Lissabon - Fátima 7.-11.3.2016

Prologi. Edellisenä kesänä olin aloittanut matkan kohti Santiago de Compostelaa aikuisten naisten seurassa Le Puysta ja kuopuksen kanssa Saint-Jean-Pied-de-Portista. Nyt alkaisi kolmas hidas ja asteittain etenevä lähestyminen Portugalin Lissabonista. Tällä kertaa laittauduimme matkaan kahdestaan vaimon kanssa. Aikaa olisi käytettävissä vain hiihtolomaviikko, joten tavoitteena olisi lähinnä löytää polun pää ja saada tuntumaa Portugaliin, sen kansaan ja Caminho Portuguesin luonteeseen.

Portugalin lippu

Entuudestaan en tiennyt Portugalista juuri mitään, joten ensimmäinen vaihe matkavalmisteluissa oli taustatietojen hankkiminen. Pinta-alaltaan Portugali on hieman Lapin maakuntaa pienempi ja siellä asuu 10,5 miljoonaa ihmistä. Portugalin kieli pohjautuu latinaan, mutta siihen on sekoittunut myös lainasanoja arabiankielestä, perintönä 500 vuotta kestäneen maurilaisvallan ajalta. 95 prosenttia portugalilaisista kuuluu katoliseen kirkkoon. Kirkko on Portugalissa merkittävä toimija monella saralla. Sillä on mm. puolisen tusinaa yliopistoa, tv-kanava, radioasemia, sanomalehtiä ja terveydenhuoltoon liittyvää toimintaa. Portugalilaisten elämää ohjaa kolme tärkeää F-kirjaimella alkavaa sanaa: fado, Fátima ja futebol.

Fado on Portugalissa 1820-luvulla kehittynyt kansanmusiikin tyylilaji. Fado merkitsee portugalilaisille samaa kuin tango argentiinalaisille tai flamenco espanjalaisille. Tärkeintä fadossa on sielukas ilmaisu ja tunteiden aitous. Fátima oli katolisen kirkon myöhemmin Neitsyt Mariaksi tulkitsema ilmestys, joka tapahtui Portugalissa Fátiman kaupungin lähistöllä vuonna 1917. Kuusi kertaa toistuneen ihmeen näki kymmenien tuhansien katolisten, lehtimiesten ja muiden uteliaiden joukko. Kolmesta F-jutusta futebol on kuitenkin kaikkein tärkein. Jos kiinnostava jalkapallo-ottelu pelataan samaan aikaan jumalanpalveluksen kanssa, niin jumalanpalvelus saa siirtyä toiseen ajankohtaan.

Kastanjakärry

Lensimme Finnairin koneella Pariisiin, odottelimme muutaman tunnin ja jatkoimme sitten Air Francen koneella Lissaboniin. Hotelli Rossio Garden löytyi keskeltä vanhaa kaupunkia. Illalla kävimme kävelyllä Sáo Jorgen eli Pyhän Yrjön linnoituksella, jonka varhaisimmat osat ovat roomalaisten rakentamia. Portugalilaiset uskovat Odysseuksen löytäneen paikan ja antaneen sille nimen Olissipo. Foinikialaiset tunsivat Lissabonin jo 1200 eKr. Ostimme paperitötteröllisen paahdettuja kastanjoita kaupustelijalta linnoituksen ulkopuolelta. Riikinkukko keikisteli vanhassa puussa, mutta ei suostunut esittelemään pyrstösulkiaan. Siemailimme paikallista viiniä ja ihailimme alapuolellamme avautuvaa näkymää. Tejo -joen vastarannalla kohosi valtavankokoinen Jeesusta esittävä patsas, Cristo-Rei. 28-metrinen patsas seisoo 75-metrisellä jalustalla. Kurkistin muurinharjan yli. Sitruunapuun oksat notkuivat kypsistä hedelmistä.

Rua Augustan
riemukaaren holvikäytävä

Maanantai 7.3.2016. Herätys laiskaan orientoitumispäivään vasta kymmenen kieppeissä. Vaimo oli edellisenä iltana tallettanut passin ja muuta arvotavaraa huoneen kassakaappiin hotellin vastaanoton virkailijan avustuksella. Aamulla kassakaappi ei auennutkaan, joten vastaanoton virkailija kutsuttiin uudestaan apuun. Aamiainen oli erinomaisen vahvistava: vasta puristettua appelsiinimehua, pekonia, munakokkelia, papuja, jogurttia, kahvia ja juustosämpylöitä. Jälkiruoaksi tuoreita päärynälohkoja, mansikoita ja appelsiinia. Näillä eväillä jaksaisi kävellä pitemmänkin päivätaipaleen. Tänään tosin edessä olisi vain reilun peninkulman verryttely. Kumpikaan meistä ei ole viime aikoina kävellyt pitkiä matkoja, joten jalkojen kestävyys arvelutti.

Lissabonin kauppatori. Taustalla Rua Augustan riemukaari,
etualalla kuningas José I:n ratsastajapatsas.

Sáo Jorgen linnoitus

Alkajaisiksi ostettiin Pingo Doce -supermarketista muutama vesipullo sekä cashewpähkinöitä hätävaramuonaksi. Tejo -joen rantaa kohti astellessa taivaalta leijaili muutama lumihiutale. Vetäydyimme läheiseen kahvilaan siemailemaan tilkkaset paikallista portviiniä. Sadekuuron jälkeen jatkoimme kauppatorille, mistä näimme taas Sáo Jorgen linnoituksen. Useammassakin takorautaisessa lyhdynkannakkeessa näkyi laiva ja kaksi korppia, jotka muistuttavat Pyhän Vincenten tarinasta.

Yksityiskohta lyhdynkannakkeesta

”Portugali – Löytöretkeilijän maa” kirjassa kerrotaan Pyhän Vicenten kuolleen marttyyrina 300-luvulla ja ruumiin heitetyn haaskalintujen revittäväksi. Vicente oli kuitenkin eläessään ystävystynyt korppien kanssa ja ruokkinut niitä, ja nämä ryhtyivät uskollisesti vartioimaan ruumista. Viimein Vicenten ystävät pääsivät hautaamaan ruumiin ja he rakensivat haudalle myös pienen kappelin. Kun maurit myöhemmin valtasivat Pyreneiden niemimaata, kristityt kaivoivat Vicenten luut maasta ja kuljettivat ne purjeveneellä turvaan Algarveen. Luut haudattiin nimelle, jolla nykyisin sijaitsee São Vicenten majakka. Haudan merkiksi pystytettiin taas pieni kappeli. Koko pelastusoperaation ajan korpit käyskentelivät lähettyvillä.

Korpit ja laiva -teema lyhdynkannakkeessa

Portugalin ensimmäinen
kuningas Alfonso Henriques

Jonkin ajan kuluttua maurit tölväsivät paikalle ja hajottivat koko kappelin niin perusteellisesti, ettei kukaan enää pystynyt löytämään Vicenten hautapaikkaa. Kun maurit saatiin vuonna 1147 karkotettu Lissabonista, Portugalin ensimmäinen kuningas Alfonso Henriques halusi juhlistaa asiaa rakennuttamalla ison kirkon Pyhän Vicenten kunniaksi. Hautapaikkaa etsittiin kuumeisesti. Lopulta muutama kristitty mauri kertoi kuninkaalle, että korpit vartioivat edelleen ystävänsä Vicenten haudalla. Innosta piukeana kuningas varusti suuren retkikunnan noutamaan Vicenten luita toimittaakseen ne takaisin Lissaboniin. Meluisan retkikunnan lähestyminen kuitenkin pelotti korpit tiehensä, eikä hautaa löydetty. Kuningas oli myrtynyt, mutta sitten kristityt maurit lupasivat hoitaa homman. He laittautuivat matkaan pienellä mustalla purrella ja lähestyivät hautapaikkaa varovasti. Tällä kertaa korpit eivät pelästyneet matkoihinsa ja Vicenten jäännökset saatiin pelastettua.

Sén katedraali

Kiipesimme mäkeä ylös Sén katedraaliin, missä Vicenten luita nykyisin säilytetään. Saimme katedraalin infosta pyhiinvaelluspassit. Meitä aikaisemmin samana päivänä oli matkaan laittautunut vain yksi vaeltaja, joka oli kotoisin Etelä-Amerikan eteläkärjestä Patagoniasta. Kapusimme vielä vähän ylemmäksi ja ohitimme ikivanhan muhkuraisen puun, joka kasvoi keskellä jalkakäytävää. John Brierleyn opaskirjan ”A Pilgrim’s Guide to the Camino Portugués” mukaan oivallinen patikoinnin aloituspaikka olisi Santa Lucian näköalatasanne, jonne seuraavaksi suuntasimmekin kulkumme. Istahdimme hetkeksi ihailemaan näkymää. Laivat seilasivat leveällä Tejo -joella. Yksinäinen fado -taiteilija viritteli surullisia soituja kitarastaaan. Turistit käyttelivät selfiekeppejä.

Kaakelein somistettu seinä

Tästä lähtee

Sén katedraalin pielestä löytyi ensimmäinen seinään maalattu keltainen nuoli, joita seuraamalla ennen pitkää päätyisimme Santiago de Compostelaan. Keltaisen nuolen vieressä oli myös sininen nuoli, joka ohjaa Fatimaan kulkevia pyhiinvaeltajia. Nämä kaksi reittiä kulkevat yhdessä pitkälle pohjoiseen, kunnes erkaantuvat Santarémissa. Jatkoimme taivalta suurin piirtein Tejo -joen suuntaisesti kohti pohjoista. Vanhat talot reunustivat kapeita ja mutkaisia katuja. Kukkia ja sitrushedelmiä kasvoi parvekkeilla, joiden kaiteilta roikkui myös pyykkejä kuivumassa. Lounaspaikka löytyi aivan Fado -museon vierestä, joka oli harmillisesti suljettu, kuten muutkin museot Portugalissa maanantaisin. Pistelin tuulensuojaan elämäni ensimmäisen ananasburgerin. Vaimo popsi kinkku-kana-juusto-makkara-toastin sekä nipun ranskalaisia tomaattikastikkeessa. Lentokoneita sujahteli lystikkään läheltä Lissabonin lentokentän suuntaan.

Lounaan jälkeen reitti kääntyi loitommaksi Tejo -joesta. Kapusimme loivaa ylämäkeä hyvän tovin. Koko katu oli avattu tietyömaaksi ja kulkua rajoitettu metalliverkkoaidalla. Roskia lensi silmiin navakan tuulen mukana. Ohitimme pienen ravintolan, joka houkutteli asiakkaaksi viinin, juuston ja makkaran yhdistelmällä, mutta olimme liian kylläisiä pysähtyäksemme. Ihastelin keramiikkalaatoilla kuvitettujen talojen seiniä. Jalkakäytävät olivat paikoin vaarallisen kapeita. Muutaman kerran ohi ajavan auton taustapeili vilahti ohi vaarallisen läheltä. Kovin pienten lasten kanssa tälle reissulle ei kannata lähteä. Kävelimme ohi meluisan koulun pihan ja Lissabonin satama-alueen. Hevosen lanta haisi kadulla. Talon seinässä oli presidentiksi pyrkivän Edgar Silvan mainos. Ohitettuamme murotehtaan ja paloaseman pysähdyimme kotvaksi ravintolaan, joka vaikutti paikallisten ruokapaikalta. Kaksi lasillista punaviiniä maksoi yhden euron. Ilta alkoi hämärtyä saapuessamme Kansojen puiston (Parques das Nacoes) alueelle, joka rakennettiin vuoden 1998 maailmannäyttelyä varten. Apteekin lämpömittari näytti 13 astetta vielä kuuden jälkeen. Majoituimme hajuttomaan ja mauttomaan Ibis -hotelliin. Reitti kartalla.

