Lapin Muulit herkuttelee 2023

Lapin Muulit vaelsivat Saariselällä myös vuosina 2021 ja 2022, vaikkei näitä vaiherikkaita, jännittäviä ja osin dramaattisiakin seikkailuja olekaan dokumentoitu kirjalliseen muotoon. Raportoinnin puuttuminen selittyy sillä, että toimenkuvani muutettiin vuoden 2020 reissun (Lapin Muulit Leipureina) jälkeen kronikoitsijasta vedenkantajaksi. Suhtauduin vesipojan tärkeään toimeen sellaisella antaumuksella, tarmokkuudella ja huolellisuudella, joka ei jättänyt voimavaroja retkien tapahtumien havainnointiin, valokuvaamiseen ja muistiin kirjaamiseen.

Vesisäkki,
vesipojan
työkalu

Kahden vuoden ajan kannoin raikasta tunturipurojen vettä tupiin, saunoihin ja nuotiopaikoille, tutuille ja tuntemattomille kulkijoille. Vesi on elämän edellytys ja sen saannin varmistaminen erämaassa oli mieltä ylentävä luottamustoimi, joskin toisinaan myös raskas velvollisuus. Kymmenen litran vesisäkin raahaaminen pimeällä ja juurakkoisella polulla Muorravaarakanjoelta Jyrkkävaaran tuvalle käy työstä.

Tässä tekstissä käsiteltävä retki on yhdeksäs Lapin Muulien reissu, johon olen osallistunut, ja vihdoin saavutin kauan tavoittelemani Lapin Muulin statuksen. Pitkähkö perehdytys- ja harjoitteluaika pikkumuulina oli kuitenkin tarpeellinen vaihe, joka osaltaan varmisti Lapin Muulien perinteiden ja arvojen sisäistämisen sekä sujuvan ja turvallisen retkeilyn erämaaoloissa. Jatkossa toimin kirjurimuulina eli matkakertomuksia Lapin Muulien retkistä on luvassa taas vuosittain.

Tänä syksynä rohkaistuin patikoimaan myös ilman Lapin Muuleja. Elokuun lopulla tein kahden opiskelukaverin – Marjatan ja Pauliinan – kanssa neljän päivän vaellusretken Urho Kekkosen kansallispuistossa. Sen jälkeen muutamana lepopäivänä kirjoitin puhtaaksi muistiinpanot tuosta reissusta otsikolla ”Avohoidossa hyvän sään aikaan”. Sitten Lapin Muulien vankkurit kaartoivatkin jo Saariselän Nesteen parkkipaikalle, eväät tasattiin viiteen rinkkaan ja uusi eräretki alkoi.

1. kävelypäivä: Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvijoki. Lapin Muulit kömpivät tilataksista Aittajärven parkkipaikalla. Vaikutti siltä, että retkeilijöitä olisi liikkeellä runsaasti, sillä pysäköintialueelle oli jätetty Tapsan laskujen mukaan kolmisenkymmentä autoa. Mutta mahtuuhan Saariselän selkosille isompikin joukko. Suomen toiseksi laajin kansallispuisto levittäytyy 2 550 neliökilometrin laajuudelle. Muutaman edellispäivän sateet olivat paisuttaneet Suomujokea. Kahluupaikan vesi virtasi syvänä ja vuolaana. Riisuin pitkälahkeiset housuni ja työnsin jalkani sandaaleihin. Uiminen Suomujoessa olisi ollut kauhistuttava ajatus, mutta jostain syystä kahlaaminen hyisessä vedessä ei tuntunut vastenmieliseltä, vaan pikemminkin virkistävältä.

Kirjurimuulin työt alkoivat heti Suomujoen ylityspaikalla

Seurasin edelläni kahlaavaa Kakea, jonka eteneminen oli olosuhteisiin nähden huomattavan vauhdikasta. Vaelluskengät roikkuivat toisesta kädestä. Toisessa kädessä oli kaksi kävelysauvaa, joilla Lapin Muulien nestori huolettoman oloisesti tapaili välillä tukea pohjasta. Olin siinä määrin keskittynyt Kaken tarkkailuun, että unohdin oman turvallisuuteni. Kivi kierähti jalkani alla ja horjahdin. Iskin toisen vaellussauvani voimalla joen pohjaan ja toivoin, ettei sen teleskooppivarsi humpsahtaisi kokoon painoni alla. Sauva piti pintansa ja punnersin itseni takaisin vertikaaliasentoon. Vastarannalla vipperäjalkainen Ipe oli istuskellut jo hyvän tovin meitä hitaampia vartomassa. Seitsemän lasta/teiniä valmistautui neljän aikuisen ohjauksessa oman eräretkensä viimeiseen ponnistukseen eli Suomujoen ylitykseen. Seurueen nuorin oli kuulemma vasta kuuden ikäinen.

Vesi oli yllättävän syvää, lahkeet kastuivat

Jalkojen kuivaamisen jälkeen eli puoli neljän maissa alkoi reissun varsinainen patikointiosuus. Sää oli retkeilyä ajatellen mitä mainioin. Poutapilvet kirjoivat taivaankantta ja aurinko paistoi lämpimästi. Oli lähes tuuletonta. Ensimmäinen tauko pidettiin polun varressa Vetämäkurun entisen nuotiopaikan tuntumassa ja sitten alkoi uuvuttava kapuaminen Kuotmuttipäälle. Pysähdyin välillä poimimaan mustikoita, joita kasvoi rinteessä runsaasti. Ne olivat juuri parhaimmillaan, suuria ja makeita. Myös ilman juomapulloa reissuun lähtenyt Kake kauhoi mustikoita suuhunsa kertoen aikovansa huolehtia nestetasapainostaan juurikin mustikoilla. Kuotmuttipään tiheässä koivikossa ajauduin jotenkin eroon muulilaumasta.

Tapsa Kuotmuttipäällä

Arvelin jälleen kerran jääneeni muista jälkeen, joten kiristin vauhtia. Reitti oli tuttu ja helppo, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Kuotmuttipään huipulla erotinkin neljän vaeltajan silhuetit, jotka päättelin Lapin Muuleiksi. Kipitin lähemmäksi ja huomasin erehtyneeni. Kyseessä oli neljän nuorukaisen retkue, joka oli matkalla Sarvijoelle kuten mekin. Olin sittenkin kipittänyt Lapin Muulien edelle. Tätä päätelmää tuki se, ettei Kaarnepään suunnalle avautuvassa avarassa maisemassa näkynyt ketään. Kotvan kuluttua sain puhelimeeni vahvistuksen asiasta; muulit pitivät taukoa Kuotmuttipään pohjoisrinteellä. Lähetin viestin, jossa kerroin jatkavani yhtä soittoa Kaarnepään kautta Sarvijoen tuvalle.

Polku Kaarnepäältä Sarvijoen tuvalle. Pirunportti horisontissa.

Pirunportti näkyi hyvin kaakon suunnalla. Sen läpi kulkisimme seuraavana päivänä. Muutenkin Kaarnepäältä avautuvat maisemat olivat komeat. Löysin tuvalle johtavan polunpään ja ryhdyin laskeutumaan pitkää, kivistä ja paikoin jyrkkää rinnettä. Pitkiksi säädetyt kävelysauvat kevensivät mukavasti jalkoihin ja erityisesti polviin kohdistuvaa rasitusta. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun viimein laskin rinkkani tuvan seinustalle. Varaustupa ja autiotupa olivat vaihtaneet keskenään paikkaa edellisen visiittimme jälkeen. Kulku varaustuvan ylälaverille tapahtui nyt ristinmuotoisen kiipeilypuun kautta. Erikoinen tikasrakenne karsinee tehokkaasti yläpetillä nukkuvien joukkoa.

Kotvan kuluttua loputkin Lapin Muulit tupsahtivat Sarvijoen varaustupaan, jonne olivat jo majoittuneet sisarukset Jorma ja Tarja. Pihalla törmäsin telttailevaan Petteriin, joka tallusteli edelleen samoilla vaelluskengillä kuin tavatessamme ensimmäistä kertaa Luirolla vuonna 2017, eli nyt kengillä oli ikää jo 23 vuotta. Reilua viikkoa aikaisemmin olin edellisellä retkelläni (Avohoidossa hyvän sään aikaan) törmännyt Nahkialanvuoren aktivisteihin, serkuksiin Jussi, Janne, Pekka ja Timo. Nyt Sarvijoella törmäsin Jannen poikaan Aapoon, joka kuivatteli Pekan Palovanganjoessa kastelemaa rinkkaa. Kyllä maailma on pieni!

Sarvijoen rannassa loimuava nuotio kiskoi retkeilijöitä puoleensa magneetin tavoin. Kuuden nuoren seurue keitteli iltapalaansa suuressa kattilassa. Tapsa kaivoi repustaan kokonaisen makkarapaketin kullekin Lapin Muulille. Kuotmuttipäällä tapaamani nelikko ryhtyi grillaaman pihvejään. Katselin punahehkuista hiillosta, jonka yläpuolella makkarat tirisivät tikkujen päissä, ja mieleeni muistui jostain kaukaisuudesta vanha puolalainen sävelmä:

Meill on metsässä nuotiopiiri,

missä kuusten kuiske soi.

Kipunat kohti tähtiä kiirii,

lähipuutkin punervoi.

2. kävelypäivä: Sarvijoki – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka. Heräsin puoli kahdeksan maissa, siemailin Kaken keittämän aamukahvin ja kömmin takaisin makuupussiini. Jonkin ajan kuluttua Tapsa ilmoitti aamupuuron olevan valmista. Ropsautin pari kourallista mustikoita puurokattilaan, josta Tapsa, Hidi, Kake ja Ipe olivat jo oman osuutensa ottaneet. Olin muokannut puuroreseptiä hieman edelliskerrasta ja nyt kaikki tuntui olevan kohdillaan. Muutkin tuumivat, että oli makoisin aamupuuro tähän mennessä.

Olin nukkunut huonosti. Kämpässä oli ollut liian lämmintä ja olin herännyt useaan otteeseen vähentämään vaatteita. Vihdoin aamuyöstä olin saavuttanut jonkinlaisen termisen homeostaasin riisuttuani kaiken boksereita lukuun ottamatta. Olin nukkunut tulpat korvissani, joten yön kohokohta oli mennyt sivu suun. Alapetillä nukkunut Jorma oli kahden maissa karjaissut unissaan ”Voi perkele!”, eikä aamulla muistanut tapauksesta mitään.

Pihalla belgialainen Karel laitteli rinkkaansa lähtökuntoon. Kake lakaisi tuvan arvellen, että siivous oli jäänyt väliin monena päivänä. Rikkalapio täyttyi hiekasta, havunneulasista, kellastuneista lehdistä, leivänmurusista ja muusta roskasta ukon touhutessa harjan kanssa. Pölyä nousi ilmaan niin, että Hidiä alkoi yskittää. 73 vuoden iästään huolimatta Kake taitaa edelleen olla muulijoukon kovakuntoisin. Vanhin muuli kertoi nostaneensa kestävyyskuntoaan kesän aikana pyöräilemällä parisen tuhatta kilometriä ja kävelemällä 700 kilometriä. Painoa oli kuulemma pudonnut viitisen kiloa.

Sarvijoen yli pääsi kenkiä riisumatta

Koska edessä olisi vain peninkulman mittainen päivätaival, liikkeelle lähdettiin vasta kymmenen maissa. Hyvä sää jatkui, ainoa muutos edelliseen päivään oli navakaksi yltynyt tuuli. Poutapilvet kiisivät taivaalla vinhaa vauhtia. Tunteroisen patikoinnin jälkeen pysähdyttiin paistattelemaan päivää polun viereen Vaulopään ja Hattupään välissä. Kirkasvetinen puro solisi taukopaikan vieressä. Ei ollut kiire mihinkään. Jopa Kake tuntui rauhoittuvan hetkeksi. Keräsin mustikoita, puolukoita ja variksenmarjoja pieneen kannelliseen kippooni. Kun se täyttyi, kaadoin marjat muovipussiin ja jatkoin urakkaa. Seuraavaksi päiväksi oli luvassa sadetta, joten tavoitteena oli noukkia kahden seuraavan aamun puuromarjat.

Jokilaaksossa Vaulopään ja Hattupään välissä

Jos toista retkipäivää pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, nautiskelu ja lorvailu tulisivat mieleeni ensimmäisinä. Seuraavalle tauolle pysähdyttiin vain reilun kilometrin päässä Paratiisikurun suulla. Pieni harjun kaltainen törmä tarjosi suojaa tuulelta. Keitettiin kahvit. Naposteltiin herkkuja. Tapsa valutti tilkkasen konjakkia kuksaani. Marjastin vähän ja kirjasin muistiin reissun vaiheita. Sitten levitin makuualustani varvikkoon ja torkahdin.

Tauko ennen Paratiisikurua

Raskas nousu Paratiisikurusta Ukselmapään ja Muulipään väliselle harjanteelle särki illuusion vaeltamisen helppoudesta. Saavuin taukopaikalle jälleen viimeisenä. Tuuli navakasti, Kaken arvion mukaan noin 12 metriä sekunnissa. Muulit hypistelivät kivenmurikoita, jotka olivat kuulemma reilusti painavampia kuin Oulun seudulla. Pirunportin louhikkoinen polku käveltiin hitaasti ja varovasti, paitsi Ipe, joka tykkää kivien päällä loikkimisesta. Pirunportin kaakkoispäädyssä otettiin yhteiskuva. Annoin varaustuvan avaimen Kakelle, joka lähti kipittämään edeltä käsin Muorravaarakan tupaa kohti. Kotvan kuluttua Ipekin nakkasi rinkan selkäänsä ja vilisti Kaken perään loikkien kivisellä polulla kuin vuorikauris. Seurasin menoa huolestuneena ja kertasin mielessäni ensiapupakkauksesta löytyviä tarvikkeita.

Lapin Muulit Pirunportissa

Viimeiset kolmisen kilometriä Muorravaarakkaan laskeuduttiin loivaa ja kohtalaisen helppokulkuista polkua. Äkkiä Tapsa humpsahti kumoon. Jalka oli jäänyt jumiin kiven taakse ja polvi iskeytyi voimalla maahaan. Onneksi polven alla oli pehmeää hiekkaa eikä kivenmurikka, johon osuessa polvilumpio olisi hajonnut palasiksi. Muorravaarakan joessa oli vettä niin vähän, ettei kenkiä tarvinnut riisua. Tuvalle saapuessamme Kake oli jo käynyt pesulla, ja penkoi touhukkaasti rinkkansa sisältöä: ”Mullahan piti olla plastiikkapussi… ja fleecehousut… ei löydy sukkia… paappa tuohon vähän konjakkia”. Petteri, Tarja ja Jormakin saapuivat tuvalle, kertoivat Paratiisikurusta nousun vieneen voimat. ”Sellaistahan se elämä on, nousua ja laskua”, tuumi Kake.

Myös Belgialainen Karel oli selviytynyt Muorravaarakkaan ja nautti päivällistään tuvan terassilla. Mies kertoi työskentelevänsä matkanjohtajana ja eräoppaana belgialaisille 7–12 hengen ryhmille, joiden näkökulmasta retkeily Saariselän maisemissa näyttäytyy eksoottisena extreme-kokemuksena. Talvet Karel kertoi asuvansa Inarissa, mutta työasiat kuljettavat miestä Suomen, Ruotsin, Norjan ja Belgian välillä.

Päivälliseksi paistettiin kiviarinalla Lapin Muulien eräpihvit, joiden valmistusohje löytyy täältä. Pihvien ohessa tarjoiltiin tällä kertaa pottumuusia ja roquefort -kastiketta. Digestiiviksi nautittiin limoncellon sijasta tujaukset Fernet-Brancaa, jonka Hidi oli viimein löytänyt rinkkansa uumenista.

Vuoden kulinaarinen huipentuma herkisti Hidiä siinä määrin, että vanhan muulin poeettinen luomisvoima virisi ja saimme monen vuoden odotuksen jälkeen nauttia uudesta Ihmislapsi -runosta:

Ihmislapsi on syntyessään peto.

Ihmislapsi on välillä lempeä ja

ympäristöystävällinen,

mutta tosiasiassa peto.

Välillä tunteet laskee,

välillä nousee,

ja silloin ihmislapsi on peto.

3. kävelypäivä: Muorravaarakka – Lumikuru – Pälkkimäoja – Raappanan kammi – Luirojärvi. Yöllä viiden aikaan pistäydyin pihalla ja totesin tyytyväisenä, ettei sade ollut alkanut. Ehkä saderintaman reitti oli muuttunut? Tämä toiveikas ajatus mielessäni nukahdin vielä muutamaksi tunniksi. Heräsin uudelleen Kaken klassiseen ”Hidi, kahvia!” -kuiskaukseen kahdeksan maissa. Aamupuuroa lusikoidessani olin kuulevinani sateen ropinaa. Pistäydyin pihalla varmentamassa havainnon ja totta se oli. Taivas oli tummien pilvien peitossa. Mistään myrskystä ei sentään ollut kysymys, mutta vaikutti siltä, että tulisimme kastumaan kolmantena kävelypäivänä.

Sonnustauduin kuoritakkiin. Kiskoin sadehousut jalkaani ja kiristin lahkeet irtoremmillä kenkieni ympärille. Halusin kokeilla pitäisikö viritys vettä ylittäessäni Muorravaarakanjoen. Keikautin rinkan selkääni ja loiskuttelin vauhdilla vesiuoman poikki astuen välillä lähes polvisyvyiseenkin veteen ja jalkani pysyivät kuin pysyivätkin kuivina. Leveämmän joen ylityksessä konsti ei ehkä toimisi, kun vedellä olisi enemmän aikaa tihkua läpi remmikiristyksestä sekä kauhtuneiden sadehousujeni sivuvetoketjuista ja saumoista.

Alkoi noin neljän ja puolen kilometrin nousuosuus, aluksi melko loivasti polkua pitkin ja sitten yhä jyrkemmin kohti Lumipään ja Suppu-Kotavaaran välistä tasannetta. Sataa tihuutti ja tunsin, miten kosteus alkoi tunkeutua kuorivaatteiden alle. Tauolla Lumikurussa ei tehnyt mieli ryhtyä poimimaan puuromarjoja. Koko kaunis kurumaisema oli verhoutunut ankean harmaaseen kaapuun. Lapin Muulit kyyhöttivät vaitonaisina varvikossa. Mutustelin suklaapatukan silmäillen edessä odottavaa nousua. Kolme neitoa kipitti ohitsemme.

Ikuistin tauon kameralla, jonka olin hankkinut käytettynä ennen reissua. Kännykkäni on periaatteessa vedenpitävä ja sen kameralla tuntuu saavan jopa parempia kuvia kuin varsinaisella kameralla, mutta en halunnut kastella sitä enkä liioin kuluttaa sen akkua. Olympus Tough TG-620 on sopivan kokoinen ja kestävän oloinen reissukamera, jolla voi sadepäivinäkin huoletta napsia kuvia. Se sujahtaa näppärästi omaan pikku taskuunsa ja sen saa sieltä tarvittaessa nopeasti kouraan. Retkiolosuhteissa pokkarikameraa on kätevämpi käyttää kuin kännykän kameraa. Kaiken kukkuraksi Olympus Tough TG-620 kuluttaa virtaa niin säästeliäästi, ettei kahdelle hankkimalleni vara-akulle ilmaantunut käyttötarvetta koko retken aikana.

Lumikurussa

Lumikurusta kiivetessä hiki virtasi vilpoisesta kelistä huolimatta. Ylempänä sade muuttui rankemmaksi ja tuuli yltyi. Ipellä oli tavanomaiseen tyyliinsä vaatetuksena vain T-paita ja shortsit. Tiskari kuitenkin kielsi palelevansa, kun ihmettelin asuvalintaa ääneen ja tiedustelin vointia. Tavallisella ihmisellä hypotermia olisi jo kolkutellut porstuassa. Ylätasanteella sadepisarat kiinteytyivät rakeiden ja rännän välimuodoksi ja alkoivat napsahdella kuoritakin huppuun. Tuuli yltyi edelleen ja välimatka muulilaumaan alkoi taas kasvaa. Vaikka säätilalla tai vuodenajalla ei yleensä ole mainittavaa vaikutusta mielialaani, tuolla hetkellä olisin valehdellut, jos olisin väittänyt tunnelmaa hilpeäksi. Sade – rankkasateesta puhumattakaan – ankeuttaa ja synkistää kävelijän elämän.

Nousu Lumikurusta

Enää oli turha haaveilla kuivana pysymisestä. Vaakasuoraan lentävä räntä sokaisi silmäni, valui vetenä kauluksesta ja loiskui kengissä. Ohitin kolme neitoa, jotka olin nähnyt Lumikurussa. Nuoret naiset olivat pysähtyneet jonkinlaiseen palaveriin. Olin siinä määrin käpertynyt omaan sisäiseen synkeyteeni, että vasta hyvän matkaa ohi käveltyäni hoksasin, että olisin voinut kysyä, oliko kaikki kunnossa tai apu tarpeen. Aloittaessani laskeutumisen kohti Pälkkimäojaa ennätin juuri näkemään, miten Lapin Muulien pääjoukko katosi rantatörmän taakse. Välimatka oli kasvanut ainakin kilometriin. Separaatiosta ei sinänsä ollut haittaa, sillä reitti oli tuttu ja maasto kohtalaisen helppoa.

Kauas muulit karanneet

Kaken virittämän valtavan nuotion loimotus näkyi kauas. Kahlasin Pälkkimäojan yli vilusta hytisten puolisen tuntia muiden jälkeen. Kesti kotvan, ennen kuin sain pyydystettyä eväsleivän rinkastani kohmeisin sormin ja näprättyä auki muovipussin solmun. Ipe kaatoi vettä uusista vaellussaappaistaan, joihin kertoi olevansa hyvin tyytyväinen. Seuraavia reissuja varten olisi kuulemma hankittava jonkinlaiset säärystimet, jotka estäisivät roskien ja veden kulkua saappaisiin. Sade hiipui ja loppui sitten kokonaan. Lupukkapään, Pälkkimäpään ja Apujoukkojenvaaran katveessa sijaitseva Pälkkimäojan laavu oli mukavasti tuulensuojassa. Kake lisäsi puita nuotioon, jonka ääressä Hidi lämmitteli pähkinöitä mutustellen. Kuumuus sai vaatteet höyryämään.

Sitten muistin vihkosen, johon olin kirjoitellut reissun vaiheita. Olin jättänyt sen aamulla vaellushousujeni reisitaskuun arvellen sadehousujen suojaavan sitä riittävästi kosteudelta. Se oli ollut virhe. Vihko oli päivän kuluessa vettynyt ja hieroutunut epämääräiseksi muhjuksi. Vaikutti siltä, että muistiinpanot olisi menetetty. Raotin kansilehteä varovasti. Paperi oli kastuessaan muuttunut läpikuultavaksi. Sivujen etu- ja takapuolelle kirjoitettu teksti sekoittui nyt kummalliseksi symbolien sekamelskaksi. Löyhyttelin vihkoa nuotion lämmössä. Märkä massa alkoi höyrytä ja kiinteytyä. Kotvan kuluttua sivut olivat palautuneet takaisin lähes entiselleen. Ne olivat taas kuivia, läpinäkymättömiä ja pääosin myös ehjiä. Suurimmaksi vaurioksi jäi lopulta yksi hieman tummunut sivu, jota olin hetken kuivatellut liian lähellä liekkejä.

Muistiinpanovihko meni muhjuksi, mutta elpyi

Muistiinpanojen
hätäelvytys

Aurinko pilkisti pilvien lomasta. Lisää märkiä ja kylmettyneitä eräretkeilijöitä alkoi tupsahdella Pälkkimäojan laavulle. Valmiina roihuava nuotio herätti ihastusta ja kiitollisuuden tunne väreili ilmassa. Petteri grillasi makkaraa, joka humpsahti nuotioon, mutta pelastettiin ja todettiin syömäkelpoiseksi. Nyt hyinen ja märkä taival jo nauratti. Kaivoin rinkastani suklaapatukan, josta tarjosin Hidille puolet. Heti perään hamusin kouraani toisen patukan, josta Ipe kaappasi puolet. Lapin Muulien kamppeet olivat jo kuivahtaneet kenkiä lukuun ottamatta, joten jatkoimme taivalta.

Astelin tavalliseen tapaani peränpitäjänä. Edelläni kulkeva Hidi huikkasi vessatarpeestaan ja jättäytyi muista jälkeen. Mikäpä siinä, reitti Pälkkimäojalta Luirolle oli tuttu ja polku helppokulkuinen. Eksymisen vaaraa ei ollut. Vain pienen hetken kuluttua Kake kuitenkin pysäytti karavaanin. ”Missä Hidi on?” Ilmoitin, ettei kyse ollut kusitaukoa kummemmasta. Tämä ei hälventänyt Kaken huolestuneisuutta, vaan seisoskelimme polulla, kunnes Hidi palasi jonoon omalle paikalleen. Muistelin, miten olin hetkeä aikaisemmin tarponut yksinäisyydessä läpi tuulen ja tuiskun paljon hankalammassa maastossa.

Ohitimme poromiesten mökkikylän ja istahdimme hetkeksi Raappanan kammin nuotiopaikalle. Sokostinojalla täytin vesipussini ja tarjosin sitä Kakelle kannettavaksi päivätaipaleen viimeiselle 1,4 kilometrin matkalle. Arvelin lähes 10 kg lisäpainon hidastavan Lapin Muulien nestorin askelta. Se oli turha toivo. Ukon vauhti näytti vain kiihtyvän uuden haasteen innoittamana. Urakkatöissä vuosikaudet viihtynyt Kake ilmeisesti järkeili, että töisevä homma kannattaa hoitaa heti alta pois, jotta… tuota… öööh… pääsee tekemään jotain uutta hommaa yhtä vauhdikkaasti.

Jääkäri XL. Nauhakujasto
mahdollistaa erilaisten lisätaskujen
ja tarvikkeiden kiinnittämisen
rinkan ulkopuolelle.

Laskin Savotta Jääkäri XL -rinkkani varaustuvan terassille ja ryhdyin tutkimaan, miten se oli selvinnyt stressitestistään. Aamulla olin tarkoituksella jättänyt sadesuojan laittamatta, sillä halusin tietää kuinka hyvin kantolaitteen rakenteet ja materiaalit sellaisinaan estävät sadeveden tunkeutumisen rinkan sisäosiin. Rinkan päälokero suljetaan rolltopilla ja kelluvalla läpällä, ja tämä kaksiosainen sulku oli pitänyt varusteeni täysin kuivina. Teipatuista saumoistakaan ei ollut tihkunut vettä rinkan sisälle. Sen sijaan rinkan alaosan pohjalta löysin melkoisen lammikon. Vaakasuoraan lentänyt vesi oli ilmeisesti päässyt sisään vetoketjun hampaiden väleistä. Rinkan takana keikkuneen Hatkan rolltopin olin sulkenut aamulla kahdella käännöksellä. Kosteus oli edennyt taitosten läpi, muttei sen syvemmälle. Rinkan isot 12 litran sivutaskut olivat pysyneet kuivina.

Pihalla vastaani vaappui iso miehenköriläs raskaasti hengittäen ja kivusta irvistellen. Kertoi nivustensa hankautuneen rikki päivän patikkaretken aikana. Metsähallituksen vapaaehtoiset tarjoilivat kahvia Urho Kekkosen kansallispuiston 40-vuotissynttäreiden kunniaksi. Nokipannussa keitetyn kahvin tuoksu houkutteli väkeä nuotiopaikalle. Saunassa oli tungosta. Ukkoja kökötti kaikilla lauteilla kylki kyljessä, jonotti vuoroaan pukuhuoneessa ja pihalla. Pistäydyin vain pikaisella pesulla ja kömmin sitten makuupussiini.

4. kävelypäivä: Luiro – Tuiskukuru. Havahduin yöllä sateenropinaan, mutta nukahdin saman tien uudelleen. Onneksi aamu valkeni poutaisena. Aamuaskareet sujuivat verkkaisesti ja tunnelma oli viipyilevä, sillä edessä oli vain noin kahdeksan kilometrin kepeä polkukävely Tuiskukurulle. Aamupalalla sain Netalta mausteeksi puurooni paahdettua pellavansiemen- ja tyrnirouhetta, sekä vaniljaproteiinia ja mustaherukkarouhetta. Päiväretkeä Sokostille suunnitteleva Netta sai vaihtarina puuroonsa voisilmän.

Olin illalla ripustanut märät vaelluskenkäni toivorikkaana kuivaushuoneeseen, joka oli täpösen täynnä rajuilmassa kastuneita retkeilijöiden varusteita. Nyt aamusella koppero oli kalsean kylmä ja kostea. Tuli oli hiipunut kaminasta varmaan jo iltayöstä. Työnsin käteni vaelluskenkään ja tunnustelin tilannetta. Jalkine oli yhtä litisevän vetinen kuin edellisenäkin iltana. Pohjalliset sentään olivat hieman kuivahtaneet, kun olin hoksannut ottaa ne irralleen. Sytytin tulen kuivaushuoneen kamiinaan ja ryhdyin imeyttämään kosteutta kengistäni vessapaperiin.

Myös varaustuvassa yöpyneellä Avella oli kenkähuolia. Vain pari vuotta vanhasta vaelluskengästä oli pohja repsahtanut puoliksi irti. Omille vaelluskengilleni oli käynyt samoin edellisvuoden keväällä kävellessäni vajaan 800 kilometrin reitin Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista Espanjan Santiago de Compostelaan (ks. matkakertomus). Ongelmana on yleensä ilmeisesti vaelluskenkien liian vähäinen käyttö ja/tai ilmankosteus, mikä haperruttaa kengänpohjien materiaaleja. Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin, kenkien säännöllinen käyttö – yhdistettynä asialliseen huoltoon – lisää niiden käyttöikää. Tapsa kaivoi repustaan rullan Gorillateippiä ja pyöräytteli siitä muutaman kierroksen Aven kengän ympäri. Nyt jalkineilla ehkä pääsisi takaisin ihmisten ilmoille. Kun teippi kerran oli esillä, Tapsa kiinnitti sillä myös puoliksi irti lerppuvan oven tiivisteen takaisin varaustuvan kynnykseen.

Luirojärvi saa vetensä Sokostinojan ja Pälkkimäojan sekä Vasanlyömäpäältä laskevien purojen kautta. Vajaan puolentoista neliökilometrin suuruisen järven vedet virtaavat etelään järven lounaisnurkasta alkavaa Luirojokea pitkin. Joki on tässä kohdin niin matala, että sen yli pääsee kahlaamalla. Edellispäivänä sataneet vedet virtasivat nyt Luirojoessa, joka näytti huomattavasti vuolaammalta ja syvemmältä kuin reilua viikkoa aikaisemmin. Käytin edellisenä päivänä toimivaksi testaamaani konstia ja kiristin sadehousujen lahkeet irtoremmeillä vaelluskenkieni ympärille. Loiskuttelin vauhdilla kahlaamon läpi ja istahdin sitten vastarannalle seuraamaan neljän hitaamman muulin kahluu- ja jalkojenkuivatteluoperaatiota. Oli hauska olla edes jossain muita nopeampi.

Ipe Luirojoen rannalla

Välikahvit keitettiin puronvarressa Luusuanvaaralta laskeutumisen jälkeen. Tapsa jakeli Fazer Remix Favourites karkkeja varvikossa loikoileville muuleille. Sain Hidiltä vielä täydennykseksi stroopwafelin eli hollantilaisen kaksikerroksisen vohvelin, jossa on täytteenä siirappia. Erinomaisen herkullisen keksosen kehitti ilmeisesti goudalainen leipuri Gerard Kamphuiden 1800-luvun alkupuolella. Hollantilaiset innostuivat uutuudesta ja huippuvuosina Goudassa toimi peräti sata siirappivohveleita valmistavaa leipomoa. Stroopwafelia mutustellessa monikymmenpäinen joukko nykyisiä ja tulevia eräoppaita ilmestyi lännestä ja katosi sitten Luiron suuntaan. Muutama eräprofessionaali oli Ipen tavoin valinnut saappaat vaellusjalkineekseen.

Tuiskukurulle saavuttiin kahden jälkeen ja lounaaksi ryhdyttiin hauduttamaan Lapin Muulien tomaattilohipataa. Kolme vuotta sitten kehitetty sörsseli katosi kattilasta nopeasti, sillä lyhytkin päivätaival Kekkosen puistossa kehittää mahtavan ruokahalun. Tomaattilohipadan ainoa huono puoli on, että kuivatun lohen pehmeneminen syöntikuntoon kestää tunteroisen.

Ruokalevon jälkeen kömmin lämpimästä tuvasta terassille, missä Hidi penkoi rinkkaansa otsa rypyssä. Digestiiviksi tarkoitettu Fernet-Branca -puteli oli kadonnut jonnekin kantolaitteen uumeniin. Kake nakkasi suuhunsa Buranan lievittääkseen lonkkasärkyään, joka oli vaivannut edellispäivästä lähtien. Lapin Muulien nestorin jalka oli tökännyt kiveen Pälkkimäojalle laskeuduttaessa.

Tuiskukurulle saapui reilu tusina Kauniaisten lukion opiskelijoita kahden opettajan kanssa. Samaiseen Antin ja Jarmon vetämään kokemukselliseen oppimisretkikuntaan olimme törmänneet myös edellisenä vuonna Lankojärvellä. Reissu tuottaa lukiolaisille kaksi opintopistettä. Opettajia lukuun ottamatta osallistujajoukko vaihtuu toki vuosittain, mutta opintoreissu on toteutunut samalla kaavalla jo neljännesvuosisadan. Päivälliseksi Hidi kokkasi Lapin Muulien tomaattikebabmuusin. Se oli ensimmäistä kertaa ruokalistalla ja osui heti kohdilleen.

Tuloksettomaksi jääneen marjastusyrityksen jälkeen hipsin nuotiopaikalle, missä Hidi tyyräsi laakeaa kiveä vaakatasoon nuotion päälle. Lukiolaiset olivat vallanneet tulipaikkaa kiertävät lautapenkit. Vähän matkan päähän telttansa pystyttänyt Emppu kääri sätkää ja seurasi vilskettä hieman varautuneen oloisena. Emppu kertoi retkeilevänsä enimmäkseen käsivarren erämaassa. Sinne kuulemma kaikki Suomen asiakaspalvelijat vetäytyvät omaan rauhaan lataamaan akkujaan. Nyt Saariselän ihmispaljous oudoksutti yksinäisten polkujen tallaajaa.

Kake lisäsi pilkkeitä nuotioon ja pian liekit kohosivat korkealle. Lapin Muulien Duracell-pupu näytti viihtyvän opiskelijoiden seurassa. Virisi keskustelu siitä, mitä kaikkea kiven päällä voi tehdä. Pihvien ja rieskojen paistaminen mainittiin heti kärkeen. Hidi ehdotti, että kiviperustuksen päälle voisi rakentaa vankan talon. Kake tiesi, että kuumalla kivellä voi polttaa perseensä.

Hidi ryhtyi sekoittamaan rieskataikinaa. Mestarikokki touhuili nuotiopaikalla siinä määrin hilpeänä, että arvelin kadonneen Fernet-Brancan löytyneen. Rieskataikina oli muutamalla ensimmäisellä kerralla sekoitettu paksuksi, mutta sen vaivaamisessa, paloittelussa ja taputtelussa rieskoiksi oli ollut kova urakka. Pari vuotta sitten Luirojärven rannalla iso aalto oli loiskahtanut tekeillä olleen taikinan sekaan ja muuttanut sen yhdellä iskulla huomattavasti löysemmäksi. Siitä tuli niin notkeaa, että sitä pystyi kaatamaan paistokivelle samaan tapaan kuin lättytaikinaa valutetaan paistinpannulle.

Löysähkö rieskataikina osoittautui heti ensimmäisellä kokeilukerralla kaikin puolin paksua taikinaa kätevämmäksi, mutta se vaatii laakean ja kohtalaisen tasaisen kiven paistoalustaksi. Paksusta rieskataikinasta taputeltujen rieskojen hyvä puoli taas on, että ne voi paistaa vaikka suoraan hehkuvalla hiilloksella. Tuiskukurun pimenevässä illassa tuoreet, tuoksuvat, sormia polttavat rieskat katosivat lukiolaisten suihin sitä mukaa, kun niitä valmistui. Muutama lämpimäinen piisasi Lapin Muuleillekin.

5. kävelypäivä: Tuiskukuru – Kotaköngäs – Rautulampi. Juomarakon jääkylmä vesi hyhmetti suun. Pihanurmi oli hallayön jäljiltä kuurassa. Sandaalien pohjat tarttuivat huussin rappusten teräsritilöihin samaan tapaan kuin kieli tarttuu metalliin paukkupakkasella. Käkkyräisten vaivaiskoivujen seassa näkyi lukiolaisten telttoja ja aprikoin, miten nuoriso oli pärjännyt yön koleudessa.

Palasin mukavan lämpimään tupaan, missä Kake oli juuri saanut aamukahvin valmiiksi. Päätin hörpätä sumpin pienestä teräsmukistani, joka kävellessä roikkuu rinkan olkaviillekkeessä, ja kilisee ja kalisee niin, että karhut osaavat väistää tieltäni. Petojen karkottamisen lisäksi noin desilitran vetoisella mukilla on kätevä kauhaista juomavettä purojen yli kahlatessa. Valutin höyryävää kahvia pannusta pikkuruiseen kuppiini nauttien sen tuoksusta. Pieni tilkka kahvia muuttuu suureksi kokemukseksi, kun sen nauttii mindfulness -tyyliin, keskittyen aistimaan jokaisen siemauksen hapokkuutta ja paahteisuutta, sekä yrittäen erottaa myös taustalla lymyileviä hennompia vivahteita, kuten marjaisuutta tai pähkinäisyyttä. Lisäksi tuumailin, että kohtuullisen kahvinkulutukseni ansiosta juomaa jäisi reilusti muille muuleille. Näin kaikki olisivat tyytyväisiä ja maan päällä vallitsisi rauha ja hyvä tahto ihmisten kesken... 

”Mitä pelkäät?”

Pöydän toisella puolella virnistelevä Kake katkaisi eteeriset aatokseni. Olin kaatanut kahvia niin verkkaisen keskittyneesti, että se oli selvästikin ärsyttänyt ripeäliikkeistä arkkimuulia. Hämmennyin. Kysymys henkilökohtaisista pelonaiheista tuntui tungettelevalta ja liian massiiviselta unesta kankeilla aivonystyröillä työstettäväksi. Sitten käsitin kysymyksen kohdistuneen vain käsillä olevaan askareeseen. Halusin toki välttää pannun pohjalla lilluvien kahvinpurujen päätymisen kuppiini, joskaan en tätä epämieluisaa mahdollisuutta suoranaisesti pelännyt. En myöskään pelännyt kuuman kahvin polttavan suutani, sillä vuosikymmenten kokemuksella osasin varoa ensimmäisten hörppäysten kuumuutta. Niinpä kiistin ehdottomasti pelkääväni mitään kahvin keittämisen, kaatamisen tai nauttimisen vaihetta, mutta Kaken ilmeestä näin, ettei vastaukseni vakuuttanut. Tällä tavoin käynnistyi viides retkipäiväni Lapin Muulien matkassa, kahvipelkuriksi leimattuna.

Emppu tupsahti varaustupaan lämmittelemään ja kuivaamaan yöllä kostuneita kamppeitaan. Hidi kömpi makuupussistaan ja puristeli päätään kaksin käsin. Ehkä jokin Fernet-Brancan valmistuksessa käytetyistä 27 erilaisesta yrtistä ja mausteesta oli aiheuttanut päänsäryn? Sen lievittämiseksi jouduin jälleen kerran kaivamaan Burana-pussukkani esiin. Onneksi tätä vaativampia ensihoitotehtäviä ei ollut sattunut tälläkään reissulla. Keräsin kimpsuni ja kampsuni tuvasta, ja siirryin terassille laittamaan rinkkaani lähtökuntoon. Päivästä näytti kehkeytyvän poutainen. Kalvakka syksyinen auringonpaiste sulatti kuuran ja lämmitti vanhoja luitani.

Polku Tuiskukurussa

Ibuprofeeni oli kymmeneen mennessä lievittänyt vanhojen muulien särkyjä ja kolotuksia niin paljon, että rinkat heitettiin selkään. Kartalta katsoen reitti Tuiskukurulta Kotakönkäälle näyttää helpolta ja sitä se oli myös käytännössä. Polku kuljetti meitä harvakasvuisessa mäntymetsässä ensimmäiset seitsemän kilometriä jokseenkin viivasuoraan kaakosta luoteeseen. Muutamat Tuiskupäältä ja Tuiskutuntureilta laskeutuvat jyrkkäreunaiset kurut toivat mukavasti vaihtelua topografialtaan epäpoeettiseen, mutta sinänsä tavanomaisuudellaan ja helppoudellaan viehättävään reittiin. Viimeisten puolentoista kilometrin matkalla polku teki pari kaarrosta Suomujoen tuntumassa ja kääntyi sitten suoraan pohjoiseen. Tapahtumaköyhän aamupäivän kohokohta oli, kun löysin joltain retkeilijältä pudonneen sukan.

Kotakönkään laavulla

Kotakönkään laavulla teippasin pari varvasta, jotka olivat alkaneet ikävästi krahnaamaan kengässä. Hidi kokkasi kattilallisen miilunpolttajan pastaa. Muut ottivat totuttuun tapaan omat osuutensa ja sain sitten kattilan kaavittavakseni. Neljä uteliasta kuukkelia liihotteli laavun liepeillä. Kake löysi hanskat, jotka kuulemma soveltuisivat oivallisesti halkojen hakkaamiseen. Hidi bongasi lähistöltä hemaisevan kauniin hongan, jota lähti halailemaan. Puu onkin otollinen halauskohde. Se ei vaadi mitään vastineeksi, ei aseta ehtoja eikä kyseenalaista motiiveja. Puu vain törröttää vakaasti aloillaan ja maadoittaa kaikki aistit aikaan ja paikkaan. Tutkimuksista löytyy joitain viitteitä puun halaamisen terveyshyödyistä. Esimerkiksi stressi lievittyy, sydämen syketaajuus laskee ja samalla puusta irtoaa roppakaupalla mikrobeja, jotka vahvistavat elimistön vastustuskykyä ja ennalta ehkäisevät allergioita.

Kotaköngäs

Tuiskukurulta tutut lukiolaiset pelmahtivat laavulle, joten jatkoimme matkaa tehdäksemme tilaa nuotiopaikalle. Ylitimme kuohuvan Kotakönkään siltaa pitkin ja käännyimme Hikiojaa seuraavalle polulle. Se kulkee ensin Könkäänvaaran eteläpuolitse ja jatkuu sitten nelisen kilometriä suoraan luoteeseen, kiepsahtaen lopuksi Raututuntureiden ja Aaslakkapään välistä Rautulammelle. Kaiken kaikkiaan matkaa Kotakönkäältä Rautulammelle kertyy kahdeksisen kilometriä. Puoliväliin asti pysyin Kaken vetämän muulijonon tuntumassa, mutta sitten pääjoukko karkasi omille teilleen, kun jäin eräälle taukopaikalle noukkimaan mustikoita seuraavaan aamupuuroon.

Tummia pilviä alkoi iltaa kohden kerääntymään taivaalle. Muisto kolmannen kävelypäivän perinpohjaisesta kastumisesta laittoi vipinää virsuihini jopa siinä määrin, että vähän ennen Rautulampea ohitin polulla yksinäisen kulkijan. Pääsin perille viiden maissa, juuri ennen kuin yksittäisten sadepisaroiden tipahtelu muuttui yhtenäiseksi sateeksi.

Loivaa nousua Hikiojan tuntumassa
matkalla Rautulammelle

Ihastelimme Rautulammen tuvan uudentyylistä muotokieltä ja toteutusta. Perinteisissä erätuvissa on toki omanlaisensa autenttinen tunnelma, mutta Rautulammen tuvan käytännöllisyys sekä avara ja valoisa tila miellytti ja keräsi ylistäviä kommentteja. Ainoana epäkohtana oli, että jotkut rinkkojen ja muiden varusteiden ripustamiseen tarkoitetut puutapit olivat irronneet paikoiltaan. Tapsa kokkasi cross-kitchen -tyylistä meksikonpataa, johon proteiininlähteeksi tuli poroa. 800 grammaa poronkäristelihaa oli kuivausprojektissa kutistunut alle kolmanneskilon painoiseksi. Aluksi vaikutti siltä, että saisimme koko varaustuvan yksityiskäyttöömme, mutta sitten illan jo hämärtyessä sisään tupsahti virolainen pariskunta. Nainen oli päivällä syönyt vääränlaisia sieniä ja kävi yöllä antamassa ylen pihalla useaan otteeseen.

Rautulammen uusi varaustupa

6. kävelypäivä: Rautulampi – Kiilopää. Viimeisenä kävelypäivänä ei – perinteiden vastaisesti – tapahtunut mitään erikoista. Aamiaista ei ollut peruttu, eikä takaisin maalikylille kulkemisesta muodostunut ankaraa kilpakävelyä. Suunnitelmana oli patikoida Luulammen päivätuvan kautta, mutta Rautupään ja Kutturapäiden välisen jokilaakson luoteispäädyssä matkaa päätettiin lyhentää ja oikaisimme Kiilopään retkeilykeskukselle johtavalle polulle. Kiilopään huipun pohjoispuolella nähtiin koko reissun ainoa poro, komea sarvipää, joka poseerasi polun vieressä kuin toivoen tulevan ikuistetuksi mahdollisimman monella kameralla.

Buffet-lounaan jälkeen Muulibiilin kyyti tuntui houkuttelevalta, mutta koska päivä oli kaunis ja jaloissani vielä voimia jäljellä, päätin kipittää viimeisen peninkulman Saariselälle. Sulloin rinkkani auton perälle, heilautin kättäni autoilevalle muulikvartetille ja suuntasin hyvin merkitylle retkeilyreitille. Perillä odotti lämmin sauna.

Retkeilyreittiä Kiilopäältä Saariselälle

Lapin Muulien vaellusretket:

Lapin Muulien Haltin valloitus 2015
Lapin Muulien saunaretki Anterinmukkaan 2016
Lapin Muulit Konnan kanssa kairassa 2017
Lapin Muulit mustikassa 2018
Lapin Muulit Muulipäällä 2019
Lapin Muuli leipureina 2020
Lapin Muulit herkuttelee 2023