Kuljin läpi tunnelin, jonka seinät oli täytetty taidokkain maalauksin. Kolme kissaa loikoili tienposkessa. Yksi niistä lähti kipittämään edelläni kuten porot tekevät joskus auton edessä Lapissa. Katti vilkaisi välillä taakseen pitäen välimatkan vakiona. Parin sadan metrin kuluttua se kyllästyi leikkiin ja kaartoi pientareelle. Muutama sorsa uiskenteli kapeassa joessa.
Yhdeksän maissa tapahtui samanaikaisesti kolme asiaa: päivän ensimmäinen sadekuuro alkoi, saavuin La Arenaan ja paikkakunnan ensimmäinen kahvila avasi ovensa. Tarjolla oli taas uudenlaisia pottumunakasversioita, joten olin suorastaan pakotettu nauttimaan tavallista tuhdimman aamupalan.
Ontónin jälkeen taukoamaton sade kasteli taas vääjäämättä ja tien reunassa oli tympeää kävellä autojen huristellessa ohi välillä vaarallisen läheltä. Metsässä kulkeva viitisen kilometriä pitempi polkureitti ei ollut innostanut muitakaan. Tien pientareella asteli pitkä jono reppuselkäisiä sadetakkeihin ja -viittoihin sonnustautuneita kulkijoita.
Castro-Urdialesissa jatkoin aamulla alkanutta herkuttelua. Nyt vuorossa olivat Pastel de Yuca ja Enpanadilla Colonbiana, joiden kanssa tarjoiltiin pienessä kulhossa sipulilla ja yrteillä maustettua kastiketta. Oli niin makoisaa, että kartutin espanjankielen fraasikokoelmaani kahdella uutuudella “¡Estaba delicioso!” ja “¡Me encantó!”. Lausuin nämä murkinoihin tyytyväisyyttä ilmaisevat ylistykset paikan omistajalle, joka kertoi olevansa kotoisin Columbiasta.
Majapaikka oli uudenlainen kokemus. Rosa ja Sergio vuokraavat matkailijoille kotinsa kolmea ylimääräistä huonetta. Pesuhuoneen suihku on mahtava laite. Vettä suihkusi monesta suunnasta kovalla paineella ja kuumaa vettä piisasi. Sitten kirjoittelin päivän tapahtumia muistiin olohuoneen pöydän ääressä. Isäntäpari katsoi telkkarista scifiseikkailua.
Kaupungin märkiä katuja aamuyön hämärässä talsiessani käsitin tuskallisen kirkkaasti, miten pintapuolinen silmäys kuhunkin caminon varren paikkakuntaan tulee luotua. Castro-Urdialesistakin näin vain kadut, joita pitkin olin saapunut ja nyt pois lähtiessäni muutaman lisää. Päivällisateriani olin nautti aivan majapaikan läheltä löytyneessä ravintolassa. Energia ja aika ei riitä mihinkään “ylimääräiseen”. Ajatukseni pyörivät majapaikkojen, pyykkäämisen, ravinnon, jalkojen, säätilan ja muiden tämän kaltaisten, Maslowin tarvehierarkian pohjakerrosten elementtien ympärillä.
Pilvien lomassa näkyi vilahduksia sinisestä taivaasta. Toiveikkaasti ajattelin, ettei sääennusteen puolille päivin povaama sade ehkä alkaisikaan. Kävelin läpi oudon kivisen metsän, jossa kasvoi surkeita harmaalehtisiä puita. Lampaita ja lehmiä laidunsi polun varrella, joka kulki välillä aivan Biskajanlahden rannan tuntumassa. Kuljin karstimaisemassa, joka on syntynyt kalkkikiven liuetessa aikojen saatossa. Kalliot kohoavat paikoin jyrkästi merestä, ja niiden rinteillä kasvaa rehevää kasvillisuutta. Yhdeksältä pysähdyin aamiaiselle Taberna Elisaan. Arvelin Rosalta saamani juustopatongin säilyvän seuraavaan päivään.
Sääennuste väitti edelleen sinnikkäästi, että puolilta päivin alkaisi “Heavy rain throughout the day and tonight.” Kiristin vauhtia. Ohitin tienvarteen pystytetyn muistomerkin. Angel oli menehtynyt vain 30 vuoden iässä. Alitin huiman korkealla sillalla kulkevan Eurooppatie E-70:n, joka alkaa La Coruñan kaupungista Espanjasta. Se kulkee Ranskan, Italian ja Balkanin halki Bulgariaan ja Turkkiin ja päättyy Georgiaan Potin kaupunkiin.
Riosecossa pysähdyin viinilasilliselle ja tekemään viimeiset varustetarkistukset pian alkavan sateen varalle. Lepotauosta virkistyneenä astuin ulos kahvilasta, valmiina kestämään vaikka millaisen koiranilman… ja tupsahdin päivänpaisteeseen. Tummimmat pilvet olivat vetäytyneet kauas ja ilma tuntui rahtusen lämpimämmältä kuin aikaisemmin. Riisuin kuoritakin ja tungin se reppuuni. Jatkoin tyytyväisenä matkaa La Magdalenan kirkolle. Liendoon kulki vajaan peninkulman mittainen metsätaival, jonka ensimmäinen puolisko olisi nousua ja jälkimmäinen alamäkeä. Astuin polulle.
Tätä hetkeä pilvet olivat kytänneet aamusta alkaen. Yläpuolelleni kiisi synkkiä pilviä, jotka ryhtyivät roiskimaan vettä niskaani. Polku muuttui savesta liukkaaksi ja lätäköt laajenivat nopeasti. Oli sen verran lämmintä, etten viitsinyt pukea kuoritakkia. Kiristin tahtia. Tyrkkäsin polulle kurkottelevaa oksaa, jonka olin pikaisella silmäyksellä tulkinnut havuksi. Se olikin jokin tympeän piikkinen ohdake, joka raapi kättäni kipeästi. Joukko sarvipäisiä nautoja seurasi aidan takaa menoani. Ne kestivät sateen tyynesti.
Tunsin kosteuden valuvan selkääni pitkin yhä alemmaksi. Sateessa talsiminen päivästä toiseen alkoi kyllästyttää. Sitten mielessäni alkoi soida iskelmä, jonka olin kuullut edellisen syksyn avohoitojaksolĺa:
No dullaan, dullaan
dääldäbä jo dullaan
vodkalla vaihdaan
lihaa sekä bullaa
Kyseessä on Junnu Vainion “Aleks ja Jaan”. Laulu kertoo neuvostovirolaisista veljeksistä, jotka soutavat kumiveneellä Suomenlahden yli Porkkalaan ostoksille nähtyään telkkarissa miten “...viekas lännen läskinaama lihaa naputtaa ja myllyttää”. Pöljä kertosäe karkotti synkän mielen kuin taikaiskusta. Majoituin Laredossa halpaan hotelliin ja nautin päivällisen pizzeriassa, jonka omistaja osasi ruotsia.
Ensimmäinen kirjallinen maininta Laredosta on vuodelta 968, jolloin se mainitaan kalastajakylänä teoksessa “Antigüedades de España”. Kävelin Laredon merenrantapromenadin pohjoispäätyyn ja jatkoin sitten hiekkaa pitkin vesirajaan, johon oli kerääntynyt ihmisjoukko. Ajoitukseni oli parahultainen. Pohjoisesta lähestyi moottorivene. Se lipui nokka edellä hiekkarannalle ja laskusilta käännettiin alas. Maksoin 2,5 euroa kyydistä, jolla pääsin muutamassa minuutissa Santoñaan. Käteiselle on edelleen käyttöä caminolla.
Santoñan rantakadulla käyskenteli väkeä värikkäissä ja koristeellisissa kostyymeissä. Asujen rintamuksiin oli kiinnitetty monenlaisia prenikoita. Olin saapunut Santoñaan juuri parahiksi todistamaan anjovisfestivaalia. Santoñan kalasatama on yksi Cantabrian tärkeimmistä ja se toimii Santoñan talouden moottorina. Sen myötä kaupunkiin on kehittynyt Cantabrian rannikon merkittävin säilyketeollisuus. “Feria de la Anchoa” on kunnianosoitus paikalliselle anjovisteollisuudelle.
Kojuissa myydään anjoviksella ryyditettyjä pinchoja. Näyttelyt esittelevät anjovisteollisuuden historiaa. Kokkauskursseilla opetellaan valmistamaan anjovisruokia ja anjovismaisteluissa saa tuntumaa anjovisherkkuihin. Pyhän Antoniuksen aukiolle oli pystytetty valtava teltta, jonka sisällä oli kaikenlaista anjovisaktiviteettia. Tempauduin mukaan anjovishuumaan ja ostin leipäpalan, jonka päällä lötkötti anjovis.
Anjovisveljes- ja sisarkuntien edustajat erottuvat festivaaleilla rahvaasta edellä mainituissa juhla-asuissaan. 1200-luvulla perustettu “Cofradía de Pescadores de Santoña” on kalastajien etuja ajava ammattiyhdistys. “Cofradía del Santo Rosario” on omistettu Neitsyt Marialle ja järjestää uskonnollisia tapahtumia, joista osa liittyy anjoviksiin. Uskonnollisissa kulkueissa eli prosessioissa kannetaan Neitsyt Marian patsasta ja anjovispyydyksiä. Vuonna 1999 perustettu, “Cofradía de la Anchoa” edistää anjoviksen kulutusta järjestämällä ruoanlaittokursseja ja maistelutilaisuuksia sekä muita tapahtumia, joissa esitellään anjoviksen monipuolisuutta elintarvikkeena.
Pysähdyin kahville baariin, jossa soi alkuperäsiversio Paula Koivuniemen “Sen siksi tein” -biisistä eli Dúo Dinámicon "Resistiré" vuodelta 1988. Ohitin sisäministeriön tonttia reunustavan pitkän muurin ja saavuin Berriaan, missä reitti jakautui sisämaassa tietä pitkin kulkevaksi ja hankalakulkuisemmaksi näköalareitiksi, joista valitsin jälkimmäisen. Alkoi jyrkkä ja pitkä kapuaminen pitkin kapeaa, kivistä ja piikikkäiden pensaiden reunustamaa polkua. Kulku-urassa oli jotain samaa kuin Kreetan E4 reitissä, jota kuljin kappaleen matkaa yli vuosikymmen sitten Hilikun kanssa. Kreetalla kivet olivat tosin olleet teräväsärmäisempiä.
Kohotin pääni harjanteen yli ja tuulenpuuska löi kasvoille. Ennätin tarttua niskaani auringolta suojaavaan huiviin, mutta lippalakki lensi pöpelikköön. Lännessä avautui monen kilometrin mittainen ranta, joka on karttaan merkitty naturistialueeksi. Laskeuduin hankalan polun kieli keskellä suuta. Joka askeleella väijyi naarmujen ja ruhjeiden, jopa äkkikuoleman vaara. Alhaalla rannalla ei näkynyt naturisteja, mutta hyytävän kylmä tuuli ujelsi ja lennätti hienoa hiekkaa silmiin.
Pilvet kiisivät puhurin mukana ja peittivät auringon. Se siitä kauniista kevätpäivästä. Talsin loputtoman pitkän rannan toiseen päähän ja käännyin sisämaahan. Alkoi ripsiä vettä, ensin pieniä ja sitten isoja pisaroita. Tuuli yltyi ja isotkin puut taipuivat puhurin voimasta kuin olisivat tanssineet jotain outoa ikiaikaista tanssia. Erään talon ohittaessani pikkuruinen koira liimautui taas kannoilleni ja räksytti erinomaisen pontevasti. Raahauduin litimärkänä majapaikkaan, jonka seinillä oli kuvia Stephen Kingin läpimurtoromaaniin pohjautuvasta “Hohto” -elokuvasta. Wifin salasana oli asianmukaisesti “Overlook”.
Astuin ulos kylmään aamuun. Koulun seinässä oleva mittari näytti kahta lämpöastetta. Hengitys huurusi ja sormia paleli. Pilvettömällä taivaalla möllötti lähes täysi kuu. Edellisen päivän raju tuuli oli tyyntynyt. Kukko kiekui lähistöllä ja kaksi varista säesti. Kirjava kissa retkotti keskellä tietä. Sen silmät tuijottivat elottomina ja kieli oli lerpahtanut ulos suusta. Poloinen oli ilmeisesti jäänyt auton alle yön aikana. Poimin pienen lamppuni rinkan taskusta ja napsautin valon päälle. Käden mukana heiluessaan se kiinnittäisi ohi ajavien autojen huomion, enkä päätyisi kissan kohtalotoveriksi.
Päivätaipaleeni ovat hiljalleen pidentyneet ja ensimmäisen viikon tuttu porukka on jäänyt jonnekin taakseni. Astelin kivisen holvikaarisillan yli. Nousin loimaa ylämäkeä, kun aurinko kimmahti taivaalle. En muista koskaan aikaisemmin auringonnousun tapahtuneen yhtä vauhdikkaasti. Tuntui erikoiselta muutamalla askeleella siirtyä aamuyön hämärästä päivän kirkkauteen. Ennen Güemesiä kuljin hyvälle tuoksuvan eukalyptusmetsän läpi. Sitten tie vei halki laidunmaiden ja lehmänlanta haisi väkevästi. Varhaisen aamun maisema näytti kesäisen lämpimältä, mutta tuntui lähes talvisen kylmältä. Löysin Güemesistä avoimen kahvilan ja pysähdyin aamupalalle. Rapisevan kuivaksi paahdettu leipäpala, chorizomunakas ja kahvi ravitsivat sen verran, että selviydyin seuraavalle taukopaikalle.
Somossa saavuin rantaan juuri sopivasti. Lautta päästi parhaillaan Santanderista saapuneita matkustajia rannalle. Ostin kojusta 3,6 euron piletin ja hyppäsin paattiin. Tämä oli paljon isompi vene ja ammattimaisemmin hoidettu serviisi kuin aikaisemmalla vesistön ylityksellä Laredon ja Santoñan välillä. Pyöräilyporukka kantoi fillarinsa kyytiin ja köydet irrotettiin laiturista. Viestittelin Santanderin lahden ylityksen ajan seuraavan majapaikan kanssa. Luottokorttini ei kuulemma toiminut. Asia ratkesi vasta paikan päällä lähimaksun pelittäessä normaalisti.
Pistäydyin lounaalla Burger Kingissä, ostin marketista päivällistarpeet ja uuden hammasharjan, ja kiertelin sitten vähän lähikortteleissa. Hiljaista oli sunnuntai-iltapäivänä. Kantabrian itsehallintoalueen pääkaupunki näytti vauraalta ja nykyaikaiselta, vaikka se on kohdannut menneisyydessään useita katastrofeja. Niistä dramaattisin sattui marraskuun 3. päivä vuonna 1893. Höyryalus Cabo Machichaco oli kiinnittynyt laituriin lastinaan 51 tonnia dynamiittia ruumassa ja rikkihappoa kannella. Puolilta päivin laivassa oli syttynyt tulipalo, joka houkutteli paikalle muiden alusten miehistöjä, palomiehiä, viranomaisia ja uteliaita. Sitten lasti räjähti. 590 ihmistä kuoli ja 525 loukkaantui. Räjähdys tuhosi ensimmäiset rivit taloja laiturin ympärillä. Cabo Machichacon ankkurin kerrotaan pudonneen Cueton kaupunginosaan, useiden kilometrien päähän.
Toinenkin suuronnettomuus sai alkunsa sataman liepeiltä. Helmikuun 15. päivänä vuonna 1941 Cádizin kadulla syttyi tulipalo, jota voimakas etelätuuli lietsoi nopeasti yhä rajummaksi. Tuli tuhosi kahdessa päivässä kaupungin historiallisen osan, jonka kapeat kadut ja puurakenteiset talot helpottivat liekkien leviämistä. Tällä kertaa kuolleita oli vain yksi, madridilainen palomies Julián Sánchez García. Tuhannet perheet menettivät palossa kotinsa ja kaupunki ajautui kaaokseen.
Aamu oli vilpoinen, mutta aurinko sentään paistoi. Kävelin San Fernando ja Vargas -katujen muodostamaa bulevardia pitkin. Pudotin taskunpohjalta löytämäni kolikot ristinmerkkejä tekevälle kerjäläiselle. Kyltissä ilmoitettiin, että Santiago de Compostela olisi enää 572 kilometrin päässä. Pysähdyin aamukahville jo Santanderissa, vaikkei siihen oikeastaan ollut muuta motiivia ja perustetta kuin mieliteko. Edessä olisi joka tapauksessa lyhyt päivätaival, joten saatoin antautua hedonistisille nautinnoille.
Alkoi janottaa, joten pysähdyin mutkan takaa eteeni ilmestyneeseen baariin. Pyysin oluen. Omistajalta vaikuttava tyyppi tiskin takana tiedusti, että iso vai pieni, ja virnisteli jotenkin ovelasti. Pyysin ison. Miekkonen pyörähti kärppänä ympäri, asteli pakastimen luo ja noukki sieltä noin puolentoista litran vetoisen lasisen kolpakon, johon alkoi valuttaa juomaa hanasta. Tässä vaiheessa perääntyminen ei enää tullut kysymykseen, joten nyökkäilin vain, että hyvältä näyttää. Jano lähti.
Vuoden 1001 Santillana del Marin karttakirjassa sanotaan, että Boo de Piélagos on pakollinen pysähdyspaikka matkalla Santiagoon, joten olin asianmukaisesti varannut nukkumapaikan kylän alberguesta. Kävin suihkussa ja ripustin sitten pyyhkeeni kuivumaan yläkerran terassin sähköjohtoon. Siirryin alakerran ravintolaan popsimaan lounassalaattia. Kesken herkuttelun alberguen emäntä riensi luokseni kertoen pyyhkeeni lähteneen tuulen mukana omille teilleen.
Säntäsin tutkimaan tilannetta. Pyyhe killui nyt naapuritalon ilmatilassa, jonne tuulepuuskat olivat sen kuljettaneet. Talon pihalle kaarsi auto, josta kömpi ulos kaksi muoria. Osoittelin sähköjohdossa liehuvaa pyyhettäni ja selostin tilannetta Googlen kääntäjän avulla. Muorit repesivät naurunremakkaan ja ryhtyivät pohtimaan palomiesten paikalle tilaamista. Ilmeisesti palomiehet ovat muidenkin kuin vaimoni fantasiahahmoja. Sain oman pyyhkeeni tilalle jonkun aiemman kulkijan albergueen unohtaman pyyhkeen.
Lähdin talsimaan Neitsyt Marian kappelille johtavaa tietä. Oli vielä sen verran hämärää, että taskulamppu oli tarpeen. Kuu oli kaventunut sitten viime näkemän ja oli enää vain rahtusen puolikuuta pulleampi. Pitkä ylämäki karisti uneliaisuuden kropasta ja samalla myös vilun tunne kaikkosi. Ihastelin värikästä auringonnousua. Yritin vangita sen puhelimeni kameralla, mutta kehnoin tuloksin. Ohitin aitauksen, jossa vaappuvat ankat eivät olleet juttutuulella.
Luonnonkivistä rakennetulla muurilla mönki tuhansittain lehtokotiloita, joita jäin kuvaamaan. Tunsin katseen selässäni ja pyörähdin ympäri. Musta kissa seurasi puuhiani huvittuneen välinpitämättömänä. Kuljin muutaman betonista valetun sylinterin muotoisen tornin ohi. Näitä rakennelmia on näkynyt Cantabriassa päivittäin. Niitä on käytetty rehun ja säilörehun varastointiin. Nykyisin suurin osa törröttää virattomina. Osa on muutettu leikkimökeiksi tai ulkovarastoiksi.
Oranssikylkiset appelsiinit hehkuivat aamuauringossa. Sitten alkoi koko päivän kestänyt eläinten katselmus. Kohtasin muuleja, hevosia, kanoja, kissoja, vuohia, haukkuvia ja vaitonaisia koiria, loputtomasti erilaisia tirpusia ja asiallisen sian, joka muina sikoina toimitteli sikabisneksiään aitauksessaan. Eräs lehmä oli vakuuttunut siitä, että ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella, muttei halunnut keskustella asiasta.
Alkoi pitkähkö laskeutuminen Cudóniin. Tien vieressä kulki kaksi jyhkeää putkea, joiden kautta virtaa vettä alueen talouksien ja maatalouden käyttöön. Putket alkavat Padren kaivoksilta, joista louhittiin rauta-, sinkki- ja lyijymalmia viime vuosisadan alkupuolella. Kaivostoiminnan käytyä kannattamattomaksi vesiresursseja ryhdyttiin käyttämään laajemmin alueen hyödyksi.
Pysähdyin aamupalalle parin tunnin patikoinnin jälkeen. Tarjolla oli taas uudella tavalla täytetty pottumunakas! Tässä oli tehosteena pekonia ja jonkinlaista kastiketta, ehkä majoneesia. Voi elämän suopeutta! Muutaman kilometrin päässä ohitin laajan teollisuusalueen ja Vivedan kylän pysähtymättä. Erään suljetun hampurilaisravintolan ulkopuolelle tosin seisahduin hetkeksi kuulostelemaan lupaavan kuuloisia kolahduksia. Vielä ei kuitenkaan ollut aika avata.
Tässä vaiheessa caminoa en enää ajatellut kulkemista kilometreinä. Matkan pituudella ei enää ollut merkitystä, sillä jaksoin kävellä niin pitkään kuin oli tarve. Mielenkiintoni kohdistui nyt enemmän säätilaan, auringonnousun ja -laskun ajankohtaan, mahdollisista rasitusvammoista vihjaaviin kipuihin, nukkumapaikan etsimiseen sekä energiantarpeesta ja nestetasapainosta huolehtimiseen.
Santillana del Marissa oli keskiaikainen meininki. Jostain kantautui korviini klassista kuorolaulua. Kymmenissä pikkupuodeissa myytiin käsityötuotteita ja paikallisia herkkuja. Viehättävä Santillana del Mar on nykyisin niin suosittu turistikohde, että suurin osa kunnan asukkaista saa toimeentulonsa matkailusta. Vuonna 1868 läheisestä Altamiran luolasta löydettiin yksi tunnetuimmista esihistoriallisista taideaarteista. Löytö houkutteli paikkakunnalle joukoittain tutkijoita ja älykköjä. Perustettiin taide- ja avantgardistisia yhdistyksiä, tärkeimpänä vuonna 1948 perustettu Altamiran koulu. Astelin pitkin kaupungin mukulakivikatuja hautoen mielessäni ahnaita salaattiajatuksia. Löysin sopivan ravintolan ja tilasin kaksinkertaisen annoksen “Insalata Mixtaa”.