Pastéis de Nata

Tiistai 8.3.2016. Päivä valkeni aurinkoisena. Ibiksen aamiaiskattaus oli asiallinen, joskaan ei yhtä oivallisesti kävelijöille viritetty kuin Rossio Gardenin über-aamiainen. Aamiaishuoneen nurkassa nökötti sähkökäyttöinen puristin, jolla aamiaisvieraat saivat itsenäisesti tiristää appelsiineista mehua laseihinsa. Jälkiruoaksi mutustelin paikallisen Pastéis de Natan eli eräänlaisen vaniljanöttösen. Aamiaisella pörräsi viljalti miesväkeä, jota vaimo jostain syystä kutsui it-miehiksi. Tien päälle pääsimme kymmeneltä. Edessä olisi parinkymmenen kilometrin jaloittelu Alvercaan.

Tutkimusmatkailija
Vasco da Gama

Kuljimme Expo98 -alueen läpi ohittaen monenlaisia arkkitehtonisesti erikoisia areenoita, näyttely- ja konserttihalleja, tiede- ja kongressikeskuksia. Vasco da Gama näytti edelleen olevan kova juttu Portugalissa. Näimme tutkimusmatkailijan mukaan nimettyjä sikareja, ostoskeskuksen, koulun, apteekin, eläinlääkärin sekä Euroopan pisimmän sillan, joka valmistui parahiksi vuoden 1998 maailmannäyttelyyn. Vasco da Gama -silta on tyypiltään vinoköysisilta ja pituutta sillä on reilut 17 kilometriä. Sillan valmistumista juhlistettiin kattamalla sille viiden kilometrin mittainen ruokapöytä, jolla tarjoiltiin juhla-ateria 5000 kutsuvieraalle.

Vasco da Gaman silta on Euroopan pisin silta

Monument

Jatkoimme pohjoista kohti pitkin Tejo -joen rantaa. Reittimerkintöjä ei näkynyt missään. Piskuisen Trancao -sivujoen rannalla juoksulenkillä oleva herrasmies viittoili ja selitti meille oikean suunnan, josta reittimerkinnätkin taas löytyivät. Pysähdyimme kahvitauolle erikoisen rakennelman viereen. Trancaon yli oli rakennettu kaari, jonka päällä kulki portaat. Kahvilanpitäjä kertoi, että kyseessä oli “monument”. Muutaman päivän kokemuksen perusteella olimme yksimielisiä siitä, että portugalilaiset kahvit olivat makoisampia kuin espanjalaiset, joita olimme siemailleet camino frances -reitillä aikaisemmin. Kotvan kuluttua seisoimme kahden kaistan välissä liikenteenjakajalla ja arvoimme oikeaa suuntaa. Skootterikuski viittoili pontevasti vähän matkan päässä, että sillan yli tästä. Portugalilainen ystävällisyys ja avuliaisuus yllättävät aina oikealla hetkellä.

Reitti kääntyi heti sillan jälkeen kivetyltä tieltä polulle. Vastaan kipitti pieni villikoiruli, joka jäi katsomaan peräämme surumielisin silmin. Ohitimme autokorjaamon, kuljimme valtavankokoisen maantiesillan ali ja sitten autojen melu jäi taakse. Kapea polku mutkitteli laaksonpohjalla. Välillä ylitsemme jyrisi Lissabonin lentokentältä nouseva matkustajakone. Pieni lammaslauma pisteli ruohoa tuulensuojaan polun vieressä. Kevätkukat kukkivat. Joku oli jättänyt tyhjistä juomapulloista ja muovikalvosta kyhätyn paatin polun varteen. Portugali näytti tänään myös rujommat kasvonsa. Vähän väliä näkyi raunioituneita teollisuusrakennuksia muistona ajalta, jolloin Portugali oli Euroopan halpatuotantomaa. Maastossa näkyi roskia, jotka tärvelivät sinänsä viehättävää maisemaa. Polun varressa lojui monenlaista muovitavaraa, vaatteita, rakennusjätettä, rikkinäisiä kodinkoneita ja taloustavaroita.

Pysähdyimme tauolle ilmeisesti Alpriateen. Paikkakuntien nimet eivät käy ilmi kylteistä yhtä hyvin kuin Pohjois-Espanjan ranskalaisella reitillä. Myös opaskirjanen oli jo osoittautunut melko epätarkaksi suunnistusvälineeksi. Olin jo useamman kerran joutunut tarkistamaan sijaintimme kännykällä, johon olin ennen reissua ladannut Portugalin kartan. Kurkistelimme sisään ovesta, jonka yläpuolella olevasta kyltistä päättelimme kyseessä olevan kunnallisen kulttuuritalon. Sähkökäyttöisessä pyörätuolissa istuva mies viittilöi astumaan rohkeasti peremmälle. Hyvin englantia puhuva emäntä kantoi pöytään alkupalaksi oliiveita ja oluet, sitten makoisat munakkaat, ranskalaisia ja salaattia. Emäntä tarjoili pojalleen aterian ja patisti tämän sitten tekemään läksyjä. Papparaiset seurasivat televisiosta jalkapalloa. Mummeloiset jutustelivat viereisessä pöydässä päät yhdessä, vilkuilivat uteliaina outoa kieltä puhuvia vieraita.

Tauon jälkeen jatkoimme matkaa uusin voimin. Alpriaten jälkeen reitti kulki välillä pitkin märkiä ja upottavia pellonreunoja. Kura roiskui kengistä pohkeisiin ja takareisiin. Vaimolta karkasi muutama voimasana. Muutaman tunnin patikoinnin jälkeen saavuimme Alvercaan ja aloimme haeskella sopivaa yöpymispaikkaa. Näimme lääkäriasemia, apteekkeja, ruoka- ja vaatekauppoja, plastiikkakirurgin vastaanoton, huoltoasemia, kahviloita, pankkeja ja monia muita bisneksiä. Ainoa mitä paikkakunnalta ei millään löytynyt oli majoituspalvelut. Ilta hämärtyi ja voimat alkoivat olla vähissä. Hyppäsimme taksiin ja hurautimme läheiseen hotelliin Vila Franca de Xiraan. Päivälliseksi oli tarjolla sitkeää vasikkaa ja ranskalaisia. Tarjoilija kiikutti rouvalle kauniin kukkasen naistenpäivän kunniaksi. Reitti kartalla.

Keskiviikko 9.3.2016. Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen kävimme pohtimaan kysymystä, joka oli häälynyt päittemme yllä jo kotvan. Jos jatkaisimme keltaisten nuolten seuraamista, emme tällä reissulla ennättäisi pistäytyä Fatimassa, joka olisi kuitenkin jo kutkuttavan lähellä. Jos haluaisimme ennättää käydä Fatimassa, kulkua täytyisi jouduttaa junalla tai bussilla. Toisaalta olisi innostava haaste patikoida Caminho Portuguese kokonaisuudessaan Lissabonista Santiago de Compostelaan. Taivaalle kerääntyvät tummat pilvet kallistivat lopulta vaa´an Fatiman eduksi. Tänään matkustaisimme siis junalla Santaremiin, mistä jatkaisimme kahtena viimeisenä kävelypäivänä Fatimaan.

Vila Franca de Xiran rautatieasema

Hankkiuduimme puolilta päivin Vila Franca de Xiran rautatieasemalle. Kävi ilmi, että juna lähtisi pohjoiseen yhdeltä, joten meille jäi hetki aikaa silmäillä ympärillemme. Kaupungin on perimätiedon mukaan perustanut Portugalin ensimmäinen kuningas Alfonso Henriques, siis sama sälli, joka aikoinaan metsästi Pyhän Vicenten luita. Vila Franca de Xirassa järjestetään heinä- ja lokakuussa samankaltainen härkäjuoksuhärdelli kuin Espanjan Pamplonassa San Fermin -juhlan aikaan. Alueella kasvatetaan myös lämminverisiä lusitanianhevosia, jotka ovat tunnettuja nopeista reflekseistä ja erinomaisesta hallittavuudesta. Istuskelimme vielä vähän aikaa asemakahvilassa ja hyppäsimme sitten junaan. Käytävän toisella puolella istunut punanuttuinen rouva kuunteli korva hörössä puhettamme, muttei rohkaistunut kysymään mistä olimme kotoisin. Sade ropisi junan ikkunaan. Kiisimme ohi tasaisten peltolakeuksien. Tällaisella säällä ja maisemassa junalla matkustaminen ei oikeastaan ollut hassumpaa.

Romaaninen kirkko palvelee
nykyisin kotiseutumuseona

Santaremissa hurautimme taksilla hotelli Umun eteen, valtasimme huoneen ja ryhdyimme selvittämään mistä kävelyreitti Fatimaan kulkisi. Hotellin vastaanoton neito arveli, että Fatimaan kulkijat seuraavat rautatietä. Neidon miespuolinen kollega vakuutti, että reittimerkinnät lähtevät ison marketin luota. Turisti-infon rouva selitti ja piirsi karttaan, että pitää mennä mäkeä alas ja ohi McDonaldsin. Reitille olisi tosi helppo löytää, pitäisi vain suunnata pohjoiseen. Palasimme hotellille entistä oivallisemmin päät pyörällä. Kaupungin turistikartta oli erinomaisen ylimalkainen. Oli kenttätutkimusten aika. Suuntasimme turisti-infosta saadun kartan avulla pohjoiseen ja tähystimme reittimerkintöjä. Sinisiä nuolia ei näkynyt missään. Tallustelimme kaupungilla sinne tänne nuolia tähystellen.

Näillä leivillä jaksoi koko päivän

Vaimon ehdotuksesta kaivoin taskusta puhelimen ja ryhdyin seuraamaan kulkuamme karttapohjalla. Kuljimmekin etelään ja saavuimme juuri kaupungin etelälaidalle, vaikka kartan mukaan hotelli sijaitsi kaupungin pohjoislaidalla. Palasimme hotellille. Vastaanottoon oli tällä välin ilmestynyt uusi englantia puhuva ja ylitsepursuavan avulias neito, joka printtasi Googlen karttasovelluksesta kävelyohjeet Fatimaan. Hotellissa ei ollut ravintolaa ja kaupunkikierroksella nautittu paahtoleipä täytti vielä mahaa mukavasti, joten tyydyimme nauttimaan iltapalaksi cashewpähkinöitä ja tilkan viiniä.

Torstai 10.3.2016. Ylös seitsemältä. Aamupalan jälkeen marssimme läheisen sairaalan edustalle ja hyppäsimme taksiin. Tavoitteena olisi löytää Fatimaan johtavaa reittiä osoittavat siniset nuolet lähimmältä pieneltä reitinvarren paikkakunnalta. Taksikyytiin turvautuminen on Portugalissa houkutteleva vaihtoehto, sillä hintataso on rutkasti alhaisempi kuin Suomessa. Auton ikkunassa vilahti Super Bock -panimo. Taksikuski kertoi, että pohjoisempana on toinenkin saman olutmerkin tuotantolaitos, mutta sieltä tuleva olut ei ole yhtä hyvää. Santaremissa pantu olut on kuulemma makoisampaa paremman veden ansiosta. Kuten lähes kaikki kohtaamamme ihmiset tämäkin taksikuski puhui sujuvaa englantia. Ihmisten kielitaito onkin yksi kiintoisa ero Portugalin ja Espanjan välillä. Espanjassa joutuu joskus isoissakin kaupungeissa turvautumaan elekieleen.

Reittimerkinnät löytyivät!

Siniset nuolet löytyivät vihdoin Azóia de Baixoon erkanevan tien risteyksestä. Katselimme edessä avautuvaa pikkutietä tyytyväisinä. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana kuulimme linnunlaulun ja haistoimme metsän tuoksut. Katujen pöly, melu ja pakokaasut olivat taakse jäänyttä elämää. Matkanteon tunnelma muuttui kuin taikaiskusta. Reitti Fatimaan avautui kirkkaana edessämme. Meillä oli paperilla lista kylistä, joiden läpi kulkisimme. Meillä oli vettä, hätävaramuonaa, levänneet jalat ja rohkea mieli. Ees päin!

Pysähdyimme aamukahville parin kilometrin päässä Azóia de Baixon alberguessa, joka oli juuri avannut ovensa. Pihalla köppelehti pieni ystävällinen koira, jonka huuliongelma sai sen näyttämään hieman julmalta. Matka jatkui. Pieniä liskoja paistatteli päivää rinteellä tien vieressä. Kuljimme soratiellä halki keväisen vihreän maiseman. Aurinko paistoi lämpimästi.

Notkelmassa teiden risteyksessä seisoskeli mies erikoisen laavukatoksen edessä. Arviolta yli 80-vuotias Francisco viittoili meitä lähemmäksi ja tarjoili leimat pyhiinvaelluspasseihin. Eräänlaiselle ilmoitustaululle oli kiinnitetty edellisten kulkijoiden lähettämiä valokuvia ja postikortteja. Kirjoitimme nimet vieraskirjaan, jossa oli merkintöjä maailman joka kolkalta. Francisco lehteili kansiota, jonka valokuvissa hän poseerasi yhteiskuvissa Fatiman tien kulkijoiden kanssa. Keskustelu käytiin elekielen, portugalin ja italian sekamelskalla. Francisco selvitti, että on aika kaivaa kamera esille ja kaappasi vaimon kainaloonsa. Kuvaussession jälkeen Francisco antoi sähköpostiosoitteen, jonne valokuvat voisi lähettää. Lopuksi Francisco jätti jäähyväiset portugalilaisittain eli moiskautti suukon vaimon poskelle ja kätteli Pitkänmatkan Kävelijän.

Pitkänmatkan Kävelija ja Francisco

Kuljimme viiniviljelysten ja oliivilehtojen ohi. Kevätkukat värittivät tienvartta. Taivas oli sininen ja lämpötila patikointiin otollinen. Pysähtelimme pikkukylien kahviloissa, silloin kun ne olivat auki. Pieni kirjava kissa lymysi pihaportin alla ja livahti sitten piiloon, kun menimme liian lähelle. Koirajengi kirmasi edes takaisin autiolla kylänraitilla. Yhden maatalon takapihalla oli omiin karsinoihinsa suljettuina heppa, possu sekä kanoja kukon ja kalkkunan kaverina. Eläinten ahtaista oloista tuli vaimolle paha mieli. Reittimerkinnät katosivat muutamaksi tunniksi vain ilmestyäkseen myöhemmin uudestaan uudenlaisina. Reittimerkinnät ovatkin olleet Portugalin caminhon heikko lenkki, ainakin näin etelässä. Maastossa merkinnät vaihtelevat ilmiasultaan ja esiintymistiheydeltään. Usein teiden risteyksissä joutuu arpomaan mihin suuntaan pitäisi lähteä.

Jälleen yksi reittimerkintä!!!

Kiipesimme mäkeä ylös ja näimme entisiä tuulimyllyjä, jotka oli muutettu taideteoksiksi. Tuulenpuuska nappasi vanhan vaelluslippalakin päästäni ja jouduin hakemaan sen vähän matkan päästä. Ohitimme Chã de Ciman kylän, jossa ei mikään paikka ollut auki. Lahonneet pitsiverhot roikkuivat autiotalon ikkunassa. Lammaslauma laidunsi aitaamattomalla niityllä tien vieressä ja mutusteli heinää, jota lampuri ammensi autonsa peräkontista. Tiellä lojui omenan kokoisia käpyjä.

Vanhoja tuulimyllyjä

Seuraavan yön majapaikka löytyisi Alcanenasta, joka olisi hieman varsinaisen Fatimaan johtavan reitin sivussa. Teiden risteyksessä tarkistin sijaintimme puhelimesta ja totesin, että niin olisi kannattanut tehdä jo tuntia aikaisemmin Chã de Cimassa. Nyt päivätaipaleelle tulisi ylimääräistä pituutta puolisen peninkulmaa. Jatkoimme kulkuamme Malhoun kylään, mistä löysimme oivallisen kahvilan. Rouskutimme perunalastuja ja suklaata sekä isännän tarjoamat pienet rasvassa paistetut perunanyytit. Edessä olisi päivän loppuhuipennuksena kuuden kilometrin kilpajuoksu pian laskeutuvan pimeyden kanssa. Puhelimen karttasovellus johdatti meidät halki vehreiden niittyjen ja pienten metsiköiden, jotka ilahduttivat Pitkänmatkan Kävelijän lapsekasta ja luottavaista mieltä. Vaimo sen sijaan loihti mielessään metsästä esiin kirmaavia kiiluvasilmäisiä villisikoja sekä niityllä raivopäisinä mylviviä taisteluhärkiä. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pääsimme kuitenkin takaisin päällystetylle tielle. Ilta alkoi hämärtyä, joten kiinnitin lippalakkini lippaan Olight S10 -lampun varmistaakseni, että vastaan tulevat autoilijat hoksaavat kulkumme. Navigaattori johdatti meidät jännittävien pikkupolkujen kautta hotellille. Reitti kartalla.

Hotellin vastaanottovirkailijan
tulostama kartta

Perjantai 11.3.2016. Rakentelin hotellin aamiaisella pienet evässämpylät, jotka sujautin reppuun aterioinnin lomassa. Tien päälle pääsimme puoli yhdeksältä. Taivas oli taas sininen ja lähes pilvetön. Apteekin lämpömittari näytti 11 astetta. Etäällä kadun toisella puolella joku mies hiippaili reppu selässä. Voisiko se olla Fatiman tien kulkija? Edellisten päivien aikana emme olleet nähneet ainoatakaan kulkijaa, joka olisi selkeästi matkalla kohti Fatimaa tai Santiago de Compostelaa. Lähemmäksi päästyämme kävi ilmi, että kyseessä oli postinkantaja tai mainoslehtisten jakaja. Vaimo suunnisti pontevasti pohjoiseen. Pieni ärhäkkä koira räksytti pihaportin takana. Kävelimme läpi vihreän ja puita kasvavan liikenneympyrän. Tarkistin oikean tien kännykän kartasta. Pitkän ylämäen jälkeen päädyimme Moitas Vendan kylään. Baari oli auki ja pysähdyimme lepuuttamaan jalkoja. Televisiossa Tina Turner ja kumppanit musisoivat 80-luvun tyyliin. Miesten vessan ovessa oli teksti, jossa kiellettiin oksentamasta urinaariin.

Jalkakäytävä!

Aasi loikoili tienvarren pihamaalla, ei lotkauttanut korvaansa puhuttelulle. Mindeä lähestyttäessä kohtasimme vavisuttavan näyn - tien viereen oli rakennettu jalkakäytävä! Voisimme talsia muutama sata metriä hieman loitommalla tiellä huristelevista rekka-autoista. Mutustelimme evässämpylät pienen puiston penkillä. Eräänlainen Betoni-Kekkonen veteli harmonikkaa iloksemme. Siemailimme kahvit läheisessä kahvilassa, jonka omistajan poika oli ihan kivan näköinen ja tehokkaasti kommunikoiva (vaim. huom.). Kosmetiikkakaupan myyjä selosti ja viittoili reittiä Fatimaan. Ohitimme vapaapalokunnan tukikohdan ja löysimme jälleen kulkureittiä osoittavan sinisen nuolen. Kävelimme muutaman metrin eteenpäin ja näimme uuden nuolen, jonka viereen oli piirretty sininen F-kirjain. Sitten tienposkessa kepin nokassa oli keltainen kyltti, johon oli kuvattu kaksi Fatiman tien kulkijaa. Nousimme ylös loivaa mäkeä ja pääsimme pois maantieltä. Monenkirjavat reittimerkinnät jatkuivat raivokkaina maastossakin. Muutaman askeleen välein kiveen tai puuhun oli sutaistu sininen F tai reitin suuntaa osoittava sininen nuoli. Joku oli jopa kaivertanut F-kirjaimen polun keskellä olevaan laakeaan kiveen.

Minden Betoni-Kekkonen

Talvisten harjoituslenkkien vähäisyys alkoi tuntua jalkapohjien väsymisenä. Saavuimme Covão do Coelhon kylään. Joku oli kirjoittanut talon seinään ”Fatima 12 km”. Missään muualla polunvarren kylteissä ja nuolituherrusten yhteydessä ei jäljellä olevan matkan määrää ollut kerrottu. Löysimme avoimen ravintolan ja pysähdyimme lepuuttamaan jalkoja. Kylmä olut virkisti. Joukko työmiehiä murkinoi salin puolella ja isäntä elehti mieluusti tarjoilevansa purtavaa meillekin. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä pian saapuisimme Moita do Martinhon kylään, jossa voisimme nauttia kevyen lounaan. Näin tulimme näppärästi rikkoneeksi moneen otteeseen testattua nyrkkisääntöä ”Caminolla kannattaa nauttia välipala aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, sillä koskaan ei tiedä onko seuraavassa kylässä ruokapaikkaa – tai onko se auki.”

Tauon jälkeen saavuimme avaraan havupuumetsään. Päivä oli lämmin ja hiki virtasi. Polunvarren pensaasta syöksähtänyt pikkulintu pelästytti vaimon, joka omalla kiljaisullaan pelästytti Pitkänmatkan Kävelijän. Mäkiseen maastoon oli rakennettu muutamia tuulimyllyjä, jotka pyörivät laiskasti miltei tyvenessä ilmassa. Kuljimme läpi eukalyptusmetsikön. Tienvarressa oli matalin irtokivimuurein toisistaan erotettuja oliivipuulehtoja. Taukopaikaksi kaavailtu ravintola olikin kiinni, joten istuimme isolle kivelle jakamaan viimeisen pussillisen cashewpähkinöitä. Löysin repusta kaksi vanhaa leipäpalaa. Eivät olleet vielä homeessa, mutta vaimo nyrpisti niille nokkaansa. Läheisen talon koira haukkua räksytti koko ajan vihaisesti, joten ruokarauhasta ei ollut tietoakaan.

Jostain kulkeutui savunhajua, mikä hermostutti vaimoa. Oliko kyseessä metsäpalo? Jäisimmekö saarroksiin liekkimeren keskelle? Vähän matkaa kuljettuamme ilmeni, että joukko eläkeläisiä vain poltti risuja tienristeyksessä. Jalkapohjat alkoivat olla jo muusia. Vaimo viritteli jo riemunkiljahdusta, mutta sitten “katedraalin torni” osoittautuikin vain korkeaksi savupiipuksi. Lopulta kuuden maissa hitaasti paarustaen saavuimme Fatiman kylän laidalle. Ilta-auringon paisteessa kimmeltävä katedraalin torni näkyi jo kaukaa. Kävelimme läpi muutamien puiden varjostaman hiekkakentän ja saavuimme suuren aukion laitaan. Ihastelimme kaunista näkyä hetken ja suuntasimme sitten hotellille. Kuuma suihku ja grillattu lohi maistuivat tavallista paremmalle. Reitti kartalla.

Yksi monista myyntikojuista. Kauppias
kurkistelee keskellä kuvaa.

Seuraavana päivänä meillä oli hyvin aikaa käyskennellä Fátimassa. Paikkakunnan pääelinkeino on pyhiinvaellus, mikä näkyy runsaina majoitus- ja ravintolapalveluina sekä lukuisina matkamuistoja myyvinä kojuina ja kauppoina. Katedraalin edessä olevalle aukiolle mahtuu lähes miljoona ihmistä, mutta nyt siellä käyskenteli vain muutamia seurueita. 1930-luvulla rakennettu katedraali oli remontissa, eikä siellä voinut pistäytyä. Torni kohoaa lähes 70 metrin korkeuteen ja siinä on 63 kelloa, joista raskain painaa 12 tonnia. Paikassa, jossa Neitsyt Maria ilmestyi ensimmäisen kerran, on nyt pieni kappeli. Fátiman alueella on useita kirkollisia opistoja ja laitoksia. Puolen päivän jälkeen söimme lounaaksi makoisat munakkaat ja köröttelimme sitten onnikalla takaisin Lissaboniin.

Epilogi. Ensituntuma Caminho Portuguesiin oli varsin myönteinen. Ihmiset olivat ystävällisiä, avuliaita ja kiinnostuneita, joskaan eivät tungettelevalla tavalla. Ruoka oli maukkaampaa kuin Pohjois-Espanjassa, joskaan ei yhtä makoisaa kuin Ranskan keskiylängöllä. Koiria näkyi ja kuului paljon, mutta vain vaarattomat yksilöt kirmasivat vapaina. Ärhäkämmät otukset oli asiallisesti kytketty kahleisiin. Reittimerkinnät olivat puutteellisia ja vaihtelevia. Camino Francésille luontaista reitillä pysymisen ja suunnistamisen helppoutta jäi kaipaamaan. Maantienlaidassa kävely oli toisinaan ikävää. Hintataso oli Lissabonissa lähes sama kuin Suomessa, mutta heti pääkaupungin ulkopuolella selvästi alhaisempi. Esimerkiksi Vila Franca de Xirassa majoituimme neljän tähden hotelliin vain reilulla 50 eurolla. Taksilla oli näppärää ajella pienet siirtymät ja hinta oli varsin kohtuullinen. Tämän reissun kokemusten perusteella joukkoliikenne toimii Portugalissa mainiosti.

Huhtikuun alussa 2017 Pitkänmatkan Kävelijä patikoi Caminho Portuguesin loppuosuuden Tuista Santiago de Compostelaan. Muistiinpanot tuolta reissulta löytyvät täältä.

Lapin Muulien Haltin valloitus 2015

Deuter Aircontact
PRO 70+15

Perjantaiaamuna 21.8.2015 olin huonosti nukutun yön ja varhaisen herätyksen jälkeen matkalla kohti Lappia. Kutsu osallistua ”Lapin Muulien” Haltin valloitusretkeen oli ollut iloinen yllätys. Aiemmin kesällä olin tehnyt reippaat patikkaretket Espanjassa ja Ranskassa. Lisäksi olin viikkoa ennen Lapin reissua viimeistellyt kävelykunnon hieman pitemmällä kävelyretkellä, joten arvelin pysyväni hyvin vanhempien muulien eli Kaken, Tapsan ja Hidin vauhdissa. Jalassa oli mainiot Meindl Vakuum Hiker -kengät, jotka olin huoltanut ennen reissua. Vähän ennen matkalle lähtöä olin ostanut Oulun Partioaitasta uuden Deuter Aircontact PRO 70+15 -rinkan, joka muutaman testilenkin perusteella vaikutti erinomaiselta.

Puolisen tuntia ennen Muoniota pilvipeite alkoi repeillä ja ilma lämmetä. Männyt olivat jo selvästi lyhyempiä kuin Oulun seudulla. Muutama poro ilmestyi löntystelemään auton eteen. Harrinivan lomakeskuksessa pysähdyimme poronkäristykselle ja kahville. Matka jatkui Kilpisjärventietä yhä pohjoisemmaksi. Auton ikkunasta näkyi vastakkaiseen suuntaan virtaava Muoniojoki, Suomen ja Ruotsin rajajoki. Välillä joki ja tie erkanivat. Silloin laajat nevat ja matalat lammikot valtasivat maiseman. Havupuita näkyi koko ajan vähemmän. Maasto muuttui avarammaksi ja suurpiirteisemmäksi, mäet korkeammiksi. Ensimmäiset tunturit näkyivät etäällä.

Suomen maanteiden korkein kohta

Muotkatakassa äimistelimme hetken Suomen maanteiden korkeinta kohtaa, joka oli 565 metriä merenpinnan yläpuolella. Samalta mäeltä ammuttiin Lapin sodan viimeiset tykinlaukaukset huhtikuussa 1945. Puiden lomasta siinteli Kilpisjärvi. Tiellä puksutti italialainen hyttimopo pohjoiseen. Muutaman kilometrin vielä ajettuamme edessä kohosi Saanatunturi helposti tunnistettavine muotoineen. Pieni vesitaso nousi Kilpisjärveltä ja kaarsi itään. Toivottavasti kaikki sujuisi hyvin, eikä meitä tarvitsisi pelastaa maastosta lentoteitse.

Saanatunturi

Kilpisjärven luontokeskus

Suuntasimme aluksi Kilpisjärven luontokeskukseen, mistä saimme varaustupien avaimen. Sitten vain majapaikkaan levähtämään pitkän autossa nuokkumisen jälkeen. Iltaohjelmaan kuului myös rinkkojen virittelyä, saunomista ja mureat häränpihvit sinihomejuustokastikkeen ja risoton kera. Kokkina toimi Hidi, ravintola-alan ammattilainen, jollainen pitäisi kuulua jokaiseen vaellusporukkaan. Yöllä ei uni tahtonut tulla. Kieriskelin sängyssä ja kävin mielessäni läpi varusteita. Tulikohan kaikki tarpeellinen matkaan?

Starttipaikalla

1. kävelypäivä: Kilpisjärvi – Lossujärvi. Aamu valkeni aurinkoisena, päivästä tulisi lämmin. Herkullisen munakasaamiaisen jälkeen auto jätettiin luontokeskuksen parkkipaikalle. Jatkoimme taksikyydillä E8-tietä pari peninkulmaa pohjoisemmaksi Norjan puolelle Gálggojohkan tuntumaan. Keplottelin rinkan selkään ja kauhistuin sen painoa, puntarin mukaan 21 kg. Vanhoilla muuleilla oli vielä muutaman kilon raskaammat kantamukset. Poimin kävelysauvat maasta ja pysähdyin hetkeksi ihastelemaan Norjan puolella kohoavia lumirinteisiä vuoria. Komeimpana erottui yli 1400 metriä korkea kolmehuippuinen Rihpogáisi.

Reissun alkuvaiheita kirjaamassa

Tapsa taustanaan Norjan vuoria

Edessä olisi melko lyhyt päivätaival Lossujärven autiotuvalle. Nousua kertyisi kaikkiaan nelisensataa metriä. Ukot kipittivät jo polkua ylös. Kävelysauvojen teräspiikit kirskahtelivat kiviin rytmikkäästi. Puolen tunnin jälkeen pysähdyimme toviksi pienen vesivoimalaitoksen tuntumaan. Padolle johtanut ajoura päättyi. Tästä eteenpäin käyttäisimme polkuja siellä missä niitä on, mutta suuri osa kaavaillusta reitistä kulkisi erämaan varvikoiden, soiden ja kivikoiden läpi. Puolentoista tunnin kohdalla pysähdyimme pienen nimettömän lammen rantaan keittämään päiväkahvit. Rantavedessä vilisti nuijapäitä, joten kahvivedet kaadettiin juomapulloista. Rojahdin pitkäkseni sammalvuoteelle. Tunturikihu kaarteli vähän matkan päässä sopuleita tähystellen. Taivaalla purjehti muutama pilvenhattara.

Kahvinkeitossa

Valitsemamme reitti on periaatteessa helppo, tarvitsee vain seurata joenuomaa osapuilleen itää kohti. Vähän ennen puolimatkaa joen eteläpuolella kulkevat polut ja pienemmät purot saattavat kuitenkin harhauttaa tarkkaamattoman kulkijan kääntymään kaakkoon Vuolit Gáhkkojávrin suuntaan. Meillä ei tätä vaaraa ollut, sillä Lapin Muulit tunsivat seudun entuudestaan. Puoli kahden maissa pidettiin lounastauko. Pekingin pata maistui muuten makoisalle, mutta inhat sienen riekaleet pudottelin vaivihkaa kivikkoon. Uusi makuelämys oli myös tuubista näkkileivän päälle turautettava lohipasteija.

Taival jatkui Didnujoen uomaa seuraten. Ylitimme heinää kasvavan suon. Yksinäinen sammakko polski pakosalle. Matalienkin mäkien pohjoisrinteillä näkyi vielä lumipälviä. Edellisenä talvena tällä seudulla oli lunta puolisentoista metriä. Lepotauko pidettiin pienen puron ylityksen jälkeen. Täytin juomapullon jääkylmällä sulamisvedellä. Tapsa tarjoili rusinoita. Tungin tyhjän pahvirasian takataskuuni, jonne olin perustanut roskiksen. Keltainen tunturisyysmaitiainen somisti lepopaikkaa. Tunturikihun kimeä huuto kaikui etäältä.

Didnujärvi

Kiersimme Didnujärven etelän puolelta. Maasto muuttui kiviseksi. Nyt sauvoista oli hyötyä, sillä tasapaino ei selvästikään ollut enää yhtä hyvä kuin poikavuosina. Vanhemmat Lapin Muulit astelivat kivikossa ketterästi kuin porot. Horjahdin ja olin vähällä kaatua. Jos voi valita, niin kivikossa kannattaa katua selälleen. Rinkka suojaa silloin melko hyvin. Muistelin entisen esimieheni neuvoa, jonka mukaan kiivetessä on aina pidettävä kiinni tai oltava tuettuna kolmesta kohdasta. Sovelsin sääntöä etsimällä sauvoille ja jaloille tukipisteitä yksi kerrallaan.

Ryömimme Norjasta Suomen puolelle poroaidan ali. Kivikko jäi taakse, mutta tilalle tulivat lentävät kiusankappaleet. Hyttysten, mäkäräisten ja polttiaisten yhdistyneet ilmavoimat alkoivat tehdä hyökkäyksiään. Onneksi määränpää eli Lossujärven autiotupa näkyi jo järven pohjoispäädyssä. Lossujärven pohjoissaamenkielinen nimi Loassojávrin tarkoittaa Lohijärveä, mutta lohta ei näin korkealla tavata. Vuonna 1959 rakennettu hirsinen autiotupa oli alkujaan rajavartijoiden partiomaja. Tuvassa on kamiina ja makuutilat kahdeksalle.

Lossujärvi

Paikka vallattu

Nakkasin makuualustan, makuupussin ja tyynyn ylälaverille paikanvaltauksen merkiksi. Vanhemmat muulit kävivät pesulla järven rannassa, kehuivat erinomaisen virkistäväksi kokemukseksi. Itseäni kylmä pesuvesi ei viehättänyt. Jätin pulikoinnin väliin. Sivistyksen pariin palaaminen on kertaluokkaa huikaisevampi elämys, kunhan on ensin ryvettynyt ja marinoitunut omissa liemissään oikein kunnolla. Kake pyöräytti iltapalaksi kattilallisen muusia, johon sekoitettiin reilusti kebablihaa.

Oli jo alkanut vaikuttaa siltä, että saisimme olla omissa oloissamme, mutta illan mittaan pohjoisen suunnalta ilmestyi ensin kaksi neitoa koiran kanssa ja sitten vielä pariskunta. Koiran nimi oli Sätkä. Se suhtautui vieraisiin varautuneesti, mutta haki aina innosta piukeana kepin, jos joku vain viitsi heittää. Sätkä nukkuisi yönsä eteisessä, joten lainasin sille toisen makuualustani. Neidot valtasivat toisen ylälaverin ja pariskunta pystytti teltan. Päivätaival kartalla.

Lähdössä Lossujärven tuvalta

2. kävelypäivä: Lossujärvi – Pitsusjärvi. Heräsin kahvin tuoksuun puoli seitsemältä. Kake hääräili kattiloiden luona. Loikoilin vielä hetken ja kömmin sitten kahvipannun luo. Toiset olivat jo ottaneet osansa. Jestas miten hyvälle kahvi maistui! Viimeisellä hörppäyksellä sain suun täyteen kahvinporoja. Seuraavana aamuna en olisi viimeisenä hakemassa kahvia. Ulkona +10 astetta, taivas ohuessa pilvessä. Hyvä keli näytti jatkuvan. Hammaspesu, tavarat rinkkaan ja sitten vain vipinää virsuihin. Seurasimme Urtasjoen uomaa, joka kulki aluksi pohjoiseen ja kääntyi sitten itään. Pohjoisrinteillä näkyi lumilaikkuja.

Urtasjoen varrella

Aamupuuron valmistusta
ulkoilmakeittiössä

Pysähdyimme aamupalalle Urtasjoen varteen. Tapsa kiehautti puurot vanhemmille muuleille, itse kaivoin repusta myslipussin. Päälle loraus mustikkavadelmakeittoa ja nälkä katosi nopeasti. Ihastelin kaasulla toimivan retkikeittimen nopeutta. Aikaisemmilta erävaelluksilta minulla oli kokemusta vain perinteisestä Trangiasta. Uudemman kaasukeittimen etu on myös se, että polttoainetta kuluu vähemmän. Vanhassa Trangiassa nestemäistä polttoainetta tuli aina lorautettua polttimeen enemmän kuin oli tarpeen ja sitten sen loppuun palamista piti joskus vahdata kauankin.

Urtaslaaksossa maasto
on helppokulkuista

Hyttyset ja polttiaiset olivat kadonneet yön aikana. Muutamat mäkäräiset kuitenkin patistivat jatkamaan matkaa. Jokiuoman tuntumassa maasto oli mukavan helppokulkuista. Pohjoisen puolella näkyi 1060-metrinen Urtasvaara ja pian joen eteläpuolella kohosivat Urtaspahtan pystysuorat jyrkänteet. Urtasjoki virtaa Urtasvaaran ja Urtaspahdan välistä ja kääntyy sitten kaakkoon. Urtasjoki laskee Urtasjärven, Riimmajärven ja Luohtojärven kautta Vuomakasjärveen, jonka luoteispäädyssä siihen yhtyvät pohjoisesta tulevat Pitsusjärven vedet. Vuomakasjoki vie vedet Meekonjärveen ja sieltä Porojärven kautta yhtyen lopulta monen mutkan kautta Torniojokeen ja päätyen Perämereen.

Urtasjärven takana kohoaa jylhä Urtaspahta

Hotelli Urtas

Koillisessa näkyi mahtava Kovddosgaisi, jonka huippu kohoaa 1240 metrin korkeudelle. Maasto oli edelleen melko helppoa. Kanahaukka liihotteli Kovddosgaisin rinteillä. Ohitimme kiirunan jäänteet, jotka Kake tulkitsi kanahaukan tekosiksi. Välillä polku vei lähemmäksi jokea. Pulska tammukka livahti matalassa vedessä kivenlohkareiden suojaan. Ohitimme kosteikkoja, joiden kohdalla täytyi katsoa tarkkaan mihin astui. Virisi tuuli, joka puhalsi viimeisetkin mäkäräiset matkoihinsa. Saavuimme Hotelli Urtakseen, joka on ränsistynyt hökkeli Riimmajärven rannassa. Sen yhteydessä on ulkohuone, josta löytyy vesiklosetin vetonaru (vesisäiliötä ei ole) ja pidee-suihku (vettä ei ole). Rannasta löytyi telttasaunan kiuas. Hidi veti repusta puolentoista kilon tangon ilmakuivattua vasikanlihaa ja alkoi tarjoilla siitä siivuja. Loikoilin makuualustalla. Aurinko lämmitti mukavasti.

Tauko nimismiehen kämpän pihalla

Luohtojärven jälkeen saavuimme ns. nimismiehen kämpälle, jonka poliisit rakensivat vuonna 1992. Erämaahuumoria viljeltiin täälläkin. Postilaatikossa lukee: ”Ei mainoksia kiitos!” ja ”Vain virkapostia”. Pitsusjoki virtasi kivenheiton päässä kämpästä. Sen yli olisi mentävä, jotta pääsisimme joen itäpuoliselle polulle. Vettä ei näyttänyt olevan kovinkaan paljon. Tuumin, että tuosta mentäisiin yli helposti. Mutta kun pääsin joenrantaan, ylitys ei enää vaikuttanutkaan läpihuutojutulta. Kivet eivät muodostaneetkaan helppoa reittiä virran yli niin kuin elokuvissa. Osa kivistä oli lisäksi kiikkeriä. Tasapainoilin hitaasti kiveltä toiselle. Nyt kävelysauvat olivat enemmän kuin tarpeen. Astuin vedenpinnan alapuolella olevan kiven päälle. Kengät tuntuivat pitävän vettä. Hyvinhän tämä menee…

Loiskis!

Himputti, eihän tässä
näin pitänyt käydä...

Kivi oli kierähtänyt jalan alta ja samassa löysin itseni makaamassa kyljelläni matalassa vedessä. Onneksi olin kaatunut hitaasti, enkä ollut kolhinut itseäni kiviin. Kylmän veden innoittamana nousin takaisin jaloilleni varsin sukkelasti. Enää ei tarvinnut varoa kastumista, joten kahlasin kengät vettä loiskuen vastarannalle. Istahdin rantakivelle ja kiersin enimmät vedet sukista. Kaulassa roikkunut mp3-soitin oli hörpännyt vettä eikä enää toiminut. Vessapaperi housujen takataskussa oli muuttunut yhtenäiseksi massaksi. Ihmeen kaupalla muistiinpanovihko toisessa reisitaskussa oli jäänyt kuivaksi. Vanhemmat muulit pääsivät yksi kerrallaan rannalle ja virnistelivät tempulleni. Vasta tässä vaiheessa mieleen muistui, että vesien yli kahlatessa rinkan lantiovyö on pidettävä aina auki. Moni vaeltaja on hukkunut jäätyään veden alle rinkan painamana.

Pitsusjoen ylitys fiksusti

Pitsuskönkään alapuolella Pitsusjoki
virtaa syvässä kanjonissa

Suuntasimme Kalottireittiä pitkin pohjoiseen. Vuonna 1993 avatun Kalottireitin kokonaispituus on 800 kilometriä, mistä noin 70 kilometriä kulkee Suomen puolella. Loput reitistä kulkee Ruotsin ja Norjan puolella. Suomessa reitti kulkee Käsivarren erämaa-alueen ja Mallan luonnonpuiston halki. Maastoon reitti on merkitty noin 40 cm:n korkuisilla oranssipäisillä tolpilla. Tällä reissulla tarkoitus olisi seurata Kalottireittiä aina Haltille saakka. Pitsusjoki virtasi nyt vasemmalla puolella koko ajan syvemmäksi ja jylhemmäksi käyvässä kanjonissa. Vesi lotisi kengissä, kun lampsin mäkeä ylöspäin. Pian edestäpäin alkoi kuulua mahtava vedenpauhu. Lähestyimme Pitsusköngästä.

Pitsusköngäs

Kalottireitin
merkkitolppa

Pitsusköngäs on Suomen suurimpia vesiputouksia ja kuuluu Kalottireitin tärkeimpiin nähtävyyksiin. Vesi putoaa kielekkeen päältä syvään kanjoniin. Korkeutta vapaasti putoavalla vedellä on noin 17 metriä. Pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan näkymää. Kaivoin kameran esiin ja kokeilin oliko se säilynyt ehjänä pulahduksesta. Olihan se. Toisinaan retkillä tulee sellainen olo, ettei pienellä kameralla saa ikuistettua maiseman olemusta sillä tavalla kuin haluaisi. Nyt sellainen olo iski taas. Putouksen mahtavuutta ei mitenkään saisi vangittua valokuvaan. Pitsusköngäs on aikojen kuluessa edennyt ylävirtaan. Vesi on rikkonut putouksen alla olevaa kalliota ja kuluttanut siihen onkalon. Tyhjän päälle jäänyt katto on aika ajoin sortunut ja näin köngäs rysähtänyt muutaman metrin ylävirtaan. Koko kanjoni, jota pitkin Pitsusköngäs virtaa, on syntynyt tällä tavoin.

Kohti Pitsusjärveä

Ilma oli nopeasti muuttunut vilpoiseksi. Taivas oli kauttaaltaan pilvien peitossa. Muutaman kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme Pitsusjärvelle. Se on alueen suurimpia järviä. Sillä on pituutta noin 10 kilometriä ja leveyttäkin yli kilometri. Pitsusjärvi on 739 metriä merenpinnan yläpuolella. Kalottireitti kulkee järven itäpuolella haarautuen Pitsusjärven autiotuvalla Haltille ja Somasjärvelle. Monet yöpyvät Pitsusjärvellä kaksi yötä käyden välipäivänä Haltilla. Vuonna 1969 rakennetun vankan hirsirakennuksen vasen puoli toimii varaustupana, oikealla puolella on autiotupa. Perille päästyäni väänsin sukat uudelleen kuiviksi ja ripustin kuivamaan narulle. Autiotuvan puolelle oli jo asettunut muutama retkeilijä. Varaustuvassa ei ennen Lapin Muulien saapumista ollut ketään.

Pitsusjärven autio- ja varaustupa

Kylmä pohjoistuuli nostatti vaahtopäitä Pitsusjärvellä. Kake arvioi tuulenvoimakkuudeksi kahdeksan metriä sekunnissa. Sorsapoikue sukelteli rannassa. Tuvassa oli mukavan lämmintä. Meksikon padasta tuli vahingossa meksikon keitto, mutta se maistui joka tapauksessa erinomaiselta. Varaustuvassa on autiotupaan verrattuna muutamia ylellisyyksiä. Lavereilla on oikeat patjat, huovat ja tyynyt. Lisäksi keittiöstä löytyy kattiloita ja monenlaisia keittiötarvikkeita, jotka helpottavat ruoanlaittoa mukavasti. Illemmalla kävin kokeilemassa miten sukat ja kengät kuivuivat. Eivät kuivaneet. Päätin jättää ne yöksi terassille. Toivottavasti eivät porot syö niitä. Loppuillasta varaustuvan puolelle ilmestyi vielä kaksi väsynyttä vaeltajaa, Heikki ja Tapani, joihin tulisimme törmäämään reissun aikana vielä muutaman kerran. Tapanin voimat olivat niin lopussa, että ukko suorastaan vapisi laskiessaan rinkkaa alas. Päivätaival kartalla.


24.8. Pitsusjärvi – Halti. Ylös seitsemältä. Olin kuulemma kuorsannut. Varaustuvan tyyny ei selvästikään ollut yhtä hyvä kuin oma retkityyny. Edellisenä iltana ilmestyneet pilvet roikkuivat edelleen paikoillaan. Jos Haltikin olisi pilvien peitossa, sinne ei kannattaisi yrittää. Rinkassa roikkuva mittari ilmoitti lämpötilaksi +10 astetta. Kengät olivat vielä kosteat edellisen päivän pulahduksen jäljiltä. Tällä kertaa aamupala nautittiin mukavasti sisällä. Liikkeelle lähdettiin yhdeksän kieppeillä. Välitavoitteena oli Haltin ja Etu-Haltin välisessä laaksossa sijaitseva entinen rajavartioston valvontamaja. Vanhat muulit lähtivät harppomaan vauhdikkaasti pitkin Govdajohkan uomaa seurailevaa Kalottireittiä ja kasvattivat välimatkaa koko ajan. Tilanne oli tuttu edellisiltä päiviltä. Pitkänmatkan Kävelijä jaksaa kävellä pitkiäkin taipaleita, mutta luontainen kävelyvauhti ei ole kovinkaan suuri.

Govdajohka

Kaakaotauko Govdajohkan varrella

Vähävetisen Govdajohkan varrella oli muutama kaunis pieni vesiputous. Pilvipeite alkoi Haltin valloituksen näkökulmasta rakoilla lupaavasti. Toisaalta edellisten päivien auringonpaiste oli saanut olkavarret ja niskan punoittamaan. Jos aurinko alkaisi paistaa, täytyisi kaivaa pitkähihainen paita rinkasta. Pysähdyimme kiviselle joenrannalle keittämään kaakaot ja haukkaamaan välipalaa. Kanahaukka liihotteli Pitsusjärven yllä. Haltin autio- ja varaustuvalle saavuttiin yhden kieppeillä. Maasto oli kauttaaltaan särmikkäiden kivenlohkareiden peitossa. Jopa vajaa sadan metrin matka ulkohuoneeseen täytyi kulkea kieli keskellä suuta. Tuvan edustalla helsinkiläiset veljekset yrittivät huonolla menestyksellä paistaa lättyjä trangialla. Kotvan kuluttua he siirtyivät käyttämään tuvan kaasuliettä ja Tapsan lainaamaa oikeaa lättypannua. Johan alkoi räiskäleitä syntyä.

Haltin autio- ja varaustupa

Lounaan jälkeen kävimme päivän pääurakan eli Haltin valloituksen kimppuun. Irrotin rinkan yläosan, kiinnitin siihen erillisen kantohihnan ja kevyt päiväreppu oli valmis. Aurinko porotti taas lähes pilvettömältä taivaalta, joten vastentahtoisesti sonnustauduin pitkähihaiseen paitaan. Noususta tulisi hikinen. Lisäksi viritin lippalakin alle niskaa suojaavan huivin. Silmäilin huolestuneena edessä kohoavia Haltin rinteitä. Kaikenkokoisia ja -muotoisia kivenlohkareita lojui silmänkantamattomiin. Koska sää oli hyvä, lähdimme tuvalta kapuamaan suoraan kohti huippua. Merkitty reitti kiertäisi kauempaa. Sen varteen pystytetyt puutolpat opastaisivat huipulle pyrkijöitä pilvisenä päivänä. Huonolla kelillä huipulle ei tosin kannattaisi yrittää, sillä vaarallisen yrityksen palkaksi ei saisi edes ihailla maisemia.

Haltin rinnettä

Suomen korkein kohta sijaitsee Haltilla 1323,6 metrissä. Paikalle on rakennettu rajapyykki, jonka vieressä on peltisessä laatikossa vieraskirja. Haltin korkein huippu (1328,0 m) on hieman Norjan puolella. Suomen korkein tunturin huippu on Haltilta vajaa neljä kilometriä kaakkoon päin sijaitseva Ritničohkka (1 317,1 m). Halti ympäristöineen kuuluu geologisesti Skandinavian Köli-vuoristoon ja on huomattavasti nuorempi kuin muut Suomen tunturit. Haltilla on ikää vain noin 450 miljoonaa vuotta. Saariselän tuntureilla kallioperä on noin 1,9 miljardia vuotta vanhaa. Haltitunturi koostuu oliviinipitoisista ultramafis-mafisista kivilajeista, jotka kestävät huonosti kemiallista rapautumista. Oliviinin liuetessa rauta hapettuu ja aiheuttaa seudun kiviainekselle leimallisen ruosteenruskean pintavärin. Muutamat kivet olivat rakenteeltaan varsin erikoisia. Hidi poimi yhden murikan kotiin viemisiksi. Mahtaa vaimo ilahtua…

Näkymä Haltin huipulta etelään. Etualalla Haltijärvi, taempana Pitsusjärvi.

Lapin Muulit Suomen
korkeimmalla kohdalla

Vanhemmat muulit odottelivat Haltin huipulla ja olivat jo raapustaneet nimensä vieraskirjaan, kun lopulta kömmin tunturin tasaiselle laelle. Vieraskirjassa oli nyt 120 095 nimeä. Myös edellisiltana Pitsusjärven tuvalle ilmestyneet Heikki ja Tapani olivat jo Haltin laella ja ottivat kuvia komeasta maisemasta. Sää oli ollut meille suosiollinen. Haltin huippu on usein pilvien peitossa. Neljän vuoden takainen Lapin Muulien ensimmäinen Haltin valloitusyritys oli tyssännyt hernerokkasumuun. Huomasin, että kännykkä toimi taas. Lähetin viestin kotiväelle. Kaivoin pikkurepusta esiin tilanteeseen sopivasti nimetyn skotlantilaisen sekoiteviskin ”Highland Way”. Kovin isoa tujausta ei kukaan uskaltanut ottaa, sillä edessä oli vielä louhikkoisen rinteen laskeutuminen. Se osoittautui lopulta yllättävän helpoksi. Kivet olivat kuivia ja näkyvyys hyvä.

Haltin tuvan läheltä löytyi luonnon muovaama kylpylä

Tapsa, Kake ja Hidi hipsivät taas pesulle puron varteen. Ihme hienostelijoita. Hyvän tovin kuluttua ukot tulivat takaisin ihastuksesta huokaillen. Pesupaikka oli kuulemma ollut kuin kylpylä kaakeloituine pintoineen ja virtaavine vesineen. Päätin odottaa saunaa, johon pääsisimme jo… hmm… neljän nukutun yön jälkeen. Päivälliseksi oli taas meksikonpataa kebablihalla höystettynä. Varaustupaan oli ilmestynyt britti suomalaisen kaverinsa kanssa. Tulokkaat murkinoivat tuvan seinustalla ja siemailivat välillä viiniä. Olivat raahanneet lasipullon erämaahan. Päivätaival kartalla.

Haltijärvi

25.8. Halti – Kopmajoki. Joku nyki varpaasta. Nyppäsin tulpat korvista. Kake oli taas keittänyt kahvit ennen herätystä. Ensiluokkaista palvelua. Kello oli seitsemän ja ilma kylmempi kuin edellisinä aamuina, vain +5 astetta. Taivaalla oli ohutta yläpilveä, mutta sinistäkin näkyi. Poro oli yön aikana tehnyt tarpeensa tuvan portaiden eteen. Utelias hiiri kurkisteli portaiden alta. Aamupalan jälkeen pääsimme liikkeelle puoli yhdeksän kieppeillä. Lähdimme kapuamaan kohti Ritničohkkaa, Suomen korkeinta huippua. Nousu oli lasten leikkiä edellisen päivän Haltin retkeen verrattuna. Kivikkoa oli nyt paljon vähemmän. Lounaassa näkyvä Pitsusjärvi oli kokonaan usvan peitossa. Kuljin vaihteeksi kärjessä Kaken kanssa. Tapsa ja Hidi olivat kaukana takana.

Tapsa tauolla Ritničohkan
länsirinteellä

Äkkiä Kake pysähtyi ja viittoili vasemmalle rinteeseen. Kahdeksan kiirunaa kipitti loitommalle. Jokohan poikaset osaavat lentää, Kake aprikoi ja otti muutaman askeleen lintujen suuntaan. Parvi pyrähti lentoon. Itse en olisi edes huomannut lintuja. Kaikki energia menee kulkemiseen, vakaiden jalansijojen löytämiseen. Kake on toista maata. Kokeneelta metsästäjältä ei jää mitään huomaamatta. Sadat metsäkanalinnut ja jänikset ovat vuosien mittaan päätyneet Kaken pataan. Parhaana päivänä Kake on tuonut kotiin 14 jänistä. Kanadan retkellä kaatui karhu. Nyttemmin tämä Lapin Muulien perustajajäsen on keskittynyt hirvenmetsästykseen.

Lapin Muulit Ritničohkalla, Suomen korkeimmalla tunturin huipulla

Poron jäänteitä Ritničohkalla

Vähän ennen Ritničohkan huippua luovuimme rinkoista ja kipaisimme ylös kepein askelin. Tapsa viritti kameraansa aikasytytyksen ja asettauduimme ryhmäkuvaan. Vähän matkan päässä näkyi pieni mökki ja sen pihalla viranomaisten käyttämä radiomasto. Laskeuduimme takaisin rinkkojen luo ja suuntasimme itäkaakkoon kohti Somasjärveä. Kivien välissä lojui poron pääkallon jäänteet. Ritničohkan itärinteen laskeutuminen oli hankala. Kivet olivat pienempiä ja kiikkerämpiä kuin Haltin rinteillä. Puolivälissä rinnettä oli muutaman sadan metrin levyinen lumikenttä, joka helpotti laskeutumista mukavasti. Kake ja Tapsa kulkivat kärjessä reippaasti. Välimeren suunnalta kotoisin oleva Hidi asteli lumella arkaillen. Huomasin vaelluskenkien luistavan hyvin ja lykkäsin sauvoilla vauhtia. Johan oli metkaa menoa! Vauhti kiihtyi nopeasti. Juuri kun pääsin Hidin ohi, pyllähdin takamukselleni. Nopsaan ylös ja eikun uuteen luisuun!

Laskettelua Ritničohkan itärinteellä

Lumikentän jälkeen alkoi taas jyrkähkö kivinen rinne. Olin jo alkanut saada itsevarmuutta kivikossa kulkemisessa, joten jatkoin matkaa huolettomasti. Liiankin huolettomasti, sillä vähän ennen kivikon loppumista jalka luiskahti ja putosin kivien päälle kankulleni. Osasipa käydä kipeästi! Nousin ylös ja onnuin tuskaisesti taukopaikalle puron varteen. Lapin Muulit kertoivat, että housut olivat säilyneet ehjänä. Se tarkoitti, ettei ihokaan ollut todennäköisesti revennyt. Kun housujen alla ei tuntunut märältä, päätin unohtaa asian toistaiseksi. Tapsa kiehautti vettä kaakaota varten. Mutustelin lohtukeksin. Onneksi päivän loppuosuudella ei enää olisi kivikkoa.

Tauko hauskan, mutta kivuliaan laskeutumisen jälkeen

Jatkoimme taivallusta kohti Somasjärveä ällistyttävän suoraa linjaa pitkin, kuten myöhemmin karttaa tutkiessani havaitsin. Tapsa huolehti suunnistamisesta mestarin ottein. Sama ukko oli huolehtinut myös tupien varaukset, hankkinut muonat ja hoitanut suurelta osin niiden valmistamisen reissun aikana. Ohitimme hauskannäköisen arkoosikvartsiittiesiintymän. Sille on tyypillistä voimakas pystyrakoilu ja liuskeisuus. Pintakivet lohkeavat helposti tasapaksuiksi ja suoriksi laatoiksi jopa käsityökaluilla. Sen lähisukulaista Norjan Alta-kvartsiittia käytetään kattoliuskeena Altan seudulla ja rakennuskivenä Suomessakin.

Arkoosikvartsiittia

Pitkänmatkan Kävelijä tauolla

Viimeinen tauko ennen Somasta pidettiin, kun määränpää jo häämötti loivasti laskeutuvan helppokulkuisen rinteen päässä. Taivas oli nyt pilvien peitossa, mutta ilman lämpötila edelleen miellyttävän leuto. Avasin makuualustan. Pehmeällä mättäällä oli hauska loikoilla. Kankkuakaan ei enää kivistänyt. Joku kaivoi repusta konjakkipullon. Pieni tujaus lämmitti mukavasti. Poroemä ja vasa jolkottivat meitä kohti, kääntyivät sitten Ritničohkan suuntaan. Sopuli vilisti varvikossa. Tässä oli hyvä olla.

Kopmajoen autiotupa sijaitsee kuvassa näkyvän Somasjärven lähellä 

Kopmajoen autiotupa

Kopmajoen autiotuvalle saavuttiin neljän kieppeissä. Tupa on rakennettu vuonna 1993, Kalottireitin avausvuotena. Kuuden hengen hirsitupa sijaitsee noin kilometrin Somasjärvestä lounaaseen Kopmajoen luoteisrannalla. Tuvalle päästyämme laitoin vaelluskengät kuivamaan, vaikkei aurinko pilvien läpi paljoa lämmittänytkään. Toisesta kengästä oli sauma ratkennut. Tällaiseen maastoon tarvitaan selvästikin vankkarakenteisempi kenkä. Sipulikeitto- ja katkarapukeittoainesten yhdistämisestä syntyi maittava lounas. Sitten suuntasimme sandaalit jalassa äimistelemään Somasjärven rannalla jököttävää seitakiveä. Seidat ovat alkujaan saamelaisten elinkeinojen harjoitukseen liittyviä kultti- ja uhripaikkoja. Niiden kautta uskottiin vaikuttavan jonkin sortin luonnonmahti, joka antoi onnenpotkuja saamelaisten persuuksiin. Seitakivet ovat usein poikkeuksellisen muotoisia tai suuria kallionlohkareita, toisinaan lähitienoon ainoita kiviä.

Hidi Somasjärven seitakiven päällä

Kolikkokätkö seitakiven kolossa

Somasjärven seitakivi näytti olevan ainoa iso kivi lähitienoilla. Kivenjärkäle oli haljennut keskeltä kahtia ja sen koloihin oli kätketty kaikenlaista tavaraa. Pikaisen tutkiskelun tuloksena löytyi uistin, kolikkokätkö, poronsarvia, sytkäri, lyijykynän pätkä, pienoiskiväärin ammuksia, jaloviinan jämät ja purkillinen pilkkimatoja. Hidi jätti seitakivelle polttamattoman tupakan. Ehkä seita auttaisi lopettamaan pössyttelyn. Kiiruhdin takaisin tuvalle, sillä mielessä kyti tärkeä tehtävä. Keräsin halkoliiterin pihalta kuivalta näyttävää puutavaraa. Revin koivuhaloista tuohta ja ryhdyin kokeilemaan tuluksia. Kipinöitä kyllä lensi, mutta eivät ne saaneet tuohta syttymään. Kake saapui paikalle ja hoksasi, että kuiva ruoho syttyy helposti. Ei aikaakaan, kun nuotio roihusi iloisesti. Juhlallisesti laskin nuotioon neljän päivän hiet imeneen vanhan ja rispaantuneen T-paidan.

Kopmajoen tuvalle tallusti vielä kaksi retkikuntaa, jotka pystyttivät teltat vähän matkan päähän. Halusivat olla omissa oloissaan. Neljän päivän taivallus raskaan rinkan kanssa raskaassa maastossa tuntui hienoisena kolotuksena lonkkanivelissä. Kopmajoki oli porojen suosikkilaidunmaata. Vähän väliä muutama poro ilmestyi aivan tuvan tuntumaan. Tuvan alla majaili rohkea sopuli, jolle Hidi tarjoili leivänmuruja. Tuvassa Tapsa sekoitti oudon näköistä taikinaa. Siitä paistettaisiin luomuviljapihvejä perunamuusin kaveriksi. Maistuvaa murkinaa siitä tulikin. Illan hämärtyessä Kake ja Hidi pelasivat tuppea tuvan pöydän ääressä. Kapusin kapealle yläpetille ja työnsin tulpat korviin. Päivätaival kartalla.

Kopmajoen tuvan alla majaileva sopuli

26.8. Kopmajoki – Meekonjärvi. Herätys kuudelta ankeaan aamuun. Koko tienoo oli verhoutunut sumuvaippaan, lämpötila +5 astetta. Sataa tihutti. Hidin polvi oli ärtynyt eilisestä louhikkolaskeutumisesta. Kaken jalkapöytää särki, siinä taisi olla jonkinlainen tulehdus. Tarjoilin pojille Buranat ja otin itsekin. Pää oli kipeä huonosti nukutun yön jäljiltä. Olin nukkunut aivan seinän vieressä, koska pelkäsin mätkähtäväni yöllä alas. Hieroin silmiäni. Katse ei tarkentunut normaalisti. Jopa Tapsa vaikutti nuutuneelta. Kake tiivisti aamutunnelman osuvasti: ”Olo on kuin osuuskaupan myyjällä kassavajauksen jälkeen.”

Juustovälipala

Liikkeelle päästiin kahdeksan maissa. Taas taivallettaisiin merkittyjen reittien ulkopuolella. Aluksi suunta olisi etelään. Toskaljärven ja monihuippuisen Annjaloanjin ohitettuamme reitti kääntyisi länsiluoteeseen kohti Meekonjärven tupia. Tapsa toimi taas suunnistajana. Tihkusade loppui. Maasto oli nyt vaihtelevaa, enimmäkseen helppokulkuista varvikkoa. Satunnaiset kivikot eivät juuri hidastaneet. Onneksi aamun kosteus ei ollut tehnyt kiviä liukkaiksi. Yhdeksän maissa pysähdyimme levähtämään toviksi matalan kallioseinämän suojaan. Hidi taikoi repustaan kimpaleen italialaista juustoa. Siitä riitti kaikille herkulliset viipaleet.

Mennäänpäs puron yli,
että heilahtaa

Matkan varrella olevat pikkujärvet helpottivat suunnistusta. Sumu alkoi ohentua. Pysähdyimme pienen nimettömän järven rantaan kaakaolle. Ilmakuivattu vasikka maistui paremmalle kuin muistinkaan. Kalalokki liihotteli aivan lähelle, kuin lentotaitojaan turisteille esitellen. Jatkoimme läheisen harjanteen yli ja edessä näkyi Toskaljärvi, jonka itäpuoli on yhtä laajaa vetistä tasankoa. Upottavassa hetteikössä loiskiessani hoksasin, että molemmat kengät olivat päästäneet vettä sisään. Toskaljärvestä etelään virtaava Toskaljoki ei ole leveä, mutta kelvollista ylityskohtaa ei tahtonut löytyä. Lopulta vaihdoin sandaalit jalkaan ja kahlasin yli.

Toskaljärven keskellä on pieni saari

Variksenmarjoja

Annjaloanjin mahtavan pahtaseinän ja Venejärven välinen loiva rinne oli täynnä käkkyräisiä vaivaiskoivuja, jotka hidastivat kulkemista. Saapuessani matalalle kummulle, vanhemmat Lapin Muulit puuhasivat jotain kontillaan nenät melkein maassa kiinni. ”Variksenmarjoja” Kake mumisi suu täynnä marjoja. ”Nämä on terveellisiä.” Poimin muutaman marjan suuhuni. Maku oli mieto. Varikset eivät variksenmarjoja syö, mutta kanalinnut pistelevät niitä mieluusti poskeensa. Marjoissa on rutkasti vitamiineja ja kuituja sekä enemmän flavonoideja kuin muissa kotimaisissa marjoissa. Saamelaisille variksenmarja on ollut tärkeä C-vitamiinin lähde ja mauste. Variksenmarjoista saadaan myös violettia väriä lankojen värjäykseen.

Annjaloanjin pahtaseinää

Lapin Muuleja Annjaloanjin edustalla

Keskellä polkua oli kolo, jonka ympärillä surisi pörriäisiä. Hidi tunnisti touhukkaat pikkuotukset mehiläisiksi. Kiersimme pesän kaukaa. Vaivaiskoivikossa rämpiminen sai hien virtaamaan. Avasin kuoritakin kainaloiden tuuletusaukot ja sadehousujen sivut. Nämä säätömahdollisuudet olivat reissun aikana osoittautuneet erinomaisiksi. Lepotauolla tuuletusaukot voi sulkea, jolloin lämpö pysyy tallessa. Mäkäräiset ilmestyivät taas jostain lähestyessämme joenrantaa. Meekonjärven tuvat näkyivät vastarannalla. Kuohuva vesi virtasi leveässä kivisessä uomassa. Suhautin hätäpissat varvikkoon ja aloin valmistautua ylitykseen. Riisuin sadehousut, käärin shortsien lahkeet ylös ja vaihdoin sandaalit jalkaan. Tapsa oli jo päässyt vastarannalle ja huikkasi, että kannattaisi suosiolla riisua housutkin. En uskonut.

Olisi kannattanut uskoa.

Lähdin astelemaan hyiseen veteen. Tunnustelin sauvoilla pohjassa olevia kiviä. Kotvan kuluttua valitsemani reitti loppui syvään veteen. Kylmä vesi nipisteli jalkoja. Nyt ei saisi hätäillä. Käännyin takaisin ja tähystin parempaa ylityspaikkaa. Hidi näytti etenevän vedessä luontevammin kuin lumessa. Kahlasin samaan suuntaan. Vedenpinnan alapuolella olevat isot kivet olivat ruskeasta levästä liukkaita. Jalka lipesi muutaman kerran, mutta pysyin pystyssä sauvojen avulla. Turkanen, edessä näytti taas olevan syvää vettä. Hidi oli kahlannut takaisin ja patisti laskeutumaan pois isoilta kiviltä. Tartuin ojennettuun käteen ja astuin syvään veteen. Vesi kohosi miltei napaan asti. Nyt joenpohjan pienet kivet tarjosivat kuitenkin tukevan jalansijan.

En ryhtynyt vaihtamaan jalkineita vastarannalla, vaan lampsin sandaaleissa parinsadan metrin matkan varaustuvalle. Tuvan seinustalla oli jo kaksi rinkkaa. Ylhäällä Meekonpahtan rinteellä näkyi kaksi pientä ihmishahmoa. Aikaisemmin päivällä oli ollut puhetta, että illalla voisi kipaista läheisen Saivaaran laelle katsomaan Kekkosen muistolaattaa, mutta nyt ohjelmassa olikin varusteiden kuivattelua. Vallitsi yksimielisyys siitä, että äskeinen joenylitys oli ollut Lapin Muulien kymmenvuotisen historian hankalin. Tupaan jo aikaisemmin päivällä majoittunut parivaljakko palasi Meekopahtan valloitusretkeltä. Kävi ilmi, että olimme Haltin liepeillä kulkeneet toistemme ohi vain vähän matkan päästä.

Saivaara pohjoisesta kuvattuna

Meekojärven varaustupa

Tuli viritettiin tuvan kamiinaan. Väänsin sukat kuiviksi pihalla ja pyysin Tapsaa joukon pisimpänä ripustamaan ne kamiinan yläpuolelle. Seisoskelin kamiinan lämmössä kunnes housut olivat taas kuivat. Pian ilmassa leijui pasta carbonaran viettelevä tuoksu. Kuuden hengen annos katosi sukkelasti neljän syömämiehen toimesta. Sitten oli lättyjen vuoro. Elämä hymyili taas Lapin Muuleille. Erämaassa ajatukset liikkuvat perusasioiden parissa. Mikä on jalkojen kunto? Onko ruokaa riittävästi? Onko sopivasti vaatteita päällä? Ollaanko vielä kartalla? Nyt oltiin vaihteeksi taas lämpimässä kämpässä, köllöteltiin täysinäisten mahojen vieressä. Päivän rasitukset hiipuivat pois mielistä. Tuumin, että seuraavana yönä ottaisin koko reissun makeimmat unet. Päivätaival kartalla.


27.8. Meekonjärvi – Kuonjarjoki – Termisjärvi. Hyvin nukutun yön jälkeen ylös taas kuudelta. Sumu oli yön aikana hiipinyt takaisin entistä sakeampana. Taivaalta vihmoi hyytävän kylmää vettä. Päätin jättää vanhan makuualustan puolikkaan tupaan, koska rinkan sadesuoja ei yltänyt sen suojaksi kunnolla. Muutkin kulkijat olivat jättäneet autio- ja varaustupiin itselleen tarpeetonta, mutta sinänsä käyttökelpoista tavaraa. Reissun aikana olin nähnyt makuualustoja, tulitikkuja, kirjallisuutta, säilykepurkkeja, energiapatukoita, kynttilöitä, suolaa, polttoainetta retkikeittimiin, astioita ja monenlaisia keittiötyökaluja.

Heti aamutuimaan kahlattiin sandaalit jalassa vähävetisen ja matalan Bierfejoen yli päästäksemme etelään johtavalle Kalottireitille. Vaelluskengät vaihdettiin jalkaan autiotuvassa heti ylityksen jälkeen. Kukaan ei ollut muistanut, että vähän matkan päässä olisi ollut siltakin käytettävissä. Päivän välitavoitteena olisi Kuonjarjoen tupa. Liikuimme sumussa kuin kalvakat haamut. Polku-ura oli selvä ja helppokulkuinen. Tällä kelillä oli kuitenkin oikein mukavaa, että reitti oli merkitty puutolpilla. Kaksi poroa roukui notkelmassa. Riekko tepasteli polun vieressä. Tänä vuonna riekkoja on ollut tuplasti viime vuoteen verrattuna. Ketut ovat hyvinä myyrävuosina jättäneet riekonpoikasten ahdistelun vähemmälle.

Kuonjarjoen autio- ja varaustupa
häämöttää sumun keskellä

Muutama retkeilijä tuli polulla vastaan. Sitten pari lisää. Ja pian väkeä oli liikkeellä kuin Rovaniemen markkinoilla. Olivat jonkin sortin ryhmäretkellä Jyväskylästä. Yhteensä porukkaan kuului 23 henkeä. Tuumittiin yksimielisesti, että liian iso porukka tällaiselle retkelle. Kahperusvaaran jälkeen polku kääntyi luoteeseen. Näkyvyyttä oli vain jokunen metri. Lopulta Kuonjarjoen kämpän hahmo sukelsi esiin sumusta. Kaivoin eväsleivän repusta. Seuraavalle päivälle jäisi vielä viimeiset siivut. Meetvursti ja juusto olivat säilyneet hyvin ensimmäisten päivien lämmöstä huolimatta. Tapsa valmisti ison annoksen pastaa juustokastikkeessa. Päälle kupillinen kahvia ja loikoilua tuvan lämmössä. Kake näpelöi matkaradiota ja kuulimme uutiset pitkästä aikaa.

Kuonjarjoen tuvan maasto on
kivistä seutua

Sitten oli tarkan harkinnan paikka. Alkuperäisenä ajatuksena oli ollut suunnistaa Kuonjarjoen tuvalta etelään ohittaen Kohpejärvi länsipuolelta ja Salmijärvi itäpuolelta. Salmijärven jälkeen tähdättäisiin Salmikurun suulle ja jatkettaisiin sitten kurua pitkin Termisjärven tuvalle. Sinänsä temppu ei olisi hankala, mutta sumussa suunnistaminen on kertaluokkaa vaikeampaa kuin kirkkaalla säällä. Lisäksi alueella olisi kartan mukaan kivikkoa, rutkasti kivikkoa. Tapsa tuijotti karttaa otsa rypyssä. Kannattaisiko pysyä alkuperäisessä reittisuunnitelmassa vai keksiä jotain muuta? Meitä odottaisi Termisjärven tuvalla maksettu yösija, mutta sen voisi jättää käyttämättäkin. Toinen ilmeinen vaihtoehto olisi kulkea hyvin merkittyä Kalottireittiä Saarijärven tuvalle ja jatkaa sieltä seuraavana päivänä Kilpisjärvelle. Tapsa tutkaili GPS-laitteen toimintoja ja vilkaisi silloin tällöin ulos ikkunasta. Sumu pysyi koko ajan yhtä sakeana.

Sumusuunnistusta

Meindl Vakuum Hiker

Lopulta alkuperäinen reittisuunnitelma veti pitemmän korren. Olisi mielenkiintoista nähdä Salmikuru, joka kartan perusteella olisi varsin jyrkkäseinäinen. Heti tuvasta lähdettyämme törmäsimme ensimmäiseen kivikkoon. Joka puolella tihkuva kosteus oli saanut kivet liukkaiksi. Muutaman horjahduksen jälkeen hoksasin, että aina kun se vain oli mahdollista, kenkä kannatti kiilata lohkareiden väliin. Tällä konstilla kenkä puristui tiukasti aloilleen ja liukastumisen vaara väheni ratkaisevasti. Hintana oli jalkaterien sisä- ja ulkosyrjien kipeytyminen. Käyttämäni Meindl Vakuum Hiker -vaelluskengät olivat palvelleet hyvin aikaisemmilla retkillä. Olin patikoinut niillä Kreetan polttavan auringon alla, kiertänyt Mont Blancin massiivin ja vaeltanut Santiago de Compostelaan. Lapin rakka- ja suomaastot olivat kuitenkin liikaa näille kelpo kengille. Tähän maastoon tarvitaan jykevä kenkä suojaamaan jalkaterää. Korkeampi varsi helpottaisi purojen ja soiden ylityksiä. Lisäksi pohjan pitäisi olla paljon jäykempi kuin nyt käyttämissäni kengissä.

Tapsa suunnisti tarkasti sumussakin

Tapsa piti suunnan vakaana GPS-laitteen avulla. Sumu sakeni. Pelkällä kompassilla suunnistaminen ei olisi onnistunut, koska kiintopisteitä ei käytännössä voinut valita. Pahimpien louhikoiden kiertäminen vaikeutti suunnassa pysymistä. Pysähdyimme levähtämään puron varteen. Kaivoin rinkan taskusta neljä pientä Den Lille Nöttefabrikin Nötti Frutti -pakkausta. Pähkinät ja kuivatut hedelmät maistuivat hyvälle ja antoivat lisävoimia loppumatkalle. Kohpejärvi löytyi sieltä mistä pitikin. Sitten loiva kaarros itään kohti Salmikurun suuta. Louhikko alkoi viettää jyrkemmin alaspäin. Tässä maastossa kypärän, polvisuojien ja kyynärsuojien käyttö ei olisi liioittelua. GPS:n mukaan olimme laskeutumassa kuruun. Tähystimme sumun sekaan yrittäen saada selvää maaston muodoista.

Tapsa ja Kake olivat hieman edempänä. Etenimme nyt hyvin hitaasti. Välillä sauvat piti heittää alemmaksi ja mennä nelinkontin perässä. Hanskat helpottivat kiviin tarttumista. Äkkiä edestä kuului pelästynyt huudahdus ja ryskettä. ”Nyt kävi Kakelle huonosti”, kuulin Hidin sanovan. Itse olin hankalassa paikassa, enkä voinut seurata mitä alhaalla tapahtui. Paremman asennon otettuani näin, että Kake oli noussut istumaan kiven päälle. Laskeuduimme Hidin kanssa tapahtumapaikalle. Kake oli kunnossa, mutta tilanne oli ollut paha. Se oli ollut niin paha kuin louhikkorinteessä ylipäätään voi olla. Jalka oli luiskahtanut ja mies oli syöksynyt pää edellä kohti alapuolellaan ollutta kivenjärkälettä. Onneksi rinkassa ylimmäksi pakattu makuupussi oli ottanut iskun vastaan ja estänyt päätä osumasta kiveen. Kake oli jäänyt hetkeksi killumaan järkäleen ja rinteen välissä olevan kuopan ylle. Sitten ahkerasti punttisalilla treenatut lihakset olivat kammenneet ukon takaisin ylös. Siinä samassa kuoppaan oli pudota rysähtänyt pienen jääkaapin kokoinen kivi. Se oli ilmeisesti ollut jo jonkin aikaa kierähtämäisillään alas järkäleen päältä ja Kaken aiheuttama tärähdys oli saanut sen lopulta liikkeelle. Kahdesta peräkkäisestä vaaratilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä.

Jatkoimme vaivalloisesti yhä alemmaksi kohti Salmikurun pohjaa, missä erottui pieni joki eli johka. Vähävetisen virran kumpikin ranta kasvoi tiheää pensasryteikköä, jonka läpi tunkeutuminen olisi hyvin työlästä. Kartan mukaan johkan toisella puolella kulkisi polku. Koska kengät olivat jo valmiiksi litimärät, kahlasin toiselle rannalle arkailematta. Kurun itäpuoli oli yhtä kivinen kuin länsipuoli. Polkua ei näkynyt missään. Sumun takia juurikaan mitään ei näkynyt missään. Tapsa laski rinkan maahan ja teki pienen tiedusteluretken lähimaastoon. Polku löytyi, muttei siitä ollut paljoakaan iloa. Välillä oli muutama metri tasaista maata, mutta sitten oli vuorossa taas hidasta tasapainoilua kivikossa. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen kuru alkoi avartua. Jyrkät seinämät vetäytyivät loitommalle. Sumukin hälveni hieman. Edessä siinteli Termisjärvi ja sen rannalla tupa, jonne suuntasimme kulkumme.

Salmikurun alaosaa

Saavuin tuvalle totuttuun tapaan joukon viimeisenä. Kake yritti värkkäillä jotain rinkan kanssa, muttei siitä tullut oikein mitään. Nyt kun kivikosta viimein oli päästy, tapahtunutta oli aikaa käsitellä. Koko ukko tärisi samalla kertaa sekä kauhistuksesta että helpotuksesta. Matka olisi voinut katketa lopullisesti Salmikurun rinteelle. Varaustuvan puolelta löytyivät vanhat tutut Heikki ja Tapani, jotka olivat tulleet Termisjärvelle fiksusti Kalottireittiä pitkin. Kilpisjärven seutua esittelevä retkeilyopas vuodelta 2014 kertoo, että Termisjärven tupa on helppo löytää sumuisellakin säällä idän ja lännen suunnilta tulevien mönkijäurien ansiosta. Opasta kannattaisi täydentää maininnalla Salmikurun maaston vaikeudesta. Emmekä edes olleet ainoita hulluja, jotka ovat valinneet kyseisen reitin. Tuvan vieraskirjaan oli muutamaa päivää aikaisemmin kirjoitettu: ”Kolme vaeltajaa selviytyi kivikkoisen solan läpi. Äitiä tuli ikävä.” Päivätaival kartalla.

Termisjärven autio- ja varaustupa

Kiukkuinen sopuli

28.8. Termisjärvi – Kilpisjärvi. Sää näytti paranevan viimeiseksi patikointipäiväksi. Sekä idässä että lännessä näkyi aukkoja pilvien lomassa. Tuuli oli yltynyt navakaksi. Se puhalsi sopivasti idästä, joten loppumatkan ajan tuuli olisi myötäinen. Termisvaaran pohjoisrinteellä näkyi vielä kolme lumilaikkua. Viimeiselle päivätaipaleelle laittauduttiin ennen kahdeksaa. Edessä olisi helppo taivallus laakson pohjalla länttä kohti. Yllätimme nuoren sopulin polun vieressä kasvavasta varvikosta. Se piipitti kiukkuisesti monta lausetta sopulien kielellä ja otti sitten jalat alleen. Yksi levähdystauko maastossa riitti. Saanatunturi kasvoi hiljalleen korkeammaksi sitä lähestyessämme. Rinkat olivat keventyneet mukavasti reissun aikana. Tuskin enää kiinnitin taakkaan huomiota. Kilpisjärven luontokeskuksessa olimme yhden maissa. Päivätaival kartalla.

Saana Kalottireitiltä nähtynä

Loppumietteet. Lämpimät kiitokset Lapin Muuleille mahdollisuudesta osallistua taitavasti organisoidulle, upealle retkelle! Taival oli välillä raskas ja vaarallinenkin, mutta kokonaisuutena tarkastellen se oli mitä mainioin kokemus. Olen kirjoittanut tämän matkakertomuksen omasta näkökulmastani, rajallisen havainto- ja käsityskykyni sallimissa puitteissa. Suurimman osan erämaataipaleesta tallustelin omissa oloissani, jonkin matkaa muulikolmikon takana. Tästä yksinkertaisesta syystä moni sellainen keskustelu tai havainto, joka olisi tehnyt matkakertomuksesta elävämmän ja mielenkiintoisemman, jäi valitettavasti pois.

On mahdollista, että olen muistanut jotkin tapahtumat väärässä järjestyksessä, ottanut kertomukseen mukaan jonkun mielestä turhan vähäpätöisiä asioita tai tulkinnut väärin jonkin reissun aikana sattuneen tilanteen. Pyydän anteeksi näitä kömmähdyksiä. Toivottavasti matkakertomuksesta on kuitenkin hyötyä niille, joilla ei ole mainittavaa vaelluskokemusta, mutta sen sijaan innostusta ja rohkeutta suunnata kulkunsa kohti Haltia tai muita paikkoja, joissa tämän retken aikana kävimme. Kiitokset vielä kerran Lapin Muuleille, jotka luottivat minuun niin paljon, että antoivat matkan dokumentoinnin hoidettavakseni.

Lapin Muulien vaellusretket:

Lapin Muulien Haltin valloitus 2015
Lapin Muulien saunaretki 2016
Lapin Muulit Konnan kanssa kairassa 2017
Lapin Muulit mustikassa 2018
Lapin Muulit Muulipäällä 2019
Lapin Muuli leipureina 2020
Lapin Muulit herkuttelee 2023
Lapin Muulit ja Kissamies 2024