lauantai 28. toukokuuta 2011

Le Puy - Pamplona (Via Podiensis) 28.3.-6.5.2011

Valmistautuminen
 Valmistautuessamme viime kevään pyhiinvaellukselle Astorgasta Santiago de Compostelaan tulimme lukeneeksi aika tavalla matkakertomuksia ja -kuvauksia jotka käsittelivät tuota Ranskalaista tietä, joka siis nimestään huolimatta kulkee koko matkan Espanjan puolella. Carl Jakob Gardbergin kirja ”Santiago de Compostela. Matka apostoli Jaakobin haudalle” herätti mielenkiinnon myös Le Puy:stä alkavaa ja Santiago de Compostelaan päättyvää Via Podiensis -reittiä kohtaan. Ajattelin jo silloin, että jos joskus lähden uudelle matkalle, haluan aloittaa sen nimenomaan Le Puy:stä.

Alussa näytti siltä, että lähden matkalle yksin, tai ainakin ilman Soilin seuraa, mutta iloksemme huomasimme kohta olevamme lähdössä yhdessä! Tähän päätökseen on vaikuttanut ennen kaikkea se, että poiketen Espanjan puolella olevasta käytännöstä, jossa majoitusta ei refugioista voi varata etukäteen, Ranskassa se on suositeltavaa, ellei jopa pakollista. Tällä asialla on sikäli merkitystä, että vaikka se toisaalta sitoo aikatauluihin, se samalla vapauttaa ”kilpajuoksusta” yöpaikkoihin ja epävarmuudesta niiden saamisesta. Näin vaelluspäivälle saadaan paljon lisää aikaa ja ei tarvitse miettiä sitä, mihin päänsä illalla kallistaa. Meille on tärkeää, että kettujen ja lintujen lisäksi myös ihmisen poika ja tytär tietävät tulevan yösijansa! Viime keväänä emme tosin jääneet kuin kerran ilman majapaikkaa refugiossa ja silloinkin varamajoitus löytyi viereisen ravintolan takahuoneesta.

Aktiivinen valmistautuminen kesti runsaat puoli vuotta. Ensin tehtiin päätös matkalle lähtemisestä ja sitten ryhdyttiin hankkimaan kuntoa ja varusteita. Kävelimme päivittäin 5-30 kilometrin lenkkejä ja tunsimme olevamme hyvässä kunnossa. Varustepuolella uusittiin niin kengät kuin reputkin. Viime kevään lainarinkat saivat väistyä tosi keveiden (alle kilo/kpl) Osprey -reppujen tieltä. Näin saimme kaksi asiaa: yli kilon säästö pelkän repun painon kohdalla, joka puolestaan merkitsee sitä, että ne saadaan käsimatkatavaroina lennoille. Reppuihin hankittiin lisäksi integroidut kahden litran juomasysteemit. Näiden avulla voimme nauttia nestettä kulkiessamme juomaputkien kautta. Reput olivat käytössä ja pakattuina koko harjoitusjakson ajan ja ovat todella hyvin istuvat ja huomaamattomat matkakumppanit.

Jalkinepuolella vaihdoimme myös kenkiä. Merkki on edelleen Salomon, mutta tyypiksi valitsimme Retki -lehden testivoittajat, XA pro 3D Ultra:t (huh, huh mikä nimi). Kengät ovat mukavan tuntuiset ja hyvin sisään ajetut. Lisäksi kiinnitimme aika tavalla huomiota siihen, että emme ottaisi mitään tarpeetonta mukaamme. Syy on erittäin yksinkertainen: pakkaus ei saa painaa yli 8 kiloa, jotta sen saa käsimatkatavaraksi. Joitakin hankintoja teemme tästä syystä vasta perillä Le Puy:ssä. Niihin kuuluu mm. kävelysauvat, teräaseet jne.

Matkan on tarkoitus alkaa 28.3. jolloin pirssi hakee meidät klo 6 kotoa. Lento Pariisiin lähtee 8.30, sieltä sitten toinen lento Lyoniin iltapäivällä. Lyonissa nousemme junaan joka vie meidät perille Le Puy:hin. Majoittaudumme B&B -paikkaan aivan kaupungin keskustassa. Aamulla olisi tarkoitus osallistua katedraalissa klo 7 järjestettävään messuun, jonka yhteydessä pyhiinvaellukselle lähtevät siunataan ja saamme myös aloitusleimat pyhiinvaelluspasseihimme. Teemme tarvittavat hankinnat ja lähdemme puoliltapäivin ensimmäiselle taipaleelle (noin 17 kilometriä).

Teimme matkavalmistelut huolella. Lähtöpäätöksen synnyttyä puhuimme asiasta varmasti päivittäin ja vierailimme netin avulla eri sivustoilla ottaen asioista niin hyvin selvää kuin se on mahdollista. Erityisen haasteenhan meille muodostaa lähes täydellisyyttä hipova kielitaidottomuus. Me emme usko sen olevan este, hidaste se varmasti on! Ikävintä on se, että pyhiinvaelluksen yksi ulottuvuus, kommunikointi muiden vaeltajien kanssa jää vajaaksi. Uskomme kuitenkin, että iloisella mielellä ja hurtilla huumorilla selviämme ja saamme itsemme tarpeellisesti ilmaistua. Kaksi ystäväämme, Ranskassa asuva Jinny ja Suomessa asuva Niina ovat meitä auttaneet ja saimme heiltä luvan ottaa yhteyttä puhelimitse, jos tarvetta ilmaantuu. Kiitos tästä!

Via Podiensis on osa ranskalaista GR -polkuverkostoa, polun numero on GR65. Valmistautumista varjosti Soilin 98-vuotiaan äidin vointi. Teimme päätöksen, että Soili palaa tarpeen tullen kotimaahan kesken matkan. Kaikkia mahdollisuuksia on turhaa ja mahdotontakin varmistella.

Tästä tuleekin mieleemme, että uutisten seuraaminen on sitten aika hakusessaan. Edellisellä reissulla olimme oppineet sen, mikä erottaa entisajan pyhiinvaeltajan tämän päivän kulkijoista. Ennen pyhiinvaeltajat kertoivat matkalla uutisia asukkaille maailman tapahtumista, nyt asukkaat kertovat niitä kulkijoille. Esimerkiksi eduskuntavaalit tulisivat olemaan meiltä pimennossa, mutta ei se tunnu yhtään huonolta!

Mukanamme tulee olemaan Päivän Tunnussana ja siinä on lähtöpäivämme tekstinä seuraavat sanat: ”Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet.” (Jes. 35:3) ja ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” (Fil. 3:14). Uskomme, että meitäkin vahvistetaan ja voimistetaan tarpeen mukaan. Juoksua pyrimme välttämään, mutta maaliin toivomme silti pääsevämme!

Vaellus Ranskan Le Puy:stä Espanjan Pamplonaan

Matka alkoi katedraalin portailta ja
edessä oli 810 kilometriä...

Huomaan, että olen samanlaisessa tilanteessa kuin missä olin nuorisotyössä toimiessani monen monta kertaa: Kun valmistelimme rippikoululeiriläisiä kotiinpaluuseen annoimme heille seuraavasisältöisen ohjeen: ”Kun vanhempanne ja kaverinne kysyvät teiltä leiristä on tärkeää, että kerrotte heille oletteko tyytyväisiä vai ette. Sitten on tärkeää, että vastaatte heidän kysymyksiinne. Älkää kuitenkaan pettykö, jos he eivät innostu teidän innostanne. Leiri oli teille pitkä prosessi ja vain siihen osallistuneet voivat ymmärtää ja käsittää sen mitä tapahtui ja mitä olette tunteneet ja kokeneet”.

Näinhän se juuri menee.

Jotakin haluan kuitenkin yrittää.

Alkumatkasta maisemat olivat
karuja, mutta vaihtelevia
Jos vaellusta tarkastelee reitin ja maaston osalta, sen voi jakaa kolmeen eri vaiheeseen: Ensimmäinen vaihe käsitti noin kaksisataa kilometriä Ranskan Keski-Pyreneitten ylängöllä. Päivittäiset nousut ja laskeutumiset saattoivat olla yhteensä yli kilometrin luokkaa. Maisema vaihteli karusta nummimaisesta kivikosta viljaviin laaksoniittyihin. Polvet ja jalat olivat aika kovilla näillä rinteillä, mutta avarat ja kauniit maisemat korvasivat matkan vaivat!

Toinen vaihe käsitti loppuosan Ranskan puoleisesta reitistä. Maasto ei ollut enää niin vaihtelevaa, vaikka kipuamista ja laskeutumista riittikin. Koko reitillä ei ollut kuin yksi tylsäntasainen päivämatka, muuten se jaksoi yllättää aina uudelleen ja uudelleen. Tällä osuudella kuljettiin viiniviljelmien, peltolakeuksien, hedelmätarhojen ja puutarhojen rytmittämässä maisemassa.



Kolmas vaihe alkoi Saint Jean Pied de Portista ja käsitti Pyreneiden ylityksen, laskeutumisen ja saapumisen Pamplonaan, pituudeltaan noin sata kilometriä.

Nousu Pyreneille oli upea ja laaksoissa
oleva sumu loi uskomatonta tunnelmaa
Reittimme kulki GR65 polkuverkostoa pitkin. Polku oli merkitty puna-valkoisin merkein ja kaikissa risteyksissä ja mahdollisissa haarautumissa oli vääriin suuntiin johtavilla teillä samanväriset ”kruksit” estämässä eksymistä. Kerran poikkesimme GR651 reitille ja seurasimme tätä Cele -joen kanjonissa kulkevaa polkua neljän päivän ajan. Sitten lähdimme taas GR65 polulle. Olemme tähän reitinvalintaan erittäin tyytyväisiä, sillä jos alkutaipaleella ei ollut lisäksemme juuri muita, niin nyt ei enää ketään! Kanjonin maisemat olivat upeaa upeampia ja aivan erikoisia meikäläisille.

Tästä maastosta ja reitistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka ja paljon, mutta sitähän voi ihailla ja siihen tutustua esim. netissä.

Matkaamme voi tarkastella myös retkeilijälle tärkeiden palveluiden näkökulmasta. Miten majoitus ja ruokailut olivat tarjolla? Majataloja, eli gite:itä oli riittävästi, mutta harvemmassa kuin Espanjassa. Myöskään matkan varrella olevissa kylissä ei juuri ollut, ainakaan avoimena olevia, kahviloita tai ravintoloita. Sen sijaan useimmat majapaikat tarjosivat puolihoitomahdollisuuden eli yösijan lisäksi illallisen ja aamiaisen seuraavana aamuna. Nämä aamiaiset nyt kyllä olivat yhtä tyhjän kanssa: vaaleaa leipää, marmeladia, teetä tai kahvia. Niillä eväillä ei pitkälle pötkitä!

Belgialaisia, ranskalaisia, suomalaisia....
Mutta illalliset! Jos ne olisivat vielä olleet tarjolla ihmisten aikaan, siis tuossa ilta viiden-kuuden maissa, olisivat ne olleet osa taivaan valtakuntaa. Kun olimme tottuneet Espanjassa viime keväänä siihen, että pyhiinvaeltajan illallinen sisältää kolme ”lautasta” joista yksi on alkukeitto/salaatti, toinen sianlihaa ja ranskalasia perunoita ja jälkiruokana kakunpala/hedelmä, niin nyt oli tahti toinen. Emme Ranskassa syöneet kahta samanlaista ruokaa, juustotarjotin kuului aina asiaan ja sen päälle tuli vielä jokin jälkkäri. Ruoka oli hyvää/erinomaista yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, mutta sekin on selitettävissä oleva asia. Olimme silloin valinneet yöpymispaikaksemme entisen luostarin, jossa matkalaisten lisäksi oli lievästi kehitysvammaisten hoitokoti. Heidän tehtäviinsä kuului mm. keittiöpalvelu. Soppa oli ehtinyt pojilta palamaan pohjaan eikä risottokaan ollut mitenkään erinomaista, mutta niidenkin avulla nälkä siirtyi kyllä seuraavaan päivään.

Gitet olivat siistejä ja usien
olimme niisssä ainoat yöpyjät
Gite:et toimivat joko kunnallisina, järjestöpohjalta tai yksityisinä palveluntarjoajina. Kunnallisissa gite:issä oli yleensä keittomahdollisuus, samoin järjestöjen majataloissa. Yksityisten gite:et tarjosivat mielellään tuon puolihoitomahdollisuuden, mutta pelkän petipaikankin saattoi ostaa. Me valitsimme aika usein puolihoidon.

Kerronpa erään yksityisen gite:en tapahtumat. Saavuimme Miradoux:iin pitkän (35 km) kävelyn uuvuttamina. Ryhdyimme etsiskelemään majapaikkaa ja huomasimme erään, hieman ”kulahtaneen” talon seinässä gite:e kyltin ja talon edessä hääräävän keski-iän ohittaneen naisen sekä komikymppisen miehen. Saimme elekielellä kysyttyä, olimmeko löytäneet oikeaan paikkaan. Naisihminen ei korviaan lotkauttanut, mutta nuorimies kertoi talossa toimivan majatalon. Jäimme odottamaan jatkoa, sillä ymmärsimme, että nainen on paikan emäntä. Saatuaan kukat kasteltua ja koirat teljettyä häkkeihin, emäntä vihdoin avasi oven ja laski meidät keittiö/olohuone/ruokahuoneeseensa. Olipa se paikka:
Keskellä huonetta oli valtava pöytä, joka pursuili erilaisia tavaroita, astioita ja hedelmävateja.

Tarjottuaan oluet, emäntä lähti johdattamaan meitä makuupaikkaamme. Kuljimme läpi yhden makuuhuoneen, joka oli samanlainen kaaos kuin keittiö/olohuonekin. Pimeän varastokäytävän päässä oli ovi, jonka auettua näimme huoneessa kuusi vuodetta. Saimme valita: joko ensimmäiseen huoneeseen tai sitten tähän? Valinta oli helppo ja pian olivat vuoteet sijatut ja suihkussa käyty ja pyykit kuivamassa. Madamme ilmoitti, että ruoka olisi tarjolla 19.15 ja kun tulimme paikalle siellä oli ranskalaiset Sara, Kristan (huivimies) ja aikaisemmin näkemämme nuorimies. Pöytään käytyämme kävi ilmi, että madamme ei halunnut itseään kutsuttavan madameksi vaan hän oli Teresa.

Teresa
Aluksi Teresa tarjosi maljat, joka oli valmistettu likööristä ja kuohuviinistä. Sen yhteydessä hän lauloi/hoilasi laulun, joka kertoi pyhiinvaelluksesta. Ja jos Teresa olikin ollut aluksi tylyn sulkeutunut, niin nyt hän loisti ja loihti! Juttua tuli kuin vettä lähteestä. Siinä olivat ranskalaiset matkakumppanimme kovilla, että saivat ylipäätään jotakin syötyä, niin intensiiviseen keskusteluun Teresa heitä haastoi. Ymmärsimme, että Teresa oli itsekin pyhiinvaeltaja ja oman vaelluksensa yksityiskohtia hän siinä sitten kertaili Me suomalaistollot selvisimme kuin koirat veräjästä ja saimme kaikessa rauhassa syödä Teresan loihtimia herkkuja! Kiitokseksi pidin suomenkielisen kiitospuheen, joka saavutti ilmeistä päätellen hyvin kuulijoiden hyväksynnän. Aamupalan jälkeen erosimme kyynelsilmin ja laulun saattamina!

Mitä tämä sitten maksoi? Se jää salaisuudeksi, sillä kun kysyimme sitä, Teresa näytti kaapin päällä olevaa purkkia ja antoi ymmärtää, että sinne voi panna mitä haluaa. Vanha ohje kuuluu: ”Anna niin paljon, että ei hävetä ja niin vähän, että ei kaduta”!

Voisi myös kertoa kohtaamistamme ihmisistä, sillä vaikka meillä ei koskaan ollut oikein toimivaa yhteistä kieltä, niin uskomattoman paljon kykenimme kommunikoimaan ja tulemaan ymmärretyiksi.

Varsinkin alkumatkasta kohtaamamme harvat kulkijat ovat jääneet mieliimme. Annoimme heille, kun nimet eivät ole vahvoja puoliamme, omia nimiä. Näin saatoimme keskustella heistä myös heidän kuulleen. Eihän me mitään ilkeyksiä oltaisi sanottu, mutta juuri tällaisessa tilanteessa, jossa puuttuu yhteinen kieli on eduksi puhua piiloilmaisuin, ettei synny turhia väärinkäsityksiä. Siis:

Punanaama, Huivimies, Kolme iloista rouvaa, Silmälasi, Hiljainen mies, Belgialaiset (isovanhemmat ja lapsenlapsi)...

”Hiljainen mies” oli seuranamme parin päivän ajan. Hän oli matkalla Le Puy:stä Santiago de Compostelaan ja hävisi pian etääntyvään tomuun meidän etanavauhtia kulkevien edestä. Nimen hän sai siitä, että emme ole koskaan kuulleet kenenkään tulevan tai lähtevän majoitustilasta niin hiljaa kuin teki tämä Hiljainen mies.

”Huivimies” puolestaan tiesi Arto Paasilinnan ja osasi lentää! Hän nimittäin oli meitä vastassa Condomissa, vaikka ei ohittanut meitä missään vaiheessa.

”Sabine” oli puolestaan viehättävä pariisitar, joka kulki välillä poikansa, välillä poikansa ja pojan kaverin ja välillä yksinään tätä matkaa.

”Silmälasi” kuului ranskalaisryhmään, jonka kanssa majoittauduimme muutamaan otteeseen samaan majataloon. Nimensä hän sai siitä, että hänellä oli hassut, keskeltä kahdeksi osaksi taittuvat silmälasit.

Mitä kirkkoihin, jumalanpalveluksiin ja hengelliseen elämään tulee, niin merkille pantavaa oli se, että pyhiinvaeltajille tarkoitettuja messuja oli aika harvassa. Osittain pääsisäinen varmaankin sekoitti vielä tätä tarjontaa, mutta noin yleisenä havaintona kuitenkin.

29.3.2011 Le Puy:n piispa lähetti
kulkijat matkalle
Aloitimme vaelluksemme Le Puy:n katedraalissa 29.3. klo 07.00 pidetystä messusta. Messun johti Le puy:n piispa ja messun jälkeen hän kokosi meidät matkaan lähtevät (7) vielä yhteen. Kerroimme keitä ja mistä olemme. Paikalla olevat olivat etupäässä ranskalaisia. Lisäksi oli nuoripari Kanadasta ja sitten me Suomalaiset luterilaiset, jonka piispa teki selväksi koko ryhmälle. Mukava mies, joka oli aikoinaan ollut Norjassa, Tromssassa pappina. Esittelyn jälkeen hän luki, ilmeisesti pyhiinvaeltajilta otettavan lupauksen, jonka eri osien välissä meidän tuli, ”kuuluvalla äänellä” (erillinen kehotus!), vastata yhteen ääneen: ”AAMEN”. Tilaisuudesta jäi hyvä maku suuhun. Ja tunsimme olevamme nyt todellisia pyhiinvaeltajia.

Tämä pappi pesee joka ilta ennen
messua kulkijoiden jalat!
13.4. olimme paikassa nimeltä Lascapanes. Päivä jää mieleemme kahdesta syystä: Oli isä-Hannun 100-vuotis syntymäpäivä ja illalla messun aluksi pappi pesi kaikkien halukkaiden jalat. Näin hän tekee joka päivä! Lisäksi hän keräsi messuun osallistuneiden nimet ja kansallisuudet vihkoonsa, josta hän ne seuraavana iltana, ennen esirukousta tulisi lukemaan. Muuten käväisimme auki olevissa kirkoissa, usein luimme siellä Päivän tunnussanan, päivän rukouksen ja laulaa lurautimme jonkun muistamme Taize-laulun.

Tärkein anti ja kokemus, mutta vaikeimmin avattavissa oleva on tietenkin se, mitä meissä tapahtui tai mitä sisällämme liikkui. Ensinäkin totean, yhteisenä kokemuksenamme, että meillä oli harvinaisen mukavaa matkaseuraa: matkassa olivat entinen poika- ja tyttöystävä. Toinen perusasia, ei sekään itsestäänselvyys, oli se, että molemmat olimme lähtöömme tyytyväisiä. Soilihan oli aluksi hieman empinyt lähtöään, mutta totesi heti alkumatkasta olleensa hullu, jos ei olisi mukaan tullut (huomaamatta runo!).

Kulkiessamme emme hirveästi jutelleet, molemmat teimme omaa matkaamme ja ajattelimme omia ajatuksiamme. Liki täydellinen tietämättömyys maailmantapahtumista, keskitti ajatukset omaan elämään ja sen tapahtumiin. Tämä vaikutti myös unimaailmaan. Näimme aika erikoisia unia! Eipä niitäkään voi oikein jakaa, mutta jotakin terapeuttista niissä kuitenkin oli. En voi sanoa, että olisin saanut ohittamattomia ideoita tai nähnyt suuria visioita, mutta en kohdannut myöskään ajatuksissani mitään pelottavaa tai ahdistavaa. Puhdistavaa kylläkin!

Kahdenkeskisen vaelluksemme lisäksi teimme viikon ajan matkaa Kaisan ja Masin kanssa. Tämä jakso oli virkistävä ja paljon antava. Kipeiden jalkojen ja väsymyksen rinnalla saimme jakaa niin huumoria kuin vakaviakin asioita keskenämme. Ja selvällä suomen kiellä! Ja kirjoitettiinhan niitä myös asfalttiin!

Sitten lopuksi vielä tylsääkin tylsempi näkökulma: Mitä maksaa? Ranska on selvästi kalliimpi (myös laadukkaampi) vaellusmaa kuin Espanja. Aluksi kaavailemamme laskutapa, 1 euro/kilometri/henkilö, ei riittänyt, mutta jokainen kulutettu euro oli sen arvoinen!

Matka jatkuu! Tämä kokemamme matka oli tähänastisen elämme paras, tästä olemme yhtä mieltä. Eikä se edes ole päättynyt. Olemme matkalla edelleen. Ajatuksissamme, unissamme, alitajunnassamme. Yritämme säilyttää niitä hyviä ominaisuuksiamme, joita matkamme nosti esiin ja työntää sivummalle niitä vähemmän hyviä piirteitämme...

Kiitos, että olette olleet mukanamme. Tiedämme ja tunnemme, että puolestamme on paljon rukoiltu ja meitä ajateltu.

Sen tien kulkijat Soili ja Heikki

Lisätietoja: panda.pietila(at)luukku.com

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Minne seuraavaksi, osa 2

Andrew Bain on seikkaillut viidellä mantereella Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, mm. kipittänyt jäätä pitkin Baikal -järven yli ja pyöräillyt Australian ympäri. Finnairin Blue Wings -lehden huhtikuun numerossa Andrew Bain kertoo ajatuksiaan patikoinnista. Tässä on hänen viisi suosikkivaellusreittiään:

Tour du Mont Blanc
Alppien klassikkovaellus Tour du Mont Blanc kiertää Mont Blancin massiivin. Noin 170 kilometrin reitti kulkee Ranskan, Italian ja Sveitsin alueella. TMB:n kiertämiseen kuluu seitsemästä kymmeneen päivään. Eritasoisia majoituspalveluita on tarjolla runsaasti. Maasto on korkeuserojen vuoksi vaativaa ja sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti.

Larapinta Trail, Australia
Larapinta Trail kulkee West MacDonnell Ranges -vuoristossa ja tarjoaa oivallisen mahdollisuuden tutustua Australian luontoon ja kulttuuriperinteeseen. Pituutta erittäin hyvin maastoon merkityllä reitillä on 223 kilometriä. Larapinta Trail on jaettu 12 osuuteen, jotka vaativat kunnosta riippuen yhden tai kaksi päivää. Maastosta löytyvä ja vesipisteiden vesi puhdistetaan keittämällä sitä viisi minuuttia ja vedenpuhdistutablettien avulla.


Semien kansallispuisto, Etiopia
Afrikan mantereen karuin vuoristo, Semien -vuoret, kohoaa Etiopiassa yli 4500 metrin korkeuteen. Alueen kansallispuisto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet vaeltamiseen ja villieläinten tarkkailuun. Vuoriston alueella on tavattu yli 50 eri lintulajia, mm. valtava partakorppikotka.

Torres del Paine on kansallispuisto Etelä-Chilessä Patagoniassa. Maisemaa hallitsee Painen massiivi, Andien itäinen etuvartio. Alueella on runsaasti vuoria, jäätiköitä, järviä ja jokia. Jo Darwin kiinnitti huomiota seudun erikoiseen eläimistöön ja kasvikuntaan. Hyvällä tuurilla voi nähdä puumankin.

Torres del Paine, Chile

Milford Track, Uusi-Seelanti
Maailman hienoimmaksi vaellusreitiksi mainittu Milford Track kulkee Uudessa Seelannissa Fiordlandin kansallispuiston kanjoneiden, vuonojen, järvien ja vesiputousten lomitse. Yöpyminen on mahdollista mökeissä. Te Anau -järveltä alkavalla reitillä on pituutta reilut viisi peninkulmaa.

Lue lisää Bainin seikkailuista kirjasta ”A Year of Adventures: A Guide to the World’s Most Exciting Experiences

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Liminganlahden lintuparatiisi

Toukokuun pitkä tallustelu (reitti kartalla) suuntautui Liminganlahdelle, jonka vesialue on kansainvälisestikin huomattava muuttolintujen levähdysalue. Englantilainen aamiainen ja tien päälle klo 7. Aluksi suuntasin Linnanmaalta Kauppatorin Kahvilamakasiiniin tuoreiden possumunkkien toivossa, mutta koska tarjolla olikin vain munkkirinkilöitä (kääk!), tyydyin kahvikupposeen. Melkein koko matka Oulusta Lumijoelle on varustettu kevyenliikenteen väylillä, vain Tupoksen ja Limingan välinen kuuden kilometrin pätkä täytyi patikoida tien pientareella. Reitillä on mittaa viitisenkymmentä kilometriä, joten se soveltuu oivallisesti esimerkiksi caminokunnon viimeistelylenkiksi. Intomieliset kävelijät voivat patikoida seuraavana päivänä takaisin Ouluun, itselläni oli autokyyti sovittuna. Lumijoelta pääsee pois myös linja-autolla, esimerkiksi Kylmäsen Liikenteen kyydissä.

Suopöllö voi elää jopa 20-vuotiaaksi
Äänikirjojen ja kävelyn yhteensopivuudesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta yksi juttu on jäänyt mainitsematta. Jos tarina vie mennessään, suunnistaminen unohtuu helposti. Harry Potterin seikkailua kuunnellessani pätkyttelin puolisentoista kilometriä Oulunsalon lentoaseman suuntaan, ennen kuin huomasin eksyneeni reitiltä. Hyvä kirja harhauttaa ajatukset tehokkaasti käsillä olevasta puuhasta. Erään kerran palasin lähikaupasta kirjaa kuunnellen, ostokset asiallisesti reppuun pakattuina. Vastaantulijat virnistelivät ja pälyilivät jotenkin oudosti. Vasta kotiovella huomasin, että olin työntänyt tyhjää ostoskärryä edelläni koko matkan.


Virkkulan
lintutorni
Alun perin olin suunnitellut lauantain kävelyretken kohteeksi Sannanlahden lintutornia. Lumijoella tapasin oppaaksi lupautuneen Juhan ja päätimme kuitenkin suunnata Virkkulaan Liminganlahden luontokeskukseen (kartta). Liminganlahden suosituimmassa käyntikohteessa on kahvila, tilausravintola, majoitusta, kokous- ja saunatilat. Lintuja voi tarkkailla lintutornista ja piilokojun tyyliin rakennetusta matalasta rakennelmasta. Lännessä maisema avautuu Lumijoen suistoon, idässä Liminganjoen suistoon. Laajat ruovikot, kaislikot ja tiheät pajukot hallitsevat rantamaisemaa.

CANON 15x50 IS UD
All Weather -kaukokatseen
saa omaksi vajaalla
kymppitonnilla
Lintutornissa ihmettelin lintuharrastajien varusteita. Pitkillä kävelylenkeillä varusteiden keveys on ensiarvoisen tärkeää, tipujen tiirailussa puolestaan laitteiden erotuskyky, optinen laatu sekä käyttö- ja tekniset ominaisuudet. Juhan kameran putkikin oli miehen reiden vahvuinen. Varusteisiin saa helposti kulutettua uuden henkilöauton hinnan, mutta huokeammillakin vermeillä pärjää.

Pajusirkku, rantojen ja
kosteikkojen pesimälintu
Liminganlahdella pesii yli sata lintulajia. Vuosittain alueella havaitaan lähes kolmesataa eri lintulajia, jos läpimuuttavat linnut lasketaan mukaan. Muuttoaikaan Liminganlahdella levähtää satoja tuhansia lintuja. Hyvällä tuurilla Liminganlahdella voi nähdä myös kiljuhanhen, joka on pohjolan uhanalaisin pesimälintu. Pohjolassa pesii enää vain 20-30 kiljuhanhiparia.

Kiitokset Juhalle lintujen tarkkailun johdantokurssista! Jos lintuharrastus alkaa kiinnostaa, polunpäitä löytyy esimerkiksi Lintukuva.fi ja BirdLife Suomi -sivustojen kautta. BirdLife Suomen kautta löytyvät näppärästi myös lukuisat paikalliset lintutieteelliset yhdistykset.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Minne seuraavaksi?

E4 reitti Kreetalla
Velipoika perheineen pistäytyi kyläilemässä viime viikonloppuna. Keskustelu kierteli - kuinkas muutenkaan - patikoinnin ympärillä. Kreetan poikki kulkee kuulemma pituussuunnassa E4-reitti, josta löytyy hieman tietoa täältä. E4-reitillä on kaksi haaraa. Rantareitti, joka kulkee rantoja pitkin noin puolet mitastaan. Toinen reitti kulkee vuoristojen kautta.

Hadrianuksen valli Englannin ja
Skotlannin rajalla
Mielenkiintoinen vaelluskohde olisi myös Hadrianuksen valli Englannin ja Skotlannin rajalla. Sen rakennutti keisari Hadrianus vuosien 122–125 jkr välisenä aikana. Muuri oli kuusi metriä korkea, kolme metriä leveä ja pituutta sillä oli vajaa 120 kilometriä. Hadrianuksen valliin kuului 17 suurta linnaketta ja pieniä linnoituksia. Aluksi muuri oli tehty puisista paaluista ja turpeesta, mutta myöhemmin sitä lujitettiin kivillä ja muurauslaastilla. Muurin vieressä kulki tie, joka on vielä jäljellä nimellä Military Road. Muuri kulki Wallsendistä, Newcastlesta, länteen Solway Firthiin, Carlisleen. Valli rappeutui 400-luvulla, mutta osia siitä on edelleen nähtävissä etenkin Northumberlandin kreivikunnassa.

Maalis-huhtikuun vaihteessa seurasin ihastuneena Lauran reissua Mount Everestin perusleirille. Oman lisähaasteensa seikkailulle toi korkean ilmanalan vähäinen happi. Ainakin toistaiseksi jätän tämän kohteen hautumaan - apurahatutkijan kukkaro ei varmaankaan kestäisi varusteiden hankinnan ja matkustamisen kustannuksia.

William-Adolphe Bouguereau:
Afroditen syntymä
Todennäköisimmin lähitulevaisuudessa toteutuvia patikkaretkiä ovat caminon jatkaminen Logroñosta eteenpäin elokuussa - jos vain lapsille löytyy hoitopaikka - ja viime lokakuussa toteutetun kävelevän kirjoitustyöpajan kehitetty versio, mahdollisesti Kyproksella. Afroditen syntymäsaarella pitäisi ennakkotietojen mukaan olla useitakin vaellusreittejä, mutta ainakaan pikaisella googlettamisella ei niitä löydy.

Lisäksi on ollut alustavaa spekulointia Fransiskus Assisilaisen mukaan nimettyä Sentiero Francescano della Pace -reitin tallustamisesta joskus lähivuosina. Franciscus Assisilainen on yksi kuuluisimmista katolisen kirkon suojeluspyhimyksistä. Hänet tunnetaan fransiskaanimunkki- ja nunnaluostarien perustajana ja eläinten ja luonnon suojelijana. Myös hänen kirjallinen tuotantonsa oli laajaa. Franciscuksen säilynyt tuotanto on pääosin latinankielistä. Väitöskirjaa viimeistelevän Pitkänmatkan Kävelijän elämäntilanteeseen sopii erityisen hyvin "Kutsu köyhyyteen" :-)

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Camino Francés, osa 1: Saint-Jean-Pied-de-Port - Logroño 6.3.-11.3.2011

Prologi: Maaliskuun 2011 caminolle sain houkuteltua matkaseuraksi vaimon, vaimon siskon Tuijan sekä ns. Pitkän Jaakon, joka loikki pienempien vuorten yli muutamalla harppauksella. Reissun tunnelmaan virittäytyminen aloitettiin jo torstai-iltana - juustotarjottimelta löytyi mm. Pilgrim’s Choice smokey cheddaria. Perjantaina oli ohjelmassa automatka Oulusta Tampere-Pirkkalan lentoasemalle, lento Stanstediin ja majoittuminen tuttuun Little Hallingbury Mill -majataloon.

Lauantai alkoi oivallisella Full English Breakfastilla, sitten lennähdys Englannin kanaalin yli Stanstedistä Biarritziin. Mannermaalle siirtymisen myötä säätilakin muuttui kuin taikaiskusta. Aurinko möllötti pilvettömältä siniseltä taivaalla ja ilma tuntui miellyttävän lämpimältä. Menomatkan ainut enemmän selvittelyä vaatinut osuus oli edessä.

Hotel Ramuntcho
Biarritzin ja Saint-Jean-Pied-de-Portin välimatka on vain viitisen peninkulmaa, mutta tie kiemurtelee kukkuloilla ja laaksoissa niin, että autolla matkaan täytyy varata tunti. Kaupungit yhdistää myös vanha rautatie, mutta netin kautta sen, samoin kuin bussiyhteyksien aikatauluista ja muista tarpeellisista yksityiskohdista ei oikein saanut selkoa. Etukäteen tilattu taksikyyti maksoi 110 euroa, joka neljälle jaettuna ei tuntunut kohtuuttomalta. Rautatie näkyi välillä pirssin ikkunasta, junia ei näkynyt. Saint-Jean-Pied-de-Portissa taksikuski pysäytti turisti-infon viereen arvellen, ettemme kavahtaisi muutaman sadan metrin kävelyä hotelli Ramuntchoon.

Ranskalainen aamupala
1. Kävelypäivä su 6.3.2011 Sain-Jean-Pied-de-Port - Roncesvalles. Ranskalainen aamiainen on yhden kokeilun perusteella yhtä heppoinen kuin espanjalainen. Tarjolla oli voisarvia, patonkia, jogurttia, appelsiinimehua ja kahvia. Etelä-Euroopan myöhäinen päivällinen selittänee aamupalan keveyttä, mutta kun edessä on useamman kymmenen kilometrin patikointi, toivoisi saavansa hieman hitaampia hiilihydraatteja tai pannulla käristettyä pekonia. Onneksi repussa oli ruisleipää ja meetvurstia. Kun lisäksi olin edellisiltana löytänyt paikallisesta marketista voita ja juustoa, saatoin aamiaisen jälkeen hotellihuoneessa valmistaa eväsleipiä parin päivän tarpeiksi.

Jaakko oli edellisiltana ollut vaisu ja aamulla vointi oli entistä kehnompi. Flunssa teki tuloaan. Harmillinen, mutta jälkikäteenkin arvioiden oikea päätös oli, että pieni seurueemme jakaantui kahteen osaan. Tuija ja Jaakko jäisivät lepäilemään hotelli Ramuntchoon iltapäivään asti ja hurauttaisivat sitten taksilla Roncesvallesiin, mistä varaisivat majoituksen myös Pitkänmatkan Kävelijälle vaimoineen, jotka kävelisivät suunnitellun päivätaipaleen vuorten yli Roncesvallesiin.

Linnoituksen rakenteita
Saint-Jean-Pied-de-Portin
kukkulalla
Aamulla kapusimme kaupungin yläpuolelle kohoavaan linnoitukseen, jonka bastionijärjestelmä on samankaltainen kuin Suomenlinnassa. 1500-luvulla italiassa kehitetyn linnoitusjärjestelmän puolustus perustui vahvaan tykistöön sekä pohjakaavaan, joka mahdollisti linnoituksen eri osien osallistumisen toistensa puolustustaisteluun. Linnoituksen bastioneista pystyttiin ampumaan viereisten bastionien edustalle. Näin linnoituksen edustalle ei jäänyt yhtään kuollutta kulmaa, johon oma tykkituli ei olisi ulottunut. Vaikka linnoitukset olivat huomattavasti keskiaikaisia linnoja matalampia, niiden muurit saatiin vallihautojen avulla niin korkeiksi, ettei valtaus suoralla rynnäköllä ollut mahdollista.

SJPdP:n Kevätkarnevaali
Caminolle laittauduttiin hieman riehakkaissa tunnelmissa. Saint-Jean-Pied-de-Portissa nimittäin juhlistettiin kevään alkamista karnevaalikulkueella. Juhlakansa liehui kaupungin kaduilla burleskeissa tamineissa ja heilutteli erilaisia tykötarpeita soittokunnan säestyksellä. Pilgrim Officen ystävällinen henkilökunta oli jo lauantai-iltana lyönyt leimat pyhiinvaelluspasseihin ja varoittanut kulkemasta Route Napoléonia, kuten olimme alun perin suunnitelleet. Reitillä oli kuulemma liian paljon lunta.

Lähiruokaa laitumella
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Laidunmaat olivat juuri vapautuneet lumipeitteestä ja kevättuuli kantoi ruohon ja mullan tuoksua. Ensimmäinen pilgrimaattinen havainto oli, että reitti on Ranskan puolella merkitty maastoon kerrassaan kehnosti. Postimerkin kokoisia opasteita oli harvakseltaan, eikä reitti ole alkupäästään niin tallattua, että sitä voisi seurailla hajamielisesti astellen. Kännykän GPS oli ahkerassa käytössä, mutta siitä huolimatta teimme pienen harharetken Lassen kylään.

Arnéguy
Arnéguyssa piipahdettiin ensimmäisen kerran Espanjan puolelle, mitä juhlistettiin Repsol -huoltoasemalta ostetulla virvoitusjuomalla. Arnéguyn jälkeen reitti alkoi hiljalleen nousta niin, että pysähtyessämme kolmisen kilometriä myöhemmin kahvitauolle Valcarlosiin, olimme jo sata metriä korkeammalla. Tästä eteenpäin nousu vain jyrkkeni, siirryimme tieltä metsäpoluille ja hämärä alkoi laskeutua. Aikaa taipaleeseen oli kulunut enemmän kuin mitä olimme arvioineet.

Ylhäällä maisema muuttui lumiseksi
Pian liukastelimme puolihämärässä ylöspäin jyrkkää lumista rinnettä ja Pitkänmatkan Kävelijä kuuli vaimon suunnalta voimaannuttavia voimasanoja. Moiseen ei kevyesti kulkeneella kuitenkaan olisi pitänyt olla aihetta, sillä toinen reppu ja kaikki tarpeeton tavara oli jätetty taksin kuljetettavaksi. Tarpeettoman tavaran joukkoon oli tosin jäänyt myös Pitkänmatkan Kävelijän uusi tehokas otsalamppu. Ilta pimeni ja tähdet loistivat uskomattoman kirkkaina. Loppumatkan reitti seuraili N-135 -tietä, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Kännykän taustavalo valaisi loputtoman pitkältä tuntuvan serpentiinitien reunaa. Jatkuva ylöspäin kulkeminen sai Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla kävelyyn tottuneet jalat särkemään. Korkeimmalla kohdalla, noin 1100 metrissä, ohitimme Ibañetan modernin kappelin, josta erottui vain tumma silhuetti.

Paikallinen herkku
Roncesvallesin Casa Sabinassa kohtasimme erään pohjois-espanjalaisen keittotaidon kukkasen, pölyisenharmaanvihreän kiisselimäisen tunnistamattoman makuisen keiton, johon oli värisommittelun perusteella sekoitettu punaisia hitusia, jotka eivät nekään maistuneet millekään. Matkamittarissa 31 km, reitti kartalla ja kuvakooste päivän harharetkistä.

Casa Sabina, Roncesvalles

Roncesvallesin liepeillä maa oli
vielä lumen peitossa.
2. Kävelypäivä ma 7.3.2011 Roncesvalles - Zubiri. Yöllä oli ollut pakkasta, mutta aurinko paistoi edelleen siniseltä pilvettömältä taivaalta. Edessä oli myötämäkipäivä, illalla Zubirissa oltaisiin puolisen kilometriä alempana. Vuorokauden nukkuminen oli vahvistanut Jaakkoa sen verran, että koko seurue laittautui matkaan apostolin kyydillä. Yöllä jäätynyt lumi ratisi vaelluskenkien alla, kun suuntasimme aamupalan toivossa kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa Auritzia. Pienen haeskelun jälkeen avoin panaderia löytyikin ja bocadillo con queso kuuman cafe con lechen kera maistui herkulliselta.

Ernest Hemingway
Ernest Hemingway majaili Auritzissa jonkin aikaa 1920-luvulla ja kuvaa paikkakuntaa ensimmäisessä menestysromaanissaan Ja aurinko nousee. Hemingway kuvaa teoksessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan päätyneiden amerikkalaisten, ”kadotetun sukupolven” päämäärätöntä ja irtonaista elämäntyyliä. Romaani on saanut nimensä samankaltaista ihmiselon mitättömyyttä henkivästä Saarnaajan kirjan ensimmäisestä luvusta:

”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla? Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas. Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat. Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä. Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan - mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.”

Auritzin jälkeen aurinko alkoi lämmittää ja vaatetusta täytyi vähän kerrassaan vähentää. Sulamisvedet solisivat metsässä ja nautakarjaa käyskenteli kumpuilevilla niityillä. Päivän mittaan kuljettiin useiden veräjillä suljettujen laidunmaiden läpi. Lantakasat olivat niin suuria, että niiden päälle astuminen olisi vaatinut erillisen päätöksen tekemistä. Lyhyet lepotauot Aurizberrissa ja Biskarretassa ylläpitivät leppoisaa kävelytunnelmaa, paitsi Pitkänmatkan Kävelijän vaimolla, joka tiedotti ruoansulatuskanavan lisääntyneestä aktiivisuudesta.


Biskarretan jälkeen noustiin kilometrin matkalla sata metriä korkeammalle, missä pysyteltiin kolmisen kilometriä. Ylhäältä avautui henkeäsalpaavan kaunis näköala itäpuoliseen laaksoon. Zubiriin päättyvä viiden kilometrin alamäki patikoitiin jännityksen vallassa - tapahtuisiko räjähdys metsäpolulla vai ennättäisikö vaimo Zubirin toilettiin. Lopulta kaikki sujui hyvin ja majoituimme Hostal Gau Txoriin. Päivällinen oli erinomaisen maittava, mistä todistuksena käynee, etten ennättänyt ottaa kattauksesta yhtään valokuvaa ennen sen katoamista. Matkamittarissa 27 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

3. Kävelypäivä ti 8.3.2011 Zubiri - Pamplona. Zubirista lähtiessä caminon reitti kulki ohi Magnesitas Navarras -yhtiön suuren magnesiittitehtaan, joka on osa ranskalaista Roullier Grouppia. Konsernilla oli vuonna 2009 noin 6300 työntekijää 37 maassa. Zubirin magnesiittia käytetään lannoitteiden valmistukseen sekä terästeollisuudessa, vuotuinen tuotanto on 150 000 tonnia.

Päivän ensimmäinen taukopaikka oli Larrasoaina, jonka koillispäädystä pienen haeskelun jälkeen löysimme Casa Elitan. Kodikkaan kahvilan emäntä oli ylitsevuotavan ystävällinen. Sitten edessä olikin hieman pitempi kävely, opaskirjasen mukaan Arre löytyisi 12,5 kilometrin päässä. Polku kulki metsän siimeksessä, konkeloiden ali ja veräjien läpi. Edellisten päivien kivettyjen tai betonista valettujen kulku-urien tilalla oli jalkaystävällisempi maapohja. Maitohappobakteerit olivat rauhoittaneet vaimon vatsan, joten patikointi sujui ilman suurempaa dramatiikkaa.


Kolme kaverusta korsien kimpussa
Karvamadot caminolla
Polulla luikerteli karvaisten toukkien muodostamia jonoja, joista pisimmässä oli 96 tumman oranssin ja harmaan väristä toukkaveikkoa. Kyykistelin muiden mukana polulla ja tarkkailin jonojen verkkaista kulkua. Näytti aivan kuin toukat olisivat kiinnittyneet toisiinsa jonkinlaisen imukupin avulla. Onneksi en ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin. Myöhemmin nimittäin selvisi, että karvamadot olivat männynkulkukehrääjän toukkia (englanniksi pine processionary, espanjaksi procesionarias) ja varsinaisia kiusankappaleita keväisissä mäntymetsissä ja toisinaan myös taajamissa. Toukkajono (video) kannattaa kiertää kaukaa, jos sellaiseen törmää. Ehkä olisi viisasta myös välttää toukkien kansoittamien männynoksien ali kulkemista tai ainakin ravistelua...

Aikuinen männynkulkukehrääjä
Männynkulkukehrääjän toukka pystyy sinkoamaan myrkylliset karvapiikkinsä monen kymmenen sentin päähän. Karvat voivat päätyä iholle, hengitetyiksi tai vaatteiden laskoksiin. Myrkky aiheuttaa allergisen reaktion, jonka voimakkuus vaihtelee kovasta kutinasta anafylaktiseen shokkiin. Kutina voi jatkua useita viikkoja. Silmien hierominen toukkiin koskemisen jälkeen voi aiheuttaa tilapäisen sokeuden. On suositeltavaa hakeutua lääkäriin, jos on altistunut toukkien myrkylle.

Mönkijöiden majapaikka männyssä
Jos koira kuopaisee matojonoa, sen polkuanturaa alkaa polttaa. Kipukohdan nuoleminen aiheuttaa kielen turpoamista ja oksentamista. Kieleen ja suuhun ilmestyy valkoisia pisteitä ja kuolaaminen lisääntyy voimakkaasti. Koiralle männynkulkukehrääjän toukan myrkky voi olla hengenvaarallinen.

Männynkulkukehrääjää esiintyy yleisesti Etelä-Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Mäntyjen laajat istutukset Välimeren rantavaltioissa ovat edistäneet Männynkulkukehrääjien lisääntymistä ja ilmaston lämpenemisen myötä laji myös leviää pohjoisemmaksi. Lisätietoja männynkulkukehrääjistä (englanniksi) löytyy esimerkiksi täältä.

Vanha laiha takkuinen koira lyöttäytyi joukon jatkoksi istahtaessamme Irozissa välipalle. Reittimerkintöjä seuraamalla emme lopulta päätyneetkään Arreen, vaan sen naapurikaupunkiin Villavaan. Keskusaukiolta löytyi Bar Cafetería El Pleno, jonka paistetulla munalla ja kinkulla täytetyt bocadillot veivät kielen mennessään.


Reitti Pamplonaan kulki kaupungin
vanhojen muurien katveessa
Villavan ja Pamplonan väliset kilometrit täytyi tallustaa katuja pitkin. Lähestyimme caminon ensimmäistä suurta kaupunkia Pamplonaa, joka on Navarran maakunnan pääkaupunki. Sen väkiluku on noin 200 000. Pamplona on tunnettu mm. San Fermínin festivaalista ja erityisesti härkäjuoksusta (video), jota kuvataan Hemingwayn em. kirjassa. Goottilaista tyyliä edustava Catedral de Santa María on rakennettu 1387–1525, uusklassinen fasadi on 1700-luvun lopulta. Pieni retkikuntamme majoittui Hotel Eslavaan, Parque de la Taconeran laidalle. Ruokapaikan haeskelu otti aikansa, samoin päivällisajan alkamisen eli iltakahdeksan odottelu. Koko caminon ainut sadekuuro, tosin heikko ja lyhytkestoinen saatteli kylläisen seurueen yöpuulle. Matkamittarissa 27 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

4. Kävelypäivä ke 9.3.2011 Pamplona - Puente la Reina. Tien päälle aamuyhdeksältä. Pamplona vaikutti mukavalta kaupungilta ja harmitti, ettei ollut aikaa pitää välipäivää ja katsella nähtävyyksiä. Lohduttauduin ajatuksella, että kaupungissa voisi joskus pistäytyä viikonloppulomalla.

Kuoriainen kivellä
Olin 2007 aloittanut ensimmäisen caminoni Pamplonasta ja muistin vielä monet paikat. Tuolla reissulla moni asia meni pieleen, vaikka olinkin perehtynyt aihepiiriin kirjallisuuden avulla. Rinkkaan olin varannut runsaasti varusteita, mm. niin suuren repun, että se olisi yksinkin riittänyt kantolaitteeksi. Jalassa oli raskaat, kovapohjaiset ja pitkävartiset vaelluskengät, joiden avustuksella tutustuin ns. syvärakkoihin. Tuolloin en tosin vielä tiennyt kyseisen vaivan nimeä, jonka kuulin vasta 2010 maaliscaminolla. Heti ensimmäisenä päivänä sain auringonpistoksen, kun oli unohtanut juomisen ja lakki oli jäänyt kotiin. Kaiken kukkuraksi polvet kipeytyivät niin, etten voinut kävellä kuin muutaman kilometrin päivätaipaleita. Siitä pitäen Pitkänmatkan Kävelijä on suhtautunut vakavasti harjoituslenkkeihin ja repun painon minimointiin (ks. varusteluettelo).

Pamplonan kaupungintalo


Ennen Zariquieguita kohtasimme
englantia puhuvia ranskalaisia
Pamplonan puistojen nurmea pitkin oli mukavan pehmeää kävellä. Kaupungista poistuessa kävin kurkistamassa yliopistolla paikkaa, josta olin saanut ensimmäisen cellon pyhiinvaelluspassiini neljä vuotta aikaisemmin. Cizur Menorin kahvilassa nautitun aamiaisen jälkeen edessä oli vajaan kymmenen kilometrin reipas nousu kohti Alto de Perdónin harjannetta. Hieman ennen Zariquieguin kylää, belgialaisen pyhiinvaeltajan Koks Fransin haudan äärellä, törmäsimme kahteen harvinaiseen olentoon, englantia sujuvasti puhuvaan ranskalaiseen pariskuntaan. Olivat kovasti kiinnostuneita revontulista ja Lapin eräkämpistä ja vaellusmahdollisuuksista.

Litteitä pyhiinvaeltajia Alto de
Perdónin laella
Ennen Alto de Perdónin huippua onnistuin piiloutumaan pensaaseen ja säikäyttämään vaimon pomppaamalla äkkiä näkyviin. Oivallisesti kiljaissut rouva jäi evästauolle aurinkoiselle rinteelle. Itse pidin viisaampana loitontua hieman ja jatkoin yhtä kyytiä harjanteen laelle. Pyhiinvaeltajia kuvaavan taideteoksen ja tuulimyllyjen luota löysin taas englantia puhuvat ranskalaiset. Otin heistä muutaman valokuvan herran iPhonella ja jatkoin sitten jyrkähköä ja kivikkoista laskua kohti Utergaa. Ranskalaiset jäivät patonkitauolle Alto de Perdónin laelle, mistä avautui hieno näköala Pamplonan suuntaan.

Maajussi moikkaa
Jälleen kerran aurinko alkoi paistaa valokuvausta häiritsevänä vastavalona päivän kallistuessa kohti iltaa. Yksinäinen traktori möyri pellolla ja Neitsyt Marian patsas siunasi matkalaisia tien poskessa hieman ennen Utergaa, jonka pääkatu oli keskeneräisen tietyön myllertämä. Seurueemme kokoontui kahvitauolle Camino del Perdóniin, jonne olin 2007 caminolla joutunut pysähtymään ensimmäiseksi yöksi. Bocadillot olivat erinomaisia ja olut maistui hikisen kävelyn jälkeen.

Päivätaipaleesta oli jäljellä vain muutaman kilometrin välein sijaitsevat Muruzábal ja Obanos ja sitten oltaisiinkin Puente la Reinassa. Utergasta lähtiessä olisi kannattanut käydä vessassa, mutta hoksasin asian vasta jonkin ajan kuluttua enkä viitsinyt enää kääntyä takaisin. Ajattelin, että edessä olisi muutama kylä, joista varmasta löytyisi kahvila tai baari, missä voisi käydä helpottautumassa. Paha kyllä, sattui juuri olemaan siestan aika. Lisäksi seutu oli sen verran avointa ja asuttua, ettei tien viereenkään oikein voinut pysähtyä asiaa toimittamaan. Puente la Reinaa kohti kävellessä keskinopeus kasvoikin huomattavasti edellisiin päiviin verrattuna.

Puente la Reina eli kuningattaren silta
Puente la Reinassa majoituimme Hotel Jakueen, josta löytyi yllättäen ilmainen langaton verkkoyhteys. Viehättävä pikkukaupunki on saanut nimensä Río Argan ylittävän keskiaikaisen holvisillan mukaan. Illalla riitti vielä valoa sillan ja romaanista tyyliä edustavan Pyhän Jaakon kirkon kuvaamiseen. Paikallisesta ravintolasta Pitkänmatkan kävelijä tilasi illalliseksi makoisia ankan palasia pehmeiksi keitettyjä luumujen ja paprikan kera. Matkamittarissa 27 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

5. Kävelypäivä to 10.3.2011 Puente la Reina - Estella. Viidentenä päivänä caminon reitti kulkisi melko suoraan länteen, neljä ensimmäistä päivää oli patikoitu koillisesta luoteeseen. Aurinko porotti taas pilvettömältä taivaalta. Polun viereisessä maavallissa näkyi kotiloiden kuoria. Edessä oli reipas nousu havupuiden reunustamaa polkua pitkin Mañeruun, joka olikin sopivan matkan päässä ensimmäistä taukoa ajatellen.

Taustalla Cirauquin kaupunki
Muutama kilometri Mañerun jälkeen sivuutimme Cirauquin, joka mainitaan jo 1100-luvulla laaditussa pyhiinvaeltajien oppaassa. Cirauquin ja Lorcan välisen Rio Saladon vesi mainittiin niin kehnoksi, että sitä juoneet hevoset heittivät henkensä. Paikalliset asukkaat eivät varoittaneet matkalaisia vedestä, vaan hioivat veitsiään ja odottelivat päästäkseen nylkemään kuolleet eläimet. Saavuimme kylään parahiksi siestan aikaan, joten jatkoimme matkaa kuivin kurkuin pitkin tietä, jota arvelimme muinaisten roomalaisten rakentamaksi.

Laiskasti kumpuilevaa maastoa oli raivattu pelloiksi, joihin viiniköynnöksiä oli istutettu pitkiksi riveiksi. Kevään ensimmäiset valkoiset ja keltaiset kukat värittivät polkua reunustavaa nurmea. Lorcankin asukkaat olivat vetäytyneet siestalle, joten tässäkään kylässä ei kannattanut pysähtyä. Onneksi vähän matkaa keskustan jälkeen löytyi kauppa, jonka pihalla oli juoma-automaatti. Vaikka Coca Cola onkin parhaimmillaan WC-pöntön pesuaineena, tällä kertaa se maistui hyvälle.

Villatuertan ruma kirkko
Lopulta avoin kahvilakin löytyi Villatuertasta Calle de la Rúa Nuevan varrelta. Kahvilan seinille oli ripustettu kolme televisiota, jotka kukin tarjoilivat erilaista ohjelmaa kahvilan asiakkaille. Suuret taulutelevisiot tuntuivat kuuluvan baarien vakiokalustukseen Pohjois-Espanjassa. Jälleen kerran lämpimät bocadillot maistuivat herkullisilta. Villatuertan kirkko oli yllättäen erinomaisen ruma kolossi, jonka pihalla oli suuren kokon jäänteet ja rovaniemeläisen Lappsetin leikkipaikkavälineitä.


Estellan mahtipontinen Santo Sepulcro
Päivän määränpää, Estella, oli enää kivenheiton päässä. Reitti kulki halki mäkisen maaston, tunneleiden ja siltojen ja juuri ennen Estellaa ohitimme pahanhajuisen tehtaan. Pian sen jälkeen saavuimme Santo Sepulcro -kirkolle, jonka julkisivu on lievästi sanoen mahtaileva. Kiviset apostolit mulkoilivat pyhiinvaeltajia seinäsyvennyksistään pääsisäänkäynnin molemmin puolin. Epäselväksi jäi, mikä patsaista esitti Pyhää Jaakkoa.

Nälän ja vessahädän kannustamina haeskelimme kuumeisesti majapaikkaa. Lopulta löysimme Pension San Andresin, jota piti touhukas ja ystävällinen muori. Pensionaatti oli siisti, mutta vuosikymmenten kuluttama ja hyytävän kylmä. Kellään ei ollut sydäntä valittaa koleudesta herttaiselle emännälle. Lisäsimme vaatetusta ja kömmimme vällyjen alle odottamaan päivällisajan alkamista. Melko läheltä löytyi ravintola, jonka yrmy tarjoilija palveli asiakkaita erinomaisen tylysti. Samaan paikkaan ilmestyi pian myös joukko jänteviä saksalaisia ukkoja, jotka olivat patikoineet kanssamme samaa tahtia Saint-Jean-Pied-de-Portista lähtien. Matkamittarissa 29 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

6. Kävelypäivä pe 11.3.2011 Estella - Logroño. Muut jäivät vielä nukkumaan, kun livahdin kuuden maissa perjantaiaamuna Logroñon autioille kaduille. Oli pimeää ja lämpötila vain vähän nollan yläpuolella. Kotvasen harhailin sinne tänne ennen kuin löysin takaisin keltaisin nuolin merkitylle reitille, jonka sitten pimeässä pian taas kadotin. Koska tie näytti kulkevan oikeaan suuntaan, en jäänyt haeskelemaan reittimerkintöjä.

Irachen luostarin viinihana
Parin kilometrin jälkeen saavuin Irachen luostarille, joka ylläpitää yhtä caminon erikoisuuksista. Pyhiinvaeltajat saavat ilmaiseksi nauttia luostarin tuottamaa viiniä, jota voi laskea rakennuksen seinässä olevasta hanasta. Opaskirjasen mukaan viinihana aukeaisi vasta puoli yhdeksän maissa. Harmittelin mielessäni, kun satuin paikalle niin varhain. Koemielessä käänsin hanasta ja kas, viini alkoikin virrata. Ilmeisesti säiliön ja hanan väliseen putkeen oli edelliseltä päivältä jäänyt tilkka viiniä. Sain kerättyä puolisen litraa viiniä juomapullooni. Etiketin mukaan viini olisi pitänyt nauttia paikan päällä. Arvelin kuitenkin, että putkeen jääneen eilispäiväisen viinin kanssa ei oltaisi niin tarkkoja.

Azquetassa istahdin hetkeksi penkille nauttimaan aamun verkkaisesta tunnelmasta. Aurinko paistoi jo kirkkaasti, muttei vielä lämmittänyt. Kauaa ei tarjennut paikallaan olla. Vähän ennen seuraavaa kylää tien poskessa nökötti kivirakennus, jota muistan ihmetelleeni jo neljä vuotta aikaisemmin. Siinä missä tavallisessa talossa olisi ollut lattia, olikin leveä portaat alas ja portaiden päässä jonkin sortin kaivo.

Reitti kulki vihreiden peltomaisemien halki. Kukkuloilla näkyi pieniä metsiköitä. Pitkissä suorissa riveissä kasvavat viiniköynnökset olivat vielä lehdettömiä. Los Arcosissa pysähdyin virvoittamaan itseäni kylmällä oluella ja ottamaan muutaman kuvan komeasta kirkosta. Aamulla kolmisen tuntia jälkeeni tien päälle laittautunut kolmikko päättäisi myöhemmin päivällä caminonsa Los Arcosiin ja hurauttaisi taksilla Logroñoon.


Altobello Melonen maalaus
oletettavasti esittää Cesare
Borgiaa
Puolentoista tunnin kuluttua ohitin Sansolin ja sen naapurin Torres del Rion. Sen jälkeen olikin edessä vajaan kolmen tunnin patikointi Vianaan, jonka piirityksessä Cesare Borgia kuoli vuonna 1507 vain 31-vuotiaana. Cesare Borgia oli paavi Aleksanteri VI:n avioton poika, joka mm. loi merkittävän sotilasuran ja puuhasi Leonardo da Vincin apulaisena sotakoneiden suunnittelussa. Lisäksi Cesare Borgian kerrotaan toimineen useiden taiteilijoiden mallina näiden maalatessa kuvia Jeesuksesta.

Neljä vuotta aikaisemmin olin polvivaivaisena juuri ja juuri onnistunut raahautumaan Vianaan, mistä olin körötellyt bussilla Logroñoon. Tällä kertaa pysähdyin Vianassa lataamaan kännykän akkua ja syömään pussillisen perunalastuja Mibarissa. Paikallisesta supermercadosta ostin loppumatkaa varten pussillisen pähkinöitä. Tauon aikana oli alkanut tuulemaan. Pyykit liehuivat parvekkeilla ja roskia lensi silmiin. Päivänvaloa riitti vielä, joten sain ikuistettua kaupungin komean romaanista tyyliä edustavan kirkon. Kaivoin otsalampun repusta, enää en aikonut kadottaa reittimerkintöjä.

Lopputaipaleesta ei sitten olekaan paljon kerrottavaa, sillä maisemia näkyi vain alkumatkasta. Olin tyytyväinen uuteen pieneen LED-valaisimeeni, joka valaisi tietä pitkälle eteenpäin. Kun lähestyin Logroñoa, tuuli tanssitti yksinäistä vaahteranlehteä edelläni pitkän matkaa. Suuntasin kulkuni katedraalille, jonka viereisestä ravintolasta löysin jo aikaisemmin kaupunkiin saapuneet matkakumppanit. Tilasin pihvin. Matkamittarissa 54 km, reitti kartalla ja kuvakooste.

Epilogi: Lauantaiaamuna kiertelimme kotvasen Logroñon keskustan kaupoissa ja ihastelimme kirkon edessä olevalle aukiolle järjestettyä Rodinin näyttelyä, joka oli lainassa Pariisin Musée Rodinista. Iltapäivä kului körötellessä bussilla Santanderiin. Sieltä lähtisi sunnuntaina lento Stanstediin, missä yöpyminen ja sitten varhain maanantaina lento Tampereelle.

Rodin: Jacques de Wissant
Kylmien pensionaattien jälkeen Santanderin majapaikan paljastuminen neljän tähden hotelliksi sai ilmeet kirkastumaan. Sunnuntaiaamuna tilasin pahaa aavistamatta cafe con lechen hotellin viereisessä kahvilassa. Olisin halunnut maksaa kupposen ja siirtyä pöytään siemailemaan sitä muiden seurassa. Varttitunnin yritin pyydystää tiskin takana hääräilevän tarjoilijan huomiota, joka teki kaikkensa välttääkseen katsekontaktia. Minä puolestani en tilanteesta hämmentyneenä muistanut sopivaa sanallista ilmausta. Kahvi kylmeni kupissa ennen kuin paikalle tuli toinen tarjoilija, joka armollisesti suostui ottamaan maksun vastaan. Onneksi kaupungista löytyi myös kiinalainen ravintola, joka osaltaan auttoi unohtamaan espanjalaisten kummalliset murkinat ja asiakaspalvelun. Kiinalaisten ruoka oli herkullista ja asiakkaita kohdeltiin ihmisinä.  

India Villa, Thaxted
Todellinen kulinaristin taivas odotti kuitenkin sunnuntai-iltana Thaxtedissa. Olimme valinneet Swan Hotellin majapaikaksi pääasiassa siksi, että sen vieressä oli India Villa -ravintola (20 Watling Street, Thaxted, Essex), jonka olimme löytäneet lokakuun caminolla. Tiedustelimme olisiko mahdollista saada pöytään muutamaa eri ruokalajia, joita voisimme sitten maistella yhdessä. Tuloksena oli, että pöytä alkoi täyttyä toinen toistaan herkullisemmista kastikkeista, salaateista, leivästä, lihoista ja eri tavoin maustetuista riisiannoksista. Viimeiset kulhot täytyi sijoittaa viereisille tuoleille. Ruokailun aikana viisi eri tarjoilijaa kävi varmistamassa, että ruoka maistui ja kaikki oli hyvin ja kiikutti lisää intialaista Cobra -olutta. Pois lähtiessä omistaja kätteli meidät ja toivotti tervetulleeksi uudestaan.

Meindl Vakuum Hiker
Rasitusvammat jäivät tällä reissulla yllättävän vähäisiksi, vaikka kaikilla neljällä oli jalassaan uudehkot vaelluskengät. Pari ensimmäistä päivää olin käyttänyt kaksia sukkia, mikä oli aiheuttanut varpaiden hankautumista toisiaan vasten. Pienen rakon ilmaantumisen jälkeen käytin vain paksuja vaellussukkia ja ahtaus helpotti varvasosastolla. Kaiken kaikkiaan Meindl Vakuum Hiker -kengät osoittautuivat loistaviksi caminokengiksi. Vasta myöhemmin hoksasin, että tämä oli ollut ensimmäinen pistäytyminen Jaakontielle, jonka aikana en tarvinnut ibuprofeenia päänsärkyyn tai muuhunkaan vaivaan.
Vaimon pikkuvarpaiden kärjet täytyi puolimatkassa suojata rakkolaastareilla ja Tuijalle ilmaantui viimeisenä päivänä puristavan vanteen kaltainen tuntemus toiseen nilkkaan, joka kuitenkin katosi muutaman päivän levolla. Jaakko oli ainut, jolla ei ollut minkäänlaisia ongelmia, jos sellaiseksi ei lueta ajoittaista nälän tuomaa ärtyisyyttä. Maaliskuussa Pohjois-Espanjan aurinko paistaa jo niin kirkkaasti, että pohjolan talven vaalentama iho kärähtää helposti. Pitkähihainen juoksijan paita olisi ollut tarpeen suojaamaan käsivarsia, mutten ollut löytänyt sitä reppua pakatessa. Kävelypäivien pituudet yllä on ilmoitettu GPS:ää hyödyntävän Sports Trackerin mukaan. Reittioppaan samoin kuin maastoon satunnaisesti tällättyjen kylttien etäisyysmerkinnät heittävät välillä aika lailla. Kuudessa päivässä patikoitu reitti karttapohjalle hahmoteltuna. Logroñosta matka jatkui elokuussa 2011.

Kuukauden luetuimmat/Month's most read posts