydissä edes loppumatkaa, sillä olimmehan tulleet tänne nimenomaan kävelemään. Hah-hah. Lepohetken vahvistamina kapusimme pienen mäen päälle. Ronnie ajoi edellämme hitaasti kaksikerroksisen omakotitalon pihaan. Ylämäen jyrkimmässä kohdassa rohkaistuin puhuttelemaan vaimoa. Se oli virhe. Rouvan aivot olivat kuulemma juuri sulamassa. Keskustelu ei ollut suotavaa.

Majapaikan isäntä esittäytyi Jeaniksi. Taloa ympäröiville tasanteille oli pystytetty muutamia jurttia ja kupolitelttoja. Niiden muotokieli jäljitteli Aasian paimentolaisten perinteisiä asumuksia, mutta materiaalit olivat nykyaikaisia. Makuualustojen sijaan käytössämme oli kenttävuoteet ja pehmeät patjat. Keskellä jurtan kattoa oli muovinen ikkuna. Yöllä siitä näkyisi tähtitaivas. Vaimo oikaisi tyytyväisenä vuoteelleen, mutta ponnahti samassa ylös kiljahtaen riemullisen äänekkäästi. Pieni vipperä lisko oli kipittänyt paljaan reiden yli. Iltapesun jälkeen suunnistimme päivälliselle talon terassille.

Pöytään kannettiin alkupalaksi hunajamelonia, ilmakuivattua kinkkua ja cous-cousia. Jalkani osui johonkin pehmeään pöydän alla. Se oli Java, majatalon isäntää auttelevan Valerien kolmevuotias kultainen noutaja. Se retkotti pöydän alla takajalat suorina, eikä kavahtanut pieniä töytäisyjä. Sillä oli juoksuaika. Se kävi välillä liehittelemässä Jeanin tummaturkkista kymmenvuotiasta Crapsia. Vanha herra oli sekoitus saksanpaimenkoiraa ja rottweileria, ja se loikoili enimmäkseen mukavassa korissaan oven pielessä. Valerie nakkasi hunajamelonin kuoret terassin kaiteen yli rinteeseen huudahtaen "kompost!".

Majapaikan alapuolella laaksossa sijaitsi Hotel Restaurant Saint Gery, joka kasvattaa lähes kaiken ruokalistalta löytyvän itse. Siellä käyvät atrioimassa filmitähdet ja huippupoliitikot Euroopan eri maista. Siellä ei tarvitse pelätä paparazzeja. Pihalle voi laskeutua näppärästi helikopterilla. Ja niin kuulemma tekevätkin erityisesti äveriäät sveitsiläiset. Seuraavaksi pöytään ilmestyi iso vuoallinen lasagnea. Se oli herkullista, vaikka siihen oli kätketty sieniäkin. Tiristin annokseni päälle chilikastiketta ja päätin unohtaa sienten mukana olon. Palanpainikkeeksi oli hyvää paikallista punaviiniä, jota kutsuttiin "mustaksi viiniksi". Jälkiruoaksi tarjoiltiin tiramisu ja hedelmäsalaattia.

Ilta oli pimentynyt päivällisen aikana. Naisväki ilmoitti lähtevänsä nukkumaan. Jäin vielä ruokapöytään kirjaamaan muistiin matkan vaiheita. Tähdet syttyivät taivaankannelle. Tunnistin Otavan tähtikuvion. Lentokone lensi sen varren poikki. Ronnie löysi jostain Pommeauta, normandialaista omenalikööriä. Ronnie kertoi polskivansa uima-altaassa aina puolen yön aikaan. Ilmoittauduin mukaan sillä ehdolla, ettei vesi ole liian kylmää. Kävin riisumassa liiat vaatteet telttaan. Mustat alushousut muistuttivat riittävästi uimahousuja. Teltan lattialla kipitti kahden tuuman mittainen hämähäkki. Ehkä se pyydystäisi jokusen hyttysen tai paarman. Päätin jättää sen rauhaan. Pidin tarkoituksenmukaisena olla mainitsematta siitä vaimolle, jottei ajatus hämähäkistä häiritsisi yöunia.

Vesi oli kylmää. Molskahdin kuitenkin altaaseen ystävällisen töytäyksen avustamana. Ronnie kertoi työskentelevänsä investointipankkiirina, mutta että hänen varsinainen minänsä oli tämmöinen yksinkertaisista iloista ammentava reppureissaaja. Hänen vastuullaan oli arvioida rahoitusta tarvitsevien ICT-firmojen potentiaalia ja suunnitelmien toteutuskelpoisuutta. Ronnie kertoi tarvitsevansa unta vain muutaman tunnin vuorokaudessa ja työskentelevänsä pääasiassa netin kautta. Lisäksi hän teki paljon vapaaehtoistyötä, kuten nytkin auttaen Jeania kehittämään jurttamajoitusbisnestään. Kopittelimme jonkin aikaa palloa uima-altaassa. Valeriekin osallistui leikkiin kotvan, mutta vain altaan reunalla seisten.

Craps nökötti altaan reunalla. Polskuttelin vanhan herran luo ja silitin sen turkkia. Se tuijotti jähmeästi vedenpintaa. Se ei vastannut puhutteluuni eikä noteerannut rapsutuksia. Kummastelin koiran käytöstä. Ronnie kertoi mistä oli kysymys. Crapsilla on erityinen heittolelu. Sillä hetkellä se lojui uima-altaan pohjalla. Sitä Craps oli tuijottanut, eikä vedenpintaa, kuten olin aluksi kuvitellut. Leikki menee niin, että heittolelu paiskataan mahdollisimman kauas altaasta. Sitten Craps käy hakemassa sen, pitää sitä kotvan itsellään ja käy sitten ovelasti ja huomaamattomasti pudottamassa sen uima-altaaseen. Sitten heittolelu pitää taas nakata mahdollisimman kauas pöpelikköön. Sukelsin lelun altaan pohjalta ja nakkasin sen niin pitkälle kuin jaksoin. Craps pinkaisi sen perään häntä viuhuen. Jean ampui mustalle yötaivaalle muutaman ilotulitusraketin Ranskan kansallispäivän kunniaksi. Päivätaival kartalla.

5. kävelypäivä sunnuntai 15.7. Lascabanes - Monlauzan. Aamulla venyttelin kenttävuoteellani. Olin nukkunut hyvin. Itse asiassa olin kiskonut telttamajassa koko reissun makoisimmat unet. Äimistyin, kun naisväki jupisi nukkuneensa tuskin silmäystäkään. Vähän sen jälkeen, kun olin saapunut nukkumaan yöuinnilta, oli kuulemma puhjennut rajuilma. Ukkonen oli ensin lähestynyt tunnin ajan, kulkenut aivan yläpuoleltamme ja loitontunut sitten verkkaisesti tunnin ajan. Koko tuon ajan naiset olivat vapisseet täkkiensä alla, kurkistelleet pienistä aukoista salamien välähdyksiä ja laskeneet paljonko niiden ja jyrähdysten väliin jäi sekunteja. Oli satanut kaatamalla. Vaimo kertoi, että oli pahimman myräkän aikaan tarrannut käsivarteeni, päästänyt kauhunkiljahduksia ja olleensa varma siitä, että maallinen taivalluksemme päättyisi salamaniskuun. Olin nukkunut koko mahtavan spektaakkelin ohi. Se harmitti hieman, sillä pidän ukonilmoista.

Jäin vielä loikoilemaan sänkyyn vaimon ja Tuijan lähtiessä aamupalalle. Ei ollut kiire. Olin jo tottunut helteessä patikointiin. Lisäksi edessä olisi vain puolentoista peninkulman taivallus. Edellisenä iltana olin vääntänyt uimahousuina palvelleet alushousut kuivaksi ja vetänyt ne sitten saman tien uudelleen jalkaan. Ruumiinlämpö oli kuivattanut ne yön aikana. Naiset laittautuivat jo taipaleelle, kun kömmin aamiaispöytään. Polskiminen oli antanut hirmuisen ruokahalun. Pistelin tuulensuojaan ison kulhollisen mysliä. Join litran appelsiinimehua. Sitten oli vuorossa kupillinen kahvia ja pari siivua vaaleaa leipää, joiden päälle levitin kotitekoista aprikoosihilloa. Ronnie kertoi keränneensä hilloon käytetyt villiaprikoosit yhdessä Sophien kanssa. Sophie on entinen kätilö ja ollut aikoinaan perustamassa Cahorsin L'Octroi -kopissa toimivaa reppureissaajien infopistettä. Rakensin myös muutaman eväsleivän. Niiden väliin taputtelin veitsenkärjellä rutkasti paikallista valkohomejuustoa.

Läppäri oli ollut yön latauksessa. Kahden peukalon kokoinen etanan lötkäle oli todennut läppärin virtalähteen mukavan lämpöiseksi. Se loikoili tyytyväisenä mustan muuntajan päällä. Etanan saapumisreitti oli edelleen helposti nähtävissä. Se oli jättänyt jälkeensä limavanan, joka eteni teltan seinäkankaan ja pohjavaatteen välisestä raosta pakkauspussin ja läppärin kannen yli. Ravistelin etanan pois. Pyyhin limat pois kosteuspyyhkeillä, joiden tarpeellisuutta reissulla olin epäillyt. Pakkasin kamat reppuun. Sanoin heipat isäntäväelle ja Ronnielle ja nostin kytkintä. Päivätaival alkoi taas reippaalla nousulla. Ruoho ja puiden lehdet olivat vielä märkiä yöllisen sateen jäljiltä. Mäen päällä edelläni kipittävä brasialaisneito pysähtyi äkisti katse maahan luotuna. Astelin lähemmäksi. Polulla loikoili kaunis mustakeltainen salamanteri.

Kävelin suojellun metsäalueen läpi. Ohitin kivistä rakennetun kömmänän. Vähän matkan päässä oli Pyhän Jaakon kappeli, joka sijaitsi Le Puyn ja Saint-Jean-Pied-de-Portin puolivälissä. Kumpaankin paikkaan oli kappelilta matkaa tasan 377 kilometriä. Maisema avautui viljelysmaiksi ja sitten polku sukelsi taas metsään. Ohitin muutamia luolia. Ne ovat tarjonneet säänsuojaa alueen asukkaille jo ammoisista ajoista. GR65:n reitti kulki metsässä pitkin pieniä mutkittelevia kinttupolkuja. Viljelysten ja niittyjen liepeillä polku leveni kapeaksi ajouraksi, joka soveltui parhaiten traktorille tai maastoautolle. Maasto kumpuili miellyttävästi. Ylä- ja alamäet eivät juurikaan rasittaneet, vaan tarjosivat mukavaa vaihtelua.

Tupsahdin maantien reunaan. Kummassakaan suunnassa ei näkynyt reittimerkintöjä. Tarkistin Google Mapsista pitäisikö kääntyä vasemmalle vai oikealle, jotta pääsisin Montcuqiin eli Monttukukkoon, kuten olin paikkakuntaa alkanut mielessäni kutsumaan. Se olikin varsin  toimiva muistisääntö. Ranskankieliset paikkakuntien nimet tuntuvat edelleen vierailta ja vaikeilta. En millään tahdo muistaa niitä. Monttukukon kaltaiset väännökset helpottavat tilannetta jonkin verran. Jurttamajoittaja Jean ja Ronnie ajoivat vastaan katumaasturilla. Ronnie tuntui olevan joka paikassa ja tuntevan kaikki. Parivaljakko oli pistäytynyt ruokaostoksilla Monttukukossa. He olivat nähneet siellä vaimon ja Tuijan, ja kertoneet heille minun lähteneen taipaleelle reilu tunti heidän jälkeensä. Arvelin saavuttavani siskokset ehkä vasta seuraavassa majapaikassa, etumatka oli niin iso. Ohitin laajan auringonkukkapellon. Keltainen kukkameri ulottui horisonttiin asti.

Kotvan kuluttua saavuin Monttukukkoon. Pienen kaupungin keskusta oli täynnä markkinaväkeä ja jos jonkinlaista myyntikojua ja -katosta. Satokauden vihannekset, juurekset ja hedelmät, lihat ja makkarat, juustot, piirakat ja mausteet kävivät kaupaksi. Vaimo ja Tuija olivatkin vielä paikkakunnalla. He olivat juuri saaneet lounasmurkinat eteensä. Tuijan lautasella oli valtava salaattiannos. Vaimo herkutteli vuohenjuustolla maustetulla munakkaalla. Sen viereen oli ladottu pino ranskanpottuja. Vilkaisin niitä merkitsevästi ja sainkin niistä osan.

Markkinahumua Montcuqissa

Lounastauon jälkeen taival jatkui pitkällä alamäellä ja vielä pitemmällä ylämäellä. Hiki virtasi. Ohitimme lisää luolia ja laajojen nurmikenttien ympäröivän jättiläismäisen maneesin. Kolme isoa koiraa ilmestyi räksyttämään, kun kävelimme omakotitalon pihaportin ohi. Rouillacissa eli noin 13 kilometrin kohdalla kohtasimme iloisen näyn. Polun viereen oli rakennettu omatoimibaari. Lasiovisessa jääkaapissa oli monenlaisia juomapulloja ja -tölkkejä. Kaikki juomat maksoivat yhden euron. Jääkaapin vieressä oli pöytä, tuoleja ja kassalipas, johon maksut tuli suorittaa. Ujutin raosta lippaaseen viiden euron setelin. Poimin hyllyltä pikkuisen olutpullon. Siinä oli kruunukorkki. Pullonavaajaa ei näkynyt missään. Kummastelin asiaa ääneen. Tuija arveli, että kyseisen korkin voisi ehkä avata myös kiertämällä. Ja totta tosiaan, korkissa oli kiertämiseen kehottavat nuolet. Aukenihan se, mutta käteen sattui. Päätin harjoitella vielä toisellakin korkilla, mutta tällä kertaa otin käden pehmikkeeksi lippalakin alla roikkuvan huivini. Nyt avaaminen sujui paljon helpommin. Sitten vielä jälkijuomaksi jääkylmää appelsiinimehua. Siskokset siemailivat jotain cola -juomaa, vaikka yleensä pyllistävät sellaisten suuntaan. Alituinen auringonporotus vaikuttaa ihmisluontoon yllättävillä tavoilla.

Kuljimme Bonalin hiljaisen kylän läpi puoli kolmen maissa. Ihmisiä ei näkynyt, eikä eläimiäkään. Kaikki olivat vetäytyneet suojaan paahteelta päivän kuumimmaksi ajaksi. Vain me kolme uhmasimme perinteistä ja järkevää päivärytmiä. Maasto alkoi taas kohota. Tienristeyksessä vastaan tuli mies ja aasi. Kysyin majapaikkamme sijaintia näyttämällä sen nimen muistivihostani. Gîte L’Ancien Presbytèrin olisi pitänyt olla jo melko lähellä. Miekkonen vastasi jotain ranskaksi ja jatkoi matkaansa. Tuija saavutti minut ja viittasi jatkamaan ylämäen suuntaan. Kotvan kuluttua näin muorin leikkaamassa ruusuja vanhan talon edustalla. Sanoin "Bonjour" ja jatkoin matkaa. Mäen päällä oli vain kirkko ja hautausmaa. Olimme varmaankin taas tallustelleet harhaan. Käännyin takaisin ja löysin siskokset juttelemassa ruusujen kimpussa puuhaavan muorin kanssa. Kävi ilmi, että siinä oli Eileen, vanhaan pappilaan rakennetun majapaikan emäntä. Ja kun oikein tarkensin helteen tylsistyttämiä silmiäni, niin lukihan siinä oven yläpuolella "Vanhan presbyteerin majatalo", jopa varsin isoilla kirjaimilla.

Näkymä Vanhan presbyteerin majatalon terassilta

Eileen johdatti meidät talon puutarhaan, istutti katoksen alle ja tarjoili mehua. Hän oli ostanut vanhan pappilan miehensä Chrisin kanssa. He olivat kotoisin Englannista, mutta asuneet Ranskassa jo 14 vuotta. He olivat ihastuneet seutuun käveltyään saman GR65-reitin, jota me parhaillaan tallustelimme. Jätimme kengät alakerran pyykkihuoneeseen ja veimme reput ylimmän kerroksen isoon huoneeseen. Pyykkäsin omat ja naisten vaatteet. Sitten istahdin olohuoneeseen vähäksi aikaa kirjaamaan muistiin päivän vaiheita. Suurin osa talon pinnoista oli uusittu, mutta osa olohuoneen seinästä oli alkuperäisessä kunnossa. Siinä näkyi suuri ja osittain tuhoutunut maalaus. Televisiossa pelattiin jalkapallon MM-turnauksen loppuottelua. Ranska vei voiton, Kroatia jäi hopealle. Englantilaiset majatalonpitäjät eivät piitanneet jalkapallosta. Ehkä väärät maat pelasivat loppuottelussa.

Vanhan presbyteerin majatalo

Yöksi oli ennustettu taas rajuilmaa, samoin koko seuraavaksi päiväksi. Vaimo kävi pelastamassa puoliksi kuivuneet pyykit narulta. Eileen tarjoili päivällisen seitsemältä. Alkupalaksi tarjoiltiin taas hunajamelonia ja ilmakuivattua kinkkua. Kauhoin keitettyjä porkkanoita, perunoita ja vihreitä papuja rapeaksi paahdetun ankanreiden viereen. Jälkiruoaksi omenatorttua. Vanhan presbyteerin majatalosta huokui tietynlainen säntillisyys ja yksityiskohtiin paneutuminen. Katselin kiinnostuneena ympärilleni ruokasalissa. Kaikilla tavaroilla oli oma paikkansa. Ensimmäiset ukkosenkumahdukset kantautuivat korviimme. Suljin kattoikkunan kaihtimen. Naiset kiittelivät tekoani. Nyt pelottavat salamoiden leimahdukset eivät näkyisi makuukamariimme. Päivätaival kartalla.

6. kävelypäivä tiistai 17.7. Durfort-Lacapelette - Moissac. Viiden patikointipäivän jälkeen jalat kaipasivat lepoa. Ja kun sääennusteen mukaan ukkosmyrsky jatkuisi koko päivän, päätös lepopäivästä syntyi helposti. Eileen tilasi taksin ja hurautimme seuraavaan majapaikkaan pistäytyen matkalla marketissa. Hotelli Aube Nouvelle eli Uuden sarastuksen majatalo sijaitsi hedelmä- ja viinitarhojen keskellä, noin puolentoista kilometrin päässä Durfort-Lacapeletten kylästä. Koko maanantain pääasiassa loikoilin sängyssä ja kirjoittelin muistiinpanoja. Ilma kirkastui ja siskokset tekivät kävelylenkin kylän kahvilaan. Vaimo lukitsi itsensä suihkukoppiin, jonka ovea ei ollut edes mahdollista lukita. Ensin hälytettiin avuksi Tuija. Ovi ei vieläkään ottanut auetakseen. Kotvan kuluttua siskokset pyysivät myös Pitkänmatkan Kävelijän tutkimaan suihkukopin oven toimintamekanismia. Avasin oven. Illalla päivällisen tarjoili verkkainen ukko, jonka käsi oli kipeä. Autoin viinipullon avaamisessa.

Uuden sarastuksen majatalo

Reissun viimeinen kävelypäivä valkeni siinä määrin pilvisenä, että aurinkovoiteilla lutraaminen jätettiin väliin. Tien päälle päästiin puoli yhdeksän maissa. Pilvet alkoivat saman tien hälvetä. Sinistä taivasta näkyi koko ajan enemmän ja pian aurinko taas kärvensi nahkojamme. Durfort-Lacapeletten kahvilan terassilla siemailtiin toiset aamukahvit ja tiristettiin viimeiset tipat aurinkovoideputelista. Reppuselkäisiä koululaisia kirmaili pysäköityjen autojen ympärillä. Yrmy ukko köpötteli kaupungintalon suunnasta, asetteli savuavan pikkusikarinsa seinän ja roskiksen väliseen rakoon ja astui kahvilaan. Kotvan kuluttua hän palasi ulos kainalossaan La Dépêche, Toulousessa ilmestyvä työläistaustainen sanomalehti. Sitten ukko pälyili ympärilleen ja kumartui tarkastelemaan pikkusikariaan otsa rypyssä kuin olisi epäillyt jonkun kiskaisseen siitä savut hänen poissa ollessaan. Ilmeisesti kaikki oli kunnossa, sillä ukko sieppasi sikarinsa ja köpötteli pois.

Patikoimme halki maalaismaiseman. Se oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Poutapilvien varjot lipuivat hyvin hoidettujen viini- ja hedelmätarhojen yli. Maasto kumpuili, niin että eteemme avautui jokaisen mäen laelta uusi viehättävä näkymä. Kävelin verkkaan ja yritin painaa kaiken mieleeni. Jäin kauas jälkeen siskoksista. Otin muutaman valokuvan, vaikka tiesin, ettei kamera voisi tallentaa kuin kalpean aavistuksen kiireettömän kävelijän kokemuksesta. Kesätuulen kosketus iholla, nenänvartta valuva hikipisara, metsän tuoksu sateen jälkeen ja korvan vierestä surahtava pörriäinen eivät avaudu valokuvaa katsovalle. Valokuva voi myöhemmin palauttaa mieleen häivähdyksen tuosta kaikesta, jos sen on itse joskus kokenut. Mutta jos kokemus puuttuu, ovat valokuvat vain tyhjäksi puhallettuja kananmunia. Mutta jos valokuvat ja tämä teksti vajavaisuudestaan huolimatta kykenevät sytyttämään lukijan mielessä ajatuksen omasta retkestä GR65:lle, on matkakertomuksen kirjoittaminen ollut vaivan arvoista.

Lepopäivän jälkeen jalat tuntuivat kuin uudelleen syntyneiltä. Ne olivat toipuneet hyvin viiden ensimmäisen päivän rasittavista taipaleista. Ohitin omenatarhan. Matalat puut oli suojattu muovikatteilla, ehkä rakeiden varalta. Seuraavan omenatarhan puut olivat ilman katetta. Maajussi puuhasi jotain niiden lomassa. Koira käyskenteli vapaana ja seurasi kulkuani valppaana. Yhdentoista maissa eli noin seitsemän kilometriä taivallettuamme saavuimme erikoiseen paikkaan. La Pailloten kahvilakoju oli nikkaroitu piskuisen Ruisseau de Laujol -puron rannalle. Tiheäkasvuisen lehtipuuryteikön keskelle oli kyhätty katos käkkyräisistä riu’uista. Vaimo ja Tuija tilasivat kylmät juomat ja istahtivat katoksen alle. Silmäilin kiinnostuneena ympärilleni. Riukuun oli ruuvattu monivärisiä opaskylttejä. Ne osoittivat Vladivostokiin (9 152 km), Honoluluun (12 451 km) ja muihin GR65:n kulkijan kannalta keskeisiin paikkoihin. Alin kyltti osoitti maahan. Siinä luki ”Vous êtes ici” eli ”Olet tässä”. Puuta vasten nojasi vanha puinen kärrynpyörä. Sen ympärille oli risuista taivuteltu ja sidottu suuri sydän. Telineellä kuivui räsymatto. Iso valkoinen koira käyskenteli laiskana sinne tänne. Kaikki näkemäni oli jotenkin notkahtanutta, ruostunutta ja …taiteellisen innoituksen tuottamaa. Paikkaa isännöivä mies kertoi olevansa varsinaisesti vuohitilallinen ja pitävänsä La Paillotea auki vain kesäisin.

Jatkoin matkaa naisväen jäädessä siemailemaan juomiaan. Kolme tammenlehteä leijui ilmassa. Astuin lähemmäksi tarkastelemaan outoa näkyä. Lehvät olivat pudotessaan takertuneet pitkään hämähäkinseittiin. Kotvan kuluttua ohitin kaksi vanhaa naista. Reppuselkäiset muorit köpöttelivät eteenpäin verkkaisesti, mutta päättäväisesti. Niityllä ruostui vanha maatalouskone. Puolenpäivän jälkeen tien vieressä näkyi kappeli. Sen luona olin luvannut odotella siskoksia. Tiilimuuri kiersi kappelin yhteydessä olevaa pientä hautausmaata. Istahdin penkille muurin varjoon ja kaivoin eväät esille. Edessäni maasto laskeutui laaksoon loivana rinteenä. Laakson pohjalla kiemurteli Ruisseau de Laujol , jonka yli olin kulkenut La Paillotesta lähtiessäni. Vesiuoman länsipuolella maasto alkoi taas kohota. Ylärinteessä puiden keskellä näkyi talojen kattoja. Haukka kierteli laakson yläpuolella. Pieni ukko ilmestyi paikalle ja ryhtyi syömään patonkia ja salaattia. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, joten aterioimme vaitonaisina haukan lentoa katsellen. Siskoksetkin tupsahtivat paikalle ja kaivoivat eväät repuistaan.

Päivätaivalta oli jäljellä kuutisen kilometriä. Moissacin esikaupunkialue alkoi pian tauon jälkeen. Enää ei voinut näppärästi käydä puskapissalla aina tarvittaessa. Nautimme kylmät oluet Moissacin kauppahallin kupeessa ja kipitimme sitten majapaikkaamme, Hotelli Le Luxembourgiin. Se sijaitsee kätevästi vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä juna-asemasta. Sitten suuntasimme ihmettelemään Moissacin pyhälle Pietarille omistettua luostaria ja sen kirkkoa. Nekin sijaitsivat vain kivenheiton päässä majapaikastamme.

Kirkko ja luostari tarjosivat näkymän reilun tuhannen vuoden takaiseen katoliseen uskonelämään ja ällistyttävään kivenkäsittelytaitoon. Legendan mukaan luostarin olisi perustanut 400- ja 500-luvun taitteessa hallinnut frankkien ensimmäinen kuningas Klodvig, joka lopetti roomalaisvallan Galliassa ja jota pidetään Ranskan kuningaskunnan perustajana. Historialliset lähteet kertovat Cahorsin piispan perustaneen luostarin 600-luvun puolivälissä.

Moissacin luostari

Luostarin loistoaika sijoittuu 1000–1200-luvuille. Silloin valmistuivat luostarin kirkon tympanonin romaanista tyyliä edustavat veistokset. Ne kuvaavat Johanneksen Ilmestyskirjan Akopalypsia eli salattujen tietojen ilmestystä. Keskelle on veistetty Kristus ympärillään neljä evankelistaa Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Lisäksi kiveen on ikuistettu 24 vanhempaa uskovaa, jotka symboloivat kirkon yhtenäisyyttä. Sisäänkäynnin vasemmanpuoleiset reliefit kuvaavat kadotusta ja pahuutta, oikeanpuoleiset puolestaan pelastusta ja hyvyyttä. Niiden oli tarkoitus pitää keskiajan ihmiset kaidalla, kirkon määrittämällä tiellä. Luostarin sisäpihan 76 taidokkaasti veistettyä kapiteelia kertovat Vanhan ja Uuden testamentin tapahtumista sekä pyhimysten elämänvaiheista. Luostarielämä Moissacissa päättyi Ranskan vallankumoukseen. 1800-luvun puolivälissä rautatien rakentaminen uhkasi luostaria. Lopulta radan linjausta muutettiin niin, että se kiertää luostarin sen seiniä hipoen. Vuonna 1998 kirkko ja luostari liitettiin UNESCOn maailmanperintöjen joukkoon ja osaksi Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä. Reissun viimeinen päivätaival kartalla.

Moissacin kirkon aukiolta löytyi monta hyvää ruokapaikka

Epilogi. Palasimme junalla Toulouseen, mistä lensimme takaisin Suomeen. Viikon patikkaretki eteläisessä Ranskassa oli jälleen tarjonnut erikoisia ja hauskoja kokemuksia. Tällä kertaa kulkemamme GR65:n osuus oli aikaisempiin pätkiin (2015 & 2017) verrattuna maastoltaan helpompaa, sillä korkeuserot olivat pienempiä. En kertaakaan kaivannut kävelysauvoja tuekseni. Muutamassa kohdin maja- ja taukopaikkoja oli harvassa. Erityisesti jäi mieleen taivallus Vaylatsista Cahorsiin. Patikoimme koko pitkän taipaleen pistäytymättä ainoaankaan kahvilaan tai baariin. Riittävän juomavesimäärän varaaminen päivätaipaleille ja sen kantaminen maastossa vaati päivittäin oman huomionsa. Käyttämämme opaskirja oli hieman vanhentunut. Se ei ollut kuitenkaan yksinomaan huono juttu. Muutaman kerran yllätyimme iloisesti löytäessämme reitin varresta kahvilan tai majatalon, joka oli perustettu oppaan ilmestymisen jälkeen.

GR65:n alkuosuuden laidunmaat olivat nyt vaihtuneet laajoiksi vehnäpelloiksi sekä viini- ja hedelmätarhoiksi. Sen seurauksena päivällisen yhteydessä tarjoiltiin juustoja aikaisempaa niukemmin. Toisinaan juustotarjotinta ei ollut lainkaan. Hyvä puoli laidunmaiden taakse jäämisessä oli, että kärpäsiä oli Cajarcin ja Moissacin välillä huomattavasti vähemmän kuin edellisillä osuuksilla. Perunaruokia tarjoiltiin päivällisaikaan useammin kuin aikaisemmilla retkillä. Varjoisat tammimetsät olivat tämän reissun miellyttävä uusi tuttavuus. Reissun kolmantena kävelypäivänä hyvästelimme Lot -joen kauniin jokilaakson. GR65:n reitti oli kulkenut joen tuntumassa Saint-Côme-d'Oltista lähtien eli reilun 15 peninkulman matkan.

Moissacissa kohtasimme uuden vesiuoman, Tarn -joen. Se saa alkunsa Sevennien vuoristosta, missä Robert Louis Stevenson aikanaan vaelsi Modestine aasinsa kanssa. Moissacin kohdalla Tarnin vedet sekoittuvat Pyreneiltä virtaavan vuolaamman Garonnen vesiin. Se oli ennen tärkeä kauppareitti, jota pitkin pääsi näppärästi Bordeauxiin ja Biskajanlahdelle asti. Garonne on yksi harvoja jokia, joissa havaitaan vuoroveden aikaansaama aalto. Se etenee jopa sata kilometriä sisämaahan päin. Garonne on osa vesireittiä, jota pitkin pääsee myös Välimerelle. Toulousesta johtaa Välimerelle 1600-luvulla rakennettua Canal du Midi. Se virtasi aivan käyttämämme Ibis -hotellin editse.

Varusteiden valinta osui enimmäkseen kohdilleen. Sadehousut jäävät kuitenkin pakkaamatta seuraavalle reissulle. Lämpimässä kesäsäässä ei haittaa vaikka kävelyhousut kastuisivatkin päivällä. Riittää, että illaksi löytyy repusta jonkinmoiset kevyet vaihtohousut. Samaten sadetakki on kyseenalainen varuste. Tarvitsin sitä ainoastaan kerran Moissacissa, kun en halunnut kastella paluumatkan paitaa. Vaimolla ja Tuijalla oli repuissaan myös romaanit iltojen ratoksi. Kumpikaan ei avannut kirjojaan kertaakaan reissun aikana. Oli niin paljon muuta katsottavaa ja koettavaa, ettei lukeminen juolahtanut mieleen. Hyttysmyrkkyäkään ei tarvittu, vaikka sellainenkin puteli oli mukaan otettu. Itselläni oli tietysti myös hyttyshuppu, mutta sillekään ei ollut käyttöä. Repuissamme mukana kulkeneet lakanapussit olisivat olleet tarpeen, jos olisimme joutuneet majoittumaan kunnallisiin gîteihin. Ne pakataan mukaan jatkossakin.

Matka jatkui 2019 Moissacista Aire-sur-l’Adouriin.