|
Deuter Aircontact
PRO 70+15 |
Perjantaiaamuna 21.8.2015 olin huonosti nukutun yön ja varhaisen herätyksen jälkeen matkalla kohti Lappia. Kutsu osallistua ”Lapin Muulien” Haltin valloitusretkeen oli ollut iloinen yllätys. Aiemmin kesällä olin tehnyt reippaat patikkaretket Espanjassa ja
Ranskassa. Lisäksi olin viikkoa ennen Lapin reissua viimeistellyt kävelykunnon hieman pitemmällä
kävelyretkellä, joten arvelin pysyväni hyvin vanhempien muulien eli Kaken, Tapsan ja Hidin vauhdissa. Jalassa oli mainiot Meindl Vakuum Hiker -kengät, jotka olin
huoltanut ennen reissua. Vähän ennen matkalle lähtöä olin ostanut Oulun Partioaitasta uuden Deuter Aircontact PRO 70+15 -rinkan, joka muutaman testilenkin perusteella vaikutti erinomaiselta.
Puolisen tuntia ennen Muoniota pilvipeite alkoi repeillä ja ilma lämmetä. Männyt olivat jo selvästi lyhyempiä kuin Oulun seudulla. Muutama poro ilmestyi löntystelemään auton eteen. Harrinivan lomakeskuksessa pysähdyimme poronkäristykselle ja kahville. Matka jatkui Kilpisjärventietä yhä pohjoisemmaksi. Auton ikkunasta näkyi vastakkaiseen suuntaan virtaava Muoniojoki, Suomen ja Ruotsin rajajoki. Välillä joki ja tie erkanivat. Silloin laajat nevat ja matalat lammikot valtasivat maiseman. Havupuita näkyi koko ajan vähemmän. Maasto muuttui avarammaksi ja suurpiirteisemmäksi, mäet korkeammiksi. Ensimmäiset tunturit näkyivät etäällä.
|
Suomen maanteiden korkein kohta |
Muotkatakassa äimistelimme hetken Suomen maanteiden korkeinta kohtaa, joka oli 565 metriä merenpinnan yläpuolella. Samalta mäeltä ammuttiin Lapin sodan viimeiset tykinlaukaukset huhtikuussa 1945. Puiden lomasta siinteli Kilpisjärvi. Tiellä puksutti italialainen hyttimopo pohjoiseen. Muutaman kilometrin vielä ajettuamme edessä kohosi Saanatunturi helposti tunnistettavine muotoineen. Pieni vesitaso nousi Kilpisjärveltä ja kaarsi itään. Toivottavasti kaikki sujuisi hyvin, eikä meitä tarvitsisi pelastaa maastosta lentoteitse.
|
Saanatunturi |
|
Kilpisjärven luontokeskus |
Suuntasimme aluksi Kilpisjärven luontokeskukseen, mistä saimme varaustupien avaimen. Sitten vain majapaikkaan levähtämään pitkän autossa nuokkumisen jälkeen. Iltaohjelmaan kuului myös rinkkojen virittelyä, saunomista ja mureat häränpihvit sinihomejuustokastikkeen ja risoton kera. Kokkina toimi Hidi, ravintola-alan ammattilainen, jollainen pitäisi kuulua jokaiseen vaellusporukkaan. Yöllä ei uni tahtonut tulla. Kieriskelin sängyssä ja kävin mielessäni läpi varusteita. Tulikohan kaikki tarpeellinen matkaan?
|
Starttipaikalla |
1. kävelypäivä: Kilpisjärvi – Lossujärvi. Aamu valkeni aurinkoisena, päivästä tulisi lämmin. Herkullisen munakasaamiaisen jälkeen auto jätettiin luontokeskuksen parkkipaikalle. Jatkoimme taksikyydillä E8-tietä pari peninkulmaa pohjoisemmaksi Norjan puolelle Gálggojohkan tuntumaan. Keplottelin rinkan selkään ja kauhistuin sen painoa, puntarin mukaan 21 kg. Vanhoilla muuleilla oli vielä muutaman kilon raskaammat kantamukset. Poimin kävelysauvat maasta ja pysähdyin hetkeksi ihastelemaan Norjan puolella kohoavia lumirinteisiä vuoria. Komeimpana erottui yli 1400 metriä korkea kolmehuippuinen Rihpogáisi.
|
Reissun alkuvaiheita kirjaamassa |
|
Tapsa taustanaan Norjan vuoria |
Edessä olisi melko lyhyt päivätaival Lossujärven autiotuvalle. Nousua kertyisi kaikkiaan nelisensataa metriä. Ukot kipittivät jo polkua ylös. Kävelysauvojen teräspiikit kirskahtelivat kiviin rytmikkäästi. Puolen tunnin jälkeen pysähdyimme toviksi pienen vesivoimalaitoksen tuntumaan. Padolle johtanut ajoura päättyi. Tästä eteenpäin käyttäisimme polkuja siellä missä niitä on, mutta suuri osa kaavaillusta reitistä kulkisi erämaan varvikoiden, soiden ja kivikoiden läpi. Puolentoista tunnin kohdalla pysähdyimme pienen nimettömän lammen rantaan keittämään päiväkahvit. Rantavedessä vilisti nuijapäitä, joten kahvivedet kaadettiin juomapulloista. Rojahdin pitkäkseni sammalvuoteelle. Tunturikihu kaarteli vähän matkan päässä sopuleita tähystellen. Taivaalla purjehti muutama pilvenhattara.
|
Kahvinkeitossa |
Valitsemamme reitti on periaatteessa helppo, tarvitsee vain seurata joenuomaa osapuilleen itää kohti. Vähän ennen puolimatkaa joen eteläpuolella kulkevat polut ja pienemmät purot saattavat kuitenkin harhauttaa tarkkaamattoman kulkijan kääntymään kaakkoon Vuolit Gáhkkojávrin suuntaan. Meillä ei tätä vaaraa ollut, sillä Lapin Muulit tunsivat seudun entuudestaan. Puoli kahden maissa pidettiin lounastauko. Pekingin pata maistui muuten makoisalle, mutta inhat sienen riekaleet pudottelin vaivihkaa kivikkoon. Uusi makuelämys oli myös tuubista näkkileivän päälle turautettava lohipasteija.
Taival jatkui Didnujoen uomaa seuraten. Ylitimme heinää kasvavan suon. Yksinäinen sammakko polski pakosalle. Matalienkin mäkien pohjoisrinteillä näkyi vielä lumipälviä. Edellisenä talvena tällä seudulla oli lunta puolisentoista metriä. Lepotauko pidettiin pienen puron ylityksen jälkeen. Täytin juomapullon jääkylmällä sulamisvedellä. Tapsa tarjoili rusinoita. Tungin tyhjän pahvirasian takataskuuni, jonne olin perustanut roskiksen. Keltainen tunturisyysmaitiainen somisti lepopaikkaa. Tunturikihun kimeä huuto kaikui etäältä.
|
Didnujärvi |
Kiersimme Didnujärven etelän puolelta. Maasto muuttui kiviseksi. Nyt sauvoista oli hyötyä, sillä tasapaino ei selvästikään ollut enää yhtä hyvä kuin poikavuosina. Vanhemmat Lapin Muulit astelivat kivikossa ketterästi kuin porot. Horjahdin ja olin vähällä kaatua. Jos voi valita, niin kivikossa kannattaa katua selälleen. Rinkka suojaa silloin melko hyvin. Muistelin entisen esimieheni neuvoa, jonka mukaan kiivetessä on aina pidettävä kiinni tai oltava tuettuna kolmesta kohdasta. Sovelsin sääntöä etsimällä sauvoille ja jaloille tukipisteitä yksi kerrallaan.
