Korvaushoidossa Litokairassa

Hyvitykseksi syksyn varsinaisen avohoitojakson peruuntumisesta suuntasimme syyskuisena lauantaina Litokairaan patikointikykyä ylläpitävälle intervallijaksolle. Litokaira sijaitsee Oulun ja Lapin läänien rajalla Iin, Ranuan ja Pudasjärven kuntien alueella. Kyseessä on Euroopan laajin yhtenäinen ja luonnontilainen suometsäerämää napapiirin eteläpuolella. Se on osapuilleen saman kokoinen kuin Välimerellä sijaitseva Maltan saari. Tai jos käytetään mittatikkuna kaupunkeja, Litokairan kokonaispinta-ala samaa luokkaa kuin Turun kaupungin, ja Portugalin pääkaupunkiin Lissaboniin verrattuna se on kolminkertainen. Litokairassa on siis ihan hitokseen hyllyvää, litisevää, lätsähtelevää, upottavaa ja saappaita imevää suota.

Litokairan luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1988. Nykyisin se on luonnonsuojelulain, soidensuojeluohjelman ja Natura 2000 -verkoston varjelema erämaa-alue. Maisemaa hallitsevat laajat, luonnontilaisina säilyneet suot, joista suuri osa on puuttomia nevoja. Alueella viihtyvät häiriintymätöntä luontoa vaativat lajit. Vaikeakulkuisuus ja syrjäinen sijainti ovat suojelleet Litokairaa ihmisten liialta toimeliaisuudelta. 1800-luvun alun kaskenpolton jäljiltä alueen eteläosissa kasvaa vanhoja lehtipuumetsiä. 1900-luvun alussa metsää hakattiin hieman, mutta pääosin Litokaira on säilynyt luonnontilaisena.

Sade ropisi niin rankkana, etteivät tuulilasinpyyhkijät tahtoneet pysyä vauhdissa mukana ja kuoppaisella soratiellä oli ajettava hitaasti. Silmäilin märkää metsämaisemaa epäuskon ja hämmennyksen vallassa. Miten olin joutunut mukaan tähän soppaan? Auton renkaat osuivat lätäkköön ja kuravettä roiskahti tien pientareelle patsaaksi jähmettyneen teeren niskaan. Liekokylä oli jäänyt taakse hetkeä aiemmin ja lähestyimme nyt Vitikkokangasta, mistä patikkaretki oli kaavailtu alkavaksi. Kotvan kuluttua Pauliina pysäköi auton Oijärventien ja pohjoiseen johtavan kapean ja huonokuntoisen tieuran risteykseen. 

Hyppäsin ulos autosta ja kiiruhdin takakontille. Heilautin repun selkääni ja nakkasin sadeviitan päällimmäiseksi säilyäkseni vielä hetken kuivana. Uuden sadeviitan testaus olikin yksi syy, miksi en kavahtanut ajankohtaista sadekeliä. Marjatalla ja Pauliinalla näytti olevan paljon kevyemmät kantamukset kuin itselläni lähtiessämme lampsimaan möykkyistä, lätäköiden kirjomaa kulku-uraa kohti Litokairaa, joka odottaisi meitä reilun viiden kilometrin päässä. Sumusuon länsipuolella etenemisen katkaisi muutama mutapohjainen lammikko. Suo oli julkeasti nielaissut pätkän polusta. Pauliina loiskutteli empimättä läpi lammikoiden pitkävartisissa saappaissaan. Lyhytvartisiin Haisaappaisiin sonnustautunut Marjatta lähti hakemaan kuivempaa reittiä tieuran ulkopuolelta ja seurasin esimerkkiä.

Edestä päin kantautui koiran räksytystä ja pian suomenpystykorva tölväsi näkyviin pensaiden takaa. Koira silmäili meitä epäluuloisena hetken ja palasi sitten kivenheiton päähän polusta pystytetyn tarpin ja kahden ukonkörilään luo. Tunteroisen patikoituamme saavuimme mahtavan Litokairan reunaan tai ehkä pikemminkin rantaan, sillä niin vetiseltä suo näytti.

Retken varsinaisen maantieteellisenä tavoitteena olisi Litokairan vanha porokämppä, joka palvelee nykyisin autiotupana. Reitti sinne kulkisi Sumulammen itäpuolelta kiertäen ja siitä sitten Isosuon itälaitaa pitkin pohjoiseen. Pituutta matkalle kertyisi kartan perusteella alle viisi kilometriä, mutta märimpien paikkojen ohittaminen lisäisi matkaa jonkin verran. Lisäksi upottavalla suolla tarpominen tekisi matkanteon kertaluokkaa raskaammaksi, joten kaiken kaikkiaan edessä olisi kelpo urakka ja sen jälkeen vielä samanmoinen paluumatka autolle.

Kun Pauliina lampsi siekailematta suolle, eikä joutunut maan nielaisemaksi, lähdin itsekin astelemaan eteenpäin. Takaani kantautuvista loiskahduksista päättelin myös Marjatan rohkaisseen mielensä. Edellisenä iltana olin suunnitellut kiristäväni sadehousujen lahkeet irtoremmeillä vaelluskenkien varsia vasten. Tällä tavoin olisin saanut käyttööni jokseenkin vedenpitävät kahluuhousut. Paha vain, että lähtötohinassa remmit olivat jääneet kotiin. Nyt saatoin vain toivoa, etteivät jalkani humpsahtaisi kovin syvälle suohon. 

Edettyämme rannasta satakunta metriä alkoivat vaikeudet. Pauliina oli jotenkin jo keplotellut itsensä upottavan rimmen toisella puolella kohoavalle jänteelle eli pitkänomaiselle, hieman paremmin kantavalle geomorfologiselle muodostelmalle, joka näytti pikkuruiselta saarelta upottavan suolakeuden keskellä. Silmäilin rimmen pintaa hakien mahdollista kulkureittiä. Veden alta pilkisti harvakseltaan heinätupsuja, joiden päälle tähtäsin askeleeni. Mättäät kestivät päälle astumista hetken, ennen kuin alkoivat painua syvyyksiin. Sitten ne loppuivat ja räpiköin viimeiset metrit upoten polviani myöten suohon ja kauhoen käsilläni vauhtia höttöisestä turvevellistä.

Pauliina ja Marjatta nauroivat kippurassa esitykselleni. Olin kuulemma muistuttanut isoa koppakuoriaista sadeviitan alla pullistelevan reppuni kanssa. Ravistelin turvetta kuoritakkini hihoista ja seurasin Marjatan kahlaamista, joka itseäni kevyempänä pääsi kuin pääsikin saarellemme kuivin jaloin. Pysähdyimme levähtämään ja päivittämään tilannearviota. Marjatta kaivoi repustaan suklaalevyn. Jestas, että maistuikin makoisalle! Pauliina paljasti löytäneensä netistä matkakertomuksia reissuista Litokairan porokämpälle, mutta kaikki nämä reissut oli tehty talvella. Edessä odottavan maiseman silmäilyn ja kartan tutkimisen myötä kallistuimme sille kannalle, ettemme tällä erää pistäytyisi porokämpällä.

Ei tehnyt mieli kahlata omia jälkiä pitkin takaisin metsänreunaan, joten päädyimme tekemään laajahkon kaarroksen Isosuon eteläkärjessä. Tässä vaiheessa retkeämme Marjatta tunnusti kärsivänsä helofobiasta eli upottaviin soihin liittyvästä pelosta. Pahin painajainen kuulemma olisi vajota huppeluksiin suonsilmäkkeeseen. Tältä pohjalta arvioimme reissumme siinä mielessä erinomaisen onnistuneeksi, että siedätyshoitoa suokammoiselle kertyisi nyt roppakaupalla.

Matka jatkui rimpien välissä mutkittelevia jänteitä seuraillen. Näillä mätäspintaisilla, ruskosammaleen kirjomilla saarilla kävely muistutti hyvin pehmeällä patjalla kävelyä. “Tää tekee hyvää pohkeille!”, pauliina ilmoitti, ja kumartui sitten poimimaan karpalon jalkojensa juuresta ja nakkasi sen suuhunsa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia suomäntyjä. Suon ravinneköyhyys, happamuus ja hapettomuus pakottavat männyn hidastamaan kasvunsa äärimmilleen. Suolla mänty panostaa pituuskasvun sijaan syvään juuristoon pysyäkseen pystyssä höttöisellä kasvualustalla. Suomänty voikin olla satojen vuosien ikäinen, vaikka se olisi vain parin metrin korkuinen.

Sade loppui, mutta se oli tässä vaiheessa oikeastaan yhdentekevää. Olimme kaikki siinä määrin litimärkiä ja turpeen sotkemia, että se alkoi tuntua hullunkurisen hupaisalta. Suolla rämpiminen oli sen verran raskasta puuhaa, ettei ketään viluttanut, vaikka keli oli syksyisen kolea. Ohitimme matalan muurahaiskeon. Se oli rakennettu suopursujen lehdistä, jotka kuivuessaan muuttuvat tummanruskeiksi tai punertaviksi, ja niiden reunat käpertyvät voimakkaasti sisäänpäin, jolloin lehti näyttää neulasmaiselta. Suopursun terpeenit tuoksuvat maustemaisesti. Ne vaikuttavat keskushermostoon ja voivat aiheuttaa päänsärkyä tai pahoinvointia. Helteisenä päivänä suopursun eteeriset öljyt voivat leijailla suolla niin väkevinä, että herkimmät ihmiset pökertyvät. Suopursulla on pitkä historia kansanlääkinnässä. Sitä on käytetty sisäisesti ja ulkoisesti hoitamaan astmaa, hinkuyskää, reumaa ja ihottumia, ja sitä on käytetty myös lemmenyrttinä

Takaisin suon laitaan päästyämme jatkoimme vielä vähän matkaa eteenpäin matalan ja laakean mäen päälle. Taukopaikalle saapuessani Pauliina oli jo virittänyt tulen onttoon kantoon. Paistettiin makkarat ja suunniteltiin seuraavan syksyn avohoitojakson reittiä. Juotiin termoskahvit ja syötiin loput suklaat. Paluumatka autolle sujui kepeästi poutasäässä. Sadeviitta vaikutti tämän ultra-märän retken perusteella varsin pätevältä sadekelin varusteelta. Se ei hiostanut samalla tavalla kuin sadetakki ja se suojasi hyvin myös reppua. Taittelin viittani Skodan peräkonttiin samalla, kun naiset kaatoivat vesiä saappaistaan. Tuumin, että tulipa tehtyä omituinen ja lystikäs retki, sellainen ekskursio, jota en olisi todennäköisesti koskaan tullut oma-aloitteisesti ja -toimisesti toteuttaneeksi.

 

Pikinen Poloku

Pikinen Poloku on Oulun Pikisaareen koottu ympäristötaidepolku, jonka varrella on mahdollista ihailla yli kymmenen Pikisaaressa työskentelevän taiteilijan työn jälkeä. Vuoden 2020 Poloku on järjestyksessä toinen laatuaan, ensimmäistä kertaa taidepolku järjestettiin nykymuodossaan Pikisaaressa viime kesänä. Polun tavoitteena on tuoda esille alueella toimivien taiteilijoiden työtä 18 reitin varrelle ripotellun teoksen voimin. Polku on parhaiten koettavissa kävellen.

Onerva täällä taas pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoittelin tänne pari vuotta sitten matkakertomusta Lapista veljeni Jaakopin kanssa, tällä kertaa olen hiukan eri genren ja päivämatkan asialla. Kävimme nimittäin tutustumassa Pikisen Polun ympäristötaidepolkuun Oulun Pikisaaressa ja ajattelin kirjoittaa tänne kokemuksestamme polulla – tästä myös oiva kotimaan matkailu tärppi tälle koronakesälle!

Pikinen Poloku on ympäristötaidepolku, joka järjestetään nykyisessä muodossaan nyt toista kertaa Oulun Pikisaareen Vanhan Villatehtaan kulttuurikeskuksen lähiympäristössä. Suven sulostuttamisen lisäksi Polun päämääränä on tuoda esille Pikisaaressa työskentelevien taiteilijoiden ja taiteilijaryhmien upeaa kulttuuritoimintaa. Polulle on selkeät opasteet Pikisaaren keskustan puoleisella rannalla ja sille pääsee kätevimmin sukeltamalla puiden reunustamalle sorapolulle Sokeri-Jussin Kievaria vastapäätä.

Seuraavissa otteissa polulta esittelen omasta näkövinkkelistäni muutamia polun kiinnostavimpia ja kummastuttavimpia teoksia oman tulkintani kautta. Kannustan lämpimästi myös tämän tekstin lukijakuntaa tutustumaan näyttelyyn ihan paikan päällä. Mikä olisikaan parempi tapa viettää kesäpäivä Oulussa, kuin ihaillen taidetta happihypyn ohessa?

Kari Södö: ”Nurkanvaltaus”

Kari Södön teos ”Nurkanvaltaus”, ja samalla taidepolun ensimmäinen teos, suorastaan julistaa polun alkaneeksi räväkällä ulkomuodollaan. Södön veistos valtaa nimeään mukaillen vanhan tehdasrakennuksen kulman suorakulmaisella ilmaisullaan ja kirkailla väreillään. Se onnistuu samalla sulautumaan ja erottumaan ympäristössään ja tuo muodoltaan mieleen alueen tehdasmenneisyyteen liittyneet työkalut ja ihmiset. Pelkällä olemuksellaan Södön teos tuntuu vaativan alueella kulkijaa muistamaan tämän talloman maan kätkemät tarinat ja paikalla eletyt työpäivät. Teos saa samanaikaisesti vakuuttumaan ja jollain tasolla hermostuttamaan sen villiin muotoiluun.

 

***

JK- Arkkitehdit ja Sakari Matinlauri: ”Pier”

Tässä kohtaa polkua teoksia on todella tiiviisti ja Nurkanvaltausta seuraava teos näkyykin jo polun laidassa rannan puolella. JK- arkkitehtien ja Sakari Matinlaurin yhteistyönä toteutettu teos kurottaa jokisuiston ylle kokonaisuutena, joka palvelee sekä taideteoksena, että kokijaansa ulommas, kohti vesielementtiä kurkottavana laiturina. Teoksen hallitsevin elementti on laituriosa, jonka päässä on penkein varustettu levennys ja portaikko, joka laskeutuu lähemmäs joen pintaa. Teoksen toinen osa muodostuu veistoksenomaisesta katoksesta, joka kurottuu penkkien ja portaiden ylle ja josta löytää sitä enemmän yksityiskohtia ja näkökulmia, mitä pidempään teosta tarkkailee. Sen perusrakenne koostuu tasamittaisista kepeistä, mutta hetken tarkkailtuaan siitä havaitsee myös ongen kohon ja ritsan. Teoksessa oli kiinni myös juomatölkki, joskin emme olleet aivan varmoja teosta tarkastellessamme oliko se todella tarkoitettu siihen, vai pikemminkin vain muisto edeltävänä yönä juhlitusta keskikesän juhlasta.

Myös itse laituri on kiinnostava symbolistisesta näkökulmasta lähestyttäessä: yksi sen laudoista on selkeästi hiukan irti laiturirakenteesta, valmiina liikahtamaan varomattoman kulkijan alla. Se erottui muista harmaan ruskeista lankuista punaiseksi maalatulla pinnallaan. Punainen lauta palautti mieleeni Tuula Närhisen teoksen ”Kluuvilahden fossiilit” Helsingin Aleksanterinkadun katukiveyksestä, joka sijainnillaan muistuttaa paikalla sijainneesta historiallisesta rantaviivasta. Voisiko allani olevan teoksen punainen lauta symboloida hiukan Närhisen teosta mukaillen veden ja maan kohtaamista, niiden häälyvää, liikkuvaa rajaa? Teoksesta jäi utelias, kiehtova jälkimaku ja mieleen nousi heti aatos palata sen luokse iltasella, kun laituri olisi tyhjillään, jotta pääsisin tutkailemaan kokonaisuutta myös laiturin portailta käsin omassa rauhassa.

 

***

Karoliina Niemelä ja Pirjo Lempeä: ”Hidas aika”

Tämä veistosteos sijaitsee syvemmällä Vanhan Tehtaan pihapiirin uumenissa. ”Hidas aika” koostuu useammista veistoksista, kahdesta vapaammin muotoillusta ja yhdestä hevosenkenkää muistuttavasta muurintapaiseksi kaareutuvasta. Teos oli mielestäni kauniisti toteutettu ja välitti sanomaansa moniäänisesti, joskin paikoin ehkä hiukan symbolistisiin kliseisiin sortuen. Kaksi teoskokonaisuuden pienempää veistosta vakuuttivat minua henkilökohtaisesti enemmän, kuin kaaren mallinen vastaparinsa. Ne olivat muotoilultaan hyvin vapaamuotoisia, toinen on kivestä tehty ja toinen puusta. Kivinen teos oli muodoiltaan pehmeä, kolmijakoinen ja siinä on kiven pintaan kovertunut juovien verkosto. Kivestä palautui heti mieleeni muistoja maantieteen lukiotunneilta, joilla käsiteltiin viimeisimmän jääkauden jättämiä jälkiä Suomen maastossa. Voisivatko uurteet viitata tähän luonnon ”hitaaseen aikaan”, joka uursi muistojälkiä peruskallioomme jälkipolvien ihmeteltäväksi?

Puinen veistos muistutti pyöreän muotonsa puolesta lähinnä kesäisin pelloilta bongattavia, valkoiseen muoviin käärittyjä, rehupaaleja ja sen pintaan halkoivat puun syyt ikään kuin railoina. Puinen teos toi mieleeni ikääntymisen – puun vuosirenkaat ja uurteet vanhoilla kasvoilla, hidas aika lienee yllättänyt nekin. Hevosenkengän mallinen kivipaasi ei ollut aivan yhtä vaikuttava: sen päätehtävänä näytti olevan siihen raapustettujen ajan symboleiden esittelyalustana toimiminen. Löysin kuitenkin sen pinnasta jotain kiintoisaa: kuvio, joka muistutti paljon viime vuosien ympäristöliikkeen myötävaikutuksella syntyneen Elokapina- liikkeen logoa. Oliko se kenties yhdistettynä teoskokonaisuuden nimeen kommentointia ilmastoliikkeen asian kiireellisyydestä? Että hidas aika on tässä kysymyksessä ennemminkin illuusio, joka ei todellisuudessa anna aikaa jahkailuun isoissa kysymyksissä?

***

Päivi Pussila: ”To See or Not to See”

Päivi Pussilan teos erottui kiehtovasti muista alueen teoksista sijoittelunsa ja vaivihkaisen toteutuksensa ansiosta. Se koostui puiden kylkiin liimatuista mustavalkoisista silmien kuvista. Se oli ripoteltu pitkin polkua koivujen kylkiin ja sulautui ovelasti puiden mustavalkoiseen värimaailmaan. Yksinkertaisesta toteutuksestaan huolimatta teos onnistui olemaan samaan aikaan äärettömän kiehtova ja moni tasoinen. Silmät itsessään olivat kiehtovia, ne tuijottavat puista samaan aikaan anonyymeinä ja kiusallisen tiedostavina. Puut kuiskivat kulkijan korviin aivan uudenlaisia kysymyksiä. Kun tarkkailemme luontoa, tarkkaako se itse meitä takaisin? Olemmeko koskaan todella yksin luonnossa, sen kaikkeuden keskellä?

Konseptina teos on sekä vanha että uusi, se ikään kuin kujeili vanhalla ”seinillä on korvat” idealla. Teos muistutti puiden nähneen alueen vaiheita vuosikymmenien ajan, sen teollisen hyörinän huippuvuosista aina toisen maailmansodan ilmatorjunta toimintaan saakka ja niiden rävähtämättömät katseet tuntuivat kertovan tarinoita menneistä. Teoksen kiehtovuudesta kertookin ehkä parhaiten se, että käytin hyvän tovin pöpelikössä täydellisen kuvan nappaamiseen, halusin tallettaa teoksen tunnelman mukaan mahdollisimman huolellisesti.

***

Veikko Törmänen: ”Dystopia”

Veikko Törmäsen Dystopia oli sijoitettu polun loppupäähän vanhan pellavatehtaan raunioituneeseen kivijalkaan. Paikalla oli kummallinen pysähtynyt, aavistuksen uhkaava tunnelma, jota Törmänen kanavoi työhönsä suorastaan nerokkaalla otteella. Itse teos on koottu perustuksiin siten, että se muodostaa perustusten päälle kohoavan vesialtaan, jota aitaavat huomioväriset kepit. Kaikessa yksinkertaisuudessaan teos on jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla hyytävä ja voi aistia uhkauksen siitä, mitä saattaa käydä, jos tämän päivän ilmasto-, ihmisoikeus- ja turvallisuuskysymykset jäävät vaille ratkaisua. Törmäsen dystopia on sellainen, jota en haluaisi kokea.

 

Kaiken kaikkiaan Pikinen Poloku oli elämyksenä erinomainen, yhdistäen sujuvasti yhden näyttelyn alle oivaltavan nykytaiteen ihailun sekä leppoisan käyskentelyn kuvankauniissa Pikisaaressa. Kävelymatkaa polulta kertyi vain kilometri, joten varsinaiseksi kävelylenkiksi se ei yllä, mutta polun kulkija saa silti taiteen ohessa happihyppelyn ja hyötyliikuntaa. Polku soveltuu myös pääosin esteettömään kulkemiseen, joten myös avustetusti liikkuvat taiteen ystävät voivat sen teoksiin tutustua. Lisää taiteen ja kävelyn suhteesta, sekä kävellen toteutettavasta taiteesta voit lukea täältä.

Pikinen Poloku on nerokkaasti koottu vilkkaan kesäreitin varrelle lähelle kulkijaa ja tarjoaa näin olleen hyvän mahdollisuuden myös satunnaiselle kulkijalle pysähtyä teosten äärelle. Pikinen Poloku onkin näin ollen myös erinomainen esimerkki siitä, kuinka taiteen voi tuoda tavallisen kadun – tai polun – tallaajan ulottuville, museoista lähimetsikköön. Taide kuuluu kaikille!

Tässä postauksessa esittelin vain muutamia polun teoksia, tavoitteenani tarjota kesävinkkiä lähikohteesta ja suosittelenkin lämpimästi blogin lukijakunnalle itsenäistä tutustumista kohteeseen. Mukaan Pikiselle Polulle tarvitset vain avoimen mielen ja rauhallisen hetken taiteeseen syventymiseen, kaikki muu on jo paikalla sinua odottamassa.

Kesäterkuin Onerva!

Mönkään mennyt kävely

Oulussa mitattiin maanantaina 30.7.2018 paikkakunnan kaikkien aikojen lämpöennätys 33,2 astetta. Mikäpä olisi ollut parempi päivä pitkälle kävelylenkille? Mikä voisi mennä pieleen? Heräsin puoli kuudelta. Rasvasin varpaat vaseliinilla ja levitin kyynärvarsiin aurinkovoidetta. Hörppäsin kupin kahvia ja söin leivän. Sitten ulos klo 6:10 ja suunta kohti Kuusamontietä. Sorsa räpiköi lentoon Pyykkösjärven rannasta ja äänteli närkästyneesti. Ehkä olin herättänyt sen yöunilta. Yskitti. Edellisellä viikolla kurkussa oli käväissyt jonkin sortin lievä tulehdus. Se oli kuitenkin tullut kukistetuksi parissa päivässä. Mutta se oli jättänyt jälkeensä limaa, jota täytyi silloin tällöin köhiä pois. Yskin kävellessäni niin paljon, että kurkkua alkoi kutittaa. Kutka aiheutti lisää yskimistä ja pian olin tympeässä noidankehässä. Yskin, koska kurkkua kutitti ja kurkkua kutitti, koska yskin.

Pysähdyin tauolle Ruskon Citymarketin luona reilun tunnin patikoinnin jälkeen. Olin kävellyt hitaammin kuin olin kaavaillut. Viiden ja puolen kilometrin matkaan oli kulunut tunti ja vartti. Jalat eivät selvästikään olleet vielä heränneet. Kauppa ei ollut vielä auennut, joten pystytin retkituolin sen pihanurmikolle. Kurkkukutinan kaveriksi oli ilmaantunut toinenkin vaiva. Vasemman jalan isovarpaan sisäsyrjää aristi. Sellaisen vaivan ei olisi pitänyt olla mahdollinen. Olin samoilla kengillä kävellyt juuri viikon Ranskassa. Sielläkin oli ollut kuuma. Lisäksi jalassani oli samanlainen sukkavarustus kuin Ranskan retkellä. Ihoa vasten oli ohut tekninen sukka ja sen päällä paksumpi vaellussukka. Lisäksi juuri ennen Ranskan reissua olin kävellyt Hetasta Pallakselle täsmälleen samalla kenkä-sukka-kokoonpanolla. Mikään ei ollut periaatteessa muuttunut, mutta niin vain isovarpaan sisäsyrjä oli alkanut temppuilla heti ensimmäisen tunnin aikana. Kiva. Istuskelin mainiossa Helinox Chair One -retkituolissani (lue tuotearvosteluni täältä) ja katselin ohitseni sujahtelevia työmatkapyöräilijöitä.

Kampesin itseni ylös tuolista. Siinä touhussa katkolahjehousujen kangas repesi reisitaskun vierestä. Vanhojen housujeni kangas oli haurastunut, vaikka en ollut käyttänyt kyseistä vaatetta kovinkaan ahkerasti. Onneksi repeämä ei ollut kovin suuri tai kriittisessä paikassa. Voisin jatkaa taivalta samoilla pöksyillä, mutta kaikki istuutumiset ja ylös nousemiset pitäisi tehdä hyvin varovasti. Jatkoin matkaa Kuusamontien itäpuolella kulkevaa pyörätietä pitkin. Seuraavalle taukopaikalle olisi matkaa 5,2 kilometriä. Olin etukäteen suunnitellut pysähtymispaikat huolella. Itse asiassa koko kävelyretken tarkoitus olisi tutkia säännöllisten taukojen vaikutusta jaksamiseen. Olin edellisenä iltana lyönyt lukkoon taukopaikat koko reissulle. Niitä piisaisi tasaisesti koko taipaleelle noin viiden kilometrin välein. Alustavasti olin päättänyt, että kymmenen minuutin levähdystauon pitäisi riittää aina tunteroisen kävelyn jälkeen. Vain Kiimingissä ja Haukiputaalla olin kaavaillut pitäväni pitemmät tauot.

Laakeat kivet vakauttavat retki-
tuolin pehmeällä maalla

Ajatus kymmenen minuutin lepotauon riittämisestä romuttui heti toisella taukopaikalla. Olin kaavaillut levähtäväni Kuusamontien ja Ylikiimingintien risteyksessä. Risteyksen itäpuolelta löysinkin hyvän paikan. Se oli metsän reunassa. Pensaat tarjosivat näkösuojaa tielle. Avasin retkituolini ja istahdin siihen tyytyväisenä. Samassa yksi tuolin jaloista upposi muutaman sentin pehmeään maahan. Korjasin asentoani vauhdikkaasti ja ei kun *räts*. Housut repesivät uudesta kohdasta, jälleen taskun vierestä. Asettelin muutaman laakean kiven tuolin jalkojen alle ja istuuduin uudelleen varovasti. Nyt istuin oli vakaa. Mutustelin eväsleivän ja tyhjensin puolet toisesta vesipullostani. Sinänsä minulla ei ollut jano, mutta tiesin riittävän juomisen olevan edellytys kävelylenkin onnistumiselle. Kaiken kaikkiaan kaikenlaiseen värkkäilyyn tärväytyi taukopaikalla lähes 25 minuuttia. Se niistä kymmenen minuutin tauoista. Olin arvioinut taukojen keston reippaasti alakanttiin.

Vain kolmisen kilometriä eteenpäin käveltyäni tien vieressä näkyi Jäälin Grilli. Vielä ei ollut tauon aika, joten grillille ei olisi asiaa. Sinne ei olisi syytä poiketa. Sitä virhettä en tekisi. Joten tilasin vain pienen Coke Zeron ja siemailin sen grillin terassilla. Laiton tauko tuntui synnillisen hekumalliselta. Kävelin kolmisen kilometriä eteenpäin ja saavuin varsinaiselle taukopaikalle, vuonna 1890 käyttöön vihitylle Jäälin hautausmaalle. Se on metsähautausmaa. Puut ovat enimmäkseen mäntyjä. Istahdin varjoon penkille ja katselin ympärilleni kiinnostuneena. Nainen haki vesipisteestä vettä kastelukannuunsa ja tassutteli pois. Hautakivet ja ristit kohosivat kangasturpeesta. Monella haudalla oli kukkia. Hautausmaa näytti kauniilta ja hyvin hoidetulta. En kuitenkaan voinut täysin siemauksin nauttia ympärilleni levittäytyvästä näkymästä. Jalkaosastolle oli viimeisten kilometrien kuluessa ilmaantunut uusi huolenaihe. Oikean jalan lonkankoukistajan tienoilla tuntui kivistystä.

Jäälin hautausmaa

Nousin penkiltä ja palasin Kuusamontielle. Kipu tuntui nivustaipeessa joka kerta, kun heilautin oikean jalan eteenpäin. Muutin hieman askellusta ja pudotin vauhtia. Kävelylenkki pitäisi lopettaa ennen aikojaan, jos oikea lonkankoukistaja ei ryhdistäytyisi. Saavuin Kiimingin ABC:lle vasta puolilta päivin eli noin tunnin kaavailemaani myöhemmin. Tilasin vuohenjuustobroilerin. Nakkasin suuhuni 800 milligramman edestä ibuprofeenia. Ehkä se rauhoittaisi lonkankoukistajan. Syömisestä ei tahtonut tulla mitään. Yskitti vietävästi. Murkinan jälkeen pistäydyin apteekkiin ja kerroin myyjälle kurkkuni tilanteen. Tautia ei enää olisi, mutta olin joutunut yskimiskierteeseen. Nainen otti hyllystä Bafucin -rasian. Imeskelytabletit kuulemma puuduttaisivat kurkun niin, että yskiminen vähenisi. Sitten nainen otti hyllystä toisen tuotteen ja kertoi, että yskimisen tarve vähenisi, jos sitä hörppäisi. Kysyin, että mikä sen vaikutusmekanismi on. Puuduttaisiko sekin kurkun? Ei, sitä vain hörpätään ja sitten yskimisen tarve vähenee. Ok, en jaksanut jäädä miettimään asiaa pitempään. Ostin Bafucinia. Sen vaikutusmekanismin ainakin ymmärsin.

Ensimmäiset kilometrit Kiimingin jälkeen olivat vaikeita. Lämpötila oli noussut ennätyslukemiin. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä. Oikea lonkankoukistaja muistutti olemassaolostaan jokaisella askeleella. Aprikoin, että pitäisiköhän koko hanke keskeyttää.  Mutta vähitellen kipu alkoi lievittyä. Sitten käsitin, ettei siitä ollutkaan kysymys. Nyt myös vasen lonkankoukistaja oli ärtynyt. Mutta tasaisesti jakautunut kipu oli paljon mukavampi kuin toispuoleinen. Ja ehkä ibuprofeenikin alkoi vaikuttaa. Ainakin vasemman jalan isovarpaan syrjä oli rauhoittunut. Kävely alkoi taas sujua. Istahdin penkille pyörätien laitaan ja ravistelin pikkukiven pois kengästä. Haipuskylän jälkeen pyörätie erkani maantiestä. Kotvan kuluttua huomasin taukopaikaksi kaavailemani linja-autopysäkkikatoksen kaukana niityn takana. Kävelin parhaillaan omakotitaloalueen läpi. En halunnut häiritä seudun asujaimistoa pystyttämällä retkituolini jonkun pihan tuntumaan. Koko huolella laatimani kävelysuunnitelma rapautui koko ajan yhä pienemmiksi muruiksi.

Olin ajatellut hankkivani vesitäydennystä Alakylästä. Siellä on pieni kyläkauppa. Tai oikeastaan siellä on joskus ollut pieni kyläkauppa. Nyt sitä ei enää ollut. Matkaa Haukiputaalle oli jäljellä 17 kilometriä. Juomavettä oli jäljellä vain vajaa litra. Läkähdyttävä kuumuus vaikeutti tilannetta entisestään. Mutta taskussani oli puhelin. Voisin milloin hyvänsä soittaa kyydin kotiin. Ja tarvittaessa voisin pyytää vesitilkkasen jostain talosta. Siispä eteenpäin. Päätin unohtaa etukäteen kaavailemani taukopaikat. Kävelisin tunnin ja lepäisin sitten tovin sopivassa paikassa. Ja sitten vain toistaisin samat vaiheet yhä uudestaan riittävän monta kertaa. Yksinkertaista. Söin pussillisen perunalastuja korvatakseni elimistöstä hikoilun myötä poistuneita suoloja. Se oli virhe. Suolainen välipala alkoi janottaa. Tyhjensin toisen vesipulloni. Olisin halunnut juoda saman tien myös toisen vesipullon, mutta pakotin sormeni irti sen korkista. Tarvitsisin jäljellä olevaa vettä myöhemmin vielä enemmän.

The way is shut.
You shall not pass.

Kiiminkijoen ylittävän sillan kupeessa kohtasin iloisen yllätyksen. Tien vieressä oli kaivo. Harpoin lähemmäksi ja melkein jo tunsin kylmän veden suussani. Tartuin pumpun varteen ja väänsin. *Töks* Pumppu oli lukittu. Jykevä riippulukko esti vipuvarren liikkeen. Se siitä. Ylitin sillan, käännyin Asemakyläntielle ja saavuin kotvan kuluttua rautatiesillan viereiselle uimapaikalle. Siellä ei ollut vesipistettä. Pystytin retkituolini nurmikolle ja nautin veden solinasta. Pikkuväkeä tolskasi hiekkarannalla. Matkaa Haukiputaalle oli jäljellä vaivaiset neljä kilometriä. Kaadoin juomapullosta viimeisen vesitilkan kuivaan kurkkuuni. Söin proteiinipatukan. Sitten pakkasin tuolin reppuun ja kävelin rautatiesillan yli. Sadetin roiski vettä omakotitalon pihalla. Pisarat lensivät liian kaukana, jotta olisin voinut pyydystää niitä kielelläni. Toisen talon pihalla muutama tenava polski uima-altaassa. Ihania H2O-pisaroita roiskahteli ilmaan ja putoili nurmikolle, missä niistä ei ollut iloa kenellekään.

Takaani lähestyi mies polkupyörällä. Miekkonen hiljensi vauhtiaan ja kysyi, että vieläkö on pitkä matka jäljellä. Kerroin, että Ouluun pitäisi vielä jaksaa. Mies tiedusteli, että taitanko matkaani armeijan tyylillä. Kysyin, että mikä se sellainen tyyli on. Mies selitti, että siinä kävellään kolme varttia ja sitten on vartin lepotauko. Myönsin, että jotain sellaista tässä on tekeillä. Että tässä on juurikin tarkoitus testata säännöllisten taukojen vaikutusta jaksamiseen. Mies toivotti hyvää matkaa ja evästi vielä, että pitää muistaa juoda paljon. Olin samaa mieltä. Saavuin Haukiputaalle käveltyäni noin 13 ja puoli tuntia. Pienet tauot olen laskenut tuohon mukaan, mutta Kiimingissä viettämäni tunti ei siihen sisälly. Astelin lonkankoukistajat kireinä Hotelli Samanttaan ja tilasin oluen. Olin taittanut ennätyshelteessä noin 46 kilometriä. Alkoi laiskottaa. Ei tehnyt enää mieli jatkaa, vaikka alkuperäinen suunnitelmani olikin ollut kävellä vielä takaisin Ouluun. Ilmoitin kotiväelle, että olisin valmis noudettavaksi. Päivätaival kartalla.

Vuoden kävely, 3. ja 4. kuukausi - Sulkapalloilu kuntoutti koivet

Kolmannen kävelykuukauden lopulla 5.-10.4. tein patikkaretken Espanjan Galiciassa. Kävelin Tuijan ja Anniinan kanssa Portugalin ja Espanjan rajalta Tuista Galician itsehallintoalueen pääkaupunkiin Santiago de Compostelaan. Etenimme pitkin vanhaa pyhiinvaellusreittiä Caminho Portuguésia. Säät suosivat. Yhtenäkään päivänä ei satanut. Galiciassa kevät oli jo pitkällä. Monenväriset kukat värittivät polunviertä. Taivas oli lähes koko ajan pilvetön. Lämpötila kohosi päivittäin hellelukemiin. Appelsiini- ja sitruunapuut notkuivat kypsistä hedelmistä. Osan matkasta patikoimme pitkin roomalaisten rakentamaa tietä pitkin. Antiikinaikaisia kaarisiltoja näkyi useita. Ne olivat edelleen käytössä. Kuudessa päivässä taivalta kertyi askelmittarin perusteella osapuilleen 143 kilometriä. Tarkemmat muistiinpanot reissusta löytyvät täältä.

Säät suosivat Espanjan retkellä

Toisen kävelykuukauden aikana pelästyttänyt nilkkakipu on pysynyt poissa. Koirankanssakavelija arveli blogitekstin kommenteissa, että nastalenkkarit olisivat ehkä osaltaan edesauttaneet nilkan kipeytymistä. Jätin nastalenkkarit pois käytöstä ja nilkkakivut todellakin katosivat. Sitten vilkaisin vanhoja vaelluskenkiäni hieman tarkemmin. Alipronaation seurauksena kenkien pohjat olivat kuluneet enemmän ulko- kuin sisäsyrjien puolelta. Asetin vanhan ja uuden vaelluskengän rinnakkain pöydälle. Nyt vanhojen kenkien pohjien kuluminen näkyi hyvin ja hoksasin miten vinossa asennossa olin kävellyt monet kerrat. Ehkä sekin oli edistänyt nilkan kipeytymistä. Nilkkakivun tiimoilta hankkimani hierontarullan käyttö on jäänyt melko vähäiseksi, mutta lisääntynyt kuitenkin koko ajan. Muutaman kerran viikossa tulee rullailtua pohkeita ja säärensyrjiä. Puuha on kuitenkin melko raskasta. Kovin pitkiä rullailusessioita ei tule tehtyä.

Vanhan vaelluskengän pohja on kulunut voimakkaasti ulkosyrjän puolelta

Kolmannen ja neljännen kävelykuukauden aikana kävelylenkki jäi eri syistä väliin neljänä päivänä. Vuoden kävelyn lähtötilannetta kuvaavassa jutussa olin uhonnut käveleväni vähintään viiden kilometrin lenkin ”…joka päivä, satoi tai paistoi, pakkasella ja helteellä, tyvenessä ja myrskysäällä.” Nyt, kun neljä kuukautta vuoden kävelystä on takana, olen hiljalleen alkanut taipua realistisemmalle kannalle. Elämässä tulee vastaan kaikenlaista yllättävää. Aina ei kävelylenkille pääse vaikka haluaisikin. Maaliskuun 25. päivänä yksinkertaisesti unohdin käydä lenkillä. Lenkki oli tarkoitus tehdä kauppamatkan yhteydessä. Jostain käsittämättömästä syystä kävelin ensin markettiin ja sitten suoraa päätä takaisin kotiin. Sama pää kesät talvet :-) Koko maaliskuun 30. päivän pakersin jonkin tekstin kimpussa. Se piti saada valmiiksi ennen kuin vuorokausi vaihtuisi. Tuona päivänä en ennättänyt käymään kävelylenkillä. Perimmäinen syy oli tietenkin kehno ajankäytön suunnittelu. Jatkossa yritän ennakoida tuollaiset tilanteet paremmin niin, että kävelylenkille löytyy vähintään tunteroinen joka päivä. Huhtikuun 20. päivänä taas viimeistelin Espanjan reissun matkakertomusta niin intensiivisesti, ettei päivän kävelylenkille jäänyt energiaa.

Neljäs kävelemätön päivä eli huhtikuun 23. päivä on ainoa, jolle löytyy asiallinen peruste. Pohkeet olivat kipeät paljosta kävelystä. Säären syrjiä särki kävellessä. Penikkataudin oireet olivat kivuliaita kävelylenkin alussa ja hellittivät hieman lihasten lämmetessä. Päätin pitää välipäivän. Lepo helpottikin säären ja pohkeiden tilannetta. Isompi apu penikkatautiin löytyi kuitenkin aivan sattumalta. Talven ja kevään ajan olin noin kerran viikossa läiskinyt sulkapalloa vaimon kanssa. Se on varsin kevyttä liikuntaa. Tekniikka- ja voimaero on edukseni liian iso. Sulkapallon pelaamisessa vaimon kanssa on oma viehätyksensä, mutta siinä puuhassa en juuri hengästy tai hikoile. Sitten löysin toiseksi pelikaveriksi itseäni nuoremman herrahenkilön. Pelin tempo ja syketaajuus nousivat vilauksessa aivan uudelle tasolle. Muutaman tällaisen reippaamman pelikerran jälkeen panin merkille, että pohkeet olivat pehmenneet. Säären sivujen kivut olivat kadonneet. Ehkä pelkkä kävely oli ollut liian yksipuolista liikuntaa? Kenties olin sulkapallokentällä tullut ravistelleeksi, venytelleeksi ja väännelleeksi alaraajoja sillä tavalla sopivasti, että yksipuolisen harjoituksen seurauksena jumittuneet kohdat löystyivät?

Toisinaan kävely tuntuu pitkäveteiseltä ja turhalta. Vaikka sisimmässään tietäisi, että kävelylenkki on luovuuden lähde ja hyväksi kropalle, aina ei huvita. Etenkin, jos kävelylenkille pitäisi lähteä väsyneenä tai huonolla säällä. Olen vuosien mittaan käyttänyt muutamia konsteja, joiden avulla patikointi muuttuu hauskemmaksi. Kävelylenkille voi ottaa pohdittavaksi mukaan jonkin ongelman tai ratkaistavan kysymyksen. Alituiseen vaihtelevat maisemat, vastaan tulevat ihmiset ja eläimet, pilvet, luonnon äänet, hajut ja tuoksut tuottavat loputtomasti uusia mielleyhtymiä. Ne auttavat ajatukset liikkeelle. Usein fundeerattavat kysymykset liikahtavatkin eteenpäin kävelylenkin aikana. Asiat loksahtelevat paikoilleen. Mukavin tilanne on tietysti silloin, jos saa houkuteltua kaverin mukaan lenkille. Moni mieltä askarruttava asia ratkeaa kuin itsestään silloin, kun on joku jonka kanssa jutella.

Kävelylenkin voi tehdä hauskemmaksi myös kuuntelemalla äänikirjoja. Oma kävelyharrastukseni alkoi oikeastaan silloin, kun hoksasin yhdistää kävelyn ja kirjallisuuden samaan pakettiin. Kilometrit taittuvat kuin itsestään hyvää kirjaa kuunnellessa. Keväällä kehittelin uuden keinon puuduttavan kävelylenkin piristykseksi. Jos kävelisin vuoden kävelyn aikana kymmenkunta kilometriä päivässä, tulisin edenneeksi 3650 kilometriä lähtöpisteestä eli Oulusta. Avasin kartan ja aloin laskea etäisyyksiä. Mikä kiinnostava kohde olisi tuollaisen matkan päässä? Roomassa en ole koskaan käynyt, mutta se oli liian lähellä, samaten Pariisi ja Wien. Lopulta päädyin Espanjan eteläkärjessä sijaitsevaan Sevillaan. Se olisi mukavan eksoottinen kohde. Sinne olisi linnuntietä matkaa noin 3700 kilometriä. Kävelyvuoden aikana saattaisin juuri ja juuri ennättää kerätä riittävästi askeleita. Jos se onnistuisi, palkitsisin itseni pistäytymällä Sevillassa myös oikeasti. Neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa pääsin virtuaalimatkallani 2526 kilometrin päähän Sevillasta.

Plaza de España, Sevilla - virtuaalivaelluksen määränpää

Toukokuun 7. päivä tein hieman pitemmän kävelylenkin osallistuakseni Lapin Muulien palaveriin. Suunnittelimme seuraavaa Saariselän reissua. Samalla tuli taas popsittua pötsi pulleaksi Hidin valmistamia herkkuja. Syöminen on aivan liian mukavaa puuhaa. Elopaino onkin pysynyt osapuilleen samoissa lukemissa neljän ensimmäisen kävelykuukauden aikana. Jalat tuntuvat jo tottuneen päivittäiseen kävelyyn… paitsi juuri tänä aamuna oikeassa kantapäässä alkoi tuntua outoa aristusta. Toivottavasti kantapää ei äidy hankalaksi. Kesäkuun alussa olisi tarkoitus jatkaa Jaakopin kanssa taivallusta Jaakontiellä. Toissa vuonna pääsimme Estellaan asti ja viime vuonna Santo Domingo de la Calzadaan. Jos sää suosii ja jalat kestävät, tämän kesän retkellä saatamme päästä Leóniin asti.

Lapin Muulien palavereissa ei nähdä nälkää

Kaikki vuoden kävelystä kirjoitetut jutut:

Lähtötilanne

1. kävelykuukausi
2. kävelykuukausi
3. ja 4. kävelykuukausi

Kesäkausi

Vuoden kävely, 2. kuukausi - Outo nilkkakipu

Vasen nilkka kipeytyi. Painon varaaminen jalalle vihlaisi ikävästi. Onnuin vaivalloisesti kotiin toisen kävelykuukauden ensimmäiseltä lenkiltä. Liukkaan kelin takia olin käyttänyt nastalenkkareita. Seuraavana päivänä vedin jalkaan vaelluskengät. Kiristin nauhat tiukalle. Toivoin kengänvarsien tukevan nilkkoja niin, että kävelylenkki onnistuisi nilkkavaivasta huolimatta. Aluksi nilkassa tuntui kipua, mutta muutaman sadan metrin jälkeen se katosi kuin taikaiskusta. Olin tyytyväinen, mutta kummissani. Mitä oikein oli tapahtunut? Toisen kävelykuukauden kolmannelle lenkille lähdin taas nastalenkkareissa. Puoli tuntia kaikki sujui hyvin. Ei kipua nilkassa. Askel rullasi kevyesti. Sitten ilman varoitusta vasen nilkka lähetti kiukkuisen kipuviestin. Matkaa kotiin oli jäljellä pari kilometriä. Onnuin hitaasti eteenpäin. Sitten kipu katosi viideksi minuutiksi, tuli takaisin ja katosi taas. Loppupäivän ajan kipu tuntui nilkassa vaihtelevalla intensiteetillä.

Vaelluskengät ovat kuluneet ulkosyrjien puolelta enemmän kuin sisäsyrjien puolelta

Sitten mieleen palautui muutama muukin kerta, jolloin sama nilkka oli äksyillyt. Aikaisemmilla kerroilla kipuuntuminen oli sattunut juoksulenkkien aikana. Tällä kertaa olin käyttänyt nastalenkkareita ja kävellyt nilkkakivun iskiessä. Myös 64 kilometrin tuotetestauskävelyllä nilkkakipu oli tuntunut hetken, mutta kadonnut sitten itsestään. Hain vastausta Googlen avulla. Selvisi, että yksi nilkkakipujen aiheuttaja on alipronaatio, joka liittyy alemman nilkkanivelen jäykkyyteen. Muutama vuosi aikaisemmin olin ottanut kuvan vaelluskenkieni pohjista. Ne olivat kuluneet enemmän ulkosyrjien kuin sisäsyrjien puolelta, mikä viittasi selvästi alipronaatioon. Alipronaation seurauksena nilkka taipuu rasituksen aikana liikaa ulkosyrjälle. Hoitokeinona on nilkan liikkuvuutta lisääviä harjoitteita. Otin nilkkavaivan työhypoteesiksi alipronaation, koska nilkan liikkuvuuden parantamisesta tuskin olisi haittaakaan. Luovuin nastalenkkareista ainakin toistaiseksi. Jatkossa käyttäisin vain huolella nyöritettyjä vaelluskenkiä. Seuraavilla lenkeillä nilkkakipu pysyikin poissa. Ehkä vaelluskengän varsi tukee ja ohjaa nilkan liikeratoja kävellessä niin, että alipronaatio lievenee?

Nilkan liikkuvuutta voi lisätä hauskalla tavalla säntäilemällä sulkapallon perässä. Toisen kävelykuukauden aikana kävinkin sulkapalloilemassa muutaman kerran vaimon kanssa. Sulkapalloa pelatessa nilkka taipuu ja nitkahtelee mitä moninaisimpiin asentoihin, joihin ei kävellessä ole tarvetta. Hypyt, nopeat lähdöt ja suunnanmuutokset sekä äkkijarrutukset vahvistavat nilkan ja jalkaterän monimutkaista koneistoa. Lisäksi aloitin… tai ajattelin aloittaa nilkkojen liikkuvuutta parantavan venyttelyn kävelylenkkien ja sulkapalloilun jälkeen. Pohkeiden käsittelyä varten hankin hierontarullan, jota käytin… tai siis ajattelin käyttää ahkerasti. Jalkojen lihashuollossa pitää jatkossa ryhdistäytyä. Ehkä kolmannen kävelykuukauden kuluessa saan otettua tämän asian haltuun.

Mieleen muistui Ylen tammikuinen juttu liikunnan monipuolisuuden hyödyllisyydestä. Artikkelin innoittamana luonnostelin lihaskunto-ohjelman, johon sisältyy omat harjoitukset käsille, jaloille ja keskivartalolle; pitkiä sarjoja melko kevyillä painoilla. Jos olisin varakas, hankkisin tietysti personal trainerin rakentamaan kävelijälle optimoidut nilkanvahvistus- ja lihaskunto-ohjelmat. Onneksi netin kautta löytyy ilmaiseksi tietoa ja vinkkejä, joiden avulla harjoitusohjelmaa voi jatkossa viritellä paremmaksi.

Toisen kävelykuukauden loppuun sattui Lontoon reissu, joka romutti tehokkaasti terveellisen ruokailusysteemin. Pizzaa, hampurilaisia ja muuta roskaruokaa tuli popsittua surutta. Palanpainikkeeksi löytyi makoisia brittioluita. Lontoon visiitin aikana erilliset päivittäiset kävelylenkit oli käytännössä pakko unohtaa. Askelmittaus oli kuitenkin päällä reissun ajan ja kävelymatkaa kertyi kohteesta toiseen kipitettäessä ja kauppareissuilla ihan mukavasti. Tyypillisen Lontoossa vietetyn päivän aikana tulin kävelleeksi peninkulman verran. Sitten iski flunssa ja lievä kuume. Vaikka olin tehnyt vakaan päätöksen tehdä vähintään viiden kilometrin kävelylenkki kävelyvuoden jokaisena päivänä, päätin pitää toisen kävelykuukauden viimeisen päivän vapaata. Ehkä pieni lepo teki hyvää jaloillekin. 

Kaikki vuoden kävelystä kirjoitetut jutut:

Lähtötilanne

1. kävelykuukausi
2. kävelykuukausi
3. ja 4. kävelykuukausi

Kesäkausi