Kävely voi lievittää myös vakavan masennuksen oireita

Dimeo ym. (2001) tutkivat kävelyn vaikutusta 20–65-vuotiaiden vakavaa masentuneisuushäiriötä sairastavien lääkehoitoon reagoimattomien (trisyklisiä antidepresantteja ≥150 mg/vrk, selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät ≥20 mg/vrk vähintään neljän viikon ajan) potilaiden (n=12) hoidossa. Koehenkilöiden masentuneisuus lieveni kliinisesti huomionarvoisella ja tilastollisesti merkitsevällä tavalla heidän käveltyään juoksumatolla 30 minuuttia kymmenenä peräkkäisenä päivänä. Interventioryhmän pieni koko ja kontrolliryhmän puuttuminen tosin heikentävät Dimeon ja kumppaneiden tutkimuksen luotettavuutta.

Roshan ym. (2011) tutkivat vesialtaassa kävelyn vaikutusta vaikeasti masentuneisiin naispuolisiin lukio-opiskelijoihin (n=24). Kuuden viikon seurantajakson aikana virtsan MHPG sulfaattipitoisuus kohosi interventioryhmällä tilastollisesti merkitsevällä tavalla. (MHPG sulfaatti on noradrenaliinin metaboliitti, jonka määrä vähenee mm. masentuneiden potilaiden virtsassa, ks. esim. Schildkraut ym. 1978.) Myös HAMD-pistemäärän perusteella vesialtaassa kävely vähensi huomattavasti masennusoireita. Ennen koetta interventioryhmän HAMD-kyselyn keskiarvo oli 30,15 pistettä ja toistettaessa kysely kuuden viikon kuluttua se oli enää 14,08 pistettä.

Masentuneisuudesta kärsivälle potilaalle säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittaminen voi Laukkalan ja Kukkonen-Harjulan (2019) mukaan olla ylivoimainen ponnistus. Masennukseen usein liittyvät oireet, kuten heikentynyt yleinen motivaatio, itsearvostuksen puute sekä uupumus, voivat muodostua esteeksi. Tällaisessa tilanteessa liikunnan ammattilainen, jolla on myös psykiatrista osaamista, voi madaltaa kynnystä liikuntaharjoittelun aloittamiseen. Osa potilaista hyötyy ryhmämuotoisesta liikuntaharrastuksesta, sillä sen myötä rakentuvat sosiaaliset suhteet voivat muodostua merkityksellisiksi ja harjoittelumotivaatiota ylläpitäviksi. Katsauksensa yhteenvetona Laukkala ja Kukkonen-Harjula (2019) toteavat, että osana hoidon kokonaisuutta liikunta tukee potilaiden toipumista myös vaikeissa mielenterveyshäiriöissä. Tärkeää on, että liikuntaan liittyvä ohjaaminen ja neuvonta aloitetaan jo hoidon alkuvaiheessa.

Lähteet

1. Dimeo F, Bauer M, Varahram I, Proest G & Halter U (2001) Benefits from aerobic exercise in patients with major depression: a pilot study. British Journal of Sports Medicine, Vol. 35(2): 114–117.
2. Roshan VD, Pourasghar M & Mohammadian Z (2011) The Efficacy of Intermittent Walking in Water on the Rate of MHPG Sulfate and the Severity of Depression. Iranian Journal of Psychia-try and Behavioral Sciences, Vol. 5(2): 26–31.
3. Laukkala T & Kukkonen-Harjula K (2019) Liikunta tukee mielen toipumista. Lääkärilehti, Vol. 74(46): 2650–2654a.
4. Schildkraut JJ, Orsulak PJ & Schatzberg AF ym. (1978) Toward a Biochemical Classification of Depressive Disorders. I. Differences in Urinary Excretion of MHPG and Other Catecholamine Metabolites in Clinically Defined Subtypes of Depressions. Archives of General Psychiatry, Vol. 35(12): 1427–1433.