Ryömimme Norjasta Suomen puolelle poroaidan ali. Kivikko jäi taakse, mutta tilalle tulivat lentävät kiusankappaleet. Hyttysten, mäkäräisten ja polttiaisten yhdistyneet ilmavoimat alkoivat tehdä hyökkäyksiään. Onneksi määränpää eli Lossujärven autiotupa näkyi jo järven pohjoispäädyssä. Lossujärven pohjoissaamenkielinen nimi Loassojávrin tarkoittaa Lohijärveä, mutta lohta ei näin korkealla tavata. Vuonna 1959 rakennettu hirsinen autiotupa oli alkujaan rajavartijoiden partiomaja. Tuvassa on kamiina ja makuutilat kahdeksalle.
|
Lossujärvi |
|
Paikka vallattu |
Nakkasin makuualustan, makuupussin ja tyynyn ylälaverille paikanvaltauksen merkiksi. Vanhemmat muulit kävivät pesulla järven rannassa, kehuivat erinomaisen virkistäväksi kokemukseksi. Itseäni kylmä pesuvesi ei viehättänyt. Jätin pulikoinnin väliin. Sivistyksen pariin palaaminen on kertaluokkaa huikaisevampi elämys, kunhan on ensin ryvettynyt ja marinoitunut omissa liemissään oikein kunnolla. Kake pyöräytti iltapalaksi kattilallisen muusia, johon sekoitettiin reilusti kebablihaa.
Oli jo alkanut vaikuttaa siltä, että saisimme olla omissa oloissamme, mutta illan mittaan pohjoisen suunnalta ilmestyi ensin kaksi neitoa koiran kanssa ja sitten vielä pariskunta. Koiran nimi oli Sätkä. Se suhtautui vieraisiin varautuneesti, mutta haki aina innosta piukeana kepin, jos joku vain viitsi heittää. Sätkä nukkuisi yönsä eteisessä, joten lainasin sille toisen makuualustani. Neidot valtasivat toisen ylälaverin ja pariskunta pystytti teltan.
Päivätaival kartalla.
|
Lähdössä Lossujärven tuvalta |
2. kävelypäivä: Lossujärvi – Pitsusjärvi. Heräsin kahvin tuoksuun puoli seitsemältä. Kake hääräili kattiloiden luona. Loikoilin vielä hetken ja kömmin sitten kahvipannun luo. Toiset olivat jo ottaneet osansa. Jestas miten hyvälle kahvi maistui! Viimeisellä hörppäyksellä sain suun täyteen kahvinporoja. Seuraavana aamuna en olisi viimeisenä hakemassa kahvia. Ulkona +10 astetta, taivas ohuessa pilvessä. Hyvä keli näytti jatkuvan. Hammaspesu, tavarat rinkkaan ja sitten vain vipinää virsuihin. Seurasimme Urtasjoen uomaa, joka kulki aluksi pohjoiseen ja kääntyi sitten itään. Pohjoisrinteillä näkyi lumilaikkuja.
|
Urtasjoen varrella |
|
Aamupuuron valmistusta
ulkoilmakeittiössä |
Pysähdyimme aamupalalle Urtasjoen varteen. Tapsa kiehautti puurot vanhemmille muuleille, itse kaivoin repusta myslipussin. Päälle loraus mustikkavadelmakeittoa ja nälkä katosi nopeasti. Ihastelin kaasulla toimivan retkikeittimen nopeutta. Aikaisemmilta erävaelluksilta minulla oli kokemusta vain perinteisestä Trangiasta. Uudemman kaasukeittimen etu on myös se, että polttoainetta kuluu vähemmän. Vanhassa Trangiassa nestemäistä polttoainetta tuli aina lorautettua polttimeen enemmän kuin oli tarpeen ja sitten sen loppuun palamista piti joskus vahdata kauankin.
|
Urtaslaaksossa maasto
on helppokulkuista |
Hyttyset ja polttiaiset olivat kadonneet yön aikana. Muutamat mäkäräiset kuitenkin patistivat jatkamaan matkaa. Jokiuoman tuntumassa maasto oli mukavan helppokulkuista. Pohjoisen puolella näkyi 1060-metrinen Urtasvaara ja pian joen eteläpuolella kohosivat Urtaspahtan pystysuorat jyrkänteet. Urtasjoki virtaa Urtasvaaran ja Urtaspahdan välistä ja kääntyy sitten kaakkoon. Urtasjoki laskee Urtasjärven, Riimmajärven ja Luohtojärven kautta Vuomakasjärveen, jonka luoteispäädyssä siihen yhtyvät pohjoisesta tulevat Pitsusjärven vedet. Vuomakasjoki vie vedet Meekonjärveen ja sieltä Porojärven kautta yhtyen lopulta monen mutkan kautta Torniojokeen ja päätyen Perämereen.
|
Urtasjärven takana kohoaa jylhä Urtaspahta |
|
Hotelli Urtas |
Koillisessa näkyi mahtava Kovddosgaisi, jonka huippu kohoaa 1240 metrin korkeudelle. Maasto oli edelleen melko helppoa. Kanahaukka liihotteli Kovddosgaisin rinteillä. Ohitimme kiirunan jäänteet, jotka Kake tulkitsi kanahaukan tekosiksi. Välillä polku vei lähemmäksi jokea. Pulska tammukka livahti matalassa vedessä kivenlohkareiden suojaan. Ohitimme kosteikkoja, joiden kohdalla täytyi katsoa tarkkaan mihin astui. Virisi tuuli, joka puhalsi viimeisetkin mäkäräiset matkoihinsa. Saavuimme Hotelli Urtakseen, joka on ränsistynyt hökkeli Riimmajärven rannassa. Sen yhteydessä on ulkohuone, josta löytyy vesiklosetin vetonaru (vesisäiliötä ei ole) ja pidee-suihku (vettä ei ole). Rannasta löytyi telttasaunan kiuas. Hidi veti repusta puolentoista kilon tangon ilmakuivattua vasikanlihaa ja alkoi tarjoilla siitä siivuja. Loikoilin makuualustalla. Aurinko lämmitti mukavasti.
|
Tauko nimismiehen kämpän pihalla |
Luohtojärven jälkeen saavuimme ns. nimismiehen kämpälle, jonka poliisit rakensivat vuonna 1992. Erämaahuumoria viljeltiin täälläkin. Postilaatikossa lukee: ”Ei mainoksia kiitos!” ja ”Vain virkapostia”. Pitsusjoki virtasi kivenheiton päässä kämpästä. Sen yli olisi mentävä, jotta pääsisimme joen itäpuoliselle polulle. Vettä ei näyttänyt olevan kovinkaan paljon. Tuumin, että tuosta mentäisiin yli helposti. Mutta kun pääsin joenrantaan, ylitys ei enää vaikuttanutkaan läpihuutojutulta. Kivet eivät muodostaneetkaan helppoa reittiä virran yli niin kuin elokuvissa. Osa kivistä oli lisäksi kiikkeriä. Tasapainoilin hitaasti kiveltä toiselle. Nyt kävelysauvat olivat enemmän kuin tarpeen. Astuin vedenpinnan alapuolella olevan kiven päälle. Kengät tuntuivat pitävän vettä. Hyvinhän tämä menee…
Loiskis!