Edellisenä iltana Adam Salt Lake Citystä, tai ehkä Ben, joka asuu Lontoossa, mutta sanoo edelleen olevansa sielultaan ranskalainen, oli kysynyt motiiviani lähteä caminolle. Olin vastannut pitkän kävelyreissun tarjoavan tauon työhöni. Se on tietysti totta, mutta sittenkin vain osa totuudesta. Joskus loputtoman pitkässä ylämäessä tai kaatosateessa läpimärkänä ja viluisena talsiessani alkaa mielessäni soida J. Karjalaisen riimittelyt “Mä meen” -biisistä:
Älä kysy,
mikä saa mut lähtemään
En sitä tiedä
kovin hyvin aina itsekään
Kahdeksan maissa heräsin uudelleen. Märkä paita oli kuivunut bioenergialla ja sade loppunut. Kosteus oli tiivistynyt yön aikana pisaroiksi huoneen ikkunoihin, joista avautui näkymä luostarin pihalle. Majapaikka Albergue El Convento valmistui vuonna 1533. Se toimi alun perin dominikaaniluostarina, mutta siirtyi myöhemmin fransiskaanien haltuun. 1990-luvulla rakennus kunnostettiin ja siitä tehtiin albergue, pyhiinvaeltajien majapaikka. Puhelimeeni kilahti kuvia veljeni ja sisareni pienokaisista vapputouhuissaan. Koti-ikävä jotenkin oudosti kasvoi ja helpotti samanaikaisesti.
Pistäydyin aamupalalla läheisessä kahvilassa. Hollantilainen Jos kertoili Rotterdamin satamasta. Se vie rantaviivasta kuulemma peräti 30 kilometrin siivun ja laitureiden kokonaispituus on 64 kilometriä. Edellisenä aamuna olin laittautunut matkaan voimieni tunnossa ja ensimmäisenä, nyt lähdin liki viimeisenä ja apein mielin. Muistin Lapin Muulien filosofin, Kaken, viisaat sanat: ”Sellaistahan se elämä on, nousua ja laskua”, ja ymmärsin synkkien pilvien aikanaan väistyvän mielestäni.
Taivaalta tummat pilvet olivat jo väistyneet. Tuuli kohtalaisesti ja ilma oli vilpoinen. Vähän ajan kuluttua pysähdyin seuraamaan kolmen vuohen puuhia. Otukset olivat rauhallisia ja seurallisia. Tykkäsivät köynnösten lehdistä, joita ojentelin syötäväksi.
Kaksi vaeltajaa kulki ohitseni kävelysauvojaan kantaen. Tähänastisen kokemukseni perusteella kaksi kävelysauvaa Camino del Nortelle on liioittelua. Yksi teleskooppisauva olisi ollut riittävä apu joissain liukkaissa ylä- ja alamäissä. Mutta toki jos koipien kanssa on ongelmia, niin kaksikin sauvaa voi olla tarpeen.
Astelin läpi niin viehättävän maalaismaiseman, että mielialani piristyi kohisten. Missään ei ollut tasaista. Maisema kumpuili, kaartui ja yllätti vehreydellään, tuoksuillaan ja väreillään. Naudat ja alpakat käyskentelivät laidunmaillaan. Aasit halusivat tehdä tuttavuutta. Ja ensimmäistä kertaa olin tyytyväinen uusiin vesipullossa kiinni pysyviin korkkeihin. Tämä tapahtui yrittäessäni kävellessä ujuttaa Dexal-nesteytysporetablettia vesipulloon. Pullossa kiinni pysyvän korkin myötä oli yksi liikkuva osa vähemmän ja koko projekti siten kertaluokkaa helpompi.
Saavuin Comillasiin, entiseen valaanpyytäjien kaupunkiin, missä Espanjan kuningasperhe vietti kesiään 1800-luvun jälkipuoliskolla. Muistona tästä ajasta on palatseja ja monumenttejä, joita ovat suunnitelleet arkkitehdit kuten Gaudí ja Montaner. Hiljaisesti rappeutuva Comillas on aristokratian turvasatama, kaukana suuren maailman stressistä, hälystä, edustamisesta ja muusta sellaisesta. Comillas oli ensimmäinen Espanjan kaupunki, jonne asennettiin sähkövalaistus. Kerran se oli myös Espanjan pääkaupunki, kun kuningas Alfonso XII päätti kokoontua hallituksensa kanssa paikkakunnalla syyskuussa 1881.
Päivän lopputaipaleesta muodostui kilpajuoksu pilvien kanssa. Halusin välttää kastumisen, joten pistin vipinää virsuihin. Välillä korkeuksista putosi niskaani muutama sadepisara, joiden ansiosta kiristin vauhtia entisestään. Saavuin kuivana San Vicente de la Barqueraan päivän kallistuessa iltaan. Tässäkin kaupungissa yli puolet taloudellisesti aktiivisesta väestöstä työskentelee matkailun ansiosta palvelusektorilla. Majoituin vaihteeksi hostelliin ja nautin iltapalaksi hassun pizzan, jossa kaikki juusto oli keskitetty viiteen plänttiin.
Kuulin askelten ääniä takaani. Saksalainen arkkitehti, Verena, seisahtui myös ihastelemaan näköalaa. Jatkoimme taivallusta yhtä matkaa, jutellessa matka taittuu mukavammin. Verena kertoi menevänsä parin viikon kuluttua naimisiin ja ottaneensa sitä ennen vähän aikaa itselleen. Myöntelin, että camino vaikuttaisi tosiaankin olevan hyvä ympäristö prosessoida elämän saranakohtia. Edistäähän kävely tutkitusti luovuutta, uudenlaisten näkökulmien ja omaperäisten ratkaisujen löytymistä ajankohtaisiin kysymyksiin. Verena kertoi kävelleensä edellisenä päivänä 40 kilometriä ja nyt toista akillesjännettä hieman kivisti.
Lehmälauma tuli vastaan vähän ennen Serdiota ja väistimme kapean tien reunaan. Ensimmäiset naudat astelivat ohitsemme tyynesti, mutta sitten hirmuiset olemuksemme alkoivat tehota. Lehmäjono ajautui aivan tien vastakkaiseen reunaan, missä elikot kompuroivat hankalasti betonisessa sadevesikourussa. Ilmassa leijui suuren paniikin mahdollisuus, joka ei lopulta kuitenkaan realisoitunut. Pysähdyin Verenan kanssa aamukahville Serdioon, sitten polkumme erosivat. Hauska kohtaaminen, joita caminolla sattuu tuon tuostakin.
Serdion kylästä oli kotoisin Francisco Bedoya Gutiérrez, joka liittyi aseelliseen vastarintaan Espanjan sisällissodan jälkeen. "Maquis" -termillä viitataan vastarintaliikkeeseen, joka oli aktiivinen diktaattori Francon hallinnon ajan, aina vuoteen 1975 asti. Liike muodostui entisistä tasavaltalaisista, kommunisteista ja anarkisteista, jotka vastustivat fasistista hallintoa. Maquis-liike toimi metsissä ja vuorilla, erityisesti Pyreneiden vuoristossa sekä Galician ja Asturian maaseudulla. Modus operandina oli mm. sabotaasi, aseiden salakuljetus ja propaganda. Vastarintataistelija Bedoya kuoli vuonna 1957 jouduttuaan Guardia Civilin virittämään ansaan.
Unquerassa tilasin lounaaksi “Ensalada Mixtan”, joka oli niin kauniisti rakennettu, että harmitti kajota siihen. Kävellessäni Deva -joen yli Puente de Unquera -sillan yli siirryin samalla Kantabriasta Asturiaan. Alitseni lipui joukko kaksipaikkaisia kajakkeja. Sillan toisessa päässä kohosi camino-teemainen patsas “haciendo el camino”, jonka voisi suomentaa “Tien päällä”. Ensimmäisen kesältä tuntuvan päivän kunniaksi ostin jäätelön.
Sitten alkoi taas kilpajuoksu sadepilvien kanssa. Jäljellä oli enää puolentoista tunnin taival meksikolaistyyliseen Casa Floriin. Puhuttelin pilviä ystävällisin sanoin kannustaen niitä laskemaan vetensä esimerkiksi kieroilijoiden, roistojen tai teeskentelijöiden niskaan. Alkoi ripsiä pieniä pisaroita. Solvasin pilviä ja kirosin niitä karkein sanankääntein. Alkoi ripsiä suurempia pisaroita ja kastuin läpimäräksi, vain vähän ennen majapaikkaan saapumista.
Mutta ukkosen jylinä toistui oudon säännöllisesti. Saavuin infotaulun luo, joka oli otsikoitu “Bufones de Arenillas”. Bufones-ilmiö syntyy, kun valtameren aaltojen voima työntää vettä suurella paineella kalkkikiviluoliin ja -onkaloihin. Vesi puristuu sitten kallionkoloista ilmaan komeina suihkukaarina ja vesipatsaina, jotka voivat kohota useiden metrien korkeuteen. Tämä spektaakkeli oli aiheuttanut ukkoseksi luulemani äänet. Bufones -ilmiön tuottamat äänet voivat vaihdella matalista jylinöistä ja kohinasta voimakkaisiin paukahduksiin ja räiskeisiin, jotka luovat dramaattista tunnelmaa ympäröivään maisemaan.
Olin ajatellut aamukahvitella Andrinissa, mutta kumpikin paikkakunnan kahvila oli GoogleMapsin mukaan “tilapäisesti kiinni”. Kävin myös kurkistamassa paikan päällä ja kiinni olivat. Lähdin nousemaan pitkää ylämäkeä ja kaivoin lantiovyön taskusta myslipussin. Se oli juuri tällaisia tilanteita varten. Reilussa sadassa grammassa rasvalla ja sokerilla kyllästettyä mysliä on yhden kokonaisen aterian verran energiaa. Huuhdoin aamiaisen alas vedellä.
Reitti kulki suurimman osan päivästä rannan tuntumassa ja vähän väliä edessäni avautui maisemia, joita oli pakko pysähtyä ihailemaan. Tällä tavoin toteutin myös hitaaseen elämäntyyliin velvoittavaa hämäläistä verenperintöäni. Neljän tunnin tauottoman patikoinnin jälkeen tuntui mukavalta istahtaa La Chocolatería Del Paraíson pehmeälle penkille Llanesin “erittäin ylväässä ja uskollisessa” kaupungissa, jossa keskiajalla valmistettiin tiiliä koko Asturiaan.
Tällä tavoin vasta kolmantena vapun jälkeisenä päivänä sain syödäkseni rasvassa paistettuja churroja, jotka etäisesti muistuttavat suomalaisia vappumunkkeja. Sitten huomasin, että chocolaterian listalla oli myös ensalada mixta, joten tilasin senkin. Vessassa pistäytymisen ja käsienpesun jälkeen käynnistin käsienkuivaajan ja olin lentää pyrstölleni säikähdyksestä. Laitteesta suihkusi lämmintä ilmaa erinomaisella paineella. Olin jo tottunut Espanjan baarien vuosikymmeniä vanhoihin rämiseviin, heikkotehoisiin ja kylmää ilmaa huokuviin masiinoihin.
Hieman myöhemmin sangen viehättävän Llanesin katuja talsiessani päädyin konditorian näyteikkunan eteen. Herkkuja oli tarjolla enemmän kuin hitaalla prosessorilla varustettu ihminen kykenee hahmottamaan. Ostin kolme macaron-leivosta, jotka popsin heti herkkupuodista ulos päästyäni. Ostin myös marketista uuden hammasharjan toivoen vihdoinkin saavani asiallisen työkalun suuhygieniasta huolehtimiseen.
Sitten tarjoutui mahdollisuus valita kahden erilaisen reitin välillä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi lyhyt, mutta vaikutti hengenvaaralliselta edellyttäessään vilkkaasti liikennöidyn tien kapealla tienpientareella kävelyä. Toinen olisi pidempi, kaunis, rauhallinen ja turvallinen. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Esikoinen soitti Lissabonista, missä opiskelee parhaillaan. Koti-ikäväni lievittyi, vaikka kumpikaan keskustelijoista ei ollut lähelläkään kotia. Ehkä todellinen koti ei olekaan paikka, vaan jonkinlainen ihmissuhteista muodostunut sosiaalinen konstrukto?
Niembrussa sain eteeni reissun tähän asti komeimman ja massiivisimman salaatin. Sääennusteen mukaan perinteisen iltasateen pitäisi alkaa lähiaikoina. En toivonut kastumista, joten varmistin repun vedeneristyksen ja laitoin isomman vaihteen silmään. Navesin kylässä näin edessäni avoimen Siderian, enkä voinut vastustaa sen kutsua. Tilasin siideriä, jota myytiin 0,75 litran pulloissa. Valutin osan juomasta lasiini ja loput juomapullooni. Tässä “ulosmyynnissä ravintolasta” ei ollut minkäänlaista vaikeutta tai hämminkiä, joskin Suomen oloissa se ilmeisesti olisi mahdottomuus.
Muutamaa kilometriä ennen päivän kulku-urakan loppumista mustavalkoinen koira lyöttäytyi seuraani. Se jolkotteli vierelläni, pistäytyi välillä etäämmällä nuuhkaisemassa jotain ja merkkaili reviiriään. Se oli aivan erilainen kuin talojen ja maatilojen liepeillä päivystävät möreä-ääniset vartijapedot, jotka nostavat ison rähäkän ohikulkijoita havaitessaan. Uusi kaverini vaikutti paimenkoiralta ja muistutti bordercollieta. Tuli sellainen fiilis, että sen ajatuksena oli varmistaa sujuva ja turvallinen kulkuni reitin tällä osuudella. Kappaleen matkaa kuljettuamme koira kävi hakemassa jemmapallonsa, jonka pudotti jalkojeni juureen. Potkaisin palloa ja koira säntäsi sen perään, sieppasi sen taitavasti hampaisiinsa ja palautti viereeni. Tällä tavoin leikkien etenimme pitkän matkaa. Sitten takaamme lähestyi mopedi, jonka kuski patisti koirakaverini takaisin lähtöpisteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti