Avohoidossa hyvän sään aikaan

Haukkasin palan pizzaa. Epämääräisen muotoinen, alapuoleltaan hieman nokinen ja tulisella salamilla maustettu, valtavassa italialaisessa pizzauunissa paistettu “Piccante” maistui ärhäkkyydestään huolimatta tasapainoiselta ja herkulliselta. Vilkaisin pöydän toisella puolella istuvia Marjattaa (res ltn) ja Pauliinaa (res alik), jotka parhaillaan suorittivat rajua rynnäkköä omien pizzojensa kimppuun. Naisväki oli ajan hengen mukaisesti ja terveyttä edistävästi tilannut pääosin kasviksilla täytetyt pizzat.

Energiatankkaus ensimmäistä päivätaivalta varten italialais-lappiteemaisessa ravintola Fienossa onnistui täydellisesti, jos räikeän vastavalon pilaamaa ryhmäkuvaa ei lasketa. Eräretkeä oli suunniteltu kesän mittaan sulkapallo-otteluiden erätauoilla, ja sitkeän sovittelun tuloksena elokuun lopulta oli löytynyt kaikille sopiva ajankohta. Valmistelut olivat sujuneet osaltani muilta osin asiallisesti, mutta kotiin unohtuneet valmispuurot olin joutunut korvaamaan Sodankylän K-marketista hankitulla myslillä.

Retken kantavana ajatuksena oli katkaista työntäyteinen arki muutaman päivän leppoisalla patikoinnilla Urho Kekkosen Kansallispuistossa. Tämän kaltaisella “avohoidolla” on tutkimusnäytön mukaan mm. elämänlaatua, mielialaa ja itsetuntoa kohentava vaikutus. Kävely kauniissa luontoympäristössä laskee verenpainetta, vähentää stressin, kiireen ja kiukkuisuuden kokemusta sekä edistää mielen tyyneyttä. Lisäksi ryhmämuotoinen kävely luonnossa ja vesistöjen läheisyys näyttäisivät tehostavan kävelyn mielenterveyteen liittyviä suotuisia vaikutuksia. Puitteet alkavalle avohoitojaksolle olivat siis kohdillaan.

1. kävelypäivä: Kiilopää - Suomunruoktu (13 km). Ripustin rinkkani Kiilopään portin pielessä olevaan puntariin, tuloksena 23 kg. Marjatan rinkka painoi 17 kg ja Pauliinan peräti 24 kg. Pauliina arveli painon selittyvän huomattavalla suklaapatukka ja -levyvarastolla. Sitten Pauliina nakkasi raskaan rinkkan selkäänsä näppärästi päänsä yli kiepauttamalla. Ällistyin ja ihastuin. Luistelin muistini tylsillä luistimilla ammoisiin aikoihin ja muistin itsekin käyttäneeni joskus samaa tekniikkaa. Se oli kuitenkin unohtunut edellisten rinkkojeni kanssa retkeillessä, sillä rinkan heittäminen selkään pään yli edellyttää putkirunkoista rinkan rakennetta, josta saa tukevan otteen. Kokeilin pään yli kiepautusta uutukaisella Savotan Jääkäri XL rinkallani ja sehän onnistui!

Sitten vain vipinää virsuihin. Kiilopään hotellirakennus katosi nopeasti käkkyräisten koivujen ja matalien mäntyjen taakse. Päivä oli lämmin, taivas puolipilvinen. Ensimmäinen tauko pidettiin päivätaipaleen korkeimmalla kohdalla, pari kilometriä Niilanpään päivätuvan jälkeen. Jalat toimivat hyvin, mutta olivat salakavalasti kasvaneet sitten vaelluskenkien hankinnan. Ohut juoksusukka ei enää mahtunut paksun vaellussukan alle. Seurueemme kenkävalinnat olivat varsin monenkirjavia. Marjatta näytti käyttävän tavallisia lenkkareita ja Pauliinalla oli jalassaan ohutpohjaiset retkikengät, jotka eivät nimeksikään suodata maankamaran epätasaisuuksia. Itselleni jykevä vaelluskenkä tuntuu luonnolliselta valinnalta, sillä se suojaa jalkoja parhaiten kaikenlaisilta matkan varrella väijyviltä vaaroilta.

Polku laskeutui Suomujoen rantaan ja kääntyi sitten etelään joenuomaa mukaillen. Pauliina löysi polun varresta tyhjän keräkurmitsan munan. Toisella levähdystauolla, Kopsusselältä laskevan puron luona, alkoi koko reissun kestänyt visailu tyyliin “Jos olisit sieni, niin mikä sieni olisit?” tai “Jos olisit kala, niin mikä kala olisit?” Pauliina paljasti halunsa ryhtyä sappitatiksi. Kyseinen sieni näyttää turvalliselta, mutta aiheuttaa syöjälleen ankaria, joskin vaarattomia vatsanväänteitä. Vastaukset kysymykseen retkiseurueen suosikkisanonnoista olivat siinä määrin räävittömiä, etteivät sormeni taivu niiden kirjoittamiseen.

Suomunruoktun varaustupaan oli majoittunut tuttuja miehiä kolmen vuoden takaa. Tuolloin olin Lapin Muulien matkassa ollessani tutustunut Nahkialanvuoren liikuntayhdistyksen kantaviin voimiin Jussiin, Keijoon ja Janneen. Tällä kertaa reissuun olivat lähteneet neljä serkusta Jussi ja Janne sekä uusina tuttavuuksina Pekka ja Timo. Nahkialanvuoren aktivistit olivat sattumalta patikoimassa täsmälleen samaa reittiä kuin me, mutta päinvastaiseen suuntaan. Reittisuunnitelmamme Luirolta Lankojärvelle meni uusiksi serkkukvartetin varoitusten perusteella.

Kommelluksiltakaan hämäläisherrat eivät olleet välttyneet. Kohdassa, missä piskuinen Palovanganjoki laskee Suomujokeen, jykevä kelo on rojahtanut helpottamaan Palovanganjoen ylitystä. Pekka oli tasapainoillut menestyksekkäästi jo miltei vastarannalle, kun kelohongan sinne tänne sojottavien oksien ryteikkö oli pakottanut ottamaan aikalisän ja istahtamaan sillalle. Samassa rinkan paino oli hitaasti, mutta vääjäämättömästi alkanut kallistaa Pekkaa taaksepäin. Lopulta koko mies oli molskahtanut veteen selkä edellä. Sen jälkeen ei ollutkaan muuta tehtävissä kuin avata rinkan lantiovyö, pelastaa virran mukana ajelehtivat sauvat ja kömpiä matalasta vedestä likomärkänä rantaan. Lakki pysyi Pekan päässä koko esityksen ajan ja ainoaksi tappioksi koitui lopulta wc-paperin vettyminen.

Iltaruoaksi nautittiin Pauliinan valmistama makaroni-nötkötti-sörsseli, mausteena suolaa, pippurisekoitusta, sipulia ja valkosipulia. Truuttasin annokseni päälle reilusti ketsuppia. Pistelin ylimmän kerroksen tuulensuojaan ja lisäsin mustapippurilla terästettyä ketsuppia. Tuumin, että ketsuppi saattaa hyvinkin olla ihmiskunnan etevin keksintö. Autiotupaan ei ilmaantunut ketään, joten yövyimme siellä varaustuvan patjoja hyödyntäen. Kymmenen maissa kömmin makuupussiini miettien “Pekan keloa”. Se oli jäänyt kummittelemaan mieleni pohjalle. Se olisi edessämme ylihuomenna. Mitenkähän siitä selvittäisiin?

2. kävelypäivä: Suomunruoktu - Tuiskukuru - Luiro (19 km). Heräsin puoli kahdeksan maissa hyvin nukutun yön jälkeen. Pauliina oli luonnollisen rytminsä mukaisesti herännyt jo kuudelta, maannut sen jälkeen kotvan väkisin ja alkanut sitten puuhailemaan aamutoimia. Huussin takaa oli kuulemma pyrähtänyt lentoon kolme koppeloa. Yksinäinen varpunen hoiteli pihalla perusvarpusbisneksiä tekemättä mitään spesiaalia. Mutustelin aamukahvilla SPR:n veripalvelun tarjoamaa Elovena -keksiä. Alkuvuoden verenluovutusten yhteydessä olin jemmannut muutaman keksin syksyn eräretkiä varten. Sydänverellä maksettu keksi maistuu huomattavasti paremmalle kuin rahalla ostettu.

Marjatta könysi makuupussistaan istumaan, jolloin lonkkanivelestä kuului äänekäs poksahdus. Pauliina arveli, että lonkka täytyisi amputoida, intuboida, aspiroida, onanoida, dokumentoida… ja tavoitti sitten lopulta hakemansa sanan “reponoida”. Marjatta kertoi lihaksikkaan sielunsa joka sopukkaa särkevän ja ryhtyi venyttelemään pois aamukankeuttaan.

Rouskuttelin muutaman kourallisen Kellog’sin Crunchy Müsliä, jossa on hurjasti energiaa massaan suhteutettuna, ja ryhdyin sitten sullomaan kamojani rinkkaan. Marjatta askarteli Pauliinalle ranskanletit ja lakaisi sen jälkeen tuvan. Retken työnjakoa käsitelleessä kesäisessä Whatsapp -keskustelussa Marjatta oli ehdottanut, että: “Mökin siivous lähtiessä sille henkilölle, joka ei ollut ruokahuollossa sinä aamuna, eikä raiskaamassa.” Kännykän autocorrect osoitti jälleen hyödyllisyytensä.

Puolentoista tunnin kuhnailun jälkeen rinkat heitettiin selkään. Aamuinen usvaverho haihtui ja sininen taivas kaartui yllämme pilvettömänä. Polku kuljetti meitä kaakkoon läpi helppokulkuisen avaran mäntymetsän. Mahtavia keloja kohosi elävien petäjien joukossa ja niiden kierteisyys erottui selkeästi. Runkojen kiertyminen tapahtuu hitaasti puun kasvun myötä, mutta tulee näkyviin vasta puun kelottuessa ja kuoren irrotessa. Mäntyjen kierteisyys on voimakkainta karuilla kasvupaikoilla kuten Lapissa.

Aitaojan nuotiopaikalla oli monttu, joka miellytti Pauliinaa. “Ihana pieni potero! Tuosta olisi hyvä puolustaa maata!” Marjatta mutusteli suklaata, jota jäi myös hampaankoloon. Se oli kuitenkin vain hyvä juttu, sillä sieltä käsin suklaan rippeet kuulemma tekisivät jatkossa eräänlaisia “makeussyöksyjä” suuonteloon. Sitten Marjatta ryhtyi lukemaan ääneen paahdettujen manteleiden vironkielistä tuoteselostusta. Se kuulosti tolkuttoman lystikkäältä. Pauliina sai heti juonesta kiinni ja koko loppureissun ajan saimme nauttia omintakeisesta viron kielestä, mikä tarkoitti käytännössä suomea ryyditettynä B- ja D-äänteillä sekä vinksahtanutta sanajärjestystä.

Edessä oli noin kolmen kilometrin nousu Vintilätunturin länsipuoliselle harjanteelle. Polulla näkyi runsaasti tuoreita riekkojen ulosteita. Marjatta poimi kanttarelleja ja löysi myös pari herkkutattia. Levähdystauolla maisteltiin kuivattuja omenasiivuja, jotka olin kuivannut jo pari vuotta sitten. Maku oli edelleen kohdillaan. Pauliina piristi tunnelmaa veisaamalla muutaman virren ja kertoi aistivansa Pyhän Hengen läsnäolon. Pikkutuntureiden ja Solustamaselän välissä polku laskeutui suolle. Pitkävartisilla vaelluskengilläni pääsin kosteikon läpi helposti, mutta Marjatta joutui riisumaan lenkkarinsa ja loiskutteli suon läpi paljain varpain. Pauliina pompahteli mättäältä mättäälle ketterästi kuin sammakko.

Jalkojaan puhdistaessaan Marjatta silmäili äkeästi liikkumatonta ja kipeää pikkuvarvastaan. Sillä ei kuulemma tehnyt mitään. Se oli “menneen kalua”, kuten Lapin Muulien Kake olisi asian ilmaissut. Marjatan puolesta koko hiivatin varpaan saisi leikata pois. Itse ilmoitin luopuvani mieluusti umpilisäkkeestäni ja Pauliina halusi päästä eroon kohdustaan. Sitten Marjatta intoutui heittelemään kärrynpyöriä varvikossa “lihan notkistamiseksi”. Pauliina käyttäytyi vaihteeksi melko hillitysti tyytyen tekemään vain kuperkeikkoja etu- ja takaperin. Seurasin naisten touhuja turvemättäällä istuskellen ja mutustellen Tupla Double Layer Liquorice -patukkaa.

Tuiskukurun kämpällä Marjatta siivosi ja paloitteli polun varresta löytämänsä itiöemät, kumosi saaliinsa paistinpannulle yhdessä voin, pippurisekoituksen ja suolan kera. Varsinaiseksi lounaaksi tarjoiltiin juustoista pestopastaa, jota riittikin sitten huomattavan runsaat annokset Pauliinalle ja itselleni. Jälkkäriksi Fazerin Lontoonraesuklaalevy kolmeen osaan jaettuna. Pötkähdin raukeana varaustuvan patjalle. Tupa oli mukavan lämmin ja aloin vaipua ylensyöneen ihmisen onnelliseen koomaan. Pihalta vaimeasti kantautuva Pauliinan ja Marjatan improvisoima Suomi-iskelmien potpuri saatteli Pitkänmatkan Kävelijän höyhensaarille.

Heräsin ja kömmin terassille. Naisväki harrasti meritähtikelluntaa pihanurmikolla. Marjatta ulvoi naurusta hervottomana: “Tulispa uni ja tappais”. Pauliina kertoi venytelleensä “olkanivusiaan”. Tuijotin naisia ehkä hieman kysymysmerkin näköisenä, joten Marjatta täsmensi olkanivusten viittaavan kainaloihin. Eli täsmällisesti ottaen venytys oli kohdentunut kiertäjäkalvosimeen liittyviin subscapularis ja teres minor lihaksiin.

Matkalla Luirolle pysähdyttiin vain kerran, leveän soisen purouoman ylityksen jälkeen, ennen Luusuanvaaralle kapuamista. Luirolle saavuttiin kannaltani sopivasti, sillä miesten saunavuoro oli juuri alkanut. Pengoin rinkastani saunapussin ja köpöttelin saunalle. Iso irrallaan juokseva hassupartainen koira säntäsi pensaan takaa ja pysähtyi eteeni. Haukahdin sille ja se vastasi. Haukahdin uudelleen ja koira vastasi usealla haukahduksella jokseenkin närkästyneen oloisesti. Haukahdin tavoitellen empaattista sävyä ja koira vastasi ystävällisemmällä haukahduksella. Sitten karvaturrin isäntä kutsui sen pois. Kiskoin hikiset vaatteet yltäni saunan pukuhuoneessa ja kapusin lauteille.

Osalla retkeilijöistä on vaikeuksia roskiensa hallinnassa

Tunnin kuluttua Pauliina ja Marjatta vilistivät saunaan yhdessä kolmen hiljaisen muorin kanssa, jotka olivat tupsahtaneet Luirolle hieman meidän jälkeemme. Asetuin nuotiopaikalle vahtimaan tulta. Tavoitteena oli kehittää hehkuva hiillos makkaran paistamiseen. Saunarannasta kantautui kiljahtelua ja loiskintaa. Silkkiuikkuperhe polski henkensä kaupalla pakoon järveen hyökyvän naisenergian tieltä.

Yksi kerrallaan nuotion ääreen ilmestyivät myös Janne, Jarmo, Seppo ja Timo, jotka ystävällisesti lupautuivat yhteisvoimin popsimaan ylimääräiset kaksi makkaraa. Grillimakkarat tirisivät ruokahalua kiihottavasti ritilällä hiilloksen yläpuolella. Olin omistajan ominaisuudessa jo varannut itselleni kaksi valioyksilöä, joiden päissä ei näyttänyt olevan tympeitä “tupsuja”. Pauliina ja Marjattakin ilmestyivät saunapuhtaina nuotiopaikalle. Kertoivat löylyhuoneessa muodostuneen nopeasti kaksi puoluetta, töröttäjät ja höröttäjät, joista jälkimmäiseen parivaljakko tunnusti kuuluvansa.

Olin ennen reissua tehnyt muutaman kokeen grillimakkaroiden ja sinapin kanssa, ja päätynyt sellaiseen arvioon, että Auran mietoa sinappia tulee varata noin 38 grammaa makkaraa kohden. Nyt olin kuitenkin jo popsinut tuhdin eväsleivän, joten tyytyisin kahteen makkaraan, ja sinappia jäisi vastaavasti yli oman tarpeen. Sinapin ylijäämä päätyi ensin Timolle, joka näppärästi hetken kuluttua siirsi tuubin kolmen hiljaisen muorin käytettäväksi/kuljetettavaksi. Muorit olivat kokanneet hieman liikaa parmesaanilla höystettyä sienirisottoa, jonka Marjatta sai syödäkseen.

Päivän lystikkäin kohtaaminen tapahtui hassupartaisen koiran - irrallaan juoksentelevia koiria oli toinenkin - omistajan ja tämän kaverin kanssa. Parivaljakko oli vaikuttanut lopen uupuneelta kohdatessaan Pauliinan. Keskustelu sujui jokseenkin sanatarkasti tähän tapaan:

- Mikä tämä paikka on?

- Luirojärvi.

- Onko täällä sauna?

- On, mutta valitettavasti teidän täytyy odottaa vielä tunti, koska oletan teidän olevan miehiä.

- Miksi? (tuohtumusta äänensävyssä)

- Näytätte miehiltä.

Luirolla varaustuvan nukkumapaikat jakautuvat kahteen osastoon, kuten useimmissa tuvissa. On ala- ja ylälaveri, ja kulku ylälaverille tapahtuu jalkopäähän asennettujen tikkaiden kautta. Tikkaat sijaitsevat nukkumapaikkojen rivistön keskellä. Iltapesulta palatessani Pauliina törötti tuvan nurkassa, kädet ylälaverin reunaa puristaen ja katse ylös luotuna. Kotvan tilannetta arvioituaan Pauliina virkkoi alistuneesti “Täytynee käyttää tikkaita”.

3. kävelypäivä: Luiro - Lankojärvi (19 km). Heräsin alkuyöstä äänekkääseen kolahdukseen, mutta kun mitään muuta ei kuulunut eikä tapahtunut, vajosin takaisin unten maille. Viiden maissa havahduin virtsarakon täyteläiseen tunteeseen ja hivuttauduin alalaverin jalkopäähän. Kalsarit kastuivat ja sandaalissani törrötti vesipullo. Unenpöpperössä kesti hetken, että nämä kaksi outoa asiaa yhdistyivät alkuyöstä kuulemaani kolahdukseen. Pistäydyin pihalla ja palasin nukkumaan. Aamulla Pauliina tunnusti, että oli puolilta öin epähuomiossa tyrkännyt juomapullonsa yläpedin reunan yli. 

Päästäinen vilisti terassin alta horsmien katveeseen. Pauliina kertoi heränneensä jo viiden maissa, väkisin maanneensa tunteroisen ja ryhtyneensä sitten aamutoimiin. Aamuhammaspesu pitkän kaavan mukaan, akkujen lataaminen ja rinkan sisällön inventointi oli saanut yksinäisen ajan kulumaan. Pauliina kertoi hämmästyneensä kaikesta siitä sälästä, mitä oli tullut pakanneeksi mukaan reissulle. Arveli kaikkine varusteineen, eväineen ja naposteluherkkuineen pärjäävänsä tarvittaessa vielä vaikka viikon erämaassa.

Sokosti syyskyisena aamuna Luirojärven
eteläpäästä katsottuna

Liikkeellä lähdettiin kahdeksan maissa. Edessä oli noin kahden peninkulman mittainen ja ainoa varsinaisesti suunnistamista vaativa päivätaival. Alkuperäisestä reittisuunnitelmasta poiketen emme suunnannetkaan Luirojärven länsirantaa pitkin kohti pohjoista, vaan Nahkialanvuoren aktivistien suositusten mukaisesti palasimme länteen yli Luusuanvaaran ja pysähdyimme sitten aamiaiselle Vasanlyömäpäältä laskeutuvan puron varteen noin kahden ja puolen kilometrin aamulenkin jälkeen. Rouskuttelin mysliä, naiset nauttivat puuroa ja sitten keitettiin kahvit. Testasin Pauliinan suosittelemaa yhdistelmää: näkkileivän päälle sipaistaan reilusti Olympia -sulatejuustoa ja päälle lätkäistään muutama meetvurstisiivu. Varsin koukuttava kombo!

Taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Aprikoin mielessäni, että jokohan nyt olisi vuorossa jokaiseen eräretkeen kuuluva sadepäivä. Aamiaisen jälkeen jatkoimme taivalta Ampuojan viereistä polkua pitkin kohti luodetta. Noin kuuden kilometrin kohdalla pysähdyimme poimimaan mustikoita illan lättykestejä varten. Polku alkoi laskeutua ja maasto muuttui kivikkoiseksi. Iskin sääreni kipeästi keskellä polkua kasvavaan vaivaiskoivuun. Pauliinan rinkasta törröttävä paistinpannu kalahti männynoksaan.

Lounas nautittiin Palovanganjoen nuotiopaikalla. Lisää-vain-kiehuva-vesi-pussiin -tyylinen retkieväs oli itselleni uusi kokemus. Savulohipasta maistui yllättävän hyvälle. Jälkkäriksi Pauliina tarjoili makoisia Earth Control lakritsitaateleita. Pilvet olivat kadonneet kuin taikaiskusta ja syyskesän päivästä kehkeytyi jälleen mitä kaunein. Marjatta otti puolen tunnin päikkärit.

Padagovan nuotiopaikalla Marjatan kävelysauvaan tarttui kelottunut oksareikä. Pauliina tarkasteli sattumalöydöstä ihastuneena ja sujautti sen taskuunsa. “Puupillu” tarjosi monet naurut loppuretken aikana.

Rämmimme eräänlaisen pikku viidakon läpi “Pekan kelolle”. Se ei näyttänytkään niin hankalalta kuin olin pelännyt. Kelosiltaan oli asennettu jopa pitkä riuku huteraksi käsijohteeksi, jonka avulla tasapainon säilyttäminen onnistui helposti, ja loppujen lopuksi Palovanganjoen ylitys sujui kommelluksitta. Jokainen käsiote käkkyräisestä oksasta tai juuresta, askel epätasaisella kelon pinnalla, vaellussauvojen heilautus ja kropan pyöräytys täytyi kuitenkin miettiä huolella.

Sitten edessä oli vajaan kolmen kilometrin helppokulkuinen ja kaunis reitti Suomujoen rantaa pitkin. Polun varressa kasvoi puolukoita, jotka näyttivät jo kypsiltä. Kalliorinne kohosi jyrkkänä vesiuoman molemmin puolin ja pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan erinomaisen viehättävää maisemaa. Sitten laskeuduimme Suomujoen rantaan haeskelemaan sopivaa ylityskohtaa. Vesi oli sen verran syvää, että pitkälahkeiset housut täytyi riisua ylityksen ajaksi. Naiset kipaisivat joen yli ällistyttävällä vauhdilla.

Lähestyessäni vastarantaa hyisessä, syvässä ja vuolaassa virrassa Marjatta pyöräytti Rautavaaran “Kulkuriveljeni Jan” -klassikon muotoon “Tunturiveljemme Jan” ja tätä nimeä käyttäen kajautteli kannustushuutoja retkueemme hitaimmalle kulkijalle. Tästä Pauliinan mieleen muistui Junnu Vainion “Aleks ja Jaan”, jota alkoi tapailla. Vuonna 1985 “Elämää ja erotiikkaa” -albumilla julkaistu Laulu kertoo neuvostovirolaisista veljeksistä, jotka soutavat kumiveneellä Suomenlahden yli Porkkalaan ostoksille nähtyään telkkarissa miten “...viekas lännen läskinaama lihaa naputtaa ja myllyttää”. Kertosäe osoittautui varsin tarttuvaksi ja se kajahtikin jatkossa naisten toimesta varsin tiuhaan. Lisäksi se sopi täydellisesti reissun teemaksi muodostuneeseen viron kielellä pelleilyyn:

“No dullaan, dullaan

dääldäbä jo dullaan

vodkalla vaihdaan

lihaa sekä bullaa”

Lankojärven varaustupaan ei ilmestynyt muita retkeilijöitä, joten saimme taas olla omassa rauhassa. Kävin hakemassa vettä kahdella ämpärillä läheisestä purosta ja tunsin, miten käsivarteni venyivät taakan painosta. Nuotiolla Pauliina sekoitti lättytaikinaa. Mustikkasaaliit yhdistettiin ja Marjatta survoi niitä sen verran, että marjat kostuivat. Lisäsin sekaan reilusti hunajaa. Pauliina valmisti sulatejuustosta, sipulista, valkosipulista, pippurisekoituksesta ja hirvenlihasäilykkeestä suolaisen täytteen. Marjatta demonstroi, miten sissitonnikalaa valmistetaan.

Aluksi lätyt eivät tahtoneet irrota paistinpannusta ja ensimmäiset ohukaiset olivatkin muodoltaan epämääräisiä myttyjä. Hiljalleen pannu kuitenkin muisti asiallisen modus operandin, ja myös pyöreitä räiskäleitä alkoi ilmestyä lautaselle. Jestas, millainen herkutteluhetki siitä kehkeytyikään! Ilta pimeni ja tähdet syttyivät taivaankannelle. Digestiiviksi nautittiin pienet tujaukset eräänlaista köyhän miehen punssia. Kuumaan veteen sekoitettiin hunajaa ja tilkka Nahkialanvuoren aktivisteilta lahjaksi saatua vodkaa.

4. kävelypäivä: Lankojärvi - Rautulampi - Kiilopää (17 km). Heräsin taas seitsemän maissa. Aurinkoinen poutasää näytti jatkuvan. Sain kokeiltavakseni Pauliinan vegaaniset ohutpohjaiset Freet Mudee paljasjalkakengät, joissa on leveä lesti ja joustava rakenne, eikä korotusta kantapään tai päkiän alla. Tassuttelin tuvan pihalla astuen käpyjen, oksien ja kivien päälle. Epätasainen maankamara hieroi mukavasti jalkapohjia. Mutta sittenkin… kylmä karsi selkääni, kun mietin miten suojattomat jalkaterät tällaisissa kengissä ovat. Ainakaan tottumattoman ei kannata tällaisilla popoilla lähteä eräretkelle.

Myyrät olivat yöllä perustaneet vessan tuvan terassille. Pikkuruisia jätöksiä oli kosolti penkillä ja jopa paistinpannulla. Parin tunnin verkkaisen aamupuuhastelun jälkeen kevyen tuntuiset rinkat heilautettiin selkään. Edessä oli viimeinen kävelypäivä Rautulammen kautta Kiilopäälle. Pauliina bongasi Lankojärven puuliiterin takaa kypsiä marjoja notkuvan vadelmapensaan. Siinä olisi ollut oiva täydennys edellisiltaiseen lättyhilloon! Toivottavasti joku hoksaa poimia marjat talteen. Puolen kilometrin päässä polku ylitti puron ja naiset täyttivät juomapullonsa.

Harvakasvuisessa mäntymetsässä oli mukava tallustella. Pauliina ja Marjatta etenivät reipasta tahtia kadoten pian puiden lomaan. Marjatan vauhtia en ihmetellyt, sillä olin usein ällistellyt naisen kestävyyskuntoa sulkapalloa pelatessamme. Olin myös kuullut tarinoita Marjatan edellisistä eräretkistä, joilla oli taitettu jopa 45 kilometriä päivässä. Pauliinan vauhdikkuus maastossa ohutpohjaisilla pikkukengillä oli kuitenkin yllätys. Hyisten vesien karaisema merikarhu näytti olevan kuin kotonaan myös soilla ja kivisillä poluilla.

Sinänsä asetelma oli tuttu jo Lapin Muulien retkiltä. Ominaisvauhtini maastossa on yleensä muita verkkaisempi. Ehkä se johtuu varovaisuudesta, pysähtelystä ihailemaan maisemia, hämäläisestä syntyperästäni tai sitten yksinkertaisesti “se merkki varhaisen on vanhuuden”. Näitä miettiessäni Eino Leinon “Lapin kesä” alkoi soida päässäni Vesa-Matti Loirin äänellä:

“Muualla tulta säihkyy harmaahapset,

vanhoissa hehkuu hengen aurinko.

Meil' ukkoina jo syntyy sylilapset,

ja nuori mies on hautaan valmis jo.”

Tunnin patikoinnin jälkeen pysähdyimme levähtämään Rautuojan varteen. Pauliina aikoi kuvata yöllä paistinpannuun ilmestyneet myyrän ulosteet, mutta ne olivat kävellessä varisseet maahan. Pauliina tuijotti pannuaan pettyneenä ja sadatteli katkerasti: “Tulispa myyrä ja tappais!” Ja päälle hillitön naurunremakka. Kenties kuormittava hoitotyö vaatii vapaa-ajalla tavallista ronskimpaa verbaalia purkautumista. Tai sitten kyse on vain yksilöiden ominaisuuksista. Arvaan kuitenkin, että Lapin Muulien jutut kuulostavat Pauliinan ja Marjatan jälkeen lähinnä pyhäkoululaisten rupattelulta.

Rautulammelle saavuimme puolen päivän maissa. Nuotiopaikalla istuskeli kaksi ammattisotilasta evp, jotka kertoilivat juttuja rauhanturvaamiskeikoistaan Afganistanissa. Kuuntelin korvat höröllä samalla, kun valmistelin lounasta. Naudan jauheliha oli ennen kuivatusta painanut 500 grammaa ja nyt vakuumiin pakattuna se painoi vain reilut 150 grammaa. Nakkasin lihan, sipuli- ja valkosipurouheet sekä italianpata-ainekset turpoamaan kattilaan lämpimään veteen. Ropsautin sekaan reilusti pippuria. Naiset pulahtivat järvessä sillä välin, kun hauduttelin pataruokaa syöntikuntoon. Rannan liukkaat limaiset kivet olivat hankaloittaneet uintiretkeä, mutta Pauliina oli toteuttanut yhden pitkäaikaisen haaveensa ja istuskellut kotvan solisevassa tunturipurossa.

Syötiin. Naiset kaapivat loput sulatejuustot lautasilleen. Suklaalevy oli pehmennyt auringonpaahteessa, mutta maistui makoisalta. Sitten rinkat selkään ja länttä kohti. Ryhdyimme kapuamaan Rautupäälle. Aurinko porotti armottomasti. Hiki virtasi otsalta, kirveli silmissä ja sitä tipahteli nenänpäästä tomuiseen maahan. Teki mieli riisua lippalakki, mutta en kaivannut auringonpistosta. Ylhäältä edestäpäin alkoi kuulua nopeasti voimistuvaa hurinaa, kilinää ja kolinaa. Kohotin katseeni ja hyppäsin sivuun viime tingassa. Raivopäinen maastopyöräilijä syöksyi ohitseni vauhdilla, joka ei mitenkään tuntunut mahdolliselta jyrkässä ja kivisessä rinteessä. Seurasin menoa epäuskoisena, mutta fillaristi näytti pysyvän pystyssä.

Rautupään kaakkoon kurkottavan harjanteen päällä levähdettiin tovi raskaan nousun jälkeen. Päivänokosten mestari Marjatta antoi taas tyylinäytteen nopeasta nukahtamisesta. Niilanpäätä lähestyessä alkoi vastaan tulla maastopyöräilijöille rakennettuja reittejä. Kohtasimme myös kohteliaita ja turvallisesti ohittavia maastopyöräilijöitä, jotka korjasivat hieman raivopäisen etenijän aiheuttamaa mainehaittaa. Niilanpään polkujen risteyksessä kännykkäverkko kuului jo sen verran, että Junnun “Aleks ja Jaan” oli mahdollista kuunnella alkuperäisesityksenä. Olipahan mainio rallatus!

Avohoitojakso lähestyi vääjäämättä loppuaan. Kiilopäätä lähestyessämme Pauliina alkoi kävellä siksakkia polulla pidentääkseen matkaa. Portin luona rinkat punnittiin uudelleen. Pauliinan rinkasta oli pudonnut painoa 6,5 kg, Marjatan rinkasta viitisen kiloa ja itseltäni 7,5 kg. Sulloimme rinkat autoon, hurautimme Saariselän K-marketin luo ja hyppäsin autosta ostoslista kourassani. Naiset lähtivät saunomaan. Löysin majapaikkaan ostosten kera ja kävin vain suihkussa, kun miesten sauna ei jostain syystä ollut päällä. Sonnustauduin puhtaisiin tamineisiin ja suunnistin majapaikan jaettuun keittiöön viettelevää tuoksua seuraten. Valutin lasiini tilkkasen kylmää valkoviiniä. Haukkasin palan pizzaa.

Porto - Santiago de Compostela 1.-11.5.2023

Olin aikaisemmin kävellyt Camino Portugués -reitistä pätkän Lissabonista pohjoiseen vuonna 2016 ja loppuosuuden Tuista Santiago de Compostelaan vuonna 2017. Tällä kertaa reitiksi valikoitui suosittu Portosta Santiagoon johtava rantareitti Camino Portugués de la Costa. Matkaseurana Tuija ja Jaana, joista ensimmäinen on camino-konkari ja jälkimmäinen reissussa nyt ensimmäistä kertaa. Mainiompaa matkaseuraa on hankala kuvitella. Tuijan laajat tiedot taide- ja kulttuurihistoriasta sekä arkkitehtuurista tekevät jokaisesta caminosta ainutlaatuisen syväsukelluksen paikallisiin maisemiin. Jaanan lääketieteellinen asiantuntemus ja varustus lievitti mukavasti kaikenlaisia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä huolenaiheita.

Estação do Oriente, Lissabon

Perillä Portossa oltiin vasta iltahämärissä

Finnair lennätti meidät Oulusta Lissaboniin, mistä jatkoimme samana päivänä Estação do Oriente -asemalta junalla (25,25 €) Portoon. Yöpyminen nuhjuisessa hostellissa, aamulla Cafetaria Mais Umin makoisat tonnikalapiiraat ja kahvia, ja sitten kävelykierros kaupungilla. Douro-joen ylittävät sillat, erityisesti Puente Don Luis I kauhistuttivat korkeita paikkoja välttelevää Tuijaa.

Puente Don Luis I alhaalta käsin kuvattuna

Porton keskiaikaisessa katedraalissa pörräsi matkailijoita tungokseksi asti, mutta sen toimistosta saatiin pyhiinvaelluspassit muutamalla eurolla.

Porton katedraali

Cais da Ribeira -rantakadulle oli pystytetty monenlaista telttakatosta, kahvilaa ja ravintolaa. Trubaduurien musisointi siivitti askeleita. Tuija ja Jaana nousivat funikulaarilla jyrkän ylämäen joenrannasta. Laite vaikutti sen verran hitaalta, että kipitin portaita pitkin ylös odottelemaan naisia.

Cais da Ribeira, taustalla Puente Don Luis I, jonka yläkannella
kulkee metro ja jalankulkijat

Salaattilounaan jälkeen matkasimme metrolla Póvoa de Varzimiin - vain 3,6 €… tosin en ole varma onnistuinko hankkimaan automaatista oikeanlaisen lipun, hinta vaikuttaa epäilyttävän alhaiselta - ja majoituimme hulppeaan Hotel Costa Verdeen (n. 26 €/hlö). Päivälliseksi lasagne läheisessä ravintolassa ja yömyssyksi paikallinen Licor Beirão.

Pastel de nata, herkku lehtevällä
voitaikinapohjalla ja vaniljaisella
täytteellä

Tiistai, 1. kävelypäivä: Póvoa de Varzim - Esposende. Costa Verden aamiaispöytä oli niin runsas, että arvelin pärjääväni sen turvin iltapäivään asti. Ensimmäiselle päivätaipaleelle lähdettiin puoli yhdeksän maissa. Maasto oli melko tasaista merenrantaa, ylä- ja alamäkiä ei juuri tullut vastaan. Sää oli pilvipoutainen, lähes tuuleton.

Iso osa matkasta kipitettiin eräänlaisia pitkospuita pitkin, välillä puiden varjossa, välillä aivan valtameren rannassa laiskojen aaltojen murtuessa rantahietikolle. Ohitimme vanhan luonnonkivistä muuratun tuulimyllyn tornin ja piipahdimme välipalalla kahvilassa.

Päivän ainoa erikoisempi tapaus oli villikoirien hyökkäys. Ohitin kolme rauhallisen näköistä pikkukoiraa. Kuljettuani seuraavan polunmutkan taakse kuulin kovaäänistä haukkumista ja huutoja. Seuraavassa taukopaikassa sain tietää, että koirulit olivat ahdistelleet kahta brittiä. Yksi karvaturri oli repäissyt viiden sentin lerpakkeen hyvään englantilaiseen pohkeeseen. Jaanan kokeneen silmän mukaan haava näytti kaipaavan huolellista puhdistusta, ompelua, antibioottiprofylaksiaa sekä mahdollisesti tetanustehostetta ja rabiesrokotetta.

Ohitimme Cávado-joen eriskummallisen kapeaa kevyenliikenteen väylää pitkin ja majoituimme Sleep&Go -nimiseen yksityiseen albergueen. Kävin suihkussa, pyykkäsin ja ripustin vaatteet kuivamaan pihalle. Illallinen Restaurante Limassa alkoi ruokalistan suomentamisella Googlen kääntäjän avustamana. Tilasin itselleni vain salaatin, jota täydensin naisväen annoksista syömättä jääneillä aineksilla. Alberguen isäntä ilmaantui majapaikkaan vasta iltahämärissä. Halusi kuvat passeistamme ja muutaman euron majoituksesta.

Keskiviikko, 2. kävelypäivä: Esposende - Viana do Castello. Herätys klo 6 ja polulle puolta tuntia myöhemmin. Niskat jumissa alberguen jämäkän kumipintaisen tyynyn jäljiltä. Lämmintä parisenkymmentä astetta jo aamuhämärissä ja poutasää näytti jatkuvan. Ostin Esposenden keskustassa pikkukaupasta pizzapalan ja pari vesipulloa. Ohitimme Esposenden kauniin kalmiston ja bastion-tyyppisen pienen meripuolustuslinnakkeen. Muutaman irtokoiran kohtaaminen palautti mieleen edellisen päivän villikoirien hyökkäyksen, mutta nämä kohtaamisen sujuivat rauhallisesti.

Sivuutimme hyvin hoidettuja pikkusieviä puutarhoja. Sitruunapuiden oksat notkuivat kypsyvien hedelmien painosta. Keväistä kukkaloistoa pihoilla ja metsissä. Istahdimme kotvan Belinhossa Café O Lampiãossa, joka toimi myös eräänlaisena museona. Kahvilan katosta roikkui sadoittain erilaisia tuoppeja ja kuppeja, työkaluja, kalebasseja sekä urheiluseurojen huiveja, kangasmerkkejä, lippalakkeja ja sukkia. Paljasta seinäpintaa oli hankala nähdä soitinten, kameroiden, kellojen ja muunlaisten vanhojen kojeiden, sekä erityisen runsaslukuisten Che Guevaraa esittävien postereiden, maalausten ja valokuvien alta. Tilasimme kahvit ja saimme kaupanpäälisiksi keksejä, joiden päälle oli tarjolla hunajaa ja hilloa.

Vaatimattoman Neiva -joen ylityksen jälkeen alkoi reissun ensimmäinen rankempi nousuosuus kohti Neivaa. Tummia pilviä kerääntyi taivaalle. Pysähdyin Chafessa Café/Pastelaria S.Sebastiãoon kahvittelemaan ja herkuttelemaan pain au chocolatilla, joka muistuttaa melkoisesti espanjassa yleistä napolitana -leivosta.

Neiva-joen ylitys

Tuija ja Jaana tupsahtivat kohta myös tähän oivalliseen taukopaikkaan, mutta jatkoivat sitten taivallusta tilatessani toista suklaalla täytettyä torttua. Kävely oli kasvattanut ruokahalua, joten pistelin vielä kolmannenkin leivoksen tuulensuojaan ennen kuin jatkoin matkaa.

Tauon aikana oli alkanut sataa. Nakkasin sadeviitan niskaan niin, että se ylettyi myös repun suojaksi. Sade oli saanut etanat villiintymään. Valtavia lötkäleitä ryömi maastossa ja tiellä niin paljon, että oli vaikea välttää niiden päälle astumista.

Laskeuduimme Lima -joen laaksoon ja ylitimme Eiffelin suunnitteleman 565 metriä pitkän sillan, jossa jalankulkijoille oli jälleen varattu vain tuskallisen kapea väylä. Sitten suunnistimme Viana do Castelon katuja pitkin ranskalaisen pikku mummon vuokraamaan huoneistoon, joka sijaitsi mukavan keskeisellä paikalla. Mummeloinen selosti käytännön asioita sinnikkäästi ranskaksi ja espanjaksi, vaikka tytär olisi osannut englantiakin.

Torstai, 3. kävelypäivä: Viana do Castello - Moledo. Sadetta oli ennustettu koko päiväksi, joten herätys varhain ja aamupalalle läheiseen kahvilaan… jota ei enää ollutkaan, kännykän karttasovelluksen vakuutteluista huolimatta. Pienen haeskelun jälkeen löytyi café, jonka omistaja valmisti makoisat kinkkujuustosämpylät, vaikka sellaiset eivät varsinaisesti liikkeen valikoimaan kuuluneet.

Igreja de Nossa Senhora da Agonia

Synkästä sääennusteesta huolimatta sadepilviä ei näkynyt. Ohitimme siron barokkityylisen kirkon Igreja de Nossa Senhora da Agonian. Se tunnetaan suuresta vuotuisesta kulkueestaan, joka järjestetään elokuussa. Läheisen mäen päällä vihreän metsän syleilystä kohosi valkoisena hohtava Pyhän Lucian luostarikirkko.

Ensimmäinen taukopaikka näytti opaskirjan mukaan olevan kahdeksan kilometrin paikkeilla… mutta kun Carrecosta en löytänyt ainoatakaan avointa ravintolaa, kipitin eteenpäin. Tuija ja Jaana viestittivät löytäneensä oivan kahvilan, jossa Tuija nautti tunnistamattoman pienen mykkysen ja Jaana juustosämpylän.

Sr. Bacalhau Restaurant löytyi metsäpolkutaipaleen päästä. Naisväkeä odottaessani pöytään kannettiin ruokahalun kiihokkeeksi siivutettua Queijo Curado -juustoa, sämpylää ja portugalilaista broa-leipää, joka syntyi aikoinaan valaanpyytäjien ja kalastajien tuotua maissia Portugaliin Uuden Englannin rannikolle suuntautuneilta retkiltään. Alkujaan köyhien ruokana tunnettua broaa tarjoiltiin nyt varsin hienossa ravintolassa. Muita lounasasiakkaita vilkaistessani tuli jokseenkin alipukeutunut ja nuhjuinen olo.

Jälleen kerran sade-ennuste oli osoittautunut vääräksi ja päivästä oli kehkeytynyt erinomaisen kaunis, joskaan ei täysin pilvetön. Suunnistusvirheen seurauksena patikoimme parisen kilometriä N13-tien reunaa. Seuraavaksi kaavaillun taukopaikan väki oli vetäytynyt siestalle, joten kipitimme yhtä kyytiä Ancoraan välipalalle. Sitten reitti jatkui aivan rannan tuntumassa. Atlantin vaahtopäiset aallot murtuivat tummiin rantakiviin. Polun vieressä kukki villejä viikunapäivikkejä ja lauma vuohia käyskenteli vapaana niityllä.

Moledossa Google Maps ohjasi korttelin verran sivuun, mutta Tuijan tehokkaan tiedustelutoiminnan ansiosta majapaikka löytyi. Poimin avaimen ikkunaluukun takaa ja avasin oven tilavaan huoneistoon. Sitten pyykkäystä, peseytyminen ja pizzat iltapalaksi.

Perjantai, 4. kävelypäivä: Moledo – Viladesuso. Tuija ja Jaana olivat jemmanneet edellisen illan pizzaa aamupalaksi, itse laittauduin taipaleelle tyhjin vatsoin. Tunteroisen jaloittelun jälkeen saavuimme Caminhaan, joka sijaitsee Atlantiin laskevan Minho -joen etelärannalla.

Ihastelimme paikkakunnan Mudéjar -tyylistä kirkkoa. Aamiaispaikkaa etsiessämme Miguel pysäytti rämisevän 1970-luvun farmariautonsa viereemme ja kysyi, olimmeko soittaneet venekuljetuksesta. Tämän kiistimme, mutta sovimme halukkaasti kuljetuksesta Minhon yli. Miguelin löydettyä vielä kaksi alkuperäistä asiakastaan suuntasimme “satamaan”.

Satama tarkoitti tässä tapauksessa vanhoilla autonrenkailla pehmustettuja rantakiviä. Asettauduimme pienen veneen sivupenkeille, sonnustauduimme pelastusliiveihin ja vene ampaisi matkaan. Leveältä näyttänyt joki ylitettiin parissa minuutissa. Vastarannalla reipas loikkaus rantahietikolle ja olimme Espanjassa. Samalla siirryimme aikavyöhykkeeltä toiselle eli kelloja siirrettiin tuntia aikaisemmaksi.

Ensimmäiset kilometrit Espanjan puolella taittuivat mukavasti leveää lankuista rakennettua polkua pitkin. Viereisiin puihin oli maalattu ympäristötaidetta, joka näyttäytyi tarkoitetussa muodossaan vain merkityissä kohdissa seisten. Rannalla näkyi jäänteitä muinaisista roomalaisista suolatehtaista, joissa suolaa oli erotettu merivedestä. Päivän ensimmäinen ateria - kinkkujuustoleipä - löytyi Taperia Xeitosta, A Guardan eteläreunalta.

Atlantin rannikolla toimi runsaasti roomalaisia suolatehtaita

Itse Pyhä Jaakko nökötti simpukkaistuimellaan kävelykadun päässä. Päivän aikana tuli taas vastaan monenlaisia eläimiä, mm. hevosia, kanoja, koiria, liskoja, etanoita, kissoja, pitkäsarvisia härkiä sekä monenlaisia tirppoja. Ylä- ja alamäet pysyivät varsin maltillisina rantaviivan tuntumassa.

Jonkin aikaa polku kulki mukavan varjoisassa metsässä. Valkoinen heppa kurkisti niityn törmän takaa. Täytin juomapulloni tien poskessa solisevasta vesipisteestä ja laskeuduin loivan alamäen Oiaan. Mikään ruokapaikka ei ollut auki, mutta löysin yhden baarin, josta sai olutta ja perunalastuja, joita mutustelin naisväkeä odotellessa muutaman pussillisen.

Vielä viimeiset viitisen kilometriä patikoituamme majoituimme maalaishotelliin Budiño de Serraseca, jonka pihalla käyskenteli kaksi aasia, Cuca ja Carolo. Isäntä Xurxo kuljetti meidät illalliselle läheiseen ravintolaan, josta avautui kaunis näkymä tummuvalle Atlantille. Tilasin ison salaatin ja pitkästä aikaa myös makoisan espanjalaisen munakkaan, jonka valmistuksen opettelu on kesän ohjelmassa. Perunamunakas oli niin iso, että sitä jäi iso siivu kotipakettiinkin.

Illallisravintolasta avautui näkymä
tummenevalle Atlantille

Lauantai, 5. kävelypäivä: Viladesuso - San Pedro da Ramallosa. Havahduin yöllä rankkasateen ropinaan ja huomasin, että jalkoja kuumotti peiton alla. Se oli merkki siitä, että illalla pyykkäämäni sukat olivat kuivuneet. Sukkien kuivatus ruumiinlämmöllä on toimiva, mutta jokseenkin epämiellyttävä menetelmä. Märkien sukkien kiskominen jalkaan ja niihin totuttautuminen on inhaa puuhaa. Illalla pesemäni paita kuivui yön aikana henkarissa roikkuen.

Xurxo kattoi mahtavan aamiaispöydän: kahvia, saksanpähkinöitä, hunajaa, marmeladia, jogurttia, leipää ja voita, cantaloupemelonista silpaistuja siivuja, juuri puristettua appelsiinimehua sekä ihka oikeaa pullaa, johon en ollut aikaisemmin Espanjassa törmännyt. Kattaus oli huolella suunniteltu ja tyylikäs. Kun täydensin aamiaisateriaa vielä edellisiltaisen munakkaan jämillä, nälkä pakeni kauas tulevaisuuteen.

Talon koira toivotti meille hyvää matkaa railakkaasti räksyttäen. Maasto oli märkä yöllisen sateen jäljiltä ja kosteaa ilmaa oli mukava hengittää. Ohitimme Villadesuson kerroksittain arkistoidut vainajat ja paikkakunnan taiteenharrastajien installaation seuraavassa risteyksessä. Tienvarressa kasvoi komeita Kalloja. Pyhiinvaeltajien tallaama käärmeenpoikanen retkotti kulku-uralla suu äänettömään tuskanparaukseen avautuneena.

Viimeiset pilvet haihtuivat puolen päivän maissa. Meren ja liikenteen pauhu vaihtelivat reitillä, sitten sukellettiin korkeiden puiden siimekseen. Raudoitetut kärrynpyörät olivat vuosisatojen kuluessa uurtaneet jälkensä kiviseen polkuun. Baredossa pidettiin pitkä ruokatauko Asador María Eugeniassa. Popsin maukkaan salaatin ja pelastin sitten vielä naisten lautasilta syömättä jääneet lohkoperunat joutumasta biojätteen joukkoon.

Baionassa Duudsoneita fanittava baarinpitäjä kertoi, että alueella asui aikoinaan parisen tuhatta ihmistä, jotka hartaina katolisina rakensivat viisi komeaa kivikirkkoa. Näistä kaksi keskeisintä on pyhitetty naisille, Neitsyt Marialle ja Pyhälle Liberatalle, joka legendan mukaan eli 14. vuosisadalla näillä seuduin. Tämä kanonisoimaton pyhimys oli ylhäinen neito, jonka isä oli luvannut vaimoksi maurilaiselle kuninkaalle. Liberata halusi kuitenkin pysyä neitsyenä ja rukoili muuttuvansa vastenmieliseksi. Rukouksiin vastattiin. Liberatalle kasvoi tuuhea parta ja naimakauppa peruuntui. Julmistunut isä antoi ristiinnaulita tyttärensä.

Reitti jatkui pitkin Pyhän Liberatan katua. Viimeiset kilometrit Baionasta San Pedro da Ramallosaan taitettiin katuja pitkin. Ramallosaa edeltävä keskiaikainen silta oli säilynyt lähes alkuperäisessä kunnossaan. Majoituimme El Pazo Pías -hospederiaan, jonka rakentaminen aloitettiin 1600-luvulla. Konservatiivinen karlistien johtaja José Arias Teixeiro y Correa (1799-1867) asui ja kuoli tässä talossa. Ensimmäisen karlistisodan jälkeen José lähti maanpakoon Ranskaan, missä teki tieteellistä uraa. Espanjaan palattuaan hän ryhtyi kampanjoimaa vakuuttaakseen maamiehensä perunoiden ravintoarvosta. Lieneekö sitten sattumaa, että Espanjan kansallisruoka, Tortilla de Patatas, alkoi yleistymään juurikin varhaisten karlistisotien jälkeen?

Ramallosan keskiaikainen silta

Sunnuntai, 6. kävelypäivä: San Pedro da Ramallosa - Vigo. Sanotaan, että joutsenet laulavat kauniisti ennen kuolemaansa. Ennen caminoa en ennättänyt - tai oikeastaan saanut aikaiseksi - totuttaa jalkoja kävelyyn, vaikka sellainen oli aikomuksena ollut. Olin treenannut koipia vain sulkapallon perässä pomppimalla ja muutamilla kyykkäyssarjoilla. Caminolle olin lähtenyt jokseenkin huolestuneessa mielentilassa, varmana siitä, että jalat pettävät alta parin ensimmäisen päivän jälkeen.

Mutta ei.

Jalkaosastolta ei ole toistaiseksi kuulunut valituksia. Ei kipuja. Ei särkyä. Ei edes väsymystä. Päivätaipaleet ovat toki pysytelleet kohtuullisina reilun parin peninkulman mittaisina, mutta silti… Tämä alkaa tuntua pelottavalta. Mietin kuolevia joutsenia ja jalkojani, jotka toimivat kuin unelma. Onko kyseessä ikääntyvien koipien viimeinen voimannäyttö ennen romahdusta? Putoavatko alaraajat kohta pois ja joudun raahautumaan Santiagoon surkeasti pelkkien käsien varassa?

Kuudennen kävelypäivän aamuna heräsin taas jalat virkeinä ja valmiina taipaleelle. Oletuksena oli, ettei sunnuntaina aamupalaa saisi mistään. Joen rannasta löytyi kuitenkin kahvila, joka oli juuri availemassa palvelutarjontaansa. Kahvia ja tuoretta appelsiinimehua siemaillessa sekä kakkua ja kinkkujuustoleipäsiä mutustellessa aamu kului pitkälle. Polulle päästiin varsinaisesti vasta puoli kymmenen maissa. Reittimerkintöjen monimuotoisuus ja -tulkintaisuus Vigoa lähestyttäessä alkoi heti aamusta. Caminon reittiä osoittavien nuolten väri vaihtui keltaisesta sinertäväksi.

Päivän aikana ohitimme uimarantoja, surffauskouluja, picknick -alueita, nudistirantoja ja purjeveneitä. Yksinäinen mies golffasi uimarannan hienolla hiekalla. Pyöräilijöitä oli liikkeellä paljon. Muutama kilometri täytyi kävellä tympeästi tien reunaa pitkin. Itävaltalainen 77-vuotias tosikävelijäpappa poikansa kanssa ohitti Tuijan ja Jaanan sauvat viuhtoen. 

Lounaaksi nautittiin pienet pizzat. Majapaikka Vigossa löytyi loputtoman pitkältä tuntuneen satama-alueen päädystä. Päivällismurkinaksi valitsin Jerusalem -nimisestä ravintolassa Fatush -salaatin. Se oli herkullista, joten tilasin toisen samanlaisen.

Maanantai, 7. kävelypäivä: Vigo - Pontesampaio. Hotellin aamiaisbuffet todettiin kohtuuttoman kalliiksi, joten yhdeksän maissa ryhdyimme mahat kurnien haeskelemaan aamupalapaikka. Jalkakäytävällä nökötti yksinäinen appelsiini. Sitten vähän matkan päässä katukiveyksellä näkyi tuore sämpylä.

Arvelin, että nämä olivat hyviä enteitä ja seuraavalta kadulta löytyikin oivallinen aamiaispaikka. Monipuolinen aamiaispöytä maksoi vain puolet hotellin pyytämästä hinnasta. Aikomuksenani oli aloittaa päivä  terveellisesti ja asiallisesti, mutta tulinkin popsineeksi muutaman napolitanan ja hillolla kuorrutettuja paahtoleipiä. Makoisaa!

Se mitä Vigosta voi todeta on, että se on moderni satama- ja telakkakaupunki. Sanalla sanoen ankea, ruma, meluisa ja tiheään rakennettu. Tätä synkkyyttä muutamat istutukset ja taideteokset yrittävät piristää. Ihmiset kipittävät synkkäilmeisinä sinne tänne tärkeissä toimissaan. Vigon keskustan ja laitakaupungin sivuuttamiseen tärväytyi parisen tuntia.

Sitten noustiin ylemmäs ja maisemat muuttuivat avarammiksi ja vehreämmiksi. Täytin juomapulloni tien vieressä virtaavalla lähdevedellä ja kysyin veden juomakelpoisuudesta. Ensimmäinen papparainen kehui veden erinomaiseksi. Toinen arveli veden soveltuvan korkeintaan aasien juottamiseen. Hörppäsin vettä tyytyväisenä. Alhaalla siinteli laaja Vigon suisto, Ría de Vigo. Sadat ostereiden ja sinisimpukoiden kasvattamiseen käytetyt lautat, bateat, erottuivat hyvin.

Mukavan varjoisa metsätaival lykkäsi aurinkovoiteen käyttötarvetta ja taivaalle alkoi mukavasti ilmaantua myös pilviä. Ohitimme kuohuvan pienen vesiputouksen ja pysähdyimme sitten välipalalle Taperia O Eido Velloon. Ystävällinen palvelu äidin, tyttären ja tyttären tyttären toimesta. Laskeuduttiin Redondelaan, missä popsittiin lounassalaatit. Naisväki järkyttyi ymmärtäessään, että matkaa olisi jäljellä vielä vajaa peninkulma mäkistä maastoa. Ottivat taksin.

Jatkoin kaavailtua reittiä eteenpäin yksin. Aluksi hieman kumpuilevaa, sitten päävoittoisesti tasaista ja alas viettävää. Erinomaisen helppoa ja miellyttävää kuljettavaa äänikirjaa kuunnellessa. Päivän kallistuessa iltaa kohti pilvet täyttivät taivaan. Majapaikkaa lähestyessä muutama sadepisara putosi maahan asti. Ylitin Pontesampaion keskiaikaisen kivisillan ja löysin Tuijan ja Jaanan albergueen majoittuneina. Osakseni koitui taas kömpiä yläsänkyyn. Alapuolellani yöpyi puhelias brasilialainen neito. Päivällismurkinaksi löysin viereisestä ravintolasta tuhdin annoksen pastabolognese ketsupin ja Tabascon kera. Yömyssyksi Larios eli välimerellinen ginihömpsy.

Tiistai, 8. kävelypäivä: Pontesampaio - Pontevedra. Aamu valkeni harmaana. Pilvet roikkuivat matalalla ja sataa tihuutti. Onneksi edessä oli tavallista lyhyempi päivätaival, vain noin 12 kilometriä. Aamupalaa olisi ehkä löytynyt palaamalla Pontesampaion keskustaan, mutta se olisi kasvattanut matkaa parilla kilometrillä, joten laittauduimme polulle sadetamineissa ja mahat tyhjyyttä kumisten. Reppuselkäisiä kulkijoita oli paljon heti aamutuimaan.

Kukkaistutukset talojen pihoilla ja parvekkeilla loistivat kirkkaissa väreissä. Sitten polku sukelsi metsään ja aamupalaongelma ratkesi itsestään. Reitin varteen oli pystytetty pop-up kahviloita, joista ensimmäinen toimi donativo -periaatteella. Eväistä sai maksaa itse päättämänsä summan. Kolikot olivat päässeet loppumaan taskustani, joten pysähdyin vasta kolmannen kioskin asiakkaaksi, missä hinnat ilmoitettiin selkeästi. Mukillinen juuri puristettua appelsiinimehua maksoi 3,5 euroa ja maistui makoisalta.

Pilvet häipyivät taivaalta, mutta metsässä oli miellyttävän varjoisaa tallustella. Ohitimme laajan tietyömaan. Maasto oli helppokulkuista.

Pääsin ensimmäisenä Casa Fermín -kahvilaan ja tiedotin ilouutisesta perässä tuleville Tuijalle ja Jaanalle, mutta hieman liian myöhään. Tuija oli juuri ennättänyt perustamaan omatoimivessan läheiselle niitylle. Casa Fermín oli mukava paikka. Aina, kun tilasi kahvin, oluen tai mehun, sai pari palaa pullaa tai pienen patonkiyllätyksen. Kahvilan yhteydessä toimi myös kauppa, josta ostin lähtiessäni jäätelön kuumaksi muuttunutta päivää viilentämään.

Sitten reitti haarautui. Aprikoimme tovin lähtisimmekö kulkemaan jokivartta vai tietä seurailevaa vaihtoehtoa. Päädyimme kulkemaan jokireittiä, mikä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Valtavat eucalyptukset tarjosivat varjoa sen verran, että peruin taas aikeeni käyttää aurinkovoidetta.

Jokiuoma kiemurteli jyrkillä mutkilla ja oli vain muutaman metrin levyinen. Yksinäinen kalastaja heitteli viehettä veteen, vaikka kaloja ei näkynyt kirkkaassa vedessä. Pontevedrassa lämpömittari näytti 28 astetta. Majoittumisen jälkeen naisväki lähti kulttuurikierrokselle. Pontevedran vanhan kaupungin alue on tutustumisen arvoinen, täynnä keskiajalta aina 1700-luvulle ulottuvia arkkitehtonisia ihmeitä, joissa näkyy mm. arabikulttuurin vaikutus.

Iltapesun jälkeen Tuija esitteli hullunkurista, yletöntä, löllyvää, outoa, hilpeää ja kivutonta pikkuvarpaan rakkoaan. Päivällinen nautittiin hieman kulahtaneessa ravintolassa, missä kaikki oleellinen toimi kuitenkin kuin unelma. Viini maistui pehmeän täyteläiselle. Leivitetty turska yllätti maukkaudellaan. Palvelu oli sydämellistä. Yömyssyksi Do Paisano -kahvilikööriä.

Keskiviikko, 9. kävelypäivä: Pontevedra - Caldas de Rei. Liikkeelle aamuhämärässä. Aamukahvit ja -toastit läheisen hotellin kahvilassa. Mukavan vilpoisa keli hellepäivien jälkeen, hengitys huurusi. Täytin juomapulloni Plaza da Verduran lystikkäällä vesipisteellä, missä parrakas ja levätukkainen Neptunus lorotti vettä suustaan. Tuomari Nurmiota muistuttava pronssipatsas jökötti seuraavalla Plazalla.

Ylitimme Lérez-joen pitkin keskiaikaista Puente del Burgoa, joka on muutama vuosi sitten muutettu kävelysillaksi. Ensimmäinen maininta sillasta on vuodelta 1165. 16. vuosisadalla sillan kummassakin päässä oli pienet puolustustornit, mutta englantilaiset rikkoivat ne vuonna 1719. Tuija kiinnitti huomiota erikoisiin siellä täällä reitin varrella kohoaviin krusifikseihin, joissa sureva Neitsyt Maria oli ristin takana ja Pyhä Jaakko edustalla.

Ensimmäiset kilometrit talsittiin tienviertä pitkin, sitten polku johdatti meidät metsän siimekseen. Ikiaikainen tieura kulki korkeiden ja jyrkkien maavallien välissä. Tallustelin jonkin matkaa muita edellä ja pysähdyin sovitusti San Amarossa ensimmäiseen kahvilaan. Se oli niin täynnä Jaakontien kulkijoita, ettei viihtyvyydestä tai palvelun sujuvuudesta kannattanut haaveilla. Siemailin virvokkeeni vauhdilla ja jatkoin matkaa.

Kylän aukiolla santarmit jakoivat huomioliivejä kävelijöille ja TVE:n reportteri teki tapauksesta juttua televisioon. Sulloin keltaisen liivin reppuni taskuun ja lampsin kylän toiseen kahvilaan. Se oli puoliautio ja sain helposti ostettua jäätelön. Caminon varrella kylien ensimmäiset kahvilat näyttäisivät käärivän leijonanosan kulkijoiden käyttämästä rahamäärästä. Linja-autolla tuettu kevytvaeltajajoukko oli levittäytynyt evästelemään läheiseen puistoon.

Päivästä oli kehkeytynyt varsin kaunis, kuin suomalainen heinäkuun päivä parhaimmillaan. Muutaman kilometrin päässä polun varteen oli pysäköity kioskiauto, josta ostin uuden jäätelön. Pilviverho alkoi taas repeillä. Neljä aseistettua sotilasta juoksi ohitseni ja irtolaislammas kipitti vastaan tien viereisessä viinitarhassa. Pulskia maalaiskanoja käyskenteli viiniköynnösten seassa. Pysähdyin ostamaan taas uuden jäätelön ja huomasin, että kelloni silikonihihna oli murtunut.

Yöpaikan löytämisessä oli ongelmia ensin kartanluvussa, sitten kielen ymmärtämisessä ja lopuksi ilmaantui myös teknisiä probleemia. Ensimmäistä kertaa reissun aikana hermostuin hiukkasen, ja myönnän sadatelleeni näprätessäni auki majapaikan avaimen sisältänyttä pientä, numerokoodilla lukittua lokeroa. Onneksi naisväkeä ei ollut neuvomassa, vaan Tuija ja Jaana nauttivat virvokkeita läheisessä kahvilassa.

Torstai, 10. kävelypäivä: Caldas de Rei - Padrón. Aamutoimet sujuvat jo rutiinilla caminon lähestyessä loppuaan. Pesu, pisu ja pukeutuminen veivät varttitunnin, sitten vipinää virsuihin. Iltapalaksi nauttimani eräänlainen galicialainen pyttipannu antoi hyvin kävelyvoimaa. Ilma oli jälleen mukavan vilpoinen, joten sonnustauduin kuoritakkiin. Kipitimme yläilmoissa kohoavan N550-tien sillan ali ja saavuimme linnunlaulun täyttämään vanhaan metsään.

Reilun viiden kilometrin patikoinnin jälkeen pysähdyimme aamupalalle O Cruceiroon. Hieman nurinkurisesti nautimme alkupalaksi kahvia ja Tarta de Santiago. Sitten paistettua pekonia ja kananmunaa, patonkia sekä nakki, jota kutsuttiin juhlallisesti makkaraksi. Isot rekat jyrryyttivät aamiaispaikan ohi niin, että koko rakennus tärisi. Tämä onkin yksi Portugalin caminon huonoista puolista. Aivan liian usein olemme joutuneet patikoimaan vilkkaasti liikennöidyn tien reunaa olemattomalla turvavälillä ohikiitäviin autoihin.

Aamuaurinko kohosi läheisen kirkon takaa. Viereisellä laitumella käyskenteli lehmiä ja liekaan sidottu kilipukki. Kapea tieura kiemurteli maalaistalojen välistä. Vastaa rämisi traktori peräkärryä kiskoen. Astuin pientareelle odottamaan ohitusta. Pikkuinen vanha nainen kökötti kärryn perällä jalat maata viistäen. Sitten mutkan takaa kantautui terhakasta tööttäilyä ja hyppäsin ojaan juuri ajoissa. Esiin kaartoi pieni kuorma-auto lava täynnä teräksisiä kaasupulloja.

Tuija ja Jaana olivat laittaneet  ison vaihteen silmään, enkä nähnyt parivaljakkoa pitkään aikaan. Kulkuani hidasti sekin, että jäin usein katselemaan tai kuvaamaan jotain mielenkiintoista. Yksinäinen polle nyhti ruohoa polun vieressä. Kysyin, että saisinko ottaa kuvan ja heppa hirnahti hyväksyvästi. Pysähdyin levähtämään kahvilaan, jossa Azúcar Moreno lauloi “ Ven Devórame Otra Vez” eli “Pure mua”, kuten Meiju Suvas laulaa suomennetussa versiossa.

Sitten mäkistä maastoa ja surkeasti ontuvia kulkijoita tukisiteineen ja kävelysauvoineen. Tunsin vähän syyllisyyttä omien ongelmattomien koipieni takia. Varjoisan taipaleen aikana en kokenut juurikaan janoa, mutta kokemuksesta viisastuneena kulauttelin vettä tasaisin välein. Dehydaatio aiheuttaa tuskallisen päänsäryn, johon havahtuu viimeistään yön pimeinä tunteina.

Jotenkin olin päätynyt naisten edelle ja pysähdyin erikoiseen taukopaikkaan, katokseen, joka oli täynnä monenlaista romua, tarvekalua ja materiaalia. Saapuessani kaksi tsekkiä nauroi tikahtuakseen isännän edesottamuksille. Ales käännytti pois ranskalaisen vessaa etsivän neidon vaatimalla 10 euron WC-maksua. Saksalainen mies ei saanut leimaa pyhiinvaelluspassiinsa, saksalaisuuden paljastuttua. Suomalaiset asiakkaat kuitenkin kelpasivat.

Ales kertoi tilaavansa parranhoitotuotteensa Suomesta (www.nordicshaving.com) ja omistavansa saamelaisen puukon 1800-luvun puolivälistä. Kaksi portugalilaista neitoa saivat kuulla olevansa kotoisin Etelä-Galiciasta. Ales löysi kosolti yhtymäkohtia saamelaisten ja galicialaisten kohtaloista, työkaluista ja vaatetuksesta. Lisäksi Ales painotti halveksivansa nationalisteja, mutta ihailevansa galicialaista kieltä ja kulttuuria, mikä kuulostaa hieman… hmm... nationalistiselta.

Perjantai, 11. kävelypäivä: Padrón - Santiago de Compostela. Heräsin ravisteluun viitisen minuuttia ennen kuin rannekello olisi herättänyt värinällä. Kömmin alas yläpediltä hankalia tikkaita pitkin. Kulmikkaat poikkipuut pureutuivat jalkapohjiin eikä käsille löytynyt kunnollisia tarttumapaikkoja. Yö oli ollut taas kuuman nihkeä ja hikinen, kuten edellinenkin albergue-yöpyminen. Nukkuva ihminen tuottaa lämpöä noin sadan watin teholla, joten isossa nukkumasalissa lämmityspuoli on kunnossa.

Tiristin tuubista viimeiset tahnat hammasharjalle. Yhteen hampaiden harjaukseen vaikuttaisi kuluvan tahnaa noin 0,83 millilitraa. Tältä pohjalta on jatkossa helppo laskea kulutusarvio eri mittaisille reissuille. Tieto saattaa kiinnostaa erityisesti grammanviilauksesta kiinnostuneita kevytretkeilijöitä.

Aamiaiskahvila löytyi muutaman sadan metrin päästä. Valutin oliiviöljyä paahdetun patongin päälle hykerrellen tyytyväisenä. Jäljellä olisi enää kaksi yötä, eikä vieläkään havaintoja lutikoista. Siemaisin appelsiinimehua. Se maistui herkulliselta, joten kävin hakemassa toisenkin mehupullon. Eihän se ollut vasta puristetun veroista, mutta varsin makoisaa, joten hain kolmannenkin putelin.

Hautausmaa Padrónin kirkon yhteydessä kylpi kukkameressä. Se olikin ensimmäisten kilometrien viehättävin havainto, sillä patikoimme taas hyvän tovin vilkkaasti liikennöityjen teiden pientareilla. Pysähdyimme kahville ja mehulle A Escrabitudessa. Tauon jälkeen poimin pakastimesta vielä jäätelön kävellessä nautittavaksi. Ohitimme paikkakunnan jylhän kirkon, joka oli Tuijan arvion mukaan rakentunut vaiheittain vuosien 1200 ja 1700 välissä.

Musta-valko-vihreisiin tamineisiin sonnustautunut säkkipillin soittaja kohotti viimeisen kävelypäivän tunnelmaa. Pudotin avoimeen soitinkoteloon muutaman kolikon. Nykyisin skottien suosima säkkipilli levisi Eurooppaan Rooman imperiumin vaikutuksesta ensimmäisen vuosituhannen alussa. Vuohilauma laidunsi tien vieressä. Pikku vuohet uskoivat ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella ja kurkottelivat kaulaansa aidan raoista. Naisten pillimehuhetken jälkeen sukelsimme varjoisaan metsään. Raudoitettujen kärrynpyörien uurtamat jäljet erottuivat Via Romana XIX laakeiden kivien pinnassa.

Sadekuuron patisti meidät kahvitauolle O Faramellossa. Jatkoin ruokahävikin torjuntatyötä syömällä puolet Tuijan tilaamasta sämpylästä. Sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomasta. Ohitimme ikivanhan tammimetsikön. O Milladoirossa pysähdyimme kevyelle lounaalle, jonka yhteydessä hoksasin kipeän patin vasemmassa polvessani. Selästäni löysin kaksi pattia lisää, mutta jostain syystä yksikään ei kutissut. Lutikka oli käynyt aterioimassa edellisenä yönä. Olin iloinnut lutikkavapaasta caminosta liian aikaisin.

Viimeisten kilometrien persoonattoman kaupunkimaiseman jälkeen saavuin katedraalille puoli kuuden maissa, Tuija ja Jaana vähän myöhemmin. Naiset hakivat myös compostelat, mikä sujui yllättävän nopeasti. Systeemiä on muokattu niin, että monta työvaihetta hoituu itsepalveluna digitaalisesti. Henkilökunta auttaa auliisti, jos QR-koodin tms. kanssa menee sormi suuhun. Vain pyhiinvaelluspassin leimojen tarkistaminen tapahtui kasvotusten virkailijan kanssa. Köröttelimme taksilla O Pedrouzoon, mistä olin varannut vuoden takaiselta reissulta tutun majoituksen. Santiagossa yöpymishinnat olivat kohonneet turkasen korkeiksi.

Santiago de Compostelan katedraali

Loppumietteet. Reitti Portosta Santiagoon on pituudeltaan vain noin kolmannes ns. ranskalaisesta reitistä. Lyhyytensä ja maaston helppouden ansiosta Portugalin camino soveltuu hyvin “johdantokurssiksi” pyhiinvaellusten maailmaan. Aloitimme kävelyn Povoa de Varzimista, joten reissulle kertyi pituutta noin 234 km eli reilut 21 kilometriä päivää kohden.

Kaikkien jalat toimivat hyvin. Tapaturmia ei sattunut. Sään suhteen oli tuuria, sillä jouduimme kävelemään vain pari tuntia sateessa. Loppumatkan vilpoisuus tuntui mukavalta. Jaana tuumi, että kaksi viikkoa oli kulunut nopeasti. Matkaseura oli mitä parhainta, väsyneenäkään kukaan ei kiukutellut. Yhteistyö toimi hyvin. Eläkeläinen Tuija kertoi työasioiden unohtuneen jo toisena kävelypäivänä. Valtavankokoisen suitsutusastian, Botafumeiron, heiluriliike Santiago de Compostelan katedraalissa oli tehnyt naisiin lähtemättömän vaikutuksen.