|
Himputti, eihän tässä
näin pitänyt käydä... |
Kivi oli kierähtänyt jalan alta ja samassa löysin itseni makaamassa kyljelläni matalassa vedessä. Onneksi olin kaatunut hitaasti, enkä ollut kolhinut itseäni kiviin. Kylmän veden innoittamana nousin takaisin jaloilleni varsin sukkelasti. Enää ei tarvinnut varoa kastumista, joten kahlasin kengät vettä loiskuen vastarannalle. Istahdin rantakivelle ja kiersin enimmät vedet sukista. Kaulassa roikkunut mp3-soitin oli hörpännyt vettä eikä enää toiminut. Vessapaperi housujen takataskussa oli muuttunut yhtenäiseksi massaksi. Ihmeen kaupalla muistiinpanovihko toisessa reisitaskussa oli jäänyt kuivaksi. Vanhemmat muulit pääsivät yksi kerrallaan rannalle ja virnistelivät tempulleni. Vasta tässä vaiheessa mieleen muistui, että vesien yli kahlatessa rinkan lantiovyö on pidettävä aina auki. Moni vaeltaja on hukkunut jäätyään veden alle rinkan painamana.
|
Pitsusjoen ylitys fiksusti |
|
Pitsuskönkään alapuolella Pitsusjoki
virtaa syvässä kanjonissa |
Suuntasimme Kalottireittiä pitkin pohjoiseen. Vuonna 1993 avatun Kalottireitin kokonaispituus on 800 kilometriä, mistä noin 70 kilometriä kulkee Suomen puolella. Loput reitistä kulkee Ruotsin ja Norjan puolella. Suomessa reitti kulkee Käsivarren erämaa-alueen ja Mallan luonnonpuiston halki. Maastoon reitti on merkitty noin 40 cm:n korkuisilla oranssipäisillä tolpilla. Tällä reissulla tarkoitus olisi seurata Kalottireittiä aina Haltille saakka. Pitsusjoki virtasi nyt vasemmalla puolella koko ajan syvemmäksi ja jylhemmäksi käyvässä kanjonissa. Vesi lotisi kengissä, kun lampsin mäkeä ylöspäin. Pian edestäpäin alkoi kuulua mahtava vedenpauhu. Lähestyimme Pitsusköngästä.
|
Pitsusköngäs |
|
Kalottireitin
merkkitolppa |
Pitsusköngäs on Suomen suurimpia vesiputouksia ja kuuluu Kalottireitin tärkeimpiin nähtävyyksiin. Vesi putoaa kielekkeen päältä syvään kanjoniin. Korkeutta vapaasti putoavalla vedellä on noin 17 metriä. Pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan näkymää. Kaivoin kameran esiin ja kokeilin oliko se säilynyt ehjänä pulahduksesta. Olihan se. Toisinaan retkillä tulee sellainen olo, ettei pienellä kameralla saa ikuistettua maiseman olemusta sillä tavalla kuin haluaisi. Nyt sellainen olo iski taas. Putouksen mahtavuutta ei mitenkään saisi vangittua valokuvaan. Pitsusköngäs on aikojen kuluessa edennyt ylävirtaan. Vesi on rikkonut putouksen alla olevaa kalliota ja kuluttanut siihen onkalon. Tyhjän päälle jäänyt katto on aika ajoin sortunut ja näin köngäs rysähtänyt muutaman metrin ylävirtaan. Koko kanjoni, jota pitkin Pitsusköngäs virtaa, on syntynyt tällä tavoin.
|
Kohti Pitsusjärveä |
Ilma oli nopeasti muuttunut vilpoiseksi. Taivas oli kauttaaltaan pilvien peitossa. Muutaman kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme Pitsusjärvelle. Se on alueen suurimpia järviä. Sillä on pituutta noin 10 kilometriä ja leveyttäkin yli kilometri. Pitsusjärvi on 739 metriä merenpinnan yläpuolella. Kalottireitti kulkee järven itäpuolella haarautuen Pitsusjärven autiotuvalla Haltille ja Somasjärvelle. Monet yöpyvät Pitsusjärvellä kaksi yötä käyden välipäivänä Haltilla. Vuonna 1969 rakennetun vankan hirsirakennuksen vasen puoli toimii varaustupana, oikealla puolella on autiotupa. Perille päästyäni väänsin sukat uudelleen kuiviksi ja ripustin kuivamaan narulle. Autiotuvan puolelle oli jo asettunut muutama retkeilijä. Varaustuvassa ei ennen Lapin Muulien saapumista ollut ketään.
|
Pitsusjärven autio- ja varaustupa |
Kylmä pohjoistuuli nostatti vaahtopäitä Pitsusjärvellä. Kake arvioi tuulenvoimakkuudeksi kahdeksan metriä sekunnissa. Sorsapoikue sukelteli rannassa. Tuvassa oli mukavan lämmintä. Meksikon padasta tuli vahingossa meksikon keitto, mutta se maistui joka tapauksessa erinomaiselta. Varaustuvassa on autiotupaan verrattuna muutamia ylellisyyksiä. Lavereilla on oikeat patjat, huovat ja tyynyt. Lisäksi keittiöstä löytyy kattiloita ja monenlaisia keittiötarvikkeita, jotka helpottavat ruoanlaittoa mukavasti. Illemmalla kävin kokeilemassa miten sukat ja kengät kuivuivat. Eivät kuivaneet. Päätin jättää ne yöksi terassille. Toivottavasti eivät porot syö niitä. Loppuillasta varaustuvan puolelle ilmestyi vielä kaksi väsynyttä vaeltajaa, Heikki ja Tapani, joihin tulisimme törmäämään reissun aikana vielä muutaman kerran. Tapanin voimat olivat niin lopussa, että ukko suorastaan vapisi laskiessaan rinkkaa alas.
Päivätaival kartalla.
24.8. Pitsusjärvi – Halti. Ylös seitsemältä. Olin kuulemma kuorsannut. Varaustuvan tyyny ei selvästikään ollut yhtä hyvä kuin oma retkityyny. Edellisenä iltana ilmestyneet pilvet roikkuivat edelleen paikoillaan. Jos Haltikin olisi pilvien peitossa, sinne ei kannattaisi yrittää. Rinkassa roikkuva mittari ilmoitti lämpötilaksi +10 astetta. Kengät olivat vielä kosteat edellisen päivän pulahduksen jäljiltä. Tällä kertaa aamupala nautittiin mukavasti sisällä. Liikkeelle lähdettiin yhdeksän kieppeillä. Välitavoitteena oli Haltin ja Etu-Haltin välisessä laaksossa sijaitseva entinen rajavartioston valvontamaja. Vanhat muulit lähtivät harppomaan vauhdikkaasti pitkin Govdajohkan uomaa seurailevaa Kalottireittiä ja kasvattivat välimatkaa koko ajan. Tilanne oli tuttu edellisiltä päiviltä. Pitkänmatkan Kävelijä jaksaa kävellä pitkiäkin taipaleita, mutta luontainen kävelyvauhti ei ole kovinkaan suuri.
|
Govdajohka |
|
Kaakaotauko Govdajohkan varrella |
Vähävetisen Govdajohkan varrella oli muutama kaunis pieni vesiputous. Pilvipeite alkoi Haltin valloituksen näkökulmasta rakoilla lupaavasti. Toisaalta edellisten päivien auringonpaiste oli saanut olkavarret ja niskan punoittamaan. Jos aurinko alkaisi paistaa, täytyisi kaivaa pitkähihainen paita rinkasta. Pysähdyimme kiviselle joenrannalle keittämään kaakaot ja haukkaamaan välipalaa. Kanahaukka liihotteli Pitsusjärven yllä. Haltin autio- ja varaustuvalle saavuttiin yhden kieppeillä. Maasto oli kauttaaltaan särmikkäiden kivenlohkareiden peitossa. Jopa vajaa sadan metrin matka ulkohuoneeseen täytyi kulkea kieli keskellä suuta. Tuvan edustalla helsinkiläiset veljekset yrittivät huonolla menestyksellä paistaa lättyjä trangialla. Kotvan kuluttua he siirtyivät käyttämään tuvan kaasuliettä ja Tapsan lainaamaa oikeaa lättypannua. Johan alkoi räiskäleitä syntyä.
|
Haltin autio- ja varaustupa |
Lounaan jälkeen kävimme päivän pääurakan eli Haltin valloituksen kimppuun. Irrotin rinkan yläosan, kiinnitin siihen erillisen kantohihnan ja kevyt päiväreppu oli valmis. Aurinko porotti taas lähes pilvettömältä taivaalta, joten vastentahtoisesti sonnustauduin pitkähihaiseen paitaan. Noususta tulisi hikinen. Lisäksi viritin lippalakin alle niskaa suojaavan huivin. Silmäilin huolestuneena edessä kohoavia Haltin rinteitä. Kaikenkokoisia ja -muotoisia kivenlohkareita lojui silmänkantamattomiin. Koska sää oli hyvä, lähdimme tuvalta kapuamaan suoraan kohti huippua. Merkitty reitti kiertäisi kauempaa. Sen varteen pystytetyt puutolpat opastaisivat huipulle pyrkijöitä pilvisenä päivänä. Huonolla kelillä huipulle ei tosin kannattaisi yrittää, sillä vaarallisen yrityksen palkaksi ei saisi edes ihailla maisemia.
|
Haltin rinnettä |
Suomen korkein kohta sijaitsee Haltilla 1323,6 metrissä. Paikalle on rakennettu rajapyykki, jonka vieressä on peltisessä laatikossa vieraskirja. Haltin korkein huippu (1328,0 m) on hieman Norjan puolella. Suomen korkein tunturin huippu on Haltilta vajaa neljä kilometriä kaakkoon päin sijaitseva Ritničohkka (1 317,1 m). Halti ympäristöineen kuuluu geologisesti Skandinavian Köli-vuoristoon ja on huomattavasti nuorempi kuin muut Suomen tunturit. Haltilla on ikää vain noin 450 miljoonaa vuotta. Saariselän tuntureilla kallioperä on noin 1,9 miljardia vuotta vanhaa. Haltitunturi koostuu oliviinipitoisista ultramafis-mafisista kivilajeista, jotka kestävät huonosti kemiallista rapautumista. Oliviinin liuetessa rauta hapettuu ja aiheuttaa seudun kiviainekselle leimallisen ruosteenruskean pintavärin. Muutamat kivet olivat rakenteeltaan varsin erikoisia. Hidi poimi yhden murikan kotiin viemisiksi. Mahtaa vaimo ilahtua…
|
Näkymä Haltin huipulta etelään. Etualalla Haltijärvi, taempana Pitsusjärvi. |
|
Lapin Muulit Suomen
korkeimmalla kohdalla |
Vanhemmat muulit odottelivat Haltin huipulla ja olivat jo raapustaneet nimensä vieraskirjaan, kun lopulta kömmin tunturin tasaiselle laelle. Vieraskirjassa oli nyt 120 095 nimeä. Myös edellisiltana Pitsusjärven tuvalle ilmestyneet Heikki ja Tapani olivat jo Haltin laella ja ottivat kuvia komeasta maisemasta. Sää oli ollut meille suosiollinen. Haltin huippu on usein pilvien peitossa. Neljän vuoden takainen Lapin Muulien ensimmäinen Haltin valloitusyritys oli tyssännyt hernerokkasumuun. Huomasin, että kännykkä toimi taas. Lähetin viestin kotiväelle. Kaivoin pikkurepusta esiin tilanteeseen sopivasti nimetyn skotlantilaisen sekoiteviskin ”Highland Way”. Kovin isoa tujausta ei kukaan uskaltanut ottaa, sillä edessä oli vielä louhikkoisen rinteen laskeutuminen. Se osoittautui lopulta yllättävän helpoksi. Kivet olivat kuivia ja näkyvyys hyvä.
|
Haltin tuvan läheltä löytyi luonnon muovaama kylpylä |
Tapsa, Kake ja Hidi hipsivät taas pesulle puron varteen. Ihme hienostelijoita. Hyvän tovin kuluttua ukot tulivat takaisin ihastuksesta huokaillen. Pesupaikka oli kuulemma ollut kuin kylpylä kaakeloituine pintoineen ja virtaavine vesineen. Päätin odottaa saunaa, johon pääsisimme jo… hmm… neljän nukutun yön jälkeen. Päivälliseksi oli taas meksikonpataa kebablihalla höystettynä. Varaustupaan oli ilmestynyt britti suomalaisen kaverinsa kanssa. Tulokkaat murkinoivat tuvan seinustalla ja siemailivat välillä viiniä. Olivat raahanneet lasipullon erämaahan.
Päivätaival kartalla.
|
Haltijärvi |
25.8. Halti – Kopmajoki. Joku nyki varpaasta. Nyppäsin tulpat korvista. Kake oli taas keittänyt kahvit ennen herätystä. Ensiluokkaista palvelua. Kello oli seitsemän ja ilma kylmempi kuin edellisinä aamuina, vain +5 astetta. Taivaalla oli ohutta yläpilveä, mutta sinistäkin näkyi. Poro oli yön aikana tehnyt tarpeensa tuvan portaiden eteen. Utelias hiiri kurkisteli portaiden alta. Aamupalan jälkeen pääsimme liikkeelle puoli yhdeksän kieppeillä. Lähdimme kapuamaan kohti Ritničohkkaa, Suomen korkeinta huippua. Nousu oli lasten leikkiä edellisen päivän Haltin retkeen verrattuna. Kivikkoa oli nyt paljon vähemmän. Lounaassa näkyvä Pitsusjärvi oli kokonaan usvan peitossa. Kuljin vaihteeksi kärjessä Kaken kanssa. Tapsa ja Hidi olivat kaukana takana.
|
Tapsa tauolla Ritničohkan länsirinteellä |
Äkkiä Kake pysähtyi ja viittoili vasemmalle rinteeseen. Kahdeksan kiirunaa kipitti loitommalle. Jokohan poikaset osaavat lentää, Kake aprikoi ja otti muutaman askeleen lintujen suuntaan. Parvi pyrähti lentoon. Itse en olisi edes huomannut lintuja. Kaikki energia menee kulkemiseen, vakaiden jalansijojen löytämiseen. Kake on toista maata. Kokeneelta metsästäjältä ei jää mitään huomaamatta. Sadat metsäkanalinnut ja jänikset ovat vuosien mittaan päätyneet Kaken pataan. Parhaana päivänä Kake on tuonut kotiin 14 jänistä. Kanadan retkellä kaatui karhu. Nyttemmin tämä Lapin Muulien perustajajäsen on keskittynyt hirvenmetsästykseen.
