Korvaushoidossa Litokairassa

Hyvitykseksi syksyn varsinaisen avohoitojakson peruuntumisesta suuntasimme syyskuisena lauantaina Litokairaan patikointikykyä ylläpitävälle intervallijaksolle. Litokaira sijaitsee Oulun ja Lapin läänien rajalla Iin, Ranuan ja Pudasjärven kuntien alueella. Kyseessä on Euroopan laajin yhtenäinen ja luonnontilainen suometsäerämää napapiirin eteläpuolella. Se on osapuilleen saman kokoinen kuin Välimerellä sijaitseva Maltan saari. Tai jos käytetään mittatikkuna kaupunkeja, Litokairan kokonaispinta-ala samaa luokkaa kuin Turun kaupungin, ja Portugalin pääkaupunkiin Lissaboniin verrattuna se on kolminkertainen. Litokairassa on siis ihan hitokseen hyllyvää, litisevää, lätsähtelevää, upottavaa ja saappaita imevää suota.

Litokairan luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1988. Nykyisin se on luonnonsuojelulain, soidensuojeluohjelman ja Natura 2000 -verkoston varjelema erämaa-alue. Maisemaa hallitsevat laajat, luonnontilaisina säilyneet suot, joista suuri osa on puuttomia nevoja. Alueella viihtyvät häiriintymätöntä luontoa vaativat lajit. Vaikeakulkuisuus ja syrjäinen sijainti ovat suojelleet Litokairaa ihmisten liialta toimeliaisuudelta. 1800-luvun alun kaskenpolton jäljiltä alueen eteläosissa kasvaa vanhoja lehtipuumetsiä. 1900-luvun alussa metsää hakattiin hieman, mutta pääosin Litokaira on säilynyt luonnontilaisena.

Sade ropisi niin rankkana, etteivät tuulilasinpyyhkijät tahtoneet pysyä vauhdissa mukana ja kuoppaisella soratiellä oli ajettava hitaasti. Silmäilin märkää metsämaisemaa epäuskon ja hämmennyksen vallassa. Miten olin joutunut mukaan tähän soppaan? Auton renkaat osuivat lätäkköön ja kuravettä roiskahti tien pientareelle patsaaksi jähmettyneen teeren niskaan. Liekokylä oli jäänyt taakse hetkeä aiemmin ja lähestyimme nyt Vitikkokangasta, mistä patikkaretki oli kaavailtu alkavaksi. Kotvan kuluttua Pauliina pysäköi auton Oijärventien ja pohjoiseen johtavan kapean ja huonokuntoisen tieuran risteykseen. 

Hyppäsin ulos autosta ja kiiruhdin takakontille. Heilautin repun selkääni ja nakkasin sadeviitan päällimmäiseksi säilyäkseni vielä hetken kuivana. Uuden sadeviitan testaus olikin yksi syy, miksi en kavahtanut ajankohtaista sadekeliä. Marjatalla ja Pauliinalla näytti olevan paljon kevyemmät kantamukset kuin itselläni lähtiessämme lampsimaan möykkyistä, lätäköiden kirjomaa kulku-uraa kohti Litokairaa, joka odottaisi meitä reilun viiden kilometrin päässä. Sumusuon länsipuolella etenemisen katkaisi muutama mutapohjainen lammikko. Suo oli julkeasti nielaissut pätkän polusta. Pauliina loiskutteli empimättä läpi lammikoiden pitkävartisissa saappaissaan. Lyhytvartisiin Haisaappaisiin sonnustautunut Marjatta lähti hakemaan kuivempaa reittiä tieuran ulkopuolelta ja seurasin esimerkkiä.

Edestä päin kantautui koiran räksytystä ja pian suomenpystykorva tölväsi näkyviin pensaiden takaa. Koira silmäili meitä epäluuloisena hetken ja palasi sitten kivenheiton päähän polusta pystytetyn tarpin ja kahden ukonkörilään luo. Tunteroisen patikoituamme saavuimme mahtavan Litokairan reunaan tai ehkä pikemminkin rantaan, sillä niin vetiseltä suo näytti.

Retken varsinaisen maantieteellisenä tavoitteena olisi Litokairan vanha porokämppä, joka palvelee nykyisin autiotupana. Reitti sinne kulkisi Sumulammen itäpuolelta kiertäen ja siitä sitten Isosuon itälaitaa pitkin pohjoiseen. Pituutta matkalle kertyisi kartan perusteella alle viisi kilometriä, mutta märimpien paikkojen ohittaminen lisäisi matkaa jonkin verran. Lisäksi upottavalla suolla tarpominen tekisi matkanteon kertaluokkaa raskaammaksi, joten kaiken kaikkiaan edessä olisi kelpo urakka ja sen jälkeen vielä samanmoinen paluumatka autolle.

Kun Pauliina lampsi siekailematta suolle, eikä joutunut maan nielaisemaksi, lähdin itsekin astelemaan eteenpäin. Takaani kantautuvista loiskahduksista päättelin myös Marjatan rohkaisseen mielensä. Edellisenä iltana olin suunnitellut kiristäväni sadehousujen lahkeet irtoremmeillä vaelluskenkien varsia vasten. Tällä tavoin olisin saanut käyttööni jokseenkin vedenpitävät kahluuhousut. Paha vain, että lähtötohinassa remmit olivat jääneet kotiin. Nyt saatoin vain toivoa, etteivät jalkani humpsahtaisi kovin syvälle suohon. 

Edettyämme rannasta satakunta metriä alkoivat vaikeudet. Pauliina oli jotenkin jo keplotellut itsensä upottavan rimmen toisella puolella kohoavalle jänteelle eli pitkänomaiselle, hieman paremmin kantavalle geomorfologiselle muodostelmalle, joka näytti pikkuruiselta saarelta upottavan suolakeuden keskellä. Silmäilin rimmen pintaa hakien mahdollista kulkureittiä. Veden alta pilkisti harvakseltaan heinätupsuja, joiden päälle tähtäsin askeleeni. Mättäät kestivät päälle astumista hetken, ennen kuin alkoivat painua syvyyksiin. Sitten ne loppuivat ja räpiköin viimeiset metrit upoten polviani myöten suohon ja kauhoen käsilläni vauhtia höttöisestä turvevellistä.

