Camino Francés, osa 1: Saint-Jean-Pied-de-Port - Logroño 6.3.-11.3.2011

Prologi: Maaliskuun 2011 caminolle sain houkuteltua matkaseuraksi vaimon, vaimon siskon Tuijan sekä ns. Pitkän Jaakon, joka loikki pienempien vuorten yli muutamalla harppauksella. Reissun tunnelmaan virittäytyminen aloitettiin jo torstai-iltana - juustotarjottimelta löytyi mm. Pilgrim’s Choice smokey cheddaria. Perjantaina oli ohjelmassa automatka Oulusta Tampere-Pirkkalan lentoasemalle, lento Stanstediin ja majoittuminen tuttuun Little Hallingbury Mill -majataloon.

Lauantai alkoi oivallisella Full English Breakfastilla, sitten lennähdys Englannin kanaalin yli Stanstedistä Biarritziin. Mannermaalle siirtymisen myötä säätilakin muuttui kuin taikaiskusta. Aurinko möllötti pilvettömältä siniseltä taivaalla ja ilma tuntui miellyttävän lämpimältä. Menomatkan ainut enemmän selvittelyä vaatinut osuus oli edessä.

Hotel Ramuntcho

Biarritzin ja Saint-Jean-Pied-de-Portin välimatka on vain viitisen peninkulmaa, mutta tie kiemurtelee kukkuloilla ja laaksoissa niin, että autolla matkaan täytyy varata tunti. Kaupungit yhdistää myös vanha rautatie, mutta netin kautta sen, samoin kuin bussiyhteyksien aikatauluista ja muista tarpeellisista yksityiskohdista ei oikein saanut selkoa. Etukäteen tilattu taksikyyti maksoi 110 euroa, joka neljälle jaettuna ei tuntunut kohtuuttomalta. Rautatie näkyi välillä pirssin ikkunasta, junia ei näkynyt. Saint-Jean-Pied-de-Portissa taksikuski pysäytti turisti-infon viereen arvellen, ettemme kavahtaisi muutaman sadan metrin kävelyä hotelli Ramuntchoon.

Ranskalainen aamupala

1. Kävelypäivä su 6.3.2011 Sain-Jean-Pied-de-Port - Roncesvalles. Ranskalainen aamiainen on yhden kokeilun perusteella yhtä heppoinen kuin espanjalainen. Tarjolla oli voisarvia, patonkia, jogurttia, appelsiinimehua ja kahvia. Etelä-Euroopan myöhäinen päivällinen selittänee aamupalan keveyttä, mutta kun edessä on useamman kymmenen kilometrin patikointi, toivoisi saavansa hieman hitaampia hiilihydraatteja tai pannulla käristettyä pekonia. Onneksi repussa oli ruisleipää ja meetvurstia. Kun lisäksi olin edellisiltana löytänyt paikallisesta marketista voita ja juustoa, saatoin aamiaisen jälkeen hotellihuoneessa valmistaa eväsleipiä parin päivän tarpeiksi.

Jaakko oli edellisiltana ollut vaisu ja aamulla vointi oli entistä kehnompi. Flunssa teki tuloaan. Harmillinen, mutta jälkikäteenkin arvioiden oikea päätös oli, että pieni seurueemme jakaantui kahteen osaan. Tuija ja Jaakko jäisivät lepäilemään hotelli Ramuntchoon iltapäivään asti ja hurauttaisivat sitten taksilla Roncesvallesiin, mistä varaisivat majoituksen myös Pitkänmatkan Kävelijälle vaimoineen, jotka kävelisivät suunnitellun päivätaipaleen vuorten yli Roncesvallesiin.

Linnoituksen rakenteita
Saint-Jean-Pied-de-Portin
kukkulalla

Aamulla kapusimme kaupungin yläpuolelle kohoavaan linnoitukseen, jonka bastionijärjestelmä on samankaltainen kuin Suomenlinnassa. 1500-luvulla italiassa kehitetyn linnoitusjärjestelmän puolustus perustui vahvaan tykistöön sekä pohjakaavaan, joka mahdollisti linnoituksen eri osien osallistumisen toistensa puolustustaisteluun. Linnoituksen bastioneista pystyttiin ampumaan viereisten bastionien edustalle. Näin linnoituksen edustalle ei jäänyt yhtään kuollutta kulmaa, johon oma tykkituli ei olisi ulottunut. Vaikka linnoitukset olivat huomattavasti keskiaikaisia linnoja matalampia, niiden muurit saatiin vallihautojen avulla niin korkeiksi, ettei valtaus suoralla rynnäköllä ollut mahdollista.

SJPdP:n Kevätkarnevaali

Caminolle laittauduttiin hieman riehakkaissa tunnelmissa. Saint-Jean-Pied-de-Portissa nimittäin juhlistettiin kevään alkamista karnevaalikulkueella. Juhlakansa liehui kaupungin kaduilla burleskeissa tamineissa ja heilutteli erilaisia tykötarpeita soittokunnan säestyksellä. Pilgrim Officen ystävällinen henkilökunta oli jo lauantai-iltana lyönyt leimat pyhiinvaelluspasseihin ja varoittanut kulkemasta Route Napoléonia, kuten olimme alun perin suunnitelleet. Reitillä oli kuulemma liian paljon lunta.

Lähiruokaa laitumella

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Laidunmaat olivat juuri vapautuneet lumipeitteestä ja kevättuuli kantoi ruohon ja mullan tuoksua. Ensimmäinen pilgrimaattinen havainto oli, että reitti on Ranskan puolella merkitty maastoon kerrassaan kehnosti. Postimerkin kokoisia opasteita oli harvakseltaan, eikä reitti ole alkupäästään niin tallattua, että sitä voisi seurailla hajamielisesti astellen. Kännykän GPS oli ahkerassa käytössä, mutta siitä huolimatta teimme pienen harharetken Lassen kylään.

Arnéguy

Arnéguyssa piipahdettiin ensimmäisen kerran Espanjan puolelle, mitä juhlistettiin Repsol -huoltoasemalta ostetulla virvoitusjuomalla. Arnéguyn jälkeen reitti alkoi hiljalleen nousta niin, että pysähtyessämme kolmisen kilometriä myöhemmin kahvitauolle Valcarlosiin, olimme jo sata metriä korkeammalla. Tästä eteenpäin nousu vain jyrkkeni, siirryimme tieltä metsäpoluille ja hämärä alkoi laskeutua. Aikaa taipaleeseen oli kulunut enemmän kuin mitä olimme arvioineet.

Ylhäällä maisema muuttui lumiseksi

Pian liukastelimme puolihämärässä ylöspäin jyrkkää lumista rinnettä ja Pitkänmatkan Kävelijä kuuli vaimon suunnalta voimaannuttavia voimasanoja. Moiseen ei kevyesti kulkeneella kuitenkaan olisi pitänyt olla aihetta, sillä toinen reppu ja kaikki tarpeeton tavara oli jätetty taksin kuljetettavaksi. Tarpeettoman tavaran joukkoon oli tosin jäänyt myös Pitkänmatkan Kävelijän uusi tehokas otsalamppu. Ilta pimeni ja tähdet loistivat uskomattoman kirkkaina. Loppumatkan reitti seuraili N-135 -tietä, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Kännykän taustavalo valaisi loputtoman pitkältä tuntuvan serpentiinitien reunaa. Jatkuva ylöspäin kulkeminen sai Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla kävelyyn tottuneet jalat särkemään. Korkeimmalla kohdalla, noin 1100 metrissä, ohitimme Ibañetan modernin kappelin, josta erottui vain tumma silhuetti.

Paikallinen herkku

Roncesvallesin Casa Sabinassa kohtasimme erään pohjois-espanjalaisen keittotaidon kukkasen, pölyisenharmaanvihreän kiisselimäisen tunnistamattoman makuisen keiton, johon oli värisommittelun perusteella sekoitettu punaisia hitusia, jotka eivät nekään maistuneet millekään. Matkamittarissa 31 km, reitti kartalla ja kuvakooste päivän harharetkistä.

Casa Sabina, Roncesvalles

Roncesvallesin liepeillä maa oli
vielä lumen peitossa.

2. Kävelypäivä ma 7.3.2011 Roncesvalles - Zubiri. Yöllä oli ollut pakkasta, mutta aurinko paistoi edelleen siniseltä pilvettömältä taivaalta. Edessä oli myötämäkipäivä, illalla Zubirissa oltaisiin puolisen kilometriä alempana. Vuorokauden nukkuminen oli vahvistanut Jaakkoa sen verran, että koko seurue laittautui matkaan apostolin kyydillä. Yöllä jäätynyt lumi ratisi vaelluskenkien alla, kun suuntasimme aamupalan toivossa kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa Auritzia. Pienen haeskelun jälkeen avoin panaderia löytyikin ja bocadillo con queso kuuman cafe con lechen kera maistui herkulliselta.

Ernest Hemingway

Ernest Hemingway majaili Auritzissa jonkin aikaa 1920-luvulla ja kuvaa paikkakuntaa ensimmäisessä menestysromaanissaan Ja aurinko nousee. Hemingway kuvaa teoksessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan päätyneiden amerikkalaisten, ”kadotetun sukupolven” päämäärätöntä ja irtonaista elämäntyyliä. Romaani on saanut nimensä samankaltaista ihmiselon mitättömyyttä henkivästä Saarnaajan kirjan ensimmäisestä luvusta:

”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla? Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas. Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat. Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä. Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan - mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.”

Auritzin jälkeen aurinko alkoi lämmittää ja vaatetusta täytyi vähän kerrassaan vähentää. Sulamisvedet solisivat metsässä ja nautakarjaa käyskenteli kumpuilevilla niityillä. Päivän mittaan kuljettiin useiden veräjillä suljettujen laidunmaiden läpi. Lantakasat olivat niin suuria, että niiden päälle astuminen olisi vaatinut erillisen päätöksen tekemistä. Lyhyet lepotauot Aurizberrissa ja Biskarretassa ylläpitivät leppoisaa kävelytunnelmaa, paitsi Pitkänmatkan Kävelijän vaimolla, joka tiedotti ruoansulatuskanavan lisääntyneestä aktiivisuudesta.

Biskarretan jälkeen noustiin kilometrin matkalla sata metriä korkeammalle, missä pysyteltiin kolmisen kilometriä. Ylhäältä avautui henkeäsalpaavan kaunis näköala itäpuoliseen laaksoon. Zubiriin päättyvä viiden kilometrin alamäki patikoitiin jännityksen vallassa - tapahtuisiko räjähdys metsäpolulla vai ennättäisikö vaimo Zubirin toilettiin. Lopulta kaikki sujui hyvin ja majoituimme Hostal Gau Txoriin. Päivällinen oli erinomaisen maittava, mistä todistuksena käynee, etten ennättänyt ottaa kattauksesta yhtään valokuvaa ennen sen katoamista. Matkamittarissa 27 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

3. Kävelypäivä ti 8.3.2011 Zubiri - Pamplona. Zubirista lähtiessä caminon reitti kulki ohi Magnesitas Navarras -yhtiön suuren magnesiittitehtaan, joka on osa ranskalaista Roullier Grouppia. Konsernilla oli vuonna 2009 noin 6300 työntekijää 37 maassa. Zubirin magnesiittia käytetään lannoitteiden valmistukseen sekä terästeollisuudessa, vuotuinen tuotanto on 150 000 tonnia.

Päivän ensimmäinen taukopaikka oli Larrasoaina, jonka koillispäädystä pienen haeskelun jälkeen löysimme Casa Elitan. Kodikkaan kahvilan emäntä oli ylitsevuotavan ystävällinen. Sitten edessä olikin hieman pitempi kävely, opaskirjasen mukaan Arre löytyisi 12,5 kilometrin päässä. Polku kulki metsän siimeksessä, konkeloiden ali ja veräjien läpi. Edellisten päivien kivettyjen tai betonista valettujen kulku-urien tilalla oli jalkaystävällisempi maapohja. Maitohappobakteerit olivat rauhoittaneet vaimon vatsan, joten patikointi sujui ilman suurempaa dramatiikkaa.

Kolme kaverusta korsien kimpussa

Karvamadot caminolla

Polulla luikerteli karvaisten toukkien muodostamia jonoja, joista pisimmässä oli 96 tumman oranssin ja harmaan väristä toukkaveikkoa. Kyykistelin muiden mukana polulla ja tarkkailin jonojen verkkaista kulkua. Näytti aivan kuin toukat olisivat kiinnittyneet toisiinsa jonkinlaisen imukupin avulla. Onneksi en ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin. Myöhemmin nimittäin selvisi, että karvamadot olivat männynkulkukehrääjän toukkia (englanniksi pine processionary, espanjaksi procesionarias) ja varsinaisia kiusankappaleita keväisissä mäntymetsissä ja toisinaan myös taajamissa. Toukkajono (video) kannattaa kiertää kaukaa, jos sellaiseen törmää. Ehkä olisi viisasta myös välttää toukkien kansoittamien männynoksien ali kulkemista tai ainakin ravistelua...

Aikuinen männynkulkukehrääjä

Männynkulkukehrääjän toukka pystyy sinkoamaan myrkylliset karvapiikkinsä monen kymmenen sentin päähän. Karvat voivat päätyä iholle, hengitetyiksi tai vaatteiden laskoksiin. Myrkky aiheuttaa allergisen reaktion, jonka voimakkuus vaihtelee kovasta kutinasta anafylaktiseen shokkiin. Kutina voi jatkua useita viikkoja. Silmien hierominen toukkiin koskemisen jälkeen voi aiheuttaa tilapäisen sokeuden. On suositeltavaa hakeutua lääkäriin, jos on altistunut toukkien myrkylle.

Mönkijöiden majapaikka männyssä

Jos koira kuopaisee matojonoa, sen polkuanturaa alkaa polttaa. Kipukohdan nuoleminen aiheuttaa kielen turpoamista ja oksentamista. Kieleen ja suuhun ilmestyy valkoisia pisteitä ja kuolaaminen lisääntyy voimakkaasti. Koiralle männynkulkukehrääjän toukan myrkky voi olla hengenvaarallinen.

Männynkulkukehrääjää esiintyy yleisesti Etelä-Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Mäntyjen laajat istutukset Välimeren rantavaltioissa ovat edistäneet Männynkulkukehrääjien lisääntymistä ja ilmaston lämpenemisen myötä laji myös leviää pohjoisemmaksi. Lisätietoja männynkulkukehrääjistä (englanniksi) löytyy esimerkiksi täältä.

Vanha laiha takkuinen koira lyöttäytyi joukon jatkoksi istahtaessamme Irozissa välipalle. Reittimerkintöjä seuraamalla emme lopulta päätyneetkään Arreen, vaan sen naapurikaupunkiin Villavaan. Keskusaukiolta löytyi Bar Cafetería El Pleno, jonka paistetulla munalla ja kinkulla täytetyt bocadillot veivät kielen mennessään.

Reitti Pamplonaan kulki kaupungin

vanhojen muurien katveessa

Villavan ja Pamplonan väliset kilometrit täytyi tallustaa katuja pitkin. Lähestyimme caminon ensimmäistä suurta kaupunkia Pamplonaa, joka on Navarran maakunnan pääkaupunki. Sen väkiluku on noin 200 000. Pamplona on tunnettu mm. San Fermínin festivaalista ja erityisesti härkäjuoksusta (video), jota kuvataan Hemingwayn em. kirjassa. Goottilaista tyyliä edustava Catedral de Santa María on rakennettu 1387–1525, uusklassinen fasadi on 1700-luvun lopulta. Pieni retkikuntamme majoittui Hotel Eslavaan, Parque de la Taconeran laidalle. Ruokapaikan haeskelu otti aikansa, samoin päivällisajan alkamisen eli iltakahdeksan odottelu. Koko caminon ainut sadekuuro, tosin heikko ja lyhytkestoinen saatteli kylläisen seurueen yöpuulle. Matkamittarissa 27 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

4. Kävelypäivä ke 9.3.2011 Pamplona - Puente la Reina. Tien päälle aamuyhdeksältä. Pamplona vaikutti mukavalta kaupungilta ja harmitti, ettei ollut aikaa pitää välipäivää ja katsella nähtävyyksiä. Lohduttauduin ajatuksella, että kaupungissa voisi joskus pistäytyä viikonloppulomalla.

Kuoriainen kivellä

Olin 2007 aloittanut ensimmäisen caminoni Pamplonasta ja muistin vielä monet paikat. Tuolla reissulla moni asia meni pieleen, vaikka olinkin perehtynyt aihepiiriin kirjallisuuden avulla. Rinkkaan olin varannut runsaasti varusteita, mm. niin suuren repun, että se olisi yksinkin riittänyt kantolaitteeksi. Jalassa oli raskaat, kovapohjaiset ja pitkävartiset vaelluskengät, joiden avustuksella tutustuin ns. syvärakkoihin. Tuolloin en tosin vielä tiennyt kyseisen vaivan nimeä, jonka kuulin vasta 2010 maaliscaminolla. Heti ensimmäisenä päivänä sain auringonpistoksen, kun oli unohtanut juomisen ja lakki oli jäänyt kotiin. Kaiken kukkuraksi polvet kipeytyivät niin, etten voinut kävellä kuin muutaman kilometrin päivätaipaleita. Siitä pitäen Pitkänmatkan Kävelijä on suhtautunut vakavasti harjoituslenkkeihin ja repun painon minimointiin (ks. varusteluettelo).

Pamplonan kaupungintalo

Ennen Zariquieguita kohtasimme
englantia puhuvia ranskalaisia

Pamplonan puistojen nurmea pitkin oli mukavan pehmeää kävellä. Kaupungista poistuessa kävin kurkistamassa yliopistolla paikkaa, josta olin saanut ensimmäisen cellon pyhiinvaelluspassiini neljä vuotta aikaisemmin. Cizur Menorin kahvilassa nautitun aamiaisen jälkeen edessä oli vajaan kymmenen kilometrin reipas nousu kohti Alto de Perdónin harjannetta. Hieman ennen Zariquieguin kylää, belgialaisen pyhiinvaeltajan Koks Fransin haudan äärellä, törmäsimme kahteen harvinaiseen olentoon, englantia sujuvasti puhuvaan ranskalaiseen pariskuntaan. Olivat kovasti kiinnostuneita revontulista ja Lapin eräkämpistä ja vaellusmahdollisuuksista.

Litteitä pyhiinvaeltajia Alto de
Perdónin laella

Ennen Alto de Perdónin huippua onnistuin piiloutumaan pensaaseen ja säikäyttämään vaimon pomppaamalla äkkiä näkyviin. Oivallisesti kiljaissut rouva jäi evästauolle aurinkoiselle rinteelle. Itse pidin viisaampana loitontua hieman ja jatkoin yhtä kyytiä harjanteen laelle. Pyhiinvaeltajia kuvaavan taideteoksen ja tuulimyllyjen luota löysin taas englantia puhuvat ranskalaiset. Otin heistä muutaman valokuvan herran iPhonella ja jatkoin sitten jyrkähköä ja kivikkoista laskua kohti Utergaa. Ranskalaiset jäivät patonkitauolle Alto de Perdónin laelle, mistä avautui hieno näköala Pamplonan suuntaan.

Maajussi moikkaa

Jälleen kerran aurinko alkoi paistaa valokuvausta häiritsevänä vastavalona päivän kallistuessa kohti iltaa. Yksinäinen traktori möyri pellolla ja Neitsyt Marian patsas siunasi matkalaisia tien poskessa hieman ennen Utergaa, jonka pääkatu oli keskeneräisen tietyön myllertämä. Seurueemme kokoontui kahvitauolle Camino del Perdóniin, jonne olin 2007 caminolla joutunut pysähtymään ensimmäiseksi yöksi. Bocadillot olivat erinomaisia ja olut maistui hikisen kävelyn jälkeen.

Päivätaipaleesta oli jäljellä vain muutaman kilometrin välein sijaitsevat Muruzábal ja Obanos ja sitten oltaisiinkin Puente la Reinassa. Utergasta lähtiessä olisi kannattanut käydä vessassa, mutta hoksasin asian vasta jonkin ajan kuluttua enkä viitsinyt enää kääntyä takaisin. Ajattelin, että edessä olisi muutama kylä, joista varmasta löytyisi kahvila tai baari, missä voisi käydä helpottautumassa. Paha kyllä, sattui juuri olemaan siestan aika. Lisäksi seutu oli sen verran avointa ja asuttua, ettei tien viereenkään oikein voinut pysähtyä asiaa toimittamaan. Puente la Reinaa kohti kävellessä keskinopeus kasvoikin huomattavasti edellisiin päiviin verrattuna.

Puente la Reina eli kuningattaren silta

Puente la Reinassa majoituimme Hotel Jakueen, josta löytyi yllättäen ilmainen langaton verkkoyhteys. Viehättävä pikkukaupunki on saanut nimensä Río Argan ylittävän keskiaikaisen holvisillan mukaan. Illalla riitti vielä valoa sillan ja romaanista tyyliä edustavan Pyhän Jaakon kirkon kuvaamiseen. Paikallisesta ravintolasta Pitkänmatkan kävelijä tilasi illalliseksi makoisia ankan palasia pehmeiksi keitettyjä luumujen ja paprikan kera. Matkamittarissa 27 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

5. Kävelypäivä to 10.3.2011 Puente la Reina - Estella. Viidentenä päivänä caminon reitti kulkisi melko suoraan länteen, neljä ensimmäistä päivää oli patikoitu koillisesta luoteeseen. Aurinko porotti taas pilvettömältä taivaalta. Polun viereisessä maavallissa näkyi kotiloiden kuoria. Edessä oli reipas nousu havupuiden reunustamaa polkua pitkin Mañeruun, joka olikin sopivan matkan päässä ensimmäistä taukoa ajatellen.

Taustalla Cirauquin kaupunki

Muutama kilometri Mañerun jälkeen sivuutimme Cirauquin, joka mainitaan jo 1100-luvulla laaditussa pyhiinvaeltajien oppaassa. Cirauquin ja Lorcan välisen Rio Saladon vesi mainittiin niin kehnoksi, että sitä juoneet hevoset heittivät henkensä. Paikalliset asukkaat eivät varoittaneet matkalaisia vedestä, vaan hioivat veitsiään ja odottelivat päästäkseen nylkemään kuolleet eläimet. Saavuimme kylään parahiksi siestan aikaan, joten jatkoimme matkaa kuivin kurkuin pitkin tietä, jota arvelimme muinaisten roomalaisten rakentamaksi.

Laiskasti kumpuilevaa maastoa oli raivattu pelloiksi, joihin viiniköynnöksiä oli istutettu pitkiksi riveiksi. Kevään ensimmäiset valkoiset ja keltaiset kukat värittivät polkua reunustavaa nurmea. Lorcankin asukkaat olivat vetäytyneet siestalle, joten tässäkään kylässä ei kannattanut pysähtyä. Onneksi vähän matkaa keskustan jälkeen löytyi kauppa, jonka pihalla oli juoma-automaatti. Vaikka Coca Cola onkin parhaimmillaan WC-pöntön pesuaineena, tällä kertaa se maistui hyvälle.

Villatuertan ruma kirkko

Lopulta avoin kahvilakin löytyi Villatuertasta Calle de la Rúa Nuevan varrelta. Kahvilan seinille oli ripustettu kolme televisiota, jotka kukin tarjoilivat erilaista ohjelmaa kahvilan asiakkaille. Suuret taulutelevisiot tuntuivat kuuluvan baarien vakiokalustukseen Pohjois-Espanjassa. Jälleen kerran lämpimät bocadillot maistuivat herkullisilta. Villatuertan kirkko oli yllättäen erinomaisen ruma kolossi, jonka pihalla oli suuren kokon jäänteet ja rovaniemeläisen Lappsetin leikkipaikkavälineitä.

Estellan mahtipontinen Santo Sepulcro

Päivän määränpää, Estella, oli enää kivenheiton päässä. Reitti kulki halki mäkisen maaston, tunneleiden ja siltojen ja juuri ennen Estellaa ohitimme pahanhajuisen tehtaan. Pian sen jälkeen saavuimme Santo Sepulcro -kirkolle, jonka julkisivu on lievästi sanoen mahtaileva. Kiviset apostolit mulkoilivat pyhiinvaeltajia seinäsyvennyksistään pääsisäänkäynnin molemmin puolin. Epäselväksi jäi, mikä patsaista esitti Pyhää Jaakkoa.

Nälän ja vessahädän kannustamina haeskelimme kuumeisesti majapaikkaa. Lopulta löysimme Pension San Andresin, jota piti touhukas ja ystävällinen muori. Pensionaatti oli siisti, mutta vuosikymmenten kuluttama ja hyytävän kylmä. Kellään ei ollut sydäntä valittaa koleudesta herttaiselle emännälle. Lisäsimme vaatetusta ja kömmimme vällyjen alle odottamaan päivällisajan alkamista. Melko läheltä löytyi ravintola, jonka yrmy tarjoilija palveli asiakkaita erinomaisen tylysti. Samaan paikkaan ilmestyi pian myös joukko jänteviä saksalaisia ukkoja, jotka olivat patikoineet kanssamme samaa tahtia Saint-Jean-Pied-de-Portista lähtien. Matkamittarissa 29 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

6. Kävelypäivä pe 11.3.2011 Estella - Logroño. Muut jäivät vielä nukkumaan, kun livahdin kuuden maissa perjantaiaamuna Logroñon autioille kaduille. Oli pimeää ja lämpötila vain vähän nollan yläpuolella. Kotvasen harhailin sinne tänne ennen kuin löysin takaisin keltaisin nuolin merkitylle reitille, jonka sitten pimeässä pian taas kadotin. Koska tie näytti kulkevan oikeaan suuntaan, en jäänyt haeskelemaan reittimerkintöjä.

Irachen luostarin viinihana

Parin kilometrin jälkeen saavuin Irachen luostarille, joka ylläpitää yhtä caminon erikoisuuksista. Pyhiinvaeltajat saavat ilmaiseksi nauttia luostarin tuottamaa viiniä, jota voi laskea rakennuksen seinässä olevasta hanasta. Opaskirjasen mukaan viinihana aukeaisi vasta puoli yhdeksän maissa. Harmittelin mielessäni, kun satuin paikalle niin varhain. Koemielessä käänsin hanasta ja kas, viini alkoikin virrata. Ilmeisesti säiliön ja hanan väliseen putkeen oli edelliseltä päivältä jäänyt tilkka viiniä. Sain kerättyä puolisen litraa viiniä juomapullooni. Etiketin mukaan viini olisi pitänyt nauttia paikan päällä. Arvelin kuitenkin, että putkeen jääneen eilispäiväisen viinin kanssa ei oltaisi niin tarkkoja.

Azquetassa istahdin hetkeksi penkille nauttimaan aamun verkkaisesta tunnelmasta. Aurinko paistoi jo kirkkaasti, muttei vielä lämmittänyt. Kauaa ei tarjennut paikallaan olla. Vähän ennen seuraavaa kylää tien poskessa nökötti kivirakennus, jota muistan ihmetelleeni jo neljä vuotta aikaisemmin. Siinä missä tavallisessa talossa olisi ollut lattia, olikin leveä portaat alas ja portaiden päässä jonkin sortin kaivo.

Reitti kulki vihreiden peltomaisemien halki. Kukkuloilla näkyi pieniä metsiköitä. Pitkissä suorissa riveissä kasvavat viiniköynnökset olivat vielä lehdettömiä. Los Arcosissa pysähdyin virvoittamaan itseäni kylmällä oluella ja ottamaan muutaman kuvan komeasta kirkosta. Aamulla kolmisen tuntia jälkeeni tien päälle laittautunut kolmikko päättäisi myöhemmin päivällä caminonsa Los Arcosiin ja hurauttaisi taksilla Logroñoon.

Altobello Melonen maalaus
oletettavasti esittää Cesare
Borgiaa

Puolentoista tunnin kuluttua ohitin Sansolin ja sen naapurin Torres del Rion. Sen jälkeen olikin edessä vajaan kolmen tunnin patikointi Vianaan, jonka piirityksessä Cesare Borgia kuoli vuonna 1507 vain 31-vuotiaana. Cesare Borgia oli paavi Aleksanteri VI:n avioton poika, joka mm. loi merkittävän sotilasuran ja puuhasi Leonardo da Vincin apulaisena sotakoneiden suunnittelussa. Lisäksi Cesare Borgian kerrotaan toimineen useiden taiteilijoiden mallina näiden maalatessa kuvia Jeesuksesta.

Neljä vuotta aikaisemmin olin polvivaivaisena juuri ja juuri onnistunut raahautumaan Vianaan, mistä olin körötellyt bussilla Logroñoon. Tällä kertaa pysähdyin Vianassa lataamaan kännykän akkua ja syömään pussillisen perunalastuja Mibarissa. Paikallisesta supermercadosta ostin loppumatkaa varten pussillisen pähkinöitä. Tauon aikana oli alkanut tuulemaan. Pyykit liehuivat parvekkeilla ja roskia lensi silmiin. Päivänvaloa riitti vielä, joten sain ikuistettua kaupungin komean romaanista tyyliä edustavan kirkon. Kaivoin otsalampun repusta, enää en aikonut kadottaa reittimerkintöjä.

Lopputaipaleesta ei sitten olekaan paljon kerrottavaa, sillä maisemia näkyi vain alkumatkasta. Olin tyytyväinen uuteen pieneen LED-valaisimeeni, joka valaisi tietä pitkälle eteenpäin. Kun lähestyin Logroñoa, tuuli tanssitti yksinäistä vaahteranlehteä edelläni pitkän matkaa. Suuntasin kulkuni katedraalille, jonka viereisestä ravintolasta löysin jo aikaisemmin kaupunkiin saapuneet matkakumppanit. Tilasin pihvin. Matkamittarissa 54 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

Epilogi: Lauantaiaamuna kiertelimme kotvasen Logroñon keskustan kaupoissa ja ihastelimme kirkon edessä olevalle aukiolle järjestettyä Rodinin näyttelyä, joka oli lainassa Pariisin Musée Rodinista. Iltapäivä kului körötellessä bussilla Santanderiin. Sieltä lähtisi sunnuntaina lento Stanstediin, missä yöpyminen ja sitten varhain maanantaina lento Tampereelle.

Rodin: Jacques de Wissant

Kylmien pensionaattien jälkeen Santanderin majapaikan paljastuminen neljän tähden hotelliksi sai ilmeet kirkastumaan. Sunnuntaiaamuna tilasin pahaa aavistamatta cafe con lechen hotellin viereisessä kahvilassa. Olisin halunnut maksaa kupposen ja siirtyä pöytään siemailemaan sitä muiden seurassa. Varttitunnin yritin pyydystää tiskin takana hääräilevän tarjoilijan huomiota, joka teki kaikkensa välttääkseen katsekontaktia. Minä puolestani en tilanteesta hämmentyneenä muistanut sopivaa sanallista ilmausta. Kahvi kylmeni kupissa ennen kuin paikalle tuli toinen tarjoilija, joka armollisesti suostui ottamaan maksun vastaan. Onneksi kaupungista löytyi myös kiinalainen ravintola, joka osaltaan auttoi unohtamaan espanjalaisten kummalliset murkinat ja asiakaspalvelun. Kiinalaisten ruoka oli herkullista ja asiakkaita kohdeltiin ihmisinä.  

India Villa, Thaxted

Todellinen kulinaristin taivas odotti kuitenkin sunnuntai-iltana Thaxtedissa. Olimme valinneet Swan Hotellin majapaikaksi pääasiassa siksi, että sen vieressä oli India Villa -ravintola (20 Watling Street, Thaxted, Essex), jonka olimme löytäneet lokakuun caminolla. Tiedustelimme olisiko mahdollista saada pöytään muutamaa eri ruokalajia, joita voisimme sitten maistella yhdessä. Tuloksena oli, että pöytä alkoi täyttyä toinen toistaan herkullisemmista kastikkeista, salaateista, leivästä, lihoista ja eri tavoin maustetuista riisiannoksista. Viimeiset kulhot täytyi sijoittaa viereisille tuoleille. Ruokailun aikana viisi eri tarjoilijaa kävi varmistamassa, että ruoka maistui ja kaikki oli hyvin ja kiikutti lisää intialaista Cobra -olutta. Pois lähtiessä omistaja kätteli meidät ja toivotti tervetulleeksi uudestaan.

Meindl Vakuum Hiker

Rasitusvammat jäivät tällä reissulla yllättävän vähäisiksi, vaikka kaikilla neljällä oli jalassaan uudehkot vaelluskengät. Pari ensimmäistä päivää olin käyttänyt kaksia sukkia, mikä oli aiheuttanut varpaiden hankautumista toisiaan vasten. Pienen rakon ilmaantumisen jälkeen käytin vain paksuja vaellussukkia ja ahtaus helpotti varvasosastolla. Kaiken kaikkiaan Meindl Vakuum Hiker -kengät osoittautuivat loistaviksi caminokengiksi. Vasta myöhemmin hoksasin, että tämä oli ollut ensimmäinen pistäytyminen Jaakontielle, jonka aikana en tarvinnut ibuprofeenia päänsärkyyn tai muuhunkaan vaivaan.

Vaimon pikkuvarpaiden kärjet täytyi puolimatkassa suojata rakkolaastareilla ja Tuijalle ilmaantui viimeisenä päivänä puristavan vanteen kaltainen tuntemus toiseen nilkkaan, joka kuitenkin katosi muutaman päivän levolla. Jaakko oli ainut, jolla ei ollut minkäänlaisia ongelmia, jos sellaiseksi ei lueta ajoittaista nälän tuomaa ärtyisyyttä. Maaliskuussa Pohjois-Espanjan aurinko paistaa jo niin kirkkaasti, että pohjolan talven vaalentama iho kärähtää helposti. Pitkähihainen juoksijan paita olisi ollut tarpeen suojaamaan käsivarsia, mutten ollut löytänyt sitä reppua pakatessa. Kävelypäivien pituudet yllä on ilmoitettu GPS:ää hyödyntävän Sports Trackerin mukaan. Reittioppaan samoin kuin maastoon satunnaisesti tällättyjen kylttien etäisyysmerkinnät heittävät välillä aika lailla. Kuudessa päivässä patikoitu reitti karttapohjalle hahmoteltuna. Logroñosta matka jatkui elokuussa 2011.