Jaakoppi Jaakontiellä osa 3: Kovan onnen camino. Santo Domingo de la Calzada - Itero del Castillo 7.-13.6.2017

Prologi. Valmistauduin caminolle heittämällä talviturkin aivan konkreettisesti. Talven aikana tukkani oli kasvanut pitkäksi. Se näytti oikealta harakanpesältä. Se peitti korvat ja hiosti tympeästi. Koulussa kaverit olivat kevään kuluessa hymyilleet vinosti ja tiedustelleet toistuvasti milloin olin aikeissa käydä parturissa. Caminoreissulle lähtöä edeltävänä päivänä isä leikkasi tukan niin lyhyeksi, ettei se enää haittaisi takaa lähestyvän autojen ja muiden ajoneuvojen äänten kuulemista. Edellisten caminoiden perusteella tiesin, että Jaakontiellä joutuu ajoittain kulkemaan maantien reunassa. Varsinaiset kävelyharjoitukset sen sijaan olivat kevään aikana jääneet vähiin. Keskeinen edessä olevaan Jaakontien taivallukseen liittyvä jännitystekijä tulisikin olemaan kävelykestävyys.

Ennen ja jälkeen talviturkin heittämisen

Kesäkuun neljäntenä päivänä matkustimme Riihimäelle sukulaismajoitukseen. Herkuttelimme ruotsalaistyylisellä kesäkurpitsalasagnella. Isä jäi vetelemään hirsiä, kun itse heräsin maanantaiaamuna ennen sianpieremää kaitsemaan vajaan vuoden ikäistä serkkutyttöä. Matkustimme junalla Riihimäeltä Tikkurilaan ja istahdimme sitten lentoasemalle lähtevään junaan. Se oli melko täynnä. Ihmiset hälisivät levottomasti. Irrallisista kommenteista päättelimme, että juna ei olisikaan lähdössä mihinkään. Väkeä alkoi poistua asemalaiturille. Kiinnitin huomioni kahteen fiksunoloiseen naiseen, jotka poistuivat junasta muiden mukana. Kuiskasin isälle, että seurataan noita. Liukuportaissa isä rohkaistui kysymään, että olivatkohan naiset kenties matkalla lentoasemalle ja että olisiko yhteinen taksi mahdollinen. Olihan se. Loppujen lopuksi saimme taksimatkan ilmaiseksi. Ykkösterminaalin pihalla kiittelimme ystävällisiä naisia avusta.

Lufthansa lennätti meidät Frankfurtin kautta Bilbaoon. Juustolla ja meetvurstilla vuoratut välipalaleivät maistuvat makoisille. Vähän ennen puolta yötä hyppäsimme taksista Pensión Mardonesin edessä. Painoin ovikellon nappia. Mitään ei tapahtunut. Odotin hetken ja painoin uudelleen. Mitään ei tapahtunut. Painoin soittonappia kolmannen kerran toooosi pitkään. Uninen ääni mumisi jotain kaiuttimesta ja isä vastasi "Si!". Summeri soi. Oven lukko naksahti auki. Kapusimme toiseen kerrokseen. Papparainen otti isän passin pantiksi ja antoi huoneen avaimet. Ripustin Riihimäellä valmistamani eväsleivät roikkumaan muovipussissa ikkunan ulkopuolelle. Ulkona olisi ehkä jokusen asteen vilpoisempaa kuin sisällä, mikä auttaisi leipien säilymistä syömäkuntoisina. Samalla tarkastelin kiinnostuneena pyykkienkuivaussysteemiä, joka oli rakennettu pihakuilun ylle. Sillä aikaa, kun isä kävi tiedusteluretkellä, tarkastin oliko sänkyjen liepeillä lutikoita. Ei ollut.

Pensión Mardonesin portaikko

Bilbaon Guggenheim-museo

Aamulla pistelimme eväsleivät tuulensuojaan. Maksoimme majoituksen ja lähdimme astelemaan pitkin Nerviónjoen rantaa kohti linja-autoasemaa. Kevyt kuurosade ei juuri kastellut. Joen rantaan oli rakennettu kerrassaan mainio kävelyväylä. Ohitimme Guggenheimin museon pyllypuolella olevan jännän hämähäkkiolion. Sade muuttui jatkuvaksi. Viritimme sadesuojat reppuihin ja sonnustauduimme kuoritakkeihin. Pääsimme linja-autoasemalle. Se oli siirretty rakennushankkeen tieltä viereiselle tontille. Lippuja sai ostaa vain automaateista. Automaatit olivat niin kehnosti suunniteltuja, että niiden tykönä työskenteli erityinen automaattiavustaja. Saimme liput. Haukkasimme pikapatongit ja matkustimme Burgosiin. Sähläsimme uuden erilaisen lippuautomaatin kanssa ja saimme kuin saimmekin liput Santo Domingo de la Calzadaan. Sinne asti olin päässyt edellisenä kesänä yhdessä serkkuni Joonatanin kanssa. Tunnin linja-autossa kököttämisen jälkeen etsimme etukäteen varattua majapaikkaa jokseenkin epätietoisina ja epätoivoisina, kun paikallisrouva kysyi, että minne matka. Kerroimme määränpäämme ja meidät johdatettiin majapaikkaan.

Bilbaon linja-autoasema

1. kävelypäivä keskiviikko 7. kesäkuuta: Santo Domingo de la Calzada - Grañón - Redecilla del Camino - Castildelgado - Viloria de la Rioja - Villamayor del Rio. 19 km. Herätys oli asetettu kahdeksaksi, mutta se soi toisessa huoneessa ja oven takana. Nukuimme makoisasti kymmeneen asti. Hammaspesun jälkeen edessä oli lankutushaaste. Lufthansa oli arponut isälle ikkunapaikan lennolle Helsingistä Frankfurtiin. Isä oli ikkunapaikasta mielissään. Mutta minäkin olisin halunnut lennolla ikkunapaikan. Asiasta neuvoteltiin. Lopulta pääsin ikkunapaikalle suostumalla vastaanottamaan lankutushaasteen. Käytännössä se tarkoitti, että jokainen uusi päivä caminolla aloitetaan minuutin lankutuksella. Ähkyin ja puhkuin vatsalihakset maitohapoilla, mutta pysyin kuin pysyinkin minuutin lankutusasennossa. Kaikkeen sitä ihminen tuleekin suostuneeksi ikkunapaikan vuoksi.

Kotoa mukaan otettu aurinkovoide oli mystisesti kadonnut. Sitä ei löytynyt laajoista etsinnöistä huolimatta. Haimme apteekista uuden putelin ja suorimme aamiaiselle läheiseen Bar Hidalgoon. Valikoima oli niukka. Tiskillä nökötti vain kovakuorisia patonginpalasia. Niitä oli kolmea sorttia. Kaikkien välissä oli sitkasta ilmakuivattua kinkkua. Vaihtelua oli saatu aikaan lisäämällä joidenkin patonkien väliin juustoa ja toisten väliin tomaattisiivuja. Patonkien kyytipojaksi tilasimme kahvit. Hieroimme aurinkovoidetta strategisiin paikkoihin ja laittauduimme matkaan. Aurinkovoide olikin tarpeen, sillä taivas oli pilvetön. Aamupäivän aurinko porotti jo kuumasti. Pohjolan asukin nahka olisi kärähtänyt nopeasti ilman asianmukaista suojausta.

Santo Domingo de la Calzadan kirkontorni pilkistää talojen takaa

Ihastelimme kotvan Santo Domingo de la Calzadan komeaa kirkkoa. Sitten vain vipinää virsuihin ja länttä kohti. Roskiksen kyljessä oli keltaista maalia. Siinä oli selvästikin ollut caminon kulkusuuntaa osoittava nuoli. Nyt se oli kuitenkin vain epäselvä läiskä. Etäällä näkyi reppuselkäisiä kulkijoita, mistä päättelimme oikean kulkusuunnan. Ylitimme Oja nimisen joen. Ohitimme luonnonkivistä muuratun talonrauniot. Vain seinät olivat osittain pystyssä. Lanta haisi. Tien vieressä kohosi kaksi vanhaa savupiippua. Kattohaikarat olivat rakentaneet niiden kärkiin mahtavat risupesät. Ne muistuttivat minua hiuslaitteesta, jota olin kantanut ennen caminoa. Kaksi isoa haikaraa kaarteli sinisellä taivaalla. Polun varressa kasvoi punaisia kukkia tiheinä ryppäinä. Polun vieressä jalkojaan lepuuttavat naiset kertoivat, että kukat olivat nimeltään "poppies" eli unikko.

Kolmen kilometrin kävelyn jälkeen pienen kukkulan päällä kohosi "Cruz de los Valientes" eli rohkeiden risti. Sen juurella kökötti kolme germaania. Kampasimpukkatunnusta käytetään caminon varrella monissa paikoissa. Jopa valtatien ylittävän kevyenliikenteen väylän kannatinpalkkeihin oli maalattu kampasimpukka. Grañónissa pidimme piiiiitkän tauon. Tilasimme pizzat, joista jaksoimme syödä vain puolet. Loput pizzoista pakkasimme mukaan foliossa ja muovipussissa. Matka jatkui. Polulla lojui 200 millilitran aurinkovoidepullo. Isä poimi sen mukaansa. Ehkä sille löytyisi omistaja seuraavassa kylässä. Redecilla del Caminossa siemailimme verkkaisesti appelsiinimehua. Polulta löytynyt aurinkovoidepullo oli esillä pöydällä. Jaakontienkulkijoita tuli ja meni, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota aurinkovoiteeseen. Kohtalo oli päättänyt, että se jäisi meille.

Pitkien lepotaukojen tarkoitus oli sopeuttaa jalkoja niiden edessä olevaan tehtävään. Kävelyharjoitukset olivat kevään aikana tosiaan jääneet melko vähäisiksi. Isän eli herra Pitkänmatkan Kävelijän osalta tilanne oli toinen. Tammikuussa oli käynnistynyt vuoden kävely -niminen projekti, jonka tiimoilta isä oli patikoinut ahkerasti päivittäin. Omat jalkani alkoivat jo tuntua väsyneiltä ja pysähdyin mieluusti uudelle tauolle Castildelgadossa. Siemailimme jäiset colajuomat. Opaskirjan mukaan seuraavalle paikkakunnalle oli vain yhden kilometrin matka. Jalkatuntuman mukaan matkaa Viloria de la Riojaan oli ainakin kaksi kilometriä. Kylässä ei ollut ainoatakaan kahvilaa. Istuskelimme kotvan penkillä vanhan kivitalon varjossa. Sitten edessä oli viimeinen ponnistus kohti Villamayor del Rio -nimistä kylää kohti.

Selvitimme parhaillaan mistä majapaikka Casa Rural La Aldea Encantada löytyisi, kun kolme koiraa alkoi haukkua kiukkuisesti. Ne ryntäsivät meitä kohti tienvarressa seisovan talon pihalta. Kuoronjohtajana toimi valtava saksanpaimenkoira. Pieni karvaturri ärhenteli potrana poikana ison kaverinsa vierellä. Parivaljakko jäi tontin rajalle ja lopetti haukkumisen, kun kävi selväksi, että viesti oli mennyt perille. Kolmas koira oli eri maata. Se oli keskikokoinen ja heilutti häntäänsä. Se jolkotti luoksemme ystävällisenä ja uteliaana. Sillä oli erikoisimmat koiransilmät, joita olin milloinkaan nähnyt. Pupilli oli musta kuten muillakin koirilla, mutta ympäröivä alue oli kokonaisuudessaan vitivalkoinen. Iltapalaksi pistelimme Grañónista asti mukana kulkeneet pizzapalat. Päivätaival kartalla.

2. kävelypäivä torstai 8. kesäkuuta: Villamayor del Rio - Belorado - Tosantos - Villambistia - Espinosa del Camino - Villafranca Montes de Oca. 19 km. Herätys kahdeksalta, hammaspesu ja aamulankutus. Olin ottanut riskin ja tilannus ison aamiaisen. Se osoittautuikin mukavaksi yllätykseksi. Pienen hillopaahtoleipäaamupalan valinnut isä katseli vesi kielellä, kun pistelin kinkkumunakokkelia tuulensuojaan. Aamupalan tarjoili sama herttainen Ana-mummeli, joka oli edellisenä iltana toivottanut meidät tervetulleeksi. Casa Rural La Aldea Encantada oli ehkä aikoinaan ollut maatila. Nyt se palveli matkailijoita. Ana olisi kovasti halunnut jutella kanssamme. Yhteistä kieltä ei kuitenkaan löytynyt. Edellisenä päivänä kadonnut aurinkovoide löytyi pesupussukastani. Nyt arvelimme olevamme koko Jaakontien äveriäimpiä aurinkovoiteen määrällä mitattuna.

Tien päälle pääsimme kymmenen kieppeissä. Se oli kaksi tuntia aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Aurinko paistoi taas siniseltä taivaalta. Ilmassa kieppui pieniä hyönteisiä. Ne tarttuivat ärsyttävästi aurinkovoiteesta tahmeaan ihoon. Niitä sai koko ajan olla nyppimässä pois. Reitti kulki tien ja viljelysmaan välissä. Pellolle viritetyt sadettimet ulottuivat kastelemaan myös polulla kulkijoita. Kylmät vesipisarat pelästyttivät ja virkistivät ropistessaan silloin tällöin kuuroina niskaan. Tiellä rymisteli valtavia rekkoja. Moni rekkakuski tööttäsi ja heilautti kättään ohittaessaan Jaakontien kulkijoita. Päivän ensimmäiset viisi kilometriä jäivät taakse kepein jaloin. Taukopaikka löytyi juuri ennen Beloradoa. Mäen rinteeseen oli rakennettu mainio majatalo-ravintola-minimarket-systeemi.

Beloradon taukopaikalla isä kertoi Paulo Coelhosta ja hänen kirjoistaan samalla, kun siemailimme virvokkeita. Naapuripöydässä istuva mies tuli juttelemaan. Hän oli erottanut keskustelustamme sanat "Coelho" ja "Brasilia". Miekkonen kertoi nimekseen Eyal ja aloittaneensa caminon Pamplonasta. Vuotta aikaisemmin hän oli hädintuskin pystynyt kävelemään kolme kilometriä. Nyt Eyal selvisi 30 kilometrin päivätaipaleista. Hän oli syntynyt israelissa, muuttanut 23-vuotiaana Brasiliaan ja löytänyt sieltä vaimon. Eyal oli aloittanut työnteon 12-vuotiaana opettamalla fortran -ohjelmointikieltä. Nykyisin hänellä on oma yritys. Caminolle Eyal oli lähtenyt miettiäkseen tulevaisuudenkuvioita. Vaimo haluaisi kuulemma kovasti käydä eksoottisessa Suomessa.

Karvamato caminolla

Kuljimme läpi Beloradon keskiaikaisten kujien labyrintin. Ostimme jäätelöt. Kaupungin laidalla kapealla puistikkotiellä meitä vastaan möyrysi valtava verenpunainen maatalouskonepaholainen. Se puski savua kiduksistaan ja mylvi möreällä äänellä. Syöksyimme turvaan tienvarren pöpelikköön kuin olisimme nähneet valtavan verenpunaisen maatalouskonepaholaisen. Juhlimme henkiin jäämistämme nauttimalla kupilliset kahvia Hotel Beloradon baarissa. Seinällä oli härkätaistelumainos. Baaritiskillä notkui rivi paikallisväestöä. Yhden herrahenkilön housut roikkuivat niin alhaalla, että pylly pilkisti. Matka jatkui. Ylitimme joen pitkin puusiltaa. Osa laudoista oli irrallaan. Jalkavaivainen pyhiinvaeltajanainen jäi loikoilemaan penkille puiden varjoon. Saavuimme avoimeen peltomaisemaan. Pieni pilvi peitti auringon. Sitten sen varjo liukui syrjään ja kuljimme taas kirkkaudessa.

Tosantosissa Bar los Aranconesista löytyi reissun tähän asti herkullisin välipala. Pehmeäkuorisen sämpylän väliin oli kätketty kinkku-juusto-kananmuna-aarre. Sen voimin jaksaisimme päivätaipaleen loppuun. Aurinko porotti edelleen kuumasti. Pellon reunalla retkotti kuollut pesukarhu. Läntisellä taivaalla näkyi kuitenkin synkkiä pilviä. Vain muutaman kilometrin päässä pilvistä ryöppysi vettä maahan. Ennätimme Espinosa del Caminoon juuri ennen sateen alkua. Siemailimme virvokkeita. Pakkasimme varusteet vedenpitäviin pusseihin. Sade loppui ja jatkoimme matkaa. Jäljellä oli vain viitisen kilometriä. Onnittelimme itseämme näppärästä sateen välttämisestä. Kun matkaa oli jäljellä vain pari kilometriä, salamat alkoivat välähdellä ja mahtava jyrinä sai hampaat lyömään loukkua. Taivas aukeni. Vettä syöksyi niskaamme kuin Niagaran putouksista. Saavuimme majapaikkaan likomärkinä. Päivätaival kartalla.

Torstain pari viimeistä kilometriä patikoitiin kaatosateessa

3. kävelypäivä perjantai 9. kesäkuuta: Villafranca Montes de Oca - San Juan de Ortega - Agés - Atapuerca. 19 km. Herätys seitsemältä. Pakkasimme reput ja suorimme viereiseen ravintolaan aamupalalle. Löysimme tiskiltä herkulliset muna-juusto-kinkku-sämpylät. Palanpainikkeeksi juuri puristettua appelsiinimehua ja kahvia. Tien päälle päästiin tällä kertaa jo yhdeksän maissa eli jälleen reilusti aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Varhainen startti helpottaa monia asioita. Iltapäivän paahteeseen verrattuna aamun vilpoisuudessa on mukava patikoida. Lepotauoillekin jää enemmän aikaa. Lisäksi jää aikaa hidastaa ja ihmetelllä kaikkea vastaan tulevaa. Kaiken kukkuraksi varhainen perille saapuminen määränpäähän helpottaa majapaikan löytymistä.

Edellisen illan sade oli vaihtunut hernerokkasumuksi. Sumun kosteat lonkerosormet tunkeutuivat joka paikkaan. Villafranca Montes de Ocan kivitalot häämöttivät udun keskellä epäselvinä hahmoina. Ryhdyimme kapuamaan mäkeä ylös. Hiki ja sumu liimasivat kosteat vaatteet ihoon kiinni. Pikkulinnut olivat heränneet ja sirkuttivat pensaissa. Hämähäkin verkko roikkui vesipisaroista raskaana puun oksalta. Näkyvyyttä oli vain muutama kymmenen metriä. Silloin tällöin polun ylle kaartuvien puiden lehvästöistä mätkähti iso pullea vesipisara niskaan. Metsätyyppi vaihtui. Nyt kuljimme mäntymetsässä. Muutamassa oksassa näkyi männynkulkukehrääjän syheröitä. Ohitimme Espanjan sisällissodan muistomerkin. Caminon kulku-ura oli nyt leveä kuin saksalainen autobahn. Se kulki suorana viivana halki mäkisen maaston. Luonnonkiviä oli käytetty sekä tervehdystekstien kirjoittamiseen tyyliin "Buen Camino" että maataideteosten materiaalina. Aurinko haihdutti sumun matkoihinsa. Astuin epähuomiossa punaruskeaan lällyyn. Se tarttui kenkienpohjiin kuin höyhenet tervaan.

13 kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme päivän ensimmäiselle taukopaikalle San Juan de Ortegaan. Baarin vitriinissä nökötti maukkaan näköisiä kinkkujuustosämpylöitä. Herkullinen aamupalasämpylä oli vielä tuoreessa muistissa. Tuskin maltoin odottaa, että saisin iskeä hampaat hankintaani. Pettymys oli sitäkin karvaampi. Sämpylän kuori oli kivikova. Hampaat pystyivät siihen juuri ja juuri. Jokaisella haukkauksella sämpylän kuori säröili ja lohkeili äänekkäästi rapsahdellen. Suuria kuorilaattoja lenteli ympäri baaria. Kuoren teräväsärmäiset reunat raapivat ikeniä ja kitalakea. Jouduin puristamaan silmät kiinni haukatessa, jotta vehnäsrapnellit eivät olisi puhkaisseet silmiäni. Jokaisen haukkauksen jälkeen siemaisin kelpo kulauksen kahvia.

Ohitimme alueen, jolta on löytynyt runsaasti neanderthalin ihmisten jäänteitä. Perille Atapuercaan saavuimme jo puoli neljän maissa. Majapaikka löytyi Albergue el Peregrinosta. Matkustaessamme Espanjaan muutamaa päivää aikaisemmin Lufthansa oli arponut isälle ikkunapaikan lennolle Frankfurtista Bilbaoon. Minullekin ikkunapaikka olisi kelvannut. Asiasta neuvoteltiin. Lopulta suostuin ottamaan hoitaakseni yhden ylimääräisen pyykkäyskerran päästäkseni ikkunapaikalle. Nyt oli tullut aika hoitaa se velka. Pudotin likaiset sukat, alushousut ja paidat lavuaariin ja valutin lämmintä niiden päälle. Joku oli jättänyt Axe -suihkusaippuan pesuhuoneeseen. Tulkitsin, että se oli yleisessä käytössä. Truuttasin sitä rutkasti haisevien vaatteiden päälle. Sitten ryhdyin murjomaan ja mylläämään hikeä irti vaatemytystä. Kotvan kuluttua laskin likaisenharmaaksi muuttuneen pesuveden viemäriin. Jouduin toistamaan pesutempun vielä kahdesti. Lopulta inhimilliset hajut olivat kadonneet vaatteista. Nyt ne lemusivat Axelle. Päivätaival kartalla.

4. kävelypäivä lauantai 10. kesäkuuta: Atapuerca - Villalval - Cardenuela - Orbaneja - Villafria - Burgos. 20 km. Herätys klo 7:30. Alberguessa oli hiljaisuus iltakymmenestä aamukuuteen. Edellisenä iltana ranskalaiset eivät olleet juurikaan piitanneet tästä säännöstä. Patonginpurijat porisivat ja hörähtelivät käytävällä myöhään yöhön. Kuuden hengen huoneeseemme oli majoittunut neljä henkeä. Kolme miestä ja meikäläinen teinien edustajana. Kaksi yläpetiä oli jäänyt tyhjiksi. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla olin kaivanut lakanapussin repusta. Lakanapussissa loikoilu oli tuntunut oudolta. Yöllä kaikki miehet olivat kuorsanneet nukkuessaan. Olin kuunnellut nukkumisääniä kiinnostuneena, mutta myös hieman harmissani. Kuorsaus oli häirinnyt nukahtamista. Valkopartaisen miehen kuorsaus oli voimallista tuhinaa. Mustapartainen mies kuorsasi matalalla dieselmoottorin äänellä. Pitkänmatkan Kävelijä sahasi hirsiä ruosteisella moottorisahalla. Iltayöstä makuuhuone oli melko lämmin, aamuyöstä tuli vilpoisaa. Albergueyöpymisen myötä kävi selväksi, että repuistamme puuttui tärkeä varuste. Kummallakaan meistä ei ollut pyyhettä matkassa. Niin ollen suihku oli jäänyt illalla väliin. Seuraavana yönä majoittuisimme onneksi taas hostelliin ja saisimme pyyhkeet käyttöömme.

Aamupalalla törmäsimme uuteen herkkuun, eräänlaiseen espanjalaiseen joulutorttuun. Puoliympyrän muotoisen ison voitaikinatyynyn sisään on sullottu tonnikala-sipuli-tomaattitahnaa. Kerrassaan makoisaa Cafe con Lechen kera. Ruokailuvälineiksi tarjottiin veitsi ja haarukka. Torttu osoittautui sitkaaksi. Sitä oli vaikea leikata tylsällä veitsellä. Pohdiskelin ääneen, että voisikohan tätä syödä sormin. Pitkänmatkan Kävelijä mietti asiaa hetken. Sitten hän sanoi sen olevan mahdollista, jos sormenpäihin kasvattaisi hampaat. "Voi hyvä tavaton" ajattelin katsellessani pöydän toisella puolella istuvaa tohtoria. Ehkä hankkisin itselleni jonkin vähemmän teoreettisen ammatin. Olimme jo suorimassa tiehemme, kun kahvilan pitäjä vinkkasi ystävällisesti, että haluaisimme ehkä maksaa aamupalamme.

Liikkeelle yhdeksän maissa. Lampaat määkivät läheisellä farmilla. Lanta haisi. Ryhdyimme kapuamaan Atapuercan länsipuolella kohoavalle kalkkikiviharjulle. Tämä oli reissun toinen pitkä ylämäki. Aurinko porotti niskaan kuumasti. Hiki kasteli selän. Caminon reitti kohosi ruosteisella rautalangalla suljetun sotilasalueen reunaa myötäillen. Karussa rinteessä kasvoi matalia käkkyräisiä lehtipuita. Rautalanka-aidan toisella puolella jolkotti kettu vain kymmenen metrin päässä. Se ei piitannut polulla kulkijoista. Se oli oppinut, että aidan toisella puolella tallustavat ihmiset eivät ole vaaraksi. Takaa kuului puuskutusta. Joukko pyöräilijöitä vinttasi jyrkkää mäkeä ylös. Astuimme hetkeksi sivuun ja päästimme fillaroijat ohi. Kysyin jonon viimeiseltä puuskuttajalta päivämatkojen pituudesta. Kuulemma 50-80 kilometriä menee joka päivä. Lähistöltä kuului linnun kujerrusta. Rinteen yläosassa polku muuttui vaikeakulkuiseksi. Jalansijat piti valita huolella teräväsärmäisten kivien välistä. Mäen päällä kohosi valtava puuristi. Jaakontienkulkijoita poseerasi sen edessä toisten napsiessa valokuvia. Etäällä harjun länsipuolella näkyi Burgosin kaupunki. Se olisi tämän päivän tavoite.

Kalkkikiviharjun laelle oli pystytetty valtava puuristi

Kohti Cardeñuelaa

Laskeuduimme pitkin kivistä polkua. Pienet irtokivet pöyrivät jaloissa. Askeleet nostattivat pölyä. Horjahdin. Isä varoitti kaatumasta. Meillä ei ollut haavojen puhdistusvälineitä mukana. Ensimmäisessä kylässä eli Villalvalissa ei ollut kahvilaa. Kylmä juoma olisi maistunut, mutta ei auttanut kuin jatkaa taivalta. Muutaman kilometrin patikoituamme saavuimme Cardeñuelaan. Pilgrimeitä pörräsi pihalla auringonvarjojen alla. Sisällä oli väljempää ja vilpoisempaa. Levähdimme tovin ja jatkoimme sitten muutaman kilometrin päähän Orbanejaan. Alkoi olla nälkä. Popsin makoisan sämpylän. Täytteenä oli tonnikalaa, kinkkua, juustoa, majoneesia ja tummanpunaisia salaatinlehtiä. Radiosta kuului Moratin biisi "Amor con Hielo". Sen kertosäe oli jäänyt soimaan päähäni. Baaritiski oli paikallisten kohtaamispaikka. Kaksihampainen ukko jutteli kolmihampaisen ukon kanssa. Jatkoimme taivalta. Tunteroisen kuluttua olimme jo Burgosin liepeillä paikkakunnalla nimeltä Villafría. Kävin tilaamassa baarin tiskiltä itselleni colan ja Pitkänmatkan Kävelijälle oluen. Pihalla joukko Jaakontien kulkijoita oli antanut periksi paahteelle. Poloiset odottivat päät riipuksissa pelastavan bussin saapumista.

Voimien palauduttua jatkoimme etenemistä halki hiljaisen ja hehkuvan kuuma esikaupunkialueen. Ohitimme tien pientareen nurmella huilaavan saksalaisukon ja sitten valtavan kokoisen Bridgestonen rengastehtaan. Olin kiinnittänyt huomion samaan heppuun jo jossain ennen Atapuercaa. Ikää oli vähintään 70 vuotta. Jäntterän ukon parta ja sänkitukka olivat lähes valkoiset. Olin sattumalta kuullut miekkosen kaavailevan vaellusta Meksikosta Kanadaan. Takana oli jo viljalti vaelluksia Keski-Euroopassa. Olimme saaneet hyvän etumatkan ukkoon, mutta nyt jäntterä hahmo takanamme kiri välimatkaa kiinni. Kiristimme tahtia. Ei auttanut. Saavuimme kutakuinkin samaan aikaan Burgosin laidalla olevalle mäkkärille. Saksalaisukkokin kaarsi rasvankäryiseen pikaruokataivaaseen. Lopulta päädyimme ruokailemaan samaan pöytään. Roskaruoka auttoi jaksamaan viimeiset kilometrit majapaikkaan.

Majoituimme Hostal Lariin, joka löytyi kätevästi aivan caminon reitin varrelta. Kävimme suihkussa. Sitten edessä oli ongelma. Mistään ei löytynyt tulppaa lavuaariin. Ilman tulppaa pyykkäysvesi karkaisi tiehensä. Isä ratkaisi ongelman sijoittamalla sopivan kokoisen paperinpalan viemärin tukkeeksi. Se hidasti veden karkaamista. Tällä konstilla pesuvesi pysyi altaassa juuri ja juuri niin kauan, jotta pyykkäys onnistui. Väänsimme pyykit kuiviksi ja lähdimme iltapalalle. Matkalla ihastelimme Burgosin komeaa katedraalia.

Burgosin katedraali

Ravintola vaikutti aluksi melko rauhalliselta. Tilasimme sekasalaatit ja grillatut broilerin rintafileet. Lisää väkeä saapui ravintolaan. Enää sitä ei voinut sanoa rauhalliseksi paikaksi. Minun piti korottaa ääntä, kun halusin sanoa jotain pöydän yli isälle. Sitten ravintolaan saapui iso seurue. Uusi porukka ohjattiin ruokailusalin ylle kurkottavalle parvelle. Väenlisäys sai melun nousemaan uusiin sfääreihin. Tarjoilijat juoksivat toimittaessaan tilauksia ylä- ja alakertaan. Viereisessä pöydässä oli raikuvasti nauravia naisia. Takanani olevaan pitkään pöytään saapui kolme perhettä pienten lasten kanssa. Nyt oli jo pakko huutaa, että sai edes oman äänensä kuuluviin. Sisään tölväsi polttariporukka. Tarjoilija toi meille jälkiruokakahvit. Selän takaa kuului hälinää. Kurkistin olkani yli. Huomasin tuijottavani tuolilla seisovaa pikkuihmistä, jonka kieli lerppui pitkänä suun ulkopuolella. Pojan sisko truuttasi ketsuppia äitinsä käsilaukkuun. Toisen perheen taapero tunki ranskanpottua sieraimeen. Päätimme etsiä seuraavaksi illaksi rauhallisemman ruokailupaikan. Päivätaival kartalla.

1. pyöräilypäivä maanantai 12. kesäkuuta: Burgos - Tardajos - Rabé de las Calzadas - Hornillos del Camino - Arroyo de San Bol - Hontanas - Castrojeriz. 38 km. Sunnuntain olimme vetäneet lonkkaa Burgosissa. Ukkosmyrsky oli iltayöstä kulkenut läheltä. Maanantaiaamuksi lämpötila oli romahtanut parikymmentä astetta vilpoisammaksi. Päätimme ohittaa mesetan pyöräilemällä. Vaihtelu virkistää. Laskimme tarvitsevamme neljä päivää päästäksemme noin 180 km matkan Burgosista Leóniin. Tarkoitus olisi pyöräillä leppoisasti lomatunnelmissa, ei kieli vyön alla. Kipitimme Veloburin pyörävuokraamoon. Nuori mies ja nainen eivät puhuneet englantia. Kellarista hälytettiin apuun kuusikymppinen ukko, joka osasi sanan sieltä toisen täältä. Elekielellä ja googlen kääntäjän avustamana saimme puitua asiat selviksi. Pyörää kohti hinnaksi tulisi 145 euroa. Lisäksi vaadittiin 250 euron pantti pyörää kohti kulkuneuvon tärveltymisen varalta.

Pyörien luvattiin olevan valmiita yhden maissa. Käytimme muutaman tunnin luppoajan tankkaamalla energiavarastoja. Puoli kahden maissa hyppäsimme vuokrapyörien selkään. Burgosissa muun liikenteen seassa ajaminen oli varsin tympeää. Välillä piti hypätä pyörän selästä ja taluttaa kulkuneuvo hankalan paikan ohi. Muutaman kilometrin päästä maisema avartui. Korkeat talot ja vilkas liikenne jäivät taakse. Pääsimme soratielle. Maisema vilisti ohi huimaa vauhtia edellisiin päiviin verrattuna. Viima viilensi mukavasti. Paarma kopsahti korvalehteen, sitten toinen kaulaan. Siristin silmiäni, jotta ne olisivat edes hieman suojassa lentäviltä hyönteisiltä. Se olikin tarpeen, sillä seuraavassa hetkessä pyyhälsin läpi pienten öttiäisten parven. Jonkinlaiset silmäsuojat olisivat tarpeen. Ehkä sellaiset löytyisivät jostain seuraavana päivänä.

Kuollut myyrä retkotti tienlaidassa juuri ennen Tardajosia. Taivalta oli takana jo kymmenkunta kilometriä, vaikka olimme olleet tien päällä vasta tovin. Kylläpä maisemat vaihtuivatkin sukkelaan pyörän selässä! Siemailimme kylmät juomat ja kahvit. Sitten hyppäsimme intoa puhkuen uusien ratsujemme selkään. Hornillos del Caminoa lähestyessämme kohtasimme ensimmäistä kertaa kaikkien pyöräilijöiden rakkaan vihollisen, ylämäen. Se oli melko loiva. Se imi meistä voimia tasaisen tappavasti. Vaihdoin pienimmälle vaihteelle ja ponnistelin sitkeästi eteenpäin. Sitten edessä oli kivinen kynnys. Se sai minut horjahtamaan. Aloin kaatua pyörän mukana. Viime hetkellä sain loikattua pois kaatuvan pyörän alta. Mäen päällä olimme aivan uuvuksissa. Ylämäki oli koetellut pyöräilyyn tottumattomia koipiamme pahanpäiväisesti. Edessä oleva alamäki teki saman käsivarsien ja etenkin kämmenten lihaksille. Lasku oli jyrkkä. Kaiken kokoisia irtokiviä sinkoili joka suuntaan. Painoin tasaisesti molempia jarruja ja yritin valita turvallisimman ajouran.

Hornillosissa pistelimme tuulensuojaan ison kasan pinaatti- ja omenapasteijoita. Tuoreista appelsiineista puristettu mehu maistui taivaalliselta. Tunnin lepuuttamisen jälkeen jatkoimme matkaa. Olimme vihdoinkin saapuneet mesetalle. Peltomaisema jatkui silmänkantamattomiin kaikissa ilmansuunnissa. Laskeuduimme mukavasti rullaten pieneen laaksoon. Sitten edessä oli ylämäki. Se alkoi imeä voimia jo entuudestaan rasittuneista lihaksista kuin kreivi Dracula kalvakasta impyestä. Hiki valui ja pirskahteli ilmaan silmänräpytysten tahdissa. Se valui kutittavasti nenänvartta pitkin. Sitä ei voinut pyyhkiä, koska molemmat kädet puristivat fillarin ohjaustankoa rystyset valkoisina. Mäen päällä puhalsi vilvoittava tuuli. Etäällä näkyi rivi tuulimyllyjä. Vaihteeksi pyörä rullasi eteenpäin kuin itsestään. Sitten edessä oli toinen pieni laakso ala- ja ylämäkineen.

Juuri ennen Hontanasia vastaan tölväsi koiran ja papparaisen kaitsema satapäinen lammaslauma. Äkkiä tie oli täynnä valkoista määkivää villaa. Silloin tällöin joku lambi pysähtyi tekemään tarpeensa. Vaikka odotimme tienreunassa, jäimme silti lauman keskelle. Yksi pässinpää alkoi hamuta huulillaan shortsejani. Husitin otuksen tiehensä. Hontanasissa pysähdyimme tauolle. Isä tilasi ison pullollisen vettä. Puolitoista litraa katosi yhdessä hujauksessa janoisiin kurkkuihimme. Olimme ostaneet veden samasta ravintolasta, jossa oivallinen tätini Liisa oli illastanut ikimuistoisesti jokunen vuosi takaperin. Liisa oli tuuminut, että sinänsä kelvollisen ensimmäisen ruokalajin popsimisen voisi ehkä keskeyttää ja siirtyä suoraan pääruoalla herkutteluun. Toinen ruokalaji olikin sitten ollut jotain varsin epämieluisaa ja nukkumaan oli menty maha kurnien. Caminolla kannattaa syödä aina, kun mahdollista.

Jatkoimme matkaa. Loivassa alamäessä ja tasaisella asfaltilla innostuimme ottamaan selvää miten nopeasti pääsisimme etenemään. Rivakan polkemisen jälkeen Suunnon Ambit näytti nopeudeksi 42 kilometriä tunnissa. Pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan Pyhän Antoniuksen hospitaalin raunioita. Tie kulki korkean holvikaaren alta. Ilmeisesti sortumavaaraa ei ollut. Jatkoimme majapaikkaan Castrojeriziin. Pyykkäsin hikiset vaatteet. Iltapalalla toistin epähuomiossa Liisa-tädin ruokailuepisodin. Spaghettibolognesen popsiminen jäi puolitiehen epämieluisten possunpalasten takia. Ajattelin, että pääruoka olisi varmasti makoisa. Sitten eteeni kannettiin lautanen, jolla nökötti kaksi luista kananpalaa ja muutama ranskalainen. Sain tehdä kovasti töitä nälän karkottamiseksi. Päivätaival kartalla.

2. pyöräilypäivä tiistai 13. kesäkuuta: Castrojeriz - Itero del Castillo. 8 km. Paahtoleipä- ja jogurttiaamiaisen jälkeen hyppäsimme pyörien selkään kymmenen jälkeen. Emme aivan ennättäneet hyödyntää varhaisen aamun vilpoisuutta. Lämpötila oli jo hellelukemissa, vaikka aurinko piilotteli ohuen pilviverhon takana. Edessä olisi raskas nousu Castrojerizin länsipuoliselle harjulle. Etukäteen olimme spekuloineet jaksaisimmeko polkea vinosti rinteessä nousevan polun yhteen menoon. Kulku-ura jyrkkeni metri metriltä. Pikkukiviä ja soraa sinkoili polkupyörän takarenkaan alta polkaisujen tahdissa. Vilkaisin taakseni. Isä polki nostattamassani pölypilvessä. Tasan ei käy onnen lahjat. Syketaajuus nousi koko ajan. Hiki valui silmiin. Tuskin olin päässyt nousun alkuun, kun pörriäinen lensi suuhun. Sylkäisin sen pois. Samalla pyöräilykypärän sisään lensi toinen suriseva pikkuolento. Se kiersi hetken kehää päänahan ja kypärän sisäpinnan välissä ja lensi sitten tiehensä. Polkemisen rytmi oli rikkoutunut. Oli pakko hypätä pyörän selästä ja ryhtyä taluttamaan sitä kohti harjun huippua.

Pyörää ylöspäin puskiessani muistin, että Santiago de Compostelan suuntaan olisi johtanut helpompikin tie. Hetki sitten Castrojerizin laidalla reitti oli haarautunut kahteen suuntaan. Tovin olimme aivan konkreettisesti seisoneet seikkailun ja tavanomaisen pyöräretken risteyksessä. Oikealle kääntymällä olisimme päätyneet asfaltoidulle tasaiselle maantielle. Sitä pitkin olisi ollut helppo kulkea. Joukko pyöräilijöitä oli juuri valinnut tuon reitin. Katselimme kirkasvärisiin tamineisiin sonnustautuneiden fillaristien loittonevia selkiä. Sitten yksi pyöräilijä valitsi ylös harjulle johtavan kapean soratien. Olimmeko tulleet tänne asti vain kulkeaksemme helposti ja mukavasti paikasta toiseen? Emme olleet! Ylitimme asfalttitien tiedostaen kirkkaasti, että valitsemamme polku ei olisi helpoin mahdollinen. Vaikka emme vielä sitä tienneetkään, olimme valinneet polun, joka tulisi tarjoamaan verta, hikeä ja kyyneleitä. Työnsin pyörää yhä ylemmäksi. Kuulin puuskutusta takaani. Joku ihmemies polki pyörällä ylös tolkuttoman jyrkkää polkua, huikkasi "Buen Camino" ja tarjosi yläfemman meidät ohittaessaan.

Harjun laella odotti iloinen yllätys. Paikallisneito oli perustanut virvoitusjuomien myyntipisteen. Kylmälaukusta löytyi minulle jäähileinen vesipullo ja isälle appelsiinilimonadi. Maksu virvokkeista oli vapaaehtoinen. Varsin ovelaa. Raskaan nousun jälkeen kylmä juoma tuntuu arvokkaammalta kuin tavallisesti. Isä jätti kassalippaaseen viiden euron setelin. Istahdimme katoksen suojaan nauttimaan virvokkeita. Katoksen sisäkatto oli kirjoitettu täyteen terveisiä aikaisemmilta kulkijoilta. Luoksemme kipitti pieni koira narupallo suussaan. Karvaturri pudotti pallon jalkojeni juureen ja katsoi kysyvästi. Kohotin kulmakarvojani kysyvästi. Koira poimi pallon maasta ja nosti sen viereeni penkille. OK, kyseessä oli heitä ja nouda -leikki. Nakkasin pallon niin pitkälle kuin jaksoin. Koira singahti matkaan ja palasi luokseni pallo hampaiden välissä. Heittelin tovin palloa koiran iloksi ja sitten jatkoimme matkaa.

Taustalla Castrojeriz

Ylhäällä oli mukava pyöräillä. Tuuli olisi hauskasti leyhyttänyt sitä tukkaa, joka minulla oli vielä reilua viikkoa aikaisemmin. Nyt se vain viilensi oloani mukavasti. Saavuimme alamäen äärelle. Kyltissä varoitettiin jyrkästä laskusta. Alamäki laskisi 18 prosentin eli reilun 16 asteen kaltevuudella. Onneksi kulku-ura oli peitetty betonilaatoin. Ainakin meno olisi tasaista. Isä muistutti, että kannattaisi jarruttaa molemmilla jarruilla ja että voisin mennä edellä juuri niin hitaasti kuin on tarpeen. Halusin kuitenkin isän menevän edellä. Halusin nähdä miten jyrkän mäen alas meno sujuisi. "OK", isä sanoi ja muistutti, että minun pitäisi laskeutua omalla vauhdilla, ei isän vauhdilla. Sitten isä lähti laskettelemaan alas jyrkkää rinnettä. Katselin loittonevaa selkää ja odotin riittävän turvavälin syntymistä. Sitten polkaisin pyöräni liikkeelle.

Vauhti kiihtyi kuin itsestään. Puristin jarruja rystyset valkoisina. Betonilaatta toisensa perään liukui allani tietoisuuteni ulottumattomiin. Keskityin vain edessä olevaan. Lasku jyrkkeni entisestään. Välillä tuntui kuin olisin ollut vaarassa kierähtää ohjaustangon yli kuperkeikkaa betonialustalle. Puristin jarruja. Vihdoin betonilaatat loppuivat. Huokaisin helpotuksesta. Pahin oli jo takana. Annoin vauhdin kasvaa jo loiventuneessa alamäessä. Irtokivet sinkoilivat pyörien alta joka suuntaan. Fillarin ohjaaminen kävi vaikeammaksi. Sitten alamäki jyrkkeni yllättäen. Vauhtia oli liikaa. Puristin molemmat jarrut pohjaan. Se oli virhe. Polkupyörän molemmat pyörät lukkiutuivat. Kulkuneuvon ohjattavuus romahti. Sora rahisi renkaiden alla. Etupyörä väpätti holtittomasti puolelta toiselle. Mietin, että nyt se on menoa. Etupyörä kääntyi liikaa oikealle. Taistelin vastaan rajusti vääntämällä ohjaustankoa vasemmalle. Silloin tunsin sinkoutuvani ilmaan.

Maisema kieppui silmissäni. Ajouran rosoinen pinta ja pikkukivet syöksyivät minua kohti. Ojensin kädet pehmentämään väistämätöntä kohtaamista maaemon kanssa. Onneksi olin ottanut vastaan lankutushaasteen caminoretken alussa. Laskeuduin maankamaralle kutakuinkin tyylikkäässä lankutusasennossa. Pää oli hyvin suojassa käsieni takana. Liikevoima käänsi minut hieman enemmän oikealle kyljelle. Kypärän lippa kopsahti kiveen. Tyylipuhdas lankutus kariutui polvien ennenaikaisen maakosketuksen johdosta. Liu'uin pitkin soramattoa ja nostatin himputinmoisen pölypilven. Kuulin kivien rahisevan ruipelon ruhoni alla. Kipua ei tuntunut missään. Lopulta pysähdyin. Pomppasin pystyyn ja katsoin, että missä pyörä on ja onko se kunnossa. Se oli jatkanut omatoimisesti vähän matkaa alaspäin ja retkotti nyt polun reunalla. Se näytti olevan kutakuinkin kunnossa. Sitten vilkaisin tärskyn vastaanottaneita raajojani.

Kuvan keskellä Jaakoppi laskettelee alamäkeen
juuri onnettomuuden jälkeen

Tässä vaiheessa ehdottaisin, että herkkämieliset lukijat hyppäävät suosiolla seuraavaan tekstikappaleeseen. Polvistani pulppusi verta sydämen sykkeen tahdissa. Vasempaan reiteen oli ilmestynyt iloisen punainen raastinjälki. Kyynärpäissä ja kyynärvarsissa oli useita verinaarmuja. Onneksi käsivarsien haavat olivat pääosin aivan ihon pinnassa. Huusin isälle, mutta huomasin etäisen hahmon loittonevan. Ääneni ei kantanut riittävän kauas. Nousin pyörän selkään jatkaakseni matkaa. Rullasin kappaleen matkaa eteenpäin loivassa alamäessä. Sitten painovoiman suoma vauhti hiipui. Yritin ryhtyä uudelleen polkemaan, mutta kipuaalto löi minut maahan. Kierähdin toiselle kyljelle ja kaivoin puhelimen repusta. Yritin soittaa isälle. Ei vastausta. Takaa lähestyi espanjaa solkkaava naisolento, joka kaivoi repusta haavanpuhdistusainetta ja ryhtyi käsittelemään haavojani. Sitten paikalle ilmestyi toinen naisolento, joka osasi sekä espanjaa että englantia. Antauduin naisten hoivavietin valtaan.

Jaakoppi ja Josef matkalla taukopaikalle

Oikea polvi

Nostin pyörän takaisin polulle ja ryhdyin taluttamaan sitä kohti seuraavaa taukopaikkaa. Sitten paikalle ilmestyivät Maria ja Josef kuin taivaan lahjoina. Maria oli espanjalainen ja Josef oli unkarilainen. Maria tiedusteli vointiani ja ryhtyi taluttamaan pyörääni. Josef otti reppuni. Tässä vaiheessa isä huristi takaisin polkua pitkin huolestunut ilme kasvoillaan. Lyhyen neuvonpidon jälkeen isä ja Maria lähtivät polkupyörillä järjestämään sairaskuljetusta. Itse jäin tallustelemaan verkkaisesti eteenpäin Josefin kanssa. Josef kertoi itsekin saaneensa vastaavanlaisia tärskyjä BMX-harrastuksen tiimoilta. Saavuimme tienristeyksen taukopaikalle, johon oli kerääntynyt iso joukko pyhiinvaeltajia. Sana onnettomuudesta oli jo kiirinyt laajalle. Vastaanotin raikuvat aplodit ontuessani omin jaloin taukopaikalle. Olin kävellyt onnettomuuspaikalta noin kilometrin ilman kantamuksia. Ihmiset hälisivät ja yrittivät selvittää mikä olisi paras ratkaisu syntyneen dramaattisen tilanteen selvittämiseksi. Osa kannatti ambulanssin kutsumista, toiset arvelivat taksikyytiä parhaaksi vaihtoehdoksi.

Lopulta taukopaikalla virvokkeita myynyt mies soitti pojalleen, joka karautti paikalle peltilehmällä. Nousin kyytiin isän kanssa ja ajoimme läheiseen Itero del Castilloon. Kotvan kuluttua paikalle ilmestyi kunnallinen terveydenhoitaja, joka ryhtyi puhdistamaan haavojani. Niitä ei kuulemma olisi tarpeen ommella. Puhdistus kirveli turkasesti. Hoitaja levitti vahingoittuneelle iholle valkoista hopeasalvaa ja sitoi haavat. Matkavakuutuksen perään ei kyselty. Eurooppalaista sairaanhoitokorttia ei kaivattu. Koko lysti ei maksanut mitään. Maria ja Josef saapuivat kunnantalon pihalle pyöriemme kanssa. Sitten Maria järjesti vielä vuokrapyörien palautuksen Burgosiin ja tilasi meille taksin. Syvästi kiitollisina lupasimme toimia Marian henkilökohtaisina oppaina, mikäli hän milloinkaan suuntaisi kulkunsa Pohjois-Suomeen. Ilman Marian kielitaitoa ja paikallistuntemusta haavojen hoito olisi ollut paljon hankalampaa. Päivätaival kartalla.

Jaakoppi ja Maria

Jaakoppi ensihoidon jälkeen

Epilogi. Taksikuski innostui päästessään sairaankuljettajaksi. Auto kiisi pitkin mesetaa 150 kilometrin tuntinopeudella. Saavuimme Carrion de los Condesiin. Lepäilin hostellin sängyssä. Isä haki pizzat lounaaksi ja päivälliseksi. Haavoja ei vielä sanottavasti särkenyt. Odotin kuitenkin pelonsekaisin tuntein yötä ja seuraavaa päivää. Itero del Castillon sairaanhoitaja oli arvellut, että kivut yltyisivät juurikin tapaturmaa seuraavana päivänä. Illalla otin 800 mg ibuprofeenia. Halusin varmistaa, että saisin nukutuksi. Aamulla yllätyin iloisesti. Polvet eivät sykkineet kipuaaltoja, olivat vain kosketusarat. Siteiden läpi oli yön aikana tihkunut verta ja kudosnestettä. Lakanat olivat aivan suttaiset. Isä kävi ostamassa bussiliput Sahagúniin ja puolilta päivin odottelimme kyytiä Bar Españan pihalla. Onnikkaa ei näkynyt eikä kuulunut. Rotvallin reunalla istui kanadalainen neito, joka oli yltä päätä lutikanpuremien peitossa. Patjan tarkistaminen oli jäänyt tekemättä. Alun perin neito oli ollut aikeissa lopettaa caminon Leóniin. Lutikoiden yöllinen hyökkäys Boadilla del Caminon kylässä sijaitsevassa Albergue En El Caminossa oli vienyt kävelyhalut. Vielä pari päivää tapauksen jälkeenkin kutina oli sietämätön. Apteekista oli löytynyt antihistamiinia ja hydrokortisonia kutinan lievittämiseksi. Onnikka saapui pysäkille tunnin myöhässä. Sen tuulilasi oli kauttaaltaan hyönteisten kalmojen suttuiseksi tahmaama.

Muodollisuuksien hoitoa Leónin
sairaalassa

Sahagúnissa suorimme paikalliselle terveysasemalle (Centro de Salud). Pääsimme saman tien yleislääkärin pakeille. Hoitaja ryhtyi puhdistamaan haavoja. Enää polven alueen tuntoaisti ei ollut tärskyn turruttama. Kipu syöksyi polvesta joka suuntaan punaisina aaltoina puhdistusliinan vetojen tahdissa. Sitten haavojen päälle levitettiin valkoista salvaa. Lääkäri kehotti matkustamaan Leóniin, missä vammat voitaisiin paremmin arvioida. Lähdimme lampsimaan rautatieasemalle. Uudet siteet olivat kehnot. Teipit irtoilivat ja siteet liehuivat iloisesti tuulessa. Pysähdyimme vahvistamaan teippauksia omalla teipillä. Kökötimme junassa tunteroisen ja saavuimme Kastilia ja Leónin itsehallintoalueen pääkaupunkiin. Hyppäsimme taksiin ja huristimme sairaalaan. Tiskin takana istuva nainen halusi nähdä eurooppalaisen sairaanhoitokortin. Täytimme lomakkeen ja siirryimme odotushuoneeseen. Muutaman minuutin kuluttua asettauduin sairaalasängylle kahden traumatologin ja kolmen sairaanhoitajan muodostaman ringin keskelle. Taas alkoi tuskallinen haavojen puhdistus. Maria -niminen lääkäri osasi englantia ja tulkkasi meille muiden puheita. Polvien arveltiin tulehtuneen. Minulle määrättiin viiden päivän antibioottikuuri. Amoksilliinia pitäisi ottaa kolmesti päivässä. Vatsavaivojen ehkäisemiseksi Maria suositteli myös jogurtin nauttimista. Lisäksi pitäisi ottaa 400 mg ibuprofeenia aamuin illoin. Tällä kertaa sain polviini kelvolliset siteet. Kyynärvarren haavat olivat jo hyvällä ruvella.

Vasen polvi otti vastaan isomman tärskyn

Torstai-iltana kävimme José Aguadon mukaan nimetyllä terveysasemalla puhdistuttamassa haavat ennen kotimatkaa. Oli käynyt selväksi, että caminon jatkaminen tässä tilanteessa olisi periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä varsin hankalaa. Haavat pitäisi puhdistaa joka päivä ja mieluiten ammattilaisen toimesta. Siteet myös haittasivat jonkin verran kävelyä. Alun perin olimme kaavailleet jatkavamme caminoa siten, että viimeinen kävelypäivä olisi ollut 20. kesäkuuta. Haikein mielin jätimme jäähyväiset tälle suunnitelmalle. Isä järjesti evakuoinnin siten, että köröttelimme junalla Madridiin 16. kesäkuuta ja lensimme samana päivänä Latvian pääkaupunkiin Riikaan Airbalticin lystikkäällä pikkukoneella. Yövyimme lentokentän läheisessä hotellissa. Aamulla lensimme takaisin kotomaahan. Kuuden tunnin junailun jälkeen saavuimme vihdoin Ouluun. Äitimuori kauhistui jo alustavasti käsivarsien ja vasemman reiden ruskeita kovapintaisia rupimuodostelmia. Sunnuntaina kävin sitten äidin kanssa näyttämässä vammojani vaihteeksi suomalaisen lääkärin luona. Äitimuorin ilme oli näkemisen arvoinen, kun polvien siteet poistettiin. Antibiootti vaihdettiin klindamysiiniksi ja lääkekuurin kesto pidennettiin kymmeneen päivään. Tätä kirjoittaessa pyöräilyonnettomuudesta on kulunut noin viikko. Itero del Castillon sairaanhoitajan lupaamia kovia kipuja ei ole vieläkään ilmaantunut. Odottelen ristiriitaisin tuntein seuraavan kesän caminoa. Paluu tapaturmapaikalle tuntuu kutkuttavalta ajatukselta. Jaakontien kulkeminen pyöräillen ei kuitenkaan ole enää aivan tehtävälistani kärkipäässä.