Pauliina ja Marjatta nauroivat kippurassa esitykselleni. Olin kuulemma muistuttanut isoa koppakuoriaista sadeviitan alla pullistelevan reppuni kanssa. Ravistelin turvetta kuoritakkini hihoista ja seurasin Marjatan kahlaamista, joka itseäni kevyempänä pääsi kuin pääsikin saarellemme kuivin jaloin. Pysähdyimme levähtämään ja päivittämään tilannearviota. Marjatta kaivoi repustaan suklaalevyn. Jestas, että maistuikin makoisalle! Pauliina paljasti löytäneensä netistä matkakertomuksia reissuista Litokairan porokämpälle, mutta kaikki nämä reissut oli tehty talvella. Edessä odottavan maiseman silmäilyn ja kartan tutkimisen myötä kallistuimme sille kannalle, ettemme tällä erää pistäytyisi porokämpällä.

Ei tehnyt mieli kahlata omia jälkiä pitkin takaisin metsänreunaan, joten päädyimme tekemään laajahkon kaarroksen Isosuon eteläkärjessä. Tässä vaiheessa retkeämme Marjatta tunnusti kärsivänsä helofobiasta eli upottaviin soihin liittyvästä pelosta. Pahin painajainen kuulemma olisi vajota huppeluksiin suonsilmäkkeeseen. Tältä pohjalta arvioimme reissumme siinä mielessä erinomaisen onnistuneeksi, että siedätyshoitoa suokammoiselle kertyisi nyt roppakaupalla.

Matka jatkui rimpien välissä mutkittelevia jänteitä seuraillen. Näillä mätäspintaisilla, ruskosammaleen kirjomilla saarilla kävely muistutti hyvin pehmeällä patjalla kävelyä. “Tää tekee hyvää pohkeille!”, pauliina ilmoitti, ja kumartui sitten poimimaan karpalon jalkojensa juuresta ja nakkasi sen suuhunsa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia suomäntyjä. Suon ravinneköyhyys, happamuus ja hapettomuus pakottavat männyn hidastamaan kasvunsa äärimmilleen. Suolla mänty panostaa pituuskasvun sijaan syvään juuristoon pysyäkseen pystyssä höttöisellä kasvualustalla. Suomänty voikin olla satojen vuosien ikäinen, vaikka se olisi vain parin metrin korkuinen.

Sade loppui, mutta se oli tässä vaiheessa oikeastaan yhdentekevää. Olimme kaikki siinä määrin litimärkiä ja turpeen sotkemia, että se alkoi tuntua hullunkurisen hupaisalta. Suolla rämpiminen oli sen verran raskasta puuhaa, ettei ketään viluttanut, vaikka keli oli syksyisen kolea. Ohitimme matalan muurahaiskeon. Se oli rakennettu suopursujen lehdistä, jotka kuivuessaan muuttuvat tummanruskeiksi tai punertaviksi, ja niiden reunat käpertyvät voimakkaasti sisäänpäin, jolloin lehti näyttää neulasmaiselta. Suopursun terpeenit tuoksuvat maustemaisesti. Ne vaikuttavat keskushermostoon ja voivat aiheuttaa päänsärkyä tai pahoinvointia. Helteisenä päivänä suopursun eteeriset öljyt voivat leijailla suolla niin väkevinä, että herkimmät ihmiset pökertyvät. Suopursulla on pitkä historia kansanlääkinnässä. Sitä on käytetty sisäisesti ja ulkoisesti hoitamaan astmaa, hinkuyskää, reumaa ja ihottumia, ja sitä on käytetty myös lemmenyrttinä

Takaisin suon laitaan päästyämme jatkoimme vielä vähän matkaa eteenpäin matalan ja laakean mäen päälle. Taukopaikalle saapuessani Pauliina oli jo virittänyt tulen onttoon kantoon. Paistettiin makkarat ja suunniteltiin seuraavan syksyn avohoitojakson reittiä. Juotiin termoskahvit ja syötiin loput suklaat. Paluumatka autolle sujui kepeästi poutasäässä. Sadeviitta vaikutti tämän ultra-märän retken perusteella varsin pätevältä sadekelin varusteelta. Se ei hiostanut samalla tavalla kuin sadetakki ja se suojasi hyvin myös reppua. Taittelin viittani Skodan peräkonttiin samalla, kun naiset kaatoivat vesiä saappaistaan. Tuumin, että tulipa tehtyä omituinen ja lystikäs retki, sellainen ekskursio, jota en olisi todennäköisesti koskaan tullut oma-aloitteisesti ja -toimisesti toteuttaneeksi.

 

Vanhojen vaelluskenkien korjaus ja kunnostus

Loppukesästä vanhat Meindl Vakuum Hiker vaelluskenkäni olivat huonossa kunnossa. Olivathan ne olleet kovassa käytössä. Toisaalta olin itsekin jouduttanut kenkien rapistumista huoltamalla niitä turhan harvoin. Lisäksi olin tyhmyyksissäni käyttänyt niitä Haltin vaellusreissulla, jolloin teräväsärmäiset kivikot olivat kohdelleen näitä melko kevytrakenteisia kenkiä kovakouraisesti. Toisen kengän pohja oli ratkennut hieman irti päkiän kohdalta. Kummankin kengän nahkapinnat olivat kauttaaltaan muuttuneet kuiviksi ja karkeiksi. Muutamaan kohtaan oli ilmestynyt halkeama. Kengät vuosivat kuin seula. Jalat kastuivat paitsi suolla rämpiessä, myös kadulla kävellessä sadekelillä.

Oulun Suutari ja Avainpalvelun (Oulu, Isokatu 37) suutarimestari korjasi revenneen sauman kädenkäänteessä. Kun sitten myöhemmin kävin hakemassa vaelluskengät, tuo mainio monojen markiisi, saumojen sulttaani ja välipohjien virtuoosi vinkkasi, että vaelluskenkien nahkapinnan vaurioita voisi yrittää korjata Casco LiquiSole kumiliimalla. Kyseinen tökötti liimaa, tiivistää, tasoittaa ja paikkaa useimmat materiaalit. Sitä voidaan käyttää myös kenkien korkojen kiinnittämiseen sekä saumojen tiivistämiseen. Ja mikä tärkeintä, se paikkaa naarmut ja reiät vedenpitävästi. Metallisessa tuubissa on ainetta 28,4 millilitraa.

Tuumasta toimeen. Pesin kenkien ulkopinnat huolellisesti saippuavedellä ja juuriharjalla, huuhtelin ja annoin kuivaa saunan lauteilla. Sitten valutin kumiliimaa vaelluskengän kumipohjan ja nahan liitoskohtaan. Suutari oli varoittanut, että kumiliima saattaisi valua jonkin verran ennen jähmettymistä. Tämä ajatus mielessä käsittelin ensin ulkosyrjät kummastakin kengästä ja jätin ne sitten kuivumaan saunan lauteille. Seuraavana päivänä huomasin, että kumpikin kenkä oli pudottanut alleen muutaman kirkkaan kumiliimatipan. Olisi pitänyt laittaa sanomalehti kenkien alle. Kumipohjan ja nupukkinahan liitoskohta oli nyt joka tapauksessa vahvan tuntuisen kumikerroksen suojaama. Samalla tavalla käsittelin kenkien sisäsyrjät, takaosat ja kärjet. Kuivamisen aikainen valumisongelma poistui, kun vähensin liiman määrää ja asettelin kengät huolellisemmin vaakatasoon.

Vedenpitävä, joskaan ei kovin kaunis kumipaikka

Casco LiquiSole valuu, jos sitä ylenkäyttää

Kantapään kohdalla kengänpohjan ja nahan liitoskohta oli hyvässä kunnossa.
Varmuuden vuoksi truuttasin kumiliimaa tännekin.

Jäljelle jääneen kumiliiman käytin halkeamien paikkaukseen ja saumojen vahvistukseen. Nyt levitin kumiliimaa ohuemmin kuin aikaisemmin. Painelin ja tasoitin tökötin oikeisiin kohtiin sormella. Käden suojana oli ohut kertakäyttökäsine. Suutari oli nimittäin varoittanut, että kumiliima irtoaisi ihosta vain hyvin hitaasti kulumalla. Yksi liimatuubi riitti juuri sopivasti kahden vaelluskengän ehostamiseen. Jos tuubiin olisi jäänyt liimaa, korkki olisi saattanut jämähtää lopullisesti kiinni pitkän säilytyksen aikana. Tässä tapauksessa jäljelle jääneeseen liimaan pääsisi käsiksi leikkaamalla saksilla tuubin hännän poikki. Matti vinkkasi Facebookin Retkipaikalla, että kumiliima kannattaa säilyttää minigrip-pussissa pakastimessa. Tällä konstilla liima kuulemma säilyy käyttökelpoisena vuosikausia. Ennen uutta käyttökertaa pakastimessa ollut kumiliima upotetaan hetkeksi kuumaan veteen.

Seuraavaksi suojasin keittiön pöydän vanhalla sanomalehdellä, kaivoin esiin kenkävahan ja vedin kertakäyttökäsineen käteen. Lämmitin kenkävahaa hiustenkuivaimella. Jähmeä vaha muuttui nopeasti notkeaksi ja helposti levitettäväksi. Kauhaisin vahaa purkista ja hieroin sitä reilusti vaelluskenkien ulkopinnoille. Seuraavana päivänä pyyhin talouspaperilla liiat vahat pois. Kun valutin vettä kengälle, se juoksi pois kokonaisina pisaroina. Vaha oli tehnyt nahasta taas joustavan ja vettä hylkivän. Täytin pesuvadin vedellä ja laitoin vaelluskengät jalkaan. Upotin toisen kengän veteen muutamaksi minuutiksi. Jalka pysyi kuivana. Toinenkin kenkä läpäisi testin. Vanhat vaelluskengät olivat valmiit uusiin seikkailuihin.

Meindl Vakuum Hiker vaelluskengät korjauksen, paikkauksen ja vahauksen jälkeen

Helinox Chair One - Mainio retkituoli

Lauantaiaamuna suljin ulko-oven klo 6:40 ja suuntasin askeleeni kohti Kuusamontietä. Surkeiden kesä- ja heinäkuiden jälkeen kesä näytti vihdoin alkaneen. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Juuri ketään ei ollut liikkeellä näin aikaisin. Olin pakannut reppuun uutukaisen Helinox Chair One -retkituolin. Pari viikkoa aikaisemmin olin viettänyt hyvän tovin Oulun Partioaitassa ja istuskellut vuoronperään erilaisissa retkituoleissa. Lopulta valitsin Helinoxin. Se oli joukon kallein (99,9 €), mutta samalla myös mukavin istua.

Chair One pakkauksessaan

Hörppäsin aamukahvit Ruskon Citymarketissa ja jatkoin matkaa Kuusamontietä kohti Kiiminkiä. Vielä ei retkituolille ollut käyttöä, sillä bussikatoksissa oli penkkejä muutaman kilometrin välein. Jäälinjärven jälkeen alkoi mahassa kurnia. Tien oikealla puolella oli kuiva mäntykangas. Kaivoin tuolipussukan repusta. Vaikka olin alustavasti tutustunut Chair Oneen jo kotona, en voinut olla ällistelemättä sen keveyttä. Koko pakkauksella on painoa vain vajaa 900 grammaa. Kun tuoli on pakattu säilytyspussiinsa, koko paketin ulkomitat ovat 35 x 10 x 12 cm.

Chair One -retkituolin osat

Avasin säilytyspussin vetoketjun ja kaivoin esiin kaksi osaa, joista tuoli rakentuu. Tukirungon kokoaminen eli tuolin jalkojen ja istuinosan kannattimien kiinnittäminen paikoilleen kävi nopeasti. Alumiiniputkien sisällä olevat kuminauhat auttoivat mukavasti ja osat napsahtelivat yhteen kuin itsestään. Sitten vain istuinosan pingottaminen neljästä kulmasta ja - Voilà! Istahdin tuoliin epäröiden. Rakenne on niin kevyt, että sen kestävyyteen on vaikea uskoa. Chair Onen tukirungon materiaalina on käytetty TH72M -metalliseosta, joka tarjoaa samalla kertaa erinomaista keveyttä ja kestävyyttä. Juuri niitä ominaisuuksia, mitä retkeilijä arvostaa. Samaa metallia käytetään myös parhaiden vaellustelttojen kaarissa. Chair Onen maksimikantavuudeksi ilmoitetaan 145 kg.

Chair Onen runko koottuna

Evästauon jälkeen kävin päiväkahvilla Kiimingin ABC:llä. Samalla täydensin juoma- ja suklaavarastoja, sillä Kiimingin ja Haukiputaan välillä ei tulisi olemaan tankkauspisteitä. Ainoa tuolla välillä sijaitseva kauppa sulkisi ovensa ennen kuin ennättäisin sinne asti. Ohitin Kiimingin kirkon ja saavuin Kiiminkijoen varteen. Kantatie 848:n vieressä kulkeva kevyenliikenteenväylää oli vastikää kunnostettu ja päällystetty. Jokikin näkyi nyt paremmin kuin pari vuotta aikaisemmin. Jäntterä ukko tuli vastaan pyörällä ja pysähtyi juttelemaan. Oli kuulemma nähnyt minut reppu selässä jo ennen Kiiminkiä ja kysyi, että treenaanko johonkin kilpailuun vai mikä kumma on saanut lähtemään näin pitkälle matkalle. Kerroin yrittäneeni jo kahdesti aikaisemmin tallustella Oulun, Kiimingin ja Haukiputaan muodostaman kolmiolenkin, mutta että kummallakin kerralla oli matkanteko täytynyt keskeyttää erilaisten vaivojen takia.

Reilun puolentoista tunnin kuluttua jalkoja alkoi taas väsyttää. Tällä kertaa pystytin Chair Onen bussikatokseen. Olin päivän aikana hankkinut perstuntumaa sekä bussikatosten kovista penkeistä että retkituolin ruumiinmuotoihin mukautuvasta kankaasta. Istuinmukavuuden näkökulmasta valinta näiden kahden välillä on helppo. Chair One on niin mukava istua, että se päihittää jopa monet olohuonekalusteet. Chair Onessa istutaan matalammalla kuin tavallisissa tuoleissa. Bussikatoksen penkkikin oli kymmenisen senttiä korkeammalla kuin oma takamukseni retkituolissa. Valmistajan ilmoituksen mukaan Chair Onen istuinkorkeus on 34 cm. Tuolista ylös nouseminen sujui aluksi hieman kömpelösti. Se muuttui helpommaksi, kun aloin luottaa tuolin rakenteiden kestävyyteen ja yksinkertaisesti nojauduin riittävästi eteenpäin.

Jatkoin matkaa Kiiminkijokea seuraillen. 11 kilometriä Kiimingistä lähdön jälkeen tie ja joki erkanivat. Nälkä iski taas, kun päivän taipaleelle oli kertynyt mittaa maratonin verran. Tottuneesti kokosin tuolin ja asetin sen jäkälikköön. Istuin alas ja löysin tuolista viimein yhden heikkouden. Tuolin jalat upposivat jäkälien sekaan ja koko hökötys kallistui uhkaavasti. Chair One ei sovellu käytettäväksi pehmeällä alustalla. Siirsin tuolin kovemmalle maapohjalle ja kaivoin eväsleivän repusta. Oikaisin jalat ja kuuntelin metsän ääniä. Poutapilviä purjehti taivaalla.

Jalat eivät tuntuneet vielä kovinkaan rasittuneilta. Laskeskelin, että ennättäisin kotiin puolilta öin. Jatkoin matkaa pitkin Haukiputaalle johtavaa Haukiväylää. Ylitin Nelostien ja rautatien ja muutaman kilometrin päästä käännyin Haukiputaantielle kohti Oulua. Kellossa annoin periksi mieliteolle ja pysähdyin pizzalle ja oluelle Ravintola Pizzeria Alaturkaan. Ilta alkoi hämärtyä. Viimeisten kilometrien kuluessa jalkapohjia alkoi väsyttää. Iltakahvit hörppäsin Pateniemen Shellillä. Kotiin pääsin vasta puoli yhden maissa. Matkaa retkituolin testausreissulle kertyi GPS:n mukaan vajaa 67 km. Tässä tapauksessa luotettavamman välineen eli askelmittarin mukaan mittaa taipaleella oli 64 kilometriä. Vihdoin olin selättänyt haasteen, joka kahdesti aikaisemmin (2011 ja 2013) oli ollut minulle liikaa. Kevyen ja pieneen tilaan mahtuvan retkituolin ansiosta olin voinut pitää mukavia ja voimia palauttavia lepotaukoja riittävän usein.

Tämä artikkeli löytyy englanniksi täältä.

Feelmax Panka ohutpohjakengät

Keväänkorvalla rakkaat vaelluskenkäni reissasivat pari viikkoa maailmalla ja hirmuista separaatioangstia lievittääkseni astelin kenkäostoksille. Tarkoitus oli tutustua ohutpohjakenkiin, joista monet ovat saaneet lievitystä monen sorttisiin jalkavaivoihin. Ohutpohjakenkien ideana on olla kenkä mahdollisimman vähäisessä määrin eli mahdollistaa paljain jaloin kävelyyn liittyvä jalkaterän ja nilkan luonnollinen toiminta.
  

Paljasjaloin kävelyä simuloivia jalkineita kutsutaan myös kevytjalkineiksi ja paljasjalkakengiksi, joista jälkimmäinen kuulostaa on hieman.. hmm.. vaikealta ajatukselta. Jalan luonnollisen toiminnan mahdollistamisen lisäksi toinen ohutpohjakengän tarkoitus on tarjota jalkapohjille suoja lasinsirujen ja muiden terävien esineiden aiheuttamilta pistoilta ja viilloilta. Seuraavassa on Feelmax® Panka -ohutpohjakenkien käyttökokemukset kymmenen päivän ajalta, jolloin lumet sulivat ja ruoho alkoi vihertää.

Feelmax Panka 

1. päivä

Maassa on vielä monessa paikassa teräväsärmäistä jäätä, joka tuntuu jalkapohjan alla.. hauskalta! Pankoissa pohja on vain 1,3 millimetriä paksu, joten kävelyalustan pienetkin kohoumat tuntuvat hyvin. Välillä kantapää tömähtää jäähän liian kovaa. Tiedostan, että kävelytyyliä täytyy säätää niin, että astun enemmän koko jalkapohjalla. Parin kilometrin kävely ei aiheuttanut minkäänlaisia kipuja, vaikka joissain lähteissä varoiteltiinkin ohutpohjakenkien käytön aloittamisen voivan olla kivuliaskin kokemus tavallisissa kengissä laiskistuneille jalkaterän lihaksille.

2. kävelypäivä

Muutaman välipäivän jälkeen taas Pankat jalkaan. Sulamisvesiä kaduilla ja märkää, liukasta jäätä, tihkusadetta. Työpaikalle kävellessä sukat pysyivät yllättäen kuivina. Lahkeet sen sijaan kastuivat. Pankoissa ei ole kantaa kuten normikengissä. Tästä eteenpäin taitan aina housujen lahkeet Pankoilla kävellessäni. Kävelytyyli on jo muuttunut. Kantaisku on nyt heikompi, askel joustavampi. Pikkukivet eivät enää aiheuttaneet kivuliaita pistoja kantapäissä. Parin kilometrin kävely päivän aikana.

3. kävelypäivä

Kantaisku on edelleen heikentynyt. Alle kilometrin työmatkalla jalkoja ei vielä alkanut palelemaan, vaikka ulkona on vieläkin jäiset kadut. Tekisi jo mieli päästä kokeilemaan Pankoja nurmikolle ja metsäpoluille. Työpaikalla huomasin, että Pankoilla kulkeminen on sisätiloissa lähes äänetöntä, melkein kuin kävelisi sukat jalassa. Onnistuin hiipimään huomaamatta väitöskirjaansa väkertävän vaimon työhuoneeseen ja sain palkinnoksi oivallisen kiljahduksen.

4. kävelypäivä

Maa oli taas aamulla jäässä. Pyöräteiden reunoilta paljastuneilla nurmikaistaleilla ei tee mieli kävellä, liikaa koirain tuotoksia. Sellainen tuntuma on tullut, että Pankat ovat parhaimmillaan pehmeälle alustalle, nyt on vielä pakko kävellä enimmäkseen asfaltilla ja muilla kovilla pinnoilla. Töistä kotiin kävellessä kävelin pitkin pyörätien hiekoituksesta syntynyttä matalaa soraharjua. Tuntui kivalta jalkapohjissa.

5. kävelypäivä

Ohutpohjakenkäkäyskentelyä Oulun keskustassa. Pankoilla kävely tuntuu jo varsin luonnolliselta. Keskustassa ohuet pohjat tuntuvat kuitenkin hieman turvattomilta. Katse hakee kadulta koko ajan mahdollisia lasinsirpaleita ja muita vaaroja. Vaikka Continental  ® kumikomposiittipohja on ohut, valmistaja lupaa sen olevan myös hyvin kestävä. Kysyin Pankojen pohjamateriaalin tarjoamasta suojasta kenkien valmistajalta ja vastaus tupsahti saman tien sähköpostilaatikkoon. Terävät esineet, kuten naulat tai lasinsirut voivat kuulemma puhkaista pohjan. Toisaalta Pankoilla pinkojat ovat myös juosseet lasinsirujen yli ilman vaurioita. Asiakaspalvelusta kerrottiin myös, ettei terävien esineiden takia ole tullut reklamaatioita.

Hitaana hämäläisenä hoksasin vasta tänään, että Pankoissa on pohjallisetkin. Ne tuovat hitusen lisää paksuutta edellä mainittuun 1,3 millimetriin. Kaupassa olin katsellut myös Feelmax Osma 2 -popoja, joissa on hieman paksumpi 2,5 millimetrin kumipohja. Pankoihin päädyin lopulta, koska halusin mahdollisimman autenttisen paljasjalkakokemuksen.

6. kävelypäivä

Tasaisella maalla kantaisku on vaimentunut nimelliseksi. Ylä- ja alamäet - ne mitä Oulun seudulta nyt löytyy - mennään aina päkiä edellä. Tänään yllätin itseni kävelemästä asfalttista pyörätietä, vaikka vieressä olisi ollut lumen alta paljastunutta nurmikkoa. Otin muutaman koeaskeleen ruskealla nurmella. Oli kuin olisi kävellyt pumpulilla.

7. kävelypäivä

Pankat ovat syrjäyttäneet sandaalit toimistojalkineina. Hoksasin, että olen unohtanut Pankat jalkaan koko päiväksi jo monta kertaa. Tämä ei ole välttämättä viisasta, sillä jalat hikoilevat enemmän, mutta kertoo toisaalta paljon Pankojen käyttömukavuudesta. Meitä on samassa huoneessa kaksi tutkijaa, eikä ilmanvaihto yliopiston vanhalla puolella ole kummoinenkaan, joten yritän kuitenkin muistaa vaihtaa sandaalit jalkaan aamuisin. Feelmaxin asiakaspalvelusta kerrottiin, että jalka saattaa alkuvaiheessa hiota tavallista enemmän jalkaterän pienten lihasten aktivoituessa. Tämän pitäisi kuitenkin tasoittua ajan myötä.

8. kävelypäivä

Ensimmäinen pitempi kävelyretki. Huomasin astuvani tarkoituksellisesti pienten kivien, käpyjen ja oksien päälle aina, kun sellaisia sattui reitille. Jalkapohjat vertyvät mukavasti kävellessä. Panin myös merkille, että askelpituus on muuttunut kävelytyylin muuttumisen myötä. Askel on lyhyempi ja sen seurauksena askelmittari valehtelee kuljetun matkan pituuden. Olin melko varma siitä, että pitkä lenkki Pankoilla saa koivet kipeiksi, mutta ei. Ei minkäänlaisia vaivoja tai kipuja missään. Kotiin päästyä jalat virkeät ja vetreät, ei minkäänlaista rasituksen tuntua.

9. kävelypäivä

Töihin ja takaisin kotiin Pankoilla. Olen ilmeisesti aloittanut ohutpohjakenkien käytön juuri sopivalla tavalla. Käyttökertojen välillä on aina ollut päivä tai kaksi väliä. Kevytjalkineiden käyttöön siirtymisen yhteydessä jalkaterää ja nilkkoja voi tarvittaessa myös vahvistaa tietyillä jumppaliikkeillä, mutta sellaiseen en kokenut tarvetta.

Vaikka Pankojen kaltaisia kevytjalkineita voi hyvin käyttää toimistotyössä, ne eivät sovellut työjalkineiksi teollisuuteen tai rakennustyömaille, missä jalkaterä täytyy suojata putoavilta tavaroilta ja puristumiselta. Sen sijaan keveytensä ansiosta Pankat on hyvä valinta caminolle iltakengiksi.

Kevyen rakenteensa ansiosta Pankat
saa pakattua pieneen tilaan

10. kävelypäivä

11 km kävelylenkki pelaamaan sulkapalloa ja takaisin kotiin. Pankoilla kävellessä vauhti on hieman hitaampi, kuin tavallisilla kengillä. Nyt menomatkaan kului tunti ja kymmenen minuuttia, kun tavallisilla kengillä on kulunut noin tunti. Ohuen pohjan takia askelten paikat tulee valittua huolellisemmin.

Ohutpohjakenkien käytön rinnalla olen aikaisempaa useammin kävellyt paljain jaloin kotona, mutta kevään edistyessä yhä enemmän myös pihapiirissä. Kokeilin tänään pitkästä aikaa kävellä tavallisilla lenkkareilla. Tuntui kuin jalat olisi tungettu johonkin kauhistuttavaan keskiaikaiseen kidutuslaitteeseen.

Vaelluskenkien huolto

Ostin Meindl Vakuum Hiker -kengät noin kuukautta ennen maaliskuun 2011 caminoa. Partioaitan myyjä arveli, että siinä olisi hyvät kengät ainakin viideksi vuodeksi. Vakuum Hikerit osoittautuivatkin parhaiksi käyttämikseni vaelluskengiksi tähän mennessä. Maaliskuun 2012 caminolla huomasin kuitenkin muutaman halkeaman vasemman kengän sisäsyrjän nahkapinnassa. Kengät olivat alkaneet rapistua, vaikka niillä oli tallusteltu vasta hieman yli vuosi.

Halkeama vasemman
kengän sisäsyrjässä

Kenkien kuluminen on yhteydessä niillä kävellyn matkan pituuteen. Kalenterivuonna 2011 kävelykilometrejä kertyi osapuilleen 3030. Huomattavan osan arkikävelystä, kuten työ- ja kauppamatkat, tallustelin kuitenkin tavallisilla kengillä. Myös muutaman pitemmän retken tein muilla kuin vaelluskengillä, esimerkiksi O.Jauhiaisen taidemuseoon ja Oulun automuseoon patikoin sandaaleilla. Vakuum Hikereilla kävelemääni matkaa on vaikea arvioida tarkasti, mutta jos sanotaan, että se on siinä parintuhannen kilometrin huitteilla, ei mennä pahasti metsään.

Lähikuva halkeamasta

Kysyin Meindl -maahantuojalta nahkapinnan halkeamista. Ibex-sport Oy:n ystävällinen edustaja pyysi kengät tutkittavakseen ja lähetin ne postipaketissa. Sähköpostitse ja puhelimitse käydyn keskustelun perusteella ymmärsin, ettei kenkien laadussa ollut moitteen sijaa. Itse sen sijaan olin laiminlyönyt kunnossapidon. Olin viitannut kintaalla Partioaitan myyjän huoltovinkeille ja tyytynyt huuhtomaan kengistä pahimmat ravat pelkällä vedellä.

Eikä kenkien käyttöikää arvioinut myyjä voinut tietää, että niillä käveltäisiin vuodessa matka, joka on linnuntietä yhtä pitkä kuin Helsingistä Moskovaan ja takaisin. Kenkien nahkapintaan ilmestyneiden halkeamien lisäksi kävellyt kilometrit näkyvät hyvin myös pohjien kulumisena.

Pohjien kuluminen näkyy hyvin kantojen ulkosyrjillä,
mikä viittaa nilkan alipronaatioon (supinaatio). 

Sitten varsinaiseen asiaan eli vaelluskenkien huoltoon, jonka tärkeimmät vaiheet ovat pesu ja puhdistus sekä nahkapinnan kyllästys ja vahaus. Puuhan tarkoituksena on ylläpitää kenkien toimivuutta ja pidentää niiden käyttöikää. Myös kenkien käytöllä voi vaikuttaa niiden käyttöikään. Pitkänmatkan Kävelijä on edelleen pätkätyötutkija, joten kaikenlaisen kalliin tavaran käyttöiän pidentäminen kuulostaa erinomaisen järkevältä.

Huoltokirja

Sain ibex-sportilta oivan tietopaketin vaelluskenkien kunnossapidosta ja olen poiminut siitä seuraavaan keskeisimmät kohdat. Huoltotoimien yksi lähtökohta on, että vaelluskengissä yleisesti käytetty nupukkinahka on huokoista materiaalia, joka imee helposti vettä ja epäpuhtauksia. Tämän takia on viisasta suojata kengät heti uutena ja toistaa käsittely säännöllisesti. Kengät puhdistetaan ja huolletaan aina vaellusreissujen jälkeen ja satunnaisemmassa käytössä kuukauden tai kahden välein.

Meindl Cleaner
In and Out

Pesu

Nauhat ja pohjalliset kannattaa poistaa ennen käsittelyä. Puhdista kengät irtoliasta märällä rätillä pyyhkimällä. Oikein kuraisten kenkien puhdistus aloitetaan suihkuttamalle vedellä enimmät liat pois. Märkään pintaan suihkutetaan Meindl Cleaner In and Out -pesuainetta. Saman asian ajaa myös Granger's G-Max Footwear Cleaner tai Nikwax Footwear Cleaning Gel, jotka levitetään kengän pintaan pesusienellä.

Pesuaineen annetaan vaikuttaa muutama minuutti, minkä jälkeen lika harjataan irti. Huuhtele runsaalla vedellä tai huljuttelemalla vesisaavissa. Laita kengät pesun jälkeen kuivumaan varjoisaan paikkaan eli ei suoraan aurinkoon tai kovaan lämpöön. Märkä nahka vioittuu auringonpaisteessa helposti, jolloin se kuivuttuaan kovettuu ja halkeilee.

Kengät voi pestä myös sisältä käyttämällä lämmintä vettä ja edellä mainittuja pesuaineita. Sisäpuoli huuhdellaan runsaalla vedellä ja kuivataan hitaasti. Kuivausta voi nopeuttaa täyttämällä kengät kosteutta imevällä sanomalehtipaperilla. Nahkavuoristen kenkien sisäpintaan kannattaa pesun jälkeen sivellä kenkävahaa. Pohjallisen voi pestä muutaman kerran miedossa lämpötilassa, mutta ne kannattaa sen jälkeen vaihtaa uusiin.

Nikwax
Fabric & Leather
Proof Spray

Kyllästys

Kun vaelluskengät ovat kuivaneet, on aika käyttää kyllästysainetta. Tarkoituksena on varmistaa vedenpitävyys. Suihkuta kyllästettä (esimerkiksi Meindl Wet-Proof tai Nikwax Fabric & Leather Proof Spray - molempia löytyy partioaitasta) tasaisesti kuivan kengän pinnalle. Suihke estää kosteuden imeytymisen pintamateriaaliin. Vettynyt kenkä on raskas, eikä hengitä. Pitkiä aikoja märkänä oleva nahka haurastuu ja vioittuu. Älä käytä kyllästämiseen silikonisuihkeita, sillä ne tukkivat kenkien hengittävän kalvon. Kyllästyskäsittelyn voi tehdä useastikin, eikä sen yhteydessä aina tarvitse suorittaa vahausta.

Meidl Sportwax

Vahaus

Vahauksella ylläpidetään nahan luontaista taipuisuutta. Kuiva nahka voi rikkoa goretex-kalvon taittuessaan päkiän kohdalta joka askeleella. Levitä kenkävahaa (esimerkiksi Meindl Sportwax tai Nikwax Waterproofing Wax for Leather tai Granger's kenkävaha, jota löytyy mm. Retkiaitasta) rätillä, sienellä tai sormenpäällä kenkien ulkopinnan nahkaosiin. Vahaus estää nahan kuivumista ja siitä johtuvaa lohkeilua ja vääntyilyä. Vahattu nahka on joustavaa ja kestävää. Myös hakaset ja niitit voi sivellä vahalla, etteivät ne ruostu tai hapetu. Kenkienhoidossa on syytä välttää kovia rasvoja ja öljyjä, sillä ne tukkivat nahan huokoisen rakenteen. Nupukkipintainen kenkä muuttuu tummemmaksi ja sileämmäksi vahauksen jälkeen.

Pohjalliset nostetaan ylös
käytön jälkeen

Käyttö

Kävelylenkin jälkeen pohjalliset nostetaan ylös, jotta niiden alle varastoitunut kosteus pääsee haihtumaan. Säilytä kenkiä mieluiten ilmavan ritilän päällä tai hyllyllä. Puhdista kengät aina käytön jälkeen, jottei lika pinty kiinni ja haurastuta materiaaleja.

Lorpen TPMM
vaellussukka

Vaelluskenkiä käytetään vaellussukkien kanssa. Vaellussukkien pehmennykset varpaissa ja kantapäässä parantavat jalkineen ominaisuuksia. Hyvin toimiva vaellussukka siirtää jalasta haihtuvan kosteuden sukan ulkopinnalle ja kengän rakenne toimittaa sen ulos jalkineesta. Varpaiden kynnet kannattaa pitää lyhyinä. Itse aiheutettu vuoto syntyy, kun liian pitkät varpaankynnet puhkaisevat vuorikankaan ja sen taakse sijoitetun kalvon.

Usean päivän tai viikon yhtäjaksoisessa käytössä vaelluskengät eivät pääse välillä ”lepäämään”. Niihin kertyy koko ajan jalasta haihtuvaa kosteutta, mikä rasittaa kenkää. Myös pinta ja muut materiaalit joutuvat kovempaan rasitukseen jatkuvassa käytössä. Kenkien pitäisi antaa välillä levätä ja kuivaa rauhassa sekä huolehtia niiden pesusta, kyllästyksestä ja vahauksesta.

Kaupunkikäytössä hyvä nyrkkisääntö on, että parin päivän käytön jälkeen vaelluskenkien pitäisi antaa levätä pari päivää. Jos haluaa joka päivä tallustella vaelluskengillä, kannattaa hankkia kahdet kengät, joista toinen pari voi olla koko ajan vuorotteluvapaalla.

Vaellukselle on tietenkin mahdotonta ottaa mukaan kahta paria vaelluskenkiä. Tällöin kosteudenpoistoa kengistä voidaan edistää ottamalla kengät pois jalasta tauoilla - ja miksei yöksikin - sekä nostamalla pohjalliset ylös. Toinen hyvä konsti on vaihtaa hikiset vaellussukat kuiviin päivätaipaleen puolivälissä.

Entä jos vaelluskengät ovat päässeet huonoon kuntoon? Suutari voi korjata ratkenneita saumoja ja vaihtaa kuluneet kengänpohjat uusiin. Pintavaurioita voi helposti korjata itsekin kumiliimalla. Lue lisää vaelluskenkien korjauksesta ja kunnostuksesta.

Pohjalliset

Väitöskirjan viimeistely vei loppuvuodesta aikaa siinä määrin, että vasta 7. tammikuuta - kansainvälisenä höpsön kävelyn päivänä - tarjoutui mahdollisuus pitempään kävelylenkkiin. Höpsö kävely eli Silly Walk on peräisin brittiläisestä TV-sarjasta Monty Python, jossa John Cleese esitti Höpsön kävelyn ministeriä (video). Oulun katukuvassa höpsösti käveleviä ei näkynyt, vaikka talvisää oli mitä viehkein - pakkasta muutama aste ja uutta lunta leijaili ilmassa.

Emerituspohjalliset

Oulun partioaitasta kävin hakemassa kenkiin uudet pohjalliset. Alkuperäiset Meindl Air-Active -pohjalliset olivat vuoden käytön jälkeen kehnossa kunnossa. Kreetan retkellä kenkiin oli joutunut muutamia pikkukiviä, jotka olivat sitten hiertäneet pohjallisiin omat puumerkkinsä. Välimeren helteen näännyttämänä roskien poisto kengistä ei ole ensimmäisenä mielessä, etenkään jos pohjallisten pehmeys sallii niiden kaivautua huomaamattomiin.

Muutenkin pohjalliset joutuivat koville vuonna 2011. Kävelykilometrejä kertyi osapuilleen 3030, mikä vastaa noin 4 150 600 askelta. Päivittäin Pitkänmatkan Kävelijä tallusteli keskimäärin 8,3 kilometriä eli noin 11 400 askelta.

Lämpöpohjalliset

Uusista pohjallisista innostuneena selaisin taas oivallista Terveet jalat -kirjaa. Jalkaterveyden asiantuntijoiden mukaan oikein käytettynä pohjalliset lisäävät kenkien ikää ja parantavat hygieniaa mm. imemällä kosteutta ja helpottamalla kenkien tuuletusta. Kengät kostuvat sisältä jo neljän tunnin käytön jälkeen. Pohjallisten poistaminen nopeuttaa kenkien kuivamista. Pohjallisten peseminen ja uusiin vaihtaminen riittävän usein parantaa jalkojen hygieniaa.

Tuki- ja liikuntaelinvaivoissa tai normaalia suuremmissa kuormitustilanteissa iskunvaimennuspohjallisilla voidaan keventää ja vaimentaa alaraajoihin ja kehoon kohdistuvia is kuja. Tavallisten pohjallisten lisäksi kylmistä jaloista kärsiville on lämpöpohjallisia ja hikoileville jaloille aktiivihiili- ja turvehuopapohjallisia. Turvehuopapohjallisten tupasvillakuitu on imee kosteutta ja pitää jalat kuivina, lämpiminä ja hajuttomina. Kumisaappaita käytettäessä muotoillut urheilupohjalliset voivat vähentää jalkojen väsymistä.

Silikonipohjallinen

Jalkapohjien iskua vaimentavat rasvapatjat kantapäässä ja päkiässä alkavat rappeutua, menettää joustavuuttaan ja siirtyä pois paikoiltaan 40 ikävuoden jälkeen. Toistuva rasitus kovilla alustoilla voi tällöin aiheuttaa päkiä-, kantapää-, polvi- ja lonkkakipuja. Iskuja vaimentavat pohjalliset vähentävät rasitusta ja helpottavat jalkaterien kiputiloja. Iskua vaimentavia pohjallisia valmistetaan eri materiaaleista, mm. silikonista.

Uudet pohjalliset kengissä tallustelin Kaakkurin kauppakeskukseen. Huoltoasemalla hörppäsin kupillisen kahvia ja kipitin sitten takaisin kotiin. Tavoitteena on totuttaa jalat taas pitkiin päivätaipaleisiin - maaliskuussa (kartta) jatketaan Jaakontiellä siitä, mihin elokuussa lopetettiin. Lauantain matkamittarissa 31 km.

Toivoniemen kevyenliikenteen sillat iltahämärässä tammikuussa 2012

Lisätietoja pohjallisista: Saarikoski, R., Stolt, M. & Liukkonen, I. (2010) Terveet jalat. 3. uudistettu painos, Helsinki, Durodecim

Repun testausta - Deuter Futura 32 AC

Koska piparkakkutalotyömaalla sattunut palovamma ei vieläkään sallinut kaavailemaani tutkimusmatkaa Kempeleen uimahalliin, suuntasin askeleet taas Kiiminkiä kohti. Reitti on äänikirjoja kuuntelevan kävelijän unelma - Huonesuolta aina Kiiminkiin asti (15 km) kulkee hyvä kevyenliikenteen väylä vailla hankalia risteyksiä ja eksymisen mahdollisuuksia. Jäälissä on Shellin huoltoasema, missä voi istahtaa kahvitauolle. Tällä kertaa olinkin tarkkana ja hoksasin aseman sekä meno- että paluumatkalla. Askelmittarissa 47 km, reitti kartalla.


Deuter Futura 32 AC

Reissun varsinainen tarkoitus oli testata vaimon edellispäivänä maaliskuun caminoa varten hankkimaa Deuter Futura 32 AC reppua (95 euroa; video). 32 tarkoittaa repun tilavuutta litroina ja AC puolestaa Air Comfort -systeemiä, mikä käytännössä tarkoittaa, että selkää vasten tulee kankaan sijasta verkkorakenne. Tämä päältä täytettävä reppu kulkee lentokoneessa käsimatkatavarana, mikä helpottaa matkustusta mukavasti. Taskuihin mahtuu lisäksi tavaraa neljän litran edestä. Repun kaksiosaisen säiliötilan välipohjan voi avata vetoketjulla. Alimmassa taskussa on sadesuoja. Painoa kantovälineellä on 1620 g, korkeutta 64 cm, leveyttä 34 cm ja syvyyttä 24 cm. Selässä reppu tuntui hyvältä, käytännössä en huomannut juurikaan eroa 38-litraiseen Deuter Futuraan, jota olen käyttänyt jo usemman vuoden. Koepakkauksen perusteella 32-litrainen reppu on riittävän tilava, mutta mukaan mahtuu vain välttämättömin. Järjestelmäkameraa tai edes romaania on turha yrittää ottaa mukaan, jos valitset näin pienen repun.


Deuter Dreamlite 500

Lorpen TPMW

Partioaitan alennusmyynti innosti vaimoa hankkimaan myös Deuter Dreamlite 500 makuupussin (63 euroa). Painoa pussilla on vain 650 grammaa ja se vie pakattuna 13 x 26 cm tilan. Täytteenä on Polydown Soft -polyesteriontelokuitua. Partioaitan aina valmis myyjä myi vaimolle vielä Lorpen TPMW vaellussukat (18 euroa), joissa on naisten lesti ja 25 prosenttia merinovillaa. Myyjä suositteli käyttämään pitkillä patikkaretkillä kahta sukkaa päällekkäin hankauksen vähentämiseksi.



Meindl Vakuum GTX Lady



Kallein ostos oli kuitenkin hajonneiden vaelluskenkien tilalle hankitut Meindl Vakuum kengät (220 euroa), jollaisia olin itsekin viikkoa aikaisemmin ihastuksesta mykkänä sovitellut jalkaan. Erikoisuutena on jalkojen mukaan muotoutuva MFS Vakuum Foam vuoraus, millä tavoitellaan kenkien sisäänajotarpeen vähentämistä tai jopa poistamista. Gore-tex -laminoinnilla vedenpitäväksi tehdyn jalkineen päällinen on nupukkinahkaa. Myyjä lupasi, että kengillä kulkee vähintään viisi vuotta.



Meindl Wet Proof 12

Kaikissa tuotteissa oli 20 prosentin alennus. Kylkiäisenä tuli vielä Meindl Wet Proof 12 suihke, joka auttaa kenkää hylkimään vettä vähentämättä silti hengittävyyttä. Kylläste on tarkoitettu kaikenlaisten nahkojen ja tekstiilien kyllästämiseen, mutta sitä suositellaan erityisesti nupukki- ja pintanahalle.