|
Lapin Muulit Ritničohkalla, Suomen korkeimmalla tunturin huipulla |
|
Poron jäänteitä Ritničohkalla |
Vähän ennen Ritničohkan huippua luovuimme rinkoista ja kipaisimme ylös kepein askelin. Tapsa viritti kameraansa aikasytytyksen ja asettauduimme ryhmäkuvaan. Vähän matkan päässä näkyi pieni mökki ja sen pihalla viranomaisten käyttämä radiomasto. Laskeuduimme takaisin rinkkojen luo ja suuntasimme itäkaakkoon kohti Somasjärveä. Kivien välissä lojui poron pääkallon jäänteet. Ritničohkan itärinteen laskeutuminen oli hankala. Kivet olivat pienempiä ja kiikkerämpiä kuin Haltin rinteillä. Puolivälissä rinnettä oli muutaman sadan metrin levyinen lumikenttä, joka helpotti laskeutumista mukavasti. Kake ja Tapsa kulkivat kärjessä reippaasti. Välimeren suunnalta kotoisin oleva Hidi asteli lumella arkaillen. Huomasin vaelluskenkien luistavan hyvin ja lykkäsin sauvoilla vauhtia. Johan oli metkaa menoa! Vauhti kiihtyi nopeasti. Juuri kun pääsin Hidin ohi, pyllähdin takamukselleni. Nopsaan ylös ja eikun uuteen luisuun!
|
Laskettelua Ritničohkan itärinteellä |
Lumikentän jälkeen alkoi taas jyrkähkö kivinen rinne. Olin jo alkanut saada itsevarmuutta kivikossa kulkemisessa, joten jatkoin matkaa huolettomasti. Liiankin huolettomasti, sillä vähän ennen kivikon loppumista jalka luiskahti ja putosin kivien päälle kankulleni. Osasipa käydä kipeästi! Nousin ylös ja onnuin tuskaisesti taukopaikalle puron varteen. Lapin Muulit kertoivat, että housut olivat säilyneet ehjänä. Se tarkoitti, ettei ihokaan ollut todennäköisesti revennyt. Kun housujen alla ei tuntunut märältä, päätin unohtaa asian toistaiseksi. Tapsa kiehautti vettä kaakaota varten. Mutustelin lohtukeksin. Onneksi päivän loppuosuudella ei enää olisi kivikkoa.
|
Tauko hauskan, mutta kivuliaan laskeutumisen jälkeen |
Jatkoimme taivallusta kohti Somasjärveä ällistyttävän suoraa linjaa pitkin, kuten myöhemmin karttaa tutkiessani havaitsin. Tapsa huolehti suunnistamisesta mestarin ottein. Sama ukko oli huolehtinut myös tupien varaukset, hankkinut muonat ja hoitanut suurelta osin niiden valmistamisen reissun aikana. Ohitimme hauskannäköisen arkoosikvartsiittiesiintymän. Sille on tyypillistä voimakas pystyrakoilu ja liuskeisuus. Pintakivet lohkeavat helposti tasapaksuiksi ja suoriksi laatoiksi jopa käsityökaluilla. Sen lähisukulaista Norjan Alta-kvartsiittia käytetään kattoliuskeena Altan seudulla ja rakennuskivenä Suomessakin.
|
Arkoosikvartsiittia |
|
Pitkänmatkan Kävelijä tauolla |
Viimeinen tauko ennen Somasta pidettiin, kun määränpää jo häämötti loivasti laskeutuvan helppokulkuisen rinteen päässä. Taivas oli nyt pilvien peitossa, mutta ilman lämpötila edelleen miellyttävän leuto. Avasin makuualustan. Pehmeällä mättäällä oli hauska loikoilla. Kankkuakaan ei enää kivistänyt. Joku kaivoi repusta konjakkipullon. Pieni tujaus lämmitti mukavasti. Poroemä ja vasa jolkottivat meitä kohti, kääntyivät sitten Ritničohkan suuntaan. Sopuli vilisti varvikossa. Tässä oli hyvä olla.
|
Kopmajoen autiotupa sijaitsee kuvassa näkyvän Somasjärven lähellä |
|
Kopmajoen autiotupa |
Kopmajoen autiotuvalle saavuttiin neljän kieppeissä. Tupa on rakennettu vuonna 1993, Kalottireitin avausvuotena. Kuuden hengen hirsitupa sijaitsee noin kilometrin Somasjärvestä lounaaseen Kopmajoen luoteisrannalla. Tuvalle päästyämme laitoin vaelluskengät kuivamaan, vaikkei aurinko pilvien läpi paljoa lämmittänytkään. Toisesta kengästä oli sauma ratkennut. Tällaiseen maastoon tarvitaan selvästikin vankkarakenteisempi kenkä. Sipulikeitto- ja katkarapukeittoainesten yhdistämisestä syntyi maittava lounas. Sitten suuntasimme sandaalit jalassa äimistelemään Somasjärven rannalla jököttävää seitakiveä. Seidat ovat alkujaan saamelaisten elinkeinojen harjoitukseen liittyviä kultti- ja uhripaikkoja. Niiden kautta uskottiin vaikuttavan jonkin sortin luonnonmahti, joka antoi onnenpotkuja saamelaisten persuuksiin. Seitakivet ovat usein poikkeuksellisen muotoisia tai suuria kallionlohkareita, toisinaan lähitienoon ainoita kiviä.
|
Hidi Somasjärven seitakiven päällä |
|
Kolikkokätkö seitakiven kolossa |
Somasjärven seitakivi näytti olevan ainoa iso kivi lähitienoilla. Kivenjärkäle oli haljennut keskeltä kahtia ja sen koloihin oli kätketty kaikenlaista tavaraa. Pikaisen tutkiskelun tuloksena löytyi uistin, kolikkokätkö, poronsarvia, sytkäri, lyijykynän pätkä, pienoiskiväärin ammuksia, jaloviinan jämät ja purkillinen pilkkimatoja. Hidi jätti seitakivelle polttamattoman tupakan. Ehkä seita auttaisi lopettamaan pössyttelyn. Kiiruhdin takaisin tuvalle, sillä mielessä kyti tärkeä tehtävä. Keräsin halkoliiterin pihalta kuivalta näyttävää puutavaraa. Revin koivuhaloista tuohta ja ryhdyin kokeilemaan tuluksia. Kipinöitä kyllä lensi, mutta eivät ne saaneet tuohta syttymään. Kake saapui paikalle ja hoksasi, että kuiva ruoho syttyy helposti. Ei aikaakaan, kun nuotio roihusi iloisesti. Juhlallisesti laskin nuotioon neljän päivän hiet imeneen vanhan ja rispaantuneen T-paidan.
Kopmajoen tuvalle tallusti vielä kaksi retkikuntaa, jotka pystyttivät teltat vähän matkan päähän. Halusivat olla omissa oloissaan. Neljän päivän taivallus raskaan rinkan kanssa raskaassa maastossa tuntui hienoisena kolotuksena lonkkanivelissä. Kopmajoki oli porojen suosikkilaidunmaata. Vähän väliä muutama poro ilmestyi aivan tuvan tuntumaan. Tuvan alla majaili rohkea sopuli, jolle Hidi tarjoili leivänmuruja. Tuvassa Tapsa sekoitti oudon näköistä taikinaa. Siitä paistettaisiin luomuviljapihvejä perunamuusin kaveriksi. Maistuvaa murkinaa siitä tulikin. Illan hämärtyessä Kake ja Hidi pelasivat tuppea tuvan pöydän ääressä. Kapusin kapealle yläpetille ja työnsin tulpat korviin.
Päivätaival kartalla.
|
Kopmajoen tuvan alla majaileva sopuli |
26.8. Kopmajoki – Meekonjärvi. Herätys kuudelta ankeaan aamuun. Koko tienoo oli verhoutunut sumuvaippaan, lämpötila +5 astetta. Sataa tihutti. Hidin polvi oli ärtynyt eilisestä louhikkolaskeutumisesta. Kaken jalkapöytää särki, siinä taisi olla jonkinlainen tulehdus. Tarjoilin pojille Buranat ja otin itsekin. Pää oli kipeä huonosti nukutun yön jäljiltä. Olin nukkunut aivan seinän vieressä, koska pelkäsin mätkähtäväni yöllä alas. Hieroin silmiäni. Katse ei tarkentunut normaalisti. Jopa Tapsa vaikutti nuutuneelta. Kake tiivisti aamutunnelman osuvasti: ”Olo on kuin osuuskaupan myyjällä kassavajauksen jälkeen.”
|
Juustovälipala |
Liikkeelle päästiin kahdeksan maissa. Taas taivallettaisiin merkittyjen reittien ulkopuolella. Aluksi suunta olisi etelään. Toskaljärven ja monihuippuisen Annjaloanjin ohitettuamme reitti kääntyisi länsiluoteeseen kohti Meekonjärven tupia. Tapsa toimi taas suunnistajana. Tihkusade loppui. Maasto oli nyt vaihtelevaa, enimmäkseen helppokulkuista varvikkoa. Satunnaiset kivikot eivät juuri hidastaneet. Onneksi aamun kosteus ei ollut tehnyt kiviä liukkaiksi. Yhdeksän maissa pysähdyimme levähtämään toviksi matalan kallioseinämän suojaan. Hidi taikoi repustaan kimpaleen italialaista juustoa. Siitä riitti kaikille herkulliset viipaleet.
|
Mennäänpäs puron yli,
että heilahtaa |
Matkan varrella olevat pikkujärvet helpottivat suunnistusta. Sumu alkoi ohentua. Pysähdyimme pienen nimettömän järven rantaan kaakaolle. Ilmakuivattu vasikka maistui paremmalle kuin muistinkaan. Kalalokki liihotteli aivan lähelle, kuin lentotaitojaan turisteille esitellen. Jatkoimme läheisen harjanteen yli ja edessä näkyi Toskaljärvi, jonka itäpuoli on yhtä laajaa vetistä tasankoa. Upottavassa hetteikössä loiskiessani hoksasin, että molemmat kengät olivat päästäneet vettä sisään. Toskaljärvestä etelään virtaava Toskaljoki ei ole leveä, mutta kelvollista ylityskohtaa ei tahtonut löytyä. Lopulta vaihdoin sandaalit jalkaan ja kahlasin yli.
|
Toskaljärven keskellä on pieni saari |
|
Variksenmarjoja |
Annjaloanjin mahtavan pahtaseinän ja Venejärven välinen loiva rinne oli täynnä käkkyräisiä vaivaiskoivuja, jotka hidastivat kulkemista. Saapuessani matalalle kummulle, vanhemmat Lapin Muulit puuhasivat jotain kontillaan nenät melkein maassa kiinni. ”Variksenmarjoja” Kake mumisi suu täynnä marjoja. ”Nämä on terveellisiä.” Poimin muutaman marjan suuhuni. Maku oli mieto. Varikset eivät variksenmarjoja syö, mutta kanalinnut pistelevät niitä mieluusti poskeensa. Marjoissa on rutkasti vitamiineja ja kuituja sekä enemmän flavonoideja kuin muissa kotimaisissa marjoissa. Saamelaisille variksenmarja on ollut tärkeä C-vitamiinin lähde ja mauste. Variksenmarjoista saadaan myös violettia väriä lankojen värjäykseen.
|
Annjaloanjin pahtaseinää |
|
Lapin Muuleja Annjaloanjin edustalla |
Keskellä polkua oli kolo, jonka ympärillä surisi pörriäisiä. Hidi tunnisti touhukkaat pikkuotukset mehiläisiksi. Kiersimme pesän kaukaa. Vaivaiskoivikossa rämpiminen sai hien virtaamaan. Avasin kuoritakin kainaloiden tuuletusaukot ja sadehousujen sivut. Nämä säätömahdollisuudet olivat reissun aikana osoittautuneet erinomaisiksi. Lepotauolla tuuletusaukot voi sulkea, jolloin lämpö pysyy tallessa. Mäkäräiset ilmestyivät taas jostain lähestyessämme joenrantaa. Meekonjärven tuvat näkyivät vastarannalla. Kuohuva vesi virtasi leveässä kivisessä uomassa. Suhautin hätäpissat varvikkoon ja aloin valmistautua ylitykseen. Riisuin sadehousut, käärin shortsien lahkeet ylös ja vaihdoin sandaalit jalkaan. Tapsa oli jo päässyt vastarannalle ja huikkasi, että kannattaisi suosiolla riisua housutkin. En uskonut.
Olisi kannattanut uskoa.
Lähdin astelemaan hyiseen veteen. Tunnustelin sauvoilla pohjassa olevia kiviä. Kotvan kuluttua valitsemani reitti loppui syvään veteen. Kylmä vesi nipisteli jalkoja. Nyt ei saisi hätäillä. Käännyin takaisin ja tähystin parempaa ylityspaikkaa. Hidi näytti etenevän vedessä luontevammin kuin lumessa. Kahlasin samaan suuntaan. Vedenpinnan alapuolella olevat isot kivet olivat ruskeasta levästä liukkaita. Jalka lipesi muutaman kerran, mutta pysyin pystyssä sauvojen avulla. Turkanen, edessä näytti taas olevan syvää vettä. Hidi oli kahlannut takaisin ja patisti laskeutumaan pois isoilta kiviltä. Tartuin ojennettuun käteen ja astuin syvään veteen. Vesi kohosi miltei napaan asti. Nyt joenpohjan pienet kivet tarjosivat kuitenkin tukevan jalansijan.
En ryhtynyt vaihtamaan jalkineita vastarannalla, vaan lampsin sandaaleissa parinsadan metrin matkan varaustuvalle. Tuvan seinustalla oli jo kaksi rinkkaa. Ylhäällä Meekonpahtan rinteellä näkyi kaksi pientä ihmishahmoa. Aikaisemmin päivällä oli ollut puhetta, että illalla voisi kipaista läheisen Saivaaran laelle katsomaan Kekkosen muistolaattaa, mutta nyt ohjelmassa olikin varusteiden kuivattelua. Vallitsi yksimielisyys siitä, että äskeinen joenylitys oli ollut Lapin Muulien kymmenvuotisen historian hankalin. Tupaan jo aikaisemmin päivällä majoittunut parivaljakko palasi Meekopahtan valloitusretkeltä. Kävi ilmi, että olimme Haltin liepeillä kulkeneet toistemme ohi vain vähän matkan päästä.
|
Saivaara pohjoisesta kuvattuna |
|
Meekojärven varaustupa |
Tuli viritettiin tuvan kamiinaan. Väänsin sukat kuiviksi pihalla ja pyysin Tapsaa joukon pisimpänä ripustamaan ne kamiinan yläpuolelle. Seisoskelin kamiinan lämmössä kunnes housut olivat taas kuivat. Pian ilmassa leijui pasta carbonaran viettelevä tuoksu. Kuuden hengen annos katosi sukkelasti neljän syömämiehen toimesta. Sitten oli lättyjen vuoro. Elämä hymyili taas Lapin Muuleille. Erämaassa ajatukset liikkuvat perusasioiden parissa. Mikä on jalkojen kunto? Onko ruokaa riittävästi? Onko sopivasti vaatteita päällä? Ollaanko vielä kartalla? Nyt oltiin vaihteeksi taas lämpimässä kämpässä, köllöteltiin täysinäisten mahojen vieressä. Päivän rasitukset hiipuivat pois mielistä. Tuumin, että seuraavana yönä ottaisin koko reissun makeimmat unet.
Päivätaival kartalla.
27.8. Meekonjärvi – Kuonjarjoki – Termisjärvi. Hyvin nukutun yön jälkeen ylös taas kuudelta. Sumu oli yön aikana hiipinyt takaisin entistä sakeampana. Taivaalta vihmoi hyytävän kylmää vettä. Päätin jättää vanhan makuualustan puolikkaan tupaan, koska rinkan sadesuoja ei yltänyt sen suojaksi kunnolla. Muutkin kulkijat olivat jättäneet autio- ja varaustupiin itselleen tarpeetonta, mutta sinänsä käyttökelpoista tavaraa. Reissun aikana olin nähnyt makuualustoja, tulitikkuja, kirjallisuutta, säilykepurkkeja, energiapatukoita, kynttilöitä, suolaa, polttoainetta retkikeittimiin, astioita ja monenlaisia keittiötyökaluja.
Heti aamutuimaan kahlattiin sandaalit jalassa vähävetisen ja matalan Bierfejoen yli päästäksemme etelään johtavalle Kalottireitille. Vaelluskengät vaihdettiin jalkaan autiotuvassa heti ylityksen jälkeen. Kukaan ei ollut muistanut, että vähän matkan päässä olisi ollut siltakin käytettävissä. Päivän välitavoitteena olisi Kuonjarjoen tupa. Liikuimme sumussa kuin kalvakat haamut. Polku-ura oli selvä ja helppokulkuinen. Tällä kelillä oli kuitenkin oikein mukavaa, että reitti oli merkitty puutolpilla. Kaksi poroa roukui notkelmassa. Riekko tepasteli polun vieressä. Tänä vuonna riekkoja on ollut tuplasti viime vuoteen verrattuna. Ketut ovat hyvinä myyrävuosina jättäneet riekonpoikasten ahdistelun vähemmälle.
|
Kuonjarjoen autio- ja varaustupa
häämöttää sumun keskellä |
Muutama retkeilijä tuli polulla vastaan. Sitten pari lisää. Ja pian väkeä oli liikkeellä kuin Rovaniemen markkinoilla. Olivat jonkin sortin ryhmäretkellä Jyväskylästä. Yhteensä porukkaan kuului 23 henkeä. Tuumittiin yksimielisesti, että liian iso porukka tällaiselle retkelle. Kahperusvaaran jälkeen polku kääntyi luoteeseen. Näkyvyyttä oli vain jokunen metri. Lopulta Kuonjarjoen kämpän hahmo sukelsi esiin sumusta. Kaivoin eväsleivän repusta. Seuraavalle päivälle jäisi vielä viimeiset siivut. Meetvursti ja juusto olivat säilyneet hyvin ensimmäisten päivien lämmöstä huolimatta. Tapsa valmisti ison annoksen pastaa juustokastikkeessa. Päälle kupillinen kahvia ja loikoilua tuvan lämmössä. Kake näpelöi matkaradiota ja kuulimme uutiset pitkästä aikaa.
|
Kuonjarjoen tuvan maasto on
kivistä seutua |
Sitten oli tarkan harkinnan paikka. Alkuperäisenä ajatuksena oli ollut suunnistaa Kuonjarjoen tuvalta etelään ohittaen Kohpejärvi länsipuolelta ja Salmijärvi itäpuolelta. Salmijärven jälkeen tähdättäisiin Salmikurun suulle ja jatkettaisiin sitten kurua pitkin Termisjärven tuvalle. Sinänsä temppu ei olisi hankala, mutta sumussa suunnistaminen on kertaluokkaa vaikeampaa kuin kirkkaalla säällä. Lisäksi alueella olisi kartan mukaan kivikkoa, rutkasti kivikkoa. Tapsa tuijotti karttaa otsa rypyssä. Kannattaisiko pysyä alkuperäisessä reittisuunnitelmassa vai keksiä jotain muuta? Meitä odottaisi Termisjärven tuvalla maksettu yösija, mutta sen voisi jättää käyttämättäkin. Toinen ilmeinen vaihtoehto olisi kulkea hyvin merkittyä Kalottireittiä Saarijärven tuvalle ja jatkaa sieltä seuraavana päivänä Kilpisjärvelle. Tapsa tutkaili GPS-laitteen toimintoja ja vilkaisi silloin tällöin ulos ikkunasta. Sumu pysyi koko ajan yhtä sakeana.
|
Sumusuunnistusta |
|
Meindl Vakuum Hiker |
Lopulta alkuperäinen reittisuunnitelma veti pitemmän korren. Olisi mielenkiintoista nähdä Salmikuru, joka kartan perusteella olisi varsin jyrkkäseinäinen. Heti tuvasta lähdettyämme törmäsimme ensimmäiseen kivikkoon. Joka puolella tihkuva kosteus oli saanut kivet liukkaiksi. Muutaman horjahduksen jälkeen hoksasin, että aina kun se vain oli mahdollista, kenkä kannatti kiilata lohkareiden väliin. Tällä konstilla kenkä puristui tiukasti aloilleen ja liukastumisen vaara väheni ratkaisevasti. Hintana oli jalkaterien sisä- ja ulkosyrjien kipeytyminen. Käyttämäni Meindl Vakuum Hiker -vaelluskengät olivat palvelleet hyvin aikaisemmilla retkillä. Olin patikoinut niillä
Kreetan polttavan auringon alla,
kiertänyt Mont Blancin massiivin ja vaeltanut
Santiago de Compostelaan. Lapin rakka- ja suomaastot olivat kuitenkin liikaa näille kelpo kengille. Tähän maastoon tarvitaan jykevä kenkä suojaamaan jalkaterää. Korkeampi varsi helpottaisi purojen ja soiden ylityksiä. Lisäksi pohjan pitäisi olla paljon jäykempi kuin nyt käyttämissäni kengissä.
|
Tapsa suunnisti tarkasti sumussakin |
Tapsa piti suunnan vakaana GPS-laitteen avulla. Sumu sakeni. Pelkällä kompassilla suunnistaminen ei olisi onnistunut, koska kiintopisteitä ei käytännössä voinut valita. Pahimpien louhikoiden kiertäminen vaikeutti suunnassa pysymistä. Pysähdyimme levähtämään puron varteen. Kaivoin rinkan taskusta neljä pientä Den Lille Nöttefabrikin Nötti Frutti -pakkausta. Pähkinät ja kuivatut hedelmät maistuivat hyvälle ja antoivat lisävoimia loppumatkalle. Kohpejärvi löytyi sieltä mistä pitikin. Sitten loiva kaarros itään kohti Salmikurun suuta. Louhikko alkoi viettää jyrkemmin alaspäin. Tässä maastossa kypärän, polvisuojien ja kyynärsuojien käyttö ei olisi liioittelua. GPS:n mukaan olimme laskeutumassa kuruun. Tähystimme sumun sekaan yrittäen saada selvää maaston muodoista.
Tapsa ja Kake olivat hieman edempänä. Etenimme nyt hyvin hitaasti. Välillä sauvat piti heittää alemmaksi ja mennä nelinkontin perässä. Hanskat helpottivat kiviin tarttumista. Äkkiä edestä kuului pelästynyt huudahdus ja ryskettä. ”Nyt kävi Kakelle huonosti”, kuulin Hidin sanovan. Itse olin hankalassa paikassa, enkä voinut seurata mitä alhaalla tapahtui. Paremman asennon otettuani näin, että Kake oli noussut istumaan kiven päälle. Laskeuduimme Hidin kanssa tapahtumapaikalle. Kake oli kunnossa, mutta tilanne oli ollut paha. Se oli ollut niin paha kuin louhikkorinteessä ylipäätään voi olla. Jalka oli luiskahtanut ja mies oli syöksynyt pää edellä kohti alapuolellaan ollutta kivenjärkälettä. Onneksi rinkassa ylimmäksi pakattu makuupussi oli ottanut iskun vastaan ja estänyt päätä osumasta kiveen. Kake oli jäänyt hetkeksi killumaan järkäleen ja rinteen välissä olevan kuopan ylle. Sitten ahkerasti punttisalilla treenatut lihakset olivat kammenneet ukon takaisin ylös. Siinä samassa kuoppaan oli pudota rysähtänyt pienen jääkaapin kokoinen kivi. Se oli ilmeisesti ollut jo jonkin aikaa kierähtämäisillään alas järkäleen päältä ja Kaken aiheuttama tärähdys oli saanut sen lopulta liikkeelle. Kahdesta peräkkäisestä vaaratilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä.
Jatkoimme vaivalloisesti yhä alemmaksi kohti Salmikurun pohjaa, missä erottui pieni joki eli johka. Vähävetisen virran kumpikin ranta kasvoi tiheää pensasryteikköä, jonka läpi tunkeutuminen olisi hyvin työlästä. Kartan mukaan johkan toisella puolella kulkisi polku. Koska kengät olivat jo valmiiksi litimärät, kahlasin toiselle rannalle arkailematta. Kurun itäpuoli oli yhtä kivinen kuin länsipuoli. Polkua ei näkynyt missään. Sumun takia juurikaan mitään ei näkynyt missään. Tapsa laski rinkan maahan ja teki pienen tiedusteluretken lähimaastoon. Polku löytyi, muttei siitä ollut paljoakaan iloa. Välillä oli muutama metri tasaista maata, mutta sitten oli vuorossa taas hidasta tasapainoilua kivikossa. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen kuru alkoi avartua. Jyrkät seinämät vetäytyivät loitommalle. Sumukin hälveni hieman. Edessä siinteli Termisjärvi ja sen rannalla tupa, jonne suuntasimme kulkumme.
|
Salmikurun alaosaa |
Saavuin tuvalle totuttuun tapaan joukon viimeisenä. Kake yritti värkkäillä jotain rinkan kanssa, muttei siitä tullut oikein mitään. Nyt kun kivikosta viimein oli päästy, tapahtunutta oli aikaa käsitellä. Koko ukko tärisi samalla kertaa sekä kauhistuksesta että helpotuksesta. Matka olisi voinut katketa lopullisesti Salmikurun rinteelle. Varaustuvan puolelta löytyivät vanhat tutut Heikki ja Tapani, jotka olivat tulleet Termisjärvelle fiksusti Kalottireittiä pitkin. Kilpisjärven seutua esittelevä retkeilyopas vuodelta 2014 kertoo, että Termisjärven tupa on helppo löytää sumuisellakin säällä idän ja lännen suunnilta tulevien mönkijäurien ansiosta. Opasta kannattaisi täydentää maininnalla Salmikurun maaston vaikeudesta. Emmekä edes olleet ainoita hulluja, jotka ovat valinneet kyseisen reitin. Tuvan vieraskirjaan oli muutamaa päivää aikaisemmin kirjoitettu: ”Kolme vaeltajaa selviytyi kivikkoisen solan läpi. Äitiä tuli ikävä.”
Päivätaival kartalla.
|
Termisjärven autio- ja varaustupa |
|
Kiukkuinen sopuli |
28.8. Termisjärvi – Kilpisjärvi. Sää näytti paranevan viimeiseksi patikointipäiväksi. Sekä idässä että lännessä näkyi aukkoja pilvien lomassa. Tuuli oli yltynyt navakaksi. Se puhalsi sopivasti idästä, joten loppumatkan ajan tuuli olisi myötäinen. Termisvaaran pohjoisrinteellä näkyi vielä kolme lumilaikkua. Viimeiselle päivätaipaleelle laittauduttiin ennen kahdeksaa. Edessä olisi helppo taivallus laakson pohjalla länttä kohti. Yllätimme nuoren sopulin polun vieressä kasvavasta varvikosta. Se piipitti kiukkuisesti monta lausetta sopulien kielellä ja otti sitten jalat alleen. Yksi levähdystauko maastossa riitti. Saanatunturi kasvoi hiljalleen korkeammaksi sitä lähestyessämme. Rinkat olivat keventyneet mukavasti reissun aikana. Tuskin enää kiinnitin taakkaan huomiota. Kilpisjärven luontokeskuksessa olimme yhden maissa.
Päivätaival kartalla.
|
Saana Kalottireitiltä nähtynä |
Loppumietteet. Lämpimät kiitokset Lapin Muuleille mahdollisuudesta osallistua taitavasti organisoidulle, upealle retkelle! Taival oli välillä raskas ja vaarallinenkin, mutta kokonaisuutena tarkastellen se oli mitä mainioin kokemus. Olen kirjoittanut tämän matkakertomuksen omasta näkökulmastani, rajallisen havainto- ja käsityskykyni sallimissa puitteissa. Suurimman osan erämaataipaleesta tallustelin omissa oloissani, jonkin matkaa muulikolmikon takana. Tästä yksinkertaisesta syystä moni sellainen keskustelu tai havainto, joka olisi tehnyt matkakertomuksesta elävämmän ja mielenkiintoisemman, jäi valitettavasti pois.
On mahdollista, että olen muistanut jotkin tapahtumat väärässä järjestyksessä, ottanut kertomukseen mukaan jonkun mielestä turhan vähäpätöisiä asioita tai tulkinnut väärin jonkin reissun aikana sattuneen tilanteen. Pyydän anteeksi näitä kömmähdyksiä. Toivottavasti matkakertomuksesta on kuitenkin hyötyä niille, joilla ei ole mainittavaa vaelluskokemusta, mutta sen sijaan innostusta ja rohkeutta suunnata kulkunsa kohti Haltia tai muita paikkoja, joissa tämän retken aikana kävimme. Kiitokset vielä kerran Lapin Muuleille, jotka luottivat minuun niin paljon, että antoivat matkan dokumentoinnin hoidettavakseni.
Lapin Muulien vaellusretket: