Jaakoppi Jaakontiellä osa 1: Caminolla 12-vuotiaana. Saint-Jean-Pied-de-Port - Estella 3.-8.6.2015.

Vanhempani olivat kertoneet caminotarinoita omilta reissuiltaan ja luvanneet, että riittävän vanhana voisin itsekin lähteä tuolle taipaleelle. Tänä kesänä lähdin vihdoin isäni kanssa caminolle saadakseni tietää miten 12-vuotias pärjää pitkillä päivätaipaleilla paahtavassa helteessä. Tarkoituksena oli kävellä kuudessa päivässä Pyhän Jaakon tietä niin pitkälle kuin mahdollista.

Lensimme Oulusta ensin Helsinkiin 1. Kesäkuuta. Jatkoimme samana päivänä vielä toisella lennolla Madridiin, missä lentokentän koko ällistytti. Heti lentokoneesta ulos astuessani tunsin hirvittävän helteen iskevän vasten kasvoja. Aloin heti hikoilla rajusti. Ajoimme taksilla hotelliin yöksi. Aamupalaksi söimme kylmät kanasämpylät. Sitten lensimme Pamplonaan, jonka lentoasemalla oli kokoelma hienoja lentokoneiden pienoismalleja. Helle ei täällä ollut aivan yhtä tukala kuin Madridissa, varjossa vain 24 astetta.

Keskustan kahvilassa tapasimme sattumalta suomalaisen ja australialaisen naisen, jotka olivat myös matkalla caminolle ja olivat sattumalta kohdanneet toisensa Barcelonassa. Suomalaisnaisen pohje oli krampannut edellisenä päivänä ja häntä arvelutti miten koipi elpyy ja kestää pitkän patikoinnin. Onnikkaa odotellessamme kuljeskelimme kaupungin puistoalueella. Yksinäinen pelimanni soitti haitaria penkillä puun katveessa. Kävin pudottamassa muutaman kolikon peltirasiaan.

Pamplonasta jatkoimme bussilla caminon aloituspaikkaan eli Saint-Jean-Pied-de-Portiin. Kyseessä on pieni paikkakunta, jonka kaduilla ja puodeissa ja ravintoloissa pörräävät pyhiinvaeltajat tekevät vilkkaaksi. Pyhiinvaellustoimistosta haettiin pyhiinvaeltajan passit. Verryttelimme jalkoja astelemalla mäen päällä olevalle linnakkeelle. Otatin itsestäni valokuvan Pyhän Jaakon portin pielessä, mistä ns. ranskalainen reitti alkaa. Päivällisellä söin ylikuumaa soppaa, mautonta paahdettua kanaa ja perunoita. Utelias ampiainen häiritsi ikävästi ruokarauhaa. Ilta-aterian pelasti jälkiruoaksi tarjoiltu omenatorttu. Se oli suorastaan taivaallista, kuten pyhiinvaellusteemaan hyvin sopiikin.

Saint-Jean-Pied-de-Port

Keskiviikko 3.6. Saint-Jean-Pied-de-Port - Arnéguy - Valcarlos (13,8 km). Olimme päättäneet aloittaa caminon lyhyellä verryttelypäivällä. Herätys kahdeksalta. Yöllä oli satanut. Sää oli pilvinen, mutta lämmin. Hotellin aamiaisella nautimme kahvia, appelsiinimehua, voisarvia ja patonkia. Hyvää oli, vaikkakin aivan erilaista kuin kotona. Alberguemajoituksia silmällä pitäen kävimme vaellustarvikekaupasta ostamassa lakanapussit ja laittauduimme matkaan.

Alkumatka oli hieman ärsyttävä ja vaarallinenkin, koska jouduimme kulkemaan tienpientareella. Lisäksi ranskalaiset näyttäisivät tykkäävän enemmän vauhdin hurmasta kuin kunnioittavan nopeusrajoituksia. Maasto viehätti silmää korkeine kukkuloineen, vihannoivine niittyineen, solisevine puroineen ja määkivine lampaineen. Kastehelmet kimaltelivat kauniisti hämähäkin seitissä. Matkan varrella näimme neljä auton alle jäänyttä eläintä: siili, lisko, myyrä ja käärme.

Pysähdyimme tauolle Ranskan ja Espanjan rajalla, missä oli kauppakeskus. Ravintola oli meluinen ja hampurilaisen pihvi sitkeä. Viimeinen osuus Valcarlosiin oli jyrkkääkin jyrkempää betonista valettua ylämäkeä. Uupuneina hoipuimme paikalliseen ravintolaan jäätelölle. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme majapaikan, joka osoittautui isoksi huoneistoksi. Isä laittoi pyykkikoneen pyörimään ilman pesuainetta - miesmatkailu on hauskempaa :-)

Valcarlos

Ilta-aterialla nautin aluksi herkullisen kanapastan. Toiseksi ruokalajiksi tarjoiltiin paistettu kanapihvi ja ranskalaisia pottuja. Lautasella köllötti lisäksi muutama outo punainen lötkäle, joita kummastelin. Ne osoittautuivat etikkaan säilötyiksi paprikoiksi ja maistuivat kamalalle. Kävimme hankkimassa aamiaistarpeet ravintolan yhteydessä olevasta kaupasta. Caminon aloituksen kunniaksi katselin elokuvan Salamavaras, jonka olin jo aikaisemmin lukenut kirjana.

Torstai 4.6. Valcarlos - Ibañeta - Roncesvalles - Burguete - Espinal (20,8 km). Kävelyinnossamme olimme asettaneet herätyksen klo 5:30, mutta se oli selvästikin liian aikaista, koska ulkona oli vielä pilkkopimeää. Seuraava herätys klo 6:30 onnistui paremmin. Popsimme aamupalaksi suklaalevyn ja kulautimme palanpainikkeeksi appelsiinimehua. Pakkasimme reput ja laittauduimme taipaleelle klo 7:30. Paikkakunnan kahvila oli kiinni, joten jäimme ilman aamukahvia. Ilma oli vielä miellyttävän vilpoinen.

Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Sääennusteen mukaan päivästä tulisi pirskatin kuuma. Kanoja kotkotteli talojen pihoilla. Kaupungin laidalla kaksi ponia käyskenteli vapaana. Liikennettä tiellä oli vain vähän. Se oli oikein hyvä, sillä väistämistilaa törmäyksen uhatessa olisi ollut minimaalisesti. Teimme mielikuvaharjoituksia erilaisista väistöhypyistä, jotka olisivat todellisuudessa olleet hankalia, koska tietä reunustavan aidan toisella puolella oli pohjaton kuilu. Yhdessä tienmutkassa maajussilta oli kaatunut heinäkuorma rotkoon.

Reitti meni metsään. Puiden katveessa olimme suojassa veret kiehauttavalta auringonpaahteelta. Monet puut olivat täysin köynnöskasvien verhoamia. Mustia valtavia etanoita möllötti polulla. Säpsähdin muutaman kerran, kun sisilisko vilahti polulta piiloon. Polulta löytyneiden kuolleiden eläinten listaan tuli täydennyksenä kastemato. Ohitimme talon, jossa oli erikoinen katto. Se oli rakennettu liuskekivistä ja lisäksi katolla oli kymmeniä isoja kivenmurikoita. Nousu Pyreneiden yli oli uuvuttava ja moneen otteeseen piti pysähtyä juomaan ja lepuuttamaan jalkoja. Olimme edellisenä päivänä kaukoviisaasti keränneet illallispöydästä kaikki syömättä jääneet patonginpalat talteen ja nyt niille oli käyttöä.

Roncesvallesin luostari

Nousu imi minusta kaikki mehut. Reitin korkeimmalla kohdalla oli kappeli, jonka luona olimme ajatellet pitää pitemmän tauon. Huipulle päästyämme päätimme kuitenkin jatkaa samaan syssyyn Roncesvallesiin. Polulla oli valtavia hevosen tuotoksia. Mietimme, että ehkä tätä reittiä Hannibalkin oli aikoinaan kulkenut matkallaan Roomaan. Luostarin kupeessa oli ravintola, jossa popsimme makoisat makkaramunakasbocadillot. Seuraavat kolme kilometriä olivat loivaa alamäkeä ja menivät suorastaan huomaamatta. Auritzissa söin lounaaksi todella maukkaan spagetti bolognesen, jonka päälle ripottelin juustoraastetta. Tauon jälkeen lampsimme viimeiset kilometrit majapaikkaan neljän kilometrin päähän. Illalla kengästäni löytyi muhkea karvajalkainen oranssimustaraitainen kuoriainen.

Perjantai 5.6. Espinal - Biskarreta - Zubiri (18,1 km). Aamupala klo 7. Ensimmäiset kilometrit olivat mukavan vilpoisia. Sitten aurinko alkoi kärventää poloisia pilgrimeitä. Soratien kova pinta nitkutti nilkkoja ikävästi. Tien vieressä oli useita muurahaisten kekoja ja lehmiä märehtimässä. Sitten tiessä näkyi useita salaperäisiä koloja, jotka olivat selvästikin pikkumönkijöiden tekosia. Biskarretassa pidimme yli tunnin tauon siemaillen colaa ja appelsiinmehua. Ohi kipitti pariskunta vetäen kamppeitaan pienessä kärryssä. Mietimme, että mitenkähän kärryt kulkevat kivikossa.

Kulku-ura muuttui kivilaatoista rakennetuksi. Edessä oli reipas nousu. Menetin hirmuisesti nestettä, hikoilin hiivatisti ja kävin kolmesti puskapissalla. Ylhäällä maasto muuttui mäntymetsäksi ja aloin huolestuneesti tähyillä männynkulkukehrääjän toukkia, joita kuitenkaan näkynyt. Lehmiä laidunsi aivan polun vieressä ja ne haisivat niin pahalle, etten tohtinut mennä niiden lähelle ottamaan valokuvaa, vaan pyysin isää avuksi.

Kolmisen kilometriä ennen määränpäätä törmäsimme autoon rakennettuun kioskiin, josta saimme virvokkeita. Kioskin vieressä oli laatikko, johon Jaakontien kulkijat saivat jättää tarpeettomia tarvikkeitaan ja ottaa tilalle mitä tarvitsivat. Sitten alkoikin pitkä laskeutuminen kohti Zubiria. Välillä puiden lehväkatto oli niin tiheä, että auringonvalo pääsi läpi vain ohuina valokiiloina, jotka täplittivät polkua. Huomasin, että laskeutuminen oli aikuisille rasittavampaa kuin minulle ja pomppelehdin alaspäin kepeästi kuin vuorikauris.

Kierrätyslaatikko

Zubiriin päästyämme kuumuus oli pahentunut ja oli hotellin mittarin mukaan jo 32 astetta. Ravintolassa minulle tarjoiltiin ensin kovakuorinen ja sitkeälihainen patonki, jota ryhdyin kärsivällisesti jykertämään. Puolen tunnin kuluttua tarjoilija armahti minut ja toi patongin tilalle makoisan kinkkujuustopaahtoleivän.

Iltapalalla huomiomme kiinnitti ravintolan terassilla erikoisesti käyttäytyvä jo iäkkään puoleinen herrahenkilö, joka mm. lauloi äänekkäästi, taputteli hienon rouvan koiraa sekä ohi ajavan traktorin takarengasta, pummasi tupakkaa naapuripöydästä, hörähteli äänekkäästi, huuteli muille asiakkaille ja käytti kadunkulmaa pukuhuoneena. Kenties miekkonen oli kävellyt hieman liian pitkän päivätaipaleen.

Mönkimisreitti Pamplonaan

Lauantai 6.6. Zubiri - Larrasoaina - Akeretta - Arre - Pamplona (21,6 km). Herätys kuudelta, kamat reppuun ja aurinkovoidetta nahkaan. Aamiaispaikalle astellessamme huomasimme kaivonkannen, jossa luki "Pamplona". Ilmeisesti sitäkin kautta olisi päässyt härkäjuoksukaupunkiin, mutta päätimme pysyä suunnitellulla reitillä. Aamupalan jälkeen tarjoilijattaret änkesivät ikuistamaan itsensä ryhmäkuvaan pohjolan poikien kanssa. Tien päälle pääsimme vasta vähän ennen kahdeksaa. Edellisillan erikoispyhiinvaeltaja uinaili makuupussissa sillan kupeessa.

Janoisen kulkijan pelastus

Ohitimme tehdasalueen ja niityllä käyskentelevän heppalauman. Yksi polle nuuskutteli röyhkeästi toisen pyllyä. Vaihdoimme uudet vedet pulloihin maajussin pihalla. Akerretan ainoa hotelli oli kiinni, joten istahdimme pihalle huoahtamaan. Pian kuitenkin paikan omistaja tuli husittamaan meidät tiehemme. Muutaman kilometrin päästä löytyi yllättäen kahvila, jota ei ollut mainittu opaskirjasessa. Pistelin kolme jäätelöä tuulensuojaan. Yli tunnin levähdys varjossa ja nestetankkaus palauttivat voimat.

Ohitimme kaksi hevosta, joilla oli lehmänkellot kaulassa eivätkä ne nuuskutelleet mitään röyhkeästi. Teinejä hyppeli korkealta kivisillalta jokeen. Rosanna di Veronan viimeisten askeleiden muistoksi oli polun viereen pystytetty kaunis risti. Villavassa oli käynnissä jonkinlainen meluisa festivaali, joten karistimme paikkakunnan pölyt taaksemme ilman taukoa. Vasta lähempänä Pamplonaa pysähdyimme rähjäiseen rock-henkiseen baariin toviksi. Kauhtuneita bändien julisteita repsotti seinillä. Nautin ison cokiksen, mutta unohdin käydä vessassa. Onneksi camino kulki pitkin melko vähän liikennöityä katua, joten löysin roskiksen takaa sopivan paikan rakon tyhjentämiseen.

Pamplonaa ympäröivät vanhat muurit olivat huikean korkeita. Suunnistimme läpi kaupungin vanhan osan ja löysimme majapaikan. Isä pyykkäsi vaatteet suihkugeelillä. Iltapalaa ei tahtonut löytyä millään, koska olimme liikkeellä liian aikaisin. Olosuhteiden pakosta päädyimme Burger Kingiin, jossa tilasin kolme juustohampurilaista. Siinä oli enemmän kuin tarpeeksi. Matkalla hotelliin törmäsimme riehakkaaseen ja meluisaan väkijoukkoon, jonka keskellä näytti temmeltävän ja musisoivan itse paavi.

Sunnuntai 7.6. Pamplona - Cizur Menor - Zariquiequi - Uterga - Muruzábel - Obanos - Puente la Reina (24,2 km). Herätyksen piti olla klo 7, jotta olisimme ennättäneet hotellin aamiaiselle puoli kahdeksaksi. Puolisen tuntia kului kuitenkin isän lutikanpuremien hoitoon, joten pääsimme tien päälle vasta yhdeksän pintaan. Pamplonassa harhauduimme reitiltä muutaman kerran, mutta lähes välittömästi joku paikallinen huikkasi ja viittilöi oikealle uralle. Myös muualla reitin varrella ihmiset olivat hyvin avuliaita. Kävelimme puistojen halki ulos kaupungista. Aamun erikoisuutena edessämme kipitti mies, jolla oli häntä, ks. kuva. Tienpinta on ilmeisesti ajoittain hyvin kuuma, koska joltain kulkijalta oli sulanut kengänpohja irti. Nousimme mäen Cizur Menoriin, missä pidimme ensimmäisen tauon.

Yllättäen havaitsimme, että Santiagoon pääsee myös kapeaa tunnelia pitkin. Suuaukon vieressä oli caminon reittiä osoittava keltainen nuoli. Vähän matkan päässä polun vieressä oli valtava kasa heinäpaaleja. Etäällä näkyi maastopalon savua ja useita helikoptereita pörräsi sammutuspuuhissa. Päivästä tuntui kehkeytyvän jopa edellisiä päiviä kuumempi. Olin entistä tyytyväisempi erikoislakkiini, jossa on niskan auringonpaahteelta suojaava lieve.

Pidimme tauon Zariquieguissa. Kahvilan ulkopuolelle oli pysäköity kolme koiraa, joista yksi nuoleskeli perheen kauppakassissa olevia päivällispatonkeja. Utergassa kohtasimme sosiaalisen suomalaisen, joka oli kipeyttänyt varpaankyntensä ja aikoi jatkaa eteenpäin ohutpohjakengillä. Popsin lounaaksi maukkaan jäätelön ja jälkiruoaksi spagetti bolognesen.

Puente la Reinan jalkakäytävää

Muruzabelissa oli tekonurmesta ja rautalangasta väsätty "pensasaita" ja hiljattain avattu albergue, jonka pysähdyimme katsastamaan. Paikan omistajat sanoivat minua nuorimmaksi Jaakontien tallustajaksi miesmuistiin. Sitten hipsimme Puente la Reinaan, missä nautin rentouttavan suihkun ja iltapalaksi kananugetteja. Puente la Reinassa kannattaa katsoa mihin astuu, jos ei halua syöksyä turmioon, ks. kuva ohessa.

"Kuningattaren silta"

Maanantai 8.6. Kävely: Puente la Reina - Maneru - Lorca - Villatuerta - Estella (24 km). Hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme Puente la Reinan vanhalle ja hieman notkahtaneelle holvikaarisillalle "Kuningattaren sillalle", jonka mukaan paikkakunta on saanut nimensä. Aurinko porotti taas pilvettömältä taivaalta ja sai hien virtaamaan. Kapusimme jyrkkääkin jyrkemmän kukkulan yli ja pääsimme Maneruun. Täytimme juomapullot kylän vesipisteellä.

"Päivälappu" sunnuntailta

Tarkistimme ns. "Päivälapusta", että seuraavaan taukopaikkaan olisi vain kolme kilometriä. Päivälappu on (isän mielestä) mahtava keksintö; siihen on merkitty paikkakunnat ja etäisyydet sekä majoituspaikan katuosoite. Ohitimme laajoja viiniviljelmiä ja saavuimme Cirauquihin, joka mainitaan jo 1100 -luvulla kirjoitetussa pyhiinvaellusoppaassa. Tuolloin paikkakunnan läpi virtaavan joen vesi oli niin kehnoa, että sitä juovat hevoset kuolivat.

Seuraavat kymmenen kilometriä talsimme kuivan, pölyisen ja auringon polttaman kukkulamaiseman läpi. Iso ötökkä oli heittänyt veivinsä ja retkotti selällään tiellä. Joukko vaeltajia huljutteli varpaitaan pahaiseksi puroksi kuivuneessa joenuomassa. Valtavankokoinen kotka liiteli taivaan sinessä. Villatuertassa alberguen alakerran pieni kahvila oli tupaten täynnä. Raivasimme kyynärpäätaktiikalla istumapaikat ja tilasimme kylmät juomat.

Estellan kirkko

Edessä oli koko reissun viimeiset kilometrit. Kuusi päivää jatkunut patikointi kuumassa ja kuivassa ilmanalassa alkoi tuntua erilaisina hiertyminä ja kolotuksina, mutta jatkoin päättäväisesti eteenpäin. Pian jo ohitimme Estellan goottilaisen kirkon ja suunnistimme linja-autoasemalle. Kävi ilmii, että bussi Pamplonaan lähtisi jo puolen tunnin kuluttua. Sitä odotellessa juhlistimme pikkucaminomme päättymistä siemailemalla kumpainenkin kolme suurta lasillista vastapuristettua, oivallisen makeaa appelsiinimehua. Pamplonassa pistelimme taas roskaruokaa tuulensuojaan Burger Kingissä. Majapaikkaa etsiessämme ryppyinen nunna tervehti meitä iloisesti. Tuttu pelimanni veteli edelleen haitaria puistossa. Kävin pudottamassa kolikot taskunpohjalta miehen peltiseen kukkaroon.

Jälkisanat. Etenimme caminon reittiä noin 123 kilometriä kuudessa päivässä. Päivätaipaleiden pituudet mitattiin Suunto Ambit -laitteella eli gps-systeemin avulla. Päivätaipaleiden lisäksi tallustelimme jokusen kilometrin reitin varren kylissä ja kaupungeissa. Pohjois-Espanja oli yllättävän kuuma jo kesäkuun alussa. Jyrkissä ylämäissä hikipisaroita tipahteli lippalakin lipasta. Mäkinen maasto oli paljon raskaampaa kuin kotopuolessa. Etenkin Pyreneiden ylitys heti alussa otti voimille. Viimeiset pitkät päivätaipaleet alkoivat tuntua myös nilkoissa. Varusteiden valinta sujui mielestäni oikein hyvin. Ainoa turhaksi taakaksi osoittanut varuste oli romaani, jota luin vain yhtenä iltana.

Kotimatkan onnistuminen oli vaakalaudalla Espanjan lennonjohtajien lakon takia. Onneksi paluulentomme Suomeen oli varattu juuri lakkoilupäivien väliin. Aamulla Madridin lentoasemalla olin niin nälkäinen, etten millään meinannut saada kolmioleipäpakkausta auki, vaan se suorastaan räjähti paperisilpuksi. Tuijotin muovikalvon takana odottavaa leipää tuskaisesti. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Taival jatkui kesällä 2016. Matkakertomuksen seuraava osa löytyy